Fizdu
(Senior Member)
Posts: 451
|
Post by Fizdu on Aug 15, 2015 11:24:27 GMT
Kahler-Tek. Sheila yritti painaa nimen mielensä, sillä saatuaanTohtorilta luvan tavata tämän kaukaisen kyborgin, se tarvitsi itselleen vahvan henkilöllisyyden. Niin kuin potilaittensa kohdalla, hän ei voisi kyborginkaan tapauksessa altistua ajattelemaan tuota vain tietyn ajattelumallin tai kohderyhmän sisällä. Kyborgi oli Kahler-Tek - oma itsenäisesti ajatteleva yksilönsä, jota hänen tulisi kunnioittaa. Henkilön esineellistäminen johti yleensä vain konfliktitilanteisiin, ja tässä tapauksessa se voisi olla erityisen vaarallista. Mutta kiinnosti Kahler-Tek häntä muutenkin kuin vain Amerikkaa mahdollisesti terrorisoivana vaarana. Millainen tuo olisikaan luonteeltaan, muuta kuin hiljainen? Mitkä olivat tuon vaikuttimet olla ja pysyä täällä? Tai ehkä mielenkiintoisinta: olisiko tuo käyttäytymiseltään enemmän ihminen vai kone? Odotus heräsi Sheilan sisällä ja hän toivoi, että olisi päässyt matkalleen jo pian. Mutta nykyhetkessäkin riitti valitettavasti tekemistä, ja Annabelin kertoessa enemmän kokemuksestaan slitheenin kanssa terapeutti kaatoi itselleen toisen kupin teetä. Hän tarvitsi jotain tekemistä käsilleen pitääkseen ajatuksensa käynnissä.
Sen perusteella miten myötätuntoisesti Tohtori käyttäytyi Annabelia kohtaan, rusettikaulasta olisi itsekin voinut tulla varsin hyvä terapeutti. Mutta siihen keskustelun hyvät puolet loppuivatkin - Sheilan mahaa puristi taas, kun hän kuuli noiden ilkeiden olioiden olleen maapallolla ennenkin. Eikä pahat teot rajoittuneet näemmä pelkästään ihmisten teurastamiseen, vaan tavoitteena oli koko maapallon valtaaminen. Mitä ilmeisemmin sama kohtalo olisi jälleen edessä, mikäli noita ei saataisi estettyä. Tässä tapauksessa Sheila ei uskonut, että hänen puhekyvyistään voisi olla apua. Miten suostutella kokonainen vihamielinen rotu ulos suunnitelmistaan? Niin hyvää koulutusta hän ei ollut saanut.
"Mikä sai slitheenit luovuttamaan viime kerralla?" hän kysyi ja hämmensi teetään hajamielisesti pikkulusikalla. Tällä kertaa hän ei ollut muistanut laittaa edes maitoa, mutta ele oli liian automaattinen. "Toimisiko se nytkin?" Terapeutti vilkuili kumpaakin ystäväänsä vuorotellen. Hänellä oli pakkomielle keksiä ratkaisu, mutta oli vaikea kehittää mitään ilman taustatietoja. Annabel ja Tohtori olivat ainoita, jotka olivat kohdanneet slitheeneitä aiemmin, eikä Sheilalla ollut suurta mielenkiintoa joutua sellaisen kanssa kasvotusten. "Voiko niiltä suojautua?" olikin siis seuraava kysymys, joka juolahti hänen mieleensä. "Tiedän, etteivät ihmiset usko vaikka levittäisimmekin tuntomerkkejä niistä, mutta jos saisin edes perheeni vakuuttumaan ja pitämään itsensä turvassa..."
