Just a walk in the park

[Deleted]

//Heta ja Tohtori sekä Fizdu ja Ram tännepäin kiitos :3

Sumu peitti Lontoon hämyisään vaippaansa. Aamu oli kylmä ja ilma kirpeää. Eilisen sateen jättämät lätäköt kadunreunoilla St James’s Parkissa olivat jäätyneet yöpakkasessa. Maailma oli huurteen ja riitteen peitossa. Benjamin kohensi harmaanruskean parkatakkinsa karvareunuksista huppua suojaamaan niskaansa pistävältä kylmältä. Talvi oli tulossa, tosiaan. Benjaminin hengitys höyrystyi tämän kävellessä puiston polulla. Oli aikainen lauantai-aamu, joten puisto oli miltei tyhjä, lukuunottamatta muutamaa aamuvirkkua lenkkeilijää ja koiranulkoiluttajia. Benjamin meni istumaan puiston penkille ja hörppäsi höyryävää kahviaan. Benjaminilla ei ollut tapana juoda kahvia, mutta hän tarvitsi kofeiinia ja lämmitystä sinä aamuna. Kuuma juoma lämmitti miehen kylmiä paljaita käsiä pahvimukin läpi. Lämmitettyään käsiään hetkisen mies laittoi kahvin penkin käsinojalle ja kaivoi vierelleen laskemaansa laukkua. Benjamin veti sieltä läppärinsä esiin. Hän avasi koneen läpän ja painoi virran päälle. Mies nojasi penkin selkänojaan odottaessan masiinan käynnistymistä. Kevyt haukotus karkasi Benjaminin huulien välistä. Aikaiset aamut eivät olleet hänen vahvuuksiaan, mutta tämä oli yksi niistä harvoista kerroista kun hän ei ollut halunnut olla kotona puoleenpäivään asti. Kaiken lisäksi Lancelot oli aamu kuudesta lähtien jatkuvasti hyppinyt Benjaminin naamalle, kun tämä oli yrittänyt uniaan jatkaa, joten oli järkevä päätös lähteä ulos tuulettumaan. Ainainen yksinolo ja omaan kämppäänsä sulkeutuminen sai riittää. Täksi päiväksi.

Pian Benjamin olikin jo selailemassa nettiä. Sormet tanssahtelivat näppäimistöllä tottuneesti Benjaminin katsoessa näyttöä kyllästyneen oloisena. Hän kävi läpi päivän uutisia, mutta pian uusi tieto loppui. Hän huokaisi kevyesti ja katsoi usvaiselle järvelle. Sumu ei ollut kovin tiheää, mutta se riippui maailman yllä kevyenä harsona. Mies laski katseensa takaisin näyttöön samalla työntäen silmälasejaan parempaan asentoon nenänvarrelleen. Hetken ruutua tyhjästi tuijotettuaan hän avasi koneelta shakin. Silloin, kun ei ole mitään muuta tekemistä, on hyvä pelata shakkia, Benjamin ajatteli tehdessään ensimmäisen siirtonsa konetta vastaan.

Ei ehtinyt kulua kauaakaan kun Benjamin nojasi jo taaksepäin myhäillen. Tietokone oli liian helppo vastus nuorelle miehelle, ja hän voittikin lähes aina. Joskus hän kyllä kaipasi elävää pelikaveria, jotakuta, joka tekisi inhimillisiä virheitä, mutta toisaalta osaisi ottaa kunnollisia riskejä. Mutta sitten taas ihmiset olivat hankalia, ja Benjamin päätyi jälleen pysyttelemään tietokoneensa parissa.

Kylmä ilma oli syönyt läppärin akun miltei tyhjilleen. Benjamin painoi koneen kannen kiinni ja hieraisi kylmiä käsiään. Hän painoi punaoranssia pipoaan syvemmälle päähänsä ennen kuin nosti koneen takaisin laukkuunsa. Nahkainen läppä heilahti kiinni ja Benjamin nousi ottaen laukun olalleen. Mies nappasi tyhjän pahvimukin ja heitti sen puiston penkin viereiseen roskakoriin. Benjamin päätti suunnata johonkin lämpimään. Hän lähti kävelemään puiston katua pitkin, usvaisessa aamussa, katsellen kuuraiselle nurmikolle kuivahtaneita puunlehtiä.

[Fizdu]

Aamuinen sumu kätki sisälleen monia salaisuuksia, ja yksi noista salaisuuksista oli ojan pohjalla makaava suuri, hiljaa tuhiseva klöntti. Klöntti oli liikkumaton eikä sitä havainnut muuten kuin tuhinansa tai väkevän viinanhajunsa perusteella - moni ohikulkija kävelikin ohitse nenäänsä nyrpistäen, koskaan paikantamatta kohdetta. Se oli kaatunut siihen aamun pikkutunneilla ja maannut siinä pari tuntia, kun naakka laskeutui sen päälle. Lintua kiinnosti klöntin sisuksista pilkottava hampurilaispaperi, jota se kävi nokkimaan ja repimään ulos painon alta. Puuhissaan se raapi ikävästi klöntin pintaa ja herättikin pian tuossa epämääräisessä kasassa reaktion: se mumisi hetken, kirosi sitten lujempaan ääneen ja heilautti sitten kättään laajassa kaaressa yrittäessään osua lintuun. Koordinaatio tosin oli olennolta vielä kadoksissa, eikä huitaisu mennyt oikeastaan edes oikeaan suuntaan, mutta naakka pelästyi yhtä kaikki ja jätti poloisen ojassanukkujan rauhaan.

Olennon vaaleat, nyt sotkuiset ja hieman rasvoittuneet hiukset valahtivat sen naamalle, kun se yritti kammeta itseään istumaan. Silmiään siristellen Ram hieraisi pyöreitä kasvojaan ja yritti sitten saada selvää ympärillään olevasta maailmasta. Kaikki vaikutti jotenkin epätodelliselta ja sumealta. Hän ei tunnistanut paikkaa missä oli, eikä edes muistanut miten sinne oli päätynyt. Hänen päätään jomotti, vatsassa velloi oksennuksen alkutunnelmat, eikä muisti kertonut mitään viimeisten kymmenen tunnin ajalta. Hänen viimeinen muistikuvansa oli se, kun hän oli lähtenyt viettämään iltaa läheiseen baariin. Sitten vain tyhjää.

Hän oli lähtenyt juhlavaatteissa, avonaisessa paidassa ja suorissa housuissa, mutta huomasi nyt, etteivät vaatteet hänen päällään olleet enää hänen. Nyt hänellä oli miesten ylisuuri rokkibändin mainospaita päällään, eikä oikeastaan housuja ollenkaan. Paita sentään ylsi peittämään alun hänen reisistään, mutta nyt tunnustellessaan olotilaansa hän tunsi jalkojensa olevan kohmeessa. Ne eivät tuntuneet lähtevän helposti liikkeelle.

Toiseksi hän huomasi yltyvän janon ja nälän. Hän kaipasi lisää juotavaa, sillä hänen mottonsa mukaan krapula lähti sillä millä se oli tullutkin. Hänellä ei vain ollut hajuakaan mihin suuntaan mennä, mutta ei sillä sen väliäkään, sillä hän lähti liikkeelle yhtä kaikki. Ennen pitkää jostain löytyisi kuitenkin jotain.

Ramilta vaati pari epäonnistunutta yritystä päästä ylös, jonka jälkeen kulku onnistui aavistuksen vaappuvasti. Muutaman metrin jälkeen hän huomasi olevansa puiston lähellä. Sen reunamilta löytyi penkki ja roskis, jonka sisältöä hän ryhtyi tonkimaan. Syötävää ei löytynyt, ja tyhjän pahvimukin pohjaltakin irtosi vain yksi pisara kahvia. Ei mikään menestys. Hänen vatsansa kurisi epämiellyttävästi, ja pian hän päätyi oksentamaan samaiseen roskikseen. Se helpotti oloa hieman, mutta siltikin tuntui edelleen, kuin päätä olisi hakattu vasaralla. Olisi ollut mukavaa riisua ihmisnahka pois päältä, mutta se olisi altistanut hänet entistä enemmän kylmyydelle.

