Who else is coming?

[Heta]

// Fizdu ja Sheila mukaan Tohtorin ja Annabelin iloksi ! //

"Nimikyltti? Jälleen kerran nimikylttikö? Se on varsin hyödyllistä, jotta ei unohda nimeään. Sellaistakin on sattunut", vilkaat ja eloisat silmät tarkkailivat vastapuolta, miehen nojaillessa rennosti tiskin reunamaan. Tiskin luona istui nuori, purkkaa jauhava tyttö, joka vastasi hieman kysyvänä tuuheahiuksisen miehen lauseeseen. Se ei kuitenkaan haitannut energistä rusettikaulaa joka herkeämättä hymyili kuin viimeistä päivää vaikuttaen jopa hieman kajahtaneelta.
"Keikkatyöläisiltä vaaditaan nykyisin sitä, enkä voi siihen vaikuttaa. Mutta Tohtori? Eihän ole oikea nimi?", tyttö kysyi, vilkaisten vielä pöydällä lojuvaa paperia. Tohtori heilautti kättään ilmassa vähättelevästi ja tuhahti. "Tietenkin se on! Yhtä oikea kuin vaikkapa John Smith tai Wolfgang Amadeus Mozart - Oh, kuinka kaipaankaan hänen sohvaansa", loppuosa mutistiin epäselvästi, rusettikaulaisen miehen kääntyessä kevyesti kannoillaan ovelle päin.
"Kuinka edes pääsit tänne töihin?", tyttö intti vastaan kysymyksillään, kulmien kurtistuen epäileväisesti.
"Kävelin vain ohi ja näin ilmoituksen. Tartuin tilaisuuteen!", mysteerinen ruskeahiuksinen pyörähti vielä uudestaan naisen puoleen, kunnes lopulta vilahti ulos, jättäen sihteerikön pudistelemaan päätään. Tämä oli Tohtorin ensimmäinen virallinen työpäivä kunnan asuntojen huoltomiehenä.

Miksi Tohtori oli ylipäätään edes huoltomieheksi halunnut? Ajanherraa oli jo pitkään piinannut huono omatunto. Syytä tunnetilaan ei kuitenkaan oltu osattu aluksi yhdistää mihinkään järkevään, mutta loppujenlopuksi palikat olivat ikään kuin muovautuneet oikeaan muotoonsa; Oli kulunut jo pitkä aika siitä, kun hän oli virallisesti kuollut. Tai niin muu maailma ainakin uskoi. Tohtori oli menettänyt ystävänsä, Amyn ja Roryn, sillä loppujenlopuksi mies oli tehnyt itsestään liian suuren numeron universumille. Hän oli elänyt kuin rocktähti ja lopulta onnistunut keräämään itselleen varsin merkittävän määrän vihollisia. Oli ennustus, jonka mukaan Tohtorin olisi pitänyt kuolla, mutta toisaalta kuolemiseen hänellä ei ollut aikaa - siispä universumia oltiin huiputettu, mutta siitä mies oli saanut maksaa kalliin hinnan. Hän oli joutunut passittamaan Riverin - vaimonsa - vankilaan miehen murhasta, mutta toisaalta myös pyyhkinyt itsensä ja tietonsa universumin laitoja myöten. Teko oltiin suoritettu lähinnä vaimonsa tuomion lieventämiseksi, vaikka toisaalta Tohtori ei voinut olla varma, vaikuttaisiko hänen häviäminen maailmasta professori Songin tuomioon millään muotoa. Joka tapauksessa hän oli joutunut viettämään hiljaiseloa eikä ystävienkään luokse oltu voitu siksi mennä. Se olisi saattanut asettaa Pondit vaaraan.

Maailmassa oli kuitenkin yksi henkilö, jonka suhteen Tohtori kykenisi vielä tilannetta muuttamaan. Sheila Levett. Nainen, jonka luona ajanherra oli viimeksi vieraillut ennen lavastettua kuolemaansa. Oli hyvästellyt tämän ja nyt punapäinen terapeutti uskoi miehen kuolleen. Ajatus oli häirinnyt Tohtoria jo jonkin aikaa ja siksi hän halusi myös oikaista sen - Tulla tervehtimään ja kertomaan tilanteen todellinen laita. Vierailu oli kuitenkin osoittautunut vaikeammaksi kuin rusettikaula oli kuvitellut, sillä Tohtori oli jo kerran aikaisemmin käynyt Sheilan oven takana, mutta jokin oli vain estänyt häntä pimpottamasta ovikelloa. Paikan päälle suoraan pöllähtäminen ilman varsinaista syytä olisi ajanut Tohtorin tilanteeseen, jossa hän olisi joutunut puhumaan todellisesta tilanteestaan heti kättelyssä, eikä se olisi ollut helppoa. Siispä työ huoltomiehenä oli sopiva tekosyy ilmestyä terapeutin asunnolle. Ihan vain keikkatyötä hoitamaan.

Oli aamupäivä, kun Tohtori ilmestyi jälleen kerran Sheilan asunnon oven eteen. Vaikka tämä olikin saanut yleisavaimen käyttöönsä, oli ajanherralla silti muita suunnitelmia oven avauksen suhteen; Tämä vilkaisi nopeasti ympärilleen ja kaivoi taskustaan äänimeisselin, osoittaen sillä oveen. Vihreä valo välkähti ja oven lukko avautui kuin itsestään. Sisälle kurkistettiin varovaisesti ja asunto todettiin tyhjäksi. Se oli helpottava tieto, sillä näin Tohtori pääsisi tekemään työnsä rauhassa ja pelaamaan lisäaikaa, miettien tulevia sanojaan.
Ajanherra asteli Sheilan asuntoon eikä tämä voinut olla antamatta katseen valua ympäri huoneistoa. Paikka näytti niin Sheilamaiselta ja aivan sellaiselta, kuin ruskeahiuksinen oli sen kuvitellut. Hän kykeni jopa haistamaan naisen ominaistuoksun, vaikka tämä ei kotona tällä hetkellä ollutkaan. Ajatus sai miehen hymähtämään kaihoisasti. Olohuone löytyi varsin nopeasti ja Tohtori kyykistyikin television taakse, lähtien näpertelemään johtoja.

Vaan paikan päälle oli ilmestymässä toinenkin henkilö. Annabelilla oli pitkästä aikaa vapaapäivä ja tämä ajattelikin viettää sen Sheilan kanssa. Suoraan sanottuna nainen ei kuitenkaan muistanut, oliko terapeutilla tänään vapaapäivä, eikä Sheila ollut vastannut puhelimeen, joten näppäränä tyttönä oli kirjailija päättänyt lähteä tarkistamaan tilanteen naisen talolta. Mikäli Sheila ei avaisi ovea, voisi olettaa toisen olevan tänään töissä.

Annabel saapui varsin pian Sheilan asunnon ovelle ja näky sai naisen jähmettymään. Ovi oli hieman auki ja sisältä kuului meteliä. Se sai kirjailijan nielaisemaan ääneti. Oliko paikalla murtovarkaita vai oliko Sheila vain unohtanut ovensa auki? Ainakaan asunto ei ollut tyhjillään.
Annabel keräsi kaiken rohkeutensa ja raotti hieman ovea, hiipien sisälle. Tämä saapui olohuoneeseen, jonka näkymä sai naisen tyrmistymään; Ei riittänyt, että asunnossa oli vieras mies, vaan tämä vieras mies oli levittänyt koko olohuoneen johdot mullin mallin ja parasta aikaa kyykisteli television takana, avaten yhtä johtoa. Katseet kohtasivat sillä myös tuo omituinen kummajainen vaikutti yllättyneeltä.

"Kuka hemmetti sinä olet?", Annabel lopulta sai kysytyksi, kykenemättä kääntämään katsettaan rusettikaulasta.
"Olen Tohtori ja töissä huoltomiehenä. Nainen asunnosta soitti ja kertoi television olevan rikki. Minun pitää vääntää elektromagneettiset pulssit toisin päin, asettaa ne radiotaajuisten sähkösignaalien kanssa yhteen ja kytkeä vain johdot uudestaan. Pitänee kysyä naapurilta kumiankkaa lainaksi", ajanherra vastasi, raapaisten mietteliäänä hiuspehkoaan, katseen vilkaistessa puolilleen avattuja johtoja.
Annabel loksautti suunsa auki, sillä koko mies vaikutti siltä kuin tämä olisi hypännyt suoraan sarjakuvasta todellisuuteen, eikä tuon selitykset käyneet lainkaan järkeen. Oikeastaan koko Tohtori vaikutti mielisairaalasta karanneelta hullulta. Toinen oli varmasti murtautunut Sheilan asuntoon, tarkoituksenaan tyhjentää koko huoneisto! Niin sen täytyi olla! Tämä sai Annabelin varautuneeksi ja nainen pakittikin muutaman askeleen, punniten tarkoin seuraavia sanojaan.
"Niin, aivan. Näen sen", mutistiin, katse epäileväisesti Tohtorissa. Miksi mies ylipäätään oli edes itseään Tohtoriksi kutsunut? Eihän se ollut mikään oikea nimi!
"Kuule, tuota, jatka sitä mitä olitkin tekemässä. Niitä pulsseja. Minun täytyy hoitaa eräs juttu", Annabel sanoi varovaisesti ja lähestulkoon juoksi asunnosta ulos, pamauttaen ulko-oven lukkoon. Tämä kaivoi laukustaan kännykkänsä, soittaen suoraan Sheilalle. Se meni vastaajaan. Vastaajaan jätettiinkin viesti:

"Hei, minä tässä. Annabel. Olen asuntosi luona, mutta en yksin. Siellä on jokin hullu, joka varmasti aikoo kähveltää tavarasi. Väittää kaikkea mielipuolista ja on pukeutunut rusettiin. Tule tänne heti, kun kuulet tämän. Äläkä huoli, soitan myös poliisit."

[Fizdu]

Arkielämä oli vihdoinkin saanut kaikki värinsä takaisin. Tuntui se edelleenkin hieman lattealta ja mielikuvituksettomalta verrattuna Tohtorin kanssa vietettyihin seikkailuihin, mutta suru oli viimeinkin hälvennyt, ja Sheila nautti jälleen siitä vähästäkin työstä, mitä hän kykeni ihmisten hyväksi tekemään. Ja olihan hänellä lisäksi toive siitä, että kykenisi vielä hamassa tulevaisuudessa auttamaan muitakin, laajentamaan apunsa takaisin maan ulkopuoliseen elämään. Juuri toiveet, viaton usko ja se vähäinen toiminta asioiden edistämiseksi oli palauttanut värit ympäröivään maailmaan. Ja jossain syvällä sisimmissään hänellä oli tunne, että kaikki järjestyisi vielä oikein päin. Olihan hänellä suunnitelmiakin, joiden toteuttamiseksi tarvitsi vain tehdä järjestelyjä.
Hän oli pari päivää sitten palannut Walesinreissultaan, epätoivoiselta yritykseltään löytää jotakuta auttamaan itseään, ja vaikkei hän ollutkaan täysin varma, oliko reissu tuottanut pysyviä tuloksia, hän alkoi luottamaan myös itseensä. Tarpeen tullen hän pärjäisi yksinkin. Ainakin toivottavasti, ehkä. Hänen olisi pakko. Mutta hän voisi alkaa ainakin suunnitella keinoja, millä löytäisi tuon Amerikkaa ahdistelleen kyborgin, ja tapoja, millä tuota olisi ehkä turvallista lähestyä. Niin, ainakin hänellä oli mielenkiintoinen tulevaisuus ja selkeitä päämääriä, joten tällä hetkellä Sheila nautti elämästään, vaikka se stressialtista olikin.

Niimpä terapeutin kasvoilla oli koko päivän normaalia lämpimämpi hymy, joka leveni sitä mukaa, mitä yksi hänen potilaistaan kertoi kokemuksistaan. Potilas oli ottanut viimeaikoina huikeita edistysaskelia tiellään sosiaalisten tilanteiden pelon voittamiseksi, ja nyt taudista ei ollut jäljellä käytännössä paljoakaan. Sheila voisi hyvästellä potilaan käynnin tai kahden jälkeen, ja vaikka se aina olikin surullista, hän oli iloissaan siitä, miten yhden kulkijan elämä oli kääntynyt parempaan päin. Iloissaan siitä, miten potilaan silmät säihkyivät, ja kuinka itsevarma olemus oli. Jo pelkästään tämän näyn takia kannatti elää, ja Sheila kulutti tunnin pelkästään riemuiten potilaansa kanssa.

Riemu tukahtui kuitenkin nopeasti potilaskäynnin jälkeen, kun Sheila vilkaisi kännykkäänsä. Hän oli tuntenut sen värisevän istunnon aikana, muttei kohteliaisuussyistä ollut edes vilkaissut tavoittajaa. Nyt näytti siltä, että hänen olisi kenties pitänyt. Annabelin jättämä viesti oli levottomuutta herättävä, ja hän olisi toivonut sen olevan vain pilaa. Mutta ei kai Annabel tällaisista asioista pilaillut. Epävarmana hän kuunteli viestin kahteen kertaan, kurtisteli kulmiaan ja päätti sitten lähteä. Tästä oli pakko ottaa selvää, eikä hän missään nimessä halunnut menettää kotiaan tai tavaroitaan.

