Fizdu
(Senior Member)
Posts: 451
|
Post by Fizdu on Nov 30, 2014 16:01:17 GMT
// Tästä se lähtee! *yli-innostunut* // Sheila saattoi ovelle edellisen asiakkaansa, surumielisen keski-ikäisen naisen, jonka takaraivolla pirteästi pomppoileva ponihäntä loi täydellisen vastakohdan tuon alakuloiselle mielialalle, ja silmäili vielä tyhjältä näyttävää vastaanottoaulaa. Ponihäntänainen katosi sen läpi yhtä vaiteliaan huomaamattomasti kuin oli saapunutkin ja jätti tilalleen ahdistavan kuuloisen hiljaisuuden. Sheila saattoi kuulla oman hengityksensä ja kenkiensä valittavan narahduksen, kun hän kurkotteli tarkistamaan, ettei seuraava asiakas odottelisi kenties jo nurkan takaa sijaitsevalla vesiautomaatilla. Automaatti näytti autiolta ja sai yksinäisyyden tiivistymään kovaksi kuoreksi hänen ympärilleen. Surumielisyys tuntui leijailevan kerroksessa kuin paksu sumu, niin kuin se aina teki asiakkaiden lähdettyä - oli kuin masennus ei olisikaan ihmisen aivoissa piileskelevä hankala tauti vaan kosketus- tai pisaratartuntana leviävä virus. Oltuaan tarpeeksi pitkään sairastuneen kanssa tauti alkoi väkisinkin leviämään itseenkin, ja kun se kerran pääsi kosketuksiin aivokuoren kanssa, sitä oli hankala kitkeä pois. Sen hän tiesi kokemuksesta, ja siksi hän olikin yrittänyt täyttää työpisteensä ahdinkoa lievittävillä asioilla. Ensinnäkin aulaan oltiin tuotu vain pehmustettuja nojatuoleja, joilla positiivisen moni osasi rentoutua raskaan päivän jälkeen odotellessaan. Seinät oli maalattu hillityillä väreillä, sillä vaikka valkoinen olisikin voinut kuvastaa syvällisesti uuden elämän alkua, oli se Sheilan mielestä seinän värinä aivan kammottava ja levottomuutta herättävä. Ihmiset yhdistivät sen liian herkästi sairaaloihin ja leikkaushuoneisiin, eikä hän halunnut yhdistää itseään kumpaankaan. Hän halusi asiakkaidensa ajattelevan häntä enemmänkin ammattitaitoisena ystävänä - jonain, jonka luo oli mukava tulla ja jonka kanssa saattoi rentoutua. Jonain, jonka luota voisi lähteä edes hieman enemmän uskoa ja luottamusta itsessään. Aulassa oli kyllä televisio, mutta se oli kyseisenä ajankohtana suljettu. Radion soittamisesta hän oli pitkän harkinnan jälkeen luopunut, sillä ihmisten musiikkimaku vaihteli liikaa laidasta laitaan, eikä hän halunnut vaarantaa rentoutumista sillä mahdollisuudella, että jokin omaa tunnemaailmaa liiasti ravistuttava kappale sattuisi tulemaan juuri ennen tapaamista. Vaikka moiset tunnepurkaukset voisivat helpottaa tiettyjen asianhaarojen tulemista esille, se sai harvinaisen usein ihmiset myös vaikenemaan. Tunteiden väsyttäessä ei jaksanut enää repiä itseään uudelleen hajalle. Mutta omana hoitonaan Sheila kyllä suosi musiikkia. Hän torjui juuri tämänlaisia hiljaisuuksia musiikilla - musiikki auttoi häntä unohtamaan edellisen asiakkaan murheet, keskittymään itseensä ja tyhjentämään ajatuksensa. Seuraavan potilaan tullessa hän halusi olla kuin tyhjä taulu - avoin ja valmis maalaamaan suhteen täyteen omanlaisiaan värejä. Tuleva potilas olisi hänelle uusi, eikä hän harvinaislaatuisesti tiennyt tuon taustoista juurikaan mitään. Jotkin ihmiset eivät olleet valmiita avautumaan kuin vasta vastaanotolla. Hän oli lopettanut ponihäntänaisen kanssa hieman normaalia aikaisemmin, joten hän huoletta kääntyi laittamaan tietokoneestaan musiikkia päälle ajatuksenaan ehtiä kuuntelemaan pari kappaletta ennen uuden potilaan tuloa. Hän toivoi kuulevansa toisen tulon tarpeeksi ajoissa, jotta ehtisi sammuttamaan musiikkinsa ja välttämään nolot tilanteet. Harva hänen asiakkaistaan varsinaisesti arvosti hänen tapaansa piristää itseään lastenlauluilla, ja uuden asiakkaan se voisi jopa käännyttää pois. Mutta siitä huolimatta lastenlaulut toivat hänen sydämeensä sen ilon ja keveyden, jota muuten tästä maailmasta harvoin löysi. Ensimmäisenä oli vuorossa Row row row your boat.
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Nov 30, 2014 18:29:18 GMT
// Yay, täältä tullaan! //
Vasta muutamia viikkoja sitten Tohtori oli jättänyt Amyn ja Roryn elämään omaa elämäänsä, jatkaen yksin omaa matkaansa. Tohtorin mielessä oli viime aikoina pyörinyt kovastikin vain yksi päivämäärä: 22.4. Hänen tuleva kuolinpäivänsä. Tulevaisuudessa häämöttävä päivä oli saanut hänet levottomaksi ja muistelemaan kovasti menneisyyden henkilöitään. Hän oli matkannut jo jonkin aikaa ympäri universumia, tavaten vanhoja ystäviään ja verestellen muistojaan. Erityisesti kuitenki yksi ihminen oli tällä hetkellä hänen mielessään. Sheila Levett. Tohtorin vanha ystävä, jonka hän oli nähnyt viimeksi monia vuosi sitten. Sheila oli tuolloin ollut vaikeassa elämäntilanteessa. Päässyt juuri vankilasta ja aloittamassa uutta elämäänsä. Jokin naisen henkinen kutsu oli saanut mustahiuksisen ensimmäistä kertaa hänen luokseen ja viime päivinä kiharahiuksinen olikin ollut useasti hänen mielessään. Tohtori halusi palavasti tietää, mitä naiselle nykyisin kuului.
Tohtori oli hankkinut viime aikoina Sheilasta hieman taustatietoja ja nyt nuo tiedot olivat Tardisin kuvanäytöllä, tohtorin silmien edessä. Mustahiuksinen keskittyi lukemaansa ja joutui mielessään myöntämään, että tuo oli todellakin parantanut tapansa. Sheila asui edelleen Englannissa ja oli opiskellut terapeutiksi. Teksti ja tieto siitä, että nainen eli onnellista elämää, sai miehen huulille kevyen hymyn, eikä aikaakaan kun Tardis oli laskeutunut Maahan. Englantiin. Sheilan työpaikan edustalle.
Liikenne oli päiväsaikaa Lontoossa tavalliseen tapaansa vilkasta. Muutaman hämmästyneen katseen Tardis sai osakseen, sinisen poliisikopin ilmestyessä kuin tyhjästä keskelle vilkasta katua, mutta muutoin kiireiset ihmiset eivät tuntuneet näkymää edes huomaavan. Nopeasti tuo sininen boxi tosin myös katosi näkyvistä, tummakutrin asentaessa Tardisin näkymättömäksi - hän ei nyt kaivannut ylimääräistä huomiota, sillä tohtorilla oli mielessä nyt paljon parempaa. Hän halusi tavata pitkästä aikaa vanhan ystävänsä.
Astellessaan klinikan sisätiloihin, tohtori oli pukeutunut tummaan, polviin ylttävään takkiin, asettanut päähänsä hatun ja silmien suojaksi tummat aurinkolasit. "Anteeksi, mutta missä voisin tavata Sheila Levettin?", tohtori kysyi oitis, päästyään aulan infotiskille. Aula oli hiljainen ja tiskin takana oleva nainen tuijotti tuota kummallista ilmestystä hetken, kuin arvioiden tuon poikkeavaa asuvalintaa. Tohtori huomasi naisen hämmentyneisyyden ja otti lasit päästään hetkeksi pois, suunnaten lempeämmän katseen naiseen. "Minulla on aika hänelle", Tohtori täsmensi. Sihteeri säpsähti, mutta kertoi nopeasti Sheilan huoneen numeron reippaaseen sävyyn, saadessaan tietää miehen olevankin vain tavan asiakas - omituisesta asusta huolimatta.
Sheilan työhuoneen ovi löytyi nopeasti. Tohtori seisahtui oven eteen, kuulostellen hetken ympärilleen. Hyvin etäisesti hän kykeni kuulemaan lasten lauluja, mikä sai miehelle hymyn huulille ja tämä hymähti lempeästi. Nainen ei selvästikään ollut muuttunut mihinkään vuosienkaan jälkeen. Musiikin lakattua, tämä koputti oveen ja saatuaan luvan astua sisään, tohtori avasi huoneen oven. Huone oli pieni, mutta hyvin kodikas. Juuri sellainen kuin tohtori olikin kuvitellut Sheilan työhuoneen olevan.
Mies istuutui sohvalle, vastapäätä kiharahiuksista naista. Mies oli hetken aikaa hiljaa kuin pidättäen itseään jännityksessä. Yllättäen hän kuitenkin heitti hatun päästään pois ja riisui aurinkolasinsa, paljastaen itsensä. "Ta-daa!", lempeän kujeileva katse siirettiin vastapuoleen ja kädet levitettiin leveäksi kuin todistaakseen hänen todella istuvan siinä. "Hei vain, Sheila", innostunut virne sen kuin leveni seuraavien sanojen myötä.
|
|
Fizdu
(Senior Member)
Posts: 451
|
Post by Fizdu on Dec 1, 2014 18:10:13 GMT
Sheilan lyhyt olemus hätkähti lyhyen mutta lujan koputuksen kaiuttua puisen oven pinnasta. Vaikka äsken soinut kappale olikin juuri loppunut, hän tunsi silti jääneensä miltein rysän päältä kiinni - hän oli kuitenkin innostunut pienissä muodoin tanssimaan ja oli ollut jopa aikeissa laulaa. Sentään suljettuna ollut ovi oli pelastanut hänet, mutta Sheilan mielestä se olisi aivan saman tien voinut olla vaikka lasia. Hänet oli silti yllätetty kuin lapsi keksirasian ääreltä kahdelta aamuyöllä. Tuntematon oli sittenkin saapunut huomaamatta paikalle, vaikka huikatessaan luvan tulla sisään nainen toivoi ettei uusi tulokas sentään muistuttaisi häntä hänen isästään, joka olisi ainakin nauranut saadessaan hänet mukulana kiinni keksirasialta.
Mutta liikkuvan puukappaleen takaa ei paljastunutkaan tuntematonta, eikä sen puoleen kyllä hänen isäänsäkään tai ketään häntä muistuttavaa. Oviaukosta porhaltava mies ei heti soittanut kelloja hänen päässään, mutta kävelytyylissä oli kyllä jotain aavistuksen tuttua. Sohvalle istahtaessaan tuo näytti edelliseltä vuosikymmeneltä poimitulta kukkakepiltä, joka taittui keskeltä kahtia ja jäi istumaan hiljaisena paikalleen. Sheila soi tuolle lämpimän, mutta vielä turvallisen etäisen hymyn. Hän halusi luoda asiakkaisiinsa vahvan ja turvallisen kontaktin heti ensinäkemältä, muttei silti tungetella liikaa. Hän antoi asiakkaidensa ennemmin tulla omalla ajallaan hänen luoksensa, kun hän oitis heidän.
Sheila oli juuri rikkomassa huoneessa vallitsevaa odottavaa hiljaisuutta kun mies avautuikin aivan yllättävällä tavalla - hatun ja lasien alta paljastuivatkin joskus menneisyydessä kummitelleet kasvot, ja saman tien Sheila tiesikin, mistä tuo kävelytyyli oli ollut tuttu. Tuo aavistuksen huono ryhti ja lapsekkaat kasvot, jotka onnistuivat näyttämään hyvin aikuismaisilta ja karuilta hatun ja lasien varjossa. Hän oli nähnyt ne ennenkin, ja vaikka niiden omistaja kieltämättä oli vaikea henkilö unohtaa, hän oli silti onnistunut jatkamaan elämäänsä varsin kiitettävästi huomioimatta tuota edellistä kohtaamista. Se oli kuulunut vielä hänen elämänsä sekavaan ja epävarmaan aikaan, ja kuten Sheila mielellään teki menneisyydelleenkin, hän oli pyrkinyt olemaan kuin sitä ei olisi olemassakaan. Nykyisyyttä oli helpompi elää ilman menneisyyden taakkaa, eikä hän ollut odottanut tapaavansa miestä enää toiste. Hänellä oli ollut liian paljon ajateltavaa suodakseen aikaa tuon miehen muisteluun.
Oliko mies kutsunut itseään Tohtoriksi? Jokin omituinen sananparsi toisella oli ollut käytössään, mutta Sheila ei osannut olla varma mikä. Oli saattanut olla jokin muukin ammatillinen termi, kuten vaikka maisteri. Kunnollista nimeä hän ei kuitenkaan muistanut kuulleensa.
Ja kuitenkin huolimatta menneisyytensä varjopuolista joihin tummatukkainen seuralainen liittyi, hän oli positiivisesti yllättynyt nähdessään tuon. Se oli mukava yllätys - ja yllätti hänet tosiaan, mistä todisteena oli raolleen päässyt suu ja hieman liian intiimisti tuijottava katse - vaikkei hän osannutkaan sanoa ollakko iloinen vai ei tuon ilmaannuttua tänne. Se kuitenkin oli merkki jostain elämää riipivästä kriisistä - eihän tänne muuten tultu, eihän? Ilon ja harmin ja lievän epävarmuudenkin pyörteissä kiharatukan oli vaikeaa valita naamalleen oikeanlaista ilmettä, joten hänen ammattitaitonsa karisi heiveröiseen hymyyn ja turhankin pitkään taukoon, kun yritettiin valita mitä sanoa. Ollakko kuin ystävä, ilahtua tuon tulosta ja kysellä pinnallisia kuulumisia vai jatkaakko kuin ammattilainen, välittämättä menneisyydestä? Tohtori - mikäli tuo tohtori oli ollut - tosin selkeästi näytti halukkaalta yllättämään hänet ja lähestymään epäammattimaisissa puitteissa.
"Hei", Sheila vastasi ja onnistui tervehdyksensä myötä saamaan hieman enemmän iloa asenteeseensa. "Tämä vaikuttaa jo melkein synttäriyllätykseltä - tai polttareilta kenties. Puuttuu vain että hyppäisit keskeltä valtavaa kakkua." Hän oli kuitenkin valinnut ystäväkohtaisen lähestymistavan, mutta kurkotteli nyt kättelemään Tohtoria - jotain ammattimaisuutta oli säilytettävä. Miehen virne alkoi silti tarttumaan häneenkin. "Mutta vaikka iloitsenkin ihastuttavasta ilmestymisestäsi, tämä on viimeinen paikka jossa olisin halunnut kohdata sinut uudelleen. En voi muuta kuin olettaa että elämässäsi on tapahtunut muutos? Vaikka autankin mielelläni, olisin toivonut että elämäsi pysyy hyvillä ja edes suhteellisen turvallisilla raiteilla." Tässä kohtaa naisen silmistä kuvastui jo aito huoli. "Ethän piilota ongelmiasi pirteän ulkokuoren alle?"
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Dec 2, 2014 5:05:46 GMT
Sheila vaikutti juuri niin yllättyneeltä, kuin Tohtori oli osannut kuvitellakin. Tummahiuksinen vastasi naisen intensiiviseen ja selvästi yllättyneeseen katseeseen ja tämän kasvoilla koreili äärimmäisen tyytyväinen hymy. Sheila ei selvästikään ollut osannut kuvitellakaan törmäävänsä vielä kerran häneen. Vaikka viime kertainen tapaaminen ei Sheilan näkökannalta ja elämäntilasteessa ollutkaan ehkä kaikista suotuisin ja positiivisin, vaikutti nainen silti olevan mielissään jälleennäkemisestä.
"Olen kerran kokeillut sitä, ettekä te ihmiset selvästikään tunnu pitävän kakuista hyppäävistä tohreista", mies huomautti Sheilan kommentille synttärikakusta ja polttareista. Tohtori oli tosiaan kerran aikaisemmin temppua jo kokeillut - Roryn polttareissa - eikä mies tahtonut uskoa, että Sheilakaan olisi järin paljoa ilahtunut kakusta hyppäävästä miehestä menneisyydestä. Vaikka Tohtorin omasta mielestä temppu olisi ollut vähintäänkin mitä omaperäisin ja mahtavin.
Sheilan seuraavat sanat osuivat yllättävän oikeaan paikkaan, ja tämän kysymys saikin Tohtorin suupielen nytkähtämään aavistuksen verran ylös surumielisesti. Voi niitä aikoja. "Kyllä - eikun siis ei, eijeijei, ei todellakaan mitään sellaista. Satuin ajelemaan vain tässä lähistöllä ja päätin piipahtaa. Ei mitään sen kummallisempaa", myöntävä vastaus oli aluksi livahtanut vahingossa, mutta loppu sanoilla pyrittiin selvästi kieltämään koko lipsautus. Tummahiuksisen levoton ja välttelevä katse lipui seinustan vierellä olevalle kirjahyllylle ja Tohtori nousi seisomaa, kiiruhtaen kirjahyllyn luokse, kuin etsien sieltä muka jotain hyvinkin mielenkiintoista. Todellisuudessa oli helpompaa olla toiseen selin, sillä hän kykeni vain aavistamaan ettei Sheila ehkä uskonut hänen toista selitystä, eikä mies halunnut siksi kohdata Sheilan katsetta. Katse haravoi hetken kirjoja. Nimet olivat tuttuja. Hän oli lukenut niistä moniakin. Yksi satunnainen kirja napattiin hyppysiin ja sitä selattiin hetken aikaa, pitkän ja hoikan sormen käydän tekstiä lävitse rivi riviltä. "Oikeastaan", Tohtori oli hetken vaiti ja lopulta nosti katseensa kirjasta Sheilaan. Ilmeessä oli hetken jotain lapsekkaan viatonta ja suojamuureista riisuitunutta, "Halusin vain tietää, mitä sinulle kuuluu." Sanat tulivat sydämestä ja niitä todella tarkoitettiin. Mies oli viime aikoina kovastikin miettinyt Sheilaa, ja hänen saatua tietää naisen olevan terapeutti, oli tohtorille tullut lähes pakonomainen etsiä tuo käsiinsä. Se oli jotain tiedostamatonta tarvetta tuelle. Henkiselle sellaiselle, sillä kuka muukaan voisi häntä paremmin ymmärtää kuin psykologian ammattilainen? Noh, ei ehkä todellisuudessa kukaan, sillä Tohtori itsekään ei aina ymmärtänyt itseään ja oivalluksiaan. Hän oli usein itselleenkin suurensuuri mysteeri, mutta jollakin henkisellä tasolla hän vain kaipasi naisen läsnäoloa. Seuraa. Ja tukea.
|
|
Fizdu
(Senior Member)
Posts: 451
|
Post by Fizdu on Dec 6, 2014 18:11:52 GMT
Harvinaista kyllä Tohtori jopa vaikutti henkilöltä joka saattaisikin hypätä suuren täytekakun sisältä - niinpä Sheila ei juurikaan hämmästynyt toisen tunnustuksesta kokeilleensa asiaa, mutta sen sijaan punertavat kulmat kohosivat epäileväisinä ylemmäs Tohtorin ristiriitaiselle vastaukselle. Myöntäminen oli saattanut olla pelkkä ajatuskatko, sillä miehen pää oli epäilemättä täynnä tuhansia toisistaan ihmeellisempiä asioita jotka paikoitellen estivät loogisen ajattelun, mutta virhe korjattiin liian nopeaan ja sitä hävettiin liikaa jotta sen olisi voinut ottaa sellaisena. Vaikka kiinnostus kirjahyllyynkin saattoi olla aitoa, se näytti oivalliselta tilaisuudelta vältellä suoraa kontaktia. Sheila tiesi tuon käytöksen olevan normaalia ja jopa yleistäkin - moni yritti vältellä ja jopa kieltää ongelmiaan vielä täälläkin. Jotkut kokivat itsensä epäoikeutetuiksi hakemaan apua, sillä ongelmista ei kertonut mikään muu kuin huono tunne muuten täydellisen elämän keskellä. Tohtorikin saattoi olla vain liian vaatimaton valittaakseen tunteistaan, sillä selkeästi tuo osasi jatkaa elämäänsä positiivisella asenteella ilman apuakin. Sheila halusi antaa tuolle aikaa jäsennellä ajatuksiaan ja kertoa niistä hänelle sitten kun tuo olisi valmis, joten niinpä hän teeskenteli uskovansa miestä, mutta oikeasti päätti pitää tuota silmällä. Mikäli tummatukkainen alieni jatkaisi ristiriitaisten signaalien lähettämistä ja yrittäisi sitten uudestaan paeta hänen elämästään mitään selittämättä, nainen kahlitsisi hänet tuohon sohvaansa ja pakottaisi miehen avautumaan. Vaikka hän oli otettu että Tohtori halusi edelleen kuulla hänestä näinkin pitkän ajan jälkeen, moinen menneiden kaipailu ja vanhojen ystävien luona vierailu toi epäilyttävästi hänen mieleensä itsemurhaa edeltävän käytöksen.
Hän yritti piilottaa epäilyksen silmistään ja näyttää niistä vain lempeyttä ja kiinnostusta - ei sääliä tai pelkoa toisen puolesta, vaikka hän tunsi niitäkin. "Voin sanoa että minulle kuuluu paljon parempaa kuin viimeksi - elän kiireistä, mutta hyvää elämää. Teen paljon vapaaehtoistyötä ja rakastan auttaa ihmisiä täällä toimistolla. Olen ehkä saanut sen tarkoituksen elämälleni, jota viimeksi hain." Niin hän ainakin uskotteli itselleen, vaikkei osannutkaan olla varma. Hän oli kyllä tehnyt parannuksen ja löytänyt edes jonkinlaisen hyödyllisen aseman yhteiskunnassa, mutta silti se tuntui tyhjältä. Siltä, kuin siitä puuttuisi jotain. Puuttuva palanen saattoi olla vain aviomies ja pari temmeltävää lasta, mutta hän ei oikein uskonut siihenkään. Kadonnut palanen, joka esti häntä saavuttamasta todellista onnea, tuntui olevan jokin kiinninnäinen osa hänen sisällään. Kenties hän ei tuntenut itseään vieläkään kunnolla, vaikka lähenikin pikkuhiljaa keski-ikää - tai uskaltanut tuntea. Sisimmissään hän hyvinkin pelkäsi itseään.
"Kauanko siitä on sinulle? Viime tapaamisestamme siis?" Punatukkainen kaunotar nousi ylös ja lähestyi ulkoavaruudesta tullutta muukalaista. Tuon sylissä oleva kirja levensi hymyä hänen huulillaan. "Tuo on yksi suosikeistani", hän tokaisi. "Se on kaunis ja kepeä, vaikkakin hieman hullunkurinen. Muistuttaa minua etäisesti sinusta. Olit yksi käännekohta elämässäni, joka sai minut varmuudella tähtäämään kohti parempaa tulevaisuutta. Yksi syy, jonka avulla päätin haluavani olla hyvä ihminen." Hän nosti vaivihkaa katseensa kirjasta suoraan Tohtorin silmiin. Hän tutki niiden katsetta, yritti nähdä niiden läpi syvälle sieluun. Ne olivat viisaat ja vanhat silmät, vaikka Tohtori ei muuten siltä vaikuttanutkaan. "Olen iloinen että tulit."
Hänen aikataulunsa mukaan heillä oli tunti aikaa jutella. Sheilaa hieman harmitti, että Tohtori oli ilmestynyt tänne eikä hänen kotiinsa - kerran jos kyseessä oli vain vierailureissu, hän olisi mielummin ollut kykeneväinen tarjoamaan vieraalleen tuoreita pullia tai edes kasan keksejä. Sentään hän voisi työntekijöiden huoneessa käydä keittämässä kupin kahvia, vaikka Tohtorin olisikin tyytyminen pelkkään muovimukiin sen kanssa. "Haluatko kahvia? Voisin keittää kupilliset, mikäli sinun energiselle sielullesi uskaltaa juottaa kofeiinia."
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Dec 6, 2014 20:32:02 GMT
Kirjahyllyn tutkiminen antoi Tohtorille turvan, sillä näin hänen ei tarvinnut kohdata Sheilan epäilevää katsetta, sillä hän kykeni arvaamaan ettei nainen täysin purematta niellyt epämääräistä vastausta. Nainen ei tosin lähtenyt väittämään vastaankaan, eli joko toinen oli uskonut ajanherran selityksen tai sitten tämä antoi asian olla. Niin tai näin, oli mies kuitenkin tilanteesta huojentunut. Hän aikoisi jossain vaiheessa kertoa Sheilalle tulevasta, mutta vasta sitten kun siihen oli sopiva hetki. Edes Tohtorikaan ei ollut niin hullu, että pamauttaisi tiedon kuolemastaan ystävälleen heti kättelyssä.
Sheila kertoi elämästään, mikä sai Tohtorille lämpimän, toispuoleisen hymyn aikaiseksi. Nainen oli edistynyt elämässään. Vuodet olivat kasvattaneet Sheilasta hienon naisen, mikä omalta osaltaan muistutti Tohtoria myös siitä surullisesta tiedosta, että ihmiselämä oli nopeasti ohi kuluvaa. Ihmiset eivät eläneet koskaan pitkään, ja aika kului ja näkyi heissä aina liian nopeasti. Niin se näkyi myös Sheilassa aikuiseksi kasvamisena ja varttumisena, vaikka Tohtori olikin tyytyväinen saadessaan tiedon siitä, että nainen oli onnellinen. "Sheila Levett ja hänen suloinen tarkoituksensa", todettiin äänessä ehkä lievää haikeutta ja lempeyttä. Katse pidettiin naisessa. Tohtorilla itselläänkin oli ollut aikoinaan montakin tarkoitusta ja hänen silmät olivat nähneet monta eri tarinaa, mutta nyt Tohtorista tuntui lähinnä tyhjältä. Hän oli tällä hetkellä kuin kirja, joka oli viimeistä sivua vaille valmis. Kuin viimeistä tarkoitustaan vaille valmis. "Aivan liian pitkä aika. Olet kasvanut naiseksi", ajanherra sanoi, pitäen katseensa edelleen Sheilassa, tämän lähestyessä miestä. Katseet kohtasivat ja hymy leikki hetken miehen huulilla. "Ja minä olen iloinen siitä, että tulin", vastattiin ja naisen nenän kärkeen kosketettiin leikkisästi hipaisten. Vielä muutama päivä sitten tohtori ei olisi osannut arvatakkaan, kuinka hyvältä Sheilan jälleennäkeminen tuntuikaan.
"Kahvi käy hyvin", Tohtori vastasi Sheilalle. "Mutta muista, minä en vastaa seurauksista, mikäli annat minulle kofeiinia", huudahdettiin vielä naisen perään leikkisästi Sheilan lähdettyä keittämään kahvia. Tietenkään kofeiini ei vaikuttaisi ajanherraan sen kummemmin kuin ihmiseenkään, mutta toisaalta... pakkohan se oli taas lohkaista jotain hauskaa.
Sheilan lähdettyä, tohtori jatkoi huoneen tutkimista. Utelias katse kiresi huonetta. Katse kävi Sheilan työpöydällä, jossa oli erilaisia esineitä. Yksi silmiin pistävistä ja mielenkiinnon herättäjistä oli ikiliikkuja, eli Newtonin kehto. Sitä koskettiin ja niin kuulat lähtivät heilumaan. Se heiluivat rauhalliseen tahtiin ja niistä lähti kevyt pieni ääni, joka täytti muuten hiljaisen huoneen. Liike oli melkeinpä hypnoottista, ja se sai ajanherran kyykistymään työpöydän viereen, newtonin kehtoa ihailemaan.
|
|
Fizdu
(Senior Member)
Posts: 451
|
Post by Fizdu on Dec 9, 2014 16:49:51 GMT
Tuntien Tohtorin kosketuksen vielä nenänvarressaan Sheila suuntasi kulkunsa ovelle, vaikka Tohtorin jälkihuudon kuullessaan hänen oli pakko kääntyä vielä kertaalleen kynnyksellä ja vilkaista tuota huvittuneesti. Pienessä keittiössä tuo huomasi ajatuksiensa harhailevan, kun puruja lensikin suodattimeen epähuomiossa tuplasti mitä olisi pitänyt. Nyt kun ympärillä oli vain tyhjä huone ja hiljaa poriseva kahvinkeitin, koko tilanne tuntui epätodelliselta. Hän oli paennut menneisyyttään niin kauan, että nyt kun se tuli vierailemaan nurkan takaa, tuntui kuin jokin vieras ulottuvuus, tuntematon universumi tai kauan sitten nähty uni olisi ilmestynyt. Oliko hän todellisesti tässä vai kuitenkin makaamassa kotonaan vällyjen alla uneksimassa? Jotain osaa hänessä houkutteli jäädä keittiöön ja jättää Tohtori yksinään siksi aikaa, kunnes tuo päättäisi lähteä. Se olisi helppo tapa kieltää menneisyys ja teeskennellä ettei sitä olisi olemassakaan, olikin sitten niin että Tohtori edusti siinä menneen hyvää puolta. Mutta puhe voisi hetkenä minä hyvänsä kääntyä ikävimpiin asioihin...
Onneksi se oli sentään vain pieni osa hänessä. Vaikka se kuiskuttelikin hänen korvaansa, hän oli haluton toimimaan sen sanelemien ehdotusten mukaan. Yhdeksänkymmentä prosenttiä hänestä oli aidosti riemuissaan miehen seurasta ja aikoi toimittaa kahvikupin perille kaikesta huolimatta. Ainoa harmillinen puoli oli se, ettei hän kuollakseenkaan muistanut tai tietänyt käyttikö Tohtori kahvinsa kanssa maitoa tai sokeria - niimpä hän päätyi taiteilemaan kahta mukia kädessään ja sokerikippoa sekä maitopurkkia kainaloissaan. Matka takaisin oli hankala ja varovaisuudestaan huolimatta nainen onnistui läikyttämään kantamuksiaan.
"Varo, maailman seitsemäs ihme lähestyy", Sheila varoitti Tohtoria astuessaan takaisin huoneeseen. Yhtä aikaisesti hän yritti kumartua laskemaan kainalossaan olevia tavaroita pöydälle ja ojentamaan Tohtorille sitä vaivaista muovikuppia, johon tuon oli tyytyminen. Nainen tunsi itsensä aivan sirkustaiteilijaksi taipuessaan sillä tavalla omituisesti kaksinkerroin, eikä se häneltä sirkustaiteilijan sulavuudella sujunutkaan - sokerikippo nimittäin putosi kesken yrityksen ja levitti sisältönsä lattialle. Hän kuitenkin ohitti sen lievästi naurahtamalla ja varmisti että Tohtori edes sai juomansa ehjänä perille. "Toin sokeria siltä varalta jos käytät sitä, mutta tarkemmin ajateltuna en taida suositella sitä. Ilmeisesti ne räjähtävät ympäriinsä välttyäkseen kylvetykseltä. Maito sen sijaan saattaa olla vaaratonta."
Hän kumartui poimimaan muutaman palasen, mutta antoi sen sitten olla ja lukitsi istensä tuolin päälle. "Se on minulla ikään kuin muistilappuna", hän kertoi Newtonin kehtoon viitaten. "Siitä että elämä jatkuu aina eteenpäin ja aika kuluu. Siitä että aikaansa ei kannata tuhlata, kun ei koskaan tiedä koska omat kuulat lakkaavat liikkumasta..." Sitten hän virnisti leikkisästi. "Vaikka toisaalta voisin kertoa käyttäväni sitä asiakkaiden vaivuttamiseen hypnoosiin ja sitä kautta maailmanvalloitukseen. Kaiketi se voisi toimia niinkin."
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Dec 10, 2014 8:30:59 GMT
Newtonin kehdon kuulat liikkuivat hitaasti ja rytmikkäästi edes takaisin. Huone oli täysin hiljainen ajanherran keskittyessä vain katselemaan ihmislajin yhtä hienointa laitetta. Se oli täysin tasapainoisen muotoinen, pieni ja siro, runko metallista valmistettu. Omalla tavallaan laite muistutti paljon edes takaisin vierivästä ajasta. Ajasta, mikä tulisi aina muuttumaan ja vierimään eteenpäin. Mikäänhän ei koskaan ollut ikuista - ei edes ikiliikkuja.
Hiljaisuuden ja ajanherran mietteet katkaisi Sheilan heleä ääni. Tohtori käänsi katseensa naiseen ja hymyili vinosti näylle. Tämä suoristi selkänsä, nousten seisomaan. "En tiennytkään sinussa olevan akrobaatin vikaa", sanottiin, kallistaen aavistuksen verran päätä. olemus oli huvittunut. Sheila halusi selvästi panostaa. Ajanherralle itselleen olisi käynyt vain pelkkä kahvikin. Hän piti sokerista, ja käytti sitä mieluusti, mutta olisi kyllä tyytynyt vähempäänkin. Ojennettu kahvimuki kuitenkin napattiin hyppysiin ja se asetettiin pöydälle, samalla kun mies suuntasi askeleensa takaisin sohvalle. Sheilan kahvikupin ojentaminen ei kuitenkaan sujunut aivan odotetusti, sillä nainen onnistui tipauttamaan sokerikulhon alas. Kuului kolahdus, mutta kulho ei särkynyt. Sokeripalat sen sijaan lennähtivät pitkin työhuonetta. Ajanherra nosti kulhon maasta ja pelasti lähimmät lattialle vierineet sokeripalat, samalla kun Sheilalle itselleen annettiin tilaisuus rauhoittua ja istuutua alas. Sokerit laitettiin takaisin kulhoon ja kulhoa katseltiin lähemmin. "Näin hienoa lasia ja sinä viskot sitä kuin mokomaa Dalekia uutena vuotena", Tohtori heristi sormeaan leikkisästi, virnistyksen kera. Tämän jälkeen kulho asetettiin takaisin pöydälle. Avaruuden oma Peter Pan hypähti itse sohvan selkänojan ylitse takaisin istumapaikalleen. Hypyn jälkeen mies suoristi automaattisesti rusettinsa.
Sheilan sanat Newtonin kehdosta saivat ajanherran jälleen vilkaisemaan työpöydällä olevaan laitteeseen. Hymy oli hetken surumielinen. Kiharahiuksisen sanat olivat osuneet varsin oikeaan ja hetken ajan Tohtorille tuli vastustamaton halu paljastaa todellinen syy tuloonsa. Kuolemastaan ilmoittamisen. Mutta ennen kuin suu saatiin auki, tämä alkoi empimään. Sanat jäivät kurkkuun möykyksi. Viime tingassa päätös peruttiinkin ja päätettii jättää tuonemmaksi. Tilanne ei ollut vielä oikea, mutta onneksi naisen seuraavat sanat saivat muuta ajateltavaa. "Ahaa! Olenkin aina tiennyt, että suunnittelet jotain tuollaista", mies naurahti, osoittaen toista sormellaan, kuin paljastaen toisen suunnittelemasta maailman herruutta.
Tämän jälkeen kahvikuppi napattiin hyppysiin. Kuppiin ladottiin aikaisemmin pelastettuja sokeripaloja vinopino, jonka jälkeen mies maistoi sekoitustaan. Koska kahvipuruja oli tullut tupla-annos, oli maku kitkerää ja makuelämys sai ajanherran irvistämään. Tämä sylki juoman takaisin kuppiin ja pahvimuki asetettiin takaisin pöydälle. Katse kävi Sheilassa. Sitten jälleen kahvikupissa. Kuppia työnnettiin vielä kauemmaksi itsestään, keskelle pöytää. "Yäk, kuinka te voitte juoda tällaista", valitettiin. Hän ei ollut koskaan varsinaisesti pitänyt kahvista, vaan oli lähinnä oppinut juomaan sitä kohteliaisuussyistä. "Et kai aikonut myrkyttää minua?", kulmaa kohotettiin, äänensävyn ollen leikkisä. Tietenkään Sheila ei ollut aikomassa myrkyttää häntä, mutta toisaalta ainahan sitä vähän piti toiselle naljailla.
Koska kahvi oli ollut pahaa ja heillä oli vain tunti aikaa, tuli Tohtorille yllättäen mahtava idea mieleen; Hänhän oli ajanherra ja kykeni leikkimään ajalla. Miksi he eivät siis pitkittäisi tapaamista ja lähtisivät Tardisilla reissuun! Ajatus sai innostumisen väreet kulkemaan pitkin selkärankaa ja tuo kapusi pöydän ylitse Sheilan luokse. Katse vietiin punapään silmiin. "Hiuksesi ovat kauniit ja sinä olet kauniimpi kuin koskaan ennen, mutta se ei ole syy minkä vuoksi tulin", Tohtoin kasvoille levisi innostunut hymy ja puhe oli nopeaa, "Miltä siis kuulostaisi... Minä ja sinä. Tänään. Nyt. Heti?" Kysymys saattoi ehkä kuulostaa joltain aivan muulta kuin ehdotukselta lähteä seikkailemaan Tardisilla, mutta tätä seikkaa ajanherra itse ei huomannut. Mies ryntäsi kuin innostunut duracell-pupu ulko-oven luokse ja se avattiin. Oven suuhun kuitenkin pysähdyttiin ja vasta nyt mies huomasi, että Sheila tuskin oli ymmärtänyt ehdotusta täysin. "Meillä on vain tunti aikaa ja minä olen ajanherra. Minulla odottaa avaruusalus pihalla, joten mikä meitä estää lähtemästä pienelle ajelulle", asia muotoiltiin nyt paremmin, mutta innostunut hymy ei kadonnut minnekään. "Lupaan palauttaa sinut takaisin samaan aikaan ja paikkaan! Tule nyt!", kämmenet lyötiin yhteen innostumisen merkiksi ja mies katosi käytävään, olettaen naisen seuraavan perässä.
|
|
Fizdu
(Senior Member)
Posts: 451
|
Post by Fizdu on Dec 11, 2014 17:16:34 GMT
Kiharatukkainen, tässä maailmassa varsinkin tavallinenkin nainen virnisti Tohtorin saadessa hänet kiinni moisista maailmanvalloitusajatuksista. Hän hörppäsi kulauksen omasta kahvistaan samalla aikaa kun mies otti oman käteensä. Vaikka hän kenties oli jo viimeksi tottunut kyseisen henkilön omituisuuksiin, toisen kahvin sylkeminen takaisin kuppiin tuli yhtä suurena yllätyksenä kuin koko miehen ilmestyminen, ja sen seurauksena hän oli vetää omat kahvinsa väärään kurkkuun ja sylkeä ne toisen perään pöydälle. Yskien hän kiirehti laskemaan kuppinsa ja lyömään rintaansa pariin kertaan pontevasti saadakseen henkensä kulkemaan. Ilme suuntautui Tohtoriin ihmettelevänä ja epäuskoisena. "Et kai sinä yritä tukehduttaa minua?" Hän vastasi takaisin Tohtorin leikkisään kysymykseen. Hyvällä tuurilla hän sai kaiken nesteen kulkemaan onnellisesti ruokatorvea pitkin alas, mutta hän ei hetkeen tohtinut yrittää uudelleen. Nyt tuntui vaaralliselta hetkeltä juoda kahvia.
"Oliko se todellisuudessa noin pahaa?" Nainen kysyi vieläkin epäuskoisena. Hän oli kyllä tottunut elämään puolittain kuolleiden makunystyröiden kanssa - niin ainakin hänen ystävänsä hänelle sanoivat, kun hän pystyi syömään käytännössä melkein mitä vain - mutta koskaan hän ei ollut tiedostanut keittävänsä noinkin huonoa kahvia. Vaikka purujen laskennassa olikin tullut pieni virhe, niin niiden laatu oli hyvä ja sokerinkin olisi pitänyt korvata pieni pala siitä. "Jos yrittäisin myrkyttää sinut, voisin tarjota jotain paljon pahempaakin. Koita vaikka jotain niistä lukuisista maustetuista ja terästetyistä glögeistä. Niitä eivät juo ketkään muut kuin jo valmiiksi kuolleet."
Tohtorin seuraavan puheryöpyn aikana Sheila oli onnellinen ettei hänkään ollut enää koskenut kahviinsa - sillä kertaa hän olisi varmasti tukehtunut. Aluksi oudosti pukeutuneen alienin sanat vaivat hänet hämilleen ja punastumaan - kukaan ei ollut pitkään aikaan sanonut hänen olevan kaunis. Ei ainakaan tosissaan. Hän oli vältellyt sen kaltaisia kontakteja eikä ollut antanut kenelle oikeastaan edes tilaisuuttakaan sanoa niin. Seuraavaksi hän oletti toisen vihdoinkin avautuvan sisimmästään. Olihan toinen aikonut kertoa todellisen syyn tuloonsa. Mutta sen sijaan hän kuuli ehkä hämmästyttävimmät ja vaivaannuttavimmat sanat ikinä. Kysymys oli niin suora ja pikainen, ettei hän osannut muuta kuin aukoa suutaan niin kuin kala kuivalla maalla. Miten sellaiseen kuului edes vastata, varsinkaan jos halusi olla kohtelias? Hän ei varsinaisesti jakanut Tohtorin tuntemaa mieltymystä, ei ainakaan yhtä intohimoisesti. Toinen ei ollut tismalleen hänen hakemaansa tyyppiä - tai lajia ylipäätään. Vaikkei hän ollutkaan negatiivinen rajoja ylittävää rakkautta kohtaan, hän sentään halusi peittojensa alle jonkun, jonka kanssa ei olisi vaarana synnyttää epämuodostunutta, tähän maailmaan sopimatonta tai muuten hämmentynyttä lasta. Tai jonka kanssa synnyttäminen ylipäätään olisi mahdollista - vaikka Tohtori näyttikin heidän kaltaisiltaan, ei välttämättä ollut varmaa että tuo kykenisi saamaan jälkeläisiä ihmisten kanssa.
Ja mikäli muukalainen ei olisi hämmentänyt häntä jo tarpeeksi pelkästään kysymällä, ryntäsi tuo nyt ovelle. Toiselle ei näemmä riittänyt yksityinen, mutta silti riskialtis hetki hänen huoneessaan, vaan tuo välttämättä näytti haluavan hieman julkisemman hellimishetken. Kenties näyttääkseen muulle maailmalle kuinka ihana Sheila hänen mielestään oli. Mutta Sheila itse ei saanut itseään nousemaan tuolilta, vaikka toinen niin selkeästi odotti hänen seuraavan. Ehkä hän silti ymmärsi toista. Moinen hellyynkaipuu sopi hyvin yhteen tuon mahdollisen sisäisen tuskan kanssa. Hyväksyntää haettaisiin kaikkialta, jopa vanhoilta ja kauan sitten taakse jääneiltä ystäviltä. Vaikka intohimon tunteita ei olisi aiemmin ollutkaan, tuskan keskellä pienikin välittämisen merkki tai tunneside saattoi kasvaa yltiömäiseksi tarpeeksi.
Tohtorin selitettyä viestiään tarkemmin - vaikka vieläkään ei voinut olla varma, oliko tämä kutsu ajelulle, vai oliko ajelu vain synonyymi äsken ehdotetulle toiminnalle - Sheila tunsi nolostuvansa entisestään. Oli tyhmää tulkita miehen signaaleita oitis merkkinä jostain suuremmasta, vaikka ne kenties sekavia olivatkin. Toinen oli kuitenkin mieleltään ikään kuin viaton lapsi. Aiempien kokemuksiensa perusteella Sheila ei ollut edes varma tuntisiko Tohtori käsitteen lisääntymisestä. Mutta toinen oli mies. Eivätkö kaikki miehet tunteneet?
Tietämättä ollakko pettynyt vai ei tai mitä odottaa, Sheila katseli Tohtorin katoavaa selkää ja ryntäsi hetken päästä tuon perään. Ei hän ollut suostunut mihinkään, mutta toinen ei jättänyt hänelle vaihtoehtoa. Ja sitä paitsi hän oli vannonut pysyvänsä miehen kannoilla sinne asti, kunnes voisi olla varma ettei tuo hautonut mielessään mitään suurempaa tai vaarallista.
"Ajelulle minne?" Nainen huusi miehen perään saatuaan tuon taas näköpiiriinsä. Hän oli päättänyt olla kommentoimatta äskeistä hämmennystään. "Oletko varma että sitä voi kutsua edes ajeluksi? Meinaan, minusta ei varsinaisesti vaikuttanut viime kerralla että ajaisit sitä."
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Dec 11, 2014 18:47:29 GMT
Sheila tuli kuin tulikin ajanherran perässä käytävälle. Tohtori porhalsi edellä ja laskeutui ensimmäisen porrastasanteen liukumalla kaidetta pitkin alas. Kuullessaan Sheilan äänen, tämä kääntyi naiseen päin. "Ajelulle minne tahansa, mihin aikaan tahansa ja milloin tahansa! Ja sitä paitsi teknisesti ottaen se on ajamista - minä painelen vain napeista, vedän vivuista ja toivon parasta", tämä pyörähti kannoillaan ja matka jatkui. Sheila saisi itse päättää minne he menisivät. Itse asiassa ajanherra ei ollut edes huomannut naisen hämmentyneisyyttä, sillä miehellä oli jälleen vauhti päällä ja kierrokset katossa. Oli helpompaa olla liikenteessä, kehitellen jotain uutta ja mielenkiintoista, kuin istua rauhassa aloillaan. Istumisessa ja paikoillaan olossa riskinä oli se, että keskustelu kääntyisi ikävimpiin asioihin ja ajanherran todelliseen tulon syyhyn, sillä punapäinen terapeutti taatusti epäili jotain. Siksi oli helpompaa antaa naiselle uutta ajalteltavaa ja vain odottaa sopivaa hetkeä tulosyyn kertomiselle. Sitä paitsi, mikä voisikaan olla parempi jäähyväistapaaminen, kuin lyhyt matka ajassa ja ikuisuudessa?
"Voin antaa sinulle minkälaisen kyydin vain haluatkaan!", kuului vielä portaista, vaikka ajanherra olikin jo jatkanut matkaansa, olettaen edelleen Sheilan tulevan nätisti perässä. Ajanherra ei vieläkään huomannut kaksimielistä sanavalintaansa tai edes naisen nolostumista. Tuolla ikuisella lapsella oli mielessään vain matka Tardisilla avaruuteen. Mitään muuta ei edes ajateltu, sillä mies kunnioitti Sheilaa. Hän ei halunnut loukata tuota, tai viedä heidän kaveripohjaista jälleennäkemistään mihinkään uusiin ulottuvuuksiin, jossa riskinä olisivat vain sydänsurut ja draama, sillä draamaa mies oli jo onnistunut keräämään elämässään ihan tarpeeksi - usein edes niin tahtomattaan. Sitä paitsi eihän ajanherra voisi heilastella ihmistä. Vai voisiko?
Rakennuksesta ulospäästyään tuo viimein pysähtyi. Tämä askeli rauhallisemmin talon nurkalle ja vilkaisi olkansa ylitse Sheilaan ovela ja äärimmäisen tyytyväinen hymy huulillaan. "Muistatko vielä tämän?", kysyttiin samalla, kun tummahiuksinen kaivoi äänimeisselinsä esiin ja osoitti sillä kohtaa jossa näkymätön Tardis sijaitsi. Samalla hetkellä sininen polisiikoppi ilmestyi takaisin Lontoon vilkkaaseen katukuvaan kuin tyhjästä. Tohtori asteli pitkin, kissamaisin askelin kohti rakasta avaruuslaitettaan, nojaten sitten sen seinämään. Katse käännettiin jälleen naiseen, kujeilevalla ilmeellä. "Sinulla on vielä mahdollisuus perääntyä".
|
|
Fizdu
(Senior Member)
Posts: 451
|
Post by Fizdu on Dec 15, 2014 17:15:54 GMT
Vipujen vetäminen ja parhaan toivominen kuulosti juuri siltä, millaisen mielikuvan Sheila oli viimekerralla touhusta saanut. Tardis oli vaikuttanut hyvin epävakaalta ja heittelehtivältä ajoneuvolta, mitä ei millään tavalla voinut verrata tavallisen auton mukavuuteen ja luotettavuuteen. Mutta siinä oli silti omanlaistaan särmää ja jännittävyyttä, jota nykyajan autoihin olisi ehkä kaivattu. Siinä oli tyyliä.
Puoliksi huokaisu ja puoliksi naurahdus karkasi juoksevan naisen huulilta Tohtorin huudolle portaista. Tuo oli sananvalintojensa kanssa niin täydellinen, ettei hän osannut sanoa pitäisikö toista sääliä vai sittenkin nauraa tuolle kömpelyydelle. Hänen teki osittain mieli lähteä mukaan samanlaiseen sananvääntöön vain saadakseen Tohtori puolestaan hämilleen, mutta hän pidättäytyi siitä. Sen voisi huonossa tilanteessa laskea huonoksi kiusanteoksi, ja mikäli miehen sanoissa oli ollut palanenkaan totuutta mukana, se voisi saada toisen vetäytymään, ja hän tosissaan halusi avata toisen mielen.
Hieman huohottaen hän seisahtui hymyilevän ja äänimeisseliä heiluttavan Tohtorin viereen. Siirtäessään silmille karanneita kutrejaan pois tieltä hän katseli miten sininen puhelinkoppi ilmaantui näkymättömistä aivan heidän eteensä. Se oli kauniimpi kuin hän oli muistanutkaan - haikailevasti hän kurkotteli koskettamaan sen puista seinää. Se oli todellinen, vaikka kaikki hänen tuntemansa fysiikan lait kenties taistelivatkin sen olemassaoloa vastaan. Äkillistä kaipuutta tuntien hän pudisti päätään. "En peräänny", hän vakuutti, vaikkei osannutkaan sanoa oliko hänen valintansa oikein vai väärin. Tohtorin auttaminen ja hänestä huolehtiminen tekivät siitä eittämättä oikean, mutta sillä voisi olla myös kielteisiä vaikutuksia hänen omalle elämälleen. Hän tiedosti vaarallisen elämäntavan mitä siniseen koppiin sisälle astuminen saattoi tuoda mukanaan ja tiedosti miten se saattaisi vaikuttaa hänen nykyisen hillittyyn luonteeseensa. Hän pelkäsi jäävänsä siihen koukkuun ja olevansa sen jälkeen taas kykenemätön palaamaan entiseen. Olisi helpompaa jäädä tänne, missä hän tiesi varmuudella kontrolloivansa itseään ja elämäänsä. Täällä olivat myös hänen potilaansa, joiden tulevaisuudella hän leikkisi myös, mikäli unohtuisikin reissulleen eikä enää palaisi töihin. Mutta hänen oli pakko mennä.
"Se on kauniimpi kuin muistin", Sheila puki ajatuksensa puheeksi ja laski kätensä ovelle. Hetken hän ajatteli avaavansa sen ja rientävänsä sisälle, mutta poisti sitten kätensä. Se olisi hyvien tapojen vastaista - vaikka hänen intonsa olikin suuri nähdä oliko sisusta yhä entisellään ja vaikka odotus heräsi voimakkaana hänen sisällään, ei hänen sopinut kiirehtiä itsekseen sisälle. Niimpä hän perääntyi antaakseen Tohtorin johdattaa heidät sisälle. "Oletko varma että pääsen takaisin tismalleen samaan ajankohtaan?" Hän varmisteli vielä kertaalleen. Se oli toistaiseksi hänen pääsijainen murheensa. "Inhoaisin jättää potilaitani heitteille."
Katse palasi takaisin aikamatkustuskoneeseen, ja nyt ulos pyrkivää innostusta oli vaikea peittää. Hymy leveni lyhyen hamekansalaisen huulilla, ja vaikka pieni palanen huolta kuvastuikin vielä hänen silmistään, jäi se taka-alalle. "Jätetään menneisyys taakse, jooko? Käydään jossain aivan uudessa paikassa. Jossain, missä ei voi millään tietää mitä tulee eteen. Olemmehan mekin muuttuneita. Uudet me, ja uudet maisemat. Uudelle elämälle."
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Dec 16, 2014 9:32:13 GMT
Tohtori seurasi katseellaan naisen reaktiota Tardisin ilmaantuessa jälleen näkyviin. Sininen poliisikoppi oli selvästi tehnyt toiseen syvän ja lähtemättömän vaikutuksen jo viime kerralla, eikä tilanne ollut tälläkään kertaa mitenkään poikkeuksellinen. Toisen sanat ja Tardisin pinnan koskettaminen saivat Tohtorin hymähtämään lempeästi. Tardis oli aina ollut kaunis myös ajanherrankin silmissä. Hän jos kuka oli täysin koukussa omaan elämäntyyliinsä. Monesti tummatukkainen oli miettinyt lopettavansa koko touhun ja vetäytyvänsä eläkkeelle - ehkä kasvattamaan kukkia jonnekin kauas kaikesta - mutta jokin selittämätön polte sai miehen kerta toisensa jälkeen lähtemään liikkeelle. Se oli elämän ja kokemisen jano. Halu, joka tulisi päättymään vasta kun mies oli haudassaan. Hän ei halunnut muuta, sillä Tardis ja vapaus mennä ja tulla tarjosi kaiken sen, mitä Tohtori oli elämältään halunnut. Kokemuksia.
Sheila kuitenkin vielä epäröi. Nainen murehti asiakkaitaan ja halusi vielävarmistaa pääsevänsä todella takaisin samaan aikaan ja paikkaan. Nainen oli aina välittänyt muista ja pistänyt muiden tarpeensa omiensa edelle. "Voit luottaa Tardisiin, se ei koskaan petä luottamusta", vastattiin Sheilalle ja sinisen poliisikopin kylkeen taputettiin kevyesti, tyytyväisyyttä uhkuen. Katse pidettiin naisessa vakuuttavasti. Toki Tardis oli vanha ja aikansaelänyt aikakone, eikä siihen koskaan tullut siksi luottaa täydellisesti, mutta pääsääntöisesti Tardis oli aina osunut oikeaan kohtaan. Muutamaa poikkeustilannetta tosin lukuunottamatta.
Sheilan innostus alkoi jo selvästi näkymään muuten niin hillityssä ja korrektissa punapäässä. Toisen sanat menneisyyden jättämisestä taakse ja matkasta uuden elämän kunniaksi saivat Tohtorin hymähtämään. Tämän katseessa oli hetken aikaa tietynlaista haikeutta ja tarkkasilmäinen saattoi huomata siinä lievää suruakin. Hänelle ei tulevaisuutta, tai uutta alkua enää suotu, vaan edessä häämötti väistämätön loppu. 22. huhtikuuta. Hänen kuolinpäivänsä ja viimeisimmän ajanherran aikakauden loppu. Mielikuva tulevasta kouraisi Tohtoria vatsanpohjasta, mutta tämä päätti työntää surulliset ajatukset takaisin taka-alalle. Nyt ei ollut murehtimisen aika. "Sinun uuden elämäsi kunniaksi", osoitettiin Sheilaan, sen saman aikaisemman innon palatesssa takaisin kuvioihin. Sitten mies pyörähti ja avasi rakkaan Tardisinsa ovet, vetäen Sheilan mukanaan poliisikopiin.
"Tervetuloa, tervetuloa! Kai muistat vielä paikat?", mies kääntyi vielä Sheilan puoleen ja ajanherran kämmenet koskettivat jälleen toisiaan. Kysymyksensä jälkeen aikuisen miehen ruumiissa oleva Peter Pan ryntäsi Tardisin kojelaudan luokse. Nyt oli lähdön aika. Kohti uusia seikkailuja. "Siis tulevaisuus. Uusi elämä. Täältä tullaan!", huudahdettiin ja yhtä vipua vedettiin taaksepäin. Se avasi Tardisin lukituksen ja sai koneen hurahtamaan käyntiin. Valot syttyivät Tardisin paneeliin ja ajanherra nykäisi tämän jälkeen vielä toista vipua. Sitten Tardis nousi ilmaan rajusti nytkähtäen. Valot syttyivät muuallakin avarsuusaluksessa ja kevyt hurina täytti aikakoneen. "Turvavyöt kiinni, Sheila, se on menoa nyt!", käännettiin innostunut katse naiseen ja kevyt naurahdus karkasi tummatukan huulilta. Adrenaliini virtasi jälleen miehen suonissa, saaden innostumisen ja energian suorastaan pursuamaan Tohtorista läpi. Hän suorastaan rakasti Tardisilla matkaamista ja sen tuomaa jännitystä. Vivun vetämisen jälkeen, muutamaa nappia painettiin ja Tardis lähti täyteen vauhtiin, kohti tuntematonta. Vilkas Lontoon keskusta jäi nopeasti taakse, sinisen poliisikopin lentäessä kohti avaruutta käsittämättömällä voimalla ja nopeudella.
Matka ei ollut pitkä, mutta se oli sitäkin epätasaisempi ja heittelehtivämpi. Joidenkin minuuttien kuluttua he olivat saapuneet määränpäähänsä ja Tohtori kykeni ohjaamaan Tardisin laskeutumaan. Tuttujen jarrujen narske kuului sisätiloihin asti ja hyvin pian aikakone oli maan kamaralla paikoillaan. Katse suunnattiin Sheilaan. "Sitten mennään", Tohtori hieroi kämmeniään yhteen myhäillen. Mikäli mies olisi pystynyt, tämä olisi varmasti suorastaan lentänyt Tardisista ulos. Sen verran vauhdikkaasti tämä kaahotti ovelle. Oven kahvasta napattiin kiinni ja Sheilaan vielä vilkaistiin henkeä pidätellen ja jännitystä pitkittäen. Tohtori itsekään ei tarkkaan tiennyt minne päin he olivat matkustaneet, sillä ajanherra oli antanut Tardisin itsensä päättää määränpää. Se oli hauskaa ajankulua silloin, kun tarvittiin jotain uutta ja jännittävää.
"Oletko valmis?", kysyttiin vielä Sheilalta. Ajanherra suorastaan värisi innosta, kun tämä viimein päätti tempaista oven auki. Mies astui ulos leveä hymy huulillaan ja vilkaisi ympärilleen. Hymy haihtui varsin nopeasti, tämän huomatessa uuden ympäristön; he olivat autiomaalla. Joka paikassa oli vain... hiekkaa. Ei mitään jännittävää, ei mitään uutta, ei mitään suurta seikkailua. Tohtori oli erehtynyt. "Tuota...", ajanherra kääntyi naisen puoleen. Tämä pyrki luomaan kasvoilleen jotain hymyntapaista, mutta se muistutti lähinnä pettymyksen tuomaa irvistystä, "Taisi tulla vika tikki. Annoin Tardisin itse päättää minne menemme ja... tässä sitä ollaan. Keskellä tyhjää autiomaata."
|
|
Fizdu
(Senior Member)
Posts: 451
|
Post by Fizdu on Dec 27, 2014 17:13:23 GMT
Sinisen kopin kynnyksen ylitettyään Sheila tunsi olonsa kuin uudelleen syntyneeksi - vaikka hän oli astumassa taianomaiseen, vauhdikkaaseen uneen, joka erosi huomattavasti normaalista ihmisten muotoilemasta todellisuudesta, hän tunsi ennemminkin heräävänsä siitä. Lukuisten yksityiskohtien täyttämä avaruusalus tuntui aidommalta mitä tekaistun kodikkaaksi sisustettu työhuone. Se tuntui huokuvan elämää, henkivän energiaa ja iloa ja sykkivää sisältöä hänen keuhkoihinsa, kaikkea sitä mitä hän oli väkisin yrittänyt sisällyttää arkeensa. Täällä se tuli luonnostaan ja se hieman huolestutti häntä, sillä tätä ei oltu tarkoitettu kestäväksi. Reissun tai kahden jälkeen hänen oli palattava takaisin, mutta hämmästyttävän helposti hän työnsi sen ja kaikki huolensa mielensä taka-alalle. Innostus valtasi hänen olemuksensa, ja nyt hänen tajuntaansa ei mahtunut muuta kuin Tohtori, tardis ja hän itse.
Hymy täytti hänen kasvonsa ja siniset silmät säihkyivät katseen kiertäessä monimutkaista sisustusta. "Taisin viimeksi suunnitella varastavani täältä sisustusvinkkejä omaan kämppääni", hän hihkui Tohtorin kysyessä muistiko hän paikat. Kiireesti hän kiiruhti toisen luo kojelaudalle ja tarrautui kiinni ensinmäiseen ulokkeeseen, josta arveli voivansa pitää kiinni ilman vaarallisia sivuvaikutuksia, kuten aluksen räjähtämistä tai jumittumista johonkin omituiseen aikavääristymään. Hän tuskin tajusikaan kuinka monimutkaisen laitteen kanssa he olivat tekemisissä, eikä halunnut sekoittaa sen kurssia. Matkojen hän sen sijaan muisti olevan varsin töyssyisiä, joten tuki oli ehdottomasti tarpeen. "Mutta se projekti osoittautui mahdottomaksi - mikään sisustusliike ei myy vähänkään samankaltaisia tuotteita!"
Valmiina matkaan punakutrinen nainen tarrasi kiinni kenties hieman lujempaakin kuin olisi ollut tarpeen. Silti hän yllättyi aluksen liikevoimasta ja oli alussa menettää tasapainonsa. Jännitys ja pelkkä vauhdin tuoma riemu sai hänet nauramaan ja näyttämään hetken aikaa nuoremmalta kuin olikaan. Hän myös tunsi itsensä nuoremmaksi - oli kuin hän olisi varhaisteini jälleen. "Oletko koskaan jäänyt kiinni ylinopeudesta?" Hän huikkasi tukevaa asentoa etsiessä ja katseli Tohtoria huvittuneena. Toinenkin näytti selkeästi nauttivan matkan tarjoamasta elämyksestä. "Tai kolaroinut? Vaikken tunne avaruuden lainsääädäntöjä, voisin vannoa että näin nopeasti kulkeva alus ilman kunnon ikkunoita on taatusti riskialtis!" Hän virnisti. "Vai sekö tässä juuri eniten viehättää? Riskinotto?"
Matka oli ohi melkein yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin, ja aluksen pysähdyttyä Sheila suoristi ryhtinsä ja sipaisi jälleen hiuksia pois naamaltaan. Vauhdin tuoma andrealiini sykki vielä hänen suonissaan ja sai Tohtorin matkan ovien luo vaikuttamaan dramaattisemmalta mitä se todellisuudessa oli. Kyse oli kuitenkin vain normaalin oven avaamisesta, mutta Sheila odotti alitajuisesti sen johdattavan heidät joko keskelle verenhimoisten alienien hyökkäystä tai uuteen maisemaan, jossa jokaisella otetulla askelella saattoi olla ympäristöön uudenlainen vaikutus. Valmiina hän siis nyökkäsi, hiipi lähemmäs ovia toisen perässä ja kurkisti toisen takaa ulos. Lienee tarpeetonta sanoa että autio hiekkameri heidän edessään ei vastannut hänen odotuksiaan. "Hmmh", nainen mietti ohuita kulmiaan kurtistaen kuin suostumatta uskomaan, että hiekanjyväset eivät alkaneet liikkua ja syödä heitä. "Ehkä se otti sanamme liian kirjaimellisesti. Halusimme uuden elämän, ja se kai tämä kirjaimellisesti on... Tyhjä. Vailla mitään. Uusihan täytyy aloittaa tyhjästä, ennen kuin sen voi täyttää millään. Hiekka voisi kuvastaa edellisen elämämme tuhkaa..."
Hän vilkaisi Tohtoriin, empi hetken ja astui sitten pari askelta ulos. Mitään ei tapahtunut, maa ei kadonnut hänen altaan eikä taivas pudonnut hänen päälleen. Mutta silti hänellä oli tunne, etteivät he olleet tulleet tänne turhan takia. Autiomaalla oli pakko olla jotain annettavanaan. Yllättävän, kenties selittämättömän innostuksen löytäessä hänet uudelleen hän kääntyi pyörähtäen takaisin Tohtoriin päin, levitti kätensä teatraalisesti taivasta kohden ja hymyili leveästi. "No, tule! Mitä haluat tehdä uudella, tyhjällä elämälläsi?" Hän haastoi toista tulemaan perässään juostessaan kauemmas hiekkadyynien syliin. "Kuka tietää, jos tämä onkin älyllistä hiekkaa, joka lukee toiveemme ja muovaa toivomamme eteemme? Jos jokaisella jyvällä on oma tietoisuus, joka yrittää telepaattisesti kommunikoida kanssamme? Tai jos ne ovat minikokoisia valvontakameroita, joilla vieras siviilisaatio tarkkailee muuta maailmaa?" Hän ei tiennyt mistä tämä mielikuvituksen purkaus ilmestyi hänen päähänsä, mutta se oli tervetullutta. Jokainen aikuinen tarvitsi vähän tämänkaltaista lapsenmielisyyttä elämäänsä.
Sheila kumartui ja nappasi kourallisen hiekkaa käsiinsä. Haistoi sitä. Vaikutti tavalliselta. Kunnes se valui itsestään alas hänen kädeltään ilman, että hän teki liikettäkään.
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Dec 27, 2014 20:40:00 GMT
Sheila astui poliisikopin ovesta ensimmäisenä. Tohtori jäi vielä hetkeksi aikaa seisomaan kynnykselle antaen analysoivan katseen vaeltaa ympäri aavikon siluettia. Paikka oli hiljainen ja laaja, ympäristön täyttyessä vain aavikon loppumattomasta hiekasta ja sen valtavista, vanhoista dyynimeristä. Tohtorin kulmat kurtistuivat pohtivaan kurttuun, katseen haravoidessa ympäristöstä edes jotain mielenkiintoista nähtävää. Tilanne oli oikeastaan hämmentävä; Tardis ei ollut koskaan pettänyt häntä ja jokaisella reissulla - siis joka ikisellä - oli aina ollut jokin tarkoituksensa. Sheilan ehdotukseen ajanherra ei vastannut mitään, mutta katse käväisi nopeasti naisessa ja kevyellä, pohtivalla nyökkäyksellä ilmaistiin olevan samaa mieltä. Katse haravoi vielä ympäristöä, ja vaikka ajanherra tiesikin, että kaikella oli aina tarkoituksensa, ei hän silti voinut sille mitään, että vahva pettymys pyyhkäisi miehen ylitse. Hän oli odottanut enemmän. Sheilan sanat tuntuivat silti loogiselta - Ehkä Tardis oli ottanut toivomuksen liian kirjaimellisesti ja aavikolla odottikin jotain.
Sheila puhui uudestaan ja tällä kertaa nuoren naisen sanat saivat ajanherran koko huomion osakseen. Toinen haastoi häntä jatkamaan matkaa. Kevyt, leikkimielinen ja kenties aavistuksen ilkikurinen hymy käväisi Tohtorin huulilla, tämän pitäessä katseen Sheilassa. "Odota vielä hetki!", sormea kohotettiin ilmassa ja mies katosi vielä hetkeksi Tardisiin. Tämä palasi tuota pikaa takaisin oven suuhun päässään suuri stetsoni. Tyytyväinen, leveä hymy kieli miehen olevan selvästikin tyytyväinen valintaansa. "Ei aavikkoa ilman stetsonia!", hehkutettiin. Rusetti sekä stetsoni suoristettiin ja niin mies seurasi punapäätä edemmäs dyyneille.
Sheilan arvailut saivat Tohtorin tuhahtamaan. "Oh, älä viitsi Sheila! Tuo on täyttä hölynpölyä. Älyllinen hiekka on väriltään vaaleanpunaista ja sitä paitsi se ei pitäisi minusta - olen kerran tavannut sellaista. Eikä hiekkaan piilotettuja minikokoisia valvontakameroitakaan ole enää, se on edellisen vuosituhannen tekniikkaa", huomautettiin aivan kuin asia olisi enemmän kuin itsestäänselvyys - olivathan he kuitenkin matkanneet reippaasti tulevaisuuteen, kauas Maasta. Askeleet jatkuivat hieman edemmäs punapäästä ja ajanherra kyykistyi. Hiekkaa otettiin käteen ja sitä tutkittiin. Hiekan jyviä ripoteltiin vapaalla kädellä maahan, katseen analysoiden sitä. Hiekka oli täysin tavallista, vailla mitään sen suurempaa tai mielenkiintoisempaa tarjottavanaan. Hiekka valui sormien lävitse kuin eteen päin vierivä aika. Se oli kuin aika joka valui hukkaan huomaamatta. Tohtori huokaisi kevyesti, suoristi selkänsä ja käänsi katseensa Sheilaan. Myös nainen oli ryhtynyt tutkimaan hiekkaa. "Löytyykö mitään?", Tohtori kysyi, harppoen toisen luokse. Naisen kädessä olevaa hiekkaa myös nuuhkaistiin, mutta lopulta se todettiin mielenkiinnottomaksi ja tämä pyörähti Sheilan selän taakse - kenties jatkaakseen matkaa toiseen suuntaan. Juuri sopivasti Tohtorin katse kiinnittyi kuitenkin hieman etäämmälle dyynille. Dyynillä välkkyi selvästi jotain kimaltavaa ja se Jotain sai ajanherran silmät laajenevaan innosta ja tyytyväisen virneen palaamaan kasvoille. Seikkailunhalu kutitti vatsapohjassa ja katse pidettiin välkkyvässä kohteessa. Autiomaalla oli kuin olikin ollut jotain! Tardis oli jälleen osunut oikeaan. "Sheila, katso, katso! Tuolla on jotain!", osoitettiin dyynille. "Tule tyttö, mennään ottamaan siitä selvää!", toisen käteen tarrattiin kiinni ja Tohtori ryntäsi tuulen muovaamalle hiekka kummulle innostuksen vallassa kuin pikku poika karkkikauppaan. Hiekkakummun juurelle päästyään tummahiuksinen alien irrotti otteensa ja lähti kapuamaan hiekkaa pitkin ylös. Tämä vilkaisi kuitenkin vielä taakseen. "Tulehan, ei kuhnita!"
|
|
Fizdu
(Senior Member)
Posts: 451
|
Post by Fizdu on Dec 30, 2014 15:28:46 GMT
Sheilan lapsenkaltainen into himmeni hetkeksi tuon säihkyvistä silmistä Tohtorin kumotessa hänen omasta mielestä nerokkaat ideansa. Nyt kekseliään ja viisaan aikuisen sijasta hän tunsi itsensä aivan sivistymättömäksi lapseksi sortuessaan moisiin tietämättömiin oletuksiin. Ja lapselta hänen kieltämättä täytyikin näyttää Tohtorin - kenties koko muunkin universumin! - rinnalla. He ihmiset kuvittelivat olevansa niin hallitseva ja viisas laji, mutta totuus oli että heillä oli paljon opittavaa. He olivat useallakin tapaa jäljessä. Mutta Sheila käänsi sen mielessään positiiviseksi asiaksi sen sijaan että olisi laskenut sen heidän heikkoudekseen - uuden oppiminen olisi häkeltävä ja ihana matka, jonka muu universumi voisi heille tarjota! He olivat jo todistaneet olevansa kykeneväisiä oppimaan ja kehittymään, kunhan pääsisivät irti ennakkoluuloistaan. Mihin he voisisivatkaan yltää, jos kuuntelisivat muuta maailmaa!
Joten sen oivalluksen ja ilon myötä, jonka hän sai siitä ajatuksesta, että voisi oppia paljon uutta hyödyllistä ja kasvaa sitä kautta entistä paremmaksi ihmiseksi, Sheila painoi Tohtorin sanat mieleensä ja palautti innostuksensa takaisin alkuperäisiin mittoihin. "Ehkä se ei pitänyt sinusta, mutta minua se voisi rakastaa", hän heitti vaalenpunaista hiekkaa ajatellen. Se kuulosti harvinaisen söpöltä. "Joskus asiat vaativat vain kunnollista naisen kosketusta."
Vaikka hiekka osoittautui ainakin Tohtorin mielestä mielenkiinnottomaksi, Sheila viipyi hetken pidempään liikutellen sitä käsissään. Sen tasainen valuminen kädestä toiseen vangitsi hänen katseensa ja mielensä - hän oli miltein varma, että hiekassa sittenkin täytyi olla jotain - jonka ansiosta hän ei aluksi tiennyt ollenkaan, minkä perään Tohtori oli seuraavana hetkenä syöksymässä. Hän tunsi otteen kädessään ja pelkän vetovoiman ansiosta ajautui juoksemaan tummahiuksisen miehen vanavedessä. "Mitä nyt?" Hän kysyi ymmällään, ennen kuin paikallisti saman kimalteen kauempana dyyneillä. "Ennen kuin vedät omat teoriasi ja sanot minun olevan väärässä, veikkaan että tuo on takuulla jättimäinen ase, jolla paahdetaan autiomaan asukkeja hengiltä niin kuin suurennuslasin alla olevia muurahaisia." Heidän juoksuaskeltensa ja Sheilan hieman huohottavan hengityksen lisäksi hän ei kuullut ääntäkään. Ei tuulta, ei ylimääräisiä askelia, ei kaukaista melua. "Sen takia täällä on niin hiljaista. Joku tykkää yksinolosta ja paahtaa kaikki ympäriltään."
Juostessaan Sheila tajusi kuinka viisas Tohtori oli ollut ottaessaan stetsonin päähänsä. Hänen punaiset hiuksensa tuntuivat suorastaan varastoivan voimakkaasti paistavan auringon lähettämät lämpösäteet sisäänsä. Ei kulunut aikaakaan, kun hän alkoi tuntea olonsa aavistuksen epämukavaksi ja tukalaksi. Keho hikoili ja hengittäminen tuntui normaalia raskaammalta, vaikka mieli olikin pirteä. Tohtori sen sijaan näytti porskuttavan loputtomasti eteenpäin - Sheila alkoi epäillä omaa kuntoaan, joka kenties oli saattanut liikkua huonompaan suuntaan. Olihan hänen työnsäkin sentään istumatyötä, vaikka hän vapaa-ajalla viettikin toimintarikasta elämää. Mutta enemmän kuin omasta kunnostaan, hän huolehti taas Tohtorista. Hän oli huomannut miehen pettyneen olemuksen hetkeä aiemmin, ja vaikka mies olikin nyt pirteä ja innostunut, oli tuo pieni pettymyksen hetki vaikuttanut tärkeältä. Miksi toinen oli ollut niin pettynyt? Pelkäsikö mies hiljaisia, rauhallisia hetkiä siksi, että niiden vallassa tunteet ottivat herkemmin vallan? Toiminnan keskellä oli helppo unohtaa ajatuksensa ja huolensa. Vaikka Sheila paloi itsekin mielenkiinnosta uutta mysteeriä kohtaan, hän päätti yrittää jatkossa tahallaan etsiä heille myös hiljaisempia hetkiä, tai edes ehdottaa niitä mikäli sen järjestäminen ei käytännössä ollut mahdollista, ja tarkkailla Tohtorin käytöstä. Jos tuo yrittäisi paeta jokaisesta toimettomasta hetkestä heti kun niihin jouduttiin, hälytyskellot alkaisivat jälleen soida.
Juurella naisen oli pakko hengähtää ja seisahtaa aloilleen siksi aikaa, kun Tohtori jatkoi kiipeämistä ylemmäs. "Hetki", hän huohotti ja viittasi toista kaikin mokomin jatkamaan eteenpäin. "Mikäli meitä odottaa vain auringonvalossa kiiltävä radioaktiivinen kameli, voin kenties hetken pidätellä innostustani ja tasata hengitykseni. Perun ajatukseni tappoaseesta - täällä kuolee kyllä ilmankin sitä." Muutaman syvällisen hengenvedon jälkeen hän lähti kiipeämään toisen perässä. Andrealiini alkoi jälleen kerran virrata hänen sisällään, ja estääkseen jännitystä kasvamasta liian suureksi hänen oli aivan pakko höpöttää jotain turhanpäiväistä, mikä helpottaisi hänen oloaan. "Mikäli ruumiinlämpöni nousee liian korkeaksi ja uhkaan saada lämpöhalvauksen, kuvitteletko että paikalliset elinmuodot - mikäli niitä on - paheksuvat nudisteja? Voi olla että heivaisin mielelläni päällimmäisen vaatekerran pois. Ehkä alemmankin, jos se saa tuntemaan oloni joksikin muuksikin kuin siaksi paistopussissa."
|
|