Hytistessään housuttomana Ram teki saman päätöksen kuin Benjaminkin. Lämpimään oli päästävä, jonnekin missä sai syödä ja juoda ja unohtaa huonon olonsa.

Päättäväisenä hän lähti tarpomaan tietään sumun halki.

[Heta]

Sininen poliisikoppi, tuo ajanherrojen teknologian ihme, aikakone nimeltä Tardis leijui tyynen rauhallisesti Maapallon yläpuolella. Rusettikaulainen ja villin hiuspehkon omaava mies, Tohtori, seisoi mietteliään näköisenä aikakoneensa paneelin ääressä. Vilkkaat ja eloisat silmät katselivat sen moninaisia monitoreja. Hän oli juuri päättänyt erään retkensä; Tylsän ja yksipuolisen tutkimusmatkan Marsin tulevaisuuteen, tuhansien valovuosien päässä. Mars ei varsinaisesti kuulunut Tohtorin suosikki planeettoihin; Vaikka se olikin erityisesti ihmisille ja monille muille lajeille asuinkelvoton planeetta, oli se tulevaisuudessa silti asutettu. Erään sivilisaation toimesta, jotka eivät olleet osanneet konsonantteja eivätkä olleet kiinnostuneita muiden elämänmuotojen olemassaolosta. He olivat haluneet elää omassa kuplassaan, hetkessä johon Tohtori ei ollut tervetullut. Hänet oltiin ignoorattu täysin, aivan kuin koko mies olisi ollut pelkkä haamu. Se oli ollut loukkaavaa ja niin ajanherra olikin kyllästynyt tilanteeseen nopeammin kuin olisi kyennyt lausumaan sanan 'Tardis'.

Oikeastaan Tohtori oli ollut jo pitkään tylsistynyt. Kuin pieni lapsi, hän janosi toimintaa. Elämää - Ja juuri sitä hänen rakastamansa planeetta Maa tarjosi. Ajanherra oli saanut jo kauan aikaa sitten huomata, että hän palasi aina kertansa toisen jälkeen takaisin Lontooseen. Vaikka kaupunki oli pieni ja mitätön maailmankaikkeuden mittakaavassa, omisti Tohtori silti vahvan tunnesiteen siihen. Kuten koko planeetan, oli Tohtori joutunut pelastamaan Lontoon aivan liian monta kertaa. Se edusti Tohtorille paikkaa, jossa hän kykeni viettämään hetken itsensä kanssa, muistellen omia kallisarvioisia ja korvaamattomia reissujaan.

Tardis laskeutuikin siis varsin pian Lontoon St James’s Parkin läheisyyteen. Ajanherra asteli ulos aikakoneestaan ja nuuskaisi ilmaa. Nyt elettiin Maassa syksyn loppupuolta. Oli utuinen ja rauhallinen aamu, ja tuleva talven kylmyys koputteli pakkasmaisilla sormillaan jo kaupungin oveen. Puiden lehdet olivat kuolleet jo kauan aikaa sitten ja tiputtautuneet puiston nurmikolle, kolean aamun käpristäen ne kuiviksi käppyröiksi. Vaikka näky olikin ehkä hivenen lohduton tiesi Tohtori kuitenkin sen, että se oli välttämätöntä uuden syntymisen kannalta; Talven täytyi tulla, jotta kevät kykenisi palata joskus takaisin. Sellaista se elämän kiertokulku vain oli.

Tohtori käveli rauhalliseen tahtiin edemmäksi yksinäisen puiston polkua. Vaikka hän ei ollutkaan täysin varma kellonajasta, kykeni ajanherra silti päättelemään vuorokauden olevan vielä hyvin vahvasti varhaisen aamun puolella. Ei aikaakaan, kun hän saapui puistossa pienen leikkikentän läheisyyteen. Leikkikenttä oli hiljainen tähän aikaan aamusta, mutta ruskeatukan silmiin osui värikäs ja pieni kiipeilyteline, joka suorastaan kutsui miestä luokseen. Se sai ajanherralle hymyn huulille ja niin tuo kapusi leikkitelineen verkolle makoilemaan. Katse suunnattiin taivaalle. Vielä hetken hän kykeni erottamaan sieltä tähtiä. Hän tunsi niistä jokaisen ja mies uppoutuikin omiin mietteisiinsä.

Se aamu oli rauhallinen lauantaiaamu jolloin kukaan ei olisi osannut odottaa mitään kummallista.

[Deleted]

Benjamin käveli kohti puiston reunaa katse tiiviisti menosuunnassa. Hän harkitsi menevänsä johonkin viihtyisään kahvilaan lämmittelemään. Kotiin hän ei vielä halunnut, mies oli kyllästynyt tuijottelemaan kämppänsä seiniä. Lancelot pärjäisi kyllä tämän päivän yksin, kissahan oli aikaisemmin aamulla saanut ruokaa, eikä se kuolisi nälkään.

Sumu oli saanut Benjaminin laseihin kevyen vesikerroksen, joka sumensi miehen näköä. Benjaminin ottaessa lasinsa nenältään hän päästi huuruisen, kyllästyneen huokauksen ilmoille. Lasit ärsyttivät miestä suunnattomasti. Ne olivat aina tiellä tai likaiset tai huurussa… joskus kaikkea samanaikaisesti. Koskaan ei ollut hyvä. Benjamin vetäisi takin alta hiirenharmaan neuleensa hihaa ja kuivasi linssit siihen. Neulos ei ollut paras mahdollinen kangas kuivaamaan laseja, ja ohuita vesivanoja jäi linssien pintaan. Benjamin asetti lasinsa takaisin päähänsä ärähtäen hiljaa itsekseen. Näkymä oli parempi, mutta silti kovin huono.

Jäinen hiekka rapisi Benjaminin kenkien alla. Hänen jalkojaan alkoi pistellä. Syynä oli varmaan aikaisempi liikunnan puute, sekä kylmä ilma, joka pureutui Benjaminin tummanharmaiden housujen läpi. Benjamin ei tosiaankaan harrastanut liikuntaa kovinkaan usein, mitä nyt sattui kävelemään ties minne silloin kun piti. Pienoisesta nipistelystä huolimatta Benjamin asteli eteenpäin kapeilla jaloillaan harppoen. Hän kohensi hieman laukun olkahihnaa sen valuessa alaspäin. Samalla kädenliikkellä mies pyyhkäisi kaartuvan suortuvan otsaltaan sivuun ja korjasi jälleen lasejaan. Hän hengitti raikasta ilmaa syvään ja päästi ilman karkaamaan keuhkoistaan syvän huokaisun saattelemana.

Kulkiessaan erään leikkikentän ohi, hän huomasi kirkasvärisen kipeilyteliineen verkon päällä makaavan miehen. Benjaminin pää kääntyi tasaisesti hänen kävellessä leikkipuiston ohitse kirkkaanvihreiden silmien ollessa nauliutuneina leikkipaikan tummatukkaiseen mieheen. Rusettikaulainen mies katseli haaveillen taivaalle. Benjamin tuhahti ja vetäisi katseensa takaisin eteen nopealla, nykäisevällä pään liikkeellä. Kaikenlaisia kummia ihmisiä niitä onkaan, Benjamin ajatteli jatkaessaan matkaansa eteenpäin reippain, kevein askelin.