Vaikka hän lähtikin heti, poliisit olisivat todennäköisesti kerinneet paikalle jo ennen häntä, ja se helpotti hieman hänen mieltään. Poliisit suojelisivat Annabeliakin siltä varalta, että tuo hullu päättäisi käydä Annabelin kimppuun. Mutta miten ihmeessä tuo oli päässyt sisään? Oliko hän unohtanut laittaa oven turvalukkoon lähtiessään? Hän saattoi olla hajamielinen. Vai oliko ovet ja lukot vain rikottu?

Sheilan teki vaikeaa ajaa nopeutusrajoitusten mukaan, mutta hän ei halunnut sortua törttöilyyn vain oman hätäännyksensä takia. Liian pitkissä valoissakaan hän ei käyttänyt tilaisuutta hyväkseen soittaakseen Annabelille. Hän pääsisi paikalle nopeammin, mikäli keskittyisi vain ajamiseen, ja puhelimessa puhuminen saattaisi häiritä myös Annabelin keskittymistä.

Liian pitkältä tuntuvan ajomatkan jälkeen hän kurvautti tutulle pihalle huomatakseen, että yksittäinen poliisiauto oli saapunut paikalle vain muutamaa hetkeä aiemmin. Univormuiset miehet kävelivät oviaukkoa ja Annabelia kohti kiireisin askelin, mutta kääntyivät vilkaisemaan Sheilaa tuon noustessa autosta ulos. Sheila juoksi nopeasti heidän peräänsä, muttei tuhlannut aikaa jutellakseen poliiseille, vaan kiiruhti sulkemaan Annabelin syleilyynsä. "Oletko kunnossa?" Hän kysyi heti, nojaten taaemmas nähdäkseen ystävänsä kasvot kunnolla. Ei ruhjeita. Huolestunut vilkaisu taloa kohti. "Onko se vielä tuolla? Jessus, kun onnistut vetämään näitä hulluja puoleesi!"
Hän ei edes muistanut kyseenalaistaa, mitä Annabel oli tehnyt hänen asunnossaan. Nyt se tuntui toisarvoiselta.

Poliisien ääni kuulosti epänormaalin äänekkäältä heidän kysyessään muutaman peruskysymyksen. Kenties se oli vain miehistä aukrotiteettia joka sai äänen kumpuamaan ulos vahvana ja möreänä, ja heidän rinnallaan Sheila oli kuin pieni, vikisevä hiiri varmentaessaan, että talo oli hänen ja että kyllä, hänellä oli arvokasta omaisuutta sisäpuolella. Ei, hän ei ollut odottanut ystävää tai sukulaista vierailulle tänään, eikä kenelläkään muulla hänen lisäkseen ollut avaimia asuntoon, joten sen täytyi olla joku aivan tuntematon. Annabelin täytyi selostaa kokemansa tilanne lyhyesti, mitä tunkeilija oli ollut tekemässä, minkä kokoinen tuo oli ja mikä tärkeintä, oliko tuo aseistettu. Sheila itse vilkaisi poliisien vöiltä roikkuvia aseita ja alkoi huolestuneena näprätä hiuksiaan. Ne olivat tänään avoinna, ja terapeutti tunsi mielihalua piiloutua niiden taakse piiloon tilanteelta. Hänen asunnossaan ei ainakaan ammuttaisi ketään! Sen hän yrittikin vakuuttaa poliiseille, mutta huomio tuntui menevän kuuroille korville. Sen sijaan häntä pyydettiin ystävällisesti avaamaan ovi, hiljaa ja varovaisesti niin, että mikäli murtovaras odottaisi oven takana tilaisuuttaan päästä ulos, tuo ei hetimmiten jyräisi heitä alleen.

Huokaisten Sheila kaivoi avaimensa ja raotti oven poliiseja varten. Miehet ryntäsivät sisään tunkeilijaa etsien. "Poliisi! Nosta kätesi ilmaan, varmista että olet näkyvillä ja pysy paikoillasi!"
Sheila katsoi Annabeliin. Hän ei ollut varma, hakiko tukea, vai enemmänkin ohjeviittaa siitä, mitä kuuluisi tehdä. Vaistot ja sisällä pulppuava andrealiini käskivät mennä sisälle taloon. Hän halusi itsekin nähdä tunkeilijan, ja ennen kaikkea varmistaa, että ketään ei joutuisi ammutuksi. Niimpä hän viittasi Annabelia seuraamaan ja katosi itsekin syvemmälle asuntoonsa.

[Heta]

Annabel nojasi selällään ulko-oveen, hengittäen hetken syvään ja pohti, oliko toiminut sittenkin liian hätiköidysti. Entä jos tämä mies olikin asunnossa luvan kanssa? Eihän Sheila ollut koskaan kertonut henkilökohtaisista suhteistaan mitään. Toisaalta oli turvallista pelata varman päälle, sillä ensinnäkään rusettikaulainen sekopää oli kaikkea muuta kuin terapeutin tyyppinen. Toinenhan oli ilmiselvästi kajahtanut! Ehkä jopa Sheilan entinen, katkeroitunut asiakas, joka oli juuri tänään päättänyt ryöstää terapeutin kostoksi jostain aikaisemmasta. Jälleen kerran mielikuvitus lähti Annabelin mielessä liikkeelle ja tämä kaivoi kännykän villisti laukustaan. Tuossa tuokiossa kirjailija oli jo soittanut poliisit paikalle, kertoen tilanteen kokonaispiirtein. Lähinnä oleva partio oltiin luvattu lähettää mahdollisimman pian tarkistamaan tilanne. Tieto kevensi Annabelin oloa ja puhelu lopetettiin.

Annabel ei ollut varma, kuinka pitkään tämä oli odottanut oven luona, kun yllättäen näkökenttään osui virka-auto. Luvattu partio oli viimein saapunut paikalle ja vain hetkeä myöhemmin kadulle kurvasi myös Sheila. Huojentunut olo lävisti kirjailijan ja tämä vastasikin ystävänsä halaukseen. "Olen kunnossa. En vain tiedä, mitä tulisi edes ajatella. Tarkoitukseni oli vain tulla katsomaan, oletko kotona, sillä minulla oli vapaapäivä etkä vastannut puhelimeen. Olisin pyytänyt vain kahville tai jotain, mutta täällä olikin jo joku muu! Luojan kiitos se hullu ei kerennyt varastamaan mitään", selitettiin ajatusryöppy yhteen putkeen, toisen katseeseen vastaten anteeksi pyytävästi. Annabel todentotta taisi olla jonkinsortin hulluja puoleensa vetävä magneetti!

Kun naiset olivat saaneet vaihtaa muutaman sanansa, siirtyivät poliisit kuulustelemaan Sheilaa ja Annabelia lähemmin. Suurikokoiset, auktoriteettiä uhkuvat koppalakit kuuntelivat tarkoin molempien puheet ja lopulta koko lauma siirtyi ulko-oven luokse takaisin. Sheilan avattua oven, Annabel pidätti hengitystään. Vaikka rusettikaula ei ollutkaan vaikuttanut varsinaisesti vaaralliselta, tiesi kirjailija kuitenkin sen, että viattomimmatkin sekopäät saattoivat keksiä mitä tahansa nurkkaan ahdistettuina. Sydän rinnassa hakaten ja lihakset lievästi jännittyneinä tämä seurasi tilannetta, kun poliisit ryntäsivät sisään.
Annabel vilkaisi Sheilaan hieman avuttomasti, terapeutin katseeseen jälleen vastaten. Kun Sheila viittoi Annabelia seuraamaan, oli kirjailija aikeissa laittaa vastaan. Toinen kuitenkin kerkesi jo vilahtamaan sisään, eikä näin ollen Annabel voinut muuta kuin vain seurata toveriaan perässä. Poliisit kyllä hoitelisivat murtovarkaan.

Sisällä talossa Tohtori oli onnistunut jo levittämään entisestään johtoja. Tämä oli lähestulkoon onnistunut käymään koko olohuoneen johdot lävitse, kun yllättäen ulko-ovi kolahti ja ajanherra pääsi todistamaan tilannetta, jossa kaksi raivokasta, virka-asuista poliisia ryntäsi huoneistoon. Käsky sai Tohtorin sävähtämään ja mies lopetti toimintansa. Aluksi television takaa kurkistettiin varoen. Poliisit osoittivat miestä aseillaan, mikä sai rusettikaulaisen ajanherran piiloutumaan television taakse uudelleen. Se ei kuitenkaan auttanut.
"Jaloillesi, kädet näkyviin!", toinen virkamiehistä komensi, molempien poliisien katseiden tarkkaillessa potentiaalisesti vaarallista murtovarasta. Tohtori kurkisti uudelleen ja tällä kertaa suoristi selkänsä, ottaen kaksi ketterää askelta sivummalle, paljastaen itsensä nyt kokonaan television takaa. Kädet nostettiin ilmaan, vaikkakin ilme oli edelleen varsin yllättynyt.
"Radiotaajuisia sähkösignaaleja ja vihaisia katseita - Onko joku lukenut joululahjatoivelistaani?", Tohtori kysyi, kulmiaan hieman kurtistaen ja katsoen vuoron perään poliiseja. Virkavallan edustajat vilkaisivat toisiaan hieman kysyvänä.
"Kuinka tulit sisään?", toinen koppalakeista jatkoi kuulusteluja.
"Ovesta tietenkin. Niinhän te ihmiset kuljette?", kysyttiin retorisesti vastaukseksi, aivan kuin asia olisi enemmänkin kuin itsestäänselvä. Vastaus riitti kuitenkin kaksikolle. Toinen poliiseista kaivoi radiopuhelimen taskustaan. "Vaaraton, mutta selvästi sekaisin. Kenties jonkin aineen vaikutuksen alaisena", puhuttiin radiopuhelimeen, katse epäileväisesti Tohtorissa. Mitä todennäköisemmin nuorukainen tulisi toimittaa putkaan.

Kun naiset saapuivat olohuoneeseen, levisi Tohtori huulille tyytyväinen hymy, vaikkakin kädet pidettiin edelleen ilmassa. Kaiken varalta. "Aah, Sheila! En tiennytkään sinun olevan näin suosittu. Talosi suorastaan kuhisee vieraita. Tätä voisi verrata jo jonkinsortin haaremiksi, vaikkakaan en ajatellut liittyä siihen", todettiin, katse edelleen valoisasti ystävässä.
"Tunnetteko te tämän miehen?", puhumisen hoitanut poliisi kääntyi nyt Sheilan puoleen, laskien aseensa. Virkavallan edustajan katse oli enemmänkin kuin epäuskoinen.

[Fizdu]

Sheilan sydän pamppasi villisti, ja vaikka perempää olohuoneesta kuuluikin jo poliisien ja varkaan käymää keskistä vuoropuhelua, nainen kuuli enimmäkseen vain sydämen sykkeen korvissaan. Se oli nopea tum tum tum tum, ja hänen oli pakko hengähtää vielä hetkeksi aloilleen ennen olohuonetta. Pitkän hengenvedon aikana hän varmisti Annabelin kulkevan takanaan, ja huojentui saadessaan nyt selvää poliisien sanoista. Vaaraton, kuului varasta koskeva kuvailu. Mutta selkeästi sekaisin? Hänen mielessään kävi sama kuin Annabelinkin. Oliko tässä jokin hänen potilaistaan? Hänellä ei ollut tapana jaella yhteystietojaan potilailleen, ja Annabelkin oli siinä suhteessa vain onnellinen poikkeus, todiste siitä että säännöt on tehty rikottaviksi, mutta toisaalta osoitteet sai nykyään haettua niin helposti numeropalveluiden kautta. Yksityisyyssuoja oli nykymaailmassa melkein olematon.

Rauhallisena ja itsevarmempana siitä tiedosta, että ketään ei takuulla enää ammuttaisi, ja että hän saattaisi olla enemmän hyödyksi kuin arvaisikaan, mikäli siellä todellisuudessa olisi hänen potilaansa, Sheila selvitti viimeiset esteet olohuoneeseen ja astui sisälle tilanteeseen. Kokoonpano oli kaikkea muuta kuin hän oli odottanut; huomio meni aivan ensimmäiseksi ympäri huonetta levitettyihin johtoihin, mutta hänen nimensä lausuminen, ja varsinkin tuttu ääni sai hänet nostamaan katseensa tunkeilijaan. Tai ei tunkeilijaan, vaan Tohtoriin. Tai siltä tuo ainakin näytti. Näytti ja kuulosti, epäilyttävästi jopa puhui samanlaiseen hölmöön tapaan. Mutta ei se ollut mahdollista. Tohtorihan oli kuollut! Kuollut, kuopattu, haudattu ja iäksi kadotettu. Eikä siitä ollut enää paluuta, mikäli jumala ei päättäisi olla kiltti kansalleen ja tuoda maan päälle uutta Jeesusta.

