Fizdu
(Senior Member)
Posts: 451
|
Post by Fizdu on Jul 12, 2015 18:32:54 GMT
Ratkaiseva kysymys, johon hänen oli vaikea vastata. Mitä sinä tuumaat? Hän tuumasi aivan samaa kuin Annabel - hän halusi matkata tähtiin ja nähdä planeettoja, halusi palata takaisin niihin seikkailuihin, jotka oli Tohtorin myötä menettänyt. Hänellä ei ollut enää epäilyksiä siitä, voisiko se olla todellista; hän tiesi sen olevan, ja sen myötä hänen sydämensä kuolikin. Oli raastavaa tietää kaikki mahdollisuudet, mutta joutua silti katsomaan asiaa läpi sormien ja tyytymään tähän puuduttavaan, hitaasti kulkevaan ja mielikuvituksettomaan elämään. Olisiko Annabel onnellisempi, jos ei tietäisi? Olisiko tuo onnellisempi kuvitelmiensa keskellä, vai oliko menettämisen riski ottamisen arvoinen, jotta kannattaisi rikkoa tuo unelmien kupla ja tehdä siitä elämää? Entä jos Annabel törmäisikin uudestaan kyborgeihin, sellaisiin, joilla tällä kertaa olisi avaruusalus tai edes yhteyksiä maan ulkopuolelle. Eikö toisella siinä tapauksessa ollut oikeus ja tarve tietää? Turvallisuudenkin takia?
Hän saattaisi menettää kasvonsa uskottavana terapeuttina, mutta silti Sheila kumartui eteenpäin pöydän yli ja katsoi syvälle Annabelin silmiin. Hän kuvitteli kaikkea näkemäänsä mielessään toivoen, että hänen silmänsä voisivat olla yksi suuri teatterikangas, jonka pinnalta kirjailija voisi nähdä kaiken. "Tuumaan, että sinäkin tiedät totuuden syvällä sisimmissäsi. Kerroithan juuri nähneesi kyborgin. Luuletko, että se oli tältä planeetalta? Se on todisteesi. Se on todiste, että tämän kaavamaisen elämän ulkopuolelta löytyy muutakin." Terapeutti epäröi hetken ja pyysi sitten Annabelin kättä omaansa pöydän yli. Hän halusi toisen tuntevan myös fyysisesti, kuinka varma hän oli puhumastaan asiasta. Ja kenties luoda myös jonkinlaista turvaa, sillä saattoihan tämä olla myös varsin järisyttävä puheenaihe, niin kuin hän oli aiemmin pelännyt. "En voisi sanoa tätä työhuoneessani, mutta ystävänä voin sanoa uskovani sinua. Uskon, että se oli oikea, eikä vain mielesi tai tuntemattoman henkilön huijausta. Tai tiedän...Tiedän, että se oli oikea. Tiedän, että maan ulkopuolista elämää on."
Sheila veti pariin kertaan syvään henkeä. Tässä vaiheessa puhuminen alkoi taas tuntua vaikeammalta. "Voi olla, että nyt et usko minua, mutta...olen nähnyt sen. Kokenut sen. Miltä tuntuu liitää tähtien keskellä...Nähnyt, kuinka muut planeetat lumoavat kauneudellaan...Tiedän pienen palasen siitä, mitä tuolla on. Ja tiedän, että se on pullollaan elämää, paljon enemmän mitä voisimme kuvitellakaan. Kaunista ja kilttiä, vaikka joskus myös vaarallista elämää. Ja Annabel... Siellä olisi niin paljon sieluja, jotka tarvitsisivat apua. Paljon suuremmassa mittakaavassa mitä täällä, eikä ketään ole enää auttamassa niitä. Tunnen itseni niin riittämättömäksi! En voi hoitaa edes ammattiani hyvällä omallatunnolla, kun tiedän, että jossain tuolla laajassa tyhjyydessä miljoonat sielut huutavat apua ilman, että kukaan kuulisi niitä. Ilman, että kykenisin auttamaan niitä mitenkään." Tässä vaiheessa Levett veti kätensä takaisin pyyhkiäkseen alas vierineen kyyneleen poskeltaan. Näin sitä taas mentiin. Terapeutti näytti hennommalta kuin aiemmin, aivan kuin musertuisi todella lukuisten kuulumattomien avunpyyntöjen alle. "Se on niin väärin...Miksi universumi on niin julma? Miksi hyvät aina kuolevat? Miksei vääryyttä voi aina korjata?"