[Fizdu]

Ensimmäistä kertaa naakan jälkeen slitheen alkoi havaita puiston elämää. Kirkastakkinen lenkkeilijä juoksi nopeaa tahtia hänen ohitseen ja johdatti hänen harhailevan katseensa sopivasti kauneimpaan näkyyn, mitä hän oli elämässään nähnyt. Näyllä oli neljä jalkaa, kauniisti kaartuva vaaleanpunainen kieli ja muhkea, kiharainen turkki. Sen säihkyvät silmät katsoivat samaan suuntaan pyöreähkön nenän kanssa, joka haravoi ahkerasti kosteaa ruohikkoa. Se oli isovillakoira, joka Ramin silmissä näytti suloisimmalta ja lämpimimmältä pehmolelulta mitä maailmasta löytyi. Karvaisiin olentoihin hullaantuneena otuksena hän haaveili oitis upottavansa kätensä sen turkkiin ja hukuttavansa koiran hellyydenosoituksiin. Villit, omistuksenhaluiset kuvitelmat täyttivät hänen päänsä ja saivat hänet tajuamaan että mikäli koira olisi hänen, hän ei ikinä päästäisi sitä näkyvistään. Sen pennut tulisivat täyttämään hänen asuntonsa mitä ihanimmalla suloisuudella, eikä hänen elämänsä olisi enää koskaan tylsää tai ankeaa.
Koirassa oli jopa paljon siitä mitä hän toivoi juuri nyt, sillä noin iso eläin auttaisi häntä takuulla pysymään lämpimänä näin koleassa aamussa. Hänen pahoinvoiva ja kylmästä tärisevä ruumiinsa kaipasikin lämmittäjää.
Ramin sydän oli siltä seisomalta myyty. Koirasta tuli hänelle kuin uusi päihde alkoholin rinnalle. Tarve saada koira rinnalleen oli yhtä pakottava kuin alkoholin löytäminen, ja kenties se toimisi krapulalääkkeenä jopa hieman aikaisempaa paremmin. Krapula, kuten juopuneisuuskin, korosti aina hänen hellyydenkipeyttään ja äidillisiä vaistojaan.

Koiraa lenkittävä nainen oli keskittynyt tiivistahtiseen keskusteluun kännykkänsä välityksellä, eikä kiinnittänyt kunnollisesti huomiota ympäristöönsä. Niimpä Ram pääsi helposti lähestymään kaksikkoa. "Mikä kauneus sinä oletkaan! Tule mamin luo, tule! Mami aikoo pitää sinusta huolta!" Hän läheni kädet halausasennossa koiraa ja kyyristyi alemmas antaakseen nelijakaiselle oikein kunnon karhunhalauksen, mutta koira oli eri mieltä eleen mukavuudesta. Nopeasti lähestyvä ja omituiselle haiseva henkilö oli pelottava, ja puolustusreaktiokseen villakoira näykkäisi Ramia käsivarteen, kun ei muulla keinolla onnistunut vapautumaan toisen tukalasta otteesta. Se sai Ramin henkäisemään hämmästyksestä ja vetämään kätensä pois - yksikään eläin ei ennen ollut purrut häntä! - mutta ei suinkaan luovuttamaan. Hän läheni koiraa uudelleen, sillä järkeili koiran vain osoittavan huonoa oloaan puremalla. Huono olo oli tietenkin nykyisen omistajan syytä, eikä missään nimessä hänen, joten tarve pelastaa koira nykyisistä oloistaan voimistui entisestään.

Villakoira ahdistui sitkeästä tunkeilijasta samaan tahtiin kuin tuon omistajakin. Samaan aikaan kun koira rimpuili taaemmas ja murisi, omistaja havahtui irti puhelimestaan ja käänsi huomionsa Ramiin. "Odota, Darcy, soitan sinulle pian takaisin....Hei! Irti koirastani! Mitä sinä teet?!" Tilanne kärjistyi nopeasti siihen, kun koira vetäisi hihnan irti lenkittäjänsä kädestä ja pinkaisi nopeaa vauhtia pakoon. Eläimeltä ei tuntunut vauhtia puuttuvan, vaan pian tuo oli jo niin kaukana, etteivät he olisi sitä juoksemalla saaneet kiinni.

"Rufus!" Koiraa lenkittänyt nainen huudahti hädissään ja näytti hetken miettivän kahden vaihtoehdon välillä. Tuo vilkaisi vihaisesti Ramiin, mutta koska koira oli hänelle ensinnäkin tärkeämpi, eikä häntä toisekseen kiinnostanut viettää aikaa epäilyttävän puolipukeisen ihmisen kanssa, hän kääntyi ympäri ja lähti koiransa perään. "Hei! Ottakaa koira kiinni, pyydän! Älkää antako sen juosta autotielle päin!" Polun varrella ei näkynyt ketään, mutta koska puiston väki lisääntyi koko ajan auringon noustessa ylemmäs, lähistöllä oli kuitenkin todennäköisesti joku.

Ram vilkaisi tässä välissä pikaisesti loukkaantunutta kättään, mutta lähti pian kateuden siivittämänä kaksikon perään. Hänenhän oli se koira saatava! "Älkää antako sitä tuolle ämmälle! Koira on minun! Tuo akka yrittää varastaa sen!"

[Heta]

Ajanherran silmät tarkkailivat seesteiseen tahtiin nyt jo selvästi taivaankannelta hiljaa haihtuvia tähtiä. Hän oli uppoutunut omiin ajatuksiinsa, pyrkien päättämään seuraavaa kohdettaan. Marsin tulevaisuus oli ollut eittämättä huono matkustuspaikka - mutta entäpä sen menneisyys? Sen Tohtori oli kolunnut läpi jo muutamaan otteeseen. Menneisyydessä tuppasi olemaan aina se huono puoli että se oli mennyttä. Tylsää. Toisinaan. Entäpä linnunradan pohjoispuolen äärilaita? Sinne hän oli saanut porttikiellon. Sekin tosin vain onnettoman sattumuksen vuoksi. Tohtori oli räjäyttänyt vahingossa aurinkokunnan tulevaisuudessa josta olikin syttynyt pitkä ja mutkikas tapahtumaketju. Tilanne oltiin saatu hallintaan, mutta linnunradalle hänelle ei ollut hetkeen asiaan. Sen alueen siviilisaatiot tuppasivat olemaan toisinaan kovin pitkävihaisia.

Yllättäen Tohtori kuitenkin havahtui ajatuksistaan kovaäänisen huudon kantautuessaan hänen korviinsa. Ensimmäisinä hän erotti sanat ämmä ja koira joka saikin rusettikaulan kohottamaan kummissaan kulmiaan. Hän nousi puolittain istumaan, nojaten kyynärvarsiinsa ja kiinnostunut katse suunnattiin kohti tapahtumia. Huutaja oli pyylevän puoleinen, T-paidassa kekkuloiva naisihminen. Hänen edessään juoksi pieni ja viaton villakoira. Tohtorin kasvoille ilmestyi ensiksi perin huvittunut hymy, sillä tilanne kaikessa yllättyvyydessään oli myös melko hassu. Hän tiesi etteivät ihmiset tavallisesti juoksennelleet puolialasti ulkona, ja siksi ajanherra myös katsoikin tarpeelliseksi sotkeutua koko soppaan. Toimintaahan hän olikin tarvinnut ja sitä villakoira omistajineen ehkä jopa saattaisi antaakin. Uteliaisuus oli yksi hänen pahimmista vioistaan.

Tohtori laskeutui alas kiipeilytelineeltä ja puisteli hieman housujaan. Villakoira kiinnitti huomion ajanherraan ja ryntäsi tuon luokse, heiluttaen häntäänsä kiihkeästi ja katsellen kiinteästi miestä kuin apua hakien. Rusettialien laskeutui koiran tasolle ja katseli tuon tummiin silmiin. Aivan kuin koira olisi kertonut hänelle jotain. Lopulta katse nousi aikaisempaan huutajaan.
"Pahoittelut, mutta hän ei pidä muiden ämmittelystä. Villakoirat ovat herkkätunteisia ja hän haluaa, että kutsut häntä Edvardiksi. Arvosta hänen pyyntöään ja pidä matalempaa ääntä", ajanherra aloitti puhumisen, rapsutellen samalla nelijalkaista olentoa.
Myös koiran alkuperäinen omistaja saapui kuuloetäisyydelle. "Ei hän ole mikään Edvard, vaan minun Rufus! Tuo sekopää tuossa yritti varastaa sen!", omistaja puolustautui epätoivoisesti, osoitellen vierasta naista ärtyneenä.