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Aug 16, 2015 19:28:35 GMT
Tohtori muisteli aikaisempia kohtaamisiaan Slitheenin perheen kanssa eikä miehen tunnetilaa muistojen osalta voitu kuvata millään muotoa lämpimäksi. Olemus pysyi kuitenkin tyynenä vaikkakin ajanherran silmistä saattoi erottaa pienoista kylmyyttä, kenties jopa pettymystä aiheen tiimoilta. Rikollisperhe ei selvästikään ollut ottanut mitään opikseen. Ahneus oli lajin synti. Millä keinoin perhe viimeksi oltiin kuitenkin savustettu planeeltata ulos? Tässä kohtaa Tohtori ei kokenut aiheelliseksi vastata heti. Oleellista oli miettiä, mikä oli ylipäätään turvallista kerrottavaa, sillä hän ei halunnut villitä naisia - erityisestikään Sheilaa - edes harkitsemaan tekemään typeryyksiä. Sellainen olisi voinut olla kohtalokasta, sillä Slitheenit tunsivat ihmisten tavat ja osasivat olla kieroja. He olivat kahtena aikaisempanakin kertana petkuttaneet jopa Tohtoria. Onnistuneet ajamaan hetkeksi harhaan. Toimisiko viime kertainen kuitenkin tälläkin kertaa? "Liian riskialtista, Slitheenit kykenisivät ennakoimaan. Viime kerralla he aikoivat tienata Maapallolla rahaa ja valtasivat Lontoon. Miljardien henkien kustannuksella. Ette ehkä usko, mutta eräs ministerinne oli tämänkaltainen olento. Tai no - ei teoriassa, mutta teknisesti kyllä. Hetkellisesti. Hänet murhattiin ja housuihin astui naamioitunut avaruusolento", ajanherra kertoi, pitäen puheessaan hetken tauon. Katse käväisi vaivihkaa seinäkellossa. Hänen tulisi palata Tardikselle. Lähteä tutkimaan asiaa. "Moni ihminen loukkaantui sinä kertana enkä halua tällä kertaa samanlaista jahtia. Luvatkaa siis, että te kaksi ette aio lähteä tekemään mitään typerää", rusettikaulan katse silmäili Sheilaa ja Annabelia vuoronperää vakavana. Ajanherran silmissä Annabel vaikutti hieman aremmalta ja mitä luultavammin uskoi varoituksia. Sheila taas... Noh, Sheila oli Sheila. Terapeutti osasi olla kumman itsepäinen niin päättäessään. "Slitheenit ovat vain yksi perhe. Perheyritys. Mutta raxacoricofallapatorialaiset ovat oppivainen laji... Mikä heitä voisi siis tällä kertaa Maassa kiinnostaa?", Tohtori suoristi selkänsä ja nousi seisomaan. Mies näpytti pitkillä etusormillaan molempia ohimoitaan, katse maassa ja käveli ympäri olohuonetta. Nyt oli mietittävä. Keksittävä suunnitelma. Pian ajanherra nosti kuitenkin katseen takaisin ylös Sheilan seuraavan kysymyksen myötä. Voiko Slitheeneiltä suojautua? Sheilan huolehtiminen perheestään muistutti Tohtoria jälleen asioista, joita hän niin kovasti ihmiskunnassa rakasti; tunteita ja omistaan välittämistä. "Raxacoricofallapatorialaiset kykenevät ottamaan minkä asun vain. Ette siis voi suojautua. Ne ovat kuitenkin kalsiumpohjainen laji ja etikka saa ne räjähtämään", mies käveli rauhallisemmin sohvan selkänojan luokse ja nojasi käsillään sitä vasten. Katse laskettiin sohvaa vasten, ajanherran aivojen työskennellessä villiin tahtiin. Oli keksittävä jokin johtolanka... Yllättäen Tohtorin kasvot kuitenkin kirkastuivat ja tämä löi kämmenensä rajusti yhteen. "Tietenkin! Sinä typerä, typerä, vanha Tohtori!", mies naurahti ääneen ja lähti marssimaan ulos. Hän oli saanut ajatuksen.
Tardis oltiin parkkeerattu Sheilan asunnon läheisyyteen. Se oltiin tuotu sinne heti, kun mies oli onnistunut allekirjoittamaan työsopimuksensa. Oli tärkeää pitää poliisikopin muotoinen aikakone lähettyvillä – kaiken varalta. Tohtorin kadottua ulkoilmaan, Annabel siirsi katseensa Sheilaan hieman kysyvänä. ”Tekeekö hän useinkin tuollaista?”, kulmaa kohotettiin hieman kysyvänä, viitaten sanoillaan rusettikaulan äkkilähtöön. ”Luulen, että tarvitsen uuden kupin teetä. En kestä tällaista ilmankaan”, kirjailija tyytyi vielä voihkaisemaan, täyttäen kuppinsa samalla hetkellä, kun Tohtori itse harppoi takaisin Sheilan luokse. Mies oli heittänyt päälleen metallisen, omituisen härpäkkeen joka näytti etäisesti etupuolelle asennetulta repulta, jossa oli pystyasennossa peili.