Sheila vilkaisi varovasti Annabeliin. Hän huomasi sortuneensa valittamaan asioita, joille ei ollut tarjonnut edes minkäänlaista selitystä, ja oletti näkevänsä toisen kasvoilla vain hämmennystä. Eikä ihmekään. Ehkä he nyt kilpailivat Annabelin kanssa yhdessä, kumpi onnistui puhumaan hullumpia asioita. "Minä... Minulla oli tuttava. Ei-ihminen. Hänellä oli alus, jonka kanssa pystyimme matkustamaan ajassa ja avaruudessa. Hän näytti minulle sen, avasi silmäni sille mitä elämä todellisuudessa voi olla. Pelastimme tähtiä...Näimme erilaisia siviilisaatioita...Hän tuli elämääni, kun olin vielä nuori ja holtiton, ja hävisi sittemmin. Muutama viikko sitten hän tuli takaisin, ja seikkailimme taas, kunnes...kunnes hän..." Taas yksi syvä hengitys. Hänellä oli todellisia vaikeuksia olla itkemättä holtittomasti. "Kunnes hän kertoi kuolevansa. Tuli vain hyvästelemään. Hän oli sankari... Pelastamassa muita pulasta..Auttamassa..Aina yhtä lämmin ja hyväsydäminen. Nyt universumi on ilman häntä, ja minä jumissa täällä vanhassa, tylsässä elämässä, vain suru ja kasvava avuttomuus rinnassani."
Muuria oli yhä vaikeampaa pitää yllä. Nainen hymyili anteeksipyytävästi ja räpytteli kiivaasti kyyneliä pois silmistään. "Voisimmeko mennä huoneeseesi?" Hän kysyi haluttomana menettämään kasvojaan hoitajien edessä. Se voisi nopeasti kantautua hänenkin työtovereilleen. Noustessaan hän kuitenkin jatkoi puhettaan. "En sano että sinun täytyy uskoa minua. Ketään ei voi uskoa mitään oman sydämensä vastaisesti. Mutta haluan sekä kannustaa että varoittaa sinua... Jos onnistut löytämään keinot, tapaamaan oikeat henkilöt tai mitä vain, voit hyvinkin päästä elämään kirjojasi todeksi. Mutta samalla sinun täytyy ottaa sen tuomat riskit. Normaaliin elämään on vaikea palata enää sen jälkeen." Pieni, tällä kertaa kaihoisa hymy. "Voi, kun pystyisinkin näyttämään sinulle. Se on upeaa."
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Jul 13, 2015 20:20:15 GMT
Kun terapeutti kumartui pöydän yli tarttuen kirjailijaa kädestä, kurtisti Annabel kevyesti kulmiaan, katse toisen silmiin tarkkaavaisesti lukittautuen. Sheila oli selvästikin kertomassa jotain hyvin salaista ja luottamuksellista, mutta seuraavia sanoja ei Annabel olisi voinut kuvitella edes villeimmissä unissaankaan. Sheilan sana saivat sydämen takomaan kiivaasti rinnassa ja tuon puheen päätteeksi Annabel vetäytyi rajusti penkillään taakse päin, irroittaen kätensä. Ei riittänyt, että Sheila antoi ymmärtää uskovansa Maan ulkopuoliseen elämään, vaan tämä todella vakuutti myös tietävänsä kaiken olevan totta! Naisen ilme muuttui äärimmäisen epäuskoiseksi eikä tämä tiennyt lainkaan kuinka paljastukseen tulisi suhtautua. Ajatukset risteilivät ääripäästä toiseen. Sanoja oli vaikeaa muodostaa sillä koko tilanne vaikutti lähinnä vain äärimmäisen suurelta vitsiltä. Oliko toinen tosissaan? Mitään sanomatta Annabel tyytyi vain tuijottamaan ystäväänsä tunteiden sekamelskan vallassa. Kasvot olivat hämmentyneet ja sinisten silmien katse viestitti siitä, että toisen tulisi jatkaa kertomustaan eteenpäin. Epäillys siitä, että vastapuoli laskikin vain typerää leikkiä läikähti mielessä. Mutta sellainen ei ollut Sheilan tapaista. Annabel oli täysin vaiti eikä tämä kyennyt