Kuolema koputtaa oveen

[Fizdu]

// Heta ja Annabel :3 //

Kiihkeät kuiskailut, innostuneet huudahdukset ja odottavat henkäisyt täyttivät vilkkaan ostoskeskuksen. Alati kasvava väkijoukko oli pakkautunut vasten turvamiesten ylläpitämää rajaa, eikä oman tilan käsitettä tuntunut olevan enää olemassakaan. Tässä harvinaisessa tilanteessa ihmiset unohtivat persoonansa varjelemisen ja sulautuivat yhdeksi suureksi, hengittäväksi olennoksi.
Oli vain yksi joka erosi joukosta, ei niinkään mielentilansa vaan myös ikänsä ansiosta.

Annabelin kohdeyleisön mukaan suurin osa paikalle saapuneista faneista olivat ihmisiä, jotka tämä yksinäinen erottuva mies kategorioi mielessään ärsyttäviksi ja saamattomiksi nuoriksi, joista ei ollut muuhun kuin kiroilemiseen ja oman jalkovälin raottamiseen. Pelkäksi turhaksi kansakunnaksi, joka voisi mielummin kuolla ennemmin pois kuin pilata kunnollisten kansalaisten elämää.
Hänen katseensa heitä kohtaan oli halveksiva.

Oli paikalla sentään vähän iäkkäämpääkin porukkaa, ja vähintään lehdistö edusti sitä alati kasvavaa keski-iän rajapyykkiä, mutta yksikään toinen ei Anguksen tavoin ollut ylittänyt eläikää. Tai eläkeikäkin saattoi olla Anguksen kohdalla vähättelyä - käytännössä hän oli jo melkein vainaa. Molemmat jalat haudassa ja aivot valmiina mädäntymään. Uskollisesti eteenpäin porskuttava kalkkis.
Kumaran ryhtinsä ansiosta hänen oli vaikea nähdä itseään pidemmän väkijoukon keskeltä, mutta silti hän etsi itselleen aina jostain sopivan kolon. Hänen oli pakko nähdä. Pakko saada tarkkailla.

Ei mennyt kauaakaan, kun nuorenoloinen, lasipäinen nörttipoika tuli kuuluttamaan mikrofoniin lyhyen selostuksen jonka avulla tuo toivotti sisään vaaleatukkaisen kaunottaren, Annabellen. Yleisö kohahti ja antoi pienet suosionosoitukset, mutta hiljeni pian kuuntelemaan tarkkaavaisena. Kaikki halusivat kuulla uudesta kirjasta - ja mikä tärkeintä, omistaa sen nimikirjoitettuna.

Angus katsahti myreänä käsissään pitelemään kirjaan. Se tuntui melkein tuhon välikappaleelta. Hän ei kantaisi sitä mukanaan, ellei se ensinnäkin olisi todiste kirjailijan juonittelusta ja vihasta maan kansalaisia - tai vähintäänkin häntä - kohtaan, ja toiseksi ollut tekosyy päästä lähemmäs kirjailijaa. Hänen pitäisi päästä nimikirjoitusjonoon, jonottaa kuin jokainen muukin ja tarkkailla naista läheltä. Hänen piti tuntea vihollisensa.

Hän oli pitkän aikaa odottanut tätä tilaisuutta. Tarkkaillut lehtiä ja uutisia ja vihdoinkin saanut tietää, että nainen esiintyisi täällä tänään, tapaisi fanejaan ja paistattelisi parrasvaloissa. Aivan niin kuin jokaisen ufojen vakoilijan olisi olettanutkin tekevän - pysyttelevän sopivasti esillä ja kansan keskellä, jotta ketään ei osaisi epäillä heitä.

Kaikki oli alkanut siitä, kun hän oli ensimmäistä kertaa napannut Annabelin kirjaston käsiinsä kirjastossa. Jo muutaman kappaleen jälkeen hän oli havainnut useitakin yhtäläisyyksiä itsensä ja kirjan tapahtumien välillä. Ne kuvastivat liikaa hänen ongelmiaan ja tunteitaan, jotta niitä olisi voinut sivuuttaa. Kirjailija tiesi, mistä puhui - ja kenestä puhui. Annabelin oli ollut pakko tarkkailla häntä. Pitää häntä koekaniinia ja vehkeillä niiden alienien kanssa.
Ja nyt nainen rikastutti itseään levittämällä hänen tarinaansa julkisuuteen. Käytti häntä hyväkseen.
Se sai vihaisen suonen tykyttämään villisti hänen otsallaan.

FBI:n etsijäkin olisi ollut ylpeä Anguksen tekemästä perusteellisesta pohjatyöstä. Hän tiesi Annabelin kotiosoitteen, tiesi tuon perhetilanteen - ei tunnetusti aviomiestä tai edes poikaystävää - ja puhelinnumeron. Kuinka paljon tuo tienasi vuodessa. Mitä autoa käytti. Millä murteella puhui.

Hän oli jo soittanut blondille useaan otteeseen. Aluksi vain kerran viikossa, sitten päivittäin, pian useamman kerran päivässä. Oli halunnut selvittää missä nainen liikkui ja mitä teki, miten reagoi. Kertaakaan hän ei ollut puhunut, hengittänyt vain aavistuksen vinkuvalla hengityksellään puhelimeen. Antanut aina Annabelin katkaista puhelun sen sijaan, että olisi tehnyt sen itse.

Hän oli lähettänyt myös yhden kirjeen. Ei kirjoittanut sitä itse, vaan leikannut sanomalehdistä oikeita sanoja ja kirjaimia. Viesti oli ollut lyhyt ja yksinkertainen: Tiedän kenen puolelle kuulut, huora. Varaudu maksamaan siitä tunteettomalla ja verisellä sydämelläsi.

Kyllä, mikäli tämä elämänsä loppupuolella oleva vanhus voisi tehdä asialle jotain, Annabel ei vakoilisi ufoille enää kauaa.

[Heta]

Puheen sorina ja kiihkeä odottamisen tunnelma kantautui takahuoneeseen asti, jossa neiti Annabel Bretherton seisoi peiliä vasten. Sydän takoi nuoren naisen rinnassa kiihkeästi muistuttaen tulevasta. Tämä oli hänen näytön paikkansa ja oman uransa todellinen tilaisuus, H-hetki, joka kertoisi tulevaisuudesta. Vasta jokin aika sitten Annabel oli saanut tuoreimman kirjansa valmiiksi ja julkaisupäivä oltiin lyöty lukkoon tuota pikaa. Innokkaimmat fanit olivat jo lukeneet kirjan ja monet huhut kertoivat kirjan olevan yksi kirjailijan parhaimmista. Monet olivat kuvailleet kirjaa olevan hyvin todentuntuisena, ikään kuin Annabel olisi kertonut jostakin kauan sitten tapahtuneesta. Kirjailijar itse oli ottanut huhut hyvin vastaan ja naurahtanut innokkaimpien fanien kysymyksille. Tietenkin hän oli keksinyt kaiken omasta päästään. Kuinka muutenkaan? Pään sisäiset ajatukset tuntuivat vain toisinaan kovin aidoilta Annabelinkin mielestä ja viime aikoina vaaleaverikkö olikin nukkunut huonosti. Hän tosin otaksui unettomuuden johtuvan vain tulevasta julkaisutapahtumasta - sellainenhan sai kenet tahansa levottomaksi ja jännitys vei helposti yöunet.

Nuoren miehen ääni kuului mikrofonin kautta takahuoneeseen ja silmälasipäinen nuorukainen kutsui Annabelin lavalle. Jännitys tiivistyi ja nainen henkäisi, vilkaisten vielä viimeisen kerran itseään peilistä. Se oli menoa nyt. Sydän rinnassa takoen hän istui yleisön eteen, ottaen kaiken ihailun ja kiljahdukset vastaan. Fanien aito ihailu sai Annabelin joka kerta hämmentymään, eikä tämäkään tilanne ollut mitenkään poikkeus. Yleisöä oli saapunut paikalle sankoin joukoin ja neiti Bretherton otti fanikuntansa vastaan hymyillen aurinkoisesti. Hän tarttui mikkiin. "Kiitoksia Erik", hän sanoi, vilkaisten vielä nopeasti lavan taakse kadonneeseen mieheen.
"Mistä aloittaisin? Ensinnäkin, haluan kiittää teitä kaikkia. Ihan jokaista lukijaani. Te olette mahdollistaneet urani ja valaneet toivoa myös minuun. Uusin kirjani - Kadonnut toivo - valmistui aikataulussaan, enkä koskaan lakkaa hämmestelemästä, kuinka suuren suosion se on saanut. Te mahdollistatte kaiken, ja te inspiroitte minua. Viette minua ja kirjojani eteenpäin. Kiitos siis teille rakkaat lukijani. Kiitoksia!", Annabel kääntyi takaisin fanilaumaansa kohti, alottaen puheensa. Sanat tekivät yleisöön vaikutuksen ja nuoriso puhkesi innokkaisiin taputuksiin. Näky ja yleisön reaktio lämmitti mieltä ja sai Annabelinkin rentoutumaan. Kuinka paljon hän arvostikaan jokaista lukijaansa.

Kirjan julkaisutapahtuma sujui hyvin. Annabel puhui vielä hetken, kertoen luomisprosessistaan ja kirjan eri vaiheista. Hän antoi muutamien faniensa haastatella itseään ja jakoi nimikirjoituksia kaikille halukkaille.
Lopulta pitkä - mutta sitäkin ansiokkaampi - päivä oli loppumaisillaan ja Annabel sai luvan lähteä kotiinsa. Tapaamisen päätyttyä, vaaleaverikkö nousi autoonsa ja kurvasi tutulle kotipihalleen, erään keskustan reunamille sijaitsevaan, rauhalliseen kerrostaloon. Hän saapui asuuntoonsa ja laittoi teen kiehumaan. Sitten hän istahti sohvalle, painoi niskansa selkänojaa vasten ja huokaisi uupuneesti. Vaikka päivä oli ollut pitkä, tunsi Annabel silti olonsa hämmästyttävän hyväksi. Hän mietti kirjaansa ja fanejaan, ja innokkaimpien faniensa reaktiot saivat naisen hymähtämään lämpimästi. Nuoret olivat toisinaan hassuja kaikessa uskollisuudessaan.

Annabel tunsi olonsa raukeaksi, eikä yksi kupillinen teetä tuntunut antavan juurikaan energiaa. Hän tulisi todennäköisesti tänään menemään ajoissa nukkumaan ja pieni toivon pilkahdus hyvistä yöunista käväisi naisen mielessä. Kuinka ihanaa olisikaan nukkua viimein kunnon yöunet - varsinkin nyt kun hän oli saanut viimein uudet lääkkeet. Ehkä ne mahdollistaisivat rauhan?