”Luulin sen aluksi olevan vain käyttökelvoton metallihärpäke. Ikävä lahja kummitädiltä jolla oli kaksi päätä ja pahan hajuinen hengitys, mutta erehdyin! Pelastin tämän kanssa Vincent van Goghin, ja nappasin näkymättömän liskopedon keskiaikaisesta linnasta, mutta metallihärpäke ei pelkästään tunnista olentoja, vaan myös...”, Tohtori selitti villisti, näperrellään laitetta ympärillään, ”...tiedostaa mikäli planeetalla on Maan ulkopuolista elämää!”, sanojen päätteeksi katse kääntyi peiliin. Sen pinnasta näkyi aluksi vain Tohtorin oma kuvajainen, mutta hyvin pian siihen alkoi ilmestymään uusia piirteitä. Liskomainen, nokkava olento. Tohtori tuhahti turhautuneena ja työnsi sivuttain liikkuvan peilin pois. ”Tietenkin! Härpäke on asennettu menneisyyteen ja se muistaa vain viime kertaisen. Minun täytyy asentaa se uudelle taajuudelle. Sähköimpulsseja, Sheila ja Annabel!”, ajanherra jatkoi yksinpuhumistaan, vilkaisten nopeasti kaksikkoon ja rynnäten pikkulapsen innolla takaisin räjähtäneen television kimppuun. Metallireppuun alettiin asentamaan television piuhoja kovalla tohinalla. Edelleen sohvalla istuva mummo äänähti tässä kohtaa äänekkäästi unissaan, mutta jatkoi sen jälkeen tasaista kuorsaamistaan.
|
|
Fizdu
(Senior Member)
Posts: 451
|
Post by Fizdu on Aug 19, 2015 15:42:35 GMT
Huone tuntui epätodelliselta. Oli kuin tutut seinät, pöydät ja kalusteet olisivat muuttuneet hämäräksi uneksi, joksikin, joka juuri ja juuri oli siinä, mutta jota oli mahdoton koskettaa. Koko maailma tuntui unelta. Tämä muistutti sitä kertaa, kun hän oli alun perin tavannut Tohtorin ja saanut tietää maan ulkopuolisesta elämästä - todellisuuden rikkoutuminen palasiksi tuntui aina kuin unesta heräämiseltä. Hän oli tottunut avaruusolioiden olemassaoloon ja luuli ettei tämän kaltainen soluttautuminen maapallolle voisi enää vaivata häntä, mutta toisin oli. Hän heräsi taas uudenlaisesta unesta Tohtorin kertoessa, että jopa yksi pääministereistä oli hetkellisesti ollut ihmisiä murhaava avaruusolento. Se aiheutti puristavan tunteen kurkkuun. Kuinka paljon asioita tapahtuikin koko ajan heidän selän takanaan silloin, kun he luulivat tietävänsä kaikesta kaiken? Oliko turvallisuuden tunne vain illuusio, käsite, jota ei oikeasti ollut koskaan olemassa? Se laittoi jälleen miettimään, vaikka Sheila olikin varma, että selvittyään tästä uhasta hän palaisi oitis autuaisiin kuvitelmiinsa turvallisuudesta. Ihminen oli niin rakastunut mielensä illuusioihin.
Samaa mieltä hän oli siinä, ettei halunnut minkäänlaista jahtia tai teurastusta tai mitään. Vain maailmanrauhaa ja hieman rakkautta. Joten Tohtorin pyyntöön oli myönnyttävä väkisinkin, vaikka se tuntui äärimmäisen vaikealta. "Selvä, en ryntää mihinkään omine nokkineni. Mutta lupaa sinä myös pyytää apua heti, jos sitä tarvitset. Jos niitä on täällä useampi kuin tuo yksi, sinullakin on oltava apujoukkoja." Oikeastaan ainoa syy, miksi hän suostui pysymään erossa, oli tilanteen vaarallisuus ja se, ettei hänellä ollut hajuakaan, miten sen hoitaisi. Huonolla tuurilla hän voisi vaikeuttaa Tohtorin asemaa joutumalla itse uhriksi ja antamalla vihollisille tällä tavalla etulyöntiaseman. Hänellä täytyisi olla vähintään hyökkäysstrategia, ja kun sellaista ei ollut, oli parempi pysytellä piilossa. Ainakin siihen asti, että keksisi jotain.
Slitheenit olivat kenties vain yksi perhe, mutta yksi perhekin oli liikaa. Yksi yksilö oli liikaa. Sheila harvemmin näki ketään näin negatiivisessa valossa, mutta tässä oli esimerkki sellaisesta tilanteesta, jossa hänen oli hyvin vaikea tuntea myötätuntoa tai asettaa itsensä toisen asemaan. Toistaiseksi hän ei ollut saanut mitään oikeutusta slitheenien motiiveille, jos sellaisia olikaan. Harmittavaa kyllä, hänen täytyi oikein muistuttaa itseään, jottei sortuisi liian suureen ennakkoluuloisuuteen ja jopa vihaan. Kyllä, tätä lajia oli ilmeisesti helppo vihata, ja syy siihen saattoi olla läheisen ihmisen kimppuun käyminen. Mutta sekään ei oikeuttaisi häntä tuntemaan vihaa, kun olennoissa saattoi kuitenkin olla rahtunen hyvääkin. Kuitenkin tieto etikan käyttömahdollisuuksista helpotti hänen oloaan.