Terapeutti hämmentyi näkemästään niin, että suu loksahti auki, askel otettiin taaemmas ja sitten jähmetyttiin täydellisesti paikoilleen. Ei muistettu edes hengittää. Katse pysyi tiukasti Tohtorissa, ja vasta virkavallan kysymys sai naisen räpyttämään silmiään tiheään tahtiin. Hetken aikaa Sheila harkitsi uneksivansa. Pelottavan todentuntuinen uni tämä olisi ollutkin, mutta siinä se ongelma piilikin. Sheila ei koskaan nähnyt unia arkisista asioista, joten ei tämä käynyt uneksikaan. "Tuota... Luulen niin", vastattiin hieman epäröivästi. Tohtoriin heitettiin kysyvä, mutta myös aavistuksen kimpaantunut katse. Sheilan tunteet heittivät vuoristorataa ja hän ei osannut päättää, mikä tunne oli tähän tilanteeseen se kaikkein oikein. "En ole nähnyt häntä pitkään aikaan. Luulin, ettei hän käy enää luonani." Ääni oli nyt hieman varmempi. Mikäli hänen edessään todellakin oli Tohtori, hän ei halunnut mutkistaa tilannetta enää entisestään. Tämä oli nyt jo tarpeeksi outoa, ja vielä vaikeampaa tästä olisi saada selkoa, jos Tohtori vietäisiin yöksi lukkojen taa.

"Hän on turvallinen. Luulen, että pärjään tästä asti yksinkin. Kiitos avustanne." Hänen huomionsa ei liiennyt vielä tässä vaiheessa siihen, lähtivätkö poliisit tosissaan vai eivät. Hän vain tiedosti olevansa samaan aikaan iloinen, huolestunut, hämillään ja vihainen. Iloinen jälleennäkemisestä, joka saattoi olla totta, ja huolestunut ja hämillään siitä, ettei voinut olla varma tämän todellisuudesta. Tohtorihan oli aikamatkaaja. Entä jos tämä olisikin nuorempi Tohtori, joka ei vielä tiennyt kuolemastaan? Joutuisiko hän teeskentelemään, ettei mitään tapahtuisikaan? Vai olisiko hänen parempi varoittaa, jotta Tohtori osaisi pitää silmänsä auki, ja kenties välttää tulevan? Mutta päällimmäisenä yllättävän järkytyksen sivutuotteena oli viha. Se ei ollut yleinen tunne Sheilan arkipäivissä, mutta nyt se sai vallan. Juurikin itsekäs viha, sellainen palava, tulikuuma viha, jota vain petetyt naiset osasivat ilmaista. Oliko tämä reilua käytöstä Tohtorin osalta? Ei. Vaikka toinen olisikin selvinnyt kuolemanvaarastaan ja osoitti nyt kiltin teon tullessaan jakamaan ilouutista Sheilalle, hän ei arvostanut, että se ilmoitettiin tavalla, missä murtauduttiin hänen kotiinsa, ajettiin hänet melkein sydänkohtauksen partaalle, sotkettiin poliisit mukaan ja vielä sotkettiin hänen olohuoneensa. Ehkä rikottiin vielä telkkarikin, sillä hän ei millään voinut olla varma, mahtuiko yhteen telkkariin todellakin noin paljon johtoja. Miten olisi ollut vain ystävällinen puhelinsoitto? Tai postikortti kenties? Edes jokin ennakkovaroitus?

Sen kummempia miettimättä Sheila marssi kohti Tohtoria ja osoitti tuota syyttävällä sormellaan rintaan. "Sinä!" Hän komensi ja odottamatta sen suurempaa reaktiota pyrki raahaamaan Tohtorin mukanaan keittiöön suljetun oven taa. "Keittiöön. Heti!" Annabel sai toistaiseksi jäädä yksin olohuoneeseen poliisien kanssa, mutta Sheila luotti siihen, että tuo pärjäisi hetken epävarmuudessa.

Keittiössä mulkoiltiin pahasti, vaikka huolikin paistoi lävitse katseesta. "Mitä teet täällä?" Hän tiukkasi. "Miten pääsit edes sisään? Miten voit olla täällä? Luulin, etten näkisi sinua enää koskaan! En ole edes varma, uskonko silmiäni nytkään!" Hermostuneena Sheila haroi taas hiuksiaan, mutta laittoi syyttelevän sormensa pian taas toimintaan. "Tiedäkin, etten hyväksy tällaista käytöstä! Olit pelästyttää minut kuoliaaksi! Sitäkö sinäkin haluat? Tulet tänne aaveena, jotta voit tappaa minutkin ja saada itsellesi mukavan aavekumppanin?" Ääni oli vihainen, mutta se pidettiin matalana. Sheila oli saavuttanut vihansa huipun. Hänen kätensä nousi antaakseen Tohtorille naisellisen iskun kasvoille - minkä tuo eittämättä olisi ansainnut - mutta se meni sentään jo yli hänen luonteensa. Ei hänestä ollut lyömään. Sen sijaan naisen olemus pehmeni, sillä jännitys ja tunnekuohu oltiin saatu purettua ulos. Jäljelle jäi se sama Sheila, joka hän oli ollut ennen tätä episodia. Lempeä ja iloinen, sillä nyt oli aika antaa ilolle tilaa.

Nainen siirtyi halaamaan Tohtoria lujaa ja intohimoisesti. Sitten peräännyttiin hieman hämillään ja anteeksipyytävästi. "Anteeksi. Kaipasin sinua liikaa. Oletko todella siinä?" Hän ajatteli, että he vaikuttivat aivan riitelevältä avioparilta tai kenties entisiltä rakastajilta, ja arveli, että poliisit eittämättä tajuaisivatkin tilanteen varmaan niin, muttei jaksanut välittää. Toivon mukaan hänen ei tarvitsisi nähdä kyseisiä poliiseja enää toiste.

[Heta]

Sheila vaikutti enemmänkin kuin yllättyneeltä eikä Tohtori voinut naista asiasta moittiakaan. Toisen katseeseen kuitenkin vastattiin merkiksi siitä, että hän oli todellakin palannut takaisin. Toisaalta nyt kun Sheila oli viimein saapunut asunnolle, oli tilannekin ajautunut lopulta siihen pisteeseen, että myös Tohtorin olisi vuoro selittää tilanteensa todellinen laita. Se sai miehen aavistuksen hermostuneeksi, sillä henkilökohtaisuuksista puhuminen ei kuulunut ajanherran valttikortteihin. Joka tapauksessa tässä sitä oltiin eikä takaisinkaan voitu enää palata.

Naisen astellessa lopulta kiukkuisesti ja syyttävää sormea osoitellen kohti Tohtoria, pakitti ajanherra muutaman askeleen kauemmaksi. Vaikka kädet oltiinkin jo laskettu, nousivat ne varsin nopeasti takaisin ilmaan - tällä kertaa vihaista ja loukattua naista rauhoitellakseen. Suuta auottiin hetken, sillä vaikka toisen kiukustuminen olikin ollut odotettavissa, oli tilanne kuitenkin tullut varsin yllättäen. Sheilan äänensävy oli kaikkea muuta kuin lempeä ja käsky keittiöön sai Tohtorin nielaisemaan. Hän tiesi itsekin, että ehkä maailman kaikkeuden hirvittävin asia osasi olla loukatun naisen viha ja tätä seikkaa myös ajanherra oli oppinut kunnioittamaan. Toisen perässä seurattiinkin keittiöön, sillä jopa ajanherra itsekin tiesi, että tilanne tuli selvittää - senhän vuoksi hän oli paikan päälle ylipäätään pöllähtänyt.

Kun kaksikko oli poistunut näkyviltä, vilkuilivat poliisit toisiaan hieman kysyvinä. Vaikka Sheila olikin ilmaissut pärjäävänsä tilanteessa yksinkin, eivät virkamiehet siltikään tienneet, kuinka koko tapaukseen tulisi ylipäätään suhtautua. Toinen lähestyikin Annabelia.
"Kaikki on siis kunnossa? He taitavat olla -?", toinen koppalakeista keskeytti lauseensa, toivoen kulmien kohottamisen ja nyökkäyksen keittiön suuntaan täydentävän lauseensa. Entistä pariskuntaa tässä joka tapauksessa tarkoitettiin, sillä siltä tilanne ennen kaikkea vaikutti.
"En ole siitä oikeastaan lainkaan varma, mutta uskoisin tilanteen nyt rauhoittuneen", Annabel tokaisi epävarmasti, ristien kätensä rintakehälleen.
"Tämä on liian omituista meille. Me poistumme paikalta. Hyvät päivän jatkot!", poliisit näyttivät viimein tehneen ratkaisunsa ja nämä päättivät lähteä. Koppalakkien poistuttua paikalta, Annabel huokaisi ja istahti sohvalle odottamaan Sheilan paluuta, nojaten kämmenillä poskiinsa. Toinen oli selityksen velkaa.

Suljettujen ovien takana helvetti oli päässyt valloilleen. Tai ainakin Tohtorin silmissä. Sheilan päästäessä vihansa irti, Tohtori oli täysin vaiti ja näytti varsin syylliseltä, antaen naisen purkaa kiukkuaan. Kysymystulvalle ei näyttänyt tulevan loppua. "Oikeutettuja kysymyksiä", ajanherra sai lopulta todetuksi ääni varsin vaikeana ja alistuneena. Hän ymmärsi Sheilan vihan. Toinen ei kuitenkaan kyennyt läpsäisemään, josta rusettikaula olikin huojentunut. Näytti siltä, että kaikki viha oltiin jo purettu ja nyt Tohtorikin uskalsi jo hieman hengittää vapaammin.

Toisen halaukseen vastattiin lämpimästi ja pitkään, jonka jälkeen oli Tohtorin vuoro selittää yllättävää tempaustaan paremmin. "Olen pahoillani, Sheila. Todella. Minun olisi pitänyt tulla aikaisemmin, mutta tilanteet mutkistuivat", äänestä paistoi tällä kertaa selvä pahoittelun maku, sillä pahoillaan ajanherra kaikesta todella olikin. Katseessa oli selvä myötätunto. Hän oli vain huono hoitamaan ystävyyssuhteitaan ja näin muut saivat aina kärsiä. Kuten tälläkin kertaa. "Olen täällä huoltomiehenä, sillä minun täytyy huolehtia teistä. Ajaudun siihen... sattumien kautta, mutta kyllä - olen tullut takaisin", katse pidettiin edelleen Sheilassa ja lauseen jälkeen huulille pyrki ilmestymään lievä, tilannetta selvästi sovitteleva hymy. "Halusin tulla vain tervehtimään. Olen ollut itsekäs ja typerä sekä vaaraksi muille. En voi korjata kaikkea, enkä palata jokaisen välittämäni ihmisen luokse, mutta tällä kertaa maailmassa on kuitenkin yksi, jonka kanssa voin edes yrittää korjata asioita. Sinä."

[Fizdu]

Noin näkyvä katumus tuntui aivan luonnottomalta Tohtorin ruumiiseen. Sheila oli tyytyväinen että se näkyi, sillä muuten hän olisi takuulla vihastunut vain entistä enemmän, mutta nyt kun se oli siinä, hän halusi vimmatusti saada moisen luonnottomuuden pois. Katumus ei sopinut Tohtorille, vaikka se hyvän miehen säännöstöihin kuuluikin. Niimpä hän hymyili toiselle, yritti saada yksinkertaisen hymyn avulla kaiken jännityksen katoamaan, kaiken sen harmin ja surullisuuden, jota ilmassa vielä leijaili. Tohtori oli aiemmin vaikuttanut liian täydelliseltä olennolta tehdäkseen virheitä. Mutta niin kuin suuret jumalatkin, kaikki he niihin sortuivat. Virheiden tunnustamisen myötä naisen viimeisetkin vihan rippeet valuivat pois.

"Minusta tuntuu edelleen, että tässäkin tilanteessa juuri sinä vaadit eniten korjausta", terapeutti totesi myötätuntoa silmissään, pienen uteliaisuuden pilkkeen vilkkuessa silmäkulmassa. Tohtorin elämässä oli vieläkin niin paljon sellaista, josta hän ei tiennyt, ja kiinnostavinta niistä ehkä oli se, miten toinen oli kyennyt pakenemaan kuolemaansa. Rusettikaula oli ollut niin varma kuolemastaan, mutta nyt tuo jatkoi elämäänsä kuten aina ennenkin. Iloisena, höpsönä, murheet syvälle sisimpäänsä haudaten. "Mutta olen iloinen siitä, että tulit, vaikken antanutkaan kaikkein ystävällisintä vastaanottoa. Olen pahoillani siitä. Olet varmasti kokenut kovia, ja varmastikin kaipaisit enemmänkin ystävän tukea kuin kuivaa saarnaa." Hän nosti kättään sivelläkseen hellästi Tohtorin sivulla repsottavia hiuksia, siirsi niitä kauemmaksi kasvoilta. "Älä anna minun saarnata sinulle enää toiste."