[Deleted]

Benjamin ei päässyt kovinkaan pitkälle rusettikaulaisesta miehestä ennen kuin aamun rauha rikkoutui järjettömän metelin toimesta. Kuului kovaa huutoa, josta Benjamin ei osannut päätellä oikeastaan mitään. Villakoiran kimeät, kauhistuneet haukut saivat Benjaminin vilkaisemaan taakseen. Mies yllätyksekseen todisti omituista näkyä. Varmasti näyttelykelpoinen rotuvillakoira laukkasi hurjaa vauhtia karkuun pyylevämmänpuoleista, hieman epäsiistin oloista naista. Pian Benjaminin huomio kiinnittyi parivaljakon perässä ravaavaan hienon oloiseen rouvaan. Rillipään kulmat kurtistuivat hieman tilateen yllättävyydestä. Miehen oli pakko pysähtyä hetkiseksi, ihan vaan mielenkiinnosta. Hän jatkaisi pian matkaansa. Villakoira saavutti yllättäen miehen, jonka Benjamin oli vasta äskettäin nähnyt makaamassa kiipeilytelineen päällä. Ilmeisesti tuo oli tiputtautunut alas leikkipaikan päältä Benjaminin huomaamatta. Nyt villakoira heilutti häntäänsä ja katsoi omituista miestä tiiviisti, aivan kuin olisi tuntenut tämän. Benjaminin vihreät silmät olivat vuoron perään koirassa, omituisessa rusettikaulassa ja kahdessa naisessa, joista ilmeisesti kumpikin väitti olevansa piskin omistaja. Benjamin tuhahti näylle. Itse hän oli enemmän kissaihmisiä, eikä voinut ymmärtää sellaisia otuksia kuin koirat.

Pian tuo omituinen rusettikaulainen mies nousi ja puhui aivan kuin tietäen mitä koira ajatteli. Benjamin huokaisi ja pyöräytti silmiään tilanteelle. Hän aikoi kääntyä jatkaakseen matkaansa rouvan kiihkeästi väittäessä koiraa omakseen. Nainen oli turhautuneen ja ehkä hieman epätoivoisen oloinen, sekä näytti etsivän ympäristöstään kaikkea, mikä todistaisi hänen olevan oikeassa. Naisen silmät löysivät metrien päässä seisovan Benjaminin. Näytti siltä, kuin naisen silmiin olisi syttynyt toivonkipinä.
“Sinä!” nainen huudahti hilpeänä nähdessään tummatukan toistamiseen tälle päivälle. “Näin sinut tänään penkillä vähän matkaa tästä tuonnepäin. Kyllä sinä varmasti näit minut ja koiran.” Kertoessaan suuntaa nainen heilutti kättään taaksepäin, osoittaakseen paikkaa, jossa oli Benjaminin nähnyt. Mies itse oli hämillään. Tästä tilanteesta ei näköjään olisi enää pakenemista.
“Mitä…? En minä..´” Benjamin aloitti. Hän ei ollut kiinnittänyt huomiota yhtään ympäristöönsä. Kaikki hänen keskittymisensä oli ollut läppärissä. Lisäksi nainen hienostopiskinsä kanssa vaikutti arkipäiväiseltä asialta, ei Benjamin olisi sellaista mieleensä painanut. Mies katsoi hämillään kolmikkoa ja hieraisi niskaansa, samalla painaen hattuaan syvemmälle päähänsä. “En minä vaan muista”, Benjamin sanoi lopulta kulmat hämmennyksestä aavistuksen kurttuun painuneina, katsoessaan naisen toivon hiipuvan hieman Benjaminin sanojen mukana. Nainen siirtyi taas puolustuskannalle huomatessaan, ettei rillipäästä ollut mitään hyötyä. Benjamin otti muutaman askeleen lähemmäs mielenkiinnon kasvaessa. Miehellä ei ollut parempaakaan tekemistä, joten omituisen tilanteen seuraaminen kuulosti paremmalta kuin hyvältä.

[Fizdu]

Oli ihmeellistä miten Ramin töppöjalat saivat kiidättettyä hänet naisen edelle, sillä isoa olentoa ei yleisesti tunnettu nopeudestaan. Hänen juoksutyylinsä oli kaikkea muuta kuin tehokas, sillä jalkoja nostettiin korkealle ilmaan ja vietiin vähän turhan sivulle samalla, kun kädet huitoivat päämäärättömästi ruumiin ympärillä. Hän näytti ennemminkin hypähtelevän eteenpäin kuin juoksevan - jos joku tiesi leikin, missä vältettiin koskemasta laavaa olevaan lattiaan, saattoi hän hyvin kuvitella olennon hypähtelevän kuviteltujen esteiden yllä tulista merta kartellessaan. Olikin kenties silkan koon syytä, että Ram voitti heidän juoksukilpailunsa. Hän oli miltein puolet pidempi kuin vastustajansa.

Niimpä olento pysähtyi huohottaen miehen ja koiran eteen. "Voi kiitos, sainhan sinut!" Hän huohotti tyytyväisenä kumartuessaan alemmas koiraa kohden ja antaessaan sen päälaelle oikein mojovan pusun. "Mami oli hyvin huolissaan!" Sitten mies, jolle Ram ei ollut suonut vielä ajatustakaan, puhui. Jo puheenparsi sai slitheenin aivot raksuttamaan ja herätti yllättävän tunteen: ärtymyksen, joka oli maustettu pienellä määrällä pelkoa. Näin omituisesti puhui vain yksi mies, ja se oli mies, jota vastaan hän oli kiihkeästi yrittänyt kehitellä tiedeprojektejaan. UNIT oli yleensä pitänyt hänet ajan tasalla siitä milloin ajanherra liikkui Lontoon lähistöllä, mutta ilmeisesti ei tällä kertaa. Toisaalta, eihän hän ollut edes töissäkään.

Ja toden totta, nostaessaan kasvojaan hän sai todistaa Tohtorin silmien tuijottavan suoraan häneen. Slitheenin reaktio oli automaattinen, silkka raivo. "Ja ehkä sinä voit tunkea vittumaisen olemuksesi sinne minne aurinko ei paista, Toh-" Onneksi nainen tuli tässä välissä kinastelemaan koiransa nimestä ja esti Ramia kutsumasta Tohtoria nimeltä. Oli vaarallista paljastaa panoksiaan, mikäli Tohtori ei vielä ollut aavistanut hänen henkilöllisyyttään. Olihan hän nyt vain avuton krapulainen, jolla ei ollut yhteyttä sukulaisiinsa. Hän ei ollut kovin vakuuttava vastustaja pikkuhousuissaan.

Naisen sanat toivat Ramille toivotun syyn kohdistaa huomionsa ja raivonsa muualle. "Ja pidä sinä huora suusi kiinni!" Hän tuijotti raivostuneena vastustajaansa ja nousi kohtaamaan tuon kasvokkain. Hetken hänen piti seistä paikoillaan ja siristellä silmiään, sillä nopea suoristautuminen oli saanut pään särkemään lujempaa, mutta pian Ram jo tönäisi naista provosoivasti. "Painuisit nyt jo vittuun siitä! Kuka sinua uskoisi, kun et tiennyt koiran nimeäkään? Huijari!"

