Uusia (tai sittenkin vanhoja) tuttavuuksia

[Heta]

Juurikin se ihmisten uteliaisuus ja tapa oppia uusista asioista olivat ominaisuuksia joita Tohtori itse rakasti Maan asukkaissa niin paljon. Ihmiset kuvittelivat toisinaan itsestään liikoja, mutta siltikin ajanherra itse näki ihmiset rehellisen aitona ja lapsekkaan oivaltavana kansana - heillä oli paljon mahdollisuuksia joihin he eivät vain olleet tarttuneet kiinni. Ihmiset olivat kuitenkin hitaita - ainakin jos ajanherroihin vertasi - mutta tulevaisuus oli silti heille täysin avoin. Ihmiset vain tarvitsivat oman aikansa saadakseen mahdollisuuden kehittyä paremmaksi siviilisaatioksi.

Sheila oli kuitenkin suorasanainen ja nokkela nainen. Siinä missä joku muu olisi ehkä loukkaantunut Tohtorin suorasanaisesta tyrmäyksestä, jatkoi Sheila teoriaansa. Ajanherra kääntyi naiseen päin ja tämän kasvoille nousi toispuoleinen, ehkä hieman huvittunut virne.
"Viimeksi kun minä tapasin naisen kosketuksen, oli lähellä etteikö Hitler olisi kuollut. Ja sitä paitsi, minut silloin myrkytettiin", tummatukkainen huomautti, mitä tuli naisen kosketukseen. Sanoillaan hän viittasi tietenkin Riveriin ja kaksikon viime tapaamisen menneisyydessä, toisen maailman sodan aikoihin Saksassa.
"Etsitään joskus yhdessä älyllinen hiekka, haluan että sinäkin pääset näkemään sen. Silläkin riskillä että se yrittää käydä kimppuuni. Sehän kuulostaa jo melkein seikkailulta!", Tohtori tuumasi ääneen aivan kuin Sheila olisi lupautunut pidemmällekin reissulle hänen kanssaan ja hetkeksi miehen silmiin syttyi aito into. Vaikka Tohtori itse tiedostikin sen tosiseikan, että Sheilan oli palattava takaisin Maahan, ei hän silti halunnut sitä ajatella - Loppu oli aina asia, jota Tohtori kammosi. Seikkailut eivät koskaan saaneet päättyä, eiväthän? Oli helpompaa pitää tilanne jatkuvassa muutostilassa. Muutoin riskinä oli se, että tilanne rauhoittuisi ja puheet kääntyisivät ikävimpiin puoliin. Esimerkiksi Tohtorin tulon todelliseen syyhyn. Hän ei ollut vieläkään osannut sitä Sheilalle kertoa ja pelkkä ajatus ääneen puhumisesta sai palan kurkkuun.

Punatukkainen nainen näytti myös hoksaavan varsin nopeasti edessä häämöttävän kimalteen. Innostunut energia virtasi miehen suonissa adrenaliinin tavoin ja Sheilan ehdotus sai rusettimieheen vain lisäpuhtia. "That's my girl! Alat oppia!", tuuletettiin samalla kun matka kohti hiekkakumpua jatkui.

Taivaalla porottava aurinko sai ajanherran itsensäkin tuntemaan olonsa tukalaksi. Kuumat auringon säteet pistivät inhottavasti niskaan, mutta tätä seikkaa Tohtori itse ei halunnut huomioida. Mielen päällä oli paljon mielenkiintoisempaa ajateltavaa kuin mokoma sää. Sheilan puhe sai kuitenkin Tohtorin itsensäkin muistamaan kuuman ilmaston. Nainen oli uupunut ja väsynyt ja uhkasi heittää vaatteensa pois.
"Olisit heti sanonut! Tardis olisi voinut skannata sinulle virtuaalivaatteet päällesi, eikä sinun olisi tarvinnut pukea päällesi yhtään mitään. Sitä minäkin käytän", huikattiin toiselle aivan kuin tieto olisi täysin arkinen. Kiipeäminen hiekkakummulle ei kuitenkaan ollut kaikista helpoin tehtävä sillä hiekka oli pehmeää ja se valui helposti alas päin. Päättäväisesti Tohtori kuitenkin onnistui kuin onnistuikin tehtävässään ja sai itsensä väkisin kammettua hiekkadyynin päälle. Sheilaa napattiin vielä kädestä kiinni, miehen vetäen naisen paremmin hiekkakummun päälle, jotta Sheilakin pääsisi sinne helpommin. Aurinko tuntui paljon kuumemmalta hiekka kasan päällä ja se sai jopa Tohtorille itselleenkin kevyen hien pintaan. Oli ollut onni matkassa, että hän oli löytänyt stetsoninsa.

Ylös päästyään tummakutri pyyhkäisi otsaansa ja haki katseellaan kimmeltävää esinettä. "Löydätkö mitään?", kysyttiin vastapuolelta, katseen haravoidessa kiihkeään tahtiin tasaista hiekkaa. Kohdetta oli vaikeaa löytää, mutta äkkiä ajanherran katseen kiinnittä pieni, hopeinen kirja. Kirja oli lähestulkoon huuhtoutunut hiekan alle, mutta kannessa oleva hopeinen, moni sakarainen tähti oli onnistunut auringon valossa kimmeltävään kauemmaksi ja herättämään kaksikon huomion. Maan ulkopuolinen muukalainen nappasi kirjan käteensä ja pyyhki kantta.
"Hah, ja tämän vuoksi me näimme suuren vaivan", hymähdettiin ja kirja avattiin. Sen sivuja selattiin umpimähkään. Kirja oli tyhjä, mikä sai Tohtorin kulmat jälleen pohtivaan kurttuun. Miksi keskellä aavikkoa oli tyhjä kirja?
"Sinä, analysoi", kirja tyrkättiin Sheilalle ja leveä hymy paljasti tuon innon jälleen hurahtaneen käyntiin. "Mitä mietit? Miksi se on täällä? Ja miksi juuri me sen löysimme?", kysyttiin dramaattiseen äänensävyyn ja käsiä hierottiin yhteen, katseen pysyen naisessa odottavasti. Mies halusi kuulla, mitä Sheila ajattelisi tilanteesta.

[Fizdu]

"Ainako?" Sheila kysyi miettiessään Tohtoria ja virtuaalivaatteita. Hän yritti kyseisen paljastuksen myötä olla kuvittelematta toista ilman vaatteita, mutta yritys epäonnistui surkeasti. Vaikka vaatteiden kangastus piirtyikin selkeästi naisen verkkokalvoille, tieto siitä, että toinen kiipesi alastomana hänen edessään, sai vaatekerran tuntumaan läpinäkyvältä. Se myös laittoi hänet aavistuksen hämilleen, vaikkei hän tiennyt mitä eroa sillä oli aikaisempaan - Tohtori näytti kuitenkin siististi peitetyltä, joten oliko sillä loppupeleissä väliä, olivatko vaatteet oikeita vai eivät. Silti hänen oli pakko peikata hämmennyksensä huumorilla ja naurahtaa. "Entä jos Tardis menee väliaikaisesti epäkuntoon ja virtuaaliversio pettää? En voisi elää pelossa että vaatteeni häviävät seuraavalla sekunnilla!" Hän muisteli Tohtorin saapumista vastaanotolleen ja kaksimielistä ehdotusta lähteä seikkailuun. Mikäli miehen vaatteet olisivat toimintavian takia hävinneet sen hässäkän keskellä, hän ei missään tapauksessa olisi lähtenyt tuon mukaan. Ehkä jopa arvioinut tuon mielentilan ja moraalin täysin uudelleen!

Dyynin huipulla sydämensykkeet tuntuivat hetken aikaa painavina ja voimakkaina. Andrealiini oli pakkautunut niin suurella voimalla punatukkaisen ihmisen kehoon, että sillä meni hetken aikaa sopeutua vaarattomaan ympäristöön. Kimalluksen lähdettä, eikä kyllä tappaja-asetta tai radioaktiivista kameliakaan näkynyt. Mutta Tohtori etsi sitä silti, eikä Sheilakaan luovuttanut, vaan lähti astelemaan varovaisia askelia kohdetta etsien, vaikka arvelikin että dyyni saattaisi olla väärä. Autiomaassa etäisyyksiä saattoi olla vaikea määrittää, ja kimalluskin olisi voinut olla pelkkä heijastus kauempana olevasta kohteesta. "En mitään", nainen vastasi haravoituaan ympäristöä turhaan, mutta samassa Tohtori poimikin kirjan hiekan alta.

Kirja ei tosiaan vaikuttanut kovin kiinnostavalta löydöltä, mutta sen sijaan sen alkuperä oli kiehtova. Miten yksinäinen, ilmeisesti käyttämätön kirja ajautui keskelle aavikkoa?
Sheila otti kirjan vastaan ja selasi sen uudelleen läpi kuin varmistaakseen, ettei Tohtori ollut sokea ja että sivut todellakin olivat tyhjiä. Merkintöjä ei näkynyt. Mutta käännellessään kirjaa auringossa sen sivutkin tuntuivat kimaltavan hyvin heikolla, tuskin huomattavalla tavalla. Aivan kuin niiden pinnalle oltaisiin siroteltu glitteriä.

"Mikäli tämä ei ole halpahallin aleloorasta ostettu muistikirja - mitä suuresti epäilen - kannen kuvalla on jokin oletettavasti jokin merkitys sen sisältöä tai käyttötarkoitusta varten", Sheila aloitti pohdintonsa. "Tylsällä ja liian itsestäänselvällä kaavalla sen sisältämät muistiinpanot voi olla kätketty...kirjoitettu näkymättömällä musteella tai vastaavaa... mutta en usko siihen. Se on ollut pakko jättää tänne syystä, sillä ketään ei näe niin paljon vaivaa päästäkseen tänne asti vain heittääkseen hyödyttömän kirjan pois...ja silloin ei olisi mitään järkeä piilottaa sen sanomaa, mikäli kirja on tarkoitettu löydettäväksi. Ellei tämä ole kirottu kirja, joka sisältää vain kauheuksia toisensa perään, jotka on hyväkin pitää piilossa..." Hän piti pienen tauon ja mietti. "Mutten usko sitäkään. Se on liian kaunis siihen tarkoitukseen, ja silloin se olisi piilotettu paremmin - haudattu syvälle eikä jätetty näin pintaan. Uskon ennemmin, että sen sanoma on kuitenkin edessämme, mutta emme ole vain katsoneet tarpeeksi tarkasti..."

Sivuja selattiin, ja tällä kertaa kiinnitettiin enemmän huomiota sivujen heikkoon kimallukseen ja yhdistettiin se kannessa olevaan tähteen. Seuraavaksi katse kiinnitettiin taivaalle. "Katso taivaalle", Sheila kehotti. "Se on niin tyhjä... En voi erottaa muuta kuin auringon. En edes pilviä. Tai siis... tietenkin se voi olla normaalia tällaiselle ilmastolle päiväsaikaan, mutta entä jos olisi yö?" Nyt hän ojensi kirjaa takaisin Tohtorille ja kehotti tuota katsomaan lähempää, mikäli tuokin erottaisi sivujen heikon hohteen. "Entä yöllä? Olisiko taivas yhtä tyhjä ja pimeä, vai täyttäisikö sitä tähdet?" Seuraavaksi hän pyysi kiinnittämään huomiota kannessa olevaan tähteen. "Tiedäthän tähdenlennot?" Hän kysyi. "Niiden aikanahan voi toivoa. Saat yhden toiveen, joka toteutuu... Mitä jos toivojia olivatkin tällä kertaa itse tähdet? Tämä hiekan täyttämä maa on tyhjä. Tänne tuskin eksyy kovin usein ketään... ja nekin harvat meidän tavallamme vahingossa. Täällä on tylsää ja yksinäistä...Mitä jos se vaivasi tähtiä? Ne ovat yksinäisiä ja kaipaavat seuraa? Jotain, mitä katsella ja seurata, joitain, kenen toiveet toteuttaa? Täällä se on mahdotonta. Jos ne suruissaan ja epätoivoissaan käyttivät hartaimman toiveensa... mahdollisuuden päästä muualle. Tietääkseni tähdet eivät voi liikkua itsestään...Vai voivatko? Jos niiden toive oli mahdollistaa pääsynsä muualle? Ja koska vielä harvempi katsoo täällä taivaalle yöaikaan, mitä jos ne siirsivät itsensä tähän kirjaan toiveenaan että joku löytää ne ja kuljettaa mukanaan uuteen maailmaan, jossa ne voivat uudelleen päästä vapaaksi? Jos tulimme tänne sen lisäksi että olisimme itse aloittaneet uuden elämän, myös siksi, että auttaisimme muita tekemään niin? Auttamaan tähtiä, jotta ne voivat jälleen olla onnellisia ja toteuttaa muiden toiveita?" Sheilan silmät säihkyivät innosta. "Se tämä on - tähtien tiivistymä!"

Vasta viimisen huudahduksensa jälkeen Sheila huomasi, kuinka selityksensä vallassa tuo oli ollut. Hän oli puhunut nopeasti ja selkeää intoa äänessään, ja vasta nyt tuo tajusi kuinka hölmöltä moinen idea saattoi käytännössä kuulostaa. Mutta silti se innosti häntä. Tai kenties siinä kiehtoi vain se kaunis ajatus, joka teorian takana oli. Auttaa toisia auttamaan muita. "Mitä tuumit?"

[Heta]

"Jep. Tardis on kerran tehnytkin sen", vastattiin Sheilalle. "Etkä halua tietää loppu tarinaa", lisättiin vielä punapäähän vilkaisten. Tardisin toimintavika oli sattunut Ranskan kuninkaan Ludvig XVI ja Marie Antoinetten häissä 1700-luvulla ja yllättävä tilanne olikin ollut lähellä tuhota koko juhlallinen seremonia ja muuttaa historian merkittävää hetkeä. Ludvig oli ollut raivoissaan, häät oltiin oltu lähellä perua ja koko hovi oli kuhissut pitkään alastomasta rusettimiehestä. Toisaalta Tohtori ei suinkaan käyttänyt aina virtuaalivaatteitaan, mutta eivätkö nekin toisinaan tuoneet mukavaa vaihtelua? Sehän toi seikkailumieltä!

Sheila kertoi ajatuksistaan ja Tohtori piti katseensa intensiivisesti toisessa. Mitä edemmäs punapää pääsi analysoimisessaan, sen levämmäksi alienin hymy kävi. Sheila tuumi kirjan sanoman olevan varmasti lähellä, mikä sai ajanherran nyökkäilemään pontevasti. Koko mies suorastaan värisi jännityksestä, sillä ratkaisu oli enemmänkin kuin pian selvä. "Kyllä! Ja sehän tarkoittaa vain ja ainoastaan, että....", sanat keskeytettiin ja naiseen osoitettiin, antaen tuon päättää loppu ratkaisu. Sanat ja koko tilanteen ratkaisu olivat aivan kielen päällä, mutta punapäälle itselleen annettiin mahdollisuus hoksata loppu itse.

Ja sieltä se tuli. Kirja ojennettiin Tohtorille ja tämä katsoi sen sivuja tyytyväisenä. Kevyt, lähes huomaamaton kimallus erottui sen hauraista ja ohuista sivuista auringon kuuman paisteen alla. Katse nostettiin tyytyväisenä Sheilaan, tuon sanoessa kirjan olevan varmastikin tähtien tiivistymä. Tähdet olivat vuosikausia toivoneet pääsevänsä mielenkiintoisempaan paikkaan ja lopulta syvä toivomus oli tiivistynyt objektiksi. Tähdet itse eivät kyenneet liikkuumaan pitkiä matkoja, joten ainoa vaihtoehto oli siirtyä esineeseen. Johonkin, mikä oli helppo kuljettaa. Kirjaan. Tardis ei ollutkaan tuonut heitä paikan päälle sattumalta, vaan tälläkin reissulla oli ollut tarkoituksensa - kuten aina. Ja nyt tuo tarkoitus oli taltioitu hiljaisena kimalteena vanhaan, mutta silti niin kauniiseen ja siroon kirjaan.
"Sheile Levett, nainen joka löysi tarkoituksensa", vastattiin ja sanoissa pidettiin hetki taukoa, pidätellen kuplivaa intoa sisällään. Innostunut katse puntaroi naisen kasvoja, kunnes lopulta mielipide tuotiin julki: "Olet nero!"

"Tähdet ovat odottaneet taivaalla vuosia ja jälleen vuosia ja lopulta ne lähettivät universumiin yhden, yhtenäisen toiveen: Halun päästä parempaan paikkaan. Toive oli niin vahva ja niin kestävä, että lopulta siitä muodostui fyysinen objekti, johon tähdet kykenit taltioimaan itsensä. Aavikko on tylsä ja hiljainen paikka, eikä se tarvitse tähtitaivasta ollakseen silti olemassa, vaan tähdet haluavat päästä valaisemaan ympäristöä johonkin, jossa ne voisivat olla jotenkin hyödyksi. Valaista matkamiesten matkaa yötaivaalla jossain toisaalla! Tähdet tiesivät, että joku jossain vaiheessa sattuisi paikalle ja toimittaisi kirjan parempaan paikkaan, ymmärtäen niiden toiveen. Kirja on ollut vuosisatoja vanha suunnitelma, joka on vain odottanut hetkeään", Tohtori analysoi ajatuksensa sanoiksi kiihkeään tahtiin, miehen suunnatessa matkansa takaisin dyynilta alas. Hiekkakummulta alaspäästyään, mies pyörähti vielä kannoillaan ja suuntasi katseensa naiseen. "Alahan tulla, hoidetaan homma loppuun. Viedään tähdet jonnekin, missä niillä on hauskempaa", huikattiin naiselle ja kirjaa heilautettiin kevyesti ilmassa. Sitten nopeat askeleet suunnattiin takaisin Tardisiin.

Kaksikko ei ollut päässyt pitkälle aikakoneesta, joten siniselle poliisikopille päästiin nopeasti - hiekasta ja kuumuudesta huolimatta. Puinen ovi avattiin ja se jätettiin Sheilalle auki. Tohtori itse avasi kirjan puolesta välistä auki ja asetti sen Tardisin eräälle pidikkeelle.
"Tardis kykenee kääntämään Tähtien ajatukset monitoriin. Jos toive on taltioitu kirjaan, selviää kirjasta varmasti myös paikkakin jonne ne haluavat. Ehkä jokin suuntaa antava vihje tai edes sana", lausuttiin ajatukset ääneen, miehen touhutessa jälleen konepaneelin ympärillä vikkelään tahtiin selkä Sheilaan päin. Vipuja jälleen väännettiin ja nappeja paineltiin. Se tuotti tulosta. Yllättäen kirjan glitterimäiset, auki olevat sivut alkoivat välkkyä voimakkaammin ja kimalteen sekaan ilmestyi vain kaksi sanaa: Kauas pos ja hetki sen jälkeen tekstin alapuolelle navigointikohde numeroin. Leveä hymy valtasi miehen kasvot ja tuo naurahti tyytyväisenä. Viimeistään teksti ja kohde paljastivat sen, että he olivat olleet oikeassa. Tämän jälkeen mies pyörähti jälleen toiselle puolelle kojelautaa.
"Sitten mennään. Kohde tähdetön planeetta, joka tarvitsee kipeästi valaistusta yötaivaalle. Turvavyöt kiinni, Sheila, olemme tuossa tuokiossa perillä!", huikattiin ja jälleen tuttuun tapaan jarrut avaavasta vivusta väännettiin. Tardisiin syttyi valot ja pian sininen poliisikoppi olikin haihtunut kuumalta aavikolta kauas ulkoavaruuteen.

[Fizdu]

Vaikka auringon kirkautta tuskin päihitti yksikään elollinen tai eloton olento, Sheila tunsi loistavansa lähes sen lailla. Tohtorin tultua mukaan hänen teoriaansa - ja jopa osoitettua sen todeksi! - hänen oli vaikea pidätellä tyytyväisyyden tunnettaan. Ensimmäistä kertaa elämässään hän pystyi vertaamaan itseään niihin lastensaduissa esiintyviin neroihin sankareihin, jotka ratkoivat älyllisiä ongelmia ja paransivat maailmaa pala kerrallaan huikeilla seikkailuillaan. Hän oli ihaillut heitä lapsesta saakka - siihen perustui osaksi hänen kunnioituksensa myös Tohtoria kohtaan, sillä Tohtori oli omalaatuisella olemukseltaan kuin suoraan satukirjojen sivuilta - mutta vasta nyt hän löysi omat piilevät kykynsä kasvaa sellaiseksi! Tietenkään hän ei saisi pakettiin kuuluvia supervoimia, mutta hän voisi loistaa hommassa aivan tavallisena ihmisenäkin. Mikäli hänellä olisi mahdollisuus tarjota kyseisenlainen onnistumisen ja uusien mahdollisuuksien tunne muillekin, hän epäilemättä lähettäisi jokaisen tänne kokemaan sen.

Nainen hymyili leveästi ja suorastaan säkenöi riemua ympärilleen, ennen kuin parin hypyn ja innokkaan kädentaputuksen jälkeen pakottautui hillitsemään tunteitaan. Hänen ei ollut turvallista totuttautua tähän onnen tunteeseen liikaa, sillä se vain vaikeuttaisi hänen palaamistaan tavalliseen arkeen ja saisi sen tuntumaan pakkopullalta. Hän yritti muistuttaa itseään velvollisuuksistaan, sillä ne odottivat häntä ja tietysti Tohtoriakin. Toki Tohtorilla oli vakituiset kumppaninsa, joiden ansiosta hän ei voisi liimautua ikiajoiksi tuon kylkeen. Oli vain kilttiä että toinen oli saapunut tällä tavalla muistamaan häntä.

"Mahtavaa!" Sheila hihkui, nyt jo halliten itsensä selkeämmin, seuratessaan Tohtoria alas hiekkakummulta. Positiivinen energia oli saanut hänet hetkeksi unohtamaan vallitsevan kuumuuden ja tukalan iholle pukkaavan hien, mutta nyt liikkuessa ne muistuttivat jälleen olemassaoloaan. Paahtuessaan Sheila ei ihmetellyt ollenkaan, miksi tähdet halusivat täältä pois - eihän täällä viihtynyt yksikään elävä ja aktiivisesti liikkuva olento. Hänen katseensa palasi alituisesti takaisin kirjaan, sillä se kiehtoi häntä. Hän halusi jo nähdä, miten ne pääsisivät vapauteen ja tuikkisivat onnesta! Mahtoivatkohan ne olla jo yhtä innoissaan mitä he kaksi? Tajusivatko ne olevansa matkalla kohti omaa unelmaansa?

Tardiksen viileydessä huokaistessaan Levett riensi ystävänsä vierelle kojelaudan luo ja seurasi tapahtumia vierestä. Päämäärä selviytyi yllättävän helposti ja Tardis lähti jälleen matkaan. "Seuraavan kerran kun puhut jotain minusta ja turvavöistä, varmistan että köytän itseni kiinni keskelle kojelautaa", nainen mutisi joutuessaan jälleen tukeutumaan johonkin. Yllättävää kyllä kyytiin alkoi silti nopeasti tottua, ja tällä kertaa hän säilytti tasapainonsa huomattavasti helpommin. "Osaavatkohan ne itse tulla ulos?" Hän mietti seuraavaksi. "Vai täytyykö meidän auttaa niitä siinäkin? Tarvitaanko toinen tähdenlento?" Hän hymyili. "En malta odottaa!"

Juuri ennen kun Tardis jarrutti ja toi heidät heidän päämääräänsä, Sheila katsoi jälleen kerran kirjaa ja esitti viimeisen kysymyksensä. "Saanko minä tehdä sen? Vapauttaa ne?"

[Heta]

"En tiedä, mutta pian me otamme siitä selvää", ajanherra vastasi Sheilan kysymyksiin ja siirsi katseensa puntaroivasti kirjaan, ohjausta ja Tardisin tehoja säätäessään vauhdikkaaseen tahtiin. Katse oli pohtiva ja miehen kulmian väliin ilmestyi syvä ryppy. Oliko kirjaan todella luottaminen ja osaisivatko tähdet tulla omatoimisesti kirjan sivuilta ulos? Tähdet olivat osanneet ainakin valita itselleen juuri sopivan planeetan. Planeetta oli pitkään ollut tähdetön ja sen asukkaat kaipasivat kipeästi valoa ympärilleen. Asukkaat olivat joutuneet muuttamaan tähdettömälle planeetalle vuosisatoja sitten Suuren Aikasodan aikoihin, sillä sota oli pakottanut kyseisen, rauhaa rakatavan siviilisaation liikekannalle. Siviilisaation entisellä planeetalla oli ollut aikoinaan paljonkin tähtiä, mutta sota oli tuhonnut kaiken. Tähdettömyys ja planeetan öinen pimeys olivat musertaneet asukkaat, mutta nyt tulevat tähdet voisivat valaa toivoa myös näidenkin olentojen sydämiin. Aivan kuten tähdet olivat valaneet toivoa myös Tohtoriin; Hän oli aina unelmoinut tähdistä ja uransa aikana saavuttanutkin tavoitteensa. Hän oli matkustanut tähdissä tuhansia ja jälleen tuhansia kertaa. Ajatus sai miehen haikeaksi. Niin. Hän oli kokenut paljon.

Matka tähdettömälle planeetalle ei ollut pitkä ja Tardis olikin laskeutunut tuossa tuokiossa perille. Tohtori nappasi kirjan hyppysiinsä ja oli suuntaamassa askeleensa ulos ovesta. Naisen kysymys pysäytti kuitenkin tummatukan ja katse kääntyi punapäähän. Nainen halusi itse vapauttaa tähdet. Tilanne ja koko tähtien kohtalo vaikutti olevan Sheilalle selvästi tärkeää, joten mitään sanomatta kirja ojennettiin terapeutille. Toisinaan hetket eivät tarvinneet sanoja tai selityksiä ja tämä oli yksi niistä. Lämmin, kenties aavistuksen haikea hymy valtasi miehen kasvot. Tämä oli Sheilan hetki.

Tämän jälkeen mies pyörähti nopeasti kannoillaan ja ovi avattiin. Maasto muistutti paljon Maapalloa, ollen ympäristöltään lähes Englantilaisen maalaismaiseman näköinen. Ikään kuin he olisivat matkustaneet menneisyyteen, Maan keski-aikaan, vaikka todellisuudessa he eivät olleet lähelläkään ihmiskunnan rakasta kotipaikkaa. Pimeä yön peitto oli vallannut planeetan, sen vehreän ympäristön ollen täysin hiljainen. Vain Tardis loisti ulkoapäin sinistä hohdettaan, antaen Tohtorille ja Sheilalle tarvitemansa valon nähdäkseen eteensä.
Ulos päästyään Tohtori henkäisi syvään, vetäen ympäristöän tuoksua keuhkoihinsa. Rusetti suoristettiin. Se oli sijaistoiminto, joka muistutti häntä omasta vahvuudestaan ja sai ajatukset jälleen kootuksi. Sitten mies jälleen pakotti energisen olemuksensa esille, nostaen taas kierroksiaan. Heillä oli tehtävä kesken, eikä siinä auttanut masentavat ajatukset. Nyt pääasia oli Sheila ja tähdet.

"Mitä toiveet tarvitsevat toteutuakseen? Uskoa! Juuri niin! Sinun tulee uskoa. Usko vahvasti tähtien toiveen toteuttamiseen, sillä objektiksi tiivistynyt plasma tarvitsee itselleen syvän sysäyksen erillisestä olennosta. Usko antaa tähdille potkua ja herättää ne uudestaan eloon, sillä toiveet tarvitsevat roppakaupalla uskoa, jotta niistä voitaisiin saada kiinni. Tardisissa saatu viesti oli vain alkusoittoa, mutta nyt ne tarvitsevat viimeisimmän saattonsa", Tohtori selitti kiihkeän ripeään tahtiin, heilautellen käsiään sopivissa kohdin ilmassa kuin korostaakseen asiaansa ja sen tärkeyttä. Hän ei ollut ratkaisusta täysin varma, mutta uskon voimalla vapauttaminen ja toiveen toteuttaminen tuntui silti mahdolliselta. Toiveet tarvitsivat aina uskoa, jotta ne pystyttäisiin saavuttamaan, sillä ilman uskoa ei ollut mitään. Uskon voimalla kyettiin saavuttamaan suurempiakin asioita, niillä vastattiin unelmiin, saavutettiin toiveita. Jo pelkällä uskolla oltiin saatu aikaiseksi paljon. Usko oli yksi tärkeimmistä voimavaroista ja uskon voima vaikuttaisi varmasti tähtiinkin.

Miehen sisällä kupli syvä into ja tilanne sai rusettimiehen hetkeksi aikaa unohtamaan tulevaisuutensa vatvomisen. Jokainen ajatus oli keskittynyt nyt vain ja ainoastaan tähtien vapauttamiseen ja kyseiseen hetkeen.
"Tee se, vapauta tähdet uskollasi ja myötätunnollasi, Sheila", kehoitettiin punapäätä maltillisemmin, nyt kun ajatukset ja mahdollinen teoria oltiin saatu kootuksi sanoiksi. Ajatukset ja niiden voima, myötätunto ja usko olivat aina olleet yksi ihmiskunnan vahvimmista aseista, joilla toisinaan saavutettiin käsittämättömän paljon. Ne olivat mittaamattoman arvokkaita ominaisuuksia, jotka suurinosa ihmisistä olivat unohtaneet. Ne tuli vain löytää sisältä.

[Fizdu]

Tällä kertaa Sheila otti kirjan vastaan hellemmin, melkein kuin peläten sen menevän rikki, jos hän puristaisi sitä liian lujaa. Nyt kun hän tiesi sen sisällä olevan elämää, hän ei kehdannut heilutella sitä liikaa tai muuten runnella sitä. Kenties tähdillä oli tuntoaisti ja kenties ei, mutta hän ei halunnut niiden tuntevan oloaan epämukavaksi.
Suojellen hän puristi kirjan rintaansa vasten. "Kiitos." Vaikka hänen tarjoamansa kiitollinen hymy olisi voinut riittää välittämään hänen kiitollisen olemuksensa, hän halusi välttämättä sanoa sen myös sanoin.

Vaikka hän oli itse sitä pyytänyt, hän oli silti otettu että Tohtori uskalsi antaa hänen yrittää. Se olisi iso teko, ja siinä oli iso vastuu, ja kenties se olisi luonteeltaan sopinut paremmin Tohtorille, mutta hän halusi silti tehdä sen. Hän sai harvoin todistaa ilon ja onnistumisen voimaa - vaikka hänen asiakkaansa töissä paranivatkin ajan mittaan, paraneminen tapahtui melkein poikkeuksetta kotioloissa, eikä hänellä ollut konkreettista osuutta voiton hetkellä. Hän pystyi jakamaan potilaiden kanssa vain askeltaisen edistymisen hetket, ja tällä kertaa hän hän halusi kokea koko prosessin. Vaikuttaa siihen ja olla yhtä tähtien kanssa. Tähdet olivat jo kauan innoittaneet ja auttaneet ihmisiä, ja viimeinkin hän voisi tehdä sen vastavuoroisesti. Se olisi todellakin suuri kunnia.
Rintaa vasten puristetut tähdet lämmittivät hänen sydäntään kun hän seurasi Tohtoria ulos.

Ulkona odotti paljon tutumman tuntuinen maisema mitä edellisellä planeetalla. Mikäli taivas ei olisi ollut niin tyhjä ja valoton hän olisi todellakin voinut luulla olevansa vanhantyylisessä kylässä omalla planeetallaan. Vaikutelma oli aavistuksen pelottavakin Tardiksen sinisessä hohteessa, joka sai lähitalojen piirteisiin hieman epätodellisen tuntuisia piirteitä, mutta Tohtorin seurassa Sheila tunsi olonsa turvalliseksi. Vain pienet vilunväreet kulkivat hänen selkäänsä pitkin, mutta meneillään oleva tehtävä ja sen ajatteleminen saivat naisenkin ryhdistäytymään ja keskittymään. Tohtorin sanoja kuunneltiin tarkkaan.

Uskoa. Se ei kuulostanut kovin vaikealta. Päättäväisenä Sheila nyökkäsi, ja kuin tukea hakeakseen haki Tohtorin kättä omaansa. Hetken aikaa hän hymyili lapsenomaista, onnellista hymyä, ja sulki sitten silmänsä keskittyäkseen. Kirja oli vielä rintaa vasten puristettuna, kun hän laajensi uskoaan täyttämään koko sydämensä. Ylimääräiset ajatukset valuivat hyödyttöminä tyhjyyteen, kun hän keskittyi tuohon ainokaiseen toimintoon ja pyrki tekemään sitä jokaisella solullaan. Sielunsa silmin hän pystyi näkemään tähtien kiitävän taivaalle, mutta hän ei tiennyt millaista reaktiota odottaa käytännössä, mikäli suunnitelma toimisi ja näin tapahtuisi.

Suljettujen silmäluomiensa läpi nainen alkoi nähdä heikkoa valoa. Kirja hänen kädessään lämpeni, ja valo voimistui voimistumistaan, kunnes hän ei enää edes uskaltanut avata silmiään sen kirkkauden tähden. Hetken aikaa valo sykki kuin sammumassa oleva kynttilänliekki, kun Sheilan keskittyminen herpaantui, mutta palasi pian takaisin ja hajosi sitten palasiksi. Yksittäisistä palasista muodostui tähtiä, jotka hetken suuntaa etsittyään riensivät hurjaa vauhtia taivaalle. Sheila puristi Tohtorin kättä lujempaa ja uskalsi tässä vaiheessa avata silmänsä - taivas oli pullollaan tähdenlentoja. Näky oli niin uskomattoman kaunis, että punapää hihkaisi riemusta ja pongahti halaamaan Tohtoria. "Se onnistui!" Hän iloitsi. "Katso! Ne ovat niin kauniita!"

Vaikka tapahtuma oli äänetön, Sheila saattoi kuvitella naurun ja riemunkiljaisut, joita tähdet sisimmissään päästivät. Hetkeksi hän lumoutui seuraamaan uskomatonta näkyä, mutta katsoi sitten Tohtoriin hymyillen. "Toivo jotain, Tohtori", hän kehoitti. "Nyt jos joskus on loistava tilaisuus. Mikäli noissa tähdenlennoissa on vielä taikaa, toivon että tämä planeetta saa nauttia tämänkaltaisista hyvistä ja kauniista asioista kerta toisensa perään."

Hän antoi toiselle aikaa toivoa ja miettiä hetken, mutta päätti sitten tarttua piiloteltua härkää sarvista. Hän aavisti kotiinlähdön olevan lähellä, ja mikäli Tohtori haluaisi heittää hänet tämän jälkeen suoraan kotiin, lähtö saattaisi tapahtua niin nopeasti, ettei hänellä olisi aikaa tai tilaisuutta sanoa mitään. "Ehkä kaikki, mitä sinäkin tarvitset, on vain iso kasa uskoa", hän mietti ääneen. "Olen melko varma ettet tullut luokseni vain kuulemaan kuulumisia. Ehkä ammattitaitoni pettää minut tämän kerran, mutta luulen että sisimpääsi vaivaa jokin." Sheila yritti vangita Tohtorin katseen omaansa. Hän ei halunnut toisen katsovan pois ja pakoilevan - omalla katseellaan hän viestitti olevansa edelleen Tohtorin ystävä ja haluavansa tuolle vain hyvää. "Ehkä usko tekee hyvää sinullekin. Sinulla on hyvä sydän, mutta sekin kykenee taipumaan epäilyyn. Kunhan jaksat vain uskoa, olen varma että selviydyt kyvykkäiden aivojesi kanssa mistä tahansa ongelmista, mitä sinulla onkaan."

[Heta]

Sheila oli kiitollinen saamastaan mahdollisuudesta ja tuo näytti olevan tilanteesta hyvin otettu. Mikäli Tohtorilta itseltään oltaisiin kysytty, oli Sheila yksi parhaiten tilanteeseen sopiva henkilö. Tohtorilla itsellään oli viime aikoina usko itseensä kokenut kolahduksia. Tulevaisuuden väistämätön hetki Utahissa vaikutti vahvasti ajanherran mielenlaatuun, eikä mies olisi siksi halunnut ajatellakaan olevansa kykeneväinen tällä hetkellä aitoon uskoon. Sheila sen sijaan oli siihen valmis.

Tohtori tunsi Sheillan käden lämpimänä omassaan. Katseet kohtasivat hetkeksi ja toisen onnelliseen hymyyn vastattiin rohkaisevalla nyökkäyksellä. Sheila oli valmis aloittamaan.
Nainen sulki silmänsä. Tohtori tarkkaili tilannetta hiljaisena vierestä, pitäen naista koko ajan kädestä kiinni. Odotus, into ja malttamattomuus risteilivat ajanherrankin sisällä tiuhaan tahtiin. Koska tahansa alkaisi tapahtua. Kirja alkoikin yllättäen hehkua. Ensin heikosti kuin kokeillen, mutta lopulta valo voimistui. Hetken se lepatti kuin sammuva kynttilä, jolloinka Tohtori pelkäsi tilanteen menevän pieleen. Mies silitti peukalollaan toisen kädenselkää tukien ja kuin muistuttaen siitä, että Sheilan tulisi keskittyä. Hohde voimistui muuttuen elinvoimaiseksi ja kirkkaaksi valoksi. Valo hajosi lopulta sirpaleiksi ja sirpaleista muodostui tähtiä. Pienet tähdet singahtivat nopeaa tahtia taivaalle, kiinnittyen sitten paikoilleen.
"Wooohooo, sinä teit sen! Tähti ykkönen singahti ensimmäisenä paikalleen ja heti sen perässä toinen ja lopulta myös kaikki muut! Sinä teit sen, teit sen, teit sen todella!", naurahdettiin hehkuttaen, samalla kun nainen avasi silmänsä. "Kuuletko kuinka onnellisia ne ovat?", kysyttiin ja toisen halaukseen vastattiin innokkaasti ilmaan pomppien. Yöllinen tähtitaivas oli kaunis näky, mikä sai myös Tohtorin katseen vangittua omakseen. Tähdet olivat kirkkaita ja tuikkivat onnellisuuttaan, luoden ympäristöön valoa.

Sheilan kehoitus sai miehen katseen kääntymään jälleen punapäähän. Mies hymyili hetken aikaa ovelasti.
"Kyllä he saavat, tähdet pitävät siitä huolen", sanottiin ja toisen punaisia hiuksia pörrötettiin leikkisästi. Tämän jälkeen katse käännettiin takaisin tähtiin, miehen katseen tuikkien lähestulkoon yhtä onnellisesti kuin itse tähdet.

Tohtori ja Sheila olivat hetken aikaa hiljaa, keskittyen yötaivaan ihailuun. Tehtävä oltiin saatu suoritettua ja näytti siltä, että retki olisi pian ohitse. Sheila päätti kuitenkin nostaa kissan pöydälle. Toinen kertoi epäilyksensä ja naisen sanat saivat Tohtorin kurkun kuivaksi. Katseeseen vastattiin, mutta silmät oltaisiin haluttu kääntää pois. Jokin sai miehen kuitenkin pitämään katseensa toisen kasvoilla. Naisen katse oli lempeä ja se viestitti hyvää. Lopulta kevyt huokaisu karkasi Tohtorin huulilta ja tuo vei katseensa tähtiin. Kuinka helppoa niistä olikaan saada tukea.
"Olet etevä. Liiankin.", hymähdettiin ja äänensävyyn pyrittiin saamaan samaa tuttua ja Tohtorille ominaista kepeyttä. Tohtori oli hetken aikaa hiljaa, jännittäen suupieliään ja tuo vaihtoi painoa jalalta toiselle. Venkoiluksihan se jälleen meni, kun olisi pitänyt pystyä kertomaan syy todelliseen tuloonsa ja hetken Tohtori näytti kiusaantuneelta pikku pojalta. Lopulta mies kuitenkin keräsi itsensä. Oli parempi puhua suoraan.

"Olen jäähyväiskiertueella", saatiin sanotuksi ja naiseen vilkaisiin. Katse oli tällä kertaa vakavampi, surumielisempi. "Olen kuolemassa. 22. päivä huhtikuuta on viimeinen elinpäivänä ja tuon jälkeen minua ei enää ole", sanat olivat sen verran vahvat, että katse oli pakko kääntää jälleen pois. Kuinka pahalta asian ääneen sanominen tuntuikaan, varsinkin kun sitä ei oltu haluttu myöntää itselleenkään. Toisaalta Sheilalla oli silti oikeus tietää. Itsehän hän oli naisen luokse matkannut ja odottanut tilanteen kertomiselle sopivaa hetkeä. Nyt totuus oltiin saatu muotoiltua sanoiksi.

[Fizdu]

Kun totuus vihdoin tuli selville ja Tohtori paljasti kaamean kohtalonsa, Sheila miltein toivoi ettei olisi edes kysynyt asiaa. Hän olisi voinut lähteä iloisena ja tyytyväisenä pois tietämättä että hänen hyvä ystävänsä teki kuolemaa - mielummin hän halusi ajatella Tohtorin kulkevan ikuisuuksista ikuisuuksiin kuolemattomalla aikakoneellaan. Tohtori oli asia, jonka toivoi pysyvän maailmassa kauan oman lähdön jälkeenkin. Kuin itsetsäänselvyys, kuten aurinko, jota yhteiskunta välttämättä tarvitsi. Maailma olisi paljon karumpi paikka ilman tuota hyvämielistä ja hieman höpsöä miestä, eikä Sheila halunnut ajatella sitä.
Mutta toisaalta hän oli kiitollinen saadessaan tietää, saadessaan jakaa yhden näistä viimeisimmistä päivistä Tohtorin kanssa. Oli etuoikeus, että mies tuhlasi yhden niukoista päivistään vain häneen. Hän kunnioittaisi Tohtorin muistoa tiukasti sitten kun sen aika koittaisi, mutta nyt, kun toinen seisoi vielä elossa hänen edessään, hän halusi myös kunnioittaa toista ja vaalia näitä viimeisiä hetkiä. Joten vaikka hänen oma sydämensä pakahtuikin surusta ja halusta pelastaa toinen, olla uskomatta toisen sanoja ja julmasti kieltää totuus, hän pakotti itsensä kahlitsemaan omat tunteensa ja elämään hetkessä. Mitään ei kannattanut surra etukäteen.

Hän ymmärsi toisen halun kääntää katse pois tässä tapauksessa, eikä yrittänyt saada sitä takaisin. Mutta hän etsi taas Tohtorin kättä omaansa painaakseen sen kämmeniensä väliin ja puristaakseen sitä lujaa. Hän ei voinut poistaa kaikkea myötätuntoa ja surua silmistään, mutta yritti parhaansa mukaan eliminoida ne äänestään. "Olen pahoillani", hän sanoi. "Eikö sinulla ole yhtään toivoa jäljellä?" Ensimmäisenä hänen mieleensä tuli syöpä. Se oli kuitenkin varsin yleistä lajin kuin lajin kohdalla, mutta Tohtori vaikutti liian hyvinvoivalta kärsiäkseen pitkälle edenneestä syövästä. Oikeastaan tuo näytti fyysisesti hyvinkin terveeltä, jolloin tuolle oli vaikeaa kuvitella vakavaa sairautta, vaikkei hän kaikkia ajan herrojen sairauksia tietänytkään. Mutta Tohtori oli aikamatkustaja, joten kaiketi oli mahdollista, että tuo oli vahingossa todistanut itse oman kuolemansa ja suri nyt sitä. Ellei kyseessä ollut itsemurha, jonka päivämäärän tuo oli päättänyt etukäteen ja nyt vain reilusti ilmoitti siitä muille. "Ethän vain itse ole tappamassa itseäsi?"

Hetken aikaa Sheila torui itseään, sillä hän oli taas huomaamattaan tehnyt sen mitä nykyään niin kovin vältti. Hän yritti estää itseään kiintymästä ihmisiin, mutta nyt hän huomasi jälleen välittävänsä Tohtorista liikaa, vaikka tuo olikin jo niin kauan ollut poissa hänen elämästään. Ihmisillä oli omituinen tapa kasvaa kiinni hänen sydämeensä... Ja satuttaa häntä siten. Hän ei halunnut satuttaa itseään enää, eikä varsinkaan halunnut vaarantaa työkykyisyyttään oman suruaikansa vuoksi. Ja tuo suru voisi ajaa hänet taas väärille teille.
Hän yritti kovettaa sydäntään muistamalla, että oli juuri pärjännyt monta vuotta ilman Tohtoria. Tämänkään kerran ei pitäisi siis olla erilainen, hän selviäisi kyllä. Mikään ei käytännössä muuttuisi hänelle.
Mutta ei se auttanut.
Hän välitti silti.

Niimpä hän kurottautui jälleen halaamaan Tohtoria, puristi tuota tiukasti ja antoi toisen tuntea toisen elävän olennon vierellään. Auttoi toista vielä kerran tuntemaan itsensä eläväksi ja rakastetuksi. "Vaikka lähtisitkin, tiedä silti, että teit maailmasta paremman paikan. Katso tähtiä - ne riemuitsevat sinun ansiostasi. Minä olen parempi ihminen sinun ansiostasi. Me kaikki olemme kiitollisia ja mikäli me voimme vielä viimeisen kerran auttaa sinua, teemme sen kyllä." Hän hymyili hieman, vaikkei hymy varsinaisesti iloinen ollutkaan. "Olet tavallaan oma sankarini."

Hänen päänsä pursui kysymyksiä, mutta hän ei kehdannut kysyä niitä. Ei uskaltanut. Miten Tardiksen kävisi? Pidettäisiinkö hautajaiset? "Mutta takuulla et vietä viimeisiä hetkiäsi murjottaen" hän jutteli. "Tee sitä mitä olet tähänkin asti tehnyt. Ole onnellinen. Riemuitse. Tapaa ystäviäsi. Jos haluat puhua asiasta niin puhutaan, mutta vain jos pidät samalla hauskaa." Nainen tökkäsi Tohtoria rintakehään. "Joten hymy tuohon naamaan ja vauhtiin! Älä anna minun jankuttaa sinua hengiltä ennen huhtikuuta. Tiedätkö", hän totesi mietiskellen ja pohti vain hetken, tekikö liian ison virheliikkeen heittäytyessään leikkisäksi. Mutta Tohtori ei saanut vaipua alakuloon, ja muutaman tunteellisen sanan jälkeen hän ei halunnut edistää lisää murheellista ilmapiiriä. Aikahan kuitenkin kävi koko ajan! "Mikäli ehdin Tardikselle ennen sinua, saan todellakin ohjata sen kotiin ja köyttää sinut turvavöihin!" Ja niin Sheila kiiruhti nopeasti Tardiksen sisälle.

[Heta]

Oliko yhtään toivoa jäljellä? Tuohon haluaisi Tohtori itsekin kuulla vastauksen. Universumia ei kuitenkaan kyennyt yksikään olento huijaamaan ja hänen kohtalonsa järvellä oli sinetöiyty. Mitään ei sanottu, mutta hidas pään pudistus kertoi kaiken oleellisen. Katsetta oli edelleen vaikeaa kääntää Sheilaan. Naisen seuraava kysymys sai kuitenkin ajanherran pään kääntymään nopeasti.
"Oletko hullu? En tietenkään ole! Minä jos kuka se viimeinen henkilö tässä universumissa olisin, kuka haluaa tappaa itseni!", huudahdettiin, ehkä aavistuksen järkkyttyneeseenkin äänensävyyn. Sana 'tappaa' oli oikeastaan vilahtanut vahingossa ja se ehkä paljasti Sheilallekin Tohtorin tulevan kuolin syyn. Hänet tultaisiin tappamaan. Tohtori oli hetken aikaa hiljaa, ja tuo mietti sanojaan. Tulisiko hetki olemaan tuskallinen? Entä kuinka Amyn, Roryn ja Riverin kävisi?

"Olen elänyt monta pitkää elämää ja nähnyt monet eri kasvot. Tämä ulkomuoto ei ole ensimmäiseni, mutta se on viimeiseni. Mikään ei ole pysyvää, Sheila. En edes minä. Kaikki muuttuu aikanaan", sanottiin lopulta ja naiseen vilkaistiin. Naisen halaukseen vastattiin lämpimästi ja tummahiuksinen asetti poskensa toisen päälakea vasten. Oli omalla tavallaan lohduttavaa tuntea toinen siinä vierellä. Toisen sanoja kuunneltiin ja pieni, haikeahko hymy käväisi Tohtorin huulilla. Hän oli sankari monellekin, vaikka toisaalta oli onnistunut keräämään itselleen myös paljon vihollisia. Monet tulisivat häntä ehkä kaipaamaan, vaikka toisaalta Tohtorin itsensä oli siihen vaikeaa uskoa.
"Lupaa yksi asia. Älä sure mitään sellaista mitä ei ole vielä tapahtunut. Okei?", kannustettiin ja kädet asetettiin toisen olkapäille. Katse oli rohkaiseva ja toisen muutama kasvoille valahtanut hiussuortuva siirettiin korvan taakse.

Sheilan seuraavat sanat ja ehdotus juosta Tardisille sai tunnelman hilpeämmäksi. Tohtori naurahti toisen ehdotukselle. "Haluatko todella haastaa ajanherran kilpajuoksuun? Minä olen joskus ollut oman planeettani paras juoksija.... Satoja vuosia sitten.", virnuiltiin ja rusetti suoristettiin. Sitten mies näytti hetken aikaa yllättyneeltä, "Sanoinko todella tuon ääneen?"

Sheila oli lähtenyt jo juoksuun, mikä sai Tohtorinkin liikekannalle. Tardis oli tosin lähellä ja punapää kerkesikin vilahtamaan Tardisiin häntä enemmin.
"Hyvä on, hyvä on! Voin auttaa sinua Tardisin ohjauksessa, mutta lupaa että et köytä minua vöihin. Minulla on niistä huonoja kokemuksia", sanottiin Tohtorin itsekin päästyä sisälle ja lukittua ovi. Tämä asteli konepaneelin luokse ja naksautti sormiaan. "No niin, siispä takaisin samaan aikaan ja paikkaan. Paina tuosta, tuosta ja tuosta ja vedä tästä. Ei lujaa, mutta ei liian hitaastikaan. Mutta muista lisätä Tardisiin navigointikohde ennen sitä ja poista energiakenttä. Ja muuten... älä kuluta liikaa jarruja, Tardis ei välttämättä kestä sitä, vaan saattaa hajota palasiksi", ohjeistettiin, Tohtorin osoittaessa erilaisia nappeja ripeään tahtiin. Hän itse tunti Tardisin ohjauksen salat kuin omat taskunsa.

[Fizdu]

Käännyttyään Tardiksessa ympäri Sheila huomasi ilokseen seuralaisensa lähteneen mukaan leikkiin samalla terhakalla energialla kuin ennenkin. Hän oli ylpeä toisen positiivisesta asenteesta, ja Tohtori osoitti omaa välittämistään muita kohtaan varmistettuaan ettei hänkään murehtisi turhia etukäteen. Tuo ystävällinen, melkein jumalankaltainen otus jatkaisi samanlaisena viimeiseen hetkeen saakka - rakastaen maailmaa ja sen asukkaita. Oli vaikeaa olla liikuttumatta tuosta faktasta nyt, mutta Sheila oli silti antanut lupauksensa toiselle. Ei murehtimista, ei kyyneliä. Ei mitään ennen kuin he olisivat eronneet, jonka jälkeen hän voisi joko päättää uskoa totuuden tai olla uskomatta. Hänellä oli ollut vaikeaa rikkoa oma kultareunuksinen kuplansa vanhempiensa menehdyttyä, eikä tässä tapauksessa olisi edes ruumista todistamassa Tohtorin poismenoa.

Pieni pala kummitteli hänen kurkussaan, mutta silti hän hymyili ja veti liioiteltuja voitoneleitä. "Taitaa olla että sinulla on hieman treenattavaa voittaaksesi tämän planeetan mestaruuden", nainen hymähti ja onnistui jopa nauramaan toisen suljettua ovet. "Eikö nyt olisi sopiva hetki voittaa vyöfobiasi?" Hän kiusoitteli. "Älä herätä sadistisia kidnappaajan piirteitäni. Tarkemmin ajateltuna voisi olla hauskaa napata ja lukita sinut komeroon vain nähdäkseni kauanko sinulta kestää päästä sieltä ulos. Tunti vai kaksi? Viisi minuuttia? Kauanko yhdeltä Ajan Herralta kuluu avata yksi puinen, lukittu ovi?"

Tardiksen käyttömekanismit sen sijaan menivät häneltä hyvää tahtia ohi. Oli selvää että vaadittaisiin useampi kuin yksi ihmisterapeutti käyttämään näin monimutkaista konetta - joskin yksi saattoi helposti sekoittaa sen. Yrittäen epätoivoisesti pysyä Tohtorin selostuksen mukana Sheila paineli nappeja lähinnä vain toivoen, että oli osunut oikeaan nappulaan. Ja kun Tohtori huomautti navigointikohteen lisäämisestä ennen mitään, oli nainen tietenkin jo ehtinyt painaa vähintäänkin useaa nappulaa. "Upsista", hän totesi lähinnä itsekseen ja alkoi hätääntyä, kun kone alkoi pitää ääntä. Toivottavasti Tardis ei sentään ollut lähdössä mihinkään, mutta oli selvää että hän oli tehnyt jotain! Hän ei halunnut olla vastuussa siitä, että he löytäisivät itsensä pian ties mistä jumalan selän takaa vain sen takia, että hän oli ollut liian hätäinen eikä kuunnellut ohjeita loppuun!

"Anteeksi, anteeksi!" Hän panikoi ja perääntyi taaemmas kädet antautumisen merkiksi pystyssä. Enää ei kaivattu sitä että hän painaisi yhtäkään nappia lisää. "Myönnän, olen toivoton! Pue minut suosiolla pakkopaitaan ennen kuin teen yhtään enempää!"
Jokin osa hänen aivoissaan pilkkasi, että ei Tohtorin edes tarvitsisi odottaa huhtikuuhun saakka, sillä hän saattaisi aivan hyvin kuolla jo nyt, mikäli nainen onnistuisi tällä tavalla sähläämällä ajamaan heidät surman suuhun.
Ja olisiko se sitten hyvä vai huono asia?

Hän tajusi ettei toinen ollut kertonut vieläkään kuolinsyytään. Itsemurha se ei onneksi ollut, sillä toinen oli hanakasti kieltänyt ettei hän haluaisi tappaa itseään. Ja kun ilmeistä fyysistä tautiakaan ei näkynyt, tarkoittiko se että jokin muu halusi tappaa? Se kuulosti Sheilasta varsin perättömältä. Kenellä mukamas olisi motiivi tappaa noin herttainen mies? Ja kuinka murhapäivämäärä saattoi olla niin selkeä?
Ajatus, mikä nyt putkahti hänen päähänsä oli, että Tohtori saattoi olla uhrautumassa jonkun toisen vuoksi. Säästääkseen jonkun toisen hengen kuolemalla tämän edestä. Tohtorilla kieltämättä oli monia vuosia ja elämiä takanaan, jonka takia joidenkin mielestä olisi voinut olla moraalisestikin oikein, että Tohtori antaisi nuorempien elää hänen puolestaan. Mutta sekään ei silti kuulostanut todennäköiseltä. Muukalaisella oli liian paljon aivosoluja älynystyröissään, että tuo olisi varmasti keksinyt luotettavamman tavan pelastaa joku tai jokin.
Eikä hän kerinnyt ajatella ajatusta pidemmälle ollessaan liian huolissaan Tardiksen kunnosta.

[Heta]

Positiivinen energia oli Tohtorin tapa työntää ikävät asiat pois mielestään. Tardis, aikamatkustus, ja mielenvirkeys. Ne tarjosivat toisinaan pakokeinon ikävistä asioista silloin, kun maailman paino hartioilla tuntui liian raskaalta taakalta kantaa. Välittäminen ja tunteet olivat aina olleet yksi Tohtorin suurimmista vioista ja välittämisensä - ja eittämättä myös uteliaisuutensa - vuoksi hän tulisikin viimein kohtaamaan kohtalonsa. Tavallaan ajanherra koki tulevan kuolemansa olevan myös osittain hänen omaakin syytään; hän itse oli pitänyt itsestään liian suurta meteliä. Käyttäytynyt kuin rokkitähti konsanaan ja matkustellut liikaa, keräten itselleen suurta huomiota osakseen. Kuuluisuudella oli myös ikävä hintansa - ja tuo hinta olikin Tohtorin omat viholliset, joista suurimmaksi murheenkryyniksi oli osoittaunut viime aikoina eräs uskonnollinen ryhmä nimeltä Hiljaisuus. Hiljaisuus oli vainonnut häntä jo pitkään, kerännyt taustatietoa ja jättänyt jälkeensä yhden lauseen: ”Hiljaisuus lankeaa kun kysymys esitetään.”. Lause oli aluksi tuntunut suurelta mysteerilta, mutta lopulta ajanherra oli oivaltanut, mistä kaikesta oli kysymys. Hän oli saanut tietää hetken olevan kiinteä kohta aikajanassaan, eikä sitä voinut muuttaa. Hiljaisuus oli päättänyt tuhota hänet, eikä vastaan pyristely ollut enää mahdollista, sillä se aiheuttaisi vain hänen lähimmäisilleen suurempia ongelmia. Hiljaisuus tulisi pitämään siitä huolen, eikä ajanherra voinut ottaa sitä riskiä. Sheilan sanat katkaisivat kuitenkin Tohtorin synkeät ajatukset.

"Ei, ei ja ei", Tohtori virkkoi Sheilan kiusoittelulle, matkatessaan edemmäs Tardista. "Teillä naisilla on omituinen tapa haluta sitoa minut aina johonkin, enkä tiedä miksi", pysähdyttiin vielä Sheilan kohdalla virnistäen, jonka jälkeen tämä kapusi konepaneelin luokse nainen perässään. Naisen seuraaville sanoille komerosta Tohtori naurahti.
"Olen hyvä ajassa. Et tarvitse sekunttikelloakaan mitataksesi, kauanko minulta kestäisi päästä sellaisesta pois. Et kerkeäisi sanomaan edes Tohtoria, kun olisin selvittänyt tieni komerostasi ulos", naiseen päin käännyttiin ja sormea kohotettiin ilmassa kuin korostukseksi sanoille, äänensävyn ollen selvästi mahtipontinen. Todellisuudessa äänimeisseli ei toiminut puuoviin, mutta tätä seikkaa ei haluttu Sheilalle paljastaa. Sehän olisi vain todistanut sen, että Sheila olisi voittanut tämän erän ja sitä nautintoa Tohtori ei naiselle halunnut suoda.

Vaikka Tardisin käyttömekanismi oli monimutkaista ja äärimmäisen hienolaatuista, ei Sheila silti perääntynyt ehdotuksesta. Tämä paineli nappeja mutta koska kohdetta ei oltu laitettu ensimmäisenä, alkoi koko aikakone huutamaan. Valot syttyivät Tardisiin ja huuto ja laittoiston ujellus täytti hetkeksi aikakoneen. Tohtori ryntäsi laittoistonsa luokse, naputtaen monia eri nappeja kiihtyneeseen tahtiin. Oli onnea ettei Tardis mennyt pienestä rikki, mutta toisaalta, mitä tahansa saattoi tapahtua, kun asiat tehtiin aikakoneessa väärin. Varsinkin mikäli aikakone omasi naisen mielen ja oman tietoisuuden.
"Tardis otti nokkiinsa, kun asiat tehtiin väärässä järjestyksessä. Eikö teille ihmisille ole opetettu kvanttifysiikkaa?", mies parkaisi ehkä aavistuksen epätoivoisesti ja vilkaisi kysymyksen jälkeen Sheilaan. "Tarvitsen vasaran", ajanherra mutisi ja liukuen portaat vauhdikkaasti alas. Ennen kuin ajanherra kerkesi kuitenkaan katoamaan yhteen Tardisin käytävistä, aikakone nytkähti rajusti sivuttain. Nytkähdyksen voimasta, oli Tohtori itsekin lähellä lentää kumoon, mutta tuo onnistui saamaan kiinni yhdestä seinästä olevasta pidikkeestä. Tämän jälkeen Tardisissa sammui valot. Hetken aikaa oli hiljaista ja hämärää. Tohtorin kasvot paljastivat tuon täydellisen yllättyneisyyden ja hetken tuo kuulostelikin vain ympärilleen, tasaten hengistystään. Tilanne oli saanut yllättävän käänteen, sillä nytkähdykseen oli oltava vain yksi syy... he olivat matkanneet jonnekin. Tardisiin sisätiloihin ei kuitenkaan kuulunut ulkopuolelta ääniä, joten epäselväksi jäi se, mihin paikkaan tai aikaan he olivat siirtyneet. Käytännössähän Tardis oli saattanut singahtaa minne vain, mikä sai ajanherran hetkeksi aikaa huolestumaan. Tohtori ryntäsi takaisin keskuspaneelin luokse, otsallaan huolestunut ryppy ja vilkaisi yhteen monitoriin. Se oli pimeä.

"Selvä, Tardis on vienyt meidät jonnekin uuteen paikkaan. Otammeko riskin ja avaamme oven, silläkin uhalla, että saatamme tuhoutua sekunneissa? Vai jatkammeko matkaan ja unohdamme mahdollisuutemme toiseen suureen ja ikimuistoiseen seikkailuun?" kädet läimäytettiin yhteen, samalla hetkellä kun tummatukkainen alien kääntyi takaisin Sheilaan päin. Olisi suorastaan kiehtovaa selvittää, minne he olivat tällä kertaa matkanneet. Riskinä kuitenkin oli se, että vastassa saattaisi olla mitä tahansa... Mutta ajatus ruokki vain entisestään Tohtorin uteliasta mieltä. Ei tällaista tilaisuutta voinut olla käyttämättä.
"Siispä otamme asiasta selvää!", sanoi Sheila vastaukseksi mitä tahansa, oli Tohtori päättänyt jo seuraavan siirtonsa. Tämä singahti ovelle ja avasi sen, kurkistaen ulos.

Oven avaaminen oli kuitenkin virhe. Ajanherran silmien eteen paljastui monipäinen Dalek-armeija. Näky sai Tohtorin naaman venähtämään eikä Dalekeillekaan jäänyt selväksi se, kuka oli paikan päälle yllättäen pöllähtänyt. Yksi dalekeista ampui saman tien Tohtoria päin, mutta ajanherran onnistui kuitenkin kyykistymään viime tingassa pois tieltä, mikä saikin vihreän laservalon osumaan vastakkaiseen seinämään. Kauhistuneena näkemästään ajanherra sulkikin oven, lukiten sen saman tien. Oli väärä hetki lähteä taistelemaan Dalekeja vastaan, kun hänellä oli Sheila mukanaan!
"Väärä aika ja paikka, väärä aika ja paikka", mies hoki, matkatessaan takaisin pyöreän paneelin luokse vauhdikkaasti. Tardis käynnistettiin uudelleen ja Tohtorin huojennukseksi aikakone ei kiukutellut. "Nyt vauhdilla Lontooseen, et halua tietää, mitä tuolla on vastassa", sanottiin ripeään tahtiin, samalla kun mies syventyi Tardisiinsa. Hetkeä myöhemmin he olivat jo ilmassa.

[Fizdu]

Sheilan huojennukseksi Tohtori reagoi tilanteeseen välittömästi ja näytti tietävän mitä tehdä. Sivusta hän seurasi toisen toimenpiteitä ja punastui häpeissään moittivan kysymyksen tultua ilmoille - nyt hänen poskensa vetivät miltein vertoja päälaelta roikkuville punertaville hiuksille. "Ehdottomasti ainakin pitäisi opettaa", hän jutteli lähinnä itsekseen. "Vaikka pelkkä maalaisjärkikin voisi riittää myös."Tohtori lähti hakemaan vasaraa ja Sheila ehti jo tuudittautua tunteeseen että hän oli säästynyt pelkällä säikähdyksellä. Kaikki oli kunnossa, Tardis vain hieman vihoitteli hänen kovakouraisia otteitaan eikä Tohtorikaan näyttänyt pahoittaneen mieltään liikaa.
Kunnes tuli nytkähdys, joka heitti Sheilan rajusti alas. Toisin kuin pitkäkoipinen kaverinsa, nainen ei saanut otetta mistään, vaan paiskautui lattialle ja onnistui lyömään päänsä kojelautaan. Isku ei ollut kova, mutta se sattui silti ja jättäisi kyllä mustelman. Sitä enemmän kuitenkin häiritsi yhtäkkiä ilmestynyt pimeys ja sen tuoma pelko. Tohtorin sanat vahvistivat hänen pelkonsa - hän oli todellakin siirtänyt heidät jonnekin. Mutta toisin kuin viimekerralla, nyt hän ei ollut yhtä innokas avaamaan ovea. Tälle matkalle lähdettiin vaarallisten virheiden ja erehdysten kautta, joten oli vaikea uskoa että ulkopuolella olisi mitään siitä eroavaa. Johtivatko virheet koskaan mihinkään positiiviseen?
Päätään kokeillen - kuin nähdäkseen kasvaisiko mustelma jo siihen parasta aikaa - Sheila tuijotti Tohtoria hieman epävarmana. Toisen myyntipuhe oli kylläkin aika houkutteleva, ja pohjimmiltaan hänkin oli utelias. "Ydinpommikaan tuskin pystyisi pitelemään sinua pois tuon oven luota mikäli päätät mennä siitä läpi", hän jutteli ja kampesi itsensä seisomaan. Päätä kenties jomotti hieman. "Joten kannallani ei niin ole väliä. Kerran kun nyt ajauduimme tänne niin anna mennä, kohti uutta seikkailua! Kunhan sieltä vain saisi aspiriinia."

Hän ei halunnut paljastaa liiallista levottomuuttaan Tohtorille - vaistojaan kannatti kyllä kuunnella, mutta aina niihin ei kannattanut luottaa - joten mahdollisimman rauhallisena hän seurasi tuota ovelle. Yritti vaikuttaa innostuneelta.
Hän ei nähnyt ulkona olevia olentoja kunnolla Tohtorin selän takaa, mutta huomasi miehen eleiden muuttumisen ja sai vain pienen varoitusajan ennen laseria. Kiljahtaen hän perääntyi taaemmas, seurasi sydän pamppaillen miten laser iskeytyi taimmaiseen seinään ja huojentui jälleen, kun ovi saatiin suljettua. Kaikki hänen ennakkoaavistuksensa todella kävivätkin toteen.
Tardiksen avaaminen oli vähän kuin venäläistä rulettia.
Voita tai kuole.

"En tosiaan", nainen hytisi ja hakeutui ottamaan tukea jostain. Hänen teki mieli istua alas. Hän oli todellakin meinannut tappaa Tohtorin. Oli ollut vain miehen omaa hyvää tuuria, että toinen oli ollut nopea ja kerinnyt väistää... Ja se sai hänen päänsä pyörälleen.
"Olen pahoillani", hän mutisi. "Tämä on minun syytäni. Saatoin sinut vaaraan omalla typeryydelläni. Olisit voinut loukkaantua." Hän pakottautui hymyilemään hieman. "Mutta tämän jälkeen saat luvan hankkia minulle elinikäisen pääsykiellon aikakoneiden rattiin. Mikäli löydän joskus tällaisen vastaavan lojumasta kielletyllä pysäköintiruudulla, en halua että joku pyytää minua parkkeeraamaan sen oikeaan paikkaan. Auta armias jos minun tarvitsisi yrittää taskuparkkia, jos en saa tätä edes yksinkertaisesti paikasta A paikkaan B. Toivotonta."

Tällä kertaa hän luotti heidän päässeen perille Lontooseen kokeneemman osapuolen oltua ratissa. "Minulla oli hauskaa", nainen myönsi aluksen ollessa taas maan pinnalla. Täällä, kauempana vaarasta, oli helpompi rauhoittua, vaikka tunteet mylläsivätkin. Suru ja pelko eivät olleet yhdessä hyvä kokonaisuus. Sheila tunsi olevansa aivan ylitunteellisella päällä, muttei voinut sille mitään. "Nautin siitä todella. Kiitos." Käsiään levittäen hän kannusti Tohtoria tulemaan syleilyynsä. Hän ei halunnut päästää toista menemään ilman kunnollista ja erityisen pitkää halia. "Ja olen onnellinen että sain nähdä sinut vielä kerran."

"Mutta", nainen lisäsi vielä ja alkoi kaivella taskujaan. Paidantakusta löytyikin hänen etsimänsä pieni sydämen muotoinen medaljonki, jonka hän ojensi Tohtorille. Hänen oli ollut tarkoitus laittaa se aamulla kaulaansa, mutta oli kiireiden ohella unohtanut. "Ota tämä. Varmuuden vuoksi. Muistuttamaan pimeälläkin hetkellä ettet ole yksin."

[Heta]

Siinä missä Tohtori oli jo keskittynyt konepaneeliinsa, vaikutti Sheila olevan edelleen järkyttynyt. Nainen pahoitteli tilannetta, johon ajanherra vastasi vain heilauttamalla kättään ilmassa. Ei se ollut niin vakavaa. Aikakoneella matkustaminen oli aina riskialtista puuhaa, eikä matkustajat koskaan voineet olla varmoja siitä, mistä itsensä löytävät. Joka kertainen oven avaaminen mahdollisti aina uuden seikkailun, mutta määränpäästä ei koskaan voinut olla täysin varma. Dalekit olivat Tohtorin vanhoja vihollisia, joista tummakutri ei jaksanut ottaa stressiä. Hän oli monesti kohdannut nuo peltipurkit ja toisinaan hänestä tunutui, että jopa dalekit itse pelkäsivät Tohtoria enemmän kuin hän niitä. Sen sijaan naisen seuraavat sanat saivat Tohtorin naurahtamaan. Aikakoneen ohjauksen oppiminen ei ollut helppoa, kone oli niin hienomekanisminen ja herkkä, että vaati useita vuosia ennen kuin yksikään olento maailmassa kykeni edes väittämään hallitsevansa Tardista. Tohtorilla taas oli ollut koko miehen pitkä elinkaari aikaa oppia.
"Olet niin inhimillinen. Pidä tuo tyyli, pidän siitä", Tohtori sanoi, vilkaisen naiseen hymyillen leveästi. Tämän jälkeen mies jatkoi puuhiaan. Sanat olivat monimerkitykselliset, sillä sen saattoi käsittää niin, että Tohtori oli pitänyt Sheilan kaahailusta, mutta myös Sheilan aitoudesta ja kyvystä pyytää anteeksi. Oikeastaan ajanherra oli pitänyt molemmista; rohkeudesta edes yrittää, mutta myös rohkeudesta kyetä pyytämään virheistään anteeksi. Se oli taito, jonka monet olivat unohtaneet.

Tardis oli tuota pikaa takaisin Lontoossa. Sininen poliisikoppi ilmestyi jälleen samaan kohtaan, kuin mistä oli alun alkaen lähtenytkin. Sheila astui ulos Tardisista, takaisin Lontoon katukivetyksille. Tohtori itse jäi nojaamaan kädellään Tardisin oville, ja tuo hymyili lämpimästi naisen sanoille. Loput eivät olleet koskaan hänen lempihetkiään, mutta toisinaan niitäkin joutui sietämään, niin vaikeaa kuin se olikin. Sheilan syleilyyn vastattiin pitkään. "Minäkin nautin omasta seurastani", sanottiin leikkisästi, samalla kun halauksesta irtaannuttiin. Oikeasti Tohtori itsekin oli nauttinut myös jälleen näkemisestä ja yhteisestä koetusta matkasta, mutta toisaalta sitä ei haluttu sanoa ääneen. Sehän olisi ollut nössöä. Ja ehkä Sheila itsekin tiesi sen, että ilon tunne oli ollut molemmin puolinen.

Ennen kuin ajanherra kerkesi kuitenkaan vielä lähtemään, kaivoi Sheila taskustaan jotain. Tohtori sai käsiinsä sydämen muotoisen medaljongen, mikä sai ajanherran aavistuksen verran hämmästymään. Toisen sanat tuntuivat silti jossain syvällä, mikä sai Tohtorin itsensäkin hyvin otetuksi. Koru katosi miehen takin taskuun ja tuon hymy muuttui lämpimäksi, ehkä aavistuksen tunteelliseksikin. Hän ei ollut tottunut lahjoihin. "Kiitos, Sheila", nyökäyttiin ja tuon hiuksia vielä pörrötettiin. Tämän jälkeen hän asteli takaisin Tardisin oven suuhun, mutta ennen katoamistaan, kääntyi vielä Sheilan puoleen.
"Ja muuten, tänä yönä tähdet saattavat tuikkia kirkkaana. Luulen, että ne juhlivat", huikattiin vielä. Tuon jälkeen naiselle vielä huikattiin kädellä viimeiseksi hyvästiksi ja niin Tohtori katosi aikakoneeseensa. Tardis hehkui hetken aikaa, tutun jarrujen kirskunnan kuuluessa ulkopuolelle, kunnes lopulta sininen poliisikoppi oli kadonnut näkyviltä. Tohtori oli jatkanut matkaansa.

// Kiitoksia ihan huippupelistä! <3 //