Sheila kuulosteli. Ulko-ovi kuului painuvan kiinni, joten hän oletti poliisien lähteneen. Kyllä, pian kuului strattaava autokin. Yksi murhe vähemmän. Hän mietti, kehtaisiko kysyä Tohtorilta, miten oli kokemuksineen kaikkineen pärjännyt. Mutta se johtaisi väistämättä kysymykseen myös siitä, miten hän oli pärjännyt, eikä hän sen suuremmin halunnut jutella murheen täyttämistä päivistään. Se tuntuisi tyhmältä nyt, kun Tohtori olikin elossa.
"Mutta älä enää ikinä kehtaa kutsua itseäsi itsekkääksi! Typerä voit kenties olla, muttet koskaan itsekäs." Sheila hymyili lempeästi, hieman leikkisästikin. "Olet epäitsekkäin olento jonka tunnen. Mutta kuule, unohdetaan menneet ja keskitytään nykyhetkeen. Ei menneistä ole hyötyä muutenkaan. Mitä oikein olit tekemässä televisiolleni? Sehän näytti totaalisen räjähtäneeltä! Toivottavasti saat edes maksukanavat näkymään veloituksetta. Siitä jos jostain olisi hyötyä."

Samassa muistui Annabel, jonka täytyi istua nyt yksin olohuoneessa. "Taisit jo tavata ystäväni?" Sheila kysyi olohuoneeseen päin nyökäten. "Taidat olla anteeksipyynnön velkaa hänellekin. Hän taisi myös pelästyä aika pahanpäiväisesti. Mutta voi olla muutenkin hyödyllistä, että tapaisit hänet." Sheilan mielessä pyöri Annabelin tutkimukset. Hän meinasi kertoa niistä, muttei sitten kehdannutkaan ilman Annabelin hyväksyntää. "Luulen, että hänellä voi olla jotain kysyttävää. Hän on mahtava scifikirjailija. Voisit antaa hänelle inspiraatiota. Hän tuota... Tuntee sinut jo ennestään kertomuksistani." Nainen vilkaisi tutkivasti Tohtoriin. Hän ei tiennyt mitä toinen tuumaisi siitä, että hän oli kertonut tuosta ystävälleen, mutta eipä toisella toisaalta ollut varaa valittaakaan. Olihan hän luullut toisen olevan kuollut, eikä kuolleilla ollut salaisuuksia varjeltavanaan.

Sheila siirtyi raottamaan keittiön ovea ja kurkisti olohuoneeseen. "Annabel?" Kyllä, toinen näytti istuvan sohvalla hyvin yksinäiseen ja eksyneen näköisenä. Ovi avattiin kokonaan ja astuttiin peremmälle olohuoneeseen. "Pahoittelut, että jätin sinut yksin. Taisin menettää kontrollin tunteistani... Haluan, että tapaat jonkun kunnolla." Nainen vilkaisi taakseen nähdäkseen oliko Tohtori seurannut häntä. "Muistatko sen miehen, josta puhuin sinulle silloin osastolla? Kävi ilmi, ettei hän olekaan kuollut. Tapaa Tohtori."

[Heta]

Sheila väitti Tohtorin olevan maailman epäitsekkäin olento, jonka nainen tunsi. Ajanherra itse tyytyi suomaan naiselle vain väsyneen, mutta samalla hieman surumielisen hymyn. Hän oli asiasta eri mieltä. Mikäli rusettikaulalta itseltään kysyttiin, oli mies kaikkea muuta kuin epäitsekäs sankari. Juuri Tohtorin itsekkyys oli ajanut hänet monesti tilanteeseen, jossa rusettikaula oli joutunut asettamaan ystävänsä hengenvaaraan liian monta kertaa – ja näitä kertoja hän katui. Juuri miehen turhamaisuus oli syypää moniin ikäviin tilanteisiin. Kuten miehen vaadittuun kuolemaankin. Tohtori muisti vieläkin varsin elävästi Riverin sanat Demons Runin tapahtumien jälkeen; Nainen oli kertonut, että monet pelkäsivät häntä ja juuri pelko oli ajanut niin monet havittelemaan hänen kuolemaansa. Juuri River Songista oltiin kasvatettu psykopaatti, jonka ainoaksi tarkoitukseksi oltiin kaavailtu Tohtorin murha. Lopulta River oli päätynyt vankilaan – vain Tohtorin vuoksi. Sellainen ei tehnyt kenestäkään hyvää miestä.

Sheila muistutti miestä lopulta televisiosta. Tässä kohtaa Tohtorin suupielet nytkähtivät tavoittelemaan korvia ja silmäkulmiin ilmestyi huvittunut tuike. Ikävät asiat päätettiin painaa jälleen sivummalle, sillä hän ei halunnut Sheilankaan murehtivan.
"Elekromagneettisia sähköimpulsseja ja etäisiä g-signaaleja. Äläkä anna ulkomuodon hämätä! Sähköimpulssit ovat toisinaan erittäin, erittäin hyödyllisiä", Tohtori selosti vikkelään äänensävyyn ja kohotti sormeaan ilmassa sanojensa painoksi, tämän nojatessa samalla erääseen keittiön tasoon. Ajanherra oli kuitenkin hyvillään siitä ettei nainen halunnut käsitellä menneitä sen enempää. Se sopi ajanherrallekin paremmin kuin hyvin, sillä vanhojen kaivelu ei sopinut hänen luonteelleen. Oli helpompaa luoda katse vain kohti tulevaisuutta ja padota menneisyyden taakka näkymättömiin. Päivä toisensa jälkeen.

Olohuoneen puolella Annabel odotti ystävänsä paluuta. Koko tilanne tuntui edelleen erittäin epätodelliselta ja sitä olikin vaikeaa käsittää. Sheila olisi erittäin pätevän selityksen hänelle velkaa. Yllättäen nuori nainen kuitenkin havahtui terapeutin kurkistaessa huoneeseen. Näytti siltä, että tilanne oltiin loppuun käsitelty. Se sai myös naisen jälleen terästäytymään ja tämä käänsi hyväksyvän katseensa Sheilaan tuon astellessa takaisin olohuoneeseen. Terapeutin sanat saivat naisen kulmakarvat kuitenkin kimpoamaan kohti hiusrajaa. Kuinka sitä joku voi olla ensin kuollut ja sitten ei ollutkaan? Se ei käynyt järkeen. Annabel suhtautui muutoinkin hyvin varauksellisesti Tohtoriin eikä kokenut tarvetta sitä piilotellakaan. Miehessä oli edelleen jotain häiritsevän tuttua.
"Tohtori? Se alien-Tohtoriko?", katse suunnattiin epäuskoisesti Sheilaan, jonka jälkeen se liu'utettiin rusettikaulaiseen mieheen arvioivasti. Toista katsottiin päästä varpaisiin erittäin epäuskoisesti, ikään kuin toinen olisi vain mielen luoma harha. "Oletko muka oikeasti avaruusolento?", kulmaa kohotettiin hieman. Ilme oli varsin epävakuuttunut.
"No, tuo on kovin henkilökohtainen kysymys. Minun näkökulmastani katsottuna te kaksi olette avaruusolentoja, mutta tässä tapauksessa... Kyllä, taidan minä olla", Tohtori vastasi Annabelille ja suoristi rusettinsa muina miehinä, ikään kuin mies olisi puhunut vain päivän säästä. Annabel siristi silmiään ja asetti kätensä puuskaan. Vastaus ei riittänyt naiselle ja tämä seurasikin nenäänsä nyrpistäen Tohtorin matkaa takaisin television luokse. Toinen oli saanut hirveän sotkun aikaiseksi, ja näytti siltä ettei tämä ollut saanut vieläkään hommaansa valmiiksi! Annabel ei voinut sille mitään, mutta tämän kasvoilla käväisi jopa lievä pettymys. Vaikka Sheila olikin kertonut Tohtorin muistuttavan paljon ihmistä, oli hän silti odottanut jotain.... mahtipontisempaa. Ei televisiota näpräilevää rusettipoikaa.
”Sheila, tulisitko tällä kertaa minun kanssani keittiöön?”, Annabel siirsi lopulta katseen takaisin ystäväänsä, nousten samalla seisomaan. ”Minulla on sinulle asiaa”.

Kun naiset olivat lopulta päätyneet suljettujen ovien taakse, istahti kirjailija alas keittiön tuolille ja huokaisi kuuluvasti.
”Oikeasti? Hänkö muka suojelee Maata?”, omaa epäillystä ei edes jaksettu piilottaa äänensävystä. Sheilan oli täytynyt erehtyä. ”En tiedä sinusta, mutta minun mielestäni se on jopa hieman pelottavaa. Hänhän on... tiedäthän...”, sormea pyöräytettiin ohimon kohdalla lausetta täydentääkseen.
”Lisäksi en luota häneen. Miksi niin hyvän ja sankarillisen miehen tulisi lavastaa kuolemansa, mikäli hänellä ei olisi mitään salattavaa? Mieti sitä itse, Sheila. Hän ei varmastikaan kerro sinulle kaikkea”, Annabel jatkoi, katse vakavana Sheilassa. Hän ei kyennyt luottamaan Tohtoriin alkuunkaan. Annabel oli kovien kokemusten kautta saanut oppia sen ettei avaruuden muukalaisiin tullut täysin ehdoitta luottaa; Ramin tapaamisesta oli kulunut vasta muutama päivä ja se oli avannut viimeistään naisen siniset silmät. Keneenkään ei tulisi luottaa hetkessä, mikäli ei mielinyt päästä hengestään.

[Fizdu]

Tohtori palasi pian puuhailemaan television pariin, ja Sheila seurasi kahden parhaan ystävänsä kohtaamista parasta toivoen, mutta pian toivonsa hukkaan heittäneenä. Kumpikaan osapuoli ei näyttänyt varsinaisesti ilahtuvan kohtaamisesta, ja kumpikin heistä ajautui erilleen. Hän pelkäsi Tohtorin loukkaantuneen Annabelin henkilökohtaisuuksiin menevästä utelusta ja paenneen siksi television kimppuun, ja Annabel puolestaan... No, Annabel käyttäytyi täsmälleen samalla tavalla, kuin hän oli käyttäytynyt hetki aikaisemmin. Se ei luvannut hyvää.
Ennen kuin Sheila pystyi tekemään mitään tilanteen korjaamiseksi, hänen oli pakko mennä Annabelin perässä keittiöön.
Hänen olisi pitänyt suorittaa esitteleminen jotenkin hienovaraisemmin, mutta miten? Tilanne oli hankala, ja Annabelin tunteet varmasti kuohuivat jännittämisen ja pelkäämisen jäljiltä. Joten miten hän millään tavalla olisi pystynyt valmistamaan tuota oikean avaruusolion kohtaamiseen? Oliko siihen tapoja ylipäätään?

Tietämättä mitä odottaa Sheila parkkeerasi itsensä jälleen keittiöön. Kylläpä tämäkin päivä oli muuttunut pian yhdeksi hullunmyllyksi. Katse käännettiin Annabeliin, ja kulmat kurtistuivat aavistuksen, kun ulos tulikin epäluottamuslauseita Tohtoria kohtaan. Silkkaa epäluottamusta, ja ehkä jopa hieman vastenmielisyyttäkin? Sheila mietti, mikäköhän oli saanut Annabelin ajattelemaan tällä tavalla. Ei toisella yleensä ollut tapana tuomita ihmisiä näin ankarasti. Ottaen puheeksi vaikka sen, että Annabel oli itse alkanut tekemään yhteistyötä oman hullun miehensä kanssa, joka oli murtautunut hänen asuntoonsa! Miten Sheilan hullu erosi Annabelin hullusta niin, että tällainen käytös oli mahdollista? Vain siksikö, että Tohtori nautti elämästään ja pystyi pitämään lapsenkaltaista iloa yllä vaikeimmissakin tilanteissa? Sheilasta se tuntui epäreilulta.

Pieni katkeruus heräsikin hänen sisällään. Annabel kohteli häntä, ja varsinkin Tohtoria epäreilusti. Mutta se annettiin ystävälle vielä toistaiseksi anteeksi, sillä olihan tilanne uusi ja omituinen. Kirjailijan täytyisi kai vain saada aikaa rauhoittua ja käsitellä asiaa muuttaakseen mieltään. Hymy katosi kuitenkin Annabelin vakavan katseen alta myös hänen huuliltaan. Ilme oli vakava, mutta silmistä välittyi vielä lempeyttä, vaikka päällimmäinen katse olikin tiukan kysyvä. Annabel, mitä sinulle on tapahtunut? se tuntui kysyvän.

"Älä tuomitse häntä liian ankarasti pelkän ensivaikutelman perusteella. Anna hänelle tilaisuus, Annabel. Tiedän, että hän vaikuttaa hieman höpsöltä, mutta se on yksi hänen parhaimmista puolistaan - hän kykenee säilyttämään elämänilonsa ja optimisminsa kirkkaana vaikeinakin aikoina. Se on rikkaus, ei hulluutta. Ja jos hänen käytöksensä vaikuttaakin hieman oudolta meidän silmiimme, kuvittele itsesi toiselle planeetalle, tai edes toiseen maahan. Vieraan kulttuurin keskellä on vaikeaa käyttäytyä täysin samalla lailla kuin muut. Kaikkeja normeja on mahdotonta tietää." Oli vaikeaa näin lyhyen - ja huonon! - ensivaikutelman perusteella vakuuttaa Tohtorin olevan pätevä, mutta Sheila yritti silti. "Hän kykenee oikeasti suojelemaan meitä. Tule katsomaan hänen alustaan, tai anna minun kertoa tarkemmin, mitä kaikkea olen kokenut hänen kanssaan. Ehkä se auttaa sinua vakuuttumaan."