Nyt nainen etsi apua ympäriltään ja bongasi nuoren miehen, jolta yritti hakea varmistusta henkilöllisyydelleen. Harmi vain, ettei mies kyennyt ottamaan asiaan kantaa, ja Ram sai hihkaista voitonriemuisena. "Hah! Näetkö? Koira on minun. Nyt vittuun siitä!" Olento alkoi jälleen töniä naista ja ajaa tuota taaemmas. Slitheenin huulilla oli jopa omahyväinen hymy, kun tuo katsoi miten nainen alkoi hiljalleen pelätä. "Hei, lopeta...Irti minusta!" Apua pyytäviä katseita suunnattiin kahteen ympärillä olevaan mieheen. Koirakin oli jälleen alkanut haukkua. "Auttakaa!"

Avun tarve loppui tosin nopeasti siihen, kun Ram yritti tönäistä aiempaa lujempaa, mutta kompastuikin omiin jalkoihinsa ja kaatui kasvoilleen maahan. Olennon maatessa siinä alkoivat myös ruumiintoiminnot muistuttaa itsestään. Kaasuja oli kerääntynyt liian kauan, ja ne purkautuivat nyt ulos pitkänä, äänekkäänä pieraisuna. Myös Ramin maha päätti liittyä konserttiin mukaan ja lauloi valittavan kurinan sisuksistaan. Ja jollei olento ollut jo ennestään haissut tarpeeksi vahvasti, lisäsivät kaasut ummehtuneeseen viinan aromiin uudenlaisen säväyksen.

Maasta kuului tukahtunutta mutinaa. Hiljalleen Ram kampesi itsensä puoli-istuvaan asentoon ja ojensi sitten kättään Tohtoria kohti. Tuo sylki hiekkaa suustaan. "Koira. Tänne."

[Heta]

Nainen pikkuhousuissaan tuntui kimmastuneen Tohtorin sanoista, mutta ajanherran harmiksi tuntemattoman olennon sanat keskeytyivät kolmannen osapuolen tunkiessa oman mielipiteensä väliin. Tohtorin silmäkulmassa kuitenkin välähti ja tämä piti katseensa sekunnin sadasosan pidempään epäsiistimmässä neiti-ihmisessä ennen kuin eloisat silmät kääntyivät uuteen tulokkaaseen. Aivot raksuttivat hetken. Mistä toinen tunsi hänet? Toisaalta monet tunsivat hänet, mutta harvemmin juuri Maassa. Ja vielä harvemmin hän aiheutti noin vahvaa vihan tunnetta - vaikka toki vihollisia paljon omistikin. Vielä toistaiseksi naisen sanat eivät kuitenkaan aiheuttaneet epäilyksiä vaan huomio kääntyi nyt voimakkaammin koiran todennäköiseen, todelliseen omistajaan sekä paikan päälle jääneeseen, hieman eksyneen oloiseen mieheen.

Tilanne kärjistyi kuitenkin nopeasti. Sotkuinen nainen hyökkäsi heikomman kimppuun kuin yleinen syyttäjä konsanaan. Soppa oli valmis.
"Hei, jätä hänet rauhaan! Väkivalta ei ratkaise mitään!", Tohtori puuttui peliin oitis, dominoivamman haisulin käydessä omistajarukkaan kiinni. Avun huudot saivatkin rusettikaulan myös vahvasti puolustuskannalle. Hän ei kestänyt katsella kun avuttomia sorrettiin. Varsinkaan, kun toinen vastapuoli oli selvästikin alakynnessä ja oikeastaan jopa täysin syytön. Hän ei ollut uskonut hetkeekään haisulin olevan oikea omistaja - jopa koiran elekieli oli kielinyt siitä. Tilanteen syttyessä myös koira muuttui ahdistuneemmaksi.

Vaan kohtalotarella oli näppinsä tällä kertaa pelissä; Tohtori kerkesi ottamaan vain muutaman eteen päin suunnatun askeleen, kun päälle käynyt imbesilli päättikin kaatua rähmälleen. Keskuspuiston jo selvästi avartuvassa aamussa kaikuivat äänekkäät pierut. Ihmissilmin ne vaikuttivat tilanteeseen täysin sopimattomilta ja naurettavilta pikku asioilta, joita päästivät ilmoille vain kaikkein sivistymättömimmät juntit, mutta ajanherralle itselleen se merkiksi myös muutakin; Kun mietti naisen aikaisempia sanoja, oli kaikki oikeastaan melkolailla selvää. Tässä maailmankaikkeudessa ei ollut kuin yksi eliölaji, joka piereskeli äänekkäästi sopimattomissa paikoissa ja oli kaiken lisäksi ahne; Slitheenien rikollisperhe valepuvussaan. Ajatus aiheutti välittömästi inhon reaktion, mutta toisaalta myös huolen; Hän ei ollut hetkeen törmännyt tähän perheeseen. Ei sen jälkeen mitä ajanherra oli kokenut entisen kumppaninsa Turloughin kanssa Ranskan hovissa.

Kun oletettava avaruusolento nousi viimein pystyyn, Tohtori vastasi toisen katseeseen tiiviisti takaisin. Hän oli hetken vaiti miettien seuraavaa siirtoaan. Hyvin pian Tohtorin suupielet kuitenkin nousivat ylöspäin, äärimmäisen leveän ja huvittuneen hymyn noustessa tuon huulille. Hän alkoi nauramaan. Nauroi sydämensä kyllyydestä, osoittaen Slitheeniä sormellaan. Lopulta Tohtori kuitenkin vaikeni ja ryhdistäytyi. Hän kallisti hieman päätään, siirtämättä katsettaan vihollisestaan.
"Haluatko tehdä fiksun ratkaisun? Poistu täältä. Nyt. Heti", ajanherra aloitti. Hän ei voinut olla varma, ymmärsikö Slitheeni viestiä, mutta tässä kohtaa Tohtori itse halusi tarjota olennolle vielä yhden mahdollisuuden antautua ja perääntyä. Hän kyllä pitäisi siitä huolen, että toinen poistuisi planeetalta välittömästi. "Minä en ole luovuttamassa", lausetta jatkettiin ja koira nostettiin syliin. Ihmisnäkökulmasta katsottuna Tohtorin sanoista saattoi olettaa, että koko keskustelu koski koiraa, mutta todellisuudessa ajanherran sanat olivat monitahoisempia; Hän ei ollut toki luovuttamassa koiraakaan, mutta ei myöskään Maapalloa. Koira sylissä ajanherra asteli tyynen rauhallisesti koiran todellisen omistajan luokse. Eläin tyrkättiin tämän syliin ja ajanherra jatkoi askelia suurinpiirtein omistajan ja tuntemattoman miehen väliin. Kädet laskettiin noiden olkapäille, katseen siirtyen nyt takaisin Slitheeniin. Ajanherra totisesti toivoi, että viesti olisi enemmänkin kuin selvä. Hän pitäisi huolen näistä ihmisistä - kuten koko Maapallosta.