irroittamaan hämmentynyttä katsettaan Sheilasta. Kun Sheila lopulta kertoi todella tavanneensa myös ulkopuolista elämää, ei Annabel enää tiennyt kuinka päin olla tuolillaan. Koko tarina tuntui siltä kuin matto oltaisiin juuri vedetty pois hänen jalkojensa alta. Sanojensa jälkeen Sheila vaikutti kuitenkin äärimmäisen haavoittuneelta ja tämä sai myös kirjailijan tuntemaan olonsa avuttomaksi. Tietoa oli vaikeaa käsitellä eikä Annabel tiennyt mistä edes aloittaakaan. Päässä tuntui siltä kuin sitä olisi puristanut metallinen vanne eikä ajatuksia voitu siksi järjestää loogiseen pinoon. "Hyvä luoja", Annabel päätyikin lopulta henkäisemään. Hän tunsi olonsa riittämättömäksi, sillä näytti siltä, että Sheila olisi tarvinnut tällä hetkellä tukea. Valtavan paljastuksen alla Annabel oli kuitenkin kykenemätön siihen. Hän tarvitsisi aikaa kaikkien asioiden sulattamiseen ja järjestämiseen. Hämmentyneisyys ei varsinaisesti kadonnut kasvoilta, mutta silmiin ilmestyi vahva myötäntunto toisen olotilan seuraamisen myötä. Oli surullista nähdä ystävä yksinkertaisesti noin rikkinäisenä, haparoivana ja heikkona. Tuntui siltä kuin aikaisempi vahva ja määrätietoinen Sheila olisi kadonnut kokonaan tuon uuden kuvajaisen alle.
Sheilan vilkaisun myötä, kirjailija loi naiselle pienen, rohkaisevan hymyn. Sen oli tarkoitus merkitä, että kaikki oli edelleen hyvin. Annabel olisi paikalla ja kuuntelisi kyllä kaiken. Kirjailija syventyikin kuuntelemaan Sheilan puheen jatkumista. Toinen oli siis ystävystynyt alienin kanssa ja lopulta tuo alien oli kuollut. Vaaleakutri nyökkäsi ymmärtäväisesti ja vaihtoi asentoa tuolillaan levottomasti. Hän tunsi olonsa edelleenkin hyvin sekavaksi ja ristiriitaiseksi, mutta tällä hetkellä Sheilan tilanne tuntui merkityksellisemmältä. Omia tunteita kyettiin selvittelemään kyllä myöhemminkin. Pääsia oli nyt Sheila. "Olen... pahoillani", Annabel sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. Oli oikeastaan yllättävän vaikeaa keksiä myötätuntoisia ja tukevia lauseita, sillä kirjailijatar oli tottunut siihen, että terapeutti keksi aina kaiken. Nyt roolit tuntuivat vaihtuneen toisin päin. "Mutta ehkä maailmassa riittää vielä sankareita? Uskon, että täältä löytyy vielä ripaus hyvääkin", pyrittiin kannustamaan toista pienen hymyn kera, vaikka toisaalta Annabel ei voinutkaan olla varma, lohduttaisivatko sanat terapeuttia yhtään. Ei hänkään kykenisi ryhdistäytymään kovinkaan pian mikäli olisi menettänyt juuri ystävän.
Sheila ehdotus huoneeseen menosta sai Annabelin kuitenkin havahtumaan. "Mennään vain, voimme keskustella siellä rauhassa", nainen tokaisi, nousten samalla ylös. Katse haravoi salin ympäri, kirjailijataren kiinnittäessä huomiota kahteen hoitajaan jotka seurasivat hieman kysyvänä tilannetta. Hoitajat jatkoivat kuitenkin varsin nopeasti toimiaan, mikä saikin Annabelin huokaisemaan päänsä sisällä. Tämä kuitenkin siirsi katseensa ystäväänsä ja kohautti pienesti olkapäitään. "En tiedä, mitä uskoa. Syvällä sisimmässäni haluan uskoa, mutta tämä kaikki kuulostaa vain niin sekavalta. En tiedä, mitä sanoa tai edes ajatella. Olen tähän päivään asti kuvitellut olevani hullu, mutta yllättäen saankin kuulla kaiken olevankin totta. Se saa kenet tahansa hämmentymään."