Pieni omantunnon pistos iski Sheilaan. Oli Annabel osittain myös oikeassa. Tohtori ei tosiaankaan kertonut hänelle kaikkea, eikä hänellä ollut hajuakaan, miten toinen oli selvinnyt kuolemastaan, vai oliko se ollut pelkkää huijausta. Se aiheutti särön luottamukselliseen suhteeseen. Mutta toisaalta Sheilalla oli niin vankka suhde Tohtoriin, että hän kieltäytyi uskomasta toisen olevan vilpillinen. Tohtorilla oli vain vilkas, tapahtumarikas elämä, eikä ollut reiluakaan vaatia tuota kertomaan kaikkea. Ja vaikka toinen selittäisikin, Sheila ei takuulla edes ymmärtäisi siitä kaikkea. "Olet oikeassa... Hän ei kerro minulle kaikkea. Mutta luotan häneen silti. Ehkä samalla tavalla, kuin sinä luotat Angukseen. En voi vaatia, että alkaisit luottaa Tohtoriin tai pitämään hänestä, mutta toivon, että tekisit niin. Kunnioitan kuitenkin päätöstäsi, mikäli haluat pysyä kaukana."

Sheila tarkkaili ystäväänsä. "Harmittavaa, että teidän täytyi tutustua näin. Myönnän, että Tohtori olisi voinut olla käyttäytymiseltään hieman järkevämpi, jotta tällaisilta väärinkäsityksiltä oltaisiin vältytty. Pelkkää turhaa sekaannusta ja ihmisten pelästyttämistä. Mutta hei, sentään sain iltapäivän vapaata töistä." Terapeutti nosti pienen hymyn huulilleen, yrittäen herättää ystävässään vastakaikua sille. Ehkä hänen höpsö sivuhuomautuksensa auttaisi toistakin näkemään asioiden positiivisia puolia. Luottamaan edes häneen, jos Tohtoriin ei luotettu.

"Rauhoitutaan hetki. Voin keittää sinulle teetä, ja sitä juodessasi voit päättää tarkemmin, mitä haluat tehdä. Tulitko muuten vain kyselemään kuulumisia, vai oliko sinulla tärkeämpää asiaa? Onko arkesi sujunut hyvin? Ei ongelmia enää sen kustantajan kanssa?"

[Heta]

Annabelin ilme muuttui varsin vastaanväittäväksi terapeutin puhumisen myötä, mutta tämä kuunteli ystäväänsä alusta loppuun. Naisen oli vain nykyisin yllättävän vaikeaa luottaa Maan ulkopuoliseen elämään, sillä tämän kaksi viimeistä kertaa eivät olleet sujuneet toivotusti. Ensiksi häntä oli uhkaillut Amerikan oma kyborgi ja seuraavaksi Annabelin ja Angusin kimpussa oli ollut.... mikä se sitten ikinä olikaan ollut. Joka tapauksessa mieluiten Annabel olisi halunnut unohtaa koko tapauksen. Hän ei ollut kertonut siitä Sheilallekaan vielä mitään. Hän oli vaatinut oman aikansa käsitelläkseen tapahtumaa pienessä mielessään ja juuri tänään, tämän tapaamisen aikana, kirjailija oli suunnitellut ottavansa asian puheeksi. Tilanteeseen oli tullut vain yllättävä mutka, joka oli käynnistänyt varsinaisen episodin. Tohtorimaisen episodin.

Sheila oli kuitenkin omalla tavallaan myös varsin oikeassa. Olisi suorastaan typerää olettaa muukalaisten hallitsevan kaikki ihmisten käyttäytymiskoodit. Ei hän itsekään ollut osannut käsitellä vihaista kyborgia! Eikä pärjännyt edes ulkomailla. Näin ollen kirjailija vaihtoikin asentoa tuolillaan. Katse oli laskeutunut pöytään ja erästä sen kulmaa näprättiin hieman kiusaantuneesti. Hän ei vieläkään halunnut olla täysin vakuuttunut, sillä jokin epäluottamuksen siemen kyti edelleen naisen sisällä. Entä jos, muistutti mieli.

Kun Sheila viittasi sanoillaan Angusiin, nosti kirjailija katseensa ystäväänsä. Oikeastaan vasta nyt vaaleakutri ymmärsi, kuinka samankaltaisessa tilanteessa nainen itsekin oli ollut; Angus oli myös hullusti käyttäytyvä mies. Vanhushan oli murtautunut hänen asuntoonsa, uhkaillut aseella ja vieläpä pyrkinyt jopa tappamaan hänet! Kevyt omantunnon pistos ja häpeä iski naisen sydämeen. Kuinka tuomitseva hän olikaan ollut. Antanut omien kokemuksiensa sumentaa hänen omat vahvuutensa; rikkauden nähdä muissa myös rahtusen hyvää.
"Taidat olla oikeassa", Annabel myöntyi lopulta mutisten. "Minä vain... Minulla on huonoja kokemuksia heikäläisistä. Se Amerikan tapauskin. Mutta ehkä minun tulee antaa hänelle mahdollisuus. Mikäli sinä luotat häneen, niin luotan minäkin", äänensävyyn tarttui nyt ripaus itsevarmuutta ja katse nostettiin valoisampana Sheilaan. Annabel oli tehnyt päätöksensä; Mikäli terapeutti todella halusi uskoa Tohtoriin, ei Annabelinkaan tulisi vajota synkkyyteen. Sitä paitsi, vaikka Tohtori olikin hiema hölmö – kenties juuri hupsukin - oli Maailma silti edelleen pystyssä.

Sheila päätyi loputa kysymään Annabelin pääsyytä naisen tuloon. Kirjailija puri huultaan. Hänen oli kerrottava Ramin tapauksesta Sheilalle. Se olisi varmasti tärkeää, sillä Sheila kykenisi auttamaan. Annabel ja Angus tarvitsivat nyt apua enemmän kuin koskaan.
"Oikeastaan tulin vain katsomaan oletko kotona. Minulla oli sinulle asiaakin", nainen haroi hiuksiaan, pohjustaen sanojaan valmiiksi. Katse käväisi Sheilassa. Jostain syystä Ramista kertominen tuntui kovin vaikealta - Hän pelkäsi että olento saisi tietää hänen juoruilustaan. Tutkijahan oli ollut Lontoossa eikä taatusti päästäisi uhrejaan näin helpolla. "Kerroinhan, että minä ja Angus etsimme tutkijaa. No, löysimme hänet ja sovimme tapaamisen. Tutkija... hän ei kuitenkaan ollutkaan tavallinen ihminen, vaan epäilemättä avaruusolento. Hän oli pukeutunut ihmiseksi. Ikään kuin repinyt ihmisen kuoren päälleen ja hän... hän paljasti itsensä, pyrki käymään päälle. Todennäköisesti havitteli meidän nahkojamme", hengitys muuttui tässä kohti aavistuksen pinnalliseksi ja silmät lasittuivat. Kyyneliin ei kuitenkaan haluttu sortua, sillä niitä oltiin vuodatettu jo tarpeeksi. Hänen tulisi olla vahva, mikäli aikoi selvitä tilanteesta. Annabel kokosikin itsensä ja rykäisi kurkkuaan. "Ja tämän vuoksi - oikeastaan näiden kahden aikaisemman tapauksen vuoksi - minun on nykyisin kovin vaikeaa luottaa enää keneenkään. Varsinkaan alieneihin. Oikeastaan minusta tuntuu siltä, että elämäni oli parempaa, kun olin vain pelkkä scifikirjailija. Kun olennot olivat vain päässäni. Nyt kun kaikesta onkin tullut totta, pyrkivät ne jatkuvasti käymään päälle", Annabel jatkoi puhumistaan, tuoden ajatuksensa ja epävarmuutensa täydellisesti julki. Katse pidettiin silti Sheilassa vaikka se oltaisiinkin haluttu kääntää mieluiten pois. Hän tiesi, että terapeutti takuuvarmasti ymmärtäisi häntä. Niin Sheila oli ymmärtänyt aina. "Mutta eiköhän tässä tilanteessa tee auta. Siihenhän me britit aina turvaudumme", Annabel nousi lopulta ylös. Kasvoille tavoiteltiin jo hieman leveämpää hymyä, "Voin auttaa sinua."

Yllättäen olohuoneesta kuului räjähdys. Annabel suuntasi katseensa automaattisesti keittiön ovelle, keskeyttäen teekannun tavoittelun ylähyllyltä. Kasvot olivat muuttuneet jälleen epäuskoiseksi. Mitä ilmeisemmin Tohtori oli onnistunut rikkomaan – tai tarkemmin sanottuna räjäyttämään - television. Tai ainakin jotain.
"Anteeksi!", kuului Tohtorin ääni keittiöön. Mies oli todentotta onnistunut yhdistämään kaksi väärää johtoa yhteen ja se oli aiheuttanut lievämuotoisen räjähdyksen. Räjähdys ei kuitenkaan ollut varsinaisesti vahingoittanut muuta esineistöä kuin itse televisiota ja aiheuttanut varsin nokisen ulkomuodon itse Tohtorille. Miehen hiukset olivat pöllähtäneet ja naama oli täysin musta. "Sheila! Tarvitsen paperia. Paljon. Nyt heti", miehen ääni jatkoi kuulumistaan.
Annabel pudisti päätään, jatkoi askareitaan ja vilkaisi terapeuttiin. "Ihmettelen, kuinka hän on ylipäätään onnistunut säilymään hengissä", todettiin, vaikkakin tällä kertaa lauseessa oli jo lievää huvittuneisuutta.

[Fizdu]

Vanha kunnon Annabel kuoriutui vihdoin esiin sen muukalaisen tilalta, jonka Sheila oli vielä hetki sitten keittiössään nähnyt. Hyväsydämisyys virtasi takaisin kirjailijan suoniin ja sai hänet antamaan mahdollisuuden uudelle tuttavalle, ja nuo muutamat sitä todistavat sanat saivat terapeutin rentoutumaan. Rentoutumista ei tosin kestänyt kauan, sillä Annabel alkoi taas haroa hiuksiaan ja vilkaisi häneen hermostuneesti - merkki, minkä Sheila oli oppinut tarkoittavan jotain ikävää.
Toisen kertomus oli pelottava. Vaikkei hän ollutkaan itse ollut paikalla, kylmät väreet hiipivät hänen selkäänsä pitkin ja nostivat käsivarsien ihon kananlihalle. Yllättäen tavallinen keittiökin vaikutti vaaralliselta paikalta, jos kerran tavalliset ihmisetkin saattoivat osoittautua verenhimoisiksi alieneiksi. Avaruusolio, joka puki ihmisten kuoria päälleen kuin vaatteita? Sen täytyi olla järkyttävää! Se oli kuin suoraan kauhuleffasta.

Väri pakeni Sheilan kasvoilta ja sai hänet näyttämään kalvakalta. Mikään Tohtorin kanssa koetuista seikkailuista ei ollut ollut noin brutaali. Koska hän ei tuntenut slitheeneitä tai niiden toimintatapoja sen paremmin, hän kuvitteli mielessään verta ja kasoittain ulos kaivettuja sisäelimiä... Täytettyjä ihmisiä. Vaikka Annabel istuikin täysin kunnossa hänen edessään, pelko ystävän puolesta vyöryi vahvana päälle. Mielikuvat suolistetusta ja täytetystä Annabelista, jonka ruumista käytettäisiin kuin mitäkin konetta tai naamiaispukua. Nuo kuvat olivat aivan liikaa, ja Sheila tunsi pahoinvoinnin heräävän sisällään. Hän ei halunnut oksentaa, joten keskittyi jälleen hengittämiseen ja puristi sylissään olevia käsiään hieman lujemmin yhteen. Mitä kaikkea olikaan tapahtunut, se oli nyt ohi ja Annabel oli turvassa.

Nyt hän kuitenkin ymmärsi toisen epäilykset Tohtoria kohtaan. Tuollaisen kokemuksen jälkeen ne olivat täysin normaaleja ja kuuluivat ihmisen luontaiseen selviytymisvaistoon. Nyt Tohtorilla olisi vain suurempi vastuu todistaa, että avaruusolioista olisi johonkin hyväänkin, ettei Annabelin mieli ennakkoluulottuisi liikaa. "Kamalaa", Sheila kuiskasi hiljaa, sillä yllättäen hänen kurkustaan ei tuntunut lähtevän kunnolla ääntä. Hän rykäisi ja yritti uudelleen. "Tuon jälkeen en yhtään ihmettele reaktiotasi. Luojan kiitos olet elossa! Tämän jälkeen unohdetaan avaruusolennot kyllä hetkeksi. Pidetään kunnon tyttöjen ilta. Shoppailua ja kuolaamista hyvännäköisten miesten perään, eikä sanaakaan ihmisiksi pukeutuneista alieneista tai murhayrityksistä. Sopiiko? Muuten pelkään että päädymme vielä saamaan sydänkohtauksen."