Tohtori näytti saavan älynväläyksen ja pian tuo katosikin kuin tuhka tuuleen. Sheila tuijotti tuon perään aavistuksen hölmistyneenä ja ehti jo pelästyä, että mies olisi häipynyt kokonaan. "Ajoittain", nainen mumisi Annabelille, sillä näitä kyllä tapahtui silloin tällöin. Niihin ei vain kunnolla tottunut. Ja silloin kun niitä tuli, toivoi entistä hanakammin saavansa itsekin edes vähän useammin neronleimauksia. Viimeaikoina niitä olisi todellakin tarvittu. Uusi teekupponen sen sijaan kuulosti aivan loistavalta. "Sano muuta. Joskus tuntuu, että vahvempikin kelpaisi." Se olisikin vuosikauden huonoin idea. Alkoholi ei koskaan tarjonnut vastausta ongelmiin, mutta auttaisi kyllä unohtamaan. Tee sen sijaan pitäisi aivot skarppina, joten Sheilakin kaatoi itselleen mukillisen siinä kun Tohtori jutteli tädeistään, Vincent van Goghista ja omituisesta härpäkkeestä, mitä tuo kantoi mukanaan.
Sheila katsoi kiinnostuneena vekotinta ja siihen ilmestynyttä liskonnaamaa. Laite antoi hänelle hivenen toivoa. Ehkä tästä tulisikin jotain! "Luuletko, että tuo on ihan turvallista?" Hän kyseli kuitenkin huolissaan Tohtorin mentyä takaisin television ääreen. Hän pelkäsi viallisten johtojen aiheuttavan uusia sähköiskuja, ehkä pahempiakin kuin edellinen purkaus. "Varmaan saisit impulsseja muualtakin."
Terapeutti vilkaisi kuorsaavaan naapuriinsa. "Kunhan naapurini ei vain osoittautuisi maan ulkopuoliseksi olennoksi. Välillä tuntuu, että hänen unenlahjansa ovat aivan toiselta planeetalta."
Seuraavaksi katsottiin Annabeliin. "Luuletko, että kaipaat tarkempaa käyntiä luokseni terveysasemalle? Onhan kaikki muu näiden ohella mennyt hyvin, niin että pärjäät?"
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Aug 20, 2015 19:34:09 GMT
Olivatko television impulssit turvallisia? "Otetaan siitä selvää", Tohtori myhäili hangaten käsiään innoissaan yhteen ja suoden terapeutille kevyen hymyn. Annabel vilkaisi Sheilaan ja liikahti levottomasti sohvalla parempaan asentoon. Nainen kohotti toista kulmaansa hieman epäuskoisesti seuratessaan Tohtorin toimia, sillä jopa kirjailija tiesi sen ettei rikkinäisiin sähkölaitteisiin olisi koskaan saanut koskea. Impulsseja tai ei - rikkinäisten piuhojen sörkkiminen oli ihmissilmin täydellistä omalla hengellään leikkimistä. Sheilan aikaisemmat sanat jostain vahvemmasta alkoivat jopa tuntumaan nyt liiankin houkuttelevalta vaihtoehdolta. "Luulen, että pärjään näin. Soittelen sinulle vaikka uudestaan huomenna paremmin", Annabel tyytyi kuitenkin vastaamaan ystävälleen lyhyesti. Oli upeaa omistaa Sheilan kaltainen ystävä, joka jopa vaikeinakin hetkinä jaksoi silti välittää muista.
Tohtori ei enää huomioinut naisia, vaikkakin vilkaisi sivusilmällä nukkuvaan vanhukseen Sheilan sanojen myötä. "Oletko varma ettei hän ole niellyt liikaa avaruuspölyä tai ettei Nukkumatti asu hänen vaatekaapissaan? Sellaistakin sattuu", ajanherra tuumi ääneen, kyyristellessään jälleen television takana. Television piuhoja asenneltiin härpäkkeeseen kiinni ja muutamaa sen vipua väännettiin, mutta mitään ei tapahtunut. Se sai Tohtorin kuristamaan kulmiaan tyytymättömänä. "Jokin on vialla, miksi tämä ei toimi", rusettikaula mutisi lähinnä itsekseen, vilkaistessa härpäkkeen mittaria. "Ehkä televiosi impulssit eivät vain riitä. Tarvitaan suurempi paukku. Oh, olenkin aina ollut sitä mieltä, että LG:stä ei ole mihinkään", rutistiin, miehen vilkaistessa televisiota jopa varsin paheksuvasti. Lopulta tämä suoristi selkänsä ja harppasi takaisin sohvien läheisyyteen. Tällä kertaa härpäke päästi pienen piippauksen, mikä sai ajanherran vilkaisemaan toiveikkaasti mittareihin. Lopulta se kuitenkin sammui jälleen. Reaktio sai miehen puuskahtamaan.