Kun kaksikko oli lopulta päässyt Annabelin huoneeseen, istahti kirjailija sängylleen, viittoen ystäväänsä asettumaan mukavasti vastapäiselle penkille. Kun Sheila oli lopulta istunut, Annabel nuolaisi nopeasti kuivuneita huuliaan ja meni heti asiaan, päästäen ajatuksensa valloilleen. "Miksi et ole kertonut tästä kaikesta jo paljon aikaisemmin? Tai siis, tätä asiaahan ei voi jättää näin. Sinun tulee liittyä minun ja ystäväni tutkimukseen mukaan! Tarvitsemme tietojasi ja kokemustasi. Ehkä sinun kanssasi me voisimme jopa edistyä ja... ja... Tämähän on jotain sellaista, mikä muuttaisi pahimmillaan koko ihmiskuntaa. Meidän tulee tehdä jotain, mikäli tuolla jossain on oikeasti avaruusolentoja. Ovatko ne kaikki vaarallisia? Ovatko ne käyneet maassa? Tietääkö kukaan muu ihminen niistä? Kykenemmekö puolustautumaan niiltä?", kysymys- ja puhetulva oli nopeaa ja hysteeristä, jonka päätteeksi nainen vaikenikin hetkeksi, näyttäen miettivän jotain. "Hyvä luoja, kuulostan aivan Angusilta!", parkaistiin lopulta lähinnä itselleen, käden heilahtessa järkyttyneeseen sävyyn suun eteen ja silmien räpytellessä kiivaasti. Annabel kuitenkin kokosi itsensä nopeasti ja katse käväisi Sheilassa kuin tarkasten, oliko tämä todella edelleen siinä.
Kun ajatukset oltiin saatu lopulta puristettua mielestä ulos, tyytyi Annabel huokaisemaan syvään, kuin tasatakseen itseään. Tämä sulki silmänsä hetkeksi ja avasi ne uudelleen. Nyt oli viisainta rauhoittua, sillä muutoin keskutelusta ei tulisi mitään. Sitä paitsi, mikäli Sheila todella oli tavannut alieneita, olisi Annabel myös hyvin utelias kuulemaan niistä enemmän. Kuinka paljon ne erosivat tavan ihmisistä? "Anteeksi tuo äskeinen. Tarvitsen vain aikaa. Tämä kaikki on niin uutta", selitettiin pienen, pahoittelevan hymyn kera, äänensävy nyt huomattavasti seesteisempänä. "Miltä avaruusolennot näyttävät?"
|
|
Fizdu
(Senior Member)
Posts: 451
|
Post by Fizdu on Jul 17, 2015 14:30:34 GMT
Annabelin reaktiot eivät näyttäneet alkuun hyvältä, ja se sai Sheilan panikoimaan ja puhumaan nopeammin. Vaikka toinen pysyikin paikallaan eikä perääntynyt hänen luotaan, hän pelkäsi sen tapahtuvan hetkenä minä hyvänsä - kylmä hiki nousi hänen otsalleen, kun hän mietti menneensä liian pitkälle. Kuinka hän nyt ottaisi vastuun teoistaan, jos Annabel sanoisi suhteensa irti häneen? Entä jos toinen menisi totaalisesti pois tolaltaan ja ajautuisi tekemään jotain täysin harkitsematonta? Kirjailijan kasvoille ilmestyi rohkaisevalta tuntuva hymy, joka lievitti hänen oloaan hieman, vaikkei hän tiennyt, yrittikö Annabel rohkaista sillä häntä, vai itseään. Annabel oli selkeästi hämillään, mutta tällä hetkellä Sheila ei löytänyt itsestään enää voimaa yrittää tasapainottaa ystävänsä olotiloja. Voimat menivät omien tunnetilojen hallintaan, mutta puheen päätyttyä hänen sydämensä täytti silti ylitsepursuava kiitollisuus siitä, että toinen oli sitkeästi jaksanut kuunnella hänen kertomuksensa. Sillä hetkellä Annabel tuntui parhaimmalta ystävältä, mikä hänellä koskaan oli ollut - varsinkin, kun toinen jaksoi vielä yrittää lohduttaa häntä. Kuinka paljon hyväsydämisyyttä ja itsehillintää jumalan oli tarvinnutkaan antaa Annabelille, se oli ilmiselvästi ollut tarpeen, sillä tuloksena oli syntynyt aivan ihmeellinen ihminen.