Teen kanssa häärääminen sai Sheilan tuntemaan olonsa hieman paremmaksi, ja mitä ilmeisesti se kävi terapiasta myös Annabelillekin. Hymy palasi hänenkin huulilleen, sillä oli mukavaa tehdä jotain yhdessä. Tee oli totta tosiaan heidän maansa tärkein hoitokeino. Kuppi teetä, niin kaikki olisi ainakin asteen paremmin.

Räjähdys sai hänet säpsähtämään. Hän ehti mennä valmiusasemiin, sillä Annabelin kertomus kummitteli vielä hänen mielessään, mutta Tohtorin huudot paljastivat räjähdyksen syyksi jotain paljon maallisempaa kuin nahkoja tavoittelevat murhamiehet. "Paperia?" Sheila toisti hädissään tietämättä ollenkaan, mistä saisi sitä niin paljon kasaan. Ilmeisesti hän oli menettänyt jo telkkarinsa, mutta menettäisikö hän koko talonsakin, mikäli ei onnistuisi toimittamaan tarpeeksi paperia? Oliko mies onnistunut tekemään kahdesti laukeavan pommin, jonka vakauttamiseksi nyt tarvittiin paperia? Sheila vilkaisi Annabeliin, joka jatkoi toimiaan eikä näyttänyt jakavan hänen hätäänsä. Nopeasti hän hymähti toisen sanoille ja kääri alakaapista pari talouspaperirullaa mukaansa. Se oli kaikki mitä hänellä oli, joten toivottavasti se riittäisi. Tai olisi edes oikeanlaista paperia! "Minä ihmettelen, miten ylipäätään olemme kaikki hengissä!" Sheila päivitteli kipittäessään nyt pikapikaa olohuoneeseen.

"Tässä! Kelpaako tämä?" Terapeutti pysähtyi Tohtorin eteen arvioimatta tilannetta sen enempää. Hän oli tehnyt niin pikaisen spurtin paikalle, että joutui odottamaan villisti pamppaavan sydämensä rauhoittumista. Katseen noustessa ensimmäistä kertaa lattiasta Tohtoriin kasvoille nousi niin suuri hämmennys, että se sai jälkeensä hillittömän naurunpuuskan. Samassa Sheila tajusi, kuinka tyhmä oli ollutkaan. Ja pommin vakauttamiseksi, muka! Ilmiselvästihän paperia oltiin pyydetty putsaamaan Tohtorin nokinen naama. Toinen oli aivan kuin jostain sarjakuvasta!

Talouspaperit putosivat naurunpuuskassa hänen käsistään. Hänen silmänsä suorastaan vuosivat, kun hän sai koottua itsensä kasaan. Kyyneliä pyyhkien hän noukki toisesta rullasta pari arkkia paperia ja alkoi omatoimisesti putsata Tohtorin kasvoja. "Tällä tavallako niitä sähköimpulsseja hyödynnetään?" Hän tirskui. "Kiitos. Sen sijaan että olisin joutunut tyytymään tavalliseen televisioon, omistankin nyt oivain kauneustuotteen. Afrikkalainen ulkonäkö hetkessä. Hiuksesikin menevät miltein afrosta!" Suoraan sanoen häntä harmitti television menettäminen hieman, mutta toisaalta se oli pienimpiä hänen ongelmistaan. Eikä hänellä todennäköisesti olisi muutenkaan ollut aikaa katsoa sitä.

"Voi olla, että haluat mielummin suihkuun", hän totesi, sillä paperi näytti vain enemmänkin levittävän likaa, kuin pyyhkivän sitä. Joka tapauksessa toisen kasvot jäivät aavistuksen likaisiksi. "Kylpyhuone on tuolla perällä. Ja Annabel laittaa teetä, siitä riittää sinullekin. Kai olet jäämässä hetkeksi?" Hän vilkaisi hajalle menneeseen televisioon päin. "Vaikka sillä tekosyyllä, että sinun täytyy suojella meitä siltä varalta, mikäli tuo vekotin räjähtää uudelleen."

[Heta]

Myös Sheila näytti järkyttyneen Annabelin kertomuksesta. Kirjailija kykeni näkemään, kuinka terapeutti muuttui aavistuksen kalvakaksi kasvoiltaan, mikä sai vaaleakutrin puraisemaan posken sisäpintaa; Vaikka kokemus olikin ollut kammottava, ei hän olisi halunnut siltikään järkyttää Sheilaa. Varsinkaan juuri tänään jolloin koko päivä oli muutenkin vaikuttanut yhdeltä suurelta hullunmyllyltä. Tehtyä ei kuitenkaan saanut enää tekemättömäksi ja nainen laskikin katseensa vaitonaisena pöydän pintaan toisen kuiskauksen myötä. Kamalaa se oli ollutkin, vaikkakaan ei yhtä rajua kuin Sheila oli mielessään kuvitellut. Kun nainen ehdotti perinteistä tyttöjen iltaa - tällä kertaa ilman avaruusolentoja! - nosti Annabel katseensa takaisin ylös. Pieni, kevyt piirteinen hymy nousi kirjailijan kasvoille, silmistä välittyen lievää kiitollisuutta. Kuinka vähäisin vaivoin Sheila osasikaan häntä aina piristää. "Tyttöjen ilta käy hyvin", myönnyttiin, samalla kun olemus muutoinkin ryhdistäytyi.

Teen laitolla tuntui olevan ihmeellinen vaikutus. Se rentoutti myös Annabelia, sillä naisen mielestä oli ihanaa tehdä pitkästä aikaa Sheilan kanssa yhdessä jotain niin tavanomaista ja arkista. Viime aikojen tapahtumat kyettiin unohtamaan naisen asettaessa teepannun liedelle ja kaivaessa esiin teepusseja. Niiden eri aromien tuoksut tuntuivat jo pelkästään piristävän ja saavan mielialan kohoamaan.
Sheilan poistuessa keittiöstä paperirullan kädessään, vilkaisi nainen tuon perään. Mitään ei kuitenkaan katsottu aiheelliseksi sanoa, sillä loppujenlopuksi samaa oli nainen itsekin monesti ihmetellyt; Kuinka paljon omituisia sattumia sitä mahtuikaan yhden ihmiselämän sisään. Ja kuinka omituista olikaan, että niistä ylipäätään oltiin säilytty hengissä.

Olohuoneen puolella Tohtori räpytteli silmiään ja pyyhkäisi kädellä nokista otsaansa. Kesti hetki hahmottaa, mitä todella oli käynyt. Rusettikaulainen tummakutri käänsikin katseensa terapeuttiin tuon ilmestyessä vauhdikkaasti paikalle. Toinen vaikutti melkolailla pelästyneeltä, mutta hyvin pian myös Sheila näytti ymmärtäneen ettei tilanteessa ollutkaan sattunut mitään pahaa. Varsinaisesti.
"Ei, Sheila. Afrikkalaiset kauneudenhoitotuotteet ovat eri asia, vaikka niihinkin liittyy impulsseja - Se on kuitenkin täysin eri tarina... Joka tapauksessa, tapahtui vain pieni oikosulku. Luultavasti hieman suurempikin räjähdys, mutta luulen kaiken olevan nyt kunnossa", Tohtori tuumi ääneen, toisen puhdistaessa paperinpalalla miehen mustuneita kasvoja. Tämän jälkeen katse suunnattiin vielä kerran television takana oleviin johtoihin ja niitä nuuhkaistiin. Palaneen haju sai miehen irvistämään ja vetäytymään takaisin. Oli enemmänkin kuin ilmiselvää, että televisio oli hajonnut lopullisesti, eikä edes ajanherrakaan voisi sitä enää korjata. Tohtori ojentautuikin takaisin terapeutin puoleen, katseen ollen yllättävänkin neutraali: "Televisiosi on kuitenkin entinen, otan osaa."

"Suihkuun?", ajanherra singautti katseensa uudelleen Sheilaan kysyvänä, tuon jatkaessa puhetta. Mies näytti aivan siltä kuin ei olisi koskaan kuullutkaan koko sanaa. Räjähdys oli ollut melkoinen tälli jopa ajanherrojen mittapuulla, ja se oli saanut Tohtorin hieman pökerryksiin. Hetken ajatuksia oli vaikeaa saada kasaan, mutta melko pian aivotoiminta tuntui palautuneen normaalille tasolle. Tai ainakin niin normaalille kuin Tohtorista puhuttaessa se olisi voinut olla.
"Aivan, suihkuun! Tietenkin haluan suihkuun. Se on oikein kätevää", Tohtori höpisi lähinnä itsekseen, nousten jaloilleen. Olo tuntui edelleen kovin huteralta, mutta tästä huolimatta askeleet suunnattiin ystävän osoittamaan suuntaan. Tohtori kuitenkin pysähtyi kesken matkan, kuullessaan Sheilan vielä puhuvan. Rusettikaulainen kääntyi kannoillaan, katsoen naista hieman omituinen ilme kasvoillaan. Oli ensimmäinen kerta, kun ajanherra kuuli hänet kutsuttavan teelle sitten kuolemansa. Oli omituista huomata, että hänestä välitettiin edelleen, vaikka universumi olikin jo unohtamassa Tohtorin muiston. Kysymys joka tapauksessa lämmitti vanhan ajanherran sisintä.
"Mikäli siitä ei ole haittaa", tyydyttiin toteamaan lyhyesti, jonka jälkeen mies jatkoi matkaansa kohti kylpyhuonetta.

Tohtorin kadottua, Annabel saapui olohuoneeseen mukanaan tarjotin. Tarjottimelle oltiin aseteltu teekannu, sokerikulho, maitopurkki ja kolme pientä kuppia. Ne asetettiin pöydälle ja nainen istahti aloilleen. Katse osui räjähtäneeseen televisioon ja näky sai vaaleakutrisen kirjailijan pudistelemaan päätään. "Melkoinen sotku", päiviteltiin, katseen vilkaistessa Sheilaan. Oikeastaan koko päivä oli ollut yhtä sotkua. "Voin auttaa sinua siivoamisessa, mikäli niin haluat. Nyt kuitenkin, rauhoitutaan ja nautitaan ensin teestä", Annabel kehoitti ja kaatoi kuumaa vettä kaikkiin kuppeihin. Hän itse tyytyi vain pelkkään, perinteiseen teehen ilman sen suurempia lisukkeita. Hän ei ollut koskaan ollut sokerin tai maidon ystävä, mutta ne oltiin kaapattu silti mukaan muiden varalta. Teestä otettiinkin pieni hörppy. Se oli toistaiseksi vielä liian kuumaa ja polttikin ikävästi kitalakea. Kuppi asetettiin takaisin pöydälle ja katse kääntyi Sheilaan, tällä kertaa hieman miettiväisempänä.
"Luuletko, että hän todella pystyisi auttamaan meitä? Niissä tutkimuksissa? Ehkä hän pystyisi pysäyttämään ne verenhimoiset alienit", Annabel aprikoi ystävälleen. Vaikka kokemukset olivatkin olleet hirvittäviä, oli Angusin ja Annabelin tutkimukset silti vielä kesken. Lisäksi nainen halusi varmistaa ettei yksikään lontoolainen joutuisi enää sen hirvityksen kynsiin. Jo pelkkä ajatus kaupungissa riehuvasta ja muiden nahkoja havittelevasta olennosta oli pelottava ja se saikin Annabelin värähtämään. Se oli saatava loppumaan. Mutta miten?

Annabel havahtui ajatuksistaan, Tohtorin palatessa olohuoneeseen. Mies oli pukeutunut omiin vaatteisiinsa takaisin, mutta tuon kosteat ja entistä villimmin sojottavat hiukset paljastivat tuon todella käyneen pesulla. Mies silmäili teekuppeja ja istahti myöskin sohvalle, Sheilan viereen.
"Aah, teetä! Niin kovin ihmismäistä ja inhimillistä", rusettikaulainen iloitsi ääneen, ottaen samalla oman kuppinsa hyppysiinsä. Sitä maistettiin ja sohvalle asettauduttiin paremmin, ajanherran heittäessä toisen pitkän jalkansa toisen yli. Katse suunnattiin naisiin, lämpimän hymyn kera. Tohtori ei ollut koskaan varsinaisesti tottunut vain istahtamaan aloilleen ja puhumaan mukavia, mutta toisaalta ehkä hän oli sen velkaa naisille - velkaa Sheilalle. Olihan mies aiheuttanut jo melkoisen härdellin. "No niin, nyt kun olemme selvinneet poliisien hyökkäyksestä, television ihmeistä ja istumme tässä pienten teekuppiemme kanssa, mitä teille kuuluu? Mitä sinulle kuuluu, Sheila?", Tohtori käänsi katseensa tutkivana vierellään istuvaan terapeuttiin.