"Tarvitsen Tardistani. Tarvitsen sitä aina", ajanherra mutisi ja lähti jälleen kävelemään härpäkkeineen kohti ulko-ovea. Miehen kadottua olohuoneesta, tuo kuitenkin palasi vielä nopeasti takaisin. Tee oli unohtunut. Jo selvästi kylmettynyt kuppi hörpättiin nopeasti tyhjäksi ja rusetti suoristettiin. "Toivottakaa minulle onnea!", intoa täynnä oleva hymy suotiin vielä kaksikolle ja mies näytti molempia peukkujaan. Tämän jälkeen Tohtori kääntyi sukkelasti kannoillaan ja katosi takaisin ulkoilmaan. Ulko-oven läimäytettyä kiinni, tämä vielä vilkaisi rannekelloaan ja tepasteli takaisin aikakoneeseensa, kadoten Lontoon katukuvasta. Annabel ei jaksanut enää ihmetellä Tohtorin toista, vauhdikasta katoamista, sillä nainen tunsi itsensä tällä hetkellä varsin uupuneeksi. Asioiden käsittely oli tuntunut raskaalta, eikä tilannetta ollut lainkaan auttanut jo muutoinkin epätavallinen, suorastaan sekopäinen päivä. Naiselta karkasikin kevyt haukotus, tämän miettiessä tapahtumia. Jostain syystä edes tee ei tuntunut auttavan.
Yllättävä, sisälle kantautuva ääni sai Annabelin kuitenkin havahtumaan. "Mikä tuo ääni on?", hän kysyi ja suunnisti itsensä ikkunalle. Näky sai naisen suun loksahtamaan auki; Hän kykeni juuri ja juuri erottamaan poliisikopin muotoiset ääriviivat, jotka vain hetki sen jälkeen haihtuivat pois. Nainen räpytteli silmiään, uskomatta lainkaan aistejaan. "Sheila! Poliisikoppi. Se katosi!", kirjailija kääntyi takaisin ystävänsä puoleen, peittelemättä hämmentyneisyyttään. Hätääntyneet askeleet suunnattiin takaisin sohvalle, mutta päästyään takaisin istumaan, Annabel oivalsikin jotain. Katse kuljetettiin takaisin ystävään. "Hän - hänkö siis lähti? Noin vain ja lopullisesti?", kysyttiin. "Kuinka niin voi tehdä niin? Ilmoittamatta mitään!"
|
|
Fizdu
(Senior Member)
Posts: 451
|
Post by Fizdu on Aug 23, 2015 15:58:47 GMT
Sheila nyökkäsi lyhyesti, mutta oli tyytyväinen Annabelin antamaan vastaukseen. Hän pitäisi huolen että he pitäisivät jatkossa entistäkin tiuhempaan yhteyttä. Niin usein, että tällaisista vaaratilanteista saataisiin tietää heti, tai mikä ideaaleinta, estettyä ne kokonaan. Selviytyminen ja ongelmien ratkaiseminen oli paljolti kiinni toimivasta kommunikaatiosta, mikä kyllä valitettavasti oli se osa, jossa Tohtori ei loistanut taidoillaan. Aikamies näytti joutuvan ongelmiin television kanssa ja katoavan jälleen, tällä kertaa todennäköisimmin lopullisesti. Sheila saattoi lohduttautua siihen, että sentään televisio oli todettu vaarattomaksi, mutta yhtyi kyllä Annabelin tulevaan kritiikkiin. Hänkin tunsi olonsa hieman petetyksi ja epävarmaksi. Turvattomaksi.
"Onnea!" Hän oli kerinnyt huutamaan ajanherran perään. Onnentoivotus oli lähinnä automaattinen reaktio, joka tuli esille toisen pyytäessä. Oikeasti hän olisi halunnut kysyä paljon enemmän toisen suunnitelmista, mutta siihen ei ollut aikaa. Avuttomana Sheila oli kurotellut toisen perään, meinasi pyytää toista odottamaan, mutta mies oli jo mennyt. Siihen täytyi vain tyytyä.
Vasta Tardiksen kuuluva ääni sai Sheilan tajuamaan, että Tohtori oli oikeasti jättänyt heidät kahdestaan. Hän juoksi Annabelin perässä ikkunalle kuin varmistaakseen, että kuuli oikein; hänkin näki pienen palasen sinistä, ennen kuin se katosi. Pettyneenä terapeutti puri huultaan ja pakeni teekupposensa luo. Jäljellä olevalla teellä leikiteltiin hieman hajamielisesti samalla kun kuunneltiin Annabelin kysymyksiä. Jälleen hän nyökkäsi. "Hän lähti. Luulempa, että taisimme jäädä kahdestaan." Syvä hiljaisuus vallitsi hetken Sheilan miettiessä, mihin jatkaa tästä eteenpäin. He eivät voisi käytännössä tehdä mitään muuta kuin odottaa Tohtorin paluuta, eikä se olisi pian. Sheilalla oli aavistus, että siihen voisi mennä päiviä. Jos Tohtori pystyisikin laitteensa avulla paikantamaan slitheenin, tuo tuskimpa tulisi ilmoittamaan siitä heille, vaan ajautuisi suoraan omiin seikkailuihinsa. Ja luoja tietää miten siinä käy. Joten... Arkielämääkö? Niin kai. Muutakaan ei ollut.