Toisen osaanotto tuntui hieman tökeröltä eikä aivan sataprosenttisen aidolta, mutta Sheila hymyili silti naisen kiltille sanoille. "Niin...Kenties olet oikeassa. Kyllä täältä hyvää löytyy - sinäkin olet täydellinen esimerkki hyväsydämisestä sielusta oireistasi huolimatta. Pelkään silti, että hyvää ei vain ole tarpeeksi. Pelkkä hyvyyskin tarvitsee rinnalleen rohkeutta, jotta sillä olisi oikeasti voimaa vaikuttaa asioihin."
He lähtivät kohti huoneen tarjoamaa yksityisyyttä, ja Sheila huomasi yksinkertaisen kävelyn rauhoittavan mieltään. Hän sai pyyhittyä kasvonsa suhteellisen puhtaiksi - hän jaksoi kiittää itseään siitä, ettei ollut päättänyt meikata tänä aamuna - ja rauhoitettua pinnalliseksi käyneen hengityksensä. Puhuminen oli helpottanut hänen oloaan enemmän kuin oli kyennyt aavistamaankaan. Tämän takia Annabelkin kaiketi kävi hänen istunnoillaan - huolet ja vellovat tunteet tuntuivat kutistuvan puolet pienemmäksi, kun ne jakoi toisen ihmisen kanssa. Ystäväänsä katsoessaan terapeutista tuntui vain, että oli antanut Annabelin imeä olotiloistaan enemmänkin kuin puolet. Tuo myönsi kävellessään sekasortoisen olonsa, joka tosin oli täysin oikeutettu, ja intti heti lisää istuuduttuaan sängylleen. Toisesta tuleva kysymys- ja puhetulva olikin niin suuri ja impulsiivinen, että se sai pelon heräämään uudelleen Sheilan sisällä. Tämä oli selkeästi ollut liikaa. Ja hän oli lähettänyt toisen tänne siksi, että tuo olisi saanut levätä! Mitä hän taas oikein oli ajatellut? Mitä peliä hän oikein leikki? Mitä ikinä se olikin, hän ei ilmiselvästikään ollut hyvä siinä. Hän sai vuorotellen joko itsensä tai Annabelin horjumaan alaspäin hyvinvoinnin portailla. Miksei hän osannut tehdä oikeita ratkaisuja? Olisi kai sittenkin ollut parempi pysyä hiljaa. Enää ei auttaisi perua sanojaankaan, sillä ei toinen enää uskoisi häntä. Nyt ei ollut edes aprillipäivä, ja pilaksi tämä oli aivan surkea.
Purkaus sai hänet liikahtamaan levottomasti tuolillaan, ja katse karkasi häpeillen poispäin, kunnes palasi takaisin ystävään. Sen loputtua terapeutti istui suu ammollaan, aukoen sitä pari kertaa, kunnes sulki sen määrätietoisesti. Nyt oli hänen vuoronsa olla hämmentynyt. Toisen ehdotus siitä, että hän liittyisi mukaan noihin salaperäisiin tutkimuksiin, oli tullut aivan puun takaa, eikä hän tiennyt miten reagoida. Tavallaan hän oli otettunut ja innostunutkin, että toinen tarjosi hänelle moista mahdollisuutta, mutta jotenkin se tuntui sopimattomalta, liialliselta tunkeutumiselta toisen yksityiselämään. Oliko toinen varma? Ja mitä hyötyä hänestä olisi? Tai siis, hän tiesi kenties jotain, mutta se kaikki oli menneisyyttä. Hänen tietonsa olivat puutteellisia ja rakoilivat sieltä täältä. Ja voisiko hän tukea moista operaatiota omakätisesti, jos epäili, että se tuottaisi pitkällä aikavälillä vain enemmän haittaa Annabelille? Vaikka toisaalta se tarjosi hänelle myös mainion mahdollisuuden pitää parempaa huolta Annabelista. Hänellä olisi mahdollisuus auttaa laajemmin kuin vain terapiaistuntojen puitteissa.