[Deleted]

Tilanne ei näyttänyt merkkejäkään rauhoittumisesta. Riita tuntui vaan pahenevan sekunti sekunnilta. Mustahiuksinen mies katsoi tilannetta hieman sivumpaa, kulmat aavistuksen kurtussa. Koko riita tuntui aivan typerältä, tapella nyt jostain koirasta. Miten kukaan haluaisi varastaa jonkun piskin, eläinhän oli elävä otus, se oli jo kiintynyt omaan emäntäänsä. Niin, vaikka Benjamin ei ollut kovinkaan kiintynyt koiriin, eläinten ystävänä hän ei halunnut, että kamalimpaankaan rakkiin kajottaisiin pahat mielessä. Pian alushoususillaan oleva nainen alkoi tuuppimaan toista naista voitonriemuisena. Benjaminin sisäiset vaistot tappelivat keskenään koiranomistajan vilkaistessa häneen anovasti. Pitäisikö hänen auttaa vai antaa jonkun muun astua tilanteeseen väliin. Onni kävi, kun toinen mies yritti mennä tappeluun väliin, mutta oikeastaan välikohtaukseen katkaisi lopulta päällekarkaajanaisen kaatuminen. Rähmällään maassa makaavan suolisto muistutteli olemassaoloaan. Benjamin ei antanut tälle asialle muuta huomiota kuin kevyen kulmien kurtistuksen, sillä mies päätti mennä pörröisen koiran omistajan luo.
“Olethan kunnossa?” Benjamin kysyi naiselta varoen. Rouva nyökytti päätään vastaukseksi ja katsoi rähjäistä naista inholla. Rouvasta näki, kuinka hän halusi vaan ottaa koiransa ja palata kotiin.
“Saat koirasi takaisin aivan pian”, Benjamin vakuutti katsoessaan kun viinankatkuinen nainen nousi hiljalleen ylös. Naisen edessä seisovan rusettikaulan revetessä nauruun Benjamin otti askeleen taaksepäin koirarouvan kanssa. Mikä ihme ihmisiä vaivaa, Benjamin tuumi ihmetellessään katsoessaan sydämellisesti nauravaa miestä. Saadessaan itseään niskasta kiinni, rusettikaula alkoi puhumaan housuttomalle naiselle jotain, mistä Benjaminkaan ei ollut oikein varma, saati sitten tämän vierellä seisova nainen. Pian tuo luovuttamatta olemisesta puhunut mies kaappasi naisen isohkon koiran syliinsä. Benjamin kohotti kulmiaan katsoessaan näkyä. Koira näytti onnelliselta ja alkoi rauhoittua tilanteen hektisyyden hellitessä. Rillipää joutui astumaan hieman sivuun rusettikaulan lähestyessä kaksikkoa koira käsivarsillaan leväten. Pian tuo oli sysännyt villakoiran rouvan syliin ja kääntyi katsomaan tuon otuksen varastamiseessa epäonnistunutta naista samalla asettaen kätensä sekä koiraansa hämmentyneenä pitelevän naisen, että tilanteeseen puolivahingossa eksyneen Benjaminin olkapäille. Rillipää kohdisti vihreät silmänsä hänen olkapäälleen käden laskeneeseen mieheen epäuskoisella katseella.
“Hei… Näpit irti”, Benjamin protestoi mutisemalla hiljaa ja ottamalla askeleen kauemmas tuosta oudosta miehestä. Mikä hän oli luulemaan, että voisi noin vaan kaapata kainaloonsa tuntemattomia?

[Fizdu]

Mikään ei kyennyt nostamaan Ramin verenpainetta nopeammin kuin pilkanteko. Hän oli hyvin herkkä asioihin, jotka koskettivat hänen omanarvontuntoaan, ja niimpä pilkkaava nauru olisi voinut satuttaa yhtä paljon kuin kymmenen mahaan pistettyä puukkoa. Hän piti itseään ja sukuaan reilusti suuremmassa arvossa kuin muuta universumia, joten oli suorastaan loukkaus, että joku kehtasi nauraa hänen olemukselleen. Asiasta teki vielä pahemman se, että nauraja oli Tohtori, sillä ajanherra tiesi tasan tarkkaan, mille oli nauramassa. Ei ollut mahdollisuuttakaan, että toinen olisi löytänyt humoristisen piirteen hänen ruumiintoiminnoistaan ja hihittänyt epähuomiossa sille. Kyllä, puhekin kertoi että mies oli järkeillyt esiin hänen henkilöllisyytensä. Hän oli paljastunut suorastaan ennätysajassa.

Ramin keho jännittyi pidätetyn raivon myötä. Isot kämmenet vetäytyivät nyrkkiin ja olento suorastaan tärisi, kun tuo tuijotti murhaavasti vastustajaansa. Sananmukaisesti tuo kiehui raivosta, sillä naama punehtui, ja kuvittelemisen varaan jäi vain päälaelta nouseva sauhu. "Poistu täältä. Nyt. Heti" , olento toisti Tohtorin sanoja ja matki toisen olemusta selkeästi pilkalliseen sävyyn. "En ole luovuttamassa." Hän ei ottanut toisen pyyntöä poistua tosissaan, vaikka tiesikin, että toinen todennäköisesti potkaisisi hänet loppupeleissä pihalle kuin lyttähtäneen jalkapallon. Sen sijaan hän näytti toiselle kieltään ennen kuin nousi kokonaan seisomaan. "No yllätys, hipsterinläjä. En ole minäkään." Viha antoi hänelle rohkeutta ryhtyä kinaan, johon hän ei välttämättä muuten olisi uskaltanut.

Tarkkaavaisesti hän katseli miten koira asetettiin takaisin alkuperäisen omistajansa syliin. Tohtori asettui myös suojelevasti ihmisten vierelle, vaikka varsinkaan miespuolinen niistä ei tuntunut sitä arvostavan. Nainen oli saanut koiransa, joten nyt tuo vilkuili tutkivasti ympärilleen ja lähti perääntymään. Tappelun mahdollisuudet saattoi aistia ilmasta. "Tule", tuo yritti houkutella Benjaminia mukaansa. Nuori mies vaikutti olevan ainut, jonka seurassa oli täysin turvallista ja normaalia . "Jollen minä voi saada piskiä, niin et sinäkään!" Ram karjaisi lähtöaikeissa olevan naisen perään. "Yksikin askel, niin hauva kuolee." Häntä surettaisi tappaa niin kaunis olento, mutta toisaalta hän ei ollut valmis kokemaan häviön tuskaakaan. Jollei hän saisi haluamaansa, ei hän ollut valmis luovuttamaan sitä kenellekään muulle.

Katse siirrettiin taas Tohtoriin. "Kerro heille, mitä voin tehdä." Hän maanitteli. "Sinähän tiedät. Ja sinä tiedät, että olen tosissani." Hän lähti astelemaan lähemmäs. "Vakuuta heille, että he lähtevät täältä joko ilman koiraa, tai ruumisarkussa. Tai sanotaanko, että puolet heistä lähtee."

Huomio siirtyi yllättäen Benjaminiin. Tuolle iskettiin silmää. "Eikö olekin ärsyttävä mies, hä? Lähentelee liikaa? No, parempi kuunnella satusetää tarkkaan. Tulen lähemmäs ja lasken viiteen. Jos koira ei ole viiteen mennessä käsivarsillani, satusedän tarinat tulevat toteen. Se on sitten erilaista meininkiä se. Sinulla on vielä viimeinen mahdollisuus kääntää tilanne ja maanitella nuo kaksi muuta toimimaan oikein. Tiivistettynä, saat syyttää kaikesta jälkeenpäin vain omaa, kurjaa napaasi."

Katse palasi Tohtoriin. "1...2...3..."

[Heta]

Tuntemattoman miehen protestoinnin johdosta Tohtori tunsi kuinka hänen mielialansa laski hetkeksi. Hän suorastaan kykeni kuvittelemaan kuinka hölmöltä tällä hetkellä ehkäpä saattoi Slitheenin silmin näyttää; Eleen piti oli puheen vaikuttava lopetus ja korostus Maailman suojelunhalulle, mutta miehen protestointi tuntui laskevan mahtipontisen puheen voimaa. Ajanherra ei kuitenkaan totellut tuntematonta miestä, vaan kädet pysyivät edelleen rennosti molempien olkapäillä. "Hei yrittäkää edes näyttää kumppaneiltani", mutistiin vastalauseeksi.