[Fizdu]

Sheilan oli pakko hymyillä suihkuun marssivan Tohtorin perään. Tilanne tuntui niin mukavalta ja tutulta, että turvallisuuden tunne hiipi takaisin hänen vaaralliseksi ja epävarmaksi muuttuneeseen elämäänsä. Joskus oli hyvä, kun menneisyys hiipikin kulman takaa takaisin, vaikka muutokset olivatkin elämää ylläpitävä juttu. Joskus menneisyys saikin ihmisen voimistumaan ja uskomaan tulevaan. Tohtori oli Sheilan ankkuri menneisyyteen, nykyisyyteen ja tulevaan, ja hän ei pystynyt sanoin kuvailemaan kuinka iloinen oli ollut tuon paluusta. Mies oli ollut huvittavan söpö vilkaistessaan vielä kerran taakseen ennen kylpyhuoneeseen katoamista. Hetken aikaa Sheila nautti sisällään vallitsevasta tyynestä tunteesta ja siirtyi sitten Annabelin mukana pöydän ääreen. Toisin kuin ystävänsä, hän heitti omaan kuppiinsa tilkan maitoa saadakseen sitä makeammaksi ja viileämmäksi. Juomasta nouseva tuoksu oli taivaallinen, mutta Sheilakin jäähdytteli kuppiaan hetken. "Mahtaisikohan tuo mennä nykytaiteesta", hän mietti itsekseen Annabelin puhuessa televisiosta. "Annetaan sille jokin osuva nimi, kuten 'Villin avaruusmiehen kosketus', niin eiköhän sille jokin ostaja löydy ja saataisiin se hyötykäyttöön. Tai tuskimpa..." Sheila kokeili uhkarohkeasti teetään. Sitä saattoi juuri ja juuri juoda, ja hän otti pienen siemauksen. "Ehkä raivaamme sen vain roskiin. Voit auttaa siinä, niin se on kyllä tarpeeksi."

Puhe siirtyi tutkimuksiin, ja Sheila nyökkäsi varmasti. "Aika varmasti pystyy. Ei varmaan helpolla hänkään, mutta yleensä hän kykenee kehittämään jonkinlaisen suunnitelman. Se on eri asia toimiiko suunnitelma vai ei... Mutta emmeköhän etene johonkin tutkimuksien ja alieneiden kanssa, jos yritämme yhdessä. Niille alieneille on ainakin takuuvarmasti tehtävä jotain. Haluatko kertoa hänelle?"

Tohtori palasi selkeästi siistimmän näköisenä takaisin ja istahti luontevan oloisesti heidän seuraansa. Käytös vaikutti myös paljon ihmismäisemmältä ja normaalimmalta kuin aiemmin - ehkä suihku oli vihdoinkin altistanut Tohtorin niin monille maan bakteereille, että tuo alkoi saada parempia käsitteitä maan käytöstavoista. Mies kysyi kohteliaasti kuulumisia, mutta niin kysyi myös joku muu aivan heti hänen peräänsä.

"Sheila! SHEILA! Voi Sheila pieni, oletko kunnossa?"

Sheila kuunteli ja tunnisti hetimmiten naapurinsa. Heidän naapurustonsa oli pieni, ja koska he kaikki olivat sosiaalisia ja välittäviä ihmisiä - jotkut hieman liiankin välittäviä, sillä joskus oli vaikeaa saada rahtustakaan omaa yksityisyyttä - mikään asuinalueen draamoista meni vain harvoin muilta ohi suun. Aina oltiin auttamassa ja varmistamassa naapurin hyvinvoinnin perään.
Tämä oli rouva Berlington. Harmaantuva, kahdeksassakymmenissä oleva vanha nainen, joka liikkui ja kuuli aavistuksen huonosti, mutta leipoi sitäkin herkullisempia leivoksia. Joko osittaisesta kuuroudestaan tai hätäännyksensä takia rouva huusi lujempaa kuin mikä olisi ollut tarpeen - ja marssi peremmälle sen suurempia lupia kyselemättä. Avaimen oli täytynyt jäädä kiinni ulko-oveen. Nyt sitä ajatellessaan Sheila ei edes muistanutkaan ottaneensa sitä lukosta pois.

"Katie tuosta vastakkaiselta kadulta soitti, oli kuulemma nähnyt töihin lähtiessään poliisiautoja pihallasi! Olin aivan unten mailla, mutta hyvänen aika, voisinko jatkaa uniani sellaisen jälkeen! Ajattele, jos olisit täällä yksin virkavallan kanssa pattitilanteessa, ja tarvitsisitte jotakuta muuta hyökkäämään takaapäin varkaan tai jonkun päälle! Siksi otinkin omani mukaan!" Tässä vaiheessa rouva ilmestyi oviaukkoon ja näytti heiluttelevan komeaa, isoa paistinpannuaan hyvin määrätietoisesti. "Yksikään petturi ei ole kuule tätä pannua kestänyt! Yksi lyönti niin on taju kankaalla! ...oh! Täällähän sinä kultaseni oletkin! Ja ehjänä vielä! Niin kai pitäisi ollakin,olivathan poliisitkin jo poissa... Voi, sinulla näyttää olevan ystäviäkin paikalla. Niin kauniita nuoria ihmisiä!"

Sen sijaan että Berlington olisi älynnyt tungettelevansa, tuli tuo peremmälle ja kävi kättelemään kumpaakin hänelle vierasta ihmistä. Annabelin kauneutta kehuttiin taivaisiin, mutta Tohtorin korvaan kuiskattiin hiljaa - tai kuten Berlingtonin tavoin, puhuttiin miltein normaalilla äänillä, vaikka huulet olivatkin lähellä korvaa: "Luulen, etteivät nuo vaatteet ole enää nykymuodissa. Taidat tehdä itsestäsi nykynuorison kohdalla vähän pellen. Mutta ällös huoleti, me vanhat mummot kyllä tykkäämme!" Viekoittelevan silmäniskun kera mummo istahti heidän seuraansa. Sheilan oli pakko kutsua naapurinsa vähäksi aikaa teelle ja tarjota tuolle edes jonkinlainen selitys tv:sä, johon huomio kiinnittyi seuraavaksi. Olisihan hänkin mennyt tarkistamaan tilanteen, jos luulisi naapurinsa olevan vaarassa. Hänen olisi pitänyt arvata, että tämä kävisi vielä ennemmin tai myöhemmin. Hän esitteli pikaisesti osapuolet toisillensa ja jatkoi sitten selityksestä. "Se, tuota...Oli oikosulku tai jotain. Tiedäthän, kun laitteissa kulkee välillä enemmän sähkövirtaa kuin se on valmis kestämään. Olin kai unohtanut sen ja jotain muutakin päälle lähtiessäni töihin. Se oli räjähtänyt itsekseen." Hänen selityksensä oli ihan puuta heinää, mutta ainakin se näytti uppoavan vanhemmalle osapuolelle, joka ei itsekään tajunnut tekniikasta mitään. "Poliisit kävivät paikalla tarkistamassa vahingot ja katsomassa, ettei asiaan liittynyt murtovarkaita tai vandalismia. Ei onneksi. Ja luojan kiitos säästyimme tulipalolta!"

Berlington nyökkäili ymmärtäväisesti, kauhisteli hetken ja alkoi sitten kertoa omaa tarinaansa nuoruusvuosiltaan, kun hänen isänsä talo oli palanut. Oli kuulemma ollut kamalaa ja saanut hänet pikkulikkana itkemään. Mutta kuten pienten lastenkin, myös vanhojen ihmisten oli vaikeaa pysyä hereillä silloin, kun ruumis käski nukkua. Rouva oli herännyt kesken päiväuniensa, ja nyt päiväunet ottivat hänet takaisin. Ryppyinen pää painui rintaa vasten ja vaimea kuorsaus kertoi naisen nukahtaneen. Sheila hymyili seuralaisilleen hieman pahoittelevasti. "Valitan, naapurini ovat aika paapovia. Mutta hän on mukava rouva. Hänen poikansa pääsee pian työvuorostaan, laitan hänelle viestiä ja pyydän saattamaan takaisin kotiinsa. Voimme puhua aivan vapaasti - uudelleen nukahdettuaan hän nukkuu kyllä kuin tukki. Kerran hän nukahti kesäpäivänä pihamaalleni... Ette uskokaan kuinka pahasti hän paloi! Joutui raukka olemaan koko loppukesän sisällä. Jos joku auttaa, voisimme ehkä kantaa hänet vuoteeseen, mutta kai hän tuossakin pärjää..."

Takaisin aiheeseen. "Niin...Selvittyämme, tai ainakin melkein, vielä tuttavuudenhaluisesta naapuristakin, voin sanoa että minulle kuuluu ihan hyvää. Tai sekavaa. Tai oikeastaan kaikkein eniten kaaoottista. Kaikkea sitä. Minulla on niin paljon kerrottavaa! ...mutta minun täytyy kertoa se yhdessä Annabelin kanssa." Annabeliin luotiin kysyvä vilkaisu. Vielä yksi varmistus, olisiko se okei jutella Tohtorille. "Hän pystyy täyttämään aukkoja paremmin kuin minä."

[Heta]

"Hah, ehkä joku nykytaiteen ystävä tuohon voisikin ihastua. Vaikka mikäli minulta kysyttäisiin, olisi tuon paikka enintään roskakatoksen alla! Mutta kannetaan televisio heti täältä pois, kun keretään", Annabel tuumaili ääneen, nyökytellen päätään.

Keskustelun koskiessa tutkimuksia, Annabel huokaisi mietteliäänä. Hän ei varsinaisesti tiennyt, halusiko puhua kokemuksistaan Tohtorille, sillä hän ei tuntenut miestä Sheilan puheita enempää ja luottamuksen synty oli vasta alkutekijöissään. Mikäli Tohtori kykenisi kuitenkin ratkaisemaan ongelman, tai edes hieman auttamaan, olisi se silti loistava tilaisuus lähteä rakentamaan omaa luottoa Maan ulkopuolisiin olentoihin uudelleen. Se voisi olla myös merkityksellistä heidän tutkimuksiensa kannalta. Ajatus houkutti ja vaihtoehtoja punnittiin, naisen ojentautuessa nostamaan teekuppinsa takaisin hyppysiinsä. "Voisimme ehkä yrittää. Katsotaan, mitä hän vastaa", Annabel sanoi, hämmentäessään teetään lusikalla. Kupin reunat eivät tuntuneet enää kuumilta ja juomaa uskallettiin nyt maistaa. Se oli jäähtynyt jo sopivaksi. Sulava ja lämmin maku kutkutteli makuhermoja ja tee saikin naisen rentoutumaan entisestään.

Tohtorin palattua takaisin ja miehen kysellessä kuulumisia, oli Annabel juuri avaamassa suunsa, kun yllättäen asunnon toisesta päästä kantautui vanha naisääni. Hyvin pian tuo äänen lähettiläs ilmestyikin olohuoneeseen, heilutellen paistinpannua kädessään. Annabel kohotteli kulmiaan; Päivän yllätykset eivät selvästikään olleet loppuneet vielä tähän. Koskaan ei saisi rentoutua liiaksi, sillä jo heti seuraavan nurkan takana saattoi odottaa jotain täysin uutta. Kuten vanha, kovaääninen mummo.

Myös Tohtori oli yllättynyt vanhemman puoleisesta yllätysvierailijasta ja huvittunut hymähdys karkasikin tämän huulilta rouvashenkilön heilutellessa paistinpannuaan. Sheila oli onnekas nainen, tämän omatessa niin paljon välittäviä ihmisiä ympärillään.
"...Lupaan pitää tuon ensikerralla mielessäni", ajanherra vastasi rouvalle takaisin kevyen silmäniskun kera aivan kuin he olisivat jakaneet keskenään suuremmankin salaisuuden. Tämän jälkeen vanhus liittyi heidän seuraansa, mikä sai Tohtorin vilkaisemaan Sheilaan huvittuneen hymyn koristellessa rusettikaulan kasvoja; Näin se joukko vain suureni. Vaikkakin odottamattomasti.

Tohtori ei tuntenut oloaan varsinaisesti luonnolliseksi istuessaan aloillaan. Hän oli pienesti kiusaantunut, sillä vaikka ajanherralla olikin laaja kontaktiverkosto, ei hän ollut siltikään viettänyt monienkaan ystäviensä kanssa rauhaisia teehetkiä. Varsinkaan muiden ihmisten parissa. Ajatukset väistämättä lipuivat kadulla odottavaan Tardisiin, miehen tuntiessa jo halua päästä liikkeelle. Tämä kuitenkin kuunteli puolella korvalla vanhemman naisen jorinoita, kunnes rouva lopulta nukahti. Äänekäs kuorsaus täytti huoneen ja se sai myös ajanherran heräämään takaisin tähän maailmaan horroksestaan.