"Oletan, että kuulemme hänestä ehkä muutaman päivän tai viikon päästä. Innostuessaan hän voi lähteä noin." Pieni, pahoitteleva hymy. "Tiedän, en pidä siitä itsekään. Mutta nyt emme voi kun luottaa häneen ja odottaa. Pidetään silmämme auki ja ollaan yhteydessä. Tohtori tekee kyllä parhaansa."
Naapurin jälleen yltyvä kuorsaus sai hänet ajattelemaan uusia asioita. "Voisin hankkia sinulle erillisen avaimen asuntooni" hän ehdotti. "Varmuuden vuoksi. Jos tarvitset turvapaikkaa, apua tai vastaavaa, jotta pääset aina sisälle. Jos jokin ajautuu jahtaamaan sinua viimeaikaisten tai tulevien asioiden suhteen, täältä ne eivät ainakaan ensimmäiseksi osaa etsiä."
Terapeutti kaivoi tässä välissä puhelintaan taskuistaan ja laukustaan. Hän oli lähtenyt niin kiireellä, ettei ollut rekisteröinyt ollenkaan, mihin oli kännykkänsä viimepeleissä laskenut. Se löytyi kuitenkin hetken sähläämisen jälkeen, ja tuttu numero kaivettiin jostain muistin perukoilta. "Jos sallit, soitan ja kysyn kerkeääkö kukaan läheinen hoitamaan naapuriani... Muuten minun täytyy herätellä hänet ja auttaa takaisin kotiinsa. Melkein on huono omatunto että olen istuttanut häntä tällä epämukavalla sohvalla jo näin pitkään...tuo ei missään tapauksessa ole terveellinen asento nukkua..."
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Aug 25, 2015 10:01:05 GMT
Annabel tyytyi vain nyökkäilemään Sheilan vahvistaessa Tohtorin todella jatkaneen matkaansa. Teekuppi napattiin jälleen hyppysiin ja sen tummaa lientä katseltiin hetki mietteliäänä. Mitä tästä seuraavaksi voisi tehdä? Ajatus siitä, että he joutuisivat vain istumaan toimettomana seuraavat päivät tuntui turhauttavalta. Sheila kertoi Tohtorin mitä todennäköisemmin palaavan aikanaan. Arkielämään paluu ja odottaminen tuntuivat silti tällä hetkellä kovin vaikealta. Tohtorilla oli oma aikakoneensa, heillä - kahdella niin tavanomaisella naisella - vain oma elämänsä. Siihen he kuuluivat ja siihen tällä erää oli tyytyminen. Päivä oli ollut pitkä, monimutkainen ja raskas eikä teetäkään tehnyt enää mieli. Kuppi aseteltiin takaisin pöydälle. Tee tuntui nyt hyvin merkityksettömältä kaiken aikaisemman keskustelun rinnalla. "Toivottavasti hän keksii ratkaisun", Annabel tyytyi lopulta sanomaan hetken hiljaisuuden päätteeksi. Ajatukset väistämättä palautuivat takaisin Slitheeniin. Entä jos tuo olento olikin satuttanut jo muita? Se sai kirjailijan värähtämään. "Elämä tuntuu yhtäkkiä kaiken tämän tiedon ja kokemuksien jälkeen todella vaaralliselta. Kuinka sinä olet kyennyt elämää normaalia arkea ensimmäisen kerran jälkeen, kun sait tietää tästä kaikesta? Onko normaaliin elämään edes paluuta?", vaaleatukan katse käväisi ystävässään ehkä jopa hieman epätoivoisesti. Sheilan täytyi olla vahva nainen kestääkseen kaiken.
Sheilan ehdotus vara-avaimista sai Annabelin sisällä lämpimän tunteen aikaiseksi. Kaikesta huolimatta terapeutti jaksoi silti aina välittää ja toisen huolehtivaisuus jaksoi aina piristää mieltä. Vaikka ehdotus tuntuikin päällisin puolin hyvältä, ja kirjailija mieliisti turvautui ystäväänsä, oli siinä kuitenkin myös jotain, jonka vuoksi Annabel ei kyennyt suostumaan. Ajatukset päätettiinkin tuoda ilmoille. "Kiitoksia välittämisestä, Sheila. Arvostan sitä todella, mutta en oikein tiedä", nainen aloitti ja hieraisi rasittuneena ohimoaan. "En haluaisi olla vaivaksi tai tukeutua muihin liikaa. Minunkin pitää nousta takaisin jaloilleni. Pidetään kuitenkin tiivimmin yhteyttä, jos se vain käy?" Niin, Annabel ei halunnut olla vaivaksi. Hän oli jo nyt tukeutunut Sheilaan niin paljon, ja kävi istunnoillaan, ja tämä pelkäsikin liiallisen riippuvuuden osoittautuvan enemmänkin haitaksi kuin hyödyksi. Annabel oli aikaisemmin ollut itsekin vahva ja itsenäinen nainen, mutta viime aikaiset tapahtumat olivat hajoittaneet hänet erilaiseksi. Särkyneemmäksi. Hän halusi kasvaa takaisin entiseen loistoonsa.
Kun Sheila muisti naapurinsa, Annabel vilkaisi sohvalla nukkumaan mummoon. Tämä nyökäytti päätään ystävälleen hyväksyvästi. "Toki ei kiirettä. Hoida vain hoitaja hänelle", Annabel vastasi ja vilkaisi samalla kelloon. Aika oli kiirinyt nopeammin kuin hän oli kuvitellutkaan. "Luulen että minäkin joudun kohta puoliin poistumaan. Viedään tuo televisio kuitenkin täältä ensin roskakatokseen?", lisättiin vielä. Vaikka Tohtori olikin ollut pääsyyllinen sotkuun - ja erityisesti televison räjähtämiseen - tunsi Annabel silti itsekin olevan tilanteesta omallaillaan vastuussa. Hän oli sattunut paikan päälle, ilmoittanut poliisit ja säikäyttänyt Sheilan puhelinsoitollaan. Ja nyt tuon ystävällisen naisen koko huusholli oli kuin pommin jäljiltä! Hän halusi korvata tämän kaiken. Jotenkin. "Luuletko, että tarvitsisit uuden television? Minulta voisi löytyä jokin varastosta, jos haluat."
|
|
Fizdu
(Senior Member)
Posts: 451
|
Post by Fizdu on Aug 26, 2015 15:37:40 GMT
"Se on vaikeaa", oli ainoa oikea vastaus Annabelin esittämään kysymykseen. Normaali elämä oli muutenkin niin häälyvä käsite, eikä kenelläkään tuntunut olevan vastausta siihen, mitä se käytännössä sisälsi. Ufot ja vaara olivat kuuluneet maailmaan jo ennenkin heidän "normaalin elämänsä" aikana. Eikö se siis meinannut, että he olivat aiemmin eläneet epätavanomaista elämää? "Mutta se onnistuu ajan kanssa. Ihmismieli palaa mielellään entiseen ja unohtaa itseään uhkaavat asiat. Käytännössä kyse on vain rooleista... En voisi kuvitellakaan eläväni koko ajan peläten ja olkani yli katsoen - ihmisethän pitäisivät minua hulluna. Siihen oli alussa vain totuttava.. Ja Tohtorin kanssa en voi tyytyä olemaan vain pelkkä ihminen ja terapeutti. Silloin täytyy tunkeutua omien tottumuksiensa ja epämukavuusalueidensa yli. Kaikessa on kyse vain siitä, kuinka hyvin pystyy omaksumaan nuo eri roolit." Puhe oli kenties vakuuttavaa, mutta Sheila samastui silti Annabelin silmissä näkyvään epätoivoon. Ei hän tohtinut kertoa, että epätoivo puri silti kuin punkin tavoin kiinni aina kun silmä vältti. Kun maassa oli muutenkin niin paljon pahaa... oli kauheaa tietää, että sitä tuli lisää muualtakin.
"Käy toki", Sheila vastasi seuraavaan kysymykseen ja loi ymmärtävän hymyn kasvoilleen, vaikka olisi todellisuudessa halunnut pakottaa Annabelin ottamaan avaimet vastaan. Hän oli ylpeä toisen yrityksestä päästä jaloilleen ja tukisi toista siinä täydellä sydämellään, mutta oliko tämä siltikään oikea keino... Hän halusi suojella Annabelia. Ehkä se oli äidillistä, ylipaapovaa suojelunhalua, mutta vahvaa sellaista. Kokemuksellaan hän kuitenkin tiesi, ettei toisen päätä ollut kääntäminen. Eikä hänen talonsa välttämättä olisi sen turvallisempi kuin mikään muukaan paikka... Jos toinen lupaisi sanojensa mukaan pitää tiukemmin yhteyttä, he selviäisivät kyllä yhdessä eteenpäin. "Kunhan et epäröi pyytää apua tarvitessasi sitä. Tuen kyllä sinua yrityksessäsi nousta jaloillesi ja olen iloinen siitä, mutta kunhan et tee sitä turvallisuutesi kustannuksella."
Seuraavaksi Sheila soitti puhelunsa, joka hoitui yllättävän nopeasti. Berlingtonin poika lupautui tulemaan paikalle jo kahdenkymmenen minuutin sisällä... Mikä meinasi sitä, että asunto olisi parempi saada kuntoon nopeasti. Käytännössä se tarkoitti television heivaamista pihalle, ja Sheila oli iloinen saadessaan siihen apua Annabelilta. "Kiitos, voisin tosiaankin tarvita kantoapua, mutta en usko tarvitsevani uutta. En katsonut sitä muutenkaan paljoa. Korkeintaan se vei liikaa yöunia myöhäisillan leffoillaan. Nyt on vain tärkeämpää saada nukutuksi."
Sheila yritti nostaa televisiota omilla voimillaan, mutta se osoittautui liian isoksi ja painavaksi hänen käsiinsä. Ei siis tullut mitään. "Pitkään tämä palvelikin", hän puhisi sillä aikaa kun odotti Annabelin tulevan toiseen päähän auttamaan. "Ostin sen varmaan kymmenisen vuotta sitten. Kuoli nyt ainakin näyttävästi."
Näyttävästi se ainakin rojahti roskakatoksen alle. Käsiään putsaten Sheila kääntyi vielä Annabeliin päin ja kurottautui halaamaan häntä. Hänelle lähteminen ilman halausta ei tullut kyseeseenkään. "Tiukasti yhteyttä sitten, okei?"
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Aug 28, 2015 19:57:56 GMT
Kun Sheila tokaisi normaaliin elämään paluun olevan vaikeaa, tunsi kirjailija kuinka hänen mielialansa laski. Katse painettiin pöydän reunaa hiljaisena tutkimaan, mutta pian nuo siniset silmät nousivat takaisin ylös terapeutin jatkaessa puhettaan. Roolit. Niitä Annabel oli aina ollut hyvä esittämään. Toisinaan hänestä tuntui, että koko nykyinen elämä, vailla menneisyyden muistoja, oli vain yksiosainen rooli. Tämän hetkistä elämää. Uudet sivujuonet olivat vain onnistuneet hetkeksi horjuttamaan hänen tasapainoiluaan näennäisessä onnessa ja aiheuttamaan särön roolinsa ylläpitämisessä. Sitä kuitenkin korjattiin sillä nainen ei suostunut hajoamaan henkisesti enää yhtään enempää. Mikäli Sheilakin onnistui jatkamaan elämäänsä, tulisi ehkäpä siis myös kirjailijakin siinä onnistumaan. Aikanaan.
Annabel oli mielissään siitä, että Sheila hyväksyi hänen kantansa olla ottamatta avaimia. Sheila oli aina ollut niin välittävä, ystävällinen mutta toisaalta myös omaa tilaa antava persoona. Ja sitä myös itse kirjailija toisinaan tarvitsi; Omaa tilaansa, mahdollisuutta itenäistyä jälleen entiseksi itsekseen. Entiseen mittaan ei kuitenkaan kasvettu yksin, ja Annabel tiesi tulevansa vielä tarvitsemaan paljon tukea tulevaisuudessakin. Hän kuitenkin halusi myös yrittää omia siipiään. Kevyt hymy nousikin naisen huulille. "Lupaan sen, ja usko pois; et sinä minusta vähällä eroon pääsisikään. Tulen kyllä pitämään yhteyttä. Uskon, että tarvitsen vielä istuntojamme", nainen tuumi ääneen. Sheila soitti puhelunsa ja tämän jälkeen naiset ryhtyivät kantamaan televisiota pois Levettin asunnolta. Se oli painava vekotin, ja siitä oli vaikeaa saada kunnollista otetta, mutta lopulta vehje lojui siellä missä pitikin. Katoksen suojissa. Tehtävästä suoriuduttua Annabel pyyhkäisi otsaansa ja puisteli käsiään. Halaukseen vastattiin ja tuon jälkeen kirjailija otti muutaman lähtöä tekevän askeleen kohti katua. Silmät käväisivät kuitenkin vielä nopeasti ystävässä. "Lupaan sen", Annabel hymyili, nyökäten päätään. Laukkua olalla parannettiin ja nainen lähti kävelemään pois päin, heilauttaen vielä ystävälleen kättään. Vähän matkan päässä hän kuitenkin vielä pysähtyi. "Soitan sinulle vielä uudestaan tällä viikolla. Tulen muistamaan sen, että lupasit tyttöjen illan!", huudahdettiin leikkisästi naurahtaen, kunnes lopulta kirjailija katosi kadun vilinään. Olipahan ollut päivä.
// Kiitoksia hauskasta pelistä! ^^ //
|
|