Vaan Slitheeni ei totisestikaan ollut valmis luovuttamaan. Pikkuhousuisen naisen sanat saivat Tohtorin huolestumaan ja tämä oli hetken vaiti. Hän punnitsi vaihtoehtojaan; Ajanherra jos kuka todellakin tiesi mihin tämä tunnettu rikollisperhe todellakin pystyi, mutta ihmisten ei tarvitsisi moista tietoa tietää. Liika tieto oli joskus pahasta.
Tilanne oli kuitenkin vaikea. Vaikka Slitheeni olikin loppupeleissä suhteellisen voimaton ajanherran rinnalla, ei Tohtori siltikään halunnut saattaa ihmisiä vaaraan. Saatika koiraakaan. Mikäli heistä joku loukkaantuisi.... Voi kyllä Tohtori saattaisi silloin vain syyttää itseään. Painoa vaihdettiin hetki jalalta toiselle aivojen työskennellessä ankarasti ja vasta nyt kädet irrottautuivat ihmisistä. Tohtori näytti hetken aikaa miettiväiseltä, kun tämä käveli hitain ja harkituin askelin ihmisten eteen, suoraan kaksikon ja Slitheenin väliin. Katse nousi vakavana viholliseen. Hän oli keksinyt juonen.

"Ja mitäkö sinä luulet, että minä pystyisin tekemään, hmh?", Tohtori kohotti kulmaansa, pitäen vakaan katseen naisen silmissä. Ajanherran silmät olivat muuttuneet kylmiksi. "Olet taatusti kuullut tarinan siitä, kuinka tuhosin oman lajini. Nouseva myrsky. Saalistaja. Oi kyllä - taatustit tiedät nämä termit. Mutta tiedätkö sinä mitään muuta? Oletko koskaan tuntenut vihaani?", katse pysyi kylmänä tuon tarkkaillessa avaruusolennon eleitä. Hän ei varsinaisesti pitänyt uhkailusta, mutta toisaalta tilanne oli saanut äkkiä hengenvaaralliset piirteet. Tohtori vihasi väkivaltaa, mutta toisaalta tarpeen vaatiessa hän oli valmis myös toimimaan. Tarkoitushan pyhitti keinot, vai mitä? Tällä hetkellä hän kuitenkin vain kiristi Slitheeniä - halusi kääntää tilanteen takaisin entiselleen ja Slitheenin altavastaajaksi. Tärkeintä oli nyt pitää ihmiset turvassa.

Äkkiä Tohtori pyörähti ympäri, harpaten muutaman askeleen taaemmaksi ja vetäisten takkinsa sisätaskusta jotain. Se oli pullonkorkki. Sitä näytettiin yleisölle.
"Ja tiedätkö mitä minä tällä voisin tehdä? Räjäyttää kaiken, hah! Vain yksi sormen liike ja pum - koko sinun surkea siviilisaatiosi olisi poissa. Oikeastaan oletko edes tietoinen, onko perheesi tällä hetkellä turvassa? Satusedän tarinat todellakin saattavat käydä toteen", Pullonkorkkia pidettiin edelleen ilmassa, terävän ja määrätietoisen katseen nauliutuessa nyt vain yhteen ja ainoaan kohteeseen, Slitheeniin. Tarkoituksena oli venyttää toisen sietokykyä äärimmilleen.

[Deleted]

Benjamin luovutti rusettikaulasta irroittautumisyrityksensä kanssa tuon yhä pitäen kättään rillipään olkapäällä. Nuori mies huokaisi syvään. Tällainen ei ollut ollenkaan hänen käsityksensä rauhaisasta lauantai-aamusta. Nainen sentään oli saanut haluamansa. Ehkä tämä hullunmylly loppuu tähän, Benjamin ajatteli, mutta hänen oletuksensa lytistyivät koiratta jääneen naisen uhatessa tappaa koiran, mikäli tuo koiranomistaja lähtisi paikalta. Tuosta eteenpäin kaikki naisen sanat menivät yli Benjaminin ymmärryksen. Miten muka nainen voisi tappaa heidät siihen paikkaan, eihän tuolla ollut mitään aseitakaan. Ei tuollaista katuojan kummajaista voisi edes ottaa tosissaan. Vahvasti viinalle löyhkäävää ihmistä tuskin kukaan uskoisi.

Benjaminin kulmat painuivat kurttuun tuon pulleammanpuoleisen naisen vinkatessa hänelle silmää. Sitä, mitä nainen selitti, Benjamin ei ymmärtänyt ollenkaan. Mitä ihmettä tämä kaikki oikein on, Benjamin ajatteli, joku piilokamerako? Totisilta nuo kaikki kuitenkin vaikuttivat. Vaikutti myös siltä, aivan kuin rusettikaula ja housuton nainen tuntisivat toisensa jostakin. Puheet olivat katkeria ja vihaa täynnä, aivan kuin toinen olisi myrkyttänyt toisen koiran tai naarmuttanut toisen autoa, mutta tunteet olivat vahvempia. Sitten, yllättäen, tuo omituinen, rusettikaulainen mies käveli muutaman askeleen eteenpäin, aivan kuin ottaen jonkinlaisen kuvitteellisen estradin haltuunsa. Benjaminin kulmat painuivat kurttuun hänen ristiessään kätensä rinakehälleen. Touhu alkoi käydä jo naurettavaksi tumman muukalaisen vetäistessä pullonkorkin takkinsa sisuksista. Rillipää pyöräytti silmiään siirtäen painonsa jalalta toiselle.
“Ei ole todellista…” tuo mutisi aivan hiljaa itsekseen. Turhautuneisuus täytti tuon mielen. Tilanne oli menettänyt kiinnostavuutensa jo aikaa sitten. Nyt koko homma vaikutti vain erittäin huonolta teatteriesitykseltä. Vaikka nuo ihmiset olivatkin erittäin vakuuttavia puheissaan, heidän kertomansa asiat olivat hulluimpia sepityksiä, mitä Benjamin oli koskaan kuullutkaan. Mies epäili jo, että nuo kaksi olivat karanneet molemmat jostakin mielisairaalasta. Vain hullut voisivat uskoa noin vakaasti johonkin, mikä vaikutti aivan mahdottomalta.

[Fizdu]

Tohtorin juoni toimi aluksi hyvin, sillä se sai krapulaisen viivyttelemään aikeissaan. Rusettikaulainen härnäsi häntä tahallaan ja heilutti ilmassa jotain, mikä oli oletettavasti pullonkorkki. Uhkailu ja tahallinen tunteiden lietsominen ei varsinaisesti ärsyttänyt häntä, sillä niitä hän oli osannut odottaa, vaan se, ettei hän voinut olla varma, puhuiko toinen totta. Tohtorin käsissä tavallinen pullonkorkkikin saattoi muuttua tappokelpoiseksi aseeksi, sillä toinen oli kuin nykymaailman James Bond, toimintasankari jota Ram oli katsonut iltaisin telkkarista. Hulluimmissakin puheissa saattoi aina olla totuuden siemen, ja Ram vihasi nyt sitä, kuinka avuttomaksi Tohtori sai hänet itsensä tuntemaan. Hän oli viisas, ja tiesi sen itsekin, mutta uskoi silti satusedän jorinoihin. Ei tämän pitänyt mennä näin! Hän uhkasi Tohtorille tärkeiden kaksijalkaisten henkeä, joten toinen ei vain voisi uhata häntä jollain noin typerällä!

Olennon sanat katkeilivat jo kolmosen kohdalla. Numero venyi pitkäksi äänteeksi, kun tuo tuijotti silmiään siristellen Tohtorin kädessä olevaa esinettä. Laskenta taukosi hetkeksi, kun olento mietti vaihtoehtojaan ja päätyi sitten ottamaan riskin. "Bluffaat", hän sihahti syytöksen hampaidensa välistä. "Olisin saanut hätäsignaalin, mikäli olisit käynyt perheeni luona." Tosiasiassa ojaan sammuneena oli vaikea vastaanottaa viestejä, mutta ehkä siitä osasta sentään Tohtori ei ollut tietoinen. Mikäli häntä todella odottaisi kotona viesti siitä, että Tohtori oli jälleen käynyt tuhoamassa heidän suunnitelmansa ja kenties lähtenyt maapallolle estämään hänenkin projektinsa....no, häntä kaduttaisi ja syvästi. Mutta hän oli varma että ketään ei ollut kuollut. Sen hän olisi tuntenut nahoissaan. "Säästä surkeat esityksesi niitä arvostaville. Tuo korkki ei räjäytä edes pientä persettäsi."

Hän haaveili hetken korkin nappaamisesta ja sen tunkemisesta syvälle Tohtorin silmään. Hän oli jo hyvin lähellä toisia kaksijalkaisia, ja kyseisenlainen silmämunan keihästäminen olisi todella lievittänyt hänen aggressioitaan. "Oletko itse varma, että perheesi on turvassa? Miten Pondit voivat, hm?" Hän yritti maksaa samalla mitalla takaisin ja horjuttaa Tohtorin itsevarmuutta. Hän oli lukenut pitkät litaniat kaikista Tohtorin kumppaneista UNIT:in päämajassa, ja koitti nyt heittää nimiä ilmaan ja katsoa mikä niistä kirpaisisi eniten. Jonkun niistä oli pakko liittyä Tohtorin lähihistoriaan. Jos hän saisi Tohtorin mielen järkkymään, ei tuokaan uskaltaisi räjäyttää hänen sukuaan tuolla pienellä esineellä, joka saattoi olla ase. "Entä Clara? Oletko vilkaissut häntä viimeaikoina? Ettei tytön pää vain lojuisi irtonaisena kotisohvallaan?"

Nopea vilkaisu sekä Benjaminiin että koiraan dramaattisen tauon myötä. Poika ei ollut tehnyt aloitetta auttaakseen hänen asiaansa, joten alien palasi takaisin lähtölaskuunsa. Hän vain kyllästyi laskemaan järjestyksessä ja hyppäsi suoraan loppuun. "...viisi."

Slitheen vei kätensä otsalleen, siirsi rasvaisia hiuksiaan sivuun ja avasi ohimollaan olevan vetoketjun. Kirkas valonvälähdys peitti hetken, kun vihreä olento astui ulos nahastaan ja hylkäsi sen taakseen hietikolle. Olento oli helpottunut päästessään aitoon olomuotoonsa, vaikka kylmä ilma pistelikin nyt epämukavasti. Suuret, ötökkämäiset silmät tuijottivat seuralaisiaan tiiviisti. Päänsärkykin tuntui hellittävän tämän muodonmuutoksen myötä, vaikka nälkä ja muuten heikko olo jäikin.

Muutos oli herättänyt naisessa pakoreaktion. Tuo oli huudahtanut pelosta ja lähtenyt juoksemaan pois koira sylissään, mikä oli suora hyökkäyspyyntö Ramille. Hän piti sanansa eikä tuhlannut aikaansa puhumiseen - hän osoitti uhriaan yhdellä pullealla sormellaan ja ampui myrkkypisaran tuota kohti. Olennon sihti oli vieläkin aavistuksen heikko ja hän osuikin vasta toisella yrittämällä. Myrkky ei vaikuttanut heti, vaan alkoi näkyä vasta hetken päästä. Naisen kulku hidastui, ja lopulta tuo kompuroi ja kaatui maahan kouristelemaan.

Ram lähti astelemaan kohti aarrettaan, naisen sylistä tippunutta koiraa. Hän ei vielä tiennyt mitä tekisi Tohtorille tai sille pojanklopille, mutta aikoi sentään varmistaa, että koiraa ei vietäisi häneltä enää uudelleen. Samalla toivottiin, että päätös oli ollut oikea, eikä mitään ollut räjähtänyt.

"Joko näyttää hyvältä? Eikö olekin kaunista, miten elämä valuu hiljalleen pois? Joko te paskasäkit olette valmiit poistumaan ja antamaan minun ottaa omani? Tai sinä, Tohtori, voisit oikeastaan hypätä suoraan hirteen. Lupaan vaikka auttaa, jos nään naamasi vielä silloin kun käännyn uudestaan ympäri."

[Heta]

Tohtorin dramaattiset sanat olivat totisesti silkkaa bluffia. Hän oli aikansa etsinyt Slitheeneitä, ja tuon viimeisin tapaaminen sijoittuikin Ranskaan. Tämän jälkeen häijyt, vihreät muukalaiset olivatkin onnistuneet piilottamaan jälkensä. Myös ajanherra itse oli jatkanut matkaansa, pitäen kuitenkin korvansa ja silmänsä jatkuvasti auki; Hän ei uskonut Slitheenien luovuttavan noin vain. Slitheeni kuitenkin epäili ajanherran sanoja, ja vaikka toinen olikin saanut hänet kiinni valheesta, piti rusettikaula ilmeensä tulkitsemattomana. Pullonkorkkia pidettiin edelleen korkealla ilmassa, aivan kuin kyseessä todella olisi vähintäänkin galaksit räjäyttävä, vaarallinen ase.

Kuten arvata saattoi avaruuden vihreä vauva ei alistunut Tohtorin sanoille. Tämän seuraavat kysymykset koskien ajaherran kumppaneita, sai nyt vuorostaan rusettikaulan tuntemaan huolta sisällään. Ennen kaikkea hän ei tietenkään voinut tietää mitä Claralle oikeasti kuului. Pondit taas olivat kadonneet tuhkana ilmaan. Amyn menettäminen oli vaikuttanut Tohtoriin syvästi ja usein hän kaipasi punapäistä matkakumppaniaan. Toisaalta, huolen aiheena oli myös se, mistä Slitheeni ylipäätään tiesi hänen ystävistään? Ainoat kumppanit jotka olivat Slitheenien inhan perheen kohdanneet, olivat Rose ja Ranskan tapahtumien aikoihin Turlought. Tohtori ei pitänyt siitä, että joku tiesi jotain häneen liittyvästä noin paljon. Olivatko vihreät avaruusolennot sittenkin hänen edellään?

Tohtori ei kuitenkaan vastannut mitään. Hän ei halunnut näyttää tunteitaan toiselle, vaikka otus taatusti tiesikin osuneensa arkaan kohtaan. Seuraava tapahtumaketju tuli kuitenkin kovin yllättäen; Otus oli selvästikin paineistunut nyt liikaa ja tuo päättikin nyt paljastaa todellisen minänsä. Leikit oltiin selvästikin nyt leikitty ja saalistaja hyökkäsi kohti saalistaan, koiran omistajan kaatuessa maahan. Se sai myös ajanherraan vauhtia. Korkki heitettiin sivuun ja tämä kaivoi vinhaa vauhtia oikean aseensa esille; Äänimeisselinsä. "Tuo oli täysin turhaa, hän on viaton!", Tohtori huudahdi Slitheenille, pakittaen nyt tuntemattoman, silmälasipäisen miehen eteen suojaksi.

Slitheeni oli kuitenkin kiinnostunut edelleen koirasta. Elävää, viatonta luontokappaletta olento ei kuitenkaan tulisi saamaan, siitä jos jostain ajanherra oli valmis pitämään huolen. Tämä tähtäsi äänimeisselillään tien vieresessä olevaan parkkipaikkaan. Aamu oli selvästikin jo avartunut ja varhaiset työläiset olivat parkkeeraneet muutaman auton paikoilleen. Äänimeisselin kuitenkin osuessa niistä yhteen, auto alkoi huutamaan minkä kerkesi. Pyyhkijät alkoivat pyyhkimään ja auton valot vilkkuivat. Se säikäytti koiran tiehensä ja tuo pakeni minkä neljältä jalaltaan kykeni. Tämän jälkeen Tohtori vilkaisi nopeasti silmälasipäiseen mieheen. "Sinä. Pysy selkäni takana äläkä tee mitään ellen sitä erikseen pyydä", Tohtori tokaisi nopeasti, siirtäen katseensa sanojen jälkeen takaisin Slitheeniin. "Mutta muista kuitenkin hengittää!", ajanherra lisäsi toiselle vielä nopeasti olkansa ylitse.