Ne kuulumiset. Rusettikaula kurtisti kulmiaan kysyvänä Sheilan vastauksen jäljiltä. Kun Annabel vedettiin myös keskusteluun mukaan, siirsi Tohtori arvioivan katseen kirjailijaan odottavasti. Annabel oli hetken vaiti ja veti syvää henkeä ennen puheensa aloittamista. Nyt oli aika paljastaa totuus ja nainen vilkaisikin syrjäkarein Sheilaan kuin kannustusta katseellaan hakien.
"Niin, kuten Sheila sanoi, paljon on sattunut", nainen aloitti ja hämmensi jälleen teekuppiaan, vaikka juomaa ei ollutkaan enää paljoa jäljellä. Mistä sitä voisi aloittaa? "Minä ja eräs ystäväni olemme kokeneet melkoisesti vime aikoina ja Sheila on tukenut minua. Olin tässä jokin aika sitten Amerikassa. En ole asiasta ollenkaan varma, mutta luulen tavanneeni siellä kyborgin", olisi kaikkein järkevintä aloittaa Amerikan miehestä. Vaikka puheenaihe saikin Annabelin tuntemaan olonsa hermostuneeksi, nosti hän silti sanojensa päätteeksi katseensa Tohtoriin. "Hän oli vaarallinen ja uhkasi minua. Olisin voinut vaikka kuolla."

Tohtori oli hetken vaiti, miettien kirjailijan sanoja. Hän ei tiennyt Amerikasta kuin yhden kyborgin, Kahler-Tekin. Toisaalta kyseinen kyborgi arvosti omaa rauhaansa eikä koskaan tekisi pahaa viattomille. Ajanherra punnitsi hetken sanojaan.
"Miksi kuvittelet kyborgin olleen vaarallinen? Ehkä hän pelkäsi yhtä paljon kuin sinä. Tai ehkä hän vain suojeli aluettaan", Tohtori päätyi lopulta sanomaan, asettaessaan teekupin takaisin pöydälle.

Annabel loi hämmästyneen, ehkä hieman jopa loukkaantuneen ilmeen Tohtoriin. "Aluettaan? Eivät kyborgit voi noin vain tulla ja vallata Maasta alueitaan. Eihän se niin mene. Me ihmiset olimme täällä ensin."

"Ensin?", Tohtori toisti epäuskoisesti Annabelin sanavalinnan ja jopa säälivän huvittunut virne kohosi rusettikaulan huulille. "Oletko tosissasi? Ette ole ensimmäiset täällä olleet. Niitä on riittänyt. Teitä aikaisemmin on ollut satoja, satoja eri lajeja ja siviilisaatioita."

"Miksi kyborgi sitten kävi kimppuuni?"

"Ehkä hänellä oli jotain suojelemisen arvoista", Tohtori tyytyi vastaamaan lyhyesti. "Sinuna en kuitenkaan olisi hänestä huolissaan. Satun tuntemaan hänet. Hän ei ole vaaraksi muille mikäli sinä et ole vaaraksi hänelle. Tai mikä parhainta: Hänen kylälleen", mies jatkoi ja vilkaisi vielä vierellään istuvaan terapeuttiin: "Mitä mieltä sinä olet, Sheila? Suojelisitko sinä itsellesi rakasta asiaa?"

"Mutta en minä ollut vaaraksi kenellekään. Eksyin", Annabel mutisi vastaan kulmat tiukasti kurtussa.

"Siksi sinä istutkin siinä. Kahler-Tek säästi sinut", ajanherra huomautti, kääntäen katseensa nyt vuorostaan vaaleatukkaan.

Vastaus sai Annabelin huokaisemaan ja katse laskettiin teekuppiin. Ehkä Tohtori oli oikeassa. Kyborgi - Kahler-Tekiksikö toinen oli miestä nimittänyt? - olisi voinut koska vain ampua kirjailijan, mutta amerikkalaismies oli silti lopulta päästänyt hänet menemään. Pelottavasta ulkokuoresta huolimatta Kahler-Tek oli osoittanut armoa.

[Fizdu]

Keskustelu meni nopeasti aivan uusille raiteille. Sheila oli niin hanakasti odottanut Tohtorin olevan järkyttynyt heidän kertomastaan - yhtynyt heidän haluunsa käydä toimiin kyborgin saattamiseksi rauhallisempaan olotilaan. Mutta nyt kävikin ilmi, että rusettikaula ei ainoastaan tuntenut kyborgia, vaan väitti tuon olleen armollinen. Siinä piili kyllä pieni totuuden siemen, sillä istuihan Annabel tosiaan tässä heidän kanssaan, mutta jokin siinä silti särähti Sheilan korviin. Hengen säästäminen oli kyllä arvollinen teko, mutta entä mielenterveyden tuhoaminen siinä samalla? Annabelin traumat? Oliko se loppujen lopuksi kovin armollista tai oikein?

Annabel käänsi katseensa katuvan oloisena teekuppiin, mutta Sheila ei luovuttanut asian suhteen niin helpolla. "Myönnän kyborgin olleen armollinen päästäessään Annabelin menemään, mutta olen silti vielä sitä mieltä, että asialle täytyy tehdä jotain. Kokemus on vaikuttanut Annabeliin syvästi - joku heikompi voisi mennä kokonaan pois raiteiltaan kokiessaan saman. Se voi heikentää ihmisten elämänlaatua hyvin dramaattisesti ja pysyvästi, ja ehkä pahimmassa tapauksessa lopettaakin sen. Sellainen ei mielestäni ole ollenkaan hyväksyttävä riski silläkään uhalla, että kyborgilla on kylänsä tai jotain suojeltavanaan. Ihmiset ovat niin erilaisiakin! Mitä tapahtuu kun seuraavaksi sinne eksyykin ihminen, joka luonnollisten reaktioidensa mukaan valitseekin paon sijasta taistelun? Ymmärtääkö kyborgi luontaisen pelkoreaktion ja päästää ihmisen silti menemään? Vai tapetaanko tämä sillä periaatteella että tuo sattui olemaan uhmakas?"

Sheila yritti miettiä asiaa joka kantilta ja päättää, mikä tässä olisi oikein. Hän yritti luottaa Tohtorin sanaan siitä että kyborgi olisi turvallinen, ja vaikka hän kuinka olisi halunnut tehdä niin, tällä kertaa hän ei kyennyt. Menneisyydestäänkin hän tiesi, että Tohtorin käsitys turvallisuudesta saattoi olla aivan jotain muuta kuin ihmiskunnan yleinen käsitys siitä. "Tiedän, että suojelisin itsekin itselleni tärkeitä asioita viimiseen asti... Eikä tätä kyborgia siitä voi syyttää. Hän tekee omalta kannaltaan oikein. Mutta haluaisin silti opettaa häntä suojelemaan omaisuuttaan hieman hellemmin. Niin, ettei se oikeastikaan haavoita ketään sivullisia. Sekin on mahdollista." Anova ilme nostettiin Tohtoriin. "Voisitko millään järjestää minulle juttutuokiota hänen kanssaan?"

Mummo kuorsasi heidän vierellään ja Sheila käänsi katseensa häneen. "Katsokaa häntäkin. Näitte miten hän oli heti tulossa pelastamaan minua paistinpannunsa kanssa. Voimmeko ottaa riskiä, että hänelle kävisi jotain? Voitko sataprosenttisesti taata, että ihmiset siellä ovat turvassa?"

Ajatusten pyöriessä vinhasti päässä teekuppi viimeisteltiin loppuunsa asti. "Vaikka luultavasti se ei ole kiireellisin murheemme. Ilmeisesti täällä Lontoossakin on verenhimoisia alieneita, jotka pukevat ihmisiä päälleen kuin vaatteita. Annabel törmäsi niihinkin, ja... Se on edellistä kamalampaa. Sen kohdalla en voi enää uskoa, että kyseessä oli armo, jonka takia Annabel on elossa."

[Heta]

Siinä missä Annabel vaikutti tyytyneen Tohtorin diagnoosiin, ei Sheila aikonut luovuttaa helpolla. Ajanherra käänsi katseensa ystäväänsä kuullessaan tuon sanat. Ne saivat miehen pohtimaan lisää. Ajatukset laukkasivat vinhaa vauhtia, sillä loppujen lopuksi Tohtoria itseään huoletti eniten se, miksi Kahler-Tek oli ylipäätään näyttäytynyt ihmiselle. Se ei kuulostanut kyborgin tapaiselta, sillä tuo oli onnistunut pysymään katseilta piilossaan jo muutaman sata vuotta. Mikä oli saanut tuon näyttäytymään? Kahler-Tek ei ollut tyhmä ja tuolla oli täytynyt olla jokin syy tempaukseensa. Mutta mikä?

Sheilan sanoissa oli kuitenkin vahvaa viisautta, johon myös rusettikaulan oli yhdyttävä. Asiaa ei tulisi jättää puolitiehen, sillä mikäli Kahler-Tek oli jo kerran aikaisemmin näyttäytynyt Annabelille, voisi tuo ilmestyä näkyviin uudestaankin – sillä voisi olla seurauksensa. Sheilan naapurin, tuon vanhan mummon nukkuvat kasvot muistuttivat Tohtoria jälleen velvollisuudestaan. Hänen tulisi selvittää syy tähtien välisen sotaveteraanin käytökseen. Ehkä pieni vierailu Nevadassa voisikin olla paikallaan.
"Hyvä on, hyvä on. Keksitään jotain", Tohtori myöntyi lopulta, kättään heilauttaen. "Voit tavata Kahler-Tekin, mutta vain minun valvontani alla. En päästä sinua yksin. Kahler-Tek ei ole puheliaimmasta päästä, etkä välttämättä löydä häntä ilman apua, joten tarvitset siihen minua", hän ei antaisi Sheilan lähteä reissuun yksin, sillä loppupeleissä ajanherra ei voinut olla varma, missä mielentilassa kyborgi tällä hetkellä liikkui. Ja mikäli jo Annabelkin oli ajautunut vaaraan, olisi riskinotto seuraavan kohdalla vain puhdasta piittaamattomuutta. Sellainen ei olisi enää Tohtorin nimeen toimimista eikä rusettikaula voisikaan sitä siksi sallia.

Kun keskustelu eteni seuraavaan aiheeseen, siirtyi Tohtorin katse vuorostaan Annabeliin. Mies nojasi kyynärvarsillaan reisiinsä ja kasvot olivat muuttuneet odottavaksi. Annabel liikahti sohvalla levottomasti, vilkaisten Sheilaan epävarmasti. Ajatukset uppoutuivat väistämättä jälleen viime kertaiseen; Verenhimoisen vauvaolennon hyökkäykseen. Kirjailija hörppäsi jo kylmenneen teensä loppuun ja asetti kupin takaisin pöydälle. Hän oli hetken vaiti.
"Tästä on vain muutama päivä, kun minä ja ystäväni olimme vierailemassa erään ufotutkijan luona. Olimme siellä oman... tutkimuksemme vuoksi, mutta tämä tutkija ei ollutkaan sellainen, joksi itseään väitti. Hän oli-", tässä kohtaa Annabelin oli hiljennyttävä hetkeksi, sillä kirjailijasta tuntui että tämä purskahtaisi itkuun. Traumoja ei oltu vielä käsitelty ja siksi aiheesta puhuminen oli hankalaa. Nainen räpytteli hetken silmiään.

"Mitä hän oli, Annabel?", Tohtori kysyi kokeillen, katse kirjailijassa. "Voit luottaa minuun. Olen täällä auttamassa."

Annabel nosti katseensa Tohtoriin, silmäillen miestä arvioivasti. ”Lupaatko sen?”, kulmia kurtistettiin.

”Teen parhaani”, ajanherra nyökkäsi, hymyillen lämpimästi.

Annabel epäröi vielä hetken, mutta lopulta tämä kokosi itsensä ja henkäisi syvään: "Hän oli avaruusolento. Vihreä ja vauvamainen. Vetoketju otsassa, pukeutuneena toisen ihmisen nahkoihin."

"Mitä?", lievä järkytys syttyi Tohtorin kasvoille. Hän tunnisti lajin, vuosien takaa. Slitheenit. Oliko tuo rikollissuku palannut takaisin Maahan?

"Tunnetko hänet?", kirjailija rohkeni kysymään, äänensävyssä ehkä jopa lievää toiveikkuuttakin.

"En", Tohtori vastasi oitis. Kirjailijan kasvoilla välähti jälleen pettymys. "Mutta satun tuntemaan erään perheen. Slitheenit. He vierailivat Maassa monia vuosia sitten, tarkoituksenaan vallata ja tuhota se. Ne ahneet, pikku kriminaalit”, loppuosa lauseesta jupistiin lähinnä itsekseen. Huoli oli joka tapauksessa vallannut miehen mielen. Mikäli Slitheenit olivat todella palanneet takaisin, tietäisi se roppakaupalla myös suuria ongelmia. Kuinka nuo olennot olivatkaan jälleen kerran onnistautuneet soluttaumaan planeetalle Tohtorin huomaamatta! "Joka tapauksessa, missä tapasit tämän tutkijan?"

”Täällä Lontoossa”, Annabel tokaisi. Vastaus sai Tohtorin huokaisemaan raskaasti ja hieraisemaan hiuspehkoaan. Juuri tätä hän olikin pelännyt.