Annabelin ajatukset katkesivat yllättäen ovikellon soittoon. Nainen säpsähti ja nousi paremmin istumaan, kulmien mennessä kysyvään kurttuun. Kuka voisi olla oven takana tähän aikaan? Nainen nousi ylös ja avasi oven, aavistamatta lainkaan tulijaa....

[Fizdu]

Annabelin ensimmäiset sanat - mistä aloittaisin - toivat Anguksen mieleen selkeän ja nopean vastauksen. Mikset vaikka aloittaisi hirttämällä kadehdittavan nuorta kehoasi ylläsi riippuvaan tehovalaistukseen?
Naisen pitämä puhe oli tylsä, kliseinen ja kansaa liehottavia valheita täynnä, ja Angus olisi mielellään välttynyt kuulemasta sitä. Miehen pulssi nousi ylimpiin korkeuksiinsa valehtelijanaisen kietoessa yleisön sydämet ympärilleen. Kansa riehakoi ja ylisti Annabelia, melkein nostivat tuon jo jumalakseen, ja samalla altistuivat vihollisen tarjoamalle aivopesulle. Jokainen täällä oli vain uhri, joka tuki tietämättään alieneiden pitkään jatkunutta maailmanvalloitushanketta ja samalla altisti itsensä koekaniiniksi. Siksi nainen kai nykyisin kirjoja kirjoittikin. Naamioidakseen salajuonensa pelkäksi saduksi ja valitakseen tällaisissa tapahtumissa parhaimmat yksilöt kaniineiksi, kun Anguksen kaltaiset kadulta summamutikassa napatut ihmiset eivät enää kelvanneet. Nyt alettiin vaatia laatua - ja Angusta pelotti, minkälaisia näistä uusista laatuihmisistä tulisi.

Hän voisi lopettaa tämän alkuunsa tässä ja nyt, pelastaa nämä ihmiset. Revolveri oli köytettynä hänen vyöhönsä ja hän tunsi sen kovan kosketuksen lantiollaan. Menisi vain sekunteja vetää se esiin, tähdätä ja ampua... Ja vihollisen lyyhistymisen seuraaminen, kenties hyvässä tapauksessa jopa veren lentäminen, olisivat äärimmäisen tyydyttävää seurattavaa. Mutta se sisälsi liikaa riskejä. Ensinnäkin vartijat nappaisivat hänet tuossa tuokiossa ja toimittaisivat vankilaan, jolloin hänen rakas Luiginsa jäisi yksin. Eikä ketään uskoisi hänen sekopäisiä selityksiään ulkomaailman olioista, sieppauksista ja vakoojista, vaikka hän kuinka tyrkkäisi todistekappaleita ihmisten eteen... Yhteiskunta oli niin mädäntynyt ja sokea, että se halusi elää vain oman kuplansa sisällä. Ja poliiseistakin huolimatta hän ei voinut olla varma ettei vakoojia ollut täällä Annabelin lisäksi muita. Se aiheuttaisi vielä enemmän ongelmia. Mikäli mahdollista, hänen olisi selvittävä nimettömänä.
Ja sen lisäksi hän halusi kipeästi vastauksia. Hänen täytyisi saada vastauksia tärkeimpiin kysymyksiinsä - miksi, miten? - ennen kuin voisi päästää toisen hengiltä.

Niimpä hän tyytyi jättämään nuoret oman onnen nojaansa ja sietämään tilanteen loppuun. Hän jonotti muiden joukossa nimikirjoitusta ja sai sen, mutta piilotti kasvonsa tiukasti hatun ja huivin taakse. Hän ei halunnut tehdä itsestään mieleenpainuvaa. Ainoastaan nuo vanhat kädet olivat tärisseet tapahtumahetkellä kiihkeistä vihan tunteista, mutta hän toivoi että muut laittoivat sen joko seniiliyden tai jännityksen piikkiin. Hän ei ollut puhunut sanaakaan, ei edes kiittänyt, mutta kerännyt paljon tietoa Annabelin olemuksesta lähietäisyydeltä. Ohimennen hän oli saanut hipaisun toisen pehmoisesta, naisellisesta kädestä. Hän ei uskonut että hamekansalaisesta olisi hänen vastustajakseen edes nuoruudesta huolimatta.
Oli ällistyttävän vaikeaa kävellä pois eikä lyödä toista hetimmiten suoraan kasvoihin.
Nainen oli koko tapahtuman ajan vaikuttanut sietämättömän onnelliselta.

Tapahtuman jälkeen Angus tunsi itsensä pahoinvoivaksi - näin pitkä oleskelu tiiviin väkijoukon keskellä ei kuulunut hänen mukavuuksiinsa - mutta jatkoi silti itsepintaisesti suunnitelmaansa. Annabel katosi lavalta, hävisi autoonsa ja poistui paikalta. Gusin oli pakko päästää nainen hetkeksi omille teilleen ja vain luottaa tietävänsä tuon määränpään. Toinen voisi liian helposti huomata itseään tiiviisti seuraavan auton ja laittaa hälytyskellot päälle.
Niimpä Gus odotti hetken, yritti rauhoittaa hengitystään ja tasata huonoa oloaan, ja kutsui sitten taksin. Käski ajaa suoraan Annabelin tunnetulle kotiosoitteelle.

Matkalla mies tunsi itsensä rauhoittuvan jännittämisen sijaan. Se tuntui hyvältä. Oli kuin hänet olisi luotu tekemään tämä. Tämä olisi hänen panoksensa ja uhrauksensa maansa ja sen kansalaisten vuoksi.
Hän tunsi myös merkit. Välillä hänen raivonpurkauksiaan edelsivät juuri tälläiset seesteiset hyvän olon hetket.
Ehkä ensimmäisen kerran elämässään hänen oli helppo jutustella mukavia taksikuskin kanssa. Sanoi olevansa menossa hyvästelemään viimeistä kertaa hyvin sairasta tuttavaansa, joka oli hyvin huonossa hapessa.

Kotiovi löytyi tuossa tuokiossa. Ennen ovikellon soittamista Gusin oli vielä pakko suoristaa takkiaan ja sipaista taksin penkillä rypistyneet housunsa suoremmiksi. Jostain syystä hänen oli pakko näyttää hyvältä naisen silmissä, vaikka olikin tappamassa häntä.

Oven raottuessa mies veti revolverin vyöltään ja kohotti sitä lyödäkseen kirjoittajaa sen kahvalla kasvoihin, ennen kuin tuo ehtisi kunnolla edes hahmottaa, kuka tai mikä oven takana seisoi. Nopeasti hän murtautui sisälle asuntoon ja pyrki sulkemaan oven perässään. Laittamaan sen turvalukkoon, jotta sen avaamiseen menisi aikaa. Ase sen sijaan osoitti suoraan Annabelia kohti, vaikka sen uhkaavuutta vähensikin vanhus, joka nojasi toisessa kädessä olevaan kävelykeppiinsä ja vaikutti muutenkin heikolta. Mutta ase oli aina ase.

"Tunnusta syntisi, narttu", Angus ärähti. Yleensä hän ei sietänyt moisia nykyajan karkeita ilmaisuja kuten narttu, mutta tämä ihminen näytti herättävän hänessä jonkin nykyaikaisemman paholaisen. "Anna turmeltuneen kielesi laulaa, mutta älä kuvittelekaan huutavasi apua. Tämä on ladattu - eikä ufoystäväsi auta sinua nyt. Tiedän niiden olevan kaukana. Olen nukkunut erityisen hyvin."

Hän vahti kirjailijaa tarkasti ja pyrki pitämään tuon pelkän aseen voimalla paikoillaan. Vanhuksen hengitys kiihtyi uhkaavasti, alkoi vinkua samalla tavalla kuin aiemmissa puhelinsoitoissaan. Vaikka hän pysyikin paikoillaan, näytti hän olevan räjähdyspisteessä, olevan kykeneväinen käymään kiinni kasvoille hetkenä minä hyvänsä. Matkalla tullut rauhallisuus alkoi vaihtua innostukseen. Hän oli elänyt tämän hetken niin moneen kertaan päässään, että oli huikeaa tuntea se todellisuudessa!

"Saatte lopettaa hirmuvaltanne nyt. Tiedän etten voi tuhota teitä kokonaisuudessaan - vielä - mutta sinusta on hyvä aloittaa. Kuulen mielelläni kuolinkorinasi, mutta ensin saat luvan laulaa. Miten teitte sen? Miksi minä?" Blackburnin käsi alkoi jälleen täristä pidätetyistä tunteista, mutta siitä huolimatta hän vei asetta lähemmäs, melkein kiinni toiseen, kuin saadakseen naisen puhumaan nopeampaan. Miehen silmät olivat kuin kylmää jäätä, joiden takana paloi pidätetyn raivon roihu. Yllättäen hän huusi kysymyksensä lujempaa, kaikella sillä voimalla minkä hänen ränsistyneet keuhkonsa pystyivät tuottamaan: "MIKSI MINÄ?"

[Heta]

Annabel ei kerennyt huomaamaan mikä häneen iski, kun nainen oli jo maassa polvillaan, pidellen kasvojaan. Kipu oli sietämätön ja iskun voimasta tuo olikin ollut lähellä menettää tajuntansa. Isku oli osunut suoraan nenään ja nyt nenästä valui norona verta eteisen matolle, jota yritettiin hillitä kädellä. Valveilla olon ja mielen hämärtymisen rajamailla hän kuitenkin kohotti katseensa tulijaan. Mies oli vanha ja silminnähden raivoissaan.

Sydän alkoi tykyttämään pelosta nuoren naisen sisällä ja kysymykset risteilivät lujaa tuon vaaleiden kutrien alla. Kuka mies oikein oli ja mitä tuo oikein halusi? Ase oltiin osoitettu suoraan Annabeliin, eikä nainen uskaltanut hievahtaakaan paikoiltaan ampumisen pelossa. Mitä ilmeisemmin mies näytti kuitenkin tietävän, kuka Annabel oli ja tuon.... ufoystävät? Mies oli sekaisin. Eihän Annabelilla ollut mitään ufoystäviä! Annabel ei edes uskonut vieraaseen elämään, niin ironista kuin se scifi-kirjoittajalta olikin. Mies oli kuitenkin raivoissaan ja tuo uskoi selvästi jonkin liittyvän häneen.

"Kuka oikein olet? Ja mistä ufoystävistä sinä oikein puhut? Mitä edes tarkoitat?", kysyttiin lopulta ääni hätääntyneenä. Katse haravoi hetken lattiaa, etsien jotain jolla hän voisi puolustautua. Mitään käteen sopivaa ei kuitenkaan löytynyt ja tosiasiassa Annabel ei edes uskaltaisi tehdä mitään; Mies kerkeäisi ampumaan hänet, mikäli blondi tekisi äkkinäisiä liikkeitä. Hän ei kuitenkaan aikonut jäädä maahan makaamaan, eikä huoneistossakaan ollut yhtäkään pakoreittiä. Huoneisto oli pieni, vailla mitään piilopaikkaa ja ulko-ovi turvalukossa, jolloinka sen avaaminen veisi liian pitkään.

