Kuolema koputtaa oveen
Jun 4, 2015 7:03:46 GMT
Post by Heta on Jun 4, 2015 7:03:46 GMT
Annabelin kirjat olivat useimmissa tapauksissa varsin synkkä sävytteisiä ja jopa julmia, mutta omaan elämäänsä lontoolaisnainen ei ollut siltikään osannut luoda kuvitelmaa hirveästä maailmasta. Koska elettyä elämää ei ollut takana kuin vain kolme vuotta, tuntui myös elämänkokemus olevan toisinaan lähestulkoon lapsen kengissä. Annabelin silmin maailma ei ollut synkeä, vaan levottomasti sykkivä ja nopeasti eteenpäin menevä paikka, jossa jokaisen tuli pysyä mahdollisimman hyvin kärryillä. Elämä oli liian lyhyt murehtimiseen. Kirjat olivat mahdollistaneet negatiivisten asioiden kanavoimisen oikeaan paikkaan.
Kannettavan käyttö ei kuitenkaan ollut vanhukselle mikään järin helppo tehtävä. Toisella meni aikaa ennen kuin tämä pääsi oikeaan kansioon ja hetken kirjailijatar mietti jopa tarjoutuvansa itse käyttämään konettaan; hän oli tottuneempi hiiren käyttäjä ja täten siksi myös nopeampi. Mietteet pidettiin kuitenkin vain pelkkinä mietteinä. Tietokoneen käyttö olisi tarkoittanut sitä, että hän olisi joutunut istuutumaan toisen viereen ja se jos mikä tuntui varsin vieraalta ja epäluonnolliselta ajatukselta. Hän viihtyi paremmin nojatuolissaan, omissa oloissaan, turvallisemman välimatkan päässä mikäli toinen mahdollisesti päättäisikin seota uudestaan.
Vanhus lopulta sai oikeat tiedostot auki. Toisen sanoihin Robinsonista blondi ei vaivautunut enää vastaamaan, vaan pyöräytti lähinnä vain nopeasti silmiään. Toinen piti itsepintaisesti kiinni omasta kuvitelmastaan kustantajan vaarallisuudesta.
Asunto tuntui hiljentyneen, kun vastapuoli syventyi Annabelin teksteihin. Kirjailijatar ei voinut itselleen mitään, mutta pieni jännittynyt odotus kupli naisen vatsassa ja aika-ajoin tämä siirsikin odottavan katseen mieheen. Vaikutti kuitenkin siltä, että toinen ei enää ollu tässä maailmassa; sen verran vahvasti tuo oli keskittynyt lukemiseensa. Vaikka Annabelin olisikin ehkä mahdollisesti tehnyt mieli kysyä, tuottiko lukeminen tulosta, päätti vaaleaverikkö olla siltikin vain hiljaa - hän tiesi itsekin puhumisen olevan maailman raivostuttavin asia, kun yritti keskittyä johonkin tärkeään. Sitä paitsi, toinen kyllä varmasti aikanaan puhuisi, mikäli puhumisen aihetta löytyisi.
Annabelin katse laskeutui uudestaan kahvikuppiin. Kahvi oli taatusti jo kylmettynyt eikä sitä tehnyt enää mieli. Sormia nyplättiin rauhalliseen tahtiin, kirjailijataren uppoutuessa itsekin lopulta omiin ajatuksiinsa. Hiljaisella hetkellä hän alkoi väistämättä miettimään huomista päivää ja omia aikataulujaan. Niin, huomenna hän joutuisi jälleen kohtaamaan arvon kustantajansa. Mikäli toinen säilyisi siihen asti edes hengissäkään.
Lopulta vanhus palautui takaisin Annabelin asuntoon ja tuon puhe sai kirjailijan katseen siirtymään uteliaasta toiseen. Toisen teoria sotilaalliseen käyttötarkoitukseen luoduista ihmisistä tuntui hullulta. Nainen kurtistikin kulmiaan.
"Tarkoitatko kyborgeja? Tuohan kuulostaa täysin mielipuoliselta", huomautettiin tällä kertaa varsin aitoon sävyyn. Hän ei mahtanut erimielisyydelleen mitään, sillä koko asiassa ei ollut lainkaan logiikkaa eikä Annabel ollut valmis siihen myöntymään.
"Miksi avaruusolennot olisivat säästäneet meidät, mikäli meidät oltaisiin todella luotu johonkin sotilaalliseen, suurempaan tarkoitukseen? En tiedä avaruusolennoista, mutta minä itse olisin pääpomon henkseleissä tuhonnut testirottani, mikäli niillä ei olisi enää käyttötarkoitusta. Tuossa ei ole mitään järkeä. Miksi ottaa ylipäätään riski ja laskea sotilaat takaisin Maahan?" No niin, ja tässä sitä taas keskusteltiin varsin vakavaankin sävyyn muukalaisista planeetan ulkopuolella. Annabel, kuinka alas oletkaan vajonnut, mieli jatkoi sättimistään. Se kuitenkin vaiennettiin.
Seuraava vaihtoehto antoi kuitenkin Annabelin epäilyksille oman selityksensä, mutta uusikaan teoria ei tuntunut senkään paremmalta. Annabel nojasi syvemmälle tuoliinsa ja vain tuijotti toista omituinen ilme kasvoillaan. Oliko vanhus tosissaan? Joukkoitsemurha? Koko keskustelu tuntui venyneen entistä vaarallisemmalle alueelle. Annabel ei kuitenkaan päättänyt vaieta.
"Kuule, mikäli oletetaan, että olet oikeassa, niin eikö tuohon voisi olla jotain.... neutraalimpaa ratkaisua?", ehdotettiin kokeillen. Aikoiko vanhus nyt seuraavaksi lähteä lahtaamaan kokonaisia ryhmittymiä - ihan vain ihmiskunnan nimeen?
"Ehkä meidän pitäisi lähteä etenemään hienovaraisemmin. Luulen, että Lontoosta saattaisi löytyä paljonkin eri muukalaisiin suuntautuneita tutkijoita. Jos saisimme heidät vakuuttuneiksi tarinastamme, niin me voisimme jopa edetä tutkinnoissamme. Voisimme ehkä jopa saada heiltä hieman apuakin. Vähintäänkin arvokasta tietoa. Miltä kuulostaa?" Meidän? Muukalaisiin suuntautuneita tutkijoita? Hyvä on, olet menettänyt järkesi, Annabel! Ryhmittäytymistäkö tässä jo ehdoteltiin? Se oli hullua, mutta tuntui luonnolliselta. Mikäli vanhus olisi oikeassa, tulisi heidän todella lähteä asiaa ratkomaan. Jollain muulla tavoin kuin itsensä - tai muiden - tuhoamisella. Asioihin tuli olla parempi ratkaisu.
Kannettavan käyttö ei kuitenkaan ollut vanhukselle mikään järin helppo tehtävä. Toisella meni aikaa ennen kuin tämä pääsi oikeaan kansioon ja hetken kirjailijatar mietti jopa tarjoutuvansa itse käyttämään konettaan; hän oli tottuneempi hiiren käyttäjä ja täten siksi myös nopeampi. Mietteet pidettiin kuitenkin vain pelkkinä mietteinä. Tietokoneen käyttö olisi tarkoittanut sitä, että hän olisi joutunut istuutumaan toisen viereen ja se jos mikä tuntui varsin vieraalta ja epäluonnolliselta ajatukselta. Hän viihtyi paremmin nojatuolissaan, omissa oloissaan, turvallisemman välimatkan päässä mikäli toinen mahdollisesti päättäisikin seota uudestaan.
Vanhus lopulta sai oikeat tiedostot auki. Toisen sanoihin Robinsonista blondi ei vaivautunut enää vastaamaan, vaan pyöräytti lähinnä vain nopeasti silmiään. Toinen piti itsepintaisesti kiinni omasta kuvitelmastaan kustantajan vaarallisuudesta.
Asunto tuntui hiljentyneen, kun vastapuoli syventyi Annabelin teksteihin. Kirjailijatar ei voinut itselleen mitään, mutta pieni jännittynyt odotus kupli naisen vatsassa ja aika-ajoin tämä siirsikin odottavan katseen mieheen. Vaikutti kuitenkin siltä, että toinen ei enää ollu tässä maailmassa; sen verran vahvasti tuo oli keskittynyt lukemiseensa. Vaikka Annabelin olisikin ehkä mahdollisesti tehnyt mieli kysyä, tuottiko lukeminen tulosta, päätti vaaleaverikkö olla siltikin vain hiljaa - hän tiesi itsekin puhumisen olevan maailman raivostuttavin asia, kun yritti keskittyä johonkin tärkeään. Sitä paitsi, toinen kyllä varmasti aikanaan puhuisi, mikäli puhumisen aihetta löytyisi.
Annabelin katse laskeutui uudestaan kahvikuppiin. Kahvi oli taatusti jo kylmettynyt eikä sitä tehnyt enää mieli. Sormia nyplättiin rauhalliseen tahtiin, kirjailijataren uppoutuessa itsekin lopulta omiin ajatuksiinsa. Hiljaisella hetkellä hän alkoi väistämättä miettimään huomista päivää ja omia aikataulujaan. Niin, huomenna hän joutuisi jälleen kohtaamaan arvon kustantajansa. Mikäli toinen säilyisi siihen asti edes hengissäkään.
Lopulta vanhus palautui takaisin Annabelin asuntoon ja tuon puhe sai kirjailijan katseen siirtymään uteliaasta toiseen. Toisen teoria sotilaalliseen käyttötarkoitukseen luoduista ihmisistä tuntui hullulta. Nainen kurtistikin kulmiaan.
"Tarkoitatko kyborgeja? Tuohan kuulostaa täysin mielipuoliselta", huomautettiin tällä kertaa varsin aitoon sävyyn. Hän ei mahtanut erimielisyydelleen mitään, sillä koko asiassa ei ollut lainkaan logiikkaa eikä Annabel ollut valmis siihen myöntymään.
"Miksi avaruusolennot olisivat säästäneet meidät, mikäli meidät oltaisiin todella luotu johonkin sotilaalliseen, suurempaan tarkoitukseen? En tiedä avaruusolennoista, mutta minä itse olisin pääpomon henkseleissä tuhonnut testirottani, mikäli niillä ei olisi enää käyttötarkoitusta. Tuossa ei ole mitään järkeä. Miksi ottaa ylipäätään riski ja laskea sotilaat takaisin Maahan?" No niin, ja tässä sitä taas keskusteltiin varsin vakavaankin sävyyn muukalaisista planeetan ulkopuolella. Annabel, kuinka alas oletkaan vajonnut, mieli jatkoi sättimistään. Se kuitenkin vaiennettiin.
Seuraava vaihtoehto antoi kuitenkin Annabelin epäilyksille oman selityksensä, mutta uusikaan teoria ei tuntunut senkään paremmalta. Annabel nojasi syvemmälle tuoliinsa ja vain tuijotti toista omituinen ilme kasvoillaan. Oliko vanhus tosissaan? Joukkoitsemurha? Koko keskustelu tuntui venyneen entistä vaarallisemmalle alueelle. Annabel ei kuitenkaan päättänyt vaieta.
"Kuule, mikäli oletetaan, että olet oikeassa, niin eikö tuohon voisi olla jotain.... neutraalimpaa ratkaisua?", ehdotettiin kokeillen. Aikoiko vanhus nyt seuraavaksi lähteä lahtaamaan kokonaisia ryhmittymiä - ihan vain ihmiskunnan nimeen?
"Ehkä meidän pitäisi lähteä etenemään hienovaraisemmin. Luulen, että Lontoosta saattaisi löytyä paljonkin eri muukalaisiin suuntautuneita tutkijoita. Jos saisimme heidät vakuuttuneiksi tarinastamme, niin me voisimme jopa edetä tutkinnoissamme. Voisimme ehkä jopa saada heiltä hieman apuakin. Vähintäänkin arvokasta tietoa. Miltä kuulostaa?" Meidän? Muukalaisiin suuntautuneita tutkijoita? Hyvä on, olet menettänyt järkesi, Annabel! Ryhmittäytymistäkö tässä jo ehdoteltiin? Se oli hullua, mutta tuntui luonnolliselta. Mikäli vanhus olisi oikeassa, tulisi heidän todella lähteä asiaa ratkomaan. Jollain muulla tavoin kuin itsensä - tai muiden - tuhoamisella. Asioihin tuli olla parempi ratkaisu.