Fizdu
(Senior Member)
Posts: 451
|
Post by Fizdu on Jul 25, 2015 14:10:41 GMT
Mukana: Annabel, Angus & Ram Juoni: Annabel ja Angus matkustavat löytämänsä tutkijan luo saadakseen vastauksia lukuisille kysymyksilleen ja edetessään omaa menneisyyttä koskevissa tutkimuksissaan.
- Angus -
Vaikka tämä vanhus kuuluikin siihen riskiryhmään, joka joutui käymään ajokortin uusinnassa jo vuosittain, kuului Angus niihin harvinaisiin ukkoihin ja pappoihin, jotka olivat säilyttäneet korttinsa näinkin myöhäiselle iälle, ja oli vielä taitava ajamaan. Hän piti ajamisesta - hän ei edes pystynyt kuvittelemaan elämäänsä ilman tätä kätevää nelipyöräistä, joka mahdollisti sujuvan varjostamisen, nopean pakenemisen ja piinaavat kauppareissut painavine kasseineen. Siksi hän arvelikin normaaliin tapaansa, että lääkäreillä täytyi olla jotain häntä vastaan. Hänen korttinsa oli jo kerran meinattu evätä muistiinmenetykseen vedoten (ja toiseen kertaan poliisien toimesta liiallisen kaahaamisen ja liikenteen vaarantamisen takia, mutta se oli asia erikseen), mutta ottaen huomioon, että muistinmenetys oli vain yksittäinen tapaturma, ja miehen lähimuisti pelasi varsin loistavasti, korttikin oli vielä tallella. Eikä näössäkään ollut vikaa. Vain ajotyylissä ja mielenlaadussa, sillä mies tööttäsi torvea rajusti ja ajoi aivan edellä kulkevan auton takapuskuriin kiinni, kun se ei suostunut ajamaan hänen ajotottumustensa mukaista vauhtia.
"Perkeleen kokemattomat arkajalat!" Angus parkaisi ja vilkaisi kyydissään olevaan Annabeliin kuin myötätuntoa hakeakseen. Käsi nousi turhautuneeseen, epäkohteliaaseen eleeseen. "Eivät osaa ajaa. Jäisivät ennemmin kotiinsa kyhjöttämään sen sijaan, että pilaisivat meidän muiden aikataulut hidastelullaan! Tai kuolisivat sukupuuttoon. Kummin vain." Epämääräisen mutinan kera Angus ohitti kyseisen auton ensimmäisen tilanteen tullen. Saattoi kuulua hänen yleiseen kärttyiseen luonteeseenkin, mutta myös sisällä kasvava jännitys kalvoi hänen sisuksiaan ja laittoi hänen mielensä kireälle. Ei hän ikinä myöntäisi olevansa jännittynyt, mutta kyllä häntä vain jännitti. He eivät voineet tietää takuuvarmasti mitä kohti, millaisia vastauksia kohti olivat ajamassa. Ne saattoivat olla mitä vain, tai olla olematta mitään. Hän tiesi vain, että Annabel oli onnistunut järjestämään heille tapaamisen jonkin sortin tutkijan kanssa. Anguskin oli googlettanut, mutta ei ollut löytänyt kyseisestä naishenkilöstä mitään epäilyttävää sivutietoa. Henkilö vaikutti lupaavalta, mikäli kykeni luottamaan ihmisiin. Anguksen tunnettu ongelma oli vain se, että luottaminen oli hänelle niin kamalan hankalaa.
Hän oli hakenut Annabelin kymmenisen minuuttia sitten. Arvion mukaan päämäärään kuluisi vielä toiset kymmenen minuuttia, mikäli he löytäisivät perille suoraan ilman eksymistä. "Oletko varma, että muistat oikean osoitteen?" Mies epäili kulmat kurtussa seuratessaan tietä. "Minusta alkaa näyttää että ajaudumme syrjäseudulle." Se oli pahaa aavistava toteamus. Hän ei pitänyt syrjäseuduista. Liian paljon tilaa ja yksityisyyttä, ja paha maine jokaisessa kirjassa tai elokuvassa. Mutta toisaalta tutkijoilla olikin oikeus vaatia yksityisyyttä työnteolleen. Eikä tämä vielä niin syrjässä ollut. Vain hieman kauempana keskustasta.
Uusi vilkaisu Annabeliin. Hänestä tuntui, että kohteliaisuuden vuoksi olisi pitänyt kysyä, mitä toiselle kuuluu. Olihan siitä sentään viikkoja, kun he viimeksi olivat nähneet. Mutta ei Anguksesta ollut siihen. Se menisi liian henkilökohtaisuuksiin, eikä hän sitä paitsi ollut varma, olisiko häntä edes kiinnostanut. Annabel oli kohtalokumppani ja työtoveri, mutta ystävän puolelle tuo ei vielä liiennyt. "Ehkä meidän pitäisi sopia pelisäännöistä", sanottiin sen sijaan. Tämä oli hieman myöhäistä sellaiselle puheelle, mutta parempi myöhään kun ei milloinkaan. "Siitä, mitä teemme, jos tilanne käy keljuksi. Tiedän, että sinun kaunis ja naisellinen mielesi ei halua uskoa tämän tutkijan olevan millään tavalla vaaraksi, mutta jos on, on hyvä olla jo ennalta suunnitelma. Oletko valmis taistelemaan? Minulla on oma aseeni mukana, ja toinen takapenkillä sinua varten. Ehdotan, että mikäli tilanne käy niin ylivoimaiseksi, ettemme voi toimittaa uhkaa toimintakyvyttömäksi tai hengiltä, ensisijaisesti pakenemme. Mutta kumpaakaan ei jätetä jälkeen! Tämä on ensisijaisen tärkeää. Vihollinen voisi käyttää asetelmaa liian vahvasti hyödykseen. Ja jos toinen jää väkisin vangiksi, vahingoittuu vakavasti tai mitä vain..." Angus kaivoi oman aseensa vyöltään ja havainnollisti sitä heiluttamalla sitä ilmassa. "Näillä saa ammuttua kuulan myös omaan kalloon."
Oli niin Anguksen tapaista yliajatella asioita ja liioitella niiden vakavuutta.
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Jul 26, 2015 15:00:19 GMT
Annabel vilkaisi ajavaan Angusiin hieman kauhuissaan, vanhuksen kiroamisen ja painavien sanojen myötä. "Ehkä sinä voisit painaa hieman vähemmän kaasua? Näitkö ne yhdetkin ohikulkijat, melkein tapoit heidät!", nainen parkaisi äänensävy hieman säksättävänä. He olivat vasta kymmenisen minuuttia sitten lähteneet liikenteeseen ja jo nyt Annabel katui hyppäämistään Angusin kyytiin. Turvallisemmin he olisivat päässeet perille vaikka bussilla, sillä mies todentottakaan ei juurikaan piitannut liikennesäännöistä. Ajotyylin perusteella nuori nainen jopa epäili ettei miehellä ollut edes ajokorttiakaan, sen verran hullusti tämä puikkelehti liikenteen seassa. Mölyt pidettiin kuitenkin mahassa, sillä nainen oli jo alusta asti vaistonnut vastapuolen ärtyneisyyden. Mies oli kireämpi kuin tavallisesti mutta myös Annabel itsekin oli varsin jännittynyt. Vasta joitakin aikoja sitten hän oli löytänyt potentiaalisen tutkijan, jota kirjailijatar olikin lähestynyt ensin sähköpostin muodossa. Sähköpostiviestissä oltiin kerrottu pääpiirtein ongelma, ja vaikka Annabel olikin aluksi epäillyt ettei tämä edes vastaisi heidän avunpyyntöön, oli vastaus kilahtanut takaisin jo parin päivän kuluttua. Kuin ihmeen kaupalla he olivat onnistuneet sopimaan tapaamisen läheiselle tutkimuslaboratoriolle, hieman kauemmaksi keskustasta ja nyt kaksikko oli jo matkalla sinne.
Kun Lontoon vilkkaasta keskustasta oltiin päästy eroon, alkoi vanhus epäilemään osoitetta. Annabel vilkaisi toiseen ja kaivoi esille pienen paperilappusen johonka tämä oli kirjoittanut sovitun tapaamispaikan osoitteen. "Uskon niin, kirjoitin sen lapullekin", Annabel vilkaisi käsialaansa ja käänsi katseensa sen jälkeen ulos ikkunasta vilkuillakseen ympäristöä. He eivät varsinaisesti olleet syrjässä, mutta kadut olivat myös kirjailijalle itselleen täysin tuntemattomia. Mutta toisaalta, he olivatkin menossa tapaamaan tutkijaa - ja eivätkö tutkijat usein halunneet omaa rauhaansa?
Annabel ei vielä toistaiseksi ollut kertonut Angusille Sheilasta. Nainen mietti hetken ystäväänsä, mutta toisaalta päätti jättää terapeutista kertomisen vasta myöhemmälle. Nyt sille ei ollut sopiva hetki, sillä mies oli jo valmiiksi pahalla tuulella, eikä Annabel halunnut ajautua kiistelemään toisen kanssa nyt yhtään mistään; Angus tuskin olisi tuossa mielentilassa kovinkaan suopea ylimääräisille kasvoille. Annabel huokaisi ajatuksilleen ja vilkaisi vanhukseen, tämän ottaessa puheeksi pelisäännöt. Jälleen kerran ilme muuttui varsin kauhistuneeksi, sillä Annabel itse ei ollut ajatellut tilanteen riistäytyvän millään muotoa käsistä. Aseiden kantaminen mukana tuntui lähinnä suurelta liioittelulta, sillä tutkija oli viesteissään vaikuttanut hyvin miellyttävältä ja helposti lähestyttävältä naiselta. Mikä tässä voisi mennä edes pieleen? "Angus, rauhoitu. Uskon, että tapaaminen tulee menemään hyvin. Tutkija vaikutti oikeasti tilanteestamme kiinnostuneelta, enkä usko, että niin ystävällinen persoona olisi oikeasti millään muotoa meille vaaraksi.", pyrittiin rauhoittelemaan toista, vaikka sillä tuskin tulisi olemaan merkitystä. "Lupaan olla kanssasi loppuun saakka, vaikka tilanne muuttuisikin vähemmän miellyttäväksi, mikäli se sinua helpottaa, mutta en usko, että meillä olisi mitään hätää. Mitä pahaa Lontoossa voisi sattua?", viime vuosien tapahtumiin nähden kysymys oli ehkä typerä ja varsin naiivi, sillä Lontoossa oli sattunut yhtä sun toista, mutta toisaalta Annabel itse uskoi jokaisesta ihmisestä useinmiten vain puhdasta hyvää. Niin myös tästä tutkijasta. Asiat useinmiten kyettiin sopimaan sanoinkin.
Kun he olivat matkanneet vielä hetken, vilkaisi Annabel parahikseen juuri sopivasti ikkunata ulos. Eräs pieni toimistorakennus kiinnitti vaaleaverikön huomion. "Seis, katso tuonne! Tuolla sen täytyy olla. Katukyltti on tismalleen sama", ikkunasta osoitettiin ulos, innostuneisuuden tarttuessa selvästi sanoihin. Vaikka suuri toivon kipinä roihahtikin naisen sydämeen, muljahti jännittyneisyys myös vatsassa ikävästi ja se sai naisen puremaan huultaan mietteliäänä. Kun auto oli lopulta pysäköity, siirsi Annabel katseensa vanhukseen. "Oletko valmis? Minua ainakin jännittää ihan hirveästi", henkäistiin totuudenmukaisesti, samalla kun ovi avattiin ja ulos astuttiin. Nyt se olisi menoa eikä takaisinkaan voinut enää mennä. Nyt oli aika selvittää totuus. Tai ainakin niin hyvin kuin se ylipäätään olisi mahdollista.
|
|
Fizdu
(Senior Member)
Posts: 451
|
Post by Fizdu on Jul 29, 2015 13:14:39 GMT
Vanhus murahteli tyytymättömänä kirjailijan sanoihin. Vaikka hän olikin oppinut tuntemaan työkumppaninsa loppuunkulumattoman positiivisuuden ja hyväätahtovan ajattelumallin, hänellä oli alituisesti tunne, ettei toinen ottanut mitään vakavasti. Vastaväitteet eivät vaikuttaneet loogisilta. Hän luotti tutkijaan siksi, että tuo oli ollut kiinnostunut ja ystävällinen? Ystävällisyys oli Anguksen sanavarastossa kirosana. Ystävällisyydellä saatettiin peittää liian helposti todellinen olomuoto. Ystävällisyyden avulla kontrolloitiin ja manipuloitiin ihmisiä, saatiin heidät pelaamaan omaan pussiin. Joten miten se millään tavalla oli tae siitä, että he olisivat turvassa? Ja Lontoo. Siellä nyt sattui ja tapahtui vaikka mitä pelkän suuren kokonsakin vuoksi, pelkästään siksi, että ihmisiä oli yksinkertaisesti liikaa. Luontoäidin piti korjata satoa pois senkin takia, että kaupunki pysyisi pystyssä. Mutta sentään naikkonen lupautui pysymään hänen rinnallaan, mikä oli hyvä, vaikka lupauksen paikkansapitävyys testattaisiinkin vasta tositilanteen tullen. Nyt se oli vain epäuskoisen naisen löpinää. "Jos kerran niin sanot", mies mutisi ja jatkoi hiljaisena ajamistaan.
Annabelin tienviittominen tuli niin yllättäen, että se kirvoitti vanhassa kyborgissa reaktion painaa täysillä jarrua ihan siltä varalta, ettei hän tiennyt, käskikö nainen hänen pysähtyä siksi, että he olivat vähällä ajaa jonkun päältä, tai kuten tapaus oli, mennä oikean tienhaaran ohi. Jarrutus oli niin luja, että Angus tempautui sen mukana turvavyön varassa eteenpäin, auto luisui renkaat pysähdyksissä muutaman sentin ja lievä kuminhaju täytti ilman. Kirosana purkautui miehen huulilta ja katukylttiä mulkaistiin erittäin murhaavasti. Melkein yhtä nopealla tahdilla kuin oltiin pysähdyttykin autoa peruutettiin taaemmas ja ohjattiin sitten oikeaan suuntaan. "Naiset!" Mies ärjäisi. "Eikö teille koskaan tule mieleen neuvoa asioitanne rauhallisesti?"
Pysäköidessään autoaan Angus tiedosti, ettei ollut ollenkaan rupattelutuulella. Hänen otsaansa jomotti ja sydän pamppasi jännityksestä aivan liian lujaa. Ensimmäistä kertaa iäkkäämmillä vuosillaan hän tunsi olonsa vanhukseksi, vaikka suonissa virtaava andrealiini olikin aivan kuin teinipojan. Annabelille tyydyttiin nyökkäämään, sillä hän ei halunnut paljastaa omaa jännitystään sillä, jos se olisikin kuulunut äänestä. Hän astui hetkeä myöhemmin ulos autosta, sillä vaistot käskivät hänet ottamaan myöskin Annabelin aseen takapenkiltä, vaikkei nainen itse siihen ollutkaan koskenut. Hän piilotti sen tarkasti ennen kuin tuli näkyville.
Ram sen sijaan oli jo pitkän aikaa vilkuillut parkkipaikkaa ikkunasta. Hän oli innoissaan. Yhtä hyvää tilaisuutta hänellä oli ollut maan päällä tuskin koskaan! Hänelle suorastaan tarjottiin uhreja kultalautasella. Eikä mitä tahansa uhreja, ei pelkkiä vaivaisia ihmisenlöntysköitä, vaan kyborgeja. Hän kuvitteli sitä kunniaa, niitä lukuisia mahdollisuuksia, mitä kyborgin nahasta saisi irti. Mikäli se säilyttäisi toimintakykynsä kokonaisena vielä puettunakin, se olisi äärimmäisen arvokas. Ja sitä voisi laajentaa pidemmälle niin, että hän voisi oppia aseistamaan normaaleja ihmisnahkoja samalla tavalla. Kyllä, oli selvää, että hänen oli pakko saada tyhjentää nämä sieluparat.
Vaikka kiinnosti häntä näiden sielujen etsimä asiakin. Nuo tuntuivat olevan epävarmoja koko lajillisuudestaan, ja vain epäilivät olevansa kyborgeja tai kenties jotain muuta. Ram oli hihitellyt sille. Hän kyllä saisi selville ennen aikayksikön, oliko sisäpuolella jotain metallista vai ei! Mutta epäilyjä oli ilmeisesti myös muusta. Siitä, että joku olisi saattanut käyttää heitä menneisyydessä hyväkseen. Jokin muu alieni! Ja mikäli se oli totta, mikäli maapallolla oli jo toinenkin valloittaja, joka muutteli ihmisiä kyborgeiksi, siitä täytyi ottaa selvä. Sille täytyi laittaa piste. Maa oli Slitheenien omaisuutta!
Nyt ne ajoivat pihalle. Autosta astui oi, niin kaunis nainen (niin kaunis, että hän salaa sisimmissään kadehti sitä - joutuihan hän viettämään aikaansa tällaisessa ihmistenkin silmään keskiarvoisessa, jopa huonossa ruumiissa), ja vanhalta näyttävä mies. Hieman liiankin vanhalta. Epämiellyttävältä jopa.
Slitheen lyllersi ovelle, varmisti että ihmishiukset varmasti peittivät hänen otsansa kunnolla ja avasi oven juuri, kun vanhus oli ollut koputtamaisillaan. Hän nosti huulilleen leveän, rennon ja miltein äidillisenkin hymyn ja tarjosi kättään kättelyyn. Mies ei näyttänyt innokkaalta tarttumaan siihen, joten käsi suunnattiin uudelleen naista kohti. "Päivää! Annabel ja... Angus, oletan? Tulkaa kaikin mokomin peremmälle ja tehkää olonne kotoisaksi. Ei syytä jännittää. Vaikka aiheenne on niin mielenkiintoinen, että olen itse melkein jännittänyt itseni kuoliaaksi odottaessani teitä! Kuinka kiinnostavaa! Olen otettu, että saan tehdä yhteistyötä kanssanne. Ja varma siitä, että löydämme yhdessä vastauksia yhteen jos toiseenkin asiaan." Hymy leveni vielä entisestään Slitheenin huulilla. Ram tunsi itsensä lipeväksi kuin saippua. Kuinka sujuvasti hän puhuikaan! Ja kaikki totta. He kyllä löytäisivät vastauksia, vaikka Annabel ja Angus eivät eläisivätkään itse niin pitkälle, että pääsisivät ottamaan niistä selvää.
Hän väistyi oviaukon tieltä ja johdatti vieraansa peremmälle. Paikka oli suhteellisen normaalin laboratorion näköinen, täynnä tieteellisiä instrumentteja ja pikaiselta vilkaukselta enemmänkin sekasortoinen kuin siisti. Ketään muuta Ramin lisäksi ei näkynyt, jollei otettu huomioon kissanpentua, joka kipitti pian vieraita vastaan. Ram naurahti sen nähdessään ja seurasi sen matkaa, kun se tunki itsensä kiehnäämään vasten Annabelin jalkoja. Angus puolestaan nyrpisti nenäänsä kissalle ja näytti vilkuilevan epäileväisenä ympärilleen. Tuo ei ollut rento, ja näytti etsivän kädellään jotain paidan alle piilotettua. Ram kurtisti kulmiaan, mutta jatkoi puhettaan silti huolettoman iloisesti. "Voi, tervehtikää neiti Pikkutassua! Pelastin sen aamulla roskisten vierestä. Se on täällä vain väliaikaisesti."
Ilma oli aavistuksen tunkkainen, sillä laboratoriossa ei paljon tuuletettu, ja siellä leijaili myös vaimea, epämiellyttävä haju. Slitheen terästi tuota hajua pieraisemalla yllättävän kovaäänisesti. Hän nauroi pahoittelevasti ja leikillään leyhytti ilmaa ympärillään. "Anteeksi. Mahtaa olla ne aamuiset burritot, laittavat aina vatsan kiertämään. Mutta istukaa alas, tuon pitkän pöytätason vierestä löytää ainakin pari penkkiä. Kaipaatteko juotavaa? Vettä? Autossanne taisi olla aika tukahduttavaa. On niin kuuma ilmakin."
Ennen kuin Annabel sai edes tilaisuutta vastata kysymykseen, Angus murahti suureen ääneen, etteivät he tarvinneet minkäänlaisia virvokkeita, kiitos vain. Katsoi vielä tiukasti Annabeliin päin, jotta nainen varmasti ymmärtäisi olla samaa mieltä. Angus ei aikonut antaa periksi tämän asian suhteen. Ennakkoluulot olivat liian syvällä - mahdollisilta vihollisilta ei hyväksytty ruokaa eikä juomaa.
Kuin kohtaloonsa alistuen Ram istahti alas - valmiina kuitenkin hakemaan vielä vesilasillisen, mikäli Annabel sitä haluaisi - ja antoi vierailleen hetken aikaa rentoutua. Sitten hän yhä tuo sama hymy huulillaan katsoi seuralaisiaan avoimen ystävällisesti. "Kertokaa siis tarkemmin, kuinka voin auttaa."
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Jul 30, 2015 11:44:15 GMT
Annabel suuntasi katseensa rakennukseen päin odottaessaan Angusta. Vatsassa tuntui jälleen ikävä muljahdus ja huomaamattaan kirjailija repikin etusormellaan peukalonsa kynsinauhaa rikki. Kuinka hermostunut hän tällä hetkellä olikaan. Kun vanhus oli lopulta lähtövalmiina, suuntasi vaaleakutri katseensa työkumppaniinsa, lähtien kävelemään toisen perässä hitain askelin edemmäs. Kävellessään Annabel vilkuili samalla Angusiin ja kurtisti otsaansa. Vanhus ei selvästikään ollut vieläkään millään muotoa hyvällä tuulella ja huoli siitä, ettei toinen osaisikaan käyttäytyä, nousi pintaan. Toisaalta, Annabel itse oli lupautunut hoitamaan puhumisen. Angus voisi keskittyä tarkkailuun, tai siihen mitä tuo nyt haluaisikaan tehdä, kunhan vain osaisi hillitä itsensä eikä säikyttelisi tutkijaa liikaa. Oven yllättävä aukeneminen sai naisen hieman säpsähtämään, mutta pian kasvoille luotiin valoisa, tervehtivä hymy. Tutkija vaikutti päällisin puolin varsin lämpimältä, jopa äidilliseltä naishahmolta, joka herätti heti ensialkuun voimakasta luottamusta. Tämän käteen tarttuttiinkin reippaasti. "Kyllä, kiitoksia sinulle, että saimme sovittua ajan näin nopealla varoitusajalla. Kuten viesteissäni kerroin, tarinamme on hyvin monimutkainen ja toivon, että sinä kykenisit auttamaan meitä", Annabel sanoi, samalla kun astui sisään. Rakennukseen päästyään, kirjailija antoi katseensa valua ympäri laboratoriota. Paikka vaikutti varsin kaaosmaiselta, sen täyttyessä mitä erinäisimmistä työvälineistä, joista osa herätti jopa kirjailijan uteliaisuuden. Hän ei kuitenkaan tohtinut kysyä mitään, sillä nainen uskoi tutkijoiden arvostavan yksityisyyttä, mitä heidän töihinsä tuli. Jo pelkästään tapaaminen tuntui harvinaislaatuiselta ja onnekkaalta poikkeukselta.
Ajatukset kuitenkin katkaistiin, naisen tuntiessa jotain pientä ja pörröistä jalkaansa vasten. Kissanpentu! Ihastunut hymy tavoitteli Annabelin molempia korvia, katseen kiinnittyessä pieneen ja viattomaan eläimeen ja nainen kyykistyikin rapsuttamaan tervehtimään tullutta karvapalloa. Se nostettiin syliin, sormien silittäessä pientä olentoa korvan takaa. Kuinka suloisesti se kehräsikään. "Hei Pikkutassu, sinähän varsin suloinen ilmestys olet", päiviteltiin ääneen, katse pennussa. Annabel tippui kuitenkin varsin pian takaisin tähän maailmaan ja katse siirtyi nopeasti takaisin Ramiin, tuon pieraistessa kovaan ääneen. Kulmat kohosivat refleksinomaisesti ylös eikä kirjailija oikein tuntunut tietävän, mitä toisen tarinaan aamuisista burritoista tulisi sanoa. Annabel naurahtikin takaisin vastaukseksi hieman kiusaantuneesti.
Ramin kehoittaessa heitä istuutumaan, laski kirjailija kissanpennun takaisin maahan. Pikkutassu kipitti matkoihinsa ja Annabel asettautui vanhemman naisen viittomalle penkille. Hän oli juuri avaamassa suunsa, kun Angus murahtikin väliin, mitä juomiin tuli. Annabel vilkaisi nopeasti vanhukseen, ilmeen ollen aluksi varsin protestoiva. Autossa oli ollut kuuma ja naisen kurkkua kuivasi, mutta lopulta vaaleakutri tyytyi kohtaloonsa. Kaikkein järkevintä olisi tehdä tässä tapauksessa niin kuin Angus haluaisi. Annabel oli luottanut alusta asti varsin vahvasti Ramiin, mutta nainen ei halunnut suututtaa työpariaan yhtään enempää. Näin ollen katse valuikin häntä vanhempaan naiseen hieman pahoittelevasti: "Kiitos, mutta pärjäämme oikein hyvin näin."
Nyt oli aika mennä kuitenkin suoraan asiaan. Annabel paransi ryhtiään, vetäen henkeä. "Niin, tosiaan, kuten jo aikaisemmin kerroin, juttumme ei ole mistään yksinkertaisimmasta päästä. Oikeastaan se taitaa kuulostaa jopa melko hullultakin, mutta uskon, että sinä jos kuka kykenet meitä auttamaan", Annabel pohjusti alkajaisiksi puhettaan, katse suoraan Ramissa. "Uskomme siis olevamme kyborgeja. Oikeastaan, viime aikojen tapahtumat ovat jopa viitanneet siihen; Olin tässä jokin aika sitten Amerikassa matkalla. Törmäsin siellä mieheen, joka tunnisti minut kaltaisekseen. Väitti olevansa myös kyborgi. Ja.... Minä ja Angus emme muista elämästämme oikeastaan yhtään mitään. Minä en muista kolmea vuotta enempää. Lisäksi minulla on ollut aina selittämättömiä kykyjä. Kykenen liikkumaan lopputtomiin, enkä hengästy siitä oikeastaan lainkaan. Minulla on aina ollut lähestulkoon huippu-urheilijan kunto, vaikka en edes urheile. Näen myöskin monesti painajaisia. Sodista, tähtien välisistä sellaisista", nainen vaikeni hetkeksi. "Me uskomme vakaasti, että olemme avaruuden muukalaisten entisiä uhreja. Testirottia, johonkin suurempaan. Olemme itse yrittäneet jo jonkin aikaa tutkia asioita omin päin, mutta emme ole päässeet siitä puusta pitkälle. Siispä päätimme, että etsisimme käsiimme jonkun, joka kykenisi auttamaan. Jonkun, joka tietäisi näistä hommista hieman paremmin. Pienikin tiedonmurunen voisi olla meille merkittävä."
"Mitä mieltä siis olet? Onko tarinamme täysin järjetön?", kulmia kohotettiin lopuksi, katseen muuttuen hieman jopa epätoivoiseksi ja anovaksi. Kämmenet tuntuivat muuttuneen nihkeäksi naisen odottaessa hermostuneesti Ramin omaa arviota. Mitä todennäköisemmin tutkija tietäisi Maan ulkopuolisesta elämästä ainakin jotain, sillä ainakaan Annabel ei nykyisin hetkeäkään epäillyt, etteikö sellaista olisi olemassa. Niin monet tapahtumat ja kohtalon johdattamat mutkat olivat viitanneet siihen.
|
|
Fizdu
(Senior Member)
Posts: 451
|
Post by Fizdu on Jul 30, 2015 14:43:00 GMT
Slitheen kuunteli rentona Annabelin suloista ja kaunista ääntä. Liikkumattoman olion saattoi havaita räpyttelevän silmiään, mutta muuten tuo näytti siltä, että nainen olisi voinut yhtä hyvin nukahtaa paikoilleen. Vain läpitunkeva ja voimakkaan läsnäoleva katse kertoi tuon tiedostavan ympäristöään ja ajattelevan. Se pelotti Angusta. Tutkija oli äsken ollut niin elävä ja todellakin aivan liian ystävällinen, mitä hän oli pelännytkin, joten oliko normaalia, että joku jähmettyi yhtäkkiä noin? Ihan kuin vihollinen olisi valmistautunut vaihtamaan kasvojaan toiseen, paljastamaan todellisen naamansa ja hyökkäämään päälle. Levännyt hetken saadakseen kaikki mahdolliset kapatiseetit käyttöönsä. Pystyyn nousevat niskakarvat kannustivat Angusta tarttumaan aseeseen ja laukaisemaan, mutta mies pakottautui pysymään paikoillaan ja toivoi, että Annabel olisi puhunut nopeampaa. Puheen jälkeen tutkijan olisi pakko liikahtaa. Sen sijaan vain Angus liikahti levottomana, vaihtoi asentoaan tuolilla.
Ramin päässä ajatukset liikkuivat vauhdilla. Suurin osa naisen kertomasta oli jo tuttua, sähköpostiviestissä kerrottua, mutta uusia, mielenkiintoisia yksityiskohtiakin tuli roppakaupalla. Hän uppoutui naisen silmiin. Mietti, millaista tuon nahoissa mahtoi olla. Jos ihminen oli noin kaunis, näkikö sen silmilläkin maailman kauniimmin? Olisivatko ne kuin suodattimet, jotka eliminoisivat kaiken rumuuden maailmasta?
Viimein avaruusolento nyökkäsi, tajusi sitten virheensä ja pudistikin vinhasti päätään. "Ei, ei, ei järjetön ollenkaan. Uskon teoriaanne. Noilla kyvyillänne teidän täytyisi olla vähintäänkin hyvin geenimanipuloituja ihmisiä, ja koska ihmiskunta ei ole kehityksessään vielä niin pitkällä että pystyisivät vaikuttamaan yksilön kykyihin noin radikaalisti - en usko, että saavuttaisit tuollaista kuntoa liikkumatta edes parhaimmalla dopingilla - on melkein varmaa, että olette olleet yhteydessä maan ulkopuolisiin voimiin. En osaa vielä sanoa mihin niistä, mutta katsotaan."
Nainen nousi ylös ja etsi hetken sekasorron keskeltä tiettyä karttarykelmää - mikä osoittautui erittäin hankalaksi, ja etsintään meni muutama minuutti, ennen kuin rypistynyt paperikasa saatiin esiin kissanhiekkalaatikon alta - ja palatessaan levitti kartat Anguksen ja Annabelin eteen pöydälle. Harmi vain, että pöytääkin piti ensin siistiä, ennen kuin siihen mahtui mitään. Kartat sen sijaan eivät esittäneetkään maata sen tunnetussa muodossa, vaan maa oli vain yksi pieni piste kartalla. Sen ympärillä oli iso laja tähtiä, planeettoja ja galakseja. Muut kartat jatkoivat avaruuden rajoja niin kauas, ettei Angus ollut edes varma, oltiinko avaruutta todellisuudessa tutkittu niin pitkälle, mutta kaiketi oli. Tässähän hänen edessään oli todiste siitä.
"Tästä näette maan lähimmät tähtirykelmät. Tunnistatteko niistä mitään? Kenties olet nähnyt jonkin niistä painajaisissasi. Kenties alitajuntanne tunnistaa jonkin rykelmän muistinmenetyksestänne huolimatta. Mikäli paikannamme paikan, jossa olette mahdollisesti olleet testattavina, pääsemme myös mahdollisen sieppaajan jäljille. Tutkikaa rauhassa." Angus syventyi nopeasti karttoihin välttyäkseen näkemästä, jähmettyikö tutkija uudestaan samalla tavalla. Hän ei silti uskaltanut tuijottaa karttoja liian tiiviisti yllättyshyökkäyksen varalta, mutta toisaalta hänen ei tarvinnutkaan, sillä yksi kohta kartasta iski pian hänen silmiinsä. "Eikö tämä ole kirjassasi?" Hän kysyi kulmiaan kurtistaen Annabelilta. "Tai eihän siitä ole kuvitusta, mutta mielestäni kuvailit tämän. Tismalleen tällaiseksi minä sen kuvittelin. Sen, mistä toinen kirja alkaa."
Ram kohotti kulmiaan mielenkiinnosta, muttei puuttunut vielä asiaan. Ei ennen kuin Annabelkin sanoisi olevansa varma asiasta. Sen sijaan hän jatkoi pian puhettaan. "Ja mitä tulee omaan lajiinne, pystyn muutamalla testillä saamaan sen selville jo tänään. Samalla voitte ehkä miettiä, oletteko uhkaavissa oloissa tunteneet jotain epänormaalia. Vihaa, joka ei yleisesti kuulunut luonteeseenne, tai tunnetta, että sisältänne kasvaa jotain ulos. Mutta keskitytään ensin tähän, jotta saamme mahdollisimman paljon irti tästä tutkimuksesta." Ram tunsi kärsimättömyyden kasvavan sisällään. Hän jännitti itsekin, mitä tästä saataisiin irti, mutta sitä enemmän halusi päästä kiinni likaisiin hommiin. Hän oli liian pitkään elänyt tylsää elämää. Hän kaipasi hupia.
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Aug 1, 2015 10:58:58 GMT
Annabelin puhuessa, kirjailija piti katseensa Ramissa. Tämä pisti merkille toisen liikkumattoman olemuksen ja läpitunkevan, suorastaan sielua poraavan katseen. Se sai Annabelin tuntemaan olonsa epämukavaksi. Tunnetilan ei kuitenkaan annettu näkyä vaivaista tuolilla liikahtamista enempää, sillä toisaalta eivätkö ufotutkijat aina olleet hieman omituista sakkia? Tämä siis annettakoon Ramille anteeksi.
Kun Ram lopulta nyökäytti päätään, kohotti Annabel yllättyneenä kulmiaan. Tutkija kuitenkin selvästi korjasi tilanteen ja tämän seuraavat sanat saivat kirjailijataren tuntemaan olonsa huojentuneemmaksi. Tutkija puhui joka tapauksessa täyttä järkeä; Annabelin kyvyt eivät olleet normaaleja ihmiskunnan mittapuulla. Niihin täytyi kätkeytyä jotain enemmän. Ramin sanat valoivatkin toivoa Annabelin sydämeen ja naisen liikkumista seurattiinkin malttamattomasti. Hän odotti, mitä toinen keksisi seuraavaksi. Olisiko naisella jopa todisteita avaruusolentojen olemassaolosta?
Ramille annettiin oma aikansa penkoa sotkuista laboratoriotaan ja naisen puuhia katseltiin kiinnostuneesti. Annabel ei varsinaisesti tiennyt, mitä Ram tarkkaanottaen etsi, mutta tuon kaivaessa kissanhiekkalaatikon alta sotkuisen paperikasan, kohotti nainen hieman kulmiaan. Paperit osoittautuivat varsin pian mitä ihmeellisemmäksi kartaksi, jonkalaista Annabel ei ollut koskaan edes nähnytkään. Katse siivilöi tähtien, planeettojen ja eri galaksien mittaista karttaa ja tämä vilkaisikin nopeasti Angusiin sivusilmällä. Hän ei tiennyt vanhuksesta, mutta ainakin nuori nainen itse oli hyvin vaikuttunut; viimeistään tällä hetkellä Ram osoitti ainakin vaaleatukkaiselle olevansa pätevä tutkija eikä Annabel voinut muuta kuin vain kiittää hyvää tuuria mielessään.
Ramille ei vastattu heti, vaan kirjailija antoi katseensa tutkia karttaa rauhassa. Osa tähdistä ja galakseista oli hänelle uusia - Mitä luultavammin myös tuntemattomia koko ihmiskunnalle. Lopulta Angus tuntui kuitenkin löytäneen jotain. Annabel vilkaisi miehen tarkoittamaa tuntematonta tähteä ja tämän silmät levisivät yllättyneisyyttä. Hän tunnisti paikan. "On, tämä on täysin sama paikka. Tähti, jossa tapahtui vihamielisten muukalaisten ensimmäinen sota", katse nousi vuoronperään tavoittelemaan tutkijan ja Anguksen kasvoja, kuin hakeakseen näiltä tukea tilanteeseen. Lopulta se kuitenkin laskettiin takaisin alas, tähden kuvaa tutkimaan. Sitä kosketettiin. "Miten se voi olla todellinen? Tunnistatko sinä tämän?", kysyttiin lopulta Ramilta, kulmien kurtistuessa pohtivaan ryppyyn. Tähti oli niitä ensimmäisiä joista Annabel oli koskaan uneksinut. Hän ei unohtaisi sitä ikinä.
Kun Ram siirtyi jatkamaan puhettaan, kuunteli vaaleatukka toisen sanoja tarkoin. Testi? Se kuulosti pelottavalta, vaikka toisaalta myös erittäin lupaavalta luottavaisen Annabelin silmin. Hän ei ollut varma, kuinka pitkälle olisi valmis menemään tutkimuksissaan, mutta tässä tilanteessa testi kuulosti lähes ainoalta vaihtoehdolta, mikäli he haluaisivat todella selvittää totuuden. Ramin puheen soljuessa eteenpäin, kirjailija tunsi pistoksen syvällä itsessään. Viha, joka ei yleisesti kuulunut luonteeseen. Juuri se muistutti Annabelia jälleen Amerikasta ja muisto sai naisen koskettamaan pöydän alla rannettaan. Hän muisti edelleen kuinka se oli polttanut. Keskittyminen tuntui hetkeksi herpaantuneen ja olo muuttui aavistuksen kärsimättömäksi, mutta mieli muistutti nuorta naista jälleen keskittymään. Hän janosi lisätarkennuksia ennen lopullisia päätöksiä. "Minkälaisia ne testit ovat?", Annabel kysyikin, tavoitellessaan Ramilta katsekontaktia kysyvänä. "Luulen, että ehkä tarvitsisimme jotain sellaista. Mitä mieltä sinä olet, Angus?", katse kääntyi nyt vuorostaan vanhukseen. Vaikka Annabel ei mieliisti puhutellutkaan Angusta tuon ollessa kärttyisellä tuulella, tulisi hän silti tarvitemaan mahdollisiin testeihin myös vanhuksen suostumuksen. Hehän toimivat tiiminä.
|
|
Fizdu
(Senior Member)
Posts: 451
|
Post by Fizdu on Aug 3, 2015 14:08:48 GMT
Kaikki tunnistivat tähden. Se oli selkeää jo siitä lähtien kun Angus oli kohdistanut katseensa siihen. Annabel myötäili, ja kirjailijan kääntäessä katseensa tutkijaan myös tutkijan silmissä näkyi pieni, uteliaan arvosteleva pilke. "Voi, tunnistan ne kaikki", lihavampi nainen hymisi ja tunkeutui lähemmäs, nojasi itseään kartan päälle nähdäkseen kunnolla ja uhmasi sosiaalisten välimatkojen siedettäviä rajoja. Naisen hyllyvä olka hipaisi Angusta, ja nyrpeänä Angus hivutti omaa tuoliaan lähemmäs Annabelia. Hän ei välittänyt näytellä kohteliasta. Jos hän ei pitänyt jostain, hän ei aikonut väkisin sietää sitä. Pelkkä tutkijan läsnäolokin oli jo tarpeeksi epämiellyttävää hänelle. Toisessa oli tuskimpa yhtään järkevää aivosolua jäljelläkään! Tietämystä ehkä, mutta tutkijan viettämät yksinäiset ajat tutkimuksien parissa olivat selvästi pehmettäneet tuon aivot ja laittaneet tieteilijän unohtamaan sen, miten muiden ihmisten vierellä käyttäydyttiin. Kuin sen tueksi tutkija pieraisi jälleen, tällä kertaa vieläkin äänekkäämmin mitä aiemmin. Mutta nyt ei tullut hihittelyä eikä selityksiä. Nyt vain keskityttiin karttaan.
Se tähti oli Ramille varsin merkityksetön, mutta sen ympärillä tai lähimaastossa sen sijaan oli mielenkiintoisia asioita. Esimerkiksi Skaro, joka tunnetiin Dalekien synnyinsijana. Olisiko tämä voinut olla Dalekien tekosia? Tuskin. Tai ehkä. Oltiinhan Dalekien ja ihmisien risteytyksiä nähty, mutta että Dalekit jättäisivät ihmiset ihmisiksi, ja lisäisivät noihin vain metallia? Se ei sopinut enää Dalekien tyyliin. Planeetan sijainti saattoi olla sattumaa. Mutta toisaalta, sota kyseisellä paikalla oli enemmänkin kuin todennäköistä, ja siinä kohdalla Dalekit olivat oivia vastustajia. Siinä se saattoi olla. Kyborgit oltiin voitu tarkoittaa alunperin sotaan Dalekeja vastaan, eikä näillä välttämättä ollutkaan mitään tekemistä maan valtaamisen suhteen.
Ram vilkaisi ensin Annabeliin ja sitten Angukseen, muttei sanonut vielä mitään. Mietti vain. Oli syypäitä ketä vain... Heitä ei välttämättä tarvinnut enää olla olemassa. Dalekit olivat väkeviä vastustajia, ja tuhosivat vihollisistaan useimmat. Niimpä jos tuo alkuperäinen rotu oltiin pyyhitty pois, sotilaille ei olisi enää käyttöä. Oliko tässä siitä kyse? Hän saattoi olla hakoteillä. Mutta Annabel ja Anguskin saattoivat olla vain menneisyyden haamuja, sotilasjäämiä entisistä sodista. Kaiken kaikkiaan Ram tunsi olonsa turvallisemmaksi. Hänen maanvalloituksensa oli turvassa, sillä näistä kyborgeista tai niiden omistajista tuskin tulisi ongelmaa. Hän ei uskonut kaksikon edes taistelevan, ei ainakaan kovin pahasti. Miten taistella sellaisella, jota ei osannut edes käyttää? Tai jos taidot olivat olleet ruosteessa jo vuosia?
"Tuossa lähellä olivat Dalekit", Ram selosti ja nojautui hieman tarkkaan. Sormi naputti karttaa planeetan kohdalta. "Yksi sotaisimmista lajeista kautta historian. Ne tuskin olivat teidän luojianne, mutta uskon, että ne saattoivat olla vihollisianne. Niitä, joita vastaan taistelitte. Vaikka sillä ei varsinaisesti päästä vielä pitkälle - heidän vihollisiaan ovat käytännössä koko maailma. Useat on tapettu sukupuuttoon heidän takiaan."
Kirjailija kysyi testeistä, ja Ram levensi hymyään. Hän oli jo saanut omat tietonsa, sen mitä oli halunnut kaksikolta tietää, ja hänellä ei ollut mitään ongelmaa siirtyä eteenpäin. Hän olisi iloinen päästessään leikittelemään.
Angus mulkoili päättämättömänä ympärilleen. Hän ei pitänyt testeistä, sillä niillä voitiin tehdä kaikkea muutakin epäilyttävää sivussa. Kuten antaa tappavaa säteilyä tai myrkkyä tai jotain. Mitä vain. Mutta toisaalta Annabel saattoi olla oikeassa, ja he tarvitsisivat sitä. Miten muuten he saisivat koskaan tietää? "Yksitellen", hän murahti. "Yksitellen voimme ostaa testit. Jos toinen kuukahtaa testin aikana tai alkaa käyttäytyä oudosti tai jotain muuta, mikä osoittaa vilunkipeliin, toinen pysyy toimintakuntoisena. Vain sillä ehdolla suostun." Dalekit kummittelivat hänen päässään. Hän yritti painaa jokaista toisen kertomaa yksityiskohtaa mieleensä.
"Ei hätää", Ram hymyili maireasti. Hänen olemuksensa tuntui muuttuvan. Ilma muuttui sähköiseksi, täyteen odotusta ja jännitystä. Kuin pieniä vaaran impulsseja olisi kulkenut happiatomista toiseen. Ram suoristi olemustaan, antoi itsensä näyttää aavistuksen isommalta. Lihakset valmistautuivat. "Käsittelen teidät mielelläni yksitellen. Eivät testit ole sen kummallisempia. Ne käyvät nopeasti. Tunnette vain pienen, ohimenevän nipistyksen, jonka aikana hyvällä tuurilla ehditte huutamaan... Ja sen jälkeen kuoleman kylmän syleilyn."
Ram nosti kätensä otsalleen, siirsi hiuksiaan ja tunnusteli vetoketjua. Iloinen, kupliva nauru täytti huoneen, kun vetoketjua vedettiin syrjään ja kirkas valo täytti huoneen. "Katsokaa minua koko komeudessani!" Ram pyysi, kun ihmisen kuori tippui velttona myttynä hänen yltään. Se jäi makaamaan liikkumattomana lattialle, kun hän astui siitä ulos. Vihreä olento katsoi kaksikkoa suurilla ötökänsilmillään ja selkeästi nautti tilanteesta. Se seisoi tyylillä, joka kehotti kaikkia katsomaan ja rakastamaan häntä. Hän rakasti itseään, ja antoi sen näkyä asenteestaan. Oli niin ihanaa olla luonnollisena!
"Ihastelkaa kauneuttani. Antakaa sen olla viimeinen lohdullinen asia, jonka näette elämässänne, sillä maailmassa ei ole ketään sen kauniimpaa, kuin Ram Fro Khel Slitheen!" Niine sanoineen Ram hyökkäsi eteenpäin. Ensimmäinen kohde oli Annabel, joka yritettiin seivästää raatelukynsien väliin. Slitheen ei ollut kovin nopea liikkeessään, mutta luotti alkujärkytyksen olevan niin voimakasta, ettei uhri kerkiäisi paeta.
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Aug 4, 2015 19:50:22 GMT
Annabel joutui hieman peruuttamaan tutkijan nojatessa itseään eteenpäin pöydän yli. Nainen käänsi katsettaan hieman pois päin, sillä vaaleakutri koki Ramin eleen varsin ahdistavana, eikä ollut selvästikään ainoa; myös Angus oli liikkunut hieman sivummalle. Vaikka mieli väittikin vastaan, kevyen vastenmielisyyden puskiessa jopa pintaan, pyrki kirjailijatar silti edelleen vakuuttamaan itseään, että tämä oli vain yksi vanhemman naisen omista pikku oikuista. Tutkijat olivat vain tutkijoita - he elivät monesti eristettyä elämää muusta maailmasta ja tällöin myös sosiaaliset normit saattoivat kadota unohduksiin. Yllättävää, tilanteen kiusallisuutta lisäävää pieraisua ei kuitenkaan haluttu noteerata, vaikka se oltiinkin kuultu varsin hyvin. Tutkija ei kuitenkaan itsekään vaikuttanut siitä välittävän, joten katse pyrittiin pitämään mahdollisimman neutraalina. Vaikka se vaikeaa olikin.
Annabel silmäili tähdistöä, kuunnellen samalla Ramin puhetta. Kirjailijatar ei vieläkään kyennyt käsittämään, kuinka niin paljon eri planeettoja, tähtiä, galakseja - mitä vain - kykenikään mahtumaan yhden maailmankaikkeuden alle. Eikä tässäkään kartassa ollut varmastikaan vielä kaikki - avaruushan oli päättymätön, kuten jotkut viisaat olivat todenneet. Kartan rajojen takana oli varmasti vielä enemmän. Kirjailijatar nosti kuitenkin katseensa ylös kuullessaan informaation dalekeista. Nainen kurtisti pohtivana kulmiaan. Hän ei tuntenut dalekeja, edes monista unistaan, mutta jostain kumman syystä tutkijan sanat tuntuivat silti merkityksellisiltä. Vaikka Annabel ei tuntenutkaan dalekien toimintapoja, eikä osannut yhdistää lajia mihinkään hänen aiemmin tiedostamaansa asiaan, tuntuivat Ramin sanat silti siltä, että tutkimuksissa oltaisiin otettu reipas askel eteenpäin. He olivat viimein saaneet jotain konkreettista tutkittavaa. Dalekit. Mutta sotaisa lajiko? Huoli siitä, että he sotkeentuisivat johonkin liian vaaralliseen kolkutteli takaraivossa. Annabel vilkaisikin Angusiin, vain nähdäkseen, kuinka tämä reagoi Ramin analysointiin. "Nämä dalekit, en ole koskaan kuullutkaan niistä. Mutta saatat olla ehkä oikeassa ja teoriasi vaikuttaa hyvin mielenkiintoiselta", Annabel päätyi lopulta sanomaan, silmäillessään edelleen Angusin osoittamaa tähteä. Se tuntui häiritsevän tutulta. Aivan kuin vanhalta valokuvalta menneiltä vuosilta, jotka oltiin haluttu unohtaa jo kauan aikaa sitten.
Kun puheenaihe käsitteli testiä, tunsi Annabel kuinka hänen otsalleen ilmestyi muutama hikikarpalo. Hän ei tiennyt, mitä mieltä vanhus olisi mahdollisista testeistä ja hetken vaaleakutri pelkäsi miehen jopa kieltäytyvän. Se olisi ollut päätös kaikelle edistykselle. Toisin kuitenkin kävi ja kevyt huojentuneisuus tuntui valtaavan mielen hetkeksi. Mutta vain hetkeksi, sillä Angusin sanoissa oli perää; Oli vähintäänkin viisasta pelata varman päälle, sillä loppujenlopuksi mihinkään testiin ei tulisi luottaa liian sokeasti, vaikka ne kuinka houkuttelevilta tuntuivatkin. Angusin vaatimus tuntui turvallisemmalta vaihtoehdolta ja kirjailijatarkin tuki Angusin mielipidettä nyökkäillen pontevasti. Osittain nainen halusi näyttää eleellään myös vanhukselle olevansa tasavertainen tiimin jäsen.
Tutkijan olemus tuntui kuitenkin muuttuneen. Jokin selittämätön kireys, odotuksen tuoma pahaenteisyys tuntui painostavan ilmapiiriä ja Ramin mairea hymy vaikutti lähinnä demonin irvistykseltä. Mitä sille hyväntahtoiselle tutkijalle oli tapahtunut? Annabel tunsi, kuinka sydän alkoi pumppaamaan rinnassa, adrenaliinin valmistaessa kehoa pakenemaan. Jokin selittämätön vaisto tuntui saavan naisen hyvin varautuneeksi, mutta vielä toistaiseksi alitajunnan varoitussignaalit haluttiin vaientaa; Hän ei antaisi omien ennakkoluulojensa kaataa mahdollisuutta läpimurtoon. Annabelin ajatukset kuitenkin muuttuivat sen siliän tien, tutkijan tehdessä jotain kamalaa. Vaaleatukkaisen kirjailijan silmät levisivät kauhusta Ramin kirjaimellisesti avatessa otsansa ja ensimmäinen reaktio oli järkytyksestä jähmettyminen. Toinen hyppäsi ihmispuvun sisältä kuin uimari uimahousuistaan ja kaikki vaistot huusivat näkymää vastaan. Eihän tuollainen voinut olla edes mahdollista!
Hyväntahtoinen ja sympaattinen äitihahmo Raquel Ashington oli poissa ja heidän edessään seisoi vauvamainen, vihreä Ram Fro Khel Slitheen. Toisen huudahdus ja hyökkäys eteenpäin tuntui saavan myös Annabeliin viimein liikettä. Toisen pitkien raatelukynsien tavoittaessa kirjailijaa pöydän yli, painoi Annabel painoaan vaistomaisesti taaksepäin. Hän kaatui tuolillaan, ottaen kyynärpäillään iskun vastaan ja pyörähti vikkelästi ympäri aina takaisin jaloille asti. Hätääntynyt, pakokauhun omainen katse haki villisti Angusta. Kun vanhus lopulta paikannettiin, tuntui Annabel saavan äänihuulensa takaisin toimintaan. Laboratorion täytti kauhunsekainen naisen kiljunta. Annabel pakitti Angusin läheisyyteen kuin turvaa hakien. "Mikä tuo on?! Mikä tuo on?!", kiljuttiin pelon sekainen katse slitheenissä.
|
|
Fizdu
(Senior Member)
Posts: 451
|
Post by Fizdu on Aug 12, 2015 13:33:05 GMT
"Mistä hemmetistä minä sen tietäisin?" Angus ärjäisi työtoverilleen takaisin, kun vihreä vauvaotus kahmaisi pelkkää tyhjää ilmaa käsiinsä. Vaikkei hyökkäys ollutkaan kohdistunut suoraan vanhusta päin, oli hän silti pelkoreaktion ohjaamana loikannut tuolistaan pois ja perääntynyt taaemmas kuolonkalpea ilme kasvoillaan. Samassa hän oli törmännyt vastakkaiseen pöytään ja pudottanut lattialle useita instrumentteja, jotka nyt särkyivät suurella ryminällä ja jättivät heidän jalkoihinsa suuren kasan teräviä sirpaleita. Niitä vältellessään Angus sai vielä yhden syyn siirtyä askelen kauemmas oudosta muukalaisesta, joka vielä äsken oli ollut kenties hieman tärähtänyt, mutta muuten tavallinen lihaa ja verta oleva ihminen. Muutamassa sekunnissa kaikki oli muuttunut, ja uneksittuaan tästä hetkestä niin monta kertaa ennenkin Angus viimein eli painajaistaan todeksi.
Tilanteen tullen hän oli luullut olevansa heti valmis taistelemaan. Hänhän oli varautunut tätä varten, odottanut tätä! Mutta nyt kun se tapahtui, Blackburn tarvitsi ylimääräistä aikaa selvittääkseen päänsä ja pelkonsa, josta olikin yllättävän vaikeaa päästä irti. Hän nosti kättään ampuakseen vihollista sen haavoittuvimpaan kohtaan, tuohon liioitellun isoon mahaan, mutta erehtyi aluksi osoittelemaan oliota vain kävelykepillään. Kirouksien seassa erehdyksestä toivuttiin ja ase löytyi oikealta paikaltaan vaatteiden alta, mutta laukauksetkin menivät ohitse. Vaikka kohde olikin lähellä, hänen keskittymiskykynsä oli liian pieni kyetäkseen osumaan siihen. Kädetkin hikoilivat ja tärisivät, ja suorituspaineita lisäsi voitonriemuinen, huvittunut nauru, joka kaikui heidän ympärillään. Se nauru oli kuin suoraan helvetistä.
Ram tosiaan hykerteli oikein voimiensa takaa. Tämä kohta tosiaankin voitti kaikki muut. Tämä tunne, kun sai paistatella muiden ihailevassa huomiossa! Olla parrasvalojen keskellä, jossa kaikki vain ihastelivat hänen olemassaoloaan! Ja nuo säälittävän pelokkaat ilmeet, kun tiedettiin, ettei pakomahdollisuutta enää ollut. Toki he yrittäisivät juosta ja huutaa, mutta se olisi hyödytöntä. Ketään ei kuulisi edes laukauksia - alue oli tyhjillään. Kyborgit kenties juoksisivat häntä lujempaa päästyään ulos labrasta, mutta siinähän se olikin. Hän ei päästäisi heitä ulos.
"Älkää pelätkö, kullanmurut", hän hymisi teeskenneltyä lempeyttä silmissään. "Se on nopeasti ohi. Voitte kuolla tyytyväisinä, kun näette vihdoin omat sisuskalunne ja sen, ettei siellä ole mitään inhimillistä." Katse lepäsi yhä enimmäkseen Annabelissa, vaikka Angusta pidettiinkin aseen takia tiukasti silmällä. "En malta odottaa että pääsen nahkoihisi, kaunokainen." Hän läheni Annabelia jälleen, potkaisi kaatuneen tuolin toiselle puolen huonetta. "Saat varmaan paljon huutoja perääsi, hm? Käytkö paljon yöelämässä? Luulempa että käyt. Sinun nahoillasi saan takuulla kasoittain uhreja lisää! Yksi viaton hymynpoikanen, ja he suorastaan jonottavat luokseni." Hän nauroi jälleen, tällä kertaa ilkeämmin. Vaikka ihmiset eivät vastanneetkaan kauneudeltaan slitheenien täydellisiä kehoja, häntä imarteli silti ajatus miesten osoittamasta huomiosta. Oli se sitten ihmiset tai etanat ketkä matelisivat hänen luokseen hänen kauneutensa edessä, hän olisi aina valmis paistattelemaan parrasvaloissa.
Uusi hyökkäys Annabelia kohden, mutta tällä kertaa Angus pysäytti slitheenin ryntäyksen alkuunsa. Ase pamahti taas, ja nyt mies osui paljon lähemmäs kohdettaan. Ei saanut täysosumaa, mutta luoti hipaisi Ramin käsivartta ja täten häiritsi slitheenin keskittymistä. Angus sai osumastaan hieman itsevarmuutta, vaikka mieli huusikin edelleen, että he olisivat todennäköisesti mennyttä. Mutta kuten hän oli vannonut aiemminkin, hän ei kuolisi helpolla. Hän laittaisi viimeisillä voimillaankin vastaan! "Annabel!" Vanhus huudahti. Se ase, mitä hän oli taltioinut autonsa takapenkillä kirjailijaa varten, oli nyt myös hänen käsissään. Hän näytti sitä pikaisesti ja yritti sitten vierittää sen maata pitkin kirjailijaa kohden. Muiden sanojen hän ei olettanut olevan tarpeen. Nyt riitti keskittymistä paljon muuhunkin kuin puhumiseen.
Avaruusolio sen sijaan näytti ärsyyntyvän hänen keskeytyksestään. Se oli selkeästi päättänyt saada Annabelin ja piti häntä esteenä. "Anna tulla!" Hän uhkasi sille. "Jos minun täytyy viimeisenä tekonani lähettää sinunkaltaisesi rumilus helvettiin, niin olkoon! Jollen minä, niin joku muu pitää huolen siitä, että surkea sukusi ajetaan sukupuuttoon!" Uusi laukaus, joka ehdittiin väistää. Nyt hymy olion kasvoilta oli kuollut - näytti että sanat olivat iskeneet siihen luultua syvemmälle. Se näytti tosiaankin loukkaantuneelta. Juuri siltä, että kymmenentuhatta hernettä olivat hiipineet salakavalasti sen nenään kesken leikin. Ja herneitä Ram kieltämättä oli saanutkin; jos jotain oli, mitä hän ei kyennyt ottamaan huumorilla, oli vakavat uhkaukset hänen sukuaan kohtaan. Se meni hänen rajojensa yli. Nyt tämä ei ollut pelkkää leikkiä: tämä oli jo sotaa.
"Kadut vielä sanojasi, ryppykasa", Ram sähähti. Hän nosti kättään, ja Anguksen hämmästykseksi otuksen sormesta lähti pian myrkkynuoli kohti häntä. Aivan kuin nuo raatelukynnet eivät olisi riittäneet! "Taisit juuri sinetöidä kohtalonne. En tyydykään olemaan hellä ja nopea. Varmistan että huudatte kunnes äänihuulenne ovat surkastuneet! Me hallitsemme aina!" Angus säästyi myrkyltä heittäytymällä hyllyn taa. Mutta hyppynsä takia hänkin päätyi lattialle makaamaan, mistä hän ei pääsisi kovin nopeaa ylös. Sen takia hän käyttikin vaihteeksi aivojaan. Oli oltava jokin keino, millä he pääsisivät niskan päälle, jos pelkät aseet eivät riittäneet. Pelko teki heistä huolimattomia ampujia - tai ainakin hänestä, Annabelin taidoista hänellä ei ollut vielä tietoakaan - mutta slitheenillä ei tainnut olla samaa ongelmaa. Sen sijaan tuolla täytyi olla jokin heikkous, joka voisi olla... "Kissa!" Angus huudahti samalla kun pyrki vääntäytymään ylös. "Annabel! Etsi kissa!"
Ram mietti hetken, kumman perään lähtisi, mutta vain hetken. Hänen vihansa kohdistui nyt palavasti Angusta kohden, ja mies oli myös hanakampi taistelemaan vastaan, sekä parhaillaan haavoittuvassa asennossa. Jos hän hoitaisi miehen nopeasti, nainen olisi takuulla helpompi saalis jälkeenpäin.... Mutta varmistukseksi hän ampui vielä yhden hätäisen myrkkynuolen Annabelinkin suuntaan, ennen kuin juoksi kohti Angusta pöytiä ja lasinsiruja kierrellen. Hän niin halusi raadella tuon miehen!
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Aug 13, 2015 19:27:57 GMT
Annabel ei kuullut Angusin ärjäisyä, sillä naisen aistit olivat keskittyneet nyt täydellä teholla vihreään, pehmeän muotoiseen vauvaolentoon. Sydän tuntui hakkaavan tuhatta ja sataa rinnassa ja mieli huusi vain yhtä asiaa: Pakene!. Pelko oli kuitenkin vanginnut Annabelin mielen ja looginen ajattelu tuntui siksi haastavalta. Annabel oli ties kuinka monesti kirjoittanut kirjoissaan ihmisten ja vihamielisten muukalaisten kohtaamisista, mutta nyt kun, nainen joutui itse tuijottamaan vihollista silmästä silmään, tuntui hänestä siltä kuin sitä oltaisiin hypätty suoraan kauhuelokuvaan. Kirjoihin taltioidut hetket – ja erityisesti tarinoiden sankarien suuret selviytymistaistot – olivat hälvenneet nuoren naisen mielestä. Pelko, kauhu ja vielä edelleen mielessä läikehtivä puhdas epäuskoisuus olivat saaneet Annabelin toivomaan kaiken olevan vain puhdasta, pahaa unta.
Unta se ei kuitenkaan valitettavasti ollut. Angusin aseen laukaus sai naisen kiljahtamaan uudestaan ja aistit jälleen terästäytymään. Koko kroppa tuntui käyvän ylikerroksilla. Nyt oli kuitenkin toimittava mikäli paikasta mieli päästä hengissä ulos. Katse haravoi hätääntyneenä ympärille. Oli löydettävä ase. Jokin jolla edes yrittää käydä vastataisteluun. Lopulta katse osui muoviseen, pitkään putkeen. Se napattiin hyppysiin, ja aseteltiin vasemman puoleiselle olalle, molempien käsien ollen tiukasti sen ympärillä. Vaikka Annabel olikin suoraan sanottuna äärimmäisen huono puolustamaan itseään, valoi myös Angusin taistelutahto naiseen rohkeutta. Hän oli luvannut olla vanhuksen tukena loppuun saakka. He taistelivat joko yhdessä tai eivät ollenkaan.
Putki olalla tuntui kuitenkin luonnottomalta. Slitheenin puhuessa, otetta tiukennettiin, kulmien painuessa kurttuun. Ramin hymisevät, pahaa enteilevät sanat saivat Annabelin silmiin jälleen uudenlaista pelkoa ja tämä tunsi, kuinka iho vetäytyi kananlihalle. Oli ilmiselvää, että kirjailija oli ensimmäinen kohde. Slitheenin seuraava, uusi asu. Ramin lähestyessä, Annabel perääntyi ja huitaisi putkellaan epätoivoisesti ilman halki. Se ei osunut lähellekään ja avaruusolennon huomio olikin tuntunut nyt kiinnittyvän takaisin Angusiin. Nainen vilkaisi vanhukseen. Toinen oli ampunut. Normaali tilanteessa aseen laukaus olisi saanut naisen kavahtamaan, mutta tällä kertaa näky oli jopa huojentava. Angus oli onnistunut osumaan viholliseen! Pintaraapaisu oli saanut olennon kuitenkin vain pysähtymään. Yllättävä veto pelasi kuitenkin lisäaikaa Annabelille. Ase liukui sukkelasta lattian lävitse suoraan kirjailijan jalkoihin, josta se nostettiin ripeästi ylös.
Annabel ei ollut koskaan käyttänyt asetta. Se tuntui raskaalta, jopa kauhistuttavalta esineeltä, joka oltaisiin haluttu heittää mieluiten vain pois. Hän oli kuitenkin nähnyt elokuvia ja muisti, että varmistin tuli aina ensiksi poistaa. Kuului pieni kliksahdus ja aseen piippu käännettiin tärisevin käsin kohti Ramin vihreää selkää. Annabel oli valmiina laukaisemaan – silläkin uhalla, että mitä luultavammin hän ei osuisi kohteeseensa. Anguksen huudahdus sai kirjailijalle kuitenkin uutta ajalteltavaa. Kissa!
Myrkkynuolen lennähtäessä ilman halki, Annabel kyykistyi pöydän alle. Turvapaikassaan katse haravoi ympäristöä, etsien sitä pientä, pörröistä karvapalloa. Kämmenet tuntuivat nihkeiltä viileää betonilattiaa vasten, naisen kontatessa eteenpäin. "Pikkutassu. Pikkutassu, missä olet!", kissaa huhuiltiin. Äänen kuullessaan pentu hypähtikin esiin eräältä tuolilta. Tämä venytteli jäseniään ja lähestyi vaaleakutria ilmiselvästikin rapsutuksien toivossa. Toivo syttyi kuitenkin myös Annabeliin ja tämä nappasi mirrin kainaloonsa. Pöydän alta kömmittiin takaisin näkyviin.
"Hei, mätäpaise! Minulla on jotain sinulle kuuluvaa!", Annabel huudahti, katse kääntyneenä Ramiin. Vaikka Annabelia edelleen pelotti, pyrki tämä luomaan pientä uhmaa katseeseensa. Vaikkakin onnistui siinä kohtalaisen heikosti. "Mikäli sinä et päästä meitä menemään, niin ammun tämän katin! Mitä luulet, kuinka monena kappaleena se säilyisi, mikäli laukaisen aseen nyt, hmh?", aseen piippu oltiin osoitettu suurinpiirtein kissan ohimolle. Vaikka Annabel inhosikin tällä hetkellä itseään syvästi, ymmärsi hän myös senkin, että tämä oli ainoa keino selviytyä paikasta ehjin nahoin ulos. Pikkutassu oli Slitheenin heikko kohta – kohta, josta välitettiin. Vaikka pelko painoi edelleen vahvasti Annabelin mieltä, oli pinnalle tullut myös täysin uudenlainen tunne; Ihmismielen vahvin voimavara, halu selviytyä. Sellainen tunne sai kenet tahansa tekemään mitä vain. Epätoivoisiakin tekoja. Sellaisia tekoja jonkalaisia sitä ei voisi kuvitellakaan. Adrenaliini kohisi villisti suonissa, kirjailijan ottaessa vinosti muutamaan askeleen lähemmäksi Angusta. Aseen piippu pidettiin kuitenkin tiiviisti kissaa vasten.
|
|
Fizdu
(Senior Member)
Posts: 451
|
Post by Fizdu on Aug 16, 2015 15:20:58 GMT
Kerrankin Angus kiitteli kumppaninsa nuoruutta ja vetreitä jäseniä. Vaikka hänen omakin kuntonsa oli ikään nähden loistava, ei hänestä silti ollut vastusta Annabelin nopeudelle ja havainnointikyvylle. Kissa löytyi nopeammin kuin hän oli toivonutkaan, eikä avaruusolio kerinnyt suolistamaan häntä mahtavilla kynsillään. Se kyllä kumartui hänen yllensä ja oli valmis iskuun jo silloin kun Angus vasta taisteli tietään ylös lattialta, mutta yksi katse Annabelin suuntaan riitti taas pysäyttämään olion aikeet. Sen kasvoilla käväisi liioitellun kauhun ilme Pikkutassun saatuaan aseen ohimolleen. Angus oli eittämättä ollut oikeassa siinä, että kissa olisi toiselle tärkeämpää kuin mikään - slitheenin katse oli kuin lapsen, jolta viedään lempilelu ja annetaan sen lisäksi viikko arestia. Kauhistunut, suorastaan panikoiva ja hieman alistuva, mutta päällimmäiseksi vihainen. Suorastaan murhanhimoinen. Se oli lapsellisen impulsiivista vihaa, ja Angus toivoi että toinen olisi vielä tarpeeksi lapsellinen välittääkseen lempilelustaan niin, että luovuttaisi kaksi muuta lelua pois. Varsin huono vaihtokauppa, mutta lapsilla oli taipumus suostua huonoihinkin sopimuksiin.
Anguksen toivon kipinä oli herännyt (jopa niin paljon, että hän näytti Annabelille salaa peukkua olennon selän takaa, vaikkei uskaltanutkaan liikkua vielä sen suuremmin, sillä slitheen oli yhä kumartuneena hänen ylleen), mutta Ramilta kaikki hauskuus oli hävinnyt. Pettymys sen myötä oli suuri, sillä hän oli odottanut tätä iltaa kauan ja innolla. Tämän oli pitänyt olla hänen rento iltansa, ja yhtäkkiä hän oli täynnä vihaa ja stressiä. Ei tämän alkuunkaan pitänyt mennä näin! Pikkutassun oli pitänyt nauttia hänen kanssaan, ei kuolla hänen takiaan! Huoli kissaa kohtaan oli suuri, mutta viha kyborgeja kohtaan suurempi. Hän olisi voinut vaikka räjähtää kaikesta siitä vihasta.
Pahuksen lypsylehmä! Annabel ei näyttänyt enää hänen silmissään kauniilta, vain petolliselta sialta joka ulisi myrkytettyjä sanoja suustaan. Naisen katse yritti olla uhmakas, muttei onnistunut siinä täysin. Saattoiko hän silti luottaa siihen, että toinen bluffaisi? Ottaisiko hän sen riskin Pikkutassun kustannuksella? Ei. Hän ei saattaisi. Vaikka katse ei ollutkaan tosissaan, teot voisivat siitä huolimatta olla hyvinkin todellisia. Toinen voisi laukaista jo pelkästä pelkoreaktiosta. Nopeasti slitheen punnitsi mahdollisuuksiaan. Mies oli nyt hänen kynsiensä ullotuvilla... Mutta sekin oli ehtinyt saada aseen jo parempaan otteeseen sillä aikaa kun hän oli katsonut naista. Hän voisi iskeä miestä, jolloin saattaisi pelastaa itsensä...Mutta tappaa Pikkutassun. Ehkä itsensäkin, jos miehen reaktiot olisivat nopeammat. Riskejä oli liikaa, joten slitheen päätyi seisomaan aloillaan.
Vihassaan slitheen kulutti aikaa haukkumalla Annabelia kaikilla tuntemillaan haukkumasanoilla. Huoraksi, siaksi, ja moneksi muuksi yhtä ylentäväksi. Liika viha kai esti häntä muodostamasta ensialkuun mitään järkevää neuvottelustrategiaa. Mutta suunnitelma hänellä oli. Koska hän ei aikonut päästää uhrejaan pois kuin vain kuolleen ruumiinsa läpi, alkoi hän nyt erittää myrkkykaasua sieraimistaan. Se oli viimeinen, epätoivoisin keino. Hänen täytyisi pitää uhrejaan täällä vain hetken, tarpeeksi kauan jotta kaasu vaikuttaa...Ja kun pariskunta alkaisi lyyhistyä, hänellä olisi juuri ja juuri aikaa napata Pikkutassu ja kenties vielä estää kissaa tukehtumasta siihen. Hän ei muutenkaan uskonut kissan säästyvän naarmuitta missään tilanteessa. Annabel pitäisi sen kourissaan takuulla siihen että pääsisi ulos rakennuksesta ja autoon, kenties koko automatkankin, ja sitten hän ei näkisi rakasta pentuaan enää ikinä...
Syytöstulvan keskellä Angusillakin oli puhuttavaa. "Haluatko kysyä siltä vielä jotain?" Hän murahti vilkaistessaan Annabeliin. Hän oli vieläkin makuullaan, mutta osuma olisi tällä kertaa varma. Vaikka hänen kätensä ei ollutkaan täysin vakaa, tältä etäisyydeltä oli mahdotonta ampua ohi. "Jollet, ammun tämän saatanan synnyttämän monsterin takaisin helvettiin! Se on liian vaarallinen panttivangiksi."
Ram näytti irvistyksen vastaukseksi. Pienet, iljettävät hampaat välkkyivät kaikki rivissä. "Luuletteko olevanne turvassa, vaikka tappaisittekin minut? Luuletteko, että olen ainoa? Ettei sukuni kosta? Meitä on enemmän kuin luulettekaan, ja miten arvelette tunnistavanne meidät, kun minäkin sain teidät yllätettyä? Voin vakuuttaa, että kun muut saavat teidänlaisenne mädäntyneet kissanmurhaajat kiinni, hajoatte vielä pienemmiksi paloiksi, mitä Pikkutassu konsanaan, jos nyt painaisit liipaisimesta. Kärsitte enemmän kuin Pikkutassu kärsisi. Eikö sinulla, Annabel Bretherton ole yhtään arvokkuutta jäljellä? Tapatko todellakin viattoman luontokappaleen pelkästään oman etusi takia? Luontokappaleen, joka hädin tuskin on saanut edes elää? Ja senkö jälkeen ihmettelet, miksi olemme tulleet tänne? Miksi maahan, miksi ihmisten luo? Kysy itseltäsi, haluaisitko sinä jättää jotain niin kieroutunutta ja julmaa lajia henkiin, kuin te? Mikä muu laji voittaa ihmiskunnan pelkässä väkivallan, sodan ja siitä riemuitsemisen määrässä? Annatko sen elää?"
"Älä kuuntele sitä, Annabel!" Angus huusi. Hän näki selvästi miten olento yritti käyttää Annabelin heikkouksia hyväkseen - naisten heikkouksia. Hän ei siihen mennyt lankaan. Hänestä oli täysin reilua käyttää epätoivoisia keinoja selviytyäkseen. Tapa tai tule tapetuksi, kuten sanonta meni. Ja jos ihmiskunta olikin julma, se johtui vain siitä että alienit olivat ajaneet heidät väkivallan partaalle. Heidät oli pakotettu sotaisiksi, kenties jo ihmiskunnan alusta saakka! Ufohavaintoja jatkui kuitenkin pitkälle historiaan. Varovasti Angus hivuttautui taaemas päästäkseen kunnolla jaloilleen."Älä päästä sitä kissaa menemään!"
Eikä Ramkaan omiin puheisiinsa uskonut. Ihmiskunta oli kyllä väkivaltainen ja julma, mutta ensisijaisesti tyhmä ja säälittävä. Heidän ainoa suojeluksensa on ollut Tohtori. Ilman Tohtoria he olisivat jo aikoja sitten saaneet maapallon käyttöönsä. Puhe olikin siis pelkästään tarkoitettu pelaamaan aikaa myrkylle. "Mitä edes tekisit jos pääsisit elävänä pois? Jatkaisit normaalia elämää, hm? Vai tutkimustasi, joka on tuomittu epäonnistumaan? Haluatko elää koko loppuelämäsi pelon varjossa? Häpeän varjossa siitä mitä teit, ja olet? Haluatko pelätä jokaisella hengenvedollasi että minä tai sukulaiseni ilmestyvät selkäsi taa? Olet jahdattuna koko loppuelämäsi, pieni säälittävä tytöntyllerö. Etkö säästäisi itseäsi stressiltä ja luovuttaisi?"
Angus ei jaksanut enää paskanjauhantaa. Hän heitti Annabeliin tiukan katseen ja karjaisi: "AMMUNKO SEN VAI EN?!"
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Aug 18, 2015 19:12:39 GMT
Sydän pamppaili villisti kirjailijan sisällä, Annabelin pitäessä katseensa suoraan vihreässä avaruusolennossa. Ram vaikutti vihaiselta. Tällä kertaa hyvin vihaiselta ja hetken vaaleaverikkö kerkesi jo luulemaan, että kissan hengen uhkaaminen olisi ollut virheistä pahin; Se oli alusta asti ollut riskialtis temppu, sillä vauvaolento olisi aivan hyvin voinut päättääkin uhrata kissansa hengen, vain jotta pääsisi käsiksi ihmisiin. Toisin kuitenkin kävi ja vielä toistaiseksi Ramkin päätti olla vain aloillaan.
Haukkumasanat kiirivät ympäri huonetta, mutta Annabel ei kääntänyt katsettaan pois. Tämä kohotti ylpeänä leukaansa, sillä hän oli nyt ilmiselvästi tilanteen päävastaajana. Ram suorastaan kihisi raivosta, mutta ei selvästikään ollut valmis uhraamaan Pikkutassua. Angusin peukun näyttö jopa omalla tavallaan ruokki kirjailijan itsevarmuutta ja valta, jolla hän kykeni säätelemään Ramia, oli omalla jopa perin kiehtovaa. Kierolla tapaa nainen jopa nautti tilanteesta, vaikka ei sitä itselleen myöntänytkään. Angusin kysymyksen myötä, nainen vilkaisi työpariinsa, mutta hyvin pian katse kääntyi hitaasti takaisin viholliseen. "Luulen, että kaikki kysymykset ovat jo kysytty", silmiä siristettiin ja päätä hieman kallistettiin sivulle. Oli omituista ajatella, kuinka pienestä kaikki olikin ollut vain kiinni. Pienestä kissanpennusta. Pikkutassusta, joka oli kääntänyt taistelun roolit toisin päin. Enää he eivät olleet uhreja. Angusin seuraavat sanat saivat Annabelin kuitenkin henkäisemään epävarmasti. Ampuminen. Se tuntui silti ihmismielen perukoilla väärältä, liian suurelta rangaistukselta. Vanhus oli kuitenkin oikeassa. Ram olisi aivan liian vaarallinen panttivangiksi.
Annabel ei kuitenkaan kerennyt vastaamaan mitään, Ramin itsensä alkaessa jälleen puhumaan. Painavat sanat osuivat ja upposivat jonnekin syvälle. Mikäli tuolla jossain olisi vihreitä vauvaolentoja vielä lisää... Ne varmasti kostaisivat mikäli menettäisivät omiaan. Kykenesivätkö he pakenemaan? Koko lopun elämäänsä? Looginen mieli pisti tässä kohtaa hanakasti vastaan; Alieniin ei ollut luottamista! Painoa vaihdettiin jalalta toiselle ja ote aseen kahvasta tiukentui päättäväisesti. Hän voisi lopettaa kaiken. Tässä ja nyt. Mutta olennon jatkaessa puhettaan, myös tunteet ja ihmismielen inhimillinen puoli puski pinnalle. Olisiko Pikkutassun henki kaiken sen arvoista? Myös kissanpentu oli vaistonnut pelon ja Annabel suorastaan tunsi kuinka tämän pieni sydän pamppaili hänen kättään vasten. Voimakkaasti ja rytmikkäästi. Eläen. Voisiko hän elää itensä kanssa, mikäli sammuttaisi tuon pienen sydämen? Ote helteni hetkeksi ja asetta laskettiin tuuman. Angusin karjaisu sai kuitenkin naisen havahtumaan. Katse singahti vanhukseen. Se sama päättäväisyys syttyi jälleen Annabeliin. Tietenkin hän voisi, mikäli pelastaisi itsensä, Angusin ja mahdollisesti myös monen muun hengen. Tarkoitus pyhitti keinot.
"Ainakin voisimme yrittää. Olen valmis uhraamaan kissan hengen, mikäli säästämme sillä ihmiskunnan!", vaaleakutri puolustautui suorastaan sylkien sanansa suustaan uhmakkaasti ulos. Myös Angus oli päässyt takaisin kuvioihin. Hetken tilanne vaikutti paremmalta. Yllättäen kirjailijaa alkoi kuitenkin huimaamaan. Osaamatta arvata Ramin myrkkykaasujen tuotoksia, Annabel horjahti sivuttain muutaman askeleen. Tasapaino onnistuttiin kuitenkin säästämään, mutta kissa pääsi karkuun. Pentu livahti näkymättömiin. "Ei!", Annabel ulahti, pennun raidallisen hännän kadotessa pöydän alle. Katse kääntyi nopeasti takaisin Angusiin. "Nyt! Ammu se, menetimme ainoan keinon päästä täältä pois!", nainen huudahti epätoivoisesti. Kissa oli kadonnut ja pelko tulevasta sai kirjailijan suunniltaan. Stressitasot tuntuivat olevan pilvissä, hermojen kiristyessä äärimmilleen. Ase oli pysynyt silti edelleen tiukasti otteessa ja käsi vapisten, nainen laukaisi sen jonnekin päin Ramia, tietämättä lainkaan osuisiko luoti kohteeseen vai ei. Nyt oli vain toimittava. Itseään ja työpariaan suojaten. Silmissä alkoi jo sumentua ja mieli hämärtyä. Luovuttaa ei kuitenkaan saanut.
|
|
Fizdu
(Senior Member)
Posts: 451
|
Post by Fizdu on Aug 21, 2015 13:48:05 GMT
Juoni epäonnistui täydellisesti. Ihmisnainen toi esille mestariluokan välinpitämättömyyttä ja julmuutta, jollaista Ram ei ollut kuvitellut toiselta kohtaavan. Nainen oli vaikuttanut niin viattomalta, söötiltä ja empaattiselta... Mutta toisaalta kyseessä oli ihminen, vaikka sen keholla oltiinkin kenties tehty ylimääräisiä kokeita. Mitä hän olikaan juuri puhunut? Tyhmää, mutta erittäin väkivaltaista sakkia. Hän oli ollut tyhmä kuvitellessaan voivansa muuttaa ihmiskunnan perusluonnetta muutaman sananparren turvin. Tilanne lisäsi hänen pakkomiellettään maan valtaamista kohtaan. Olisi aikakin, että maapallo ja koko universumi vapautettaisiin sellaisesta turhasta lajista kuin ihmiset. Baarit ja tujut alkoholijuomat olivat heidän ainoat hyvät keksintönsä, mutta niitäkin pystyi kyllä jalostamaan itse.
Slitheen koukisti turhautuneena sormiaan. Hänen kärsivällisyytensä ei tahtonut millään riittää. Tukehtumiskuolema olisi liian armollista kissantappajille, suvunpilkkaajille ja hänen kiusaajilleen... Hän halusi kiduttaa, repiä, kuoria nuo ihmiset kuten mandariinit! Mahdollisimman hitaasti, jotta hän kuulisi hiljaisimmatkin valitukset. Tämä oli olotila, jota dalekit varmastikin tunsivat sisimmissään. Pelkkää puhdasta vihaa ja halua tuhota. Dalekit tuskimpa osasivat loukkaantua kuten hän, mutta sehän teki hänen osastaan vain entistä pahempaa.
Mutta tilanne muuttui. Annabel horjahti ja Pikkutassu pääsi juoksemaan pakoon... ja Ram oli vapaa! Hän lähti hyökkäykseen, mutta Annabel tajusi tilanteen toivottomuuden ja laukaisi. Laukaus meni aavistuksen ohi, ja nyt Ram alkoi saada omahyväistä hymyään takaisin. Tilanne näytti hyvältä taas hänen näkövinkkelistään - hän oli kenties menettänyt hermonsa liian nopeasti ja antanut näiden kahden pompotella häntä turhan alentavasti, mutta nyt hänellä oli kaksi nopeasti heikentyvää uhria, jotka käytännössä vain odottivat, että hän pääsisi viimeistelemään heidät. Hänen pienet mandariininsa. "Ihmiskunnassasi ei ole mitään säästettävää, narttu", hän sähähti. "Laitan sinut kissanruuaksi... Ja kun saan nahkasi päällesi, teen takuulla lopun kaikesta siitä, mitä yrität suojella. Hyvästele surkea elämäsi ja ihmiskuntasi!"
Vain pieni matka, että Ram saisi heikentyvän Annabelin käsiinsä. Angus tunsi myös myrkyn vaikutukset itsessään; kaikki tuntui epätarkalta ja sumealta, eikä jäsenissä tuntunut olevan voimaa. Mutta sama viha, joka ajoi slitheeniäkin, vahvisti häntä kohottamaan aseensa Annabelin kehoituksesta. Hän ampui - ja sai tällä kertaa pelkällä tuurin kaupalla täysosuman. Luoti uppoutui slitheenin jalkaan, ja yllättävä kipu sai olennon rojahtamaan vatsalleen aivan Annabelin eteen. Voitto oli varsin mieluisa, ja hän olisi juhlinut sitä mielellään, mikäli tilanne ei olisi siltikin ollut niin vaarallinen. Oli selvää, että he olivat kummatkin vaarassa pyörtyä, ja heidän tulisi sentään löytää vielä tie ulos.
Kissa kuitenkin ratkaisi ongelman jälleen heidän puolestaan. Se oli vasta pentu, mutta ilmeisen tottunut kulkemaan sisään ja ulos omien mielihalujensa mukaan... Ja nyt pelottava tilanne ajoi sen pakenemaan ulos ikkunasta. Se ei ollut ollut varsinaisesti auki, mutta aavistuksen raollaan, juuri sen verran että kissa pystyi ujuttamaan sen tassullaan auki. Angus tuijotti ikkunaa ja pakenevaa kissaa. Ikkuna oli selkeästi lähempänä kuin ovi.
Sen suurempia ajattelematta hän ampui ikkunaa kohden. Suurempi lasi avattavan osuuden vierellä särkyi ja tarjosi tarpeeksi suuren pakoreitin jopa ihmiselle. Ja mikä parempaa, sisälle pääsi nyt tuoretta ilmaa, joka lievensi ilmassa olevia myrkkykaasuja. Ei se Anguksen nykyistä oloa helpottanut, mutta ainakin hidasti myrkytysprojektia. "Annabel!" Vanhus huudahti jälleen ja nyökkäsi ikkunaa kohden. Heidän tuli käyttää pienikin tilaisuus hyväksi. "Äkkiä!"
Äkkiä toimi myös Ram. Kipu säteili hänen jalassaan, mutta kädet toimivat yhtä hyvin kuin ennenkin. Ne yrittivät tarrata Annabelia jaloista, estää tuota pakenemasta. Mikäli mahdollista, vetää nainen kanssaan lattialle, jotta hän voisi viedä loppuun sen, minkä oli aloittanutkin. Tämä oli yksi epäonnen päivä! Enää hän ei tuhlaisi aikaa puhumiseen. Kun asiat kerran taas näyttivät kääntyvän ympäri ja ämpäri, oli parempi keskittyä suoraan tekemiseen.
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Aug 23, 2015 20:05:04 GMT
Tilanne tuntui muuttavan jälleen muotoaan ja roolit vaihtuivat nopeammin kuin Annabel kykeni edes tajuamaan. Yksi horjahdus oli tarjonnut Ramille uuden tilaisuuden ja olento oli käymässä päälle samalla hetkellä, kun kirjailija laukaisi aseensa. Laukaus kaikui vielä pitkään hänen tottumattomissa korvissa ja katsetta oli jo vaikeaa kohdentaa mihinkään tiettyyn kovin pitkäksi aikaa. Vartalo tuntui raskaalta ja olo oli lähes verrattavissa laskuhumalan kaltaiseen väsymykseen. Tunne nostatutti huolen Annabeliin ja nainen kurtistikin kulmiaan. Mistä nyt oikein kiikasti? Muuttunutta olotilaa ei kuitenkaan kyetty pitkään miettimään, sillä hänen laukauksensa oli mennyt ohi. Tiedostamatta ja refleksinomaisesti nainen peruutti taaksepäin vimmatusti, mielen käskien kirjailijaa vain pakenemaan. Mutta minne? Olo oli kuin nurkaan ahdistetulla eläimellä. Eikä Ramin uhkaukset auttaneet tilannetta lainkaan.
Jotain kuitenkin tapahtui. Angus oli osunut! Vaikka luoti ei tappanut, pelasi se kuitenkin Annabelille aikaa paetakseen kauemmaksi. Ramin rojahtaessa lattialle, Annabel väistyi tieltä ja pakitti mahdollisimman kauas, kauhunomainen katse vihollisessa. Nainen ryntäsi takaisin Anguksen luokse. "Kiitoksia", henkäistiin, katseen käyden nopeasti työtoverissa.
Siinä missä Angus huomasi raollaan olevan ikkunan, tyytyi Annabel vain keskittymään hengittämiseen. Koko maailma tuntui pyörivän hänen silmissään. Myrkytyksen edetessä, myös sydän tuntui lyövän ylikierroksilla. Se vaikeutti entisestään oloa ja nosti tuskanhien pintaan. Kädet tärisivät. Annabel kykeni kuitenkin kuulemaan sumeasti toisella korvallaan uuden laukauksen ja Anguksen etäisen äänen. Katse käännettiin hitaasti äänen suuntaan, samean katseen rekisteröidessä vain yhden asian; Toinen oli löytänyt ikkunan - Pakokeinon ja raitista ilmaa! Annabelin silmiin syttyi jälleen uudenlaista toivoa.
Slitheen ei kuitenkaan ollut valmis luovuttamaan. Avaruusolento pyrki edelleen nappaamaan koukkukynsillään naista jalasta, mikä sai Annabelin räpiköimään entistä kauemmaksi. "Pysy loitolla minusta!", nainen kiljaisi epätoivoisesti. Oli onnea, että luoti oli hidastanut vauvaolentoa entisestään ja näin ollen Annabel kykenikin liikkumaan rikkoutuneen ikkunan luokse nopeammin. Luoti oli aiheuttanut lasiin ihmisen mentävän aukon, jota kaksikko voisi käyttää pakoreittinä. Heidän etunaan oli se, että huoneisto oli maantasalla.
"Tule, Angus! Nopeasti!", nainen heilautti kättään, vilkaisten vanhukseen. Tämän jälkeen kädet painettiin reiän röpelöiselle pinnalle, rikkoutuneiden lasireunojen aiheuttaen verisiä naarmuja kämmeniin. Se sattui mutta halu selviytyä meni tuskan edelle. Huultaan purren nainen hyppäsikin ikkunasta ulos, tuntien kuinka puhdas ilma suorastaan helli keuhkoja! He olivat selviytyneet jo ulos asti! Annabel vilkaisi olkansa ylitse, varmistaakseen että Angus oli edelleen elossa. Vaikka raikas ilma tekikin hyvää ja virkisti hieman aisteja, myrkky kuitenkaan ollut haihtunut elimistöstä vielä minnekään. Olotilaa kerettäisiin kuitenkin murehtimaan vielä myöhemminkin ja näin ollen Annabel konkkasikin suorinta tein suoraan parkkipaikalle. Katse oli kiinnittynyt vain yhteen asiaan; Angusin autoon. Sinne. Oli. Päästävä.
Auton luokse päästyään, vaaleakutri nojasi oveen, tasaten hengitystään ja odotti ystäväänsä. Keuhkoihin sattui ja kauhu takoi edelleen takaraivossa. Kauhukuvista oli vaikeaa päästä eroon, sillä vaikka olento olikin loukkaantunut, pyrkisi tuo todennäköisemmin vielä jatkamaan jahtiaan. Niin vihainen ja katkeroitunut alien ei taatusti luovuttaisi helpolla. Niin, he eivät olisi vielä turvassa. "Angus! Vauhtia!", Annabel huudahtikin ystävälleen hätäisesti, käden valuen jo valmiiksi auton oven kahvalle.
|
|
Fizdu
(Senior Member)
Posts: 451
|
Post by Fizdu on Aug 25, 2015 12:42:24 GMT
Vielä koskaan ei ollut käynyt näin. Vielä koskaan Ram ei ollut katsellut, kuinka kohtalo käänsi onnen häntä vastaan ja päästi maailman parhaimmat uhrit pakenemaan ikkunasta. Vuoden oleskelujaksolla maassa vielä yksikään ei ollut paennut hänen kynsistään - hän oli aina selvinnyt voittajana ja aina saanut sen mitä tavoitteli. Se oli nostanut hänen jo ennestäänkin suurta egoaan ja ajanut hänet ylimielisyyden partaalle. Siksi nyt olikin järkytys huomata hävinneensä. Hän, näihin ihmisiin ja tähän kansaan verrattuna suorastaan ylimystöä, oli hävinnyt taistelunsa! Tekosyikseen hän saattoi luetella vain sen, että kohteita oli tällä kertaa ollut kaksi, ja nämä olivat jo ennalta osanneet odottaa jonkinlaista hyökkäystä. Kohtalo oli todellakin kääntynyt häntä vastaan.
Nyt hänellä oli paljon vaakakupissa. Maineensa, tehtävänsä, turvallisuutensa. Ylpeys oli vaikein palanen niellä, mutta turvallisuus meni senkin edelle. Eloon jääneet uhrit levittäisivät takuulla huhuja tutkimustiloissa liikkuneesta hirviöstä. Hänen tulisi olla varovainen, pitää matalaa profiilia ja kenties vaihtaa normaalin nahkansa, ainakin hetkeksi aikaa. Tapaus saattaisi auheuttaa tutkinnan, mutta mikäli tutkinnassa ei selviäisi mitään, hän olisi jälleen turvassa.
Slitheen ei todellakaan luovuttanut vielä siihen, että nainen oli päässyt auton luo. Mies oli hitaampi, ja tuon oli selkeästi hankalampi kiivetä ikkunasta ja kävellä lasinsiruilla keppinsä kanssa. Ase pudotettiin pakosta maahan samaan aikaan kun Ram väänsi itseään ylös. Kauhun ilme tiivistyi ihmismiehen kasvoille, kun ei ollutkaan varmaa kuka saisi kiinni ja kenet. Angus kompuroi kiireesti kohti autoa, mutta Ram tuli melkein yhtä hyvää vauhtia perässä. Jalka laittoi hänet kompuroimaan ja sai hänen kulkunsa näyttämään vieläkin kömpelömmältä mitä yleensä, mutta murhanhimo laittoi hänet unohtamaan kivun.
Angus oli kuitenkin se, ketä ehti ensimmäiseksi auton luo ja lukitsi itsensä sen sisälle. "Sisälle!" kuului nopea kehoitus Annabelille. Tässä vaiheessa Angus huomasi olevansa melkein kykenemätön ajattelemaan kunnolla. Myrkky, stressi ja pelko sekoitettuna yhteen oli tappava yhdistelmä. "Avaimet...avaimet...minne hemmettiin tungin ne avaimet?!" Avaimia ei tosiaankaan tuntunut löytyvän mistään, ja mies alkoi hikoilla. Hänen päässään sumeni yhä pahemmin, ja hän alkoi pelätä pyörtyvänsä siihen paikoilleen. Tässä vaiheessa Ramilla olisi ollut vielä tilaisuus hoitaa homma kotiin, ja hän olikin onnistua siinä silloin, kun Angus kumartui tonkimaan jalkatilaa tarkemmin. Slitheen paiskautui auton puskuria vasten ja rikkoi etulasin sisäänpäin, selkeästi yrittäen päästä sisälle.
Onnenkantamoinen lukitti kuitenkin viimein vauvaolennon häviön. Anguksen kädet haparoivat auton avaimiin ja työnsivät ne sisälle lukkoon. Kaasun painaminen tuli lähinnä paniikinomaisena pelkoreaktiona, ja sen ansiosta auto syöksyikin vinhasti kohti vastakkaista puuta. Slitheen menetti törmäyksen vuoksi otteensa ja jämähti kivuliaan oloisena maahan makaamaan. Angus sai loistavan tilaisuuden peruuttaa, eikä hän jättänyt sitä käyttämättä. Hänen oli edelleen vaikea hahmottaa pihaa ja ympäristöään selkeästi, mutta onnistui ohjaamaan heidät ulos sitä samaista tietä, jolta he olivat paikalle eksyneetkin. Konepelti oli rutussa, ikkuna rikki ja Anguskin naarmuilla, mutta tällä hetkellä mies oli iloinen vain ollessaan elossa. Kipu ja harmitus tulisi ehkä myöhemmin, mutta nyt elämänilo oli liian vahva. Kaikki muu tuntui vähäpätöiseltä.
"Kaikki tallella?" Angus varmisti Annabelilta. Hänen kätensä tärisivät vielä ratilla ja auto mutkitteli suoralla tiellä kuin humalaisen ajamana. Heidän täytyisi todennäköisesti pysähtyä johonkin tien viereen, mutta ei vielä. Ei vielä, kun oli pienikin mahdollisuus, että olio voisi lähteä heidän peräänsä.
Ram nieli katkeraa tappiotaan puun juurella. Auto katosi pieneksi pisteeksi hänen näköpiirissään, mutta hän ymmärsi pelinsä olevan pelattu. Toistaiseksi. Annabel ja Angus olivat ensimmäiseksi löytäneet hänet... Mutta hän voisi löytää heidät uudestaan. Hänen teki mieli purkaa raivonsa kaikkialle ympärillään, ja erehtyikin lapsellisuudessaan heittämään kasan hiekkaa uhriensa perään, aivan kuin hiekka todellisuudessa voisi lentää niin pitkälle ja tappaa heidät. Ja paljon muukin kuin hiekka olisi lentänyt, ellei Pikkutassu olisi jälleen ilmestynyt hänen luokseen. Vaikka kissa olikin petturi näytettyään ihmisille tien ulos, ei Ram voinut vihoitella tuolle pienelle nenälle, joka haisteli häntä ujosti ja kävi sitten hänen syliinsä. Vaimea kehräys kävi kissan kurkusta, ja se helpotti Ramin omiakin kipuja. Hän oli saanut muutaman lasinpalasen kiinni ihoonsa, eikä törmäyskään ollut tehnyt varsinaisesti hyvää. Sentään hänellä oli kissansa. Muuten hän ei varmasti kestäisi häviötään. Pikkutassua silitellen Ram kuunteli vihan ja katkeruuden sekamelskaa sisällään ja vannoi kostoa.
|
|