Hitaasti, kuin kokeillen, Annabel nousi ylös, pitäen kädet jatkuvasti ilmassa antautumisen merkiksi. Koko vartalo tärisi kauhusta, mutta katse pidettiin vanhan miehen kasvoissa. Mies näytti pidättelevän silmitöntä raivoaan ja äkkiä myös nuori kirjailijatar näytti muistavan jotain; vanhuksen hengityksen vinkuminen oli jostain tuttua. Mies oli se hullu, joka oli soitellut hänelle! Hän muisti äänen. Mystiset soitot olivat vainonneet häntä jo pitkään ja uhkaava hengityksen pihinä seurannut häntä jopa uniin asti. Ja nyt viimein hän kohtasi sen.
"Olet se soittelija. Tunnistan äänesi", sanottiin lopulta. Naisen hengitys muuttui pintapuoliseksi ja tiheäksi. Koko tilanne oli täysin järjetön ja odottamaton. "Miksi vainoat minua?", kysyttiin vielä, ääni loppua kohti särkyen. Kyyneleet tuntuivat tekevän tuloaan, mutta niiden valuminen estettiin huulta purren. Olisi typerää näyttää omat heikkoutensa ja pelkonsa vastapuolelle.

[Fizdu]

Nainen näytti pelokkaalta ja se oli hyvä - vaikka se ei toki meinannut, etteikö pelko olisi voinut olla teeskenneltyä. Ainakin tuo teeskenteli, ettei olisi tuntenut Angusta tai tietänyt mitä hänelle oltiin tehty. Se oli normaali puolustuskeino, ketään ei mielellään luopunut oitis valeasustaan, mutta hän olisi silti toivonut selviävänsä tilanteesta ilman tällaisia turhanpäiväisiä esityksiä. Sentään hän saattoi tuntea ylemmyyttä siitä, että toinen oli tällaisenkin raihnaisen miehenkäppänän edessä liian pelkuri hoitaakseen häntä heti pois päiviltä nyt, kun salaisuus oli paljastunut. Kenties hänen vihollisensa olivatkin vielä alhaisempia kuin hän oli kuvitellutkaan.
Annabel näytti merkkejä ylösnoususta, ja hetken aikaa Angus epäröi. Hän ei varsinaisesti halunnut toista ylös lattialta, muttei kerinnyt estääkään. Vaikka kädet olivatkin nostettu antautuvasti ilmaan, mies oli silti varautunut ja puristi asetta lujempaa. Hänen tosin sietäisi olla varovainen - ase oli toimintavalmiina, ja liian kova puristus liipaisimesta voisi saada sen laukeamaan ennen aikojaan. Silloin hän ei saisi vastauksiaan. "Pysy paikoillasi!" hän murahti. "Äläkä yritä mitään!"

Kirjailijan aivot työskentelivät nopeaan tahtiin ja viimein tuo tunnisti Blackburnin hänen aiempien soittojensa perusteella. Tyhmä, itsestäänselvä kysymys esitettiin jälleen, jonka lisäksi näyttely eteni niin pitkälle, että nainen alkoi itkeä. Ääni särkyi ja silmät näyttivät vetisiltä - mutta toisaalta se oli naisten yleinen pakokeino kiperistä tilanteista. Ainakin niiden lukuisten elokuvien mukaan, joita hän oli vanhuusvuosinaan katsellut. Todellisista naisista hän ei voinut tietää varmaksi, mutta luotti kyllä leffojen todenmukaisuuteen.

"Lopeta näytteleminen!" Vanhus huudahti tökkien asetta vimmoissaan lähemmäs Annabelia. Hän puhui niin tunteidensa vallassa, että antoi syljen lentää sanojensa mukana. "Tiedät aivan hyvin kuka olen ja mistä puhun. Tiedät aivan hyvin mitä olette tehneet. Älä yritäkään huijata minua! Ette huijaa minua enää toistamiseen, ette! En ole enää niin tyhmä! Näytteleminen ei pelasta kirottua henkeäsi."

Angus vilkaisi ympärilleen - vain hyvin nopeasti, niin ettei toinen ehtisi tehdä mitään epäilyttävää silloin kun hänen katseensa oli muualla. Toinen oli kirjailija, ja kirjailijat useimmiten saivat oman painoksensa tuotoksistaan kotiin. Kadonneen toivon täytyi siis löytyä täältä jostakin. Ja niin se löytyikin sopivasti sohvapöydältä, josta Angus sai sen kätevästi käsiinsä - kepin täytyi tässä vaiheessa pudota lattialle, mutta hän kyllä pysyisi pystyssä ilman sitäkin. "Mitä tämä on, häh?" Hän uteli ja heristi kirjaa hetken käsissään ennen kuin viskaisi sen suoraan päin Annabelia. Lukekoot sen uudelleen, ellei muistanut mitä on kirjoittanut. "Eikö kaikki muka ole suoraan siinä, naamioituna kauniiden juonenkäänteiden taakse? Kuvittelitko ettei ketään tajuaisi? Että kaikki lukijat menisivät lankaan ja ajattelisivat vain että voi että, olipa nätti tarina? Älä tee hölmöä itsestäsi! Tämä on kaukana siitä!"

Angus läheni jälleen Annabelia, yritti ajaa tuon seinää vasten. Nyt kun toinen oli seisaallaan, piti varmistaa ettei tuo juoksisi lukitun vessanoven taa tai vastaavaa. Toisella saattoi olla vielä kännykkä, ja paetessaan ehti kyllä soittaa. "Olen seurannut sinua", hän myönsi. "Seurannut miten turmelet nuoremman ikäluokan aivot kerta toisensa jälkeen. Sitäkö yrität, aivopestä heidät tarinan taa piilotetuilla totuuksilla? Mitä heistä tulee? Uusia koekaniineja suunnitelmiinne? Lemmikkejä? Vai kasvatatteko kenties vain lihaksi, katsotteko ketä maistuu parhaimmalta? Sotilaita? Tiedän jo että teitte sen kaiken minulle, mutten kuollaksenikaan voi sanoa miksi! Kaikki ne kadonneet vuodet...ja minkä takia? Vain jotta saisitte nauraa?"

Hänen suonensa sykki edelleen. Puheet ja arvailut vain lisäsivät hänen raivoaan, joka viimeinkin tuntui ottavan ylivoiman miehestä. Silmissä tuntui sumenevan, kun vanhus hieman huteralla ja vaappuvalla loikkauksella hyökkäsi Annabelin kimppuun ja yritti kietoa kätensä tuon kaulan ympärille kuristusotteeseen. Ase putosi tässä vaiheessa hänen kädestään, mutta laukesi pudotessaan kohti lattiaa. Viimeistään sen ääni saattaisi herättää epäilyksiä, mutta Angus ei välittänyt. Hän vain halusi kuristaa tuon valehtelijan.

[Heta]

Annabel säpsähti miehen huudahdusta ja alkoi jo tosissaan pelkäämään henki riepunsa puolesta. Ase näytti vanhalta ja herkästi laukeavalta, ja vaikka vanhus ei tahallaan häntä ampuisikaan, voisi ase silti vahingossa laueta voimakkaan heilutuksen ansiosta. Mies ei kuitenkaan selvästikään pitänyt kirjailijataren kyyneleistä, joten parhain vaihtoehto lieni ryhdistäytyä. Olisi typerää lähteä provosoimaan uhkaavaa vastapuolta enempää. Näinä hyvineen Annabel siis huokaisi raskaasti ja hillitsi sisällä myrskyävän pelkonsa. Hän siirsi katseensa takaisin vanhukseen, purren huultaan ja pitäen kädet edelleen ilmassa antautumisen merkiksi. Liikkeiden suhteen tuli olla nyt hyvin varovainen, sillä pienikin virhe voisi olla kohtalokas.
"Minä en halua huijata sinua saatika satuttaa ketään. Enhän edes tunne sinua!", sanottiin ääni väristen. Vanhus selvästi luuli Annabelin tietävän jostain jotain. Entäpä jos toinen olikin karannut hullujen huoneelta? Kirjailijathan tuppasivat toisinaan saamaan omituisiakin lukijoita osakseen. Varsinkin, kun kyseessä olisi scifi. Juuri tämänkaltaisista hulluista häntä oltiin varoitettu.

Vanhus käänsi nopeasti katseensa. Annabel oli liian järkyttynyt yrittääkseen edes pakoon ja pian vastapuoli viskasikin häntä alentavasti kirjalla. Kirja oli Kadotettu toivo. "Tämä on kirjani. Sehän on vain tarina. Silkkaa mielikuvistusta", todettiin ehkä hieman epätoivoisestikin ja kirja poimittiin varovasti lattialta. Katse pidettiin jatkuvasti miehessä, sillä Annabel ei ollut varma, mitä vanhus tuumaisi vaaleakutrin liikkumisesta.
"Olen pahoillani jos se on jotenkin loukannut sinua. Tarkoitukseni ei ollu satuttaa tai vahingoittaa ketään. Kirja on vain omaa mielikuvitustani ja mieleni tuotoksia. Sen piti olla vain puhdasta ja viatonta viihdettä", teknisesti ottaen kirja ei ollut puhdasta mielikuvitusta, vaan muistoja menneestä - mutta tätä seikkaa Annabel itse ei tiedostanut. Hän oli vain nähnyt unia kohtalokkaasta sodasta ja tiivistänyt painajaismaiset mielikuvansa tekstin muotoon. Se oli ollut hänen tapansa purkaa itseään - ja nyt tästä hyvästä häntä rangaistiin jonkun hullun asemiehen toimesta! Kirjan julkaisunhan piti olla mahdollisuus ponnahtaa suuremman lukijakunnan tietoisuuteen, eikä sen pitänyt aiheuttaa oman hengen lähtönsä pelkäämistä. Kuinka julma kohtalo toisinaan osasikaan olla.

Mies myönsi seuranneensa Annabelia jo pitkään ja viimeistään tuo sai Annabelin varmistumaan kaikesta; mies oli se samainen stalkkeri. Tämän jälkeen mies luetteli litannian vaihtehtoja, joita vanhus epäili Annabelin tarkoituksiksi. Yksi sana tarttui kuitenkin naisen mieleen... Sotilaita. Juuri sotilaista hän oli nähnyt unta - hän oli nähnyt unta niistä joka yö. Kadotetut vuodet. Kirja kertoi juuri niistä vuosista. Vuosista joita kirjan sankarit eivät saaneet enää takaisin. Se oli kuin Kadotettu toivo. Mitä ilmeisemmin vanhus olikin siis lukenut kirjan ja höyrähtäneenä uskoi kirjan kertovan nyt itsestään. Naurettavaa! Kirjahan kertoi Annabelin muistoista. Muistoista, joiden olemassaoloa kukaan ei osannut selittää.

Nainen ei kuitenkaan kerennyt vastaamaan mitään, sillä äkkiä vanhus hyökkäsi hänen kimppuunsa. Ase tipahti lattialle ja laukesi äänekkään pamauksen kera. Annabel pakitti rajusti seinää vasten, vain huomatakseen olevansa ansassa. Vanhuksen kädet tavoittelivat kirjailijataren kaulaa ja vaaleakutri pyristeli vastaan, minkä voimiltaan kykeni. Oli onnea, että läheisellä tasolla oli lasinen maljakko, jonka Annabel onnistui saamaan hyppysiinsä. Maljakko lyötiin rikki vanhusta päin, tarkoituksena pelata aikaa ja adrenaliinin vallassa kirjailijatar onnistui pääsemään seinän vierustalta pois.
Sydän rinnassa tykyttäen hän pakeni ja huomasi sivusilmalla lattialla jotain kimmeltävää. Se oli vanhuksen ase. Ase napattiin nopeasti kouraan ja sillä osoitettiin mieheen kädet täristen. "Paikoillasi! Minulla on a-aseesi, e-enkä pelkää käyttää sitä", tiuskaistiin änkyttäen. Ase tuntui raskaalta ja kylmältä, mutta etäisesti myös hyvin tutulta. Vaikka Annabel uskoi, että hän ei ollut eläessään kertaakaan käyttänyt asetta, tuntui tuliaseen pitäminen silti jopa häiritsevän hyvältä. Tunne sai naisen niskakarvat pystyyn silkasta inhosta itseään kohtaan. Pelko näkyi tuon kasvoissa kuitenkin edelleen ja koko naisesta näkyi selvä epävarmuus aseen suhteen. Hän ei ollut varma, kuinka sitä edes käytettiin.
"Nyt tämä saa loppua. Olet terrorisoinut elämääni jo tarpeeksi pitkään. Sinä saat luvan jättää minut rauhaan. Nyt. HETI!", lisättiin vielä ääntä reippaasti korottaen, ase edelleen vanhukseen osoitettuna.

[Fizdu]

Tilanne kääntyi niin nopeasti päälaelleen, ettei vanhus edes hahmottanut tapahtumasarjaa, joka siihen johti. Voimakas, alituisesti lisää tilaa valtaava viha oli tehnyt sen saman kuin aina ennenkin - Angusista oli muodostunut pelkkä fyysisesti toimiva kone, vain tyhjä kuori, joka toimitti siihen ohjelmoitua halua tappaa. Ajatukset olivat sulautuneet toisiinsa, puuroutuneet mössöksi ja hävinneet lopulta kokonaan aistien ottaessa vallan. Ainoa kosketuspinta todelliseen maailmaan tuntui olevan kosketus paljaalle kaulalle, jonka hän ehti saada ennen maljakon iskua.
Tässä tilassa Gus ei olisi välttämättä edes tajunnutkaan, mikäli olisi kuristanut naisen kuoliaaksi. Eikä takuulla muistanut siitä jälkeenpäin kuin hajanaisia tunnetiloja.

Päähän iskoutuva maljakko palautti ajatusten virran takaisin. Särkyneiden palasten mukana vanhus menetti otteensa ja horjahti lattialle räpyttelemään hämmentyneenä silmiään. Kesti hetken ennen kuin Gus muisti olinpaikkansa ja tilanteensa. Se oli kuin heräämistä unesta, paitsi että aurinkoisen aamun sijaan hän löysi itsensä suoraan painajaisesta.
Vielä äsken nainen oli kyyhöttänyt lattialla hänen edessään, ja nyt puolestaan hän mateli puolustuskyvyttömänä kirjailijan edessä ase itseään kohden tähdättynä.
Ei hän tätä näin ollut suunnitellut!

Kiinnittämättä huomiota päähänsä, johon oli maljakon myötä ilmestynyt vuotava pintanaarmu, Angus mulkoili Annabelia ja yritti arvioida mahdollisuuksiaan. Kirjailija ei käsitellyt asetta aivan ammattilaisen tavoin, mutta se saattoi olla vielä epäonnisempaa hänen kannaltaan - kokematon voisi ampua tahtomattaankin. Hänen ei siis kannattaisi koetella onneaan liikaa, vaikka hänen kävelykeppinsä kylläkin oli lähistöllä. Mikäli hän saisi pidettyä naisen mielenkiinnon aseessa, hän voisi kenties onnistua hivuttautumaan tarpeeksi lähelle, jotta yltäisi keppiinsä ja voisi iskeä toiselta jalat alta...

"Kuinka kaksinaamaista sinulta", mies murahti vilkuillessaan keppiään päin. "Aivan niin kuin nykynuorilta voi olettaakin! Kehtaatkin vaatia moisia oikeuksia itsellesi, kun itse terrorisoit muiden elämiä minkä kerkeät!" Vanhus tuhahti. "Etkä sinä ammu. Katso nyt itseäsi! Tuskin edes tiedät, mikä sinulla on kädessäsi! Vai pystyisitkö muka? Ampuisitko raihnaisen, puolustuskyvyttömän vanhuksen? Mitä selittäisit naapureillesi? Ikäloppu, tuskin edes lihaksia omaava mies yritti tappaa minut, vai? Kuinka monelle se menee läpi? Tuskin kenellekään! Mikä minulla olisi muka motiivina, varsinkaan kun et itsekään suostu myöntämään sitä?"

Hän liikkui sentin. Vain vähän päästäkseen lähemmäksi tavoitettaan, mutta ei vielä tarpeeksi lähelle yltääkseen keppiinsä. "Ja vaikka leikkisimmekin ajatusleikkiä siitä, että lähtisin ja jättäisin sinut elämään yksin pilvilinnasi keskellä, mitä minä sillä saavuttaisin? Miksi lähtisin, kun tietäisin että lähetät heti kätyreitä perääni, kun pääsen ovesta ulos? Tuskin selviäisin hengissä edes takaisin kotiovelleni. Kuolen joka tapauksessa. Joko alienystäviesi kautta, tai sinun ampunamasi. Täällä minulla on sentään vielä tilaisuus vahingoittaa teitä edes jotenkin. Joten en lähde!"

Taas yksi liikahdus. "Ja jos kirjasi on pelkkää mielikuvitusta ja tarinaa, niin kuin väität, miksi se muka kertoo suoraan minusta? Keksitkö muka niin yksityiskohtaisia tietoja päästäsi, ja ne vain sattumalta osuvat yhteen? Ei, sinun on pakko olla joko kokenut ne itse tai nähnyt vierestä, kun toinen kokee ne. Ja noin ulkoapäin täydellinen kirjailijanalku tuskimpa kärsii useamman vuoden muistikatkoksista saati unettomista öistä - joten olet väistämättäkin vakoillut itse minua!"

Hän yltäisi melkein. Mutta vain melkein. Loppupeleissä hänen olisi pakko kurottautua ja toivoa, ettei nainen ampuisi sillä aikaa kun hän tavoittelisi keppiään. Oudoista kyvyistään huolimatta hän oli silti hitaampi kuin ennen, ja tuskin olisi yrityksessään tarpeeksi nopea. "Anna vanhan miehen ottaa keppinsä", hän sen sijaan maaritteli. "Ja heitä ase pois. Vaikka ikkunasta, jos niin haluat. Pelataan tämä peli sitten reilusti - kumpikaan ei saa käyttää tuliaseita. Ota kenties kaulin tai mikä lie kukkakeppi puolustaaksesi itseäsi. Otellaan ihminen ihmistä vastaan, mutta vain toinen lähtee täältä elävänä."

[Heta]

Vanhus ei osoittanut pelon merkkejä vaan tuo jatkoi puhettaan. Sanat saivat Annabelinkin kovettumaan ja tämä puristi asetta lujempaa tärisevin käsin. Toinen silti kykeni lukemaan Annabelin epävarmuuden ja sanat vanhuksen ampumisesta saivat kirjailijatarellekin ajateltavaa. Kykenisikö hän oikeasti ampumaan? Jokin pieni ja omituinen ääni kuiski vaaleakutrin korvaan ja kehotti tuon laukaisemaan aseen. Ajatus inhotti ja puistatti, sillä naisen korkea moraalintaju soti sitä vastaan. Vaikka Annabel olikin menneisyydessään toiminut kyborgisotilaana, ei aikaisempaa elämää enää muistettu. Nykyinen persoona käski naisen laskea aseen ja otetta löystettiinkin hiukan. Ampuminen saisi hänet kirjailijana huonoon valoon ja tuo raihnainen mies oli valitettavan oikeassa; kuka muka häntä uskoisi, mikäli nainen ajautuisi kertomaan poliiseille ampuneensa miehen vain silkasta itsepuolutustuksesta? Hän pääsisi sanomaan nykyiselle elämälleen hyvästit, mikäli todella alentuisi tappamaan jonkun. Mutta silti omituinen mielihalu tappamisesta ei jättänyt rauhaan.
"En tosiaankaan tiedä! Miksi sinun piti tulla pilaamaan kaikki?!", parahdettiin tuskastuneena. Päivä oli ollut Annabelin yksi parhaimmista - mutta vain siihen asti, kunnes vanhus oli pöllähtänyt paikalle ja tehnyt onnellisesta päivästä suoranaisen helvetin. Kuinka pienestä kaikki olikaan aina kiinni.

Mies teki selväksi sen, että tuo ei ollut lähtemässä. Turhautuneisuus kumpusi naisesta, eikä se tehnyt oloa lainkaan aikaisempaa paremmaksi. Miksi toinen ei vain voinut luovuttaa? Kaikki pääsisivät helpommmalla.
"Sanoinhan sinulle jo - minulla ei ole mitään alienystäviä. En edes usko mihinkään avaruusolioihin tai muihinkaan, vaikka aiheesta tarinoita kirjoitankin. Ne ovat van tarinoita ja sellaisina ne pysyköötkin!", rinta takoi jälleen kiihkeämmin. Tunteiden sekamelska sai Annabelin tuntemaan itsensä heikoksi eikä tuo lainkaan huomannut vanhuksen yrityksiä päästä lähemmäsi kävelykeppiään. Annabel oli täysin keskittynyt selvittämään ajatuksiaan ja päättämään seuraavaa liikettään. Kuinka tällaisissa tilanteissa piti oikein toimia? Elokuvissa ikkunasta olisi varmastikin hypännyt komea sankari, joka olisi pelastanut Annabelin ja nuoren naisen päivän, mutta tämä hetki ei ollut valkokangasta vaan totista totta. Kukaan ei pelastaisi Annabelia, vaan vaaleaverikön tulisi selviytyä tästä yksin.

Vanhus ehdotti aseen heittämistä pois, mutta lisäsi myös, että vain toinen lähtisi asunnosta elävänä. Miehen sanat saivat Annabelin niskakarvat nousemaan pystyyn. Ei hän halunnut mitellä kenenkään kanssa. Ase oli kuitenkin fiksuinta heittää pois; mikäli paikalla ei ollut mitään tuliasetta jolla riistää toiselta henki, voisi Annabel pyrkiä pääsemään toisen kanssa sovintoon pelkin puhein. Ehkä vanhuskin ymmärtäisi mikäli Annabel saisi vakuutettua, että hän ei olisi mikään alieneiden vakooja.... Vai mikä hyvänsä tuo vanhus nyt uskoikaan hänen olevan.
Toisen sanoille ei vastattu mitään, vaan kirjailijatar lähti peruuttamaan hitain, mutta varmoin askelin kohti ikkunaa. Ikkunalle päästyään, tämä avasi sen ja heitti aseen ulos. Jokin suuri möykky tuntui tippuneen Annabelin sydämestä otteen irrotessa aseesta ja nainen sai hetken mahdollisuuden hengähtää. Ikkuna suljettiin ja nainen pysyi sopivan välimatkan päässä vanhuksesta kaiken varalta.
"Minä en halua mitellä. Emmekö voisi sopia tätä? Oletko vailla rahaa? Nimeä mikä tahansa summa. Voin maksaa sinulle, kunhan sinä lupaat rauhoittua", aloitettiin käännyttäminen, ääni aikaisempaa tasaisempana. Katse tarkkaili vanhusta edelleen ja olo oli naisella silti edelleen pelokas ja epäluuloinen. Vanhus ei vaikuttanut kaikista tasaisimmalta persoonalta ja pienikin kipinä saisi tuon taatusti jälleen hermostumaan.

[Fizdu]

Ase heitettiin ulos ikkunasta. Hyvä. Vaikkakin hänellä menisi ylimääräistä aikaa sen etsimiseen tämän jälkeen, oli hän huomattavasti tyytyväisempi sen ollessa tilapäisesti poissa kuvioista. Aseen osoittaminen omaan napaan ei herättänyt hänessä empatiaa sitä kohtaan mitä hän itse oli tehnyt naiselle, mutta olo oli turvallisempi kun oma ase ei lojunut likaisen saastan käsissä. Naisiin yleisesti rotuna ei saattanut luottaa.

Hetken aikaa hän kuvitteli että kirjailija oli tullut järkiinsä ja suostunut kohtaamaan hänet niin kuin kunnon vihamiehien pitikin, rehellisesti ja armottomasti, mutta ei. Palasi vanhaan samaan värssyyn ja jankutti jotain rahasta. Mihin hän rahaa tarvitsisi? Toisiko se hänelle onnen? Saisiko hän sillä vanhat muistonsa ja elämänsä takaisin?
Ja rauhoittua? Omasta mielestään hän oli tilanteeseen nähden pysynyt harvinaisen rauhallisena.

Mies veti syvään henkeä, kuunteli hetken sydämen sykkeen tuntua kaulallaan ja mulkoili Annabelia niin kuin vain pelkkä katse voisi tappaa. Mikäli hän voisi, hän kyllä mielellään porautuisi tuon hamekansalaisen mieleen vain nähdäkseen mitä siellä sisällä liikkui. Mikä juoni tämä oli olevinaan. Miksei vain voinut myöntää totuutta.
"Jos... rauhoitun", vanhus kähisi, sylkien rauhoittumisen käsitteen selkeän vastentahtoisesti suustaan, "lupaatko rahan sijaan vastata kysymyksiini rehellisesti? Raha ei auta minua. Se ei palauta elämääni tai mielenrauhaa. Eikä anna vastauksia."

"Minä nousen nyt ylös", Angus mutisi itsekseen napatessaan kepin kämmeniinsä. Vaikka ase olikin jo heitetty ulos, hän teki liikkeensä silti harkitun hitaasti ja varovaisesti. Hän olisi vielä noustessaan altis toiselle iskulle maljakosta tai tie mistä koriste-esineestä, vaikka Annabelin kunniaksi nainen näytti pysyvän kiitettävän välimatkan päässä.
Vanhus pääsi jaloilleen, haki hetken tasapainoaan ja mietti. Hän ei ollut yhtään sen vähemmän vihaisempi kuin paikalle tullessaankaan, mutta tilanne oli muuttunut ja naisella näytti olevan pakkomielle juuri rauhoittumiseen. Ehkä hänenkin kannattaisi hampaita kiristellen vaihtaa taktiikkaansa. Siis niin pitkälle kunnes hän keksisi taas uuden tavan päästä niskan päälle ilman turhia riskejä.

"Etkö haluaisi keittää kahvia tai mitä ihmettä te kaksinaamaiset lierot sitten teettekin? Näin, hm... Rauhan merkiksi? Istumme täällä kuitenkin hyvän aikaa. Tuntemani naiset ainakin kokevat olonsa turvallisemmaksi saadessaan mukin itsensä ja maailman väliin."

Hän vihasi sitä kuinka tuttavalliselta kuulosti omassa päässään. Ei vihollinen ansainnut tällaista milteimpä ylisöpöä keskustelua kahvittelusta ja illan istumisesta. Hän tunsi vajonneensa alas.
Mutta joskus täytyi tehdä se mitä tilanne vaatii.

"Jos oletetaan että uskon sinua ja puhut totta - mitä en vieläkään usko - niin selitä omin sanoin. Miten voit kirjottaa kirjan miltein suoraan toisen ihmisen elämästä? Mikä on mahdollisuus, että sellainen onnistuu pelkän mielikuvituksen turvin?" Vihainen puhahdus. "Vaikka sen voin myöntää ettet varsinaisesti käyttäydy normaalin vakoojan tavoin. Odotin suurempaa väkivaltaa kuin yhtä maljakkoa. Vähän enemmän sisua ja rohkeutta. Nyt pohdittavaksi jääkin oletko vakooja ollenkaan, vai ovatko naiset sitten vakoojinakin ja paholaisen kätyreinä hyödyttömiä pelkureita...Mikään ei käy järkeen, ellei..." Gusin katse muuttui yllättäen. Mies näytti suorastaan hämmentyvän, ja hetken aikaa hän rypisteli kulmiaan ja aukoi suutaan epävarmana siitä mitä sanoa. "...ellei joku aivopese sinuakin. Istuta ajatuksia päähäsi. Niin sen täytyy olla. Tämä on harhautus, ja minä tyhmä menin siihen! Vihollinen väijyy josain kauempana... Käyttää sinua vain yksinkertaisena syntipukkina ja työvälineenä..."

Vihainen nyrkinlyönti omaan reiteen. "Miten voin olla näin tyhmä!" Angus uhkui vieläkin vihaa, mutta enää se ei kohdistunut Annabelia kohtaan. Mielipide naisen paholaisuudesta näytti muuttuneen ihan yhtäkkiä.
"Keihin olet aktiivisimmin yhteydessä?" Mies alkoi kysellä kiihkeästi. Vimmassaan saada asioihin tolkkua ja löytää todellinen vastustajansa hän läheni Annabelia jälleen, kuin voisi kuulla vastaukset nopeammin toisen huulilta, mikäli heidän välissään ei olisi niin paljon välimatkaa. Muttei osannut ajatella että toinen voisi ottaa sen vielä hyökkäyksenä. "Kustantajaasi? Ketkä antavat sinulle inspiraatiota ja ideoita kirjoihisi? Onko joku heistä epäilyttävä? Liian tuttavallinen? Tietää sinusta liikaa? Käy kylässä vähän väliä? Sen on pakko olla joku heistä!"

[Heta]

Sydän pumppasi verta Annabelin sisällä villiin tahtiin ja epätoivoinen katse oltiin kohdennettu suoraan vanhukseen. Annabel todella yritti toivoa, että tästä kaikesta selvittäisiin vain rahalla. Siitä hänellä ei ollut puutetta, kiitos loistavasti alkaneen kirjailijanuransa ja sitä paitsi... eikö kaikelle voinutkin aina nimetä hinnan?

Hetki tuntui ikuisuudelta, eikä vanhuksen ilme enteilyt mitään hyvää. Päinvastoin. Mikäli katse voisi tappaa, olisi tuo tuntematon harmaahapsu jo varmasti hänen kurkussaan kiinni. Tunnelma tuntui kiristyneen ja inhottava pala Annabelin kurkussa alkoi jälleen kutittelemaan. Se oli itkun alkua, jota nainen yritti kaikin tavoin pidätellä. Se ei ollut toiminut viimeksikään.

Sieltä se tuli. Jos. Annabel nyökytteli toisen sanoille pontevasti kuin toivoen sen pelastavan hänet tilanteesta. Tietenkin hän voisi vastata rehellisesti, sitähän hän oli alusta asti tehnyt. Eri asia sitten olikin, uskoiko vanhus hänen väittämiään todeksi. Toisella kun tuntui selvästi olevan omat hullut teoriansa. Tätä hän oli kirjailijanuraltaan toivonut? Vainoajia!

Vastapuoli ilmoitti nousevansa ylös. Kun vanhus nappasi kävelykeppinsä hyppysiinsä, kuohahti pelko naisessa. Hetken hän pelkäsi toisen hyökkäävän uudelleen kimppuun. Oli vain hyvä, että kirjailijatar pysyi etäällä toisesta - hän kerkeäisi ainakin pakoon, mikäli toinen päättäisi seota uudelleen. Nyt tilanne tuntui ainakin äskeisestä rauhoittuneen, vaikka pelko (ja vanhuksen jähmeä, suorastaan raivoisan pelottava olemus) ei ollutkaan hälvennyt minnekään. Nainen oli edelleen äärimmäisen epävarma. Hän ei kykenisi rentoutumaan ennen kuin vanhus olisi hävinnyt hänen silmistään.

Kahvia. Toinen halusi kahvia. Rauhan merkiksi. "T-tietenkin minä keitän kahvia, mikäli se pitää sinut rauhallisena", Annabel sanoi nopeasti ja katse kääntyi keittiön suuntaan, naisen astellen hyvin ripeästi sinne. Pieni toivon kipinä tuntui syttyneen lontoolaisnaisen sisällä. Ehkäpä tämä tästä? Ehkä hän saisi toisen ulos talostaan ilman toista yhteenottoa. Rauhanneuvottelua oli ainakin yritettävä.

Annabel toimi keittiössä ripeästi, laittaen kahvin nopeasti tippumaan. Hän pelkäsi, että mikäli olisi liian hidas, se saisi vanhuksen jälleen suuttumaan. Sitten hän palasi takaisin olohuoneeseen, pysyen kuitenkin edelleen kaukana toisesta. Hän istuutui varovasti pieneen nojatuoliin. Miehen seuraavat kysymykset eivät sitten olletkaan helppoja. Ei Annabel kirjoittanut toisen ihmisen elämästä. Ne kaikki olivat peräisin hänen unistaan. Kuin muistikuvista, joita ei kuitenkaan muistettu.
"Anteeksi jos kirjoitukseni kuulostavat siltä", aloitettiin puhuminen varovaisesti. Sormia nyplättiin hermostuneesti, "Mutta ne ovat kaikki unistani. En... en osaa selittää sitä. Olen pistänyt sen vain mielikuvituksen piikkiin, mutta toisinaan ne tuntuvat... omilta muistoiltani", vanhus oli ehkä ensimmäinen henkilö jolle hän kykeni sanomaan nuo sanat suoraan. Suoranaisen totuuden. Edes omalle terapeutillekaan hän ei ollut kyennyt kaikkea kertomaan. Sydän tuntui jälleen puristavalta, nuoren naisen odottaessa miehen seuraavaa reaktiota.

Annabelin kasvoille levisi selvä järkytys vanhuksen seuraavien johtopäätöksien myötä. Kuinka tuollaiseen tuli edes vastata? Annabel empi hetken, kulmat epätoivoisesti kurtussa, sillä hän ei tiennyt mitä edes sanoa. Toki hän piti enimmäkseen yhteyttä kustantajaan, mutta toisen jutut olivat silti hyvin ylilyötyjä.... Eihän herra Robinson nyt mikään vakooja ollut! Ajatuskin nauratti.
"Kyllä, kustantajaan enimmikseen, mutta herra Robinson on kiltein tuntemani ihminen. Muuten elän melko rauhallista ja yksinäistä elämää", nainen hieraisi kiusaantuneena niskaansa. Kahvinkeittimen potpotus kuului selvästi olohuoneeseen. Äänestä päätellen kahvi alkoi olemaan jo valmista. Annabel vilkaisi nopeasti toiseen.
"Kahvia? Se on varmasti jo tippunut", Annabel nousi nopeasti ylös ja käveli nopeasti keittiöön. Hän kaatoi kahteen kuppiin kahvia ja toi mukanaan maitopurkin. Vanhuksen kuppi asetettiin olohuoneen pöydälle ja Annabel hipsi takaisin nojatuolin nurkkaan omansa kanssa. Sieltä hän kykeni näkemään parhaiten vanhuksen liikkeet ja olemaan kuitenkin tarpeeksi kaukana toisesta. Varmuuden vuoksi.

[Fizdu]

Vanhus seurasi aluksi tiiviisti kirjailijan hääräämistä, mutta uppoutui pian tuon sanojen mukana omiin ajatuksiinsa. Hän lakkasi elämästä hetkessä ja uppoutui päänsisäisiin harhakuvitelmiinsa, joita tiukasti uskoi todeksi. Hän tiesi päässeensä jäljille jostain. Vaikka hän olikin erehtynyt kirjailijan suhteen, tässä oli ilmiselvästi jotain. Kohtalon tuntua. Mysteerin tuoksu ilmassa, lähenevä totuus.

Kahvikuppi ei heti herättänyt häntä kuvitelmistaan. Vasta kun mies huomasi naisen käyvän istumaan mahdollisimman kauas hänestä, hän huomasi seisseensä oudon passiivisesti ja hiljaa paikoillaan. Hajamielisesti hän murahti, vilkaisi ympärilleen ja päätyi istumaan sohvalle. "Kiitos", hän murahti, ajatuksiaan selvitellen. Kohteliaisuudesta hän oli tarttua kahvikuppiin, mutta veti viime tingassa kätensä takaisin. Yhtäkkiä ei tuntunut sopivalta koskea kuppiin. Se ei välttämättä ollut turvallinen koskettaa. Hän ei voinut sanoa kuka tai mikä olisi voinut olla täällä koskemassa tuohon samaiseen kuppiin. Mitä jos se ylempi taho, mikä täällä pompotti hänen ja ilmeisesti kirjailijankin elämää, oli arvannut hänen tulonsa tänne, ja sivellyt sen pinnalle jotain, jonka ansiosta hän menettäisi muistinsa taas? Tai jollei laittanut kuppiin niin sekoittanut kahviin?
Kahvi jäi koskemattomaksi pöydälle.
Olisi pitänyt ottaa kertakäyttömuki ja omat kahvit.

"Omista muistoistasi..." Hän mutisi itsekseen. "Omista muistoista..." Yhtäkkinen terävä katse Annabeliin. Toinen näytti vieläkin varautuneelta. "Rentoudu", hän kehotti. Kehotus oli enemmänkin kuin tiuskaisu, vaikka se hyvällä mielellä tarkoitettiinkin. Mutta kärsivällisyyttä hänellä ei riittänyt odottaa että toinen pääsisi tunteittensa yli. Ja anteeksi hän ei ollut vielä erehdyksensäkään takia valmis pyytämään. Annabel oli siltikin edelleen vain epämiellyttävä, vieras ihminen, johon hän ei luottanut. "Tarvitset nyt kaikkia aivonystyröitäsi - tai minä tarvitsen. Etkä pysty ajattelemaan selkeästi jos kiinnität kaiken huomiosi vain varoaksesi minua."

"Jos ne ovat sinun muistojasi... tai uniasi... Meillä täytyy olla samat muistot. Tai sitten toisen mieli on linkitetty toiseen. Käytöksesi perusteella voin olettaa että sinullakaan ei ole sen parempaa käsitystä miksi... ja siksi tarvitsemmekin kustantajaasi. Robinsoniako? Niinkö sanoit? Paha kulkee aina valeasussa. Olen varma ettei hän ole todellisuudessa se kiltti mies mikä luulet. Hän on paras johtolankamme..."

Angus ei viihtynyt kauaa istumassa vaan lähti ajatustensa mukana jälleen liikkeelle. "Koska näet hänet ensi kerran? Tai voinko tavoittaa hänet jostain? Järjestetään väijytys..." Hän käveli ikkunalle, tähyili sieltä ulos nähdäkseen kohtaa johon ase oli laskeutunut. "Tarvitsen aseeni...Voisin ampua sitä jalkaan...kidnapata kenties...niin ei tarvitsisi välittää siitä kuinka kovaa se huutaa... oli virhe tulla näin asunnollesi, jossa on niin paljon todistajia...puristaa tiedot vaikka väkisin..."

Mies kääntyi takaisin Annabelia kohti. "Ethän vain rupea puolustamaan sitä? Mitä kaikkea tarkalleen muistat? Onko sinultakin kadonnut ajanjaksoja? Etkö haluaisi vastauksia?! Etkö?" Pieni miettivä hiljaisuus. Vanhuksen elekieli oli muuttunut jälleen jännittyneeksi ja uhkaavaksi. "...haluat tai et, en voi antaa sinun olla minun ja omien vastausteni tiellä."

[Heta]

Tunnelma tuntui jollakin omituisella tavalla rentoutuneen aikaisemmasta ja Annabel itse piti vanhuksen kiitosta vain hyvänä merkkinä. Ainakaan tuo ei ollut vielä toistaiseksi menettäny hermojaan uudestaan tai pyrkinyt käymään naisen kurkkuun kiinni. Vaaleakutri laittoi kuitenkin merkille, että kuppiinsa mies ei kuitenkaan koskenut - Epäilikö mies hänen myrkyttäneen juoman tai jotain? Toisaalta, se omalla tavallaan sopi vanhuksen olemukseen; mikäli tämä todella eli omassa harhakuvitelmassaan, ei tällöin varmasti ollut viisasta koskea kahviinkaan. Annabel itse sen sijaan hörppäsi kupistaan. Se oli vielä hieman kuumaa ja poltteli hetken kitalakea, mutta toisaalta sitä hän tässä tilanteessa tarvitsi: Kofeiinia ja paljon!

Vanhus oli selvästikin huomannut Annabelin varautuneisuuden ja tuo kehoitti häntä rentoutumaan. Mutta se oli paremmin sanottu kuin tehty. Toinen oli kuitenkin tunkeutunut hänen asuntoonsa ja pyrkinyt vieläpä tappamaan hänet. Toisaalta, kahvi tuntui kuitenkin vaikuttavan ja omituisella tavalla Annabel kykeni rentouttamaan itsensä edes aavistuksen. "Olen pahoillani, yritän... rentoutua", sanottiin ja toiselle luotiin äärimmäisen lievä ja lähes huomaamaton hymy, lyhyen, myöntyvän nyökkäyksen kera. Seuraavaksi kirjailijatar tyytyi vain kuuntelemaan miehen teorioita.

Annabel kurtisti kulmiaan mietteliäänä vanhuksen sanoille. Yhdessä asiassa tuo harmaahapsi oli nimittäin oikeassa: Mikäli heillä molemmilla todella oli samat muistot, oli se vähintäänkin omituista. Se ei ollut normaalia. Vai oliko tämä kaikki vain puhdasta sattumaa vai kahden hullun mielen luoma yhteisilluusio? Niin, monesti Annabelistakin oli tuntunut siltä ettei hän ollut normaali. Siksihän hän unilääkkeitä söikin ja kävi terapiassa. Ehkä hän itsekin oli yhtä hullu kuin tuo vähän matkan istuva vanhus? Nainen nypläsi mietteliäänä sormiaan ja lopulta huokaisi.
"En osaa selittää muistojani, tai noh... uniani. Mutta olet oikeassa; tämä on aivan liian hullun kuuloista", nainen sulki silmänsä, pudistellen hetken päätään, mutta avasi ne uudestaan jatkaen puhettaan: "Mutta ehkä tähän kaikkeen on silti vain jokin looginen selitys?"

Mies ei selvästikään halunnut luopua ajatuksistaan ja oli sotkenut nyt Robinsoninkin tähän mukaan! Ajatus alkoi hieman jopa pelottamaan arvon kustantajan puolesta ja blondi katui sitä, että oli edes ylipäätään kertonut kustantajastaan mitään. Asettiko hän nyt ystävänsä vaaraan vain oman tyhmyytensä ansiosta?

Seuraavassa hetkessä mies muuttui jälleen uhkaavammaksi. Naisen olisi todentotta tehnyt mieli puolustaa Robinsonia, mutta se olisi ollut tässä tilanteessa yhtä kuin itsemurha. Varsinkin, kun otti huomioon vanhuksen loppulauseet. en voi antaa sinun olla minun ja omien vastausteni tiellä.. Se oli selvä varoitus.
Annabel oli hetken vaiti, miettien, mitä tuohon nyt voisi sanoa. Lopulta hän kuitenkin keksi jotain. Raskas huokaisu karkasi blondin huulilta ja kahvikuppi asetettiin olohuoneen pyödälle. Sitten katse nostettiin varovaisesti mieheen.
"Mutta ehkä kaiken takana onkin vain jokin tuntemattomampi voima? Jokin, joka ei edes liity elämäämme millään lailla. Jokin.... alieneiksiko sinä niitä kutsuit? Ehkä he ovatkin sellaisia, joita emme ole vielä edes nähneet emmekä mahda heille mitään. Eivätkö avaruusolennot ole yleensä meitä ihmisiä voimakkaampia?", ajatusleikkiin lähdettiin mukaan ja katse oltiin kohdennettu nyt suoraan vanhukseen, anovan ilmeen kera. Nyt olisi vain viisainta myötäillä vanhusta, ja yrittää jollakin keinoin kääntää tämän ajatukset Robinsonista pois. Annabel suoristi selkänsä nojatuolissa ja nojasi sen selkänojaan.
Nainen oli hetken hiljaa, mutta jatkoi puhettaan aavistuksen varovaisella äänensävyllä: "...mitä sinä aikoisit edes tehdä heille, jotka paljastuvat noh... vakoojiksi?" Se oli oikeastaan melko tähdellinenkin kysymys. Nimittäin Robinsonin kannalta. Aikoisiko tuo mies nyt etsiä kustantajan käsiinsä ja todella tappaa hänet?!

[Fizdu]

Alienit.
Siinä se sana tuli, mitä hän oli aiemmin niin kiihkeästi odottanut naisen suusta. Vaikka nainen ei sittenkään ollut kyseisten olioiden puolella, oli lohduttavaa kuulla että toinen sentään uskoi maapallon ulkopuolisiin asukkeihin. Hän ei voinut olla ainoa maailmassa joka näki merkkejä heidän olemassaolostaan - monet pudistivat päätään ja syyttivät hänen ajan kuluttamia aivojaan moisten epäuskottavien puheiden tuottamisesta, mutta tässä oli nyt toinenkin, tai ainakin joku, joka oli valmis harkitsemaan asiaa.
Omituista vain, että Annabel myötäili hänen puheitaan vasta nyt. Kaikesta oltaisiin päästy helpommalla, jos tuo olisi alusta asti olisi myöntänyt alienien mahdollisuuden. Oliko se ollut ujoutta tunnustaa ajatuksiaan, vai havahtuiko kirjailija kyseiselle mahdollisuudelle todellakin vasta nyt?
No, ei hän koskaan muutenkaan toisista ihmisistä mitään ymmärtänyt.
Mutta loputtoman tyytyväinen hän oli siihen, että toisen pää oli kirkastunut. Hänen ei tarvinnut yrittää hoitaa naista hengiltä enää toistamiseen. Ja nyt hänellä kenties olisi liittolainen, joka ehkä osoittautuisi hyödylliseksi, tai sitten ei.

Gus nyökkäili innokkaasti toisen teorioille, vaikka olikin hieman haluton päästämään Robinsonia pälkähästä. Oli totta, että alienien täytyi olla paljon kehittyneempiä ja voimakkaampia kuin ihmiset, mutta silti hän oli lähes satavarma että heidän täytyi jotain kautta olla kytköksissä heihin vielä nykyäänkin. Valeasussa tai jotenkin, kenties kameroiden tai kuulolaitteiden kautta. Elleivät ne kyenneet suoraan lukemaan ajatuksia...

Seuraava kysymys puolestaan laittoi miehen hiljaiseksi. Niin, mitä hän oli konkreettisesti suunnitellut tekevänsä?
Vanhus mutristi huuliaan ja päästi pitkän hengenvedon sieraimistaan, kuin haluttomana vastaamaan. Kämmenet puristivat kävelykeppiä aavistuksen lujemmin. Rystyset värjäytyivät valkoisiksi.
"Hmh... Ei siinä ole kuin yksi vaihtoehto. Ei sellaisten voi antaa jatkaa samaan rataan hyvällä omallatunnolla. Henki veks niin hyvä siitä tulee. Vai voitko muka kuvitella, että vieras rotu, joka leikkii ihmiselämillä kuin laboratoriorotilla tai nukeilla, alkaa yhtäkkiä tuntea empatiaa ja lopettaa puuhansa? Luottaisitko sellaiseen? Minä en. En voi tuntea olevani turvassa ennen kuin jokainen niistä on lahdattu maahan."

Angus viestitti tuimalla katseellaan myös tarkoittavansa sanojaan. Mutta kauaa tuo ei enää tuntenut oloaan luontevaksi katsoessaan Annabelia silmiin, joten käänsi katseensa ikkunaan. Seurasi hajamielisesti ulkona näkyvää liikettä. "Mutta ensin haluan vastaukseni. Syyn, merkityksen tälle kaikelle. Mitä tapahtui aikana, jota en muista. Voiko ihminen kuolla tyytyväisenä, jollei edes muista tai tunne eläneensä?" Vanhuksen silmiin ilmestyi surullinen kiilto. Katse oli vihaisuudessaan katkera ja kaihoisa. Kaikilla noilla ihmisillä ulkona oli elämä ja muistot. Vain hänellä ei. "En halua kuolla rottana, tai jos on pakko, niin edes rottana, joka puree, ja sillä siisti."

Silmät suljettiin hetkeksi, ja kun ne avattiin uudestaan, suru oli hävinnyt niistä. "Konkreettiset teot riippuvat paljolti siitä, millaiseksi tuo vakooja osoittautuu. Luultavasti täytyy aloittaa varovasti. Vakoilla ensin takaisin, tutustua siihen, sitten iskeä. Katsoa, mikä on fyysisesti mahdollista. Niin kuin tein sinunkin kanssasi. Tilanteen mukaan."

Robinson. "Mutta takuulla he ovat mukana elämässämme tavalla tai toisella. Voit olla oikeassa siinä, että he eivät välttämättä kuulu lähipiiriimme... Se on kenties aliarviointia minun puoleltani... Mutta sekin täytyy jättää mahdollisuudeksi. Ja mikä mielenkiintoisempaa... jos uskot että he eivät liity elämäämme enää millään tavalla, miksi luulet että olemme ylipäätään hengissä? Selkeää on että meille on tehty jotain. Kokeet jatkuvat edelleen. Testirottia ei noin vain jätetä eloon...Mikä muu looginen selitys siihen olisi, kuin että olemme yhä kontrollin alaisina?"
"Meillä ei kerta kaikkiaan ole muuta mahdollisuutta kuin aloittaa läheltä. Toistaiseksi Robinson on edes pienin johtolankamme. Ellet keksi tehokkaampaa tapaa?"

Kustantaja... Kirjat. Siinä se! Yhtäkkiä vanhus tunsi saaneensa älynväläyksen. Hän oli taas menossa ojasta allikkoon. Hänen ei kannattanutkaan marssia suoraan Robinsonin ulottuville. Hänellä saattoi olla järkevämpi ratkaisu! "Ei...Ei", hän mutisi itsekseen ja alkoi haravoida asuntoa katseellaan. Kirjoja näkyi, mutta oliko käsinkirjoitettua tekstiä jossain? Tietokonetta? "Robinson lukee tietenkin kaikki kirjasi, eikö? Tekee korjauksia ja poistaa turhia kohtia? Eikö kirjailijamaailma mene niin? Onko sinulla raakileversioita, alkuperäisiä kappaleita kirjoistasi, niin kuin olet ne alunperin suunnitellut? Voimme päästä Robinsonin - mahdollisen vakoojan! - pään sisälle jo katsomalla, mitä osia on muokattu! Ehkä sieltä löytyy vihjeitä...vastauksia... Avain kohti suurempaa kokonaisuutta, jossa Robinson on vain pelinappula. Ehkä löydämme sieltä keinon tuhota heidät kaikki. Joku syyhän kohtausten poistamiselle täytyy olla! Kun vain löytäisimme akilleen kantapään... Se voi olla ratkaisu! Sinähän kirjoitit unistasi... "

[Heta]

Annabel ei ollut oikeastaan koskaan ollut varma, uskoako Maan ulkopuoliseen elämään. Tietenkin kirjojensa kautta asia kiinnosti häntä - eihän hän muutoin olisi scifia kirjoittanut - mutta tietynlainen epäillys - varsinkin tässä tilanteessa - oli silti olemassa. Vaikka Annabel suorastaan rakasti genreään, tuntui ajatus todellisista alieneista silti epätodennäköiseltä. Vai tuntuiko sittenkään? Toisinaan naista riivasi kaipuu tähtiin, mutta sen vaaleakutri oli tulkinnut vain kirjojensa aiheuttamaksi seikkailun näläksi. Entäpä painajaiset? Oman menneisyytensä muistamattomuus? Noh, se menkööt hulluuden piikkiin. Vai menikö sittenkään?

Vanhus tuntui kuitenkin kuuntelevan kirjailijatarta, vaikka toisen innostuneisuus olikin häiritsevällä tasolla. Toinen oli selvästi omistanut varmasti koko elämänsä tämän kaltaisille asioille. Mutta niin oli Annabelkin - vaikkakin hieman eri näkökulmasta. Blondi liikahti kuitenkin levottomasti tuolissaan harmaahapsen myöntäessä todellakin kannattavansa alieneiden tappamista. Annabel oli hetken vaiti. Tietenkään hän ei luottaisi olentoon joka olisi mahdollisesti hänelle vaarallinen mikäli näin ajatusleikkiä halusi jatkaa ja omalla tavallaan toinen olikin siten varsin oikeassa... Mutta tappaa? Eikö se ollut väärin? Lopulta Lontoolaisnaisen nosti katseensa takaisin vastapuoleen, purren hieman hermostuneena huultaan.
"Mutta emmekö me ihmiset ole samanlaisia?", Annabel ei ollut varma, oliko toiselle vastaanväittäminen kovin viisasta, sillä harmaahapsi vaikutti hyvin kiivasluonteiselta persoonalta, "Tai siis, kun miksi me kaikki emme voisi elää sulassa sovussa? Ehkä.... Ehkä asiat eivät olekaan niin mustavalkoisia ja vieraan maan olennotkin voisivat lopettaa touhunsa jos me antaisimme heille mahdollisuuden?", katse tarkkaili vanhusta. Mitä luultavammin toinen ei olisi Annabelin kanssa samaa mieltä - niin intohimoisesti toinen tuntui vihaavan avaruusolentoja - mutta toisaalta yrittänyttä ei laitettu. Ehkä vanhus olisikin kiinnostunut toisenlaisestakin näkökannasta?

Annabel kuunteli tarkkaan toisen seuraavia sanoja. Toinen vaikutti tällä hetkellä aavistuksen surullisemmalta ja hetken nuori nainen tunsi jopa lievää sääliä toista kohtaan. Hänkään ei muistanut omasta elämästään kolmea vuotta enempää, joten nainen kykeni samaistumaan vanhuksen ajatuksiin varsin hyvin. Kynsinauhaa revittiin mietteliäänä, katse laskettuna olohuoneen pöytään. Tarkemmin sanottuna kahvikuppiin. Jostain syystä naisen teki mieli kertoa hänenkin tarinansa.
"Minäkään en muista. En ole kertonut tästä kenellekään, mutta en muista elämästäni kolmea vuotta enempää", blondi oli hetken hiljaa ja vilkaisi mieheen syrjäkarein, ollen hetken hiljaa, "Hassu sattuma. Mutta uskon sen olevan vain pelkkä sattuma. Ei mitään muuta." Vai oliko sittenkään?

Robinsin. Johtolanka. Testirotat. Annabel huokaisi ja hieraisi ohimoaan rasittuneena. Vaikka ajatusleikki olikin saanut naisen ajattelemaan - oikeastaan pelottavan samallailla kuin vanhuskin - oli kirjailitar silti edelleen kustantajansa puolella. Toisen selustan tuvallisuus tässä pelottikin.
"Okei, hyvä on, otetaan alusta", Annabel paransi asentoaan ryhdikkämmäksi sohvalla, "Olet oikeassa; tämä alkaa oikeasti tuntumaan liiankin todentuntuiselta. Jopa pelottavalta. Mutta en siltikään usko, että Robinsonilla olisi osuutta tähän mihinkään. Hän on vain tavallinen kustantaja. Ihan oikeasti on.", katse yritti olla vakuuttava, vaikka naisesta tuntuikin siltä, että se oli turhaa.

Ja turhaahan se olikin. Vanhus tuntui saavan täysin uudenlaisesta ajatuksesta kiinni ja toikin sen ilmoille täysin uudenlaisella puhdilla. Annabelin kirjat. Raakaversiot. Nainen kuunteli selvästi vaivaantuneena toisen sanoja, sillä Annabelin oli pakko myöntää, että ajatus vaivasi nyt häntäkin. Oliko toinen sittenkin oikeassa? Yhteensattumia oli liikaa. Vain yksinkertaisesti liikaa. Entä jos he todella olivat avaruusaluksien testirottia? Älä nyt hulluja ajattele, Annabel, looginen mieli tuntui väittävän takaraivossa vastaan. Mutta vaisto sanoi toista.

"Minulta löytyy kaikki raakaversiot", blondi myönsi, katse mietteliäänä. Hetken sanoja punnittiin. "Voin näyttää ne. Odota", ja niin nainen nousi seisomaan, suunnaten askeleensa makuhuoneeseen, hyllylle, jossa hänen kannettavansa majaili. Sieltä löytyi kaikki, mitä Annabel oli koskaan kirjoittanut.
"Tässä, siellä ne ovat, täysin omassa kansiossaan", nainen ojensi vanhukselle tietokoneensa. Hän itse meni takaisin istumaan nojatuoliinsa, tarkkailen nyt odottavasti toista. Löytäisikö toinen oikeasti jotain mullistavaa? Ei tietenkään, lopeta hulluttelu, mieli jälleen ojensi Annabelia. Mutta entä jos sittenkin?

[Fizdu]

Annabel oli niin herkkäuskoinen että Angusta melkein kuvotti. Moinen hyväntahtoisuus ja naiivisuus avaruusolioita kohtaan oli jo myötätunnon arvoista - ehkä toiselle ei koskaan ollut lapsena luettu niitä tarinoita, joissa prinssi kuoli kesken kaiken ja onnellinen loppu jäi saamatta. Tai niitä, missä prinsessat jäävät orvoiksi tai kidnapataan ilkeän rosvojengin mukaan. Niitä, jotka kertovat millaista todellinen elämä on; julmaa ja epäoikeudenmukaista. Raakaa. Joten mies ei edes vaivautunut tuomaan mielipidettään ilmi ufojen ja ihmisten samankaltaisuudesta tai rauhallisesta yhteiselosta. Lapsellista harhakuvitelmaa, joka ei tässä maailmassa toteutuisi.

Nainen avautui omasta elämästään. Kolme elettyä vuotta, vaikka toinenkin oli jo selkeästi aikuisiän ylittänyt. Sattumaako? Miten tällainen saattoi olla pelkkää sattumaa? Jollei tässä ollut mitään yliluonnollista, oli tämä vähintäänkin jokin omituinen kansantauti, joka vaatisi tutkimusta. Siinä tapauksessa heidän kannattaisi suunnistaa suoraa tietä sairaalaan, mutta jotenkin hän aavisteli, ettei Annabel olisi sen innokkaampi lähtemään toisten tutkittavaksi kuin hänkään.

Koko tilanne selkeästi stressasi kirjailijaa. Toisen elekieli oli levotonta ja epävarmaa, eikä Angus osannut ymmärtää miksi, saati tehdä mitään asian auttamiseksi. Hän oli jo kerran pyytänyt toista rentoutumaan, mutta selkeästikään se ei ollut auttanut. Mitä muuta tässä saattoi yrittää? Olkapäitä hän ei todellakaan rupeaisi hieromaan, tai muuta vastaavaa lääppimistä. Tupakkaa ehkä olisi voinut tarjota, mutta sitäkään ei ollut nyt taskuissa.

Sentään kone löytyi nopeasti, ja tekstitkin tarjottiin luettavaksi siitä huolimatta, että toisen puolustus Robinsonia kohtaan oli edelleen kova. "Kiitos", vanhus kiitti kuivasti vastaanottaessaan konetta. Se tuntui tönköltä ja epämukavalta hänen sylissään; hän oli tottunut käsittelemään korkeintaan muutamaa kirjaston pöytäkonetta. Kannettavan hiirtä oli vaikea ymmärtää ja vielä vaikeampaa liikuttaa vanhuuden kovettamalla sormella, minkä takia häneltä kestikin muutama tuskainen ja turhautuneiden puuhkaisujen täyttämä minuutti, ennen kuin hän sai ohjattua hiiren oikean kansion päälle ja avattua ensimmäisen tiedoston. "No niin", hän huokaisi ja vilkaisi vielä Annabeliin ennen kuin alkoi lukea. "Katsotaan nyt sitten kuinka tavallinen ja syytön kaveri se kustantajasi onkaan."

Tekstiä ja tiedostoja oli useammalle tunnille, mikäli hän olisi halunnut lukea ne kaikki ajatuksella läpi. Luettavaa oli yksinkertaisesti liikaa, eikä hän ollut lukija nopeimmasta päästä. Sen vuoksi hän skippasi kohtia, ohitti niitä jotka muisti elävästi jo julkaistuista kirjoista - hän kyllä muisti ne ulkoa. Monen monta turhaa iltaa hän oli kuluttanut kahlaamalla niitä läpi.

Vanhus vajosi pian täysin omiin maailmoihinsa, muuttui ikään kuin patsaaksi, jolla liikkuivat vain silmät ja ajoittaisesti pari sormea hiiren päällä. Kirjailijan läsnäolo unohdettiin tyystin minuuttien kuluessa. Hän uskoi niin kovin löytävänsä jotain, ettei tahtonut millään luovuttaa, vaikka oli pian istunut paikoillaan jo reilut puoli tuntia, ja kirjailijakin varmasti haluaisi hänet ulos asunnostaan. Vielä kovemmin sillä syyllä, ettei tuo ollut koskaan häntä sinne tahtonutkaan. Mutta Angus ei ollut valmis lähtemään.

Uusia paikannimiä löytyi sieltä täältä. Vaikkei niillä välttämättä ollut sen suurempaa merkitystä, Angus merkitsi ne ylös - koskaan ei voinut tietää. Mutta siinä tuntui nopeasti olevan kaikki. Kovasta yrityksestä huolimatta hänen silmänsä alkoivat väsyä lukemiseen ja keskittyminen rakoilla. Viimeisimmässä kohtauksessa, mitä hän luki ennen kuin huokaisten laski koneen kauemmas pöydälle, juteltiin aseista. Eräs henkilöistä oli sotaa varten saanut upotetut aseet kehoonsa. "Jatka lukemista jos kykenet, mutta minun vanha mieleni ei enää jaksa. Uusia käsitteitä ja nimiä oli jokunen - niistä voisi googlettamalla kenties saada selville jotain. Todennäköisesti nekin on karsittu pois syystä, eikä vain siksi ettei niitä olla tarvittu... Mutta mielenkiintoisin on tämä viiminen." Vanhus naputti sormellaan näyttöä siitä kohtaa, josta kohtaus alkoi. "Tuo veikko tungetaan täyteen aseita ja lähetetään sotaan. Siinä voisi olla etsimämme motiivi, miksi meille tehdään näin. Vaikken tiedostakaan itsessäni ylimääräisiä tuliaseita sen lisäksi, jonka niin kiltisti heitit ikkunasta, olemme silti voineet olla sodassa, tai jotain sotilaallista tarkoitusta varten. Kenties vakoojina...Tai tiedonvälittäjinä... Se selittäisi, miksemme muista mitään! Muistimme olisi täytynyt pyyhkiä, jottemme levitä tietoa ympäriinsä tai jaa sitä vastajoukkueelle." Vanhus kurtisti kulmiaan ja hiljeni hetkeksi. "Vaikka toivon henkeni puolesta ettei se ole niin... Mikäli yksi avaruusjuippiporukka on kaapannut meidät sotilaiksi, se meinaa, että meillä on tuon alkuperäisen tahon lisäksi toinenkin vihollinen. Toinen porukka, joka sekin todennäköisesti haluaa meidät hengiltä, mikäli löytää meidät. Joten olemme kaksi kertaa enemmän kusessa."

Toinenkin vaihtoehto putkahti Gusin mieleen. "Tai he voivat käydä sotaa ihmiskuntaa vastaan. Kenties meidät onkin ladattu täyteen aseita, joista emme tiedä. Ohjelmoineet mielemme, jonka takia muistimme on tyhjä, ja palauttaneet elämään 'normaalia elämää'. Ja jonain päivänä, kun resursseja on tarpeeksi....pum. Aktivoidumme ja tapamme ihmiskunnan." Mies jäykistyi istuimellaan mielikuvan siivittämänä. "Yksi on selvää", hän totesi määrätietoisesti. "Jos meitä on kaksi, meitä täytyy olla enemmänkin. Ja meidän täytyy löytää nuo muut. Jos löydämme, ja jos näyttää siltä,että meidät on luotu ihmiskuntaa vastaan, emmekä voi tuhota vihollistamme ennen sitä... Meidän on pakko tehdä joukkoitsemurha. Pakko. Ihmiskunnan nimeen."