Hetken hiljaisuuden jälkeen kirjailija pyysi anteeksi ja näytti rauhoittuvan. Antoi pienen hymyn, johon Sheila vastasi ensin hieman epävarmasti. Hän oli varuillaan, kunnes viimein uskoi Annabelin olevan kunnossa ja totesi olevan turvallista jatkaa aiheesta. "Ymmärrän. Minäkin tarvitsin paljon sulattelemisaikaa, kun sain aikoinani tietää. Olisit nähnyt reaktioni! Olin kuin mikäkin liikaa energiajuomia vetänyt pupujussi, joka ei osannut rauhoittua hetkeksikään. Pelkäsin, että koko muukin tuntemani todellisuus murenisi käsiini, jos pysähtyisin paikoilleni." Nyt tuntui taas luontevalta lohduttaa toista osapuolta. Kenties hän oli pääsemässä taas sisään terapeutin rooliinsa. "Olen pahoillani, etten kertonut sinulle aiemmin. Meinasin kertoa jo päivällä, mutta pelkäsin ajavani sinut pois tai vaurioittavani liikaa mielenrauhaasi, mutta nyt näen, että sinun on pakko kuulla asiasta. Eikä asia tuntunut ajankohtaiselta tai tärkeältä, ennen kuin kerroit kokemuksistasi. En olisi ikinä uskonutkaan, että joku muu törmää näihin asioihin! Kaikki tuntuvat aina niin kielteisiltä avaruusolioiden suhteen. On kuin ne olisivat kirosana, joka oikeuttaa ihmisen lähettämisen oitis lähimpään pöpilään."
Sheila kulutti sekunnin muistellen, mitä kaikkea Annabel olikaan kysynyt. Tuntui luontevalta jatkaa samasta aiheesta eteenpäin. "En tiedä, kuinka moni tästä tietää. En ole törmännyt kehenkään. Uskoin Tohtorin - ystäväni, sen muukalaisen, josta kerroin - olevan ainoa maan ulkopuolinen, joka on vakavasti ottanut yhteyttä maan asukkaisiin, mutta nyt kun ehdotit, että heitä voisi olla useampi, en voi olla varma. Tohtori käsittääkseni kyllä tunsi useammankin ihmisen täältä, mutta en tiedä heidän nimiään tai asuinpaikkojaan...Mutta.." Levett nielaisi ja yritti kuulostaa varmalta. Hän ei halunnut aiheuttaa liikaa paniikkia, vaikka arveli itsekin, että sille kenties oli aihetta. "Avaruusolentoja eksyy tänne joskus. Tohtorikin oli siitä todiste. Suurin osa niistä, joita olen tavannut, ovat olleet ystävällisiä, mutta... En voi millään sanoa, että ne kaikki olisivat. Tohtori taisteli niitä vastaan. Suojeli maata niiltä, ja sen takia olemme saaneet viettää tätä rauhallista, tietämätöntä elämää... Mutta nyt kun Tohtori on poissa! En voi olla varma. En voi luvata, että kykenisimme puolustautumaan niiltä.. Mutta toivon, että mikäli heitä tulee, voisimme sopia sovusta ja välttyä turhalta riitelyltä." Hän hymyili rauhoittavasti. "Uhkaa on kuitenkin turha pelätä. Avaruus on laaja, ja maa on pieni planeetta. Yhtä hyvin voimme pelätä ydinsotaa kuin avaruusolentojen valtausyritystä. Emmekä varsinkaan voi asennoitua pitämään jokaista olentoa vihollisena, joka tänne eksyy. Emme välttämättä edes huomaa heitä kaikkia. Kaikki heistä eivät juurikaan eroa siitä, miltä me näytämme - Tohtorikin näytti aivan tavalliselta mieheltä. Tummat hiukset ja laiha vartalo. Sulautui täydellisesti meidän joukkoomme; ainoa ero oli sydämien määrässä. Hänellä niitä oli kaksi. Ja usea muukin laji muistuttaa meitä ihmisiä suuresti... Eroavat piirteet pystyy peittoamaan hyvin oikeanlaisella vaatetuksella." Terapeutti naurahti hieman mielikuvalleen. "Mutta ei se koske kaikkia. Yksi laji näyttää ihan käveleviltä pippurisirottimilta! Jos sinulla on kynää ja paperia, voin piirtää sinulle kuvan."
Sitten hän vakavoitui. "Mutta juuri siksi minua huolestuttaa se Amerikan kyborgi, josta kerroit. Jostain syystä hän on eksynyt maahan, ja voi kenties tarvita apua... ja ennen kaikkea, voiko häneen luottaa? Jos hän uhkasi tappaa sinut, mutta säästyit vain siksi, että hän erehtyi jostain syystä luulemaan sinua kaltaisekseen? Siinähän on moni viaton vaarassa! Emme voi olettaa, että ihmiset ovat turvassa, ja siitä syystä haluaisinkin tehdä asialle jotain...tavata sen kyborgin, kenties... mutta en pysty siihen yksin!" Kysyvä vilkaisu Annabeliin. "Tai siis, me emme pysty siihen yksin. Tarvitsemme jonkun...jonkun toisen Tohtorin kaltaisen.. Voi, kun löytäisin jonkun hänen kaltaisistaan!" Sheila pureskeli huultaan miettiväisenä. "Voisin kenties yrittää... Miten ylipäätään erosit kyborgista? Päästikö hän sinut suosiolla menemään? Jäikö teille yhteyttä, jota kautta voit löytää hänet uudelleen? Ja tämä Angusko on se, jonka kanssa teet tutkimuksia?" Hetken aikaa Sheila näytti huolestuneelta. "Oletko varma, että haluat minut siihen mukaan? Tai siis, haluaako Angus? Olisiko minusta todellisuudessa hyötyä? En ole varma, voiko mikään kokemastani tai tietämästäni selvittää teidän oireitanne sen enempää, vaikka takana olisikin jokin maan ulkopuolinen voima."
Hän mietti, miten pukisi seuraavia ajatuksiaan sanoiksi. "En halua loukata, mutta oletko varma, että voit luottaa tähän Angukseen? Meinaan... Luotan kyllä arvostelukykyysi, ja ennen kaikkea luotan sinun hyviin motiiveihisi, mutta haluan varmistua siitä, ettei tietojani käytetä väärin. Ne voivat väärissä käsissä vahingoittaa vakavasti.. Kuvittele, jos poliisi tai hallitus saa epämääräisiä varoituksia uhista, tulkitsee sen sotatilanteeksi ilman suurempia tutkimuksia, ja teurastaa ison kasan viattomia henkiä! Niin kuin niissä lukuisissa elokuvissa. Tämä maailma on niin sotaisa, ja siksi kaiken täytyy jäädä meidän kolmen sisäiseksi tiedoksi, ellemme voi ehdottomasti luottaa johonkuhun muuhun. Rauhan säilyttämiseksi." Sheila seurasi Annabelia katseellaan. "Kuulostaahan se reilulta? Jos todella ajattelet, että voin auttaa, voimme sopia tapaamisen jonnekin kolmistaan."
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Jul 18, 2015 19:45:26 GMT
Vaikka Annabel olikin onnistunut rauhoittamaan itsensä suhteellisen tasaiseksi, tunsi hän silti olonsa hyvin väsyneeksi ja voimattomaksi. Sheilan sanat energiajuomia vetäneestä pupujussista sai silti vaaleakutrin naurahtamaan. "En osaisi kuvitella sinua sellaisena", Annabel hymähti, hänen suodessa pienen lämpimän hymyn vastapuolelle. Toisaalta Sheilan sanat olivat varsin lohduttavia; Hän ei siis ollut ainoa, joka oli seonnut saadessaan tietää Maan ulkopuolisen elämän olemassaolosta! Aikaisempi tunteenpurkaus kolkutteli silti edelleen mielessä ja se sai Annabelin hieman jopa häpeämään itseään. Tavallisesti hän kykeni hillitsemään itsensä ja tunteensa, mutta viime aikojen sattumat ja Sheilan sanat olivat vain yksinkertaisesti olleet kirjailijalle liikaa ja ne olivat syöneet lontoolaisnaisen voimavaroja paljon.
Sheilan selitys siitä, miksi terapeutti ei ollut aikaisemmin kertonut totuutta, sai Annabelin nyökkäilemään. Se oli ymmärrettävää, sillä toisaalta kuka terapeuttia olisi ylipäätään edes uskonut? Aikaisempi Annabelkaan ei olisi välttämättä uskonut ja siksi nainen kykenikin ymmärtämään terapeutin kannan. "Tiedän ja uskon sinua. Jo pelkän urani puolesta minäkin olen saanut lokaa niskaani scifin vuoksi todella paljon", vastattiin, katseen käydessä ikkunalla miettiväisenä. Jos pelkkä kirjallisuus tuntui saavan ihmisiltä niskavillat pystyyn, ei Annabel halunnut edes kuvitellakaan, kuinka rankkaa Sheilalla olisi ollut, mikäli tämä olisi ollut avoin kokemuksistaan alusta asti. "Ehkä me ihmiset emme vain ole vielä valmiita Maan ulkopuoliseen elämään", jatkettiin lopulta hetken hiljaisuuden jälkeen. "Lontoossakin on sattunut niin paljon kummia viime vuosina. Minä itse en muista mitään, mutta eräs fanini kertoi joskus kaupungin yllä leijailevasta joulutähdestä. Hallitus tosin kuulemma peitti asian, mutta jotkut kansalaiset silti edelleen muistavat sen, mutta hekään eivät halua nähdä totuutta. Toiset väittivät sen olleen vain puhdasta joukkohypnoosia", tuhahdettiin jokseenkin synkeään sävyyn.
Kun Sheila mainitsi Tohtorin, käänsi Annabel katseensa nopeasti terapeuttiin hieman omituinen ilme kasvoillaan. Nimi kuulosti tutulta, ikään kuin joltain unohdetulta unelta. Nainen joutuikin kaivelemaan hetken mielensä sopukoita, sillä hän oli varma, että oli kuullut asiasta ennenkin, mutta toisaalta mitään ei vain yksinkertaisesti muistettu. Lopulta ajatus hylättiinkin ja vaaleakutri keskittyi jälleen kuuntelemaan ystäväänsä. Terapeutin sanat siitä, että ihmiset eivät todennäköisesti kyenneet puolustautumaan avaruusolentoja vastaan sai Annabelin huokaisemaan raskaasti, tämän nojatessa selkänsä seinään. Jalat nostettiin koukkuun rintakehän eteen, käsien valuessa nojaamaan polviin. Toisen sanat olivat synkeät eivätkä juuri antaneet toivoa. "Kuinka Maailma on sitten pärjännyt ennen tuota Tohtoria? Ei hänkään varmasti ole aina ollut paikalla", pohdittiin ääneen, katseen harhautuessa jälleen ikkunalle. Kysymys oli varsin retorinen, eikä hän odottanut siihen vastausta. Terapeutti oli joka tapausessa kuitenkin oikeassa; Avaruus oli varsin laaja paikka ja hyvin pienellä todennäköisyydellä juuri vihamieliset, tuntemattomat olennot päättäisivät valloittaa Maan. Todennäköisempää oli todentotta ydinsotakin ja mikäli Annabelilta kysyttäisiin, tulisivat ihmiset tuhoamaan toisensa ennen kuin yksikään sotaisa avaruuden tähtilaivue ennättäisi saapua perille. "Pippurisirottimelta?!", Annabel lopulta kurtisti kulmiaan epäuskoisena, naurahtaen huvittuneena ystävänsä loppusanoille, sinisten silmien katseen liikkuessa nyt Sheilaan. "Tuota en suostu uskomaan. Saat piirtää sen minulle joskus!" mielikuva pippurisirottimen muotoisesta tuntemattoman lajin edustajasta oli huvittava ja se sai Annabelin mielen kohoamaan hieman. Sheilan täytyi vitsailla. Eihän sellaisia oikeasti voinut olla olemassa!
Puheenaiheen valuessa jälleen Amerikan tapahtumiin, vakavoitui myös Annabel. Muistot kokemuksesta palautuivat jälleen mieleen, tehden olon silminnähden epämukavaksi. Kuinka hän olisikaan halunnut vain unohtaa koko kokemuksen. Mutta Sheilan sanoissa oli silti tärkeä pointti, mikä nosti huolen myös kirjailijan sydämeen; Vaikka Annabel olikin selviytynyt kyborgin kynsistä, saattoivat monet muut ihmiset Amerikan mantereella olla vaarassa. Kuka tahansa saattoi eksyä aavikolle, sillä Kelson kylä oli aivan kyborgin alueen tuntumassa. Niin Annabelkin oli eksynyt; omaa typeryyttään ja uteliaisuuttaan, mutta samanlaisia typeryksiä oli maailma pullollaan. Kykenikö kyborgi oikeasti tappamaan? Mikäli Annabelilta kysyttiin, oli vastaus varsin selvä. Tietenkin kykeni! Katse silti kääntyi varsin nopeasti Sheilaan naisen puheen edetessä ja Annabelin ilme muuttui huolestuneeksi. Aikoiko Sheila etsiä kyborgin käsiinsä? "Sheila, emme me voi puuttua siihen", parkaistiin kauhistuneena. "Tai siis tarkoitan, että mikäli se ystäväsi - Tohtoriko? - on todella kