Uteliaisuus voi tappaa enemmänkin kuin vain kissan

[Heta]

Pelko tuntui suorastaan musertavalta rinnassa ja pakokauhun sekainen olotila sai Annabelin lähestulkoon voimaan pahoin. Katse oli kiinnittynyt eteenpäin liikkuvaan Angusiin ja tämän perässä tulevaan Slitheeniin. Näky sai Annabelin nojautumaan auton lukittua ovea vasten tiiviimmin ja pala nousi kurkkuun. Kauhukuvat siitä, että Slitheeni kerkeäisikin autolle ensimmäisenä sai Annabelin äänen katoamaan. Sanoja tai ajatuksia oli lähes mahdotonta muodostaa ja nainen tyytyikin vain seuraamaan kaksikon juoksukilpailua. Olo oli suorastaan samanlainen kuin peuralla ajovaloissa. Mieli käski juosta, paeta, taistella - mitä tahansa! - mutta lihakset olivat lamaantuneet. Hän oli heittänyt aseensa pois ikkunasta hypätessään ja nyt teko kadutti. Vaikka Annabel ei osannutkaan ampua, olisi hän silti voinut edes yrittää! Auttaa työpariaan ja parantaa siten omia pakomahdollisuuksiaan.

Kuin ihmeen kaupalla Angus oli kuin olikin ensimmäinen autolle pääsijä. Sydämestä tuntui tippuvan hyvin raskas kivi, mutta stressi ei kuitenkaan ollut poistunut elimistöstä; Autoon suorastaan syöksähdettiin ja haparoivat kädet pyrkivat tavoittelemaan turvavöitä. Mitään ei vieläkään kyetty sanomaan ja nainen keskittyikin vain ajatuksien pitämiseen omissa toiminnoissaan. Huulet vapisivat itkun tehdessä tuloaan. Pelko leimahti jälleen uusiin liekkeihin Angusin puhumisen myötä - Oliko vanhus todellakin hukannut avaimensa!

Vaaleaverikön epätoivoinen katse haravoi auton sisustaa ympäri. Avaimet oli löydettävä! Yllättävä tömähdys ja lasin rikkoutuminen saivat naisen kuitenkin kiljaisemaan ja painautumaan alemmaksi penkillään. Kädet oltii heitetty kasvojen eteen suojaksi lasinsiruilta ja sydän tuntui jälleen heittävän täysin uudenlaista volttia. Hetki oli kovin sekava ja kaikki tapahtui hyvin nopeasti. Angus tuntui kuitenkin pitäneen toimintansa ja ajatuksensa kasassa ja yllättäen auto nytkähtikin käyntiin. Auto painui rajusti eteenpäin ja törmäsi puuhun. Slitheenin ote kirposi ja Angus peruutti. Toivo syttyi jälleen kirjailijaan vaikka pelko, äärimmäinen stressi ja shokki eivät olleetkaan vielä kadonneet minnekään. Nainen puristi rystyset valkoisina turvavyötään kuin tukea siitä hakien ja tyytyi vain nyökkäämään lyhyesti vanhuksen kysymyksen myötä. Oikeastaan sanoja ei edes tässä tilassa ymmärretty, eikä niitä jaksettu edes ajatella. Pääasia oli, että henki oli tallella. Heillä molemmilla.

Auto kurvasi jälleen tutumpiin maisemiin ja vaikka kaksikko olikin tällä hetkellä edes näennäisesti turvassa, ei Annabel voinut muuta kuin vain tuijottaa vaitonaisena eteensä. Stressi ja pakokauhu alkoivat pikku hiljaa haihtumaan kehosta ja ne aiheuttivat lähinnä suurensuurta uupumusta. Väsymys oli kehon tapa käsitellä äärimmäisiä tunteita.

Annabel nojasi päänsä ikkunaa vasten ja huokaisi lopulta ikuisuudelta tuntuvan hiljaisuuden jälkeen. Katse kävi vaivihvaa Anguksessa, mutta tämänkaltaisen vaaratilanteen jälkeen Annabel ei ollut varma, mitä sanoa. Sheilasta ei kuitenkaan oltu vielä kerrottu mitään ja ystävä kävikin nopeasti mielessä. Kirjailijalle ei oltu suotu hyvää hetkeä uutisen kertomiseen ja selviytymisen jälkeiset tunnelmat tuntuvat siihen vielä huonommalta ajoitukselta. Angus ei varmasti olisi tällä hetkellä kovinkaan vastaanottavaisella tuulella; mies oli luottanut vaistoihinsa ja pelot olivat kuin olivatkin käyneet toteen. Oli oikeastaan Angusin oman ennakkoluuloisuuden ansiota, että he olivat ylipäätään elossa. Annabel oli ollut aivan liian luottavainen ja tästä omatunto soimasikin naista hyvin vahvasti. Kasvaisit jo aikuiseksi, Annabel, ääni mielen perukoilla moitti.

[Fizdu]

Auto kiisi vaarallisen lujaa eteenpäin, vaikka ajotyyli ei ollut täysin suora eivätkä kuskin hermot olleet palanneet entiselleen. Angus oli ajatellut pysähtyä turvallisen välimatkan päässä, ja vaikka tutkimuslaboratoriota ei ollutkaan näkynyt enää viiteen minuuttiin, ei mies uskaltanut ajaa sivuun ja pysäyttää. Sen sijaan hän ajoi entistä lujemmin. Pakenemisvaihe oli jäänyt liian lujasti päälle, eikä siitä osattu enää irtautua. Tuntui kuin kuolema olisi yhä hengittänyt niskaan.

Annabelkin pysyi vaitonaisena eikä täten pitänyt vanhuksen mieltä nykyhetkessä kiinni. Mies tuijotti liian tiheästi taustapeiliin ja kuvitteli näkevänsä liikettä sielläkin, missä sitä ei ollut. Jokainen liike saattoi olla uhka, eikä mitään kannattanut enää aliarvioida. Ympäristössä oli aivan liian paljon vihreää.
Hän olisi halunnut ajatella olennon kuolevan saamiinsa vammoihin, muttei kyennyt siihen. Vammat olivat kenties olleet kivuliaita, mutta eivät tappavia.

He selvisivät ulos syrjäkujilta puolessa siitä ajasta, jolla he olivat ajaneet ne läpi tulomatkalla. Lontoo hahmottui selkeämpänä ja elävämpänä heidän edessään, ja muutakin liikennettä alkoi tulla vastaan. He saivat muutaman vihaisen tööttäyksen peräänsä, mutta nekään eivät vielä havahduttaneet Angusta. Hänen huomionsa herättivät vasta tietä ylittämässä oleva äiti kauppakasseineen ja nuorta tytärtään taluttaen. Naisen päästämä kirkaisu oli niin korkea ja pelkoa täynnä, että se herätti hänen suojeluvaistonsa ja laittoi aivot keskittymään oleelliseen. He olivat törmäyskurssilla naisen ja lapsen kanssa, eikä ollut varmaa ehtisikö kaksikon juoksuaskeleet pelastamaan heitä lähestyvältä autolta.

Hetken aikaa kaikki oli kaaosta. Auton torvia, huutoa, kiirehtiviä askelia, tömähdys. Angus ei ehtinyt jarruttamaan ajoissa, ja törmäys hajotti hänen vapisevien käsiensä hallinnan. Auto luisui sivuttain ennen kuin suostui pysähtymään poikittain keskelle tietä. Sekunnit kuluivat, ja Angus tunsi vain tykyttävän suonen päässään. Hän ei uskaltanut katsoa sivuilleen.

Muukin liikenne oli pysähtynyt. Kävi ilmi, etteivät he olleet onneksi ajaneet muuta kuin kauppakassien päältä - nainen ja lapsi olivat selvinneet täpärästi. Mutta ihmiset olivat silti järkyttyneitä, ja heidän ympärilleen kerääntyi nopeasti kyselevä väkijoukko, josta osa oli vihaisia, osa huolissaan, loput liian hämmentyneitä osatakseen päättää. Rikkinäinen tuulilasi ja ilmeisesti myös matkustajien ilmeet saivat ihmiset päättelemään, ettei kaikki ollut aivan kunnossa toisellakaan osapuolella.

"Jonkun pitäisi soittaa ambulanssi!" huudahti joku.
"Noillekko?" vastasi seuraava. "Hehän olivat murhata viattoman naisen ja lapsen! Poliisit tässä pitäisi soittaa! Putkaan molemmat juoppohullut! Varmaan ovat täynnä huumeitakin!"

Ilma täyttyi äänistä ja huudoista. Yksi kuului aivan heidän läheltään, kumartui katsomaan olemattoman ikkunan läpi: "Oletteko kunnossa?" Se oli jokin vaaleatukkainen nainen, joka sai Anguksen jälleen reagoimaan. "Kauemmas!" Hän karjahti pelko ja viha silmissään ja yritti saman tien päästä ulos autosta. "Yksikään teistä ei koske minuun! Yksikään ei ojenna likaista sormeaan minua kohti! Tiedän teidän juonenne! Joku teistä yrittää vain pysäyttää meidät! Vetää vetoketjun otsastaan ja saman tien olemmekin kuolleita! Pelkkiä nukkeja avaruusolioiden näytelmässä! Minäpä sanon teille: minä tapan teidät ensin!"

Vihaisen purkauksensa ja sen luoman pelon ansiosta vanhus onnistui pääsemään väkijoukon läpi. Hän yritti jatkaa pakomatkaansa kauemmas, mutta tässä kohtaa hän muisti Annabelin. Hieman myöhässä, mutta muisti kuitenkin. "Ja jättäkää toverinikin rauhaan!" Luojan kiitos hänellä ei enää ollut asettaan. Muuten hän olisi voinut peloissaan ampua viattomia ihmisiä.

"Olitte oikeassa", kuului aiempi negatiivinen ääni. "Ei tässä poliiseja kaivata. Suoraan mielisairaalaan!"

Yksi oli jo puhelimessa. Angus oli ajanut itsensä takuuvarmasti ongelmiin, mutta Annabel voisi kenties pelastaa oman nahkansa. Kaikkein vähiten heidän tutkimuksensa - tai pelkkä selviytymisensä - kaipasi nyt sitä, että kummatkin joutuisivat lähetetyksi joko putkaan tai sairaalaan.

[Heta]

Annabel ei huomioinut laisinkaan Angusin holtitonta ajotyyliä. Nainen oli uppounut liiaksi omiin ajatuksiinsa, sillä alitajunta oli viimein alkanut työstämään koettua asiaa. Taistelu, pako ja pelko valuivat muistoina kuin filminauhan lailla silmien edessä. Tuntemukset saivat naisen hetkeksi kiihdyksiin. Vaikka mieli alkoikin pikku hiljaa käsittämään sen, että he olivat todella onnistuneet pakenemaan, ei Annabel kyennyt siitä riemuitsemaankaan. Kuskin lailla myös kirjailija pelkäsi edelleen; katse kävi aika-ajoin ikkunalla, ja levottomat silmät vilkuilivat ohikiitävää maisemaa. Missä tahansa saattoi tällä hetkellä piillä vaara. Mistä tahansa voisi hypätä avaruusolento. Niinhän oli käynyt tähänkin asti; Ensiksi Amerikassa ja nyt jopa Lontoossa. Missään ei voinut olla turvassa. Ajatukset valoivat epätoivoa Annabeliin ja vaaleita hiuksia heilautettiin toiselle olalle, samalla kun katse kääntyi hitaasti ajotielle.

Sydän tuntui suorastaan hyppäävän kurkkuun tilanteen muuttuessa jälleen sekasortoiseksi murhenäytelmäksi. Annabelin silmät levähtivät kauhusta lautasen kokoisiksi ja nainen painautui penkkiinsä tiiviisti kiinni, Angusin pyrkiessä jarruttamaan ja auton luisuessa poikittain tielle. Hetkeksi kaikki hiljeni. Annabel oli juuri ja juuri kerennyt näkemään vain vilkaisulta äidin ja lapsen kauppakasseineen ja tömähdys auton puskuria vasten sai kirjailijan pelkäämään pahinta. Sitä oli vaikeaa käsittää ja ajatukset sai nainen pysymään vain paikoillaan penkillään, ohuiden sormien puristaessa lujalla otteella turvavyöstä. Olivatko he osuneet ihmisiin?

Vasta ensimmäisten huudahduksien kajahtaessa ilmoille, Annabel säpsähti shokistaan hereille. Aivot alkoivat työstämään ympäristöstä nopeaa tilannekatsausta ja katse vilkuili ympärilleen. Vielä toistaiseksi vaaleakutri ei kyennyt nousemaan jaloilleen, sillä nuori kirjailijatar pelkäsi askeltensa pettävän, mutta hyvin nopeasti sivusilmällä vilkaisten hän kykeni erottamaan äidin ja lapsen lähistöltä. Selittämätön huojennus valtasi mielen, mutta väkijoukon loukkaukset saivat naisen jälleen hätääntymään. Hän suorastaan kykeni kuvittelemaan, miltä tilanne oli saattanut näyttää ulkopuolisten silmin.

Angus oli kuitenkin ensimmäinen joka aloitti puhumisen. Mies oli täysin pelon ja epäluuloisuuksien vallassa. Angusin käytös oli arvaamatonta ja joku uhkasi soittaa mielisairaalaan. Eräs vanhempi rouva julisti kuitenkin soittaneensa jo poliisit, mikä sai vuorostaan Annabelin toimimaan. Kirjailija nousi penkiltään ylös ja astui ulkoilmaan. Hän hengitti hyvin pintapuolisesti, osittain edelleen mielessä vellovan pelon, osittain nykyisen tilanteen aiheuttaneen hädän ansiosta, mutta tästä huolimatta katse käännettiin väkijoukkoon. "Odottakaa, voin selittää!", nainen pyrki hakemaan joukon huomiota osakseen. Tuloksetta. Hätääntynyt Annabel sai lähinnä halveksivia katseita osakseen, sillä ihmiset tuomitsivat myös hänet - hänhän oli myös istunut autossa sekopäisen miehen seurassa. Hän oli rikoskumppani. Se sai Annabelin tuntemaan olonsa heikoksi. Surkeaksi.

"Voitte selittää mitä, neiti-?", tasainen, tiukka mies ääni kuului jostain kirjailijan selän takaa.
"Bretherton. Annabel Kate Bretherton", Annabel kääntyi nopeasti äänen suuntaan, katseen kohdatessa jo paikalle saapuneen paikallispoliisin. "Olen pahoillani tästä kaikesta. En tiedä, mistä pitäisi aloittaa, mutta minulla on jonkinlainen selitys tälle kaikelle! Tai ehkä ei sittenkään. Mutta antakaa anteeksi, emme ole huumeissa tai muutakaan. Olemme vain tavallisia ihmisiä joille sattui onnettomuus!"

Poliisi mulkoili vaaleakutria epäluuloisesti ja oli hetken vaiti. Mies ei selvästikään halunnut uskoa naisen sekavaa selitystä.
"Ehkä voitte jatkaa kertomustanne poliisilaitoksella. Olitte lähellä tappaa äidin ja lapsen. Ajoitte pitkän matkaa holtittomasti", poliisi jatkoi puhettaan, katseen muuttuessa astetta tiukemmaksi. Näytti siltä että mies ei jättänyt vaihtoehtoja. Poliisin katse käväisi nopeasti myös Angusissa, kunnes se lopulta kääntyi takaisin Annabeliin: "Mistä tunnette tuon miehen? Onko hän lääkityksen tai muiden aineiden alaisena tällä hetkellä?"

[Fizdu]

Poliisit tulivat yllättävän nopeasti. Niinkin nopeasti, että Angus näki sen jo yliluonnollisena ja pelottavana. Oli kuin poliisit olisivat tulleet liian läheltä. Jostain aivan nurkan takaa... Ja kenties heti sen jälkeen, kun olivat saaneet hätäsignaalin tutkimuslaitoksessa olleelta toveriltaan. "Lääkkeiden!" Angus karjaisi kuultuaan osan Annabelin ja poliisin käymästä keskustelusta. Hän oli hivuttautunut Annabelin taakse kuuntelemaan keskustelua tarkemmin. Toveria ei vieläkään jätetty, vaikka hän olikin ollut lähellä karata yksin pelkonsa siivittämänä. "Niimpä niin! Tähän tämä yhteiskunta on mennyt! Turvaudutte heti lääkkeiden ja aineiden luomaan turvaan sen sijaan, että näkisitte oikean vaaran! Viette meidät pois sillä tekosyyllä, että olemme juopuneita tai päät sekaisin. Ja mitä käy jos lähdemme mukaanne? Päät täyteen lääkkeitä! Niin siinä käy! Rankaisette meitä samalla keinolla mistä olisitte meidät pidättäneetkin. Taannutatte meidät aivokuoliaiksi vihanneksiksi ja käännytätte omaan tahtoonne. Kyllä minä olen sen nähnyt! Pelkkiä salaliittoja ja valheita! Pian saisimme huomata maksamme kadonneen ja päämme leijuvan avaruudessa, kun jokin ylisivistynyt alienyhteiskunta yrittää pelata niillä golfia. Kyllä minä sinulle siis lääkkeet näytän!"

Angus tunnusteli vaatteitaan, mutta ei löytänyt mitään aseeksi kelpaavaa, joten joutui vain heristelemään nyrkkejään. Vanhuksen kasvot olivat jälleen vääntyneet raivon petolliseen, kivettyneeseen muottiin. Silmät tuijottivat uhkaa heijastaen tiiviisti poliisiin ja suu vääntyi reilusti alaspäin. Angus oli vihannut poliiseja ja muita auktoriteetteja niin kauan kuin muisti, ja tunne oli valitettavasti molemminpuolinen. Näiden kahden osapuolen kohtaamiset eivät koskaan olleet kaunista katseltavaa, eikä tämäkään näyttänyt tuottavan poikkeusta. "Pysy kaukana tuosta miehestä", Angus varoitti Annabelia ja yritti vetää tuota kauemmas. "En luota siihen. Se tuli liian nopeasti. Liian läheltä."

Muu väkijoukko näytti aistivan Angusin lisääntyvän väkivaltaisuuden ja perääntyi varmuuden vuoksi taaemmas. Yhä useampi perääntyi auttamaan äitiä ja lasta sen sijaan, että olisi yrittänyt ottaa heidän asioistaan selvää. Hyvä/paha -asetelma näytti olevan valmis.
Anguskin yritti hivuttautua kauemmas ja vilkuili tiiviisti ympäristöään. Jostain pitäisi löytää jotain kättä pidempää. Jotain, millä pystyisi puolustautumaan. Häntä epäilytti mennä lähemmäs ihmisjoukkoa, mutta toisaalta jos paikalla olisi edes yksikään ihminen, todennäköiset alienit - eli ainakin poliisi - jatkaisi luultavasti esitystään pidempään...Ja niin pitkään kun esitys jatkui, he pysyisivät ainakin hengissä ja voisivat paeta.

"Rauhoittukaa", poliisi kehotti vielä rauhallisella, joskin käskevällä äänellä. Tuo oli hetkeä aiemmin hälyttänyt radiollaan lisäväkeä paikalle. Yhden miehen voimin olisi hankalaa hoitaa mahdollisesti väkivaltaista tilannetta. "Tämä voidaan hoitaa joko helposti tai vaikeamman kautta. Tulette laitokselle selvittämään tilanteen. Jatko riippuu yksin kertomuksestanne ja siitä, paljastaako huumeseula mitään."

[Heta]

Annabel pyrki viestittämään poliisille olemuksellaan tilanteen olevan hallinnassa, mutta Angusin vastaväitteet tuntuivat mutkistavan tilannetta entisestään. Nainen tunsi olonsa vaikeaksi, sillä hänestä tuntui aivan siltä, kuin tämä olisi seissyt kahden tulen välissä. Tilanne oli eittämättä haastava, sillä poliisin rauhallinen, auktoriteettiä uhkuva olemus herätti automaattista luottamusta, mutta Angusin puheissa oli myös järkeä! Aivan samallalailla myös Ram oli herättänyt petollista luottamusta, johon lankeaminen oli ollut virheistä suurin. Virkavalta oli saapunut paikalle suorastaan ennätysajassa ja huomio sai myös kirjailijan hetkellisesti aavistuksen varautuneeksi. Aistit kävivät edelleen ylikieroksilla ja väsymys aiheutti itsessään jo hermostuneisuutta. Päätä särki.

Vaikka mielikuvitus pyrkikin ottamaan naisen mielessä vallan, halusi Annabel kuitenkin ajatella tilannetta myös loogisesti. Vaikka kirjailija ei tuntenutkaan Ramin lajin toimintatapoja, tai näiden eliöiden levinneisyyttä Maassa, pyrki nainen silti muistuttamaan itseään siitä, että planeetalla oli myös edelleen tietämättömiä, vain työtänsä tekeviä ihmisiä. Väkijoukko oli alkanut liikkumaan levottomammin, mikä aiheutti myös vaaleakutrissa lievää huolestuneisuutta. Hän halusi hoitaa tilanteen vain mahdollisimman nopeasti pois alta, sillä uransa puolesta tämänkaltainen tilanne oli kaikkea muuta kuin edustavaa. Päivä oli ollut suorastaan hirvittävä painajainen, eikä Annabel kestäisi ajatusta siitä, että kaikki heittäisi vaakalaudalle myös hänen maineensa kirjailijana. Nopea, vilkuileva katse käväisi hetkellisesti paikan päälle jääneissä töllöttäjissä, jonka jälkeen nainen huokaisi ja henkisesti ryhdistäytyi. Hän tiedosti sen, ettei Angusista ollut tilannetta hoitamaan tämän hetkisessä mielentilassa. Mies oli yhtä vihainen kuin heidän ensitapaamisellaankin.

"Angus rauhoitu! Meillä ei ole vaihtoehtoja, ja sinä tiedät sen!", sinisten silmien katse käännettiin vanhukseen. Annabel yritti tavoittaa Angusiin suoraa katsekontaktia, pyrkien sitä kautta rauhoittelemaan vauhkoontunutta miestä. "Ehkä meidän on vain tehtävä niinkuin hän käskee. Pääsemme varmasti tuota pikaa laitokselta pois, kunhan et nyt vain heittäydy hankalaksi!", tässä kohtaa äänensävyyn astui jopa hieman käskeväkin sävy. Mitä edemmäs Annabel oli päässyt puheessaan, sen selvemmäksi ratkaisu oli muodostunut hänen mielessään; Poliiseille ei kannattanut laittaa vastaan tässä tilanteessa lainkaan. Sellainen tietäisi vain roppakaupalla lisäongelmia.

”Minä ainakin haluan vain ratkaista tilanteen, ja olenkin siksi valmis lähtemään heidän matkaansa. Olemme jo muutoinkin tarpeeksi suuressa sopassa, enkä kaipaa lisäongelmia!”, nainen vielä muistutti, astuen nyt enemmän poliisin puoleen. Katse pysyi kuitenkin edelleen Angusissa, silmien seuratan herkeämättä tuon pienempiäkin eleitä.

[Fizdu]

Annabel ei yllättäen näyttänytkään olevan hänen puolellaan. Kirjailija käski hänen rauhoittua, sanoi ettei heillä ollut vaihtoehtoja. Angus kieltäytyi uskomasta sitä, piti toverinsa sanoja silkkana petturuutena - toinen jopa käskytti häntä! Kuin he eivät olisikaan enää työpari vaan lapsenlapsi hölmön vaarin kanssa, jota aina välillä piti herätellä todellisuuteen. Hän meni entistä enemmän pois tolpiltaan Annabelin siirtyessä poliisin viereen. Estoyritykset menivät pieleen, sillä nainen vaihtoi paikkaa niin yllättäen, ettei vanhus osannut arvata sitä. Hän kieltäytyi menemästä perään. Jos joku tässä olisi viisas niin hän - hän ei kävelisi suoraan vihollisen ansaan.
Kuin ikänsä unohtaen Angus taantui vuosikausia nähneestä miehestä takaisin lapseksi ja jäi paikoilleen mököttämään.

"Hölmökö olet?!" Hän tiuskaisi Annabelille ääni kireänä ja mieli hämmentyneenä. Slitheeniä vastaan taistellessaan he olivat olleet niin hyvä työpari, että hänen oli vaikea uskoa Annabelin pettävän häntä nyt. Mikä siis oli muuttunut? Oliko tämä taas sitä kirjailijan hyväuskoisuutta? Pelkoa? Toinen oli liian kilttikin petturuuteen. Oliko toisella salajuoni? Näyttelisivätkö he hetken kilttiä, mutta pakenisivat heti vihollisen suojamuurien mentyä alas? Sitäkö Annabel ajoi nyt takaa?
Vanhus nieli ilkeät sanansa ja tarkkaili vaaleatukkaisen häneen kohdistamaa katsetta. Se pysyi hänessä tiiviisti ja herätti alkeellista luottamusta kaikesta huolimatta. Se näytti katseelta, joka luotiin vain silloin, kun oltiin varmoja päämäärästä. Naisella oli siis suunnitelma. Tietenkään toinen ei voisi kertoa sitä hänelle ääneen, mutta epäilemättä sen täytyi olla hyvä. Angukselle ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin luottaa. Ilman luottamustakin tilanne olisi pattitilanne - hänellä ei ollut varaa menettää Annabelia. Nainen oli toistaiseksi ainoa, joka kykenisi auttamaan häntä vastauksien selvittämisessä. Ja toisaalta yhdessä asiassa toinen oli oikeassa... Heillä ei ollut paljon vaihtoehtoja. Heidän pakomahdollisuutensa nykytilanteessa olivat huonot.

Mies välitti katseellaan ärtyneen kysymyksen - joka varmasti ääneen lausuttuna sisältäisi myös monta kirosanaa - mutta ilmaisi myös olevansa valmis leikkimään mukana. Rauhoittuminen teki hänelle hankalaa, eikä hänestä missään nimessä rentoa tullut, mutta ainakin hänen uhittelunsa vähentyi. Kädet laskeutuivat jalkojen vierelle, mutta olivat vielä lievästi nyrkissä."Selvä sitten", hän murahti. "Kokeillaan tuuriamme ja mennään. Mutta sano minun sanoneen, he laittoivat itse sen naisen ja lapsen meidän eteemme!"

Poliisi näytti hieman yllättyneeltä nopeasta mielenmuutoksesta, muttei näyttänyt laittavan vastaan. Pienten päänpuristusten kera annettiin lähtöpyyntö ja avattiin auton ovi. Angus siirtyi sisälle autoon selkeästi vastentahtoisena ja ärtyneenä. Kauhuissaan hän mietti miten asiat olivat johtaneet tähän. Luottiko hän muka tosissaan tuohon kirjailijaan, jota hän oli muutama viikko sitten vielä vihannut, niin paljon että antoi henkensä toisen käsiin? Miksi, minkä takia? Vanhus ei keksinyt vastausta. Ei ollut hänen luonteensa tapaista luottaa ihmisiin näin nopeasti, mutta silti kirjailija näytti kietovan pikkusormeaan hänen sydämensä ympärille nopeampaa kuin hän oli siihen valmis.
Yllättäen se pelottikin häntä vielä enemmän kuin poliisit tai mahdollisuus siitä, että he saattoivat parhaillaan istua toisen slitheenin kyydissä.
Kirjailijan olisi paras kohdella hänen luottamustaan hellävaroen. Muuten hän olisi valmis palaamaan entisiin vihoihinsa pienimmästäkin vihjeestä.

Angus hiljentyi tyystin ajatustensa myötä. Istuikin oikein mallioppilaana paikoillaan. Vihaisuus välittyi ajomatkan aikana vain pistävinä mulkaisuina, joilla niilläkään ei otettu kunnolla yhteyttä kehenkään. Mielummin hän pysyi toimintavalmiudessa valmiina reagoimaan mihin tahansa uhkaan, mikä yllättäen saattaisi tulla ajomatkan aikana vastaan.

[Heta]

Katse pidettiin herkeämättä vanhuksessa. Toinen vaikutti entistä vihaisemmalta ja hetken kirjailija pelkäsi kaiken menevän jopa pieleen. Toisen ärtyneen katseen myötä, Annabelin kulmat kaartuivat aavistuksen kurttuun, ilmeen ollen tällä kertaa äärimmäisen päättäväinen. Hän ei aikoisi muuttaa mielipidettään. Silmät välittivät vain yhtä viestiä; Luota minuun.

Joko Annabelin tai Angusin välille oli todentotta alkanut kehittymään jonkinsortin luottamussuhde, tai sitten kaikki oli vain puhdasta sattumaa, mutta vanhus päättikin naisen yllätyksesi nyörtyä. Suostumuksen myötä ilme muuttui Annabelin kasvoilla kevyemmäksi ja tämä rentoutti olkapäänsä, huokaisten mielessään helpottuneena. Toinen ei kuitenkaan pystynyt olemaan siltikään ilman saarnaa, sillä Angusmaiseen tapaansa vanhus halusi kuitenkin sanoa sen viimeisimmän painavan sanansa. Toisen murahteluihin ei kuitenkaan katsottu aiheelliseksi enää vastata; Angus oli kuitenkin jo lupautunut lähteä juoneen mukaan. Nyt mentiin vain virran mukana ja toivottiin parasta, sillä todellisuudessa Annabelilla ei ollut suunnitelmaa. Hän aikoi kehittää sen matkan varrella. Improvisoida. Aivan kuin he olivat tehneet Slitheeninkin luona, mutta yksi asia oli ehdottoman varmaa; Poliisiin tuli nyt vain luottaa.

Annabel seurasi ystävänsä perässä poliisiauton takapenkeille istumaan. Oli helpottavaa päästä tien reunalta pois, sillä väkijoukon tuomitsevat katseet seurasivat heitä vielä pitkään virka-auton lähtiessä liikenteeseen. Mitä luultavammin Annabel saisi vielä myöhemmin kuulla tilanteesta kunniansa - riskinähän oli, että koko selkkaus ajaisi hänet huonoon valoon kirjailijanakin - sillä kukaan ei pitänyt liikennerauhan rikkojista. Varsinkaan sellaisista, jotka olivat lähellä ajaa lapsen ja naisen päälle. Oli ainoastaan vain käsittämätöntä tuuria että sen suuremmilta vahingoilta oltiin vältytty.

Siinä missä Angus keskittyi olemaan jatkuvassa toimintavalmiudessa, antoi Annabel itselleen luvan hetkeksi hengähtää. Pää painettiin poliisiauton ikkunaa vasten ja seesteinen katse tarkkaili ohikiitävää Lontoon maisemaa. Oli alkanut satamaan. Sade rummutti rauhallisen rytmikkääseen tahtiin auton peltistä kattoa vasten mutta muutoin ajoneuvossa vallitsi syvä hiljaisuus. Hiljaisuuden rikkoi ainoastaan aika-ajoin poliisiradiosta tulevat viestit, mutta niitä kirjailija ei juurikaan jaksanut kuunnella. Nainen oli keskittynyt täysin vain omiin ajatuksiinsa.

Annabel ei ollut varma kuinka kauan he olivat autossa istuneet, mutta melko pian auto kurvasi poliisilaitoksen eteen. Rakennus oli harmaa, jylhä ja syvää kunnioitusta herättävä toimistotalo. Annabel ei koskaan ollut käynyt poliisilaitoksella ja tällä hetkellä kirjailija tunsi itsensä lähestulkoon suuremman luokan rikolliseksi. Tunne herätti lievää kiusaantuneisuutta ja häpeää naisen mielessä ja tämä halusi vain hoitaa kuulustelun mahdollisimman nopeasti alta pois. Sen jälkeen unohtaa koko ikävän tapauksen.

Poliisi johdatti Annabelin ja Angusin aulan poikki pieneen huoneeseen. Huone oli hyvin pelkistetty työhuone, jossa oli suuri, puinen pöytä ja sen edessä kaksi penkkiä. Tietokone hurrasi hiljaisesti työpöydän ääressä ja sen eteen oltiin niputettu siistiin kasaan epämääräisiä työpapereita. Kenties muita tutkimuksia varten.
Annabel istahti toiselle penkeistä. Poliisi ilmoitti palaavansa tuota pikaa takaisin ja poistui paikalta, sulkien huoneen oven perässään. Kirjailija nyökäytti vastaukseksi päätään mutta kynsinauhojen repiminen paljasti naisen olevan tällä hetkellä hermostunut. Hän ei ollut koskaan ollut kuulusteltavana mistään ja asia herätti automaattista pelkoa. Selvittäisiinkö tästä vain pelkillä sakoilla?

[Fizdu]

Vanhus selvisi kiusalliselta tuntuvan automatkan ja kuulusteluhuoneeseen sulkemisen ajan pelkän luottamuksensa voimalla, mutta kun heidät hylättiin kahdestaan siihen huoneeseen, tilanne alkoi olla hänelle liikaa. Annabelilla oli ollut jo monia mahdollisuuksia toteuttaa suunnitelmansa. Eikö sitä siis ollutkaan? Vai tämäkö se oli? Istua täällä ja odottaa kuolemaa? "Tämä on kaasukammio", mies mutisi hiljaa itsekseen ja mulkoili huoneen seiniä epäluuloisena. Käpertynyt ja jännittynyt olemus oli suoraan kuin nurkkaan ajetulta saaliseläimeltä yhdistettynä vesikauhuiseen pesukarhuun. Annabeliinkin luotiin katseita, mutta niillä haettiin lähinnä neuvoa. Vanhus halusi epätoivoisesti tietää, mitä he olivat tekemässä, ja oliko heillä mahdollisuuksia selvitä tällä metodilla ollenkaan. Hänen luottamuksensa Annabelia kohtaan mureni sekuntti sekunnilta. "Sen takia se poistui. Nyt ne lukitsevat ovet ja kaasuttavat tämän huoneen täyteen..."

Epäilyt kuitenkin hälvenivät poliisin palatessa takaisin ilman happinaamaria. Tällä kertaa mukana oli myös toinen, naispuolinen poliisi, jonka tehtävänä oli ilmeisesti kirjata kaikki yksityiskohdat tarkemmin ylös. Kuulusteltavia vilkuiltiin aluksi tutkivasti, ennen kuin käytiin varsinaiseen asiaan. "Saisimmeko nimenne, kiitos", pyydettiin. "Voimassaoleva henkilöllisyystodistus auttaisi myös, mikäli teillä on sellainen hallussanne." Angus murahti nyrpeästi. Näin se taas oli, heistä piti urkkia kaikki mahdollinen selville muka kansan turvallisuuden takia. Oikeasti ne halusivat minimoida riskin, että heistä olisi vaaraa heille itselleen jatkossakin...tai kenestäkään heidän kaltaisistaan.
Angus ei kuitenkaan ollut eläissään omistanut kaiken kattavaa henkilöllisyystodistusta. Ajokortti hänellä kyllä oli, mutta siihenkin ikä oli jouduttu arvioimaan, sillä hänellä ei ollut tietoa syntymävuodestaan. Muistikatkos ulottui niin pitkälle, ja vaikka hänellä oli ollut epämääräinen aavistus vuodesta, ketään ei olisi uskonut häntä. Hänellä oli aavistus ettei se mitenkään olisi voinut olla tältä vuosisadalta. Herättyään koomasta tai mistä tahansa tilasta missä olikaan ollut muistikatkoksen aikana ja kaikkien oltua kykenemättömiä tunnistamaan häntä hän oli saanut uuden sosiaalitunnuksen, mutta ikä puuttui edelleen. Ja kaikki terveystiedot kauempaa kuin muutaman vuoden takaa. Hän oli käytännössä kuin elävä aave tai muisto jostain entisestä - ja niin kai oli Annabelkin.

Vielä hetken vanhus suostui leikkimään leikissä mukana ja ojensi ajokorttinsa. Eivät ne kuitenkaan häntä yhdellä paperinpalalla tappaisi. Toivottavasti. Nainen odotti saavansa Annabelilta mahdollisesti jotain ja katosi jälleen huoneesta ilmeisesti tarkistamaan heidän tietojaan.
"Aloitetaan alusta", jatkoi mies. "Kysyn samat kysymykset kuin aiemminkin. Mikä on teidän suhteenne toisiinne? Onko kummallakaan pätevää selitystä sille, miksi kaahasitte tuhatta ja sataa? Parini tuo pian alkoholimittarin, jotta näemme vähintäänkin sen, oletteko juopuneet. Se yhdistettynä kertomuksiinne päättää rangaistuksenne vahvuuden. Onneksenne ette saaneet kaahailua ja riikenteen vaarantamista suurempaa rikosta aikaan, mutta sekin riittää ainakin sakkoihin ja ajokortin väliaikaiseen menetykseen. Mahdollisesti voimme pidättää ajokortin kokonaan." Tuomitseva katse kohdistuivat Angusiin. Se välitti kaiken mitä mies ei sanonut ääneen; olet liian vanha, papparainen. Ja hullu kaiken lisäksi.

Angusin katse takaisin oli murhaava. Nyt häneltä vietiin nekin viimeiset perusoikeudet, joita hänellä oli! Ja miksi? Koska hän oli yrittänyt pelastaa henkensä! Vanhus syöksähti pöytää vasten ja nousi jo puoliksi seisomaan käydäkseen poliisin kimppuun. Nyrkki leikkasi ilmaa, muttei sentään liipannut läheltäkään poliisia. "Sen kuin pidätte sen saatanan kortin!" Hän uhosi. "Ottakaa vaatteenikin! Asuntoni! Vaikka hemmetin jalkanikin, mutta henkeäni ette saa! Myöntäkää jo itsekin, että leikitte meillä kuin kissa hiirellä! Ette te oikeasti välitä mistään muusta kuin omista saamarin perseistänne!"

Mikäli poliisin naamalla oli ollut vähääkään hymyä, se kuoli nyt pois ja muuttui tunteettomaksi naamioksi. Väkivallalla uhittelu ei selvästikään ollut hänen mieleensä, ja käskevällä äänellä Angusia pyydettiin istumaan. Vanhus totteli, mutta vasta sitten, kun huoneeseen saapui lisää ihmisiä. Samainen nainen, ja nyt myös toinen mies ilmeisesti huolehtimaan tilanteen turvallisuudesta. "Kysymykset, pyydän. Mikä on suhteenne toisiinne?"

Angus vilkaisi jälleen Annabeliin. Hän ei todellakaan tiennyt mitä tässä tehtiin, mutta hän tiesi, että Annabel oli parempi puhumaan ihmisille. Ja parempi puhumaan totta. Mikäli poliiseilla todellakin oli heistä vain vähän tietoja, hän ei halunnut heidän tietävän yhtään enempää. Ehkä he voisivat päästä valehtemalla pois.
"Eikö se pärstästä näy? Hän on lapsenlapseni."

[Heta]

Kirjailijan aivot työskentelivät ankarasti, Annabelin yrittäessä keksiä suunnitelmaa. Ajatukset tuntuivat sekavilta, eikä vaaleaverikkö loppujenlopuksi tuntunut enää itsekään tietävän, mitä uskoa. Päälimmäisenä ongelmana oli kuitenkin Angus. Oli puhdasta hyvää luottamusta vanhuksen puolelta lähteä Annabelin ja poliisin matkaan, mutta nyt viimein laitoksella Annabel ei keksinytkään jatkosuunnitelmaa. Suunnitelmien laatiminen tosielämässä tuntui useinmiten olevan huomattavasti vaikeampaa kuin hänen monissa kirjoissaan; Tarinan kertojat itse saivat aina päättää sankarien loppuratkaisun. Todellisuudessa kaikki oli toisin.

Angusin puhuessa, nuori nainen käänsi katseensa lopulta vaivihkaa vanhukseen. Vaikka Annabel olikin tällä hetkellä täysin neuvoton, ei hän olisi silti halunnut näyttää sitä vanhukselle. Ulkokuori pyrittiin pitämään tasaisena, vaikka sinisistä silmistä saattoikin loistaa lievää epävarmuutta. Toisen epäilyksiin oltaisiin haluttu vastata jotain järkevää. Tukea ja rauhoitella, mutta sanat tuntuivat jäävän ainoastaan kurkkuun kiinni. Mitä luultavammin vastaväitteet eivät olisi edes hyödyttäneetkään; Angus oli tunnetusti mies, joka piti mielipiteistään hanakasti kiinni.

Annabelin ajatukset katkesivat sillä samalla sekunnilla kun poliisi asteli takaisin työhuoneeseen. Mukanaan tällä oli naispuolinenkin työntekijä, joka herätti ehkä omalla tavallaan rauhallisempaa ilmapiiriä muutoin niin kireään tunnelmaan. Annabel paransikin asentoaan tuolilla ja tutkiviin katseisiin vastattiin mahdollisimman neutraalisti. Vaikka mieli olikin väsynyt, ja päälimmäinen tunne edelleen hermostuneisuus, tiesi Annabel myös sen, että nyt tärkeää oli vain unohtaa omat pelkonsa. Muutoin he eivät pääsisi täältä koskaan pois.

Kun poliisit siirtyivät tiedustelemaan henkilökortteja, hieraisi kirjailija hieman niskaansa. Hänellä oli henkilökortti, mutta se ei ollut mitenkään perinteinen sellainen.... Henkilökorttiin ei oltu kirjattu täydellistä syntymäaikaa eikä synnyinkaupunkia. Se oli aluksi hämmentänyt Annabelia erittäin paljon, mutta toisaalta kortti oli myös ainoa, joka hänellä oli. Kirjailija itse ei edes muistanut mistä tai milloin oli sen edes saanut, sillä ainoat varhaisimmat hatarat muistikuvat ulottuivat vain kolmen vuoden päähän. Tuolloin nainen oli vain seissyt kortti kädessään sosiaalitoimiston oven edessä. Hän oli saanut asunnon, oman elämän, mutta yksikään virkatoimiston henkilöistä ei ollut koskaan kyseenalaistanut korttia. Se oli aina käynyt, vaikka puutteellinen olikin. Annabel itse ei osannut selittää puuttellisia tietojaan mitenkään järkevästi, mutta nyt asian tiedostaminen aiheutti kuitenkin lievää jännittyneisyyttä, sillä tällä kertaa kyseessä ei ollut asunnon tai työpaikan hankkiminen, vaan rikoksen tutkinta, johon myös henkilötietoja tarvittiin. Näin ollen Annabel ojensikin pienen korttinsa kohti naispoliisia, purren samalla kevyesti huultaan. Hän ei tiennyt, kuinka poliisi suhtautuisi siihen. Kortti otettiin kuitenkin joka tapauksessa vastaan.

Nainen kortteineen poistui huoneesta. Annabel käänsi katseensa nyt puhuvaan mieheen. Kirjailija oli juuri aukaisemassa suutaan, kun Angus tuikkkasi raivonpuuskansa väliin. Nainen siirsi nyt kauhistuneeksi muuttuneen ilmeensä vanhukseen tuon uhkaillessa poliisia! Myös Annabel nousi automaattisesti seisomaan, Anguksen pyrkiessä hyökkäämään kohti vastapuolta. Naisen kädet tarttuivat toista käsikynkästä ja vanhus työnnettiin takaisin istumaan. ”Angus, he haluvat auttaa”, Annabel mutisi hieman matalemmalla äänellä. Silmistä paistoi selvä viesti: Keksimme vielä jotain.

Anguksen tempaus oli kuitenkin selvä virhe. Annabel tunsi kuinka poliisin tuimistunut ilme sai hänen kämmenensä hikoilemaan. Mielessä vahvimmaksi peloksi muodostui se, että vanhuksen väkivaltainen käytös johtaisi heidät saman tien selliin. Auktoriteettinen käsky sai kuitenkin myös Anguksen rauhoittumaan. Ainakin toistaiseksi. Annabel liikahti tuolillaan.
Vaan seuraavaa siirtoa ei olisi edes kirjailija osannut odottaa. Silmät siirtyivät pöyristyneenä ensin Angukseen. Leikkiin oli kuitenkin pakko lähteä mukaan ja näin ollen Annabel kääntyikin takaisin poliisin puoleen, nyökytellen pontevasti.
”Niin, hän on isoisäni! Olimme matkalla sukulaisillemme, ja meillä oli kiire. Epähuomio ja hetken keskittymisen herpaantuminen liikenteestä johti kuitenkin siihen, mihin se johti. Emme kuitenkaan halunneet mitään pahaa. Isoisäni on kuitenkin edelleen täysin ajokykyinen. Tämä kaikki oli vain yhden inhimillisen virheen yhteissumma, ja vakuutan ettei tämä tule enää toistumaan”, yhtäkkiä selvä, aikaisemmin kaivattu juoni vain pursusi Annabelin suusta. Hän valehteli sukkelasti molempien hyväksi ja kehtasi vieläpä vilkaista Angukseenkin kuin vahvistusta hakien. Kuinka alas hän olikaan vajonnut.

Yllättäen työhuoneen ovi kuitenkin aukeni jälleen. Sisään astui hetki sitten poistunut naispoliisi.
”Tarkistin heidän henkilötietonsa. Ei aikaisempaa, vakavampaa rikostaustaa”, nainen selosti, ojentaen henkilökortit takaisin niiden omistajille. Miespoliisi näytti hetken aikaa pohtivalta ja hieraisi sitten leukaansa. ”Ehkäpä me tästä sitten selviämme vain sakoilla ja kirjallisella varoituksella”, mies tuumi ja ryhtyi kirjoittamaan molemmille sakkolappua.
”Mutta haluan, että sinä käyt tarkistuttamassa ajokykysi ja toimitat lausunnosta meille kopion”, poliisi osoitti sanansa Angukselle, tämän ojentaessa sakkolappua vanhukselle.

[Fizdu]

Huolimatta Anguksen ajoittaisista epäilyistä kumppaninsa tekemiä ratkaisuja kohtaan, Annabel puolusti vanhusta hanakasti poliiseja vastaan. Kirjailija oli estellyt häntä hyökkäämästä poliisin kimppuun, mikä olisi saattanut olla hänen elämänsä vakavin virhe, ja nyt tuo lähti mukaan tähän leikkiin, valehteli kuin ammattimainen. Selitys tuli naisen suusta kuin vettä vain, vaikutti aidolta ja uskottavalta. Angus tunsi olevansa melkein jopa ylpeä vaaleakutrin suorituksesta - jos tuo olisi ollut hänen lapsensa, hän olisi kieltämättä kokenut lapsen kasvaneen nyt oikeille urille. Aikuistuneen, oppineen selviytymään. Annabel vilkaisi häneen tukia hakien, ja Angus nyökkäsi tuolle pienieleisesti. Hymyyn hän ei tässä tilanteessa kyennyt, mutta silmistä näkyi hyväksyntä. Ja kun poliisi alkoi jopa näyttää siltä, että he pääsisivät sittenkin lähtemään tästä kuolemanloukusta, Anguksen usko Annabeliin palautui täysin. Ehkä he olivat leikkineet tulella aivan liian kauan, mutta naisen suunnitelma oli joka tapauksessa toiminut, siitäkin huolimatta kuinka epämukava se oli.

Mies murahti vain pintapuolisesti vastatakseen poliisin esittämiin vaatimuksiin. Häntä ei kiinnostanut, mikäli he vain pääsisivät pois. Hän ei tuhlaisi aikaansa turhiin ajokokeisiin tai todistuksiin - hänellä oli paljon parempaakin tekemistä. Kuten selvitä hengissä, esimerkiksi. Parantaa suojautumiskeinojaan ja sen jälkeen palata takaisin vastausten selvittämisen pariin. Vaikka he olivatkin olleet lähellä menettää henkensä ja pelästyneet pahanpäiväisesti päivän tapahtumia, jokin siinä oli herättänyt suuremman palon Angusin sisälle. Vaarat kertoivat, että he olivat oikealla tiellä. Lähempänä sitä jotain.

Sakkolappuunkaan Angus ei vilkaissut. Se rytistettiin nopeasti housuntaskuun samalla kun mies nousi seisaalleen levottomana pääsemään matkaan. Moinen välinpitämättömyys herätti taas pienoisen kulmankurtistuksen poliisien puolella, mutta kuten jo aiemmin oli todettu, tämä käsittely oli tässä, eikä sakkolapun rytistäminen taskuun varsinaisesti ollut rikos. Kyse taisi olla enemmänkin henkilökemioista ja siitä, ettei Angus vaikuttanut luotettavalta laskunmaksajalta. Eikä mies kieltämättä sitä ollutkaan - hänhän ei rahojaan moisille epäluotettaville ja manipuloiville rötöstelijoille rahaa syytäisi.

Vanhus puhalsi vielä muodon vuoksi alkometriin, mutta kun sekin näytti odotetun lailla tyhjää, parivaljakkoa lähdettiin saattamaan ovea kohti. Vasta nyt Angus huomasi, kuinka ahdasta ja ruuhkaista aseman sisällä oli. Heidän tullessaan hän oli kulkenut lähinnä laput silmissään, vain tilanteeseen keskittyen, mutta nyt hän huomioi jokaisen yksittäisen pään, joka kääntyi heidän suuntaansa. Se tuntui ahdistavalta. Niitä oli yksinkertaisesti liikaa, ja kaikki näyttivät tuomitsevilta. Vai ehkä nälkäisiltä, liian tietäväisiltä?

"Toivottavasti emme näe enää toiste samoissa tunnelmissa", poliisi tokaisi heille ulko-oven kohdalla. "Varatkaa tulevaisuudessa enemmän aikaa matkoillenne, jotta ette ajaudu uudestaan kaahailemaan kiireessä. Autonne on toimitettu rikospaikalta väliaikaisesti varikolle, mutta voitte hakea sen sieltä heti, kun saatte ajokykynne todistettua. Muuten toivotan teille hyvää päivänjatkoa."

Angus huokaisi helpotuksesta poliisiaseman ulkopuolella. He olivat hengissä, ja se tuntui harvinaisen hyvältä. Turvalliseksi hän ei oloaan tuntenut, eikä tuntisi kuin vasta omassa kodissaan, mutta nyt oltiin selvitty jo paljosta. Katse käännettiin Annabeliin, mutta nyt ei tiedetty alkuunkaan, mitä sanoa. Koko maailma oli kääntynyt tässä muutaman tunnin aikana päälaelleen, eikä sille yksinkertaisesti ollut sanoja. Ehkäpä siksi vanhus tyytyi muutamiin yksinkertaisiin sanoihin, jotka silti tuntuivat kuvaavan päivää parhaiten kuin mitkään muut; hän kirosi.

"Mihin jatkamme tästä?" Se oli loogisin kysymys. Mies lähti kävelemään verkkaisesti eteenpäin, sillä tuntui luonnottomalta jäädä seisoimaan paikoilleen niin lähelle mahdollista vihollista. Ilman autoa heidän tarvitsisi muutenkin keksiä vaihtoehtoinen keino päästä kotiin. "Meidän täytyy keksiä parempia keinoja puolustautua. Tämänpäiväinen oli aivan liian lähellä, vaikka myönnänkin, että yhteistyömme toimi paremmin kuin odotin."

[Heta]

Siinä missä Angus rytisti sakkolapun housuntaskuihinsa, otti Annabel omansa varovaisesti vastaan. Häpeillen. Vaikka tilanteesta oltiin selvittykin suhteellisen vähällä, tuntui sakko silti samalta kuin pahemman laatuinen rangaistus. Ylimääräiset laskut rasittivat taloutta ja tämäkin sakko oli Annabelin kohdalla ensimmäistä laatuaan. Paperiin kirjoitettu summa sai olon tuntumaan tahritulta ja rikolliselta. Niin. Hän oli tehnyt rikoksen. Valehdellutkin vielä - jopa poliisille! Ajatuksiaan ja tekemisiään soimaten sakkolappu sujahtikin nopeaan takin taskuun piiloon. Se painoi mieltä. Hän tulisi maksamaan sen mahdollisimman pian pois. Aivan kuten rehdin kansalaisen kuuluikin.

Myös Annabelin tuli puhaltaa alkomittariin. Odotusten mukaan se näytti puhdasta nollaa ja näin ollen kaksikko olikin vapaa poistumaan laitokselta. Aula tuntui täydemmältä kuin hetki sitten, eikä kirjailija tohtinut nostaa katsettaan ylös. Askeleet kopisivat nopeaan tahtiin kohti ulko-ovea, sillä hän halusi päästä tilanteesta vain pois. Vaikka todellisuudessa yksikään paikalla olijoista ei tiennyt tilanteesta mitään, tuntui Annabelista kuitenkin siltä, kuin ylimääräiset katseet tuomitsisivat hänet ohi kävellessään. Kuiskivat ja arvostelivat. Ihan varmasti tiesivät hänen olevan tällä hetkellä rikoskumppani.

Katse nostettiin kuitenkin poliisin puoleen takaisin, tuon puhuessa ulko-ovien luona. Nainen nyökkäsi kuivasti.
"Sitä samaa toivon minäkin", tyydyttiin vain toteamaan, jonka jälkeen selkä käännettiin ja ulkoilmaan astuttiin. Nainen tulisi tekemään kaikkensa jotta seuraavaa tapaamiskertaa poliisin kanssa ei enää tulisi - ainakaan samoissa merkeissä. Tämäkin kerta oli ollut jo tarpeeksi nöyryyttävää. Tästäkin kerrasta hän tulisi soimaamaan itseään varmasti vielä pitkään.

Vaikka Annabel olikin toivonut niin, ei Lontoon kadulle takaisin pääseminen helpottanutkaan oloa. Siniset silmät vilkuilivat hetken katukuvaa ehkä jopa hieman eksyneenä. Aikaisempi sade oli ollut vain hetken kuuro, mutta pisarat olivat jättäneet katukivetykset kosteiksi.
Vasta Angusin kysymyksen myötä, vaaleakutri kohotti katseensa ylös. Toisen sanoihin nyökkäiltiin.
"Olet oikeassa, emme saa olla enää yhtä varomattomia", kirjailija myönteli ääni vakavana ja katse nyt suunnattuna eteen, tämän jatkaessa kävelyään Angusin rinnalla. Miten tästä kuitenkaan voisi enää jatkaa? Siihen ei ollutkaan niin helppoa vastata. Annabel yritti rääkätä aivojaan vielä kerran ajattelemaan, mutta tällä hetkellä mieli tuntui lipsuvan ainoastaan vain haluun päästä jo kotiin. Kotona häntä odotti turvallinen pesäpaikka ja lämmin sänky. Kenties jokin pieni kirjoitelmakin, johon hän voisi purkaa ajatuksensa. Päivä oli ollut pitkä ja ajatus houkutti vain yhä enemmän ja enemmän.

Yllättäen kirjailija kuitenkin muisti jotain. Sheila. Terapeutista hänen oli pitänyt puhua jo alusta alkaenkin Angusille. Hyvää ja sopivaa hetkeä ei kuitenkaan ollut tullut koko päivänä. Tämäkään hetki ei ollut sellainen. He olivat juuri päätyneet lähestulkoon avaruusolennon ruokalistalle ja kaiken lisäksi tulleet sakotetuiksi siitä, että olivat ylipäätään onnistuneet pakenemaan henkensä edestä. Sitä paitsi, Angus oli menettänyt autonsa.
Tulisiko sopivaa hetkeä kuitenkaan ikinä? Ei, mikäli Annabelilta kysyttäisiin. Angusin reaktio oli kuitenkin pääteltävissä - olkoonkin tilanne minkälainen hyvänsä. Näin ollen härkää päätettiinkin tarttua sarvista nyt. Angus tulisi suuttumaan, mutta toisaalta, mikäli vanhus sekoaisi, olisivat he ainaki yleisellä kadulla - näin ollen Annabel voisi pyrkiä turvaan, mikäli Angus suuttuisikin liikaa.
"Mutta...", kirjailija aloitti, vetäen syvää henkeä. Katse vilkaisi vanhukseen vielä kerran nopeasti arvioiden. Nyt oli aika puhua. "En tiedä luotatko minuun enää, mutta tiedän erään joka voisi ehkä meitä hieman auttaa. Hän on ystäväni. Luotettava sellainen. Mikäli sinä siis vain haluat, voisimme ehkä tavata hänet joskus. Se voisi olla ihan hyödyllistä...", Annabel päätyi lopulta sanomaan. Katse oltiin nostettu nyt kokonaan vanhukseen ja kirjailija tarkkaili epävarmasti vastapuolen pienimpiäkin eleitä. Vaaleakutrin oli pakko myöntää, häntä pelotti. Pelotti toisen mahdollinen reaktio. Ehdotukselle oli kuitenkin perustelunsa; Sheila oli tavannut Maan ulkopuolista elämää, ja nimenomaa positiivista sellaista. Näin ollen terapeutti taisikin olla tällä hetkellä ainoa kontakti, johon ylipäätään kykeni luottamaan. Ainoa, josta voisi jatkaa. Mahdollisuus.
"Joten, mitä mieltä olet? Ottaisimmeko häneen yhteyttä?"

[Fizdu]

Vanhus oli raivannut tietään eteenpäin häränkaltaisella määrätietoisuudella ja nopeudella, mutta hidasti nyt vauhtiaan ja katsoi Annabeliin kulmat hämmennyksestä kurtistuen. Harmaantuneiden kulmakarvojen väliin jäi kolme syvää ryppyä, jotka kaikki tuntuivat tuijottavan kohdettaan syyttävästi. Kirjailijan äänessä oli alkanut kuulua emmintää - tuo aloitti lauseensa yhdellä sanalla, piti harkitsevan tauon ja katsoi häneen tutkien. Se sai miehen pysähtymään paikoilleen ja odottamaan esille pyrkivää puhetta. Jokin jo tässä sai Angusin ärsytyskäyrät nousemaan kohti kattoa. Annabel oli toiminut tänään hienosti kaiken sen vaarankin keskellä ja onnistunut keplottelemaan heidät pois poliisienkin luota, joten miksi ihmeessä nainen oli taas kutistamassa itseään vanhaan, hyödyttömämpään itseensä? Siihen epävarmaan ja kilttiin olentoon, jonka pari Angus ei olisi halunnut olla? Annabel katkaisi kehityksensä siihen itsevarmaan, toimeliaaseen ja kykenevään ihmiseen, josta Angus oli aiemmin pitänyt. Sellaisen parin hän olisi itselleen halunnut. Joten miksi nyt taas tämä? Miksi emmintää? Nainen oli juuri uhonnut avaruusoliolle tappavansa kissanpennun ja valehdellut poliisille päin naamaa, mutta nyt tuo ei saanut sanaa suustaan puhuessaan hänelle!

Ja se, mitä seuraavaksi tuli esille, oli vielä pahempaa. Annabel ehdotti käytännössä uusintaversiota heidän tämänpäiväisestä kerrastaan, erotuksena että tuo joku oli kirjailijan ystävä. Sillä perusteellako hänen pitäisi luottaa tähän henkilöön? Että tuo oli ystävä? Tai että Annabel sanoi tuon olevan luotettava? Niinhän oltiin sanottu tämänpäiväisestä tutkijastakin! Eikö Annabel todellakaan ollut oppinut tämänpäiväisestä mitään? Nainen oli kuin viisivuotias kakara, joka ei vielä kerrasta ollut oppinut, että käden laittaminen kuumalle hellalle sattuu.

Angus veti syvään henkeä ja mulkoili tuttavaansa. Vain kultainen nenäkoru olisi puuttunut, jotta hän olisi aidosti näyttänyt taistelukehässä olevalta härältä. Kumara ryhti sai hänet jo luonnostaan näyttämään hyökkäysvalmiudessa olevalta, ja silmät sisälsivät samanlaista paloa kuin ärsytetyllä sonnilla. "Mitä sinä oikein haluat?!" mies tiuskaisi. "Tapattaa itsesi vai? Vai meidät molemmat? Luulin, että olisit viisastunut tästä päivästä! Mutta ei, kävelet vain ansasta toiseen kuin mikäkin ajattelematon houkka! Luulin, että kehityit tänään, mutta olet aivan sama yliluottava, avuton typerys kuin ennenkin!"

Leukapielet kiristyivät entisestään ja suu oli tauon aikana niin mutrussa, että huulia tuskin näkyi tiukan viivan takaa. Mies oli vihainen ja tunsi vääjäämätöntä tarvetta purkaa kaikki vihansa kerralla ulos. Hän oli saanut tarpeekseen tästä päivästä, tarpeeksi kaikesta. Mutta siltikään hän ei vielä halunnut kohdistaa vihaansa Annabeliin - niimpä hänen oli aivan pakko potkaista epäonninen roskis kumoon, jonka myötä he herättivät jälleen huomiota. Myös Angusin kohonnut ääni käänsi monta päätä, ja ihmiset alkoivat vältellä kyseistä kulmausta, jossa he seisoivat.

"En todellakaan tiedä voinko luottaa sinuun. Epäilin luotettavuuttasi jo poliisiasemalla, ja vaikka selvititkin meidät ulos sieltä, nyt horjutat luottamustani taas. Olet epävakaa. Osaat ehkä käyttäytyä tositilanteen tullen, mutta heti kun tilanne on ohi, vajoat takaisin oman turvallisen kuplasi sisään. On kuin et osaisi todellisuudessa päättää, kuka olet. Ja miten voin pitää sellaisen kumppanina, hm? Luotatko sinäkään enää itseesi, Annabel?"

Puhe siirtyi eteenpäin. "Miten voisin luottaa tuohon 'ystävääsikään'? Miten hän meitä auttaisi? Tekemällä meistä vaatteita vai, niin kuin tuo edellinenkin? Vai ehkä vain yksinkertaisesti repimällä päämme irti! Ei! On parempi että jatkamme toistaiseksi aivan kaksistaan." Erittäin tiukka mulkaisu kirjailijaa kohtaan. "Tai kenties aivan yksistään. Kasva aikuiseksi, nainen, tai häivy elämästäni. Pitäisin sinut mielelläni kumppanina tämän tutkinnan parissa, mutta jos joudun joka toinen hetki herättelemään sinua kylmään maailmaan ja takomaan järkeä päähäsi, en näe siinä järkeä."

Annabel saattoi olla hänen tärkein apuvälineensä ratkaista tämä molempia kauan piinannut ongelma, mutta siltikään hän ei ollut varma, kestäisikö tätä. Muutamaa hetkeä aiemmin hän olikin jo miettinyt, oliko Annabel kietonut hänet liikaa pikkusormensa ympärille - ja ehkä nainen tosiaankin aiheuttaisi hänelle enemmän hallaa kuin muuta. Ehkä oli sittenkin aika pärjätä omillaan.

Vanhus teki tiukan päätöksen. "Hyvästi", oli hänen viimeinen, jämäkästi tiuskaistu kommenttinsa, ennen kuin mies kääntyi ympäri ja lähti talsimaan poispäin. Vaikka ihmiset olivatkin vältelleet kompuroimasta heidän riitansa keskelle, Angus törmäsi nyt väistämättä ihmisruuhkiin jatkaessaan kadun yli kaukaisemmalle tielle. Vihaa oli vaikeaa pidätellä, ja koska kärsimättömyyskin kävi vähiin halussa päästä eteenpäin, ihmisiä työnnettiin kovakouraisesti pois tieltä. Varsinkin pikkulapset kaatuivat helposti kumoon Anguksen tönäisyistä, ja hetken aikaa vanhuksen kulkua saattoikin seurata huudoista ja itkusta, mitä tuon jälkeen jäi, kun joku onneton oli loukannut polvensa.

---

Blackburn matkusti takaisin omaan kotiinsa Skotlantiin. Hän kulutti useamman päivän vain itsekseen jupisten ja kiroillen. Talon verhot olivat tiukasti suljettuina, eikä koirakaan päässyt lenkeille kuin vain öisin, kun ihmisiä liikkui vähemmän. Angus erotti itsensä ulkomaailmasta alieneiden pelosta ja keskittyi omiin salaisiin suunnitelmiinsa. Mutta mitä pidempään hän mietti ja pohti, hänestä tuntui, että hän oli tehnyt Annabelin kanssa virheen.
Vaikka häntä kuinka inhotti myöntää, hän kaipasi kirjailijan näkemystä asioihin. Hän oli jo liiaksi tottunut miettimään asioita yhteistyötoverin kanssa, että yksin toimiminen alkoi tuntua jotenkin vajaavaiselta.

Niimpä hän pitkin hampain tarttui puhelimeensa ja lähetti Annabelille yksinkertaisen viestin. Kaikkein eniten häntä oli jäänyt vaivaamaan mahdollisuus siitä, että Annabelin tuttavalla todellakin olisi voinut olla jotain annettavaa. Eihän hän ollut edes kuunnellut, mitä toisella olisi ollut sanottavaa. Niimpä hän tavallaan ironisesti taipui Annabelin omiin toimintatapoihin ja yritti olla kiltti ja antaa naiselle mahdollisuuden.

"Saatoin hätiköidä. Tavataan ystäväsi, jos pystyt menemään siitä sataprosenttisesti takuuseen, ja perustelet, miksi hänestä olisi meille hyötyä.

Angus."



//Eiköhän tämäkin ala olemaan tässä. Kiitos jälleen kerran hienosta pelistä ^^ //

[Heta]

Annabel piti katseensa kiinteästi Anguksessa vain odottaen miehen reaktiota. Pahimpaan oltiin jo varauduttu ja mieli askarteli ankarasti mahdollisten pakokeinojen lomassa mikäli vanhus päättäisikin hyökätä raivostuessaan. Kirjailija tiesi hetken olevan kaikkea muuta kuin sopiva tämänkaltaisille pikku ehdotuksille, sillä he olivat vasta hetki sitten selviytyneet aikaisemmasta. Tuolloinkin nainen oli vakuuttanut luottavansa tutkijaan. Vaikka Annabel itse luottikin Sheilaan, oli terapeutti Angukselle täysin tuntematon kasvo. Kirjailija seurasikin siis kauhistuneena vanhuksen kasvojen vääntymistä vihaiseen muotoon. Se oli alkusoittoa nousevassa myrskyssä.

Ja sieltä se myrsky tulikin. Vihaisena, yhtenä tulena ja tappurana. Alkujaan Anguksen sanat saivat Annabelin tuntemaan olonsa syylliseksi. Olkapäät taittuivat hieman kumaraan ja hetken nainen näytti alistetulta koiranpennulta. Mieli jo katui ehdotusta, Anguksen syöksiessä sanojaan lohikäärmeen lailla ilmaan.
Kun vanhus alkoi kuitenkn epäilemään luottoaan Annabeliin, osuivat loukkaukset jonnekin syvään paikkaan. Kirjailijan katse muuttui aavistuksen loukkaantuneeksi. Angus väitti häntä epävakaaksi. Vastapuolen vihaisissa sanoissa oli silti myös pieni totuuden siemenkin; Annabel oli taistellut jo pitkään yrittäessään selvittää todellista Minäänsä. Se tuntui olevan toisinaan arvoitus jopa itse kirjailijallekin. Anguksen tuodessa asian kuitenkin sanalliseen muotoon, tuntui hetki nostavan myös Annabelin niskakarvat taisteluasentoon. Toinen oli mennyt väitteissään liian pitkälle. Henkilökohtaiselle tasolle!

Vaaleakutri oli juuri aloittamassa raivokkaan puolutuspuheen, kun vanhus yllättäen katkaisikin keskustelun. Toinen poistui. Noin vain. Antoi vieläpä olettaa, että koko tutkimus olisi nyt tässä. Se sai Annabelin jälleen tuntemaan olonsa huteraksi. Eksyneeksi. Naisen olisi tehnyt mieli pysäyttää toinen, ja vaatia tilanteen selvittämistä, mutta se olisi ollut hyödytöntä. Annabel tyytyikin siis vain seuraamaan tyrmistyneenä väkijoukkoon katoavaa vanhuksen selkää. Kuinka tilanne oli ylipäätään ajautunut tällaiseen?

---

Viimeisimmän episodin jälkeen oli kulunut jo monta päivää siitä, kun Annabel oli kuullut Anguksesta yhtään mitää. Naisen arki oli jatkunut suhteellisen samanlaisena kuin aina ennenkin, mutta kirjailijan sisällä velloi kylmä tunne. Hänen ja Anguksen tutkimukset olivat tarjonneet kirjailijalle oman hetkensä jolloinka hän kykeni unohtamaan arkielämänsä ja nyt tuo kaikki oltiin pyyhkäisty silmän räpäyksessä pois. Sanat oltiin valittu väärin, tilanne kärjistynyt ja Angus lähtenyt lopullisesti pois. Vaikka Anguksen tapaamisen jälkeen olikin sattunut yhtä sun toista (joihin lukeutui myös Sheilan ja erään Tohtorin sekopäinen tapaaminen), pohti Annabel silti edelleen iltaisin Angusta. Sitä oli vaikeaa myöntää, mutta hän kaipasi ystäväänsä.

Näin oli myös tälläkin iltaa. Vaaleakutri istui nojatuolissaan, kädessään kupillinen lämmintä teetä, kun yllättäen hänen kännykkänsä piippasi. Se sai naisen havahtumaan omista ajatuksistaan takaisin tähän maailmaan. Kulmat nousivatkin hämmästyksestä pystyyn Anguksen paljastuessa viestin lähettäjäksi. Vaikka viesti olikin lyhyt, oli sen sisältö kuitenkin jotain, mikä sai naisen hymyilemään. Angus oli päättänyt palata takaisin kirjailijan elämään ja kaiken lisäksi tuo suostui tapaamaan Sheilan! Kirjaimet kirkkaalla ruudulla valoivat jälleen uudenlaista toivoa sydämeen vaikka naisen olikin myönnettävä olevansa Anguksen suostumuksesta jopa hieman yllättynyt. Nyt kaikki tuntui jälleen paremmalta.

"Soitan sinulle huomenna", olikin lyhyt vastaus, jonka jälkeen kännykkä asetettiin takaisin olohuoneen pöydälle. Hänen olisi tehnyt mieli soittaa Sheilalle jo heti, ja kertoa Anguksen suostuneen tapaamiseen, mutta ilta oli jo myöhäinen eikä kirjailija tohtinut häiritä terapeuttia enää tänään. Huomenna olisi kuitenkin uusi päivä. Loppuelämän uusi alku. Toinen mahdollisuus.


// Jees, kiitoksia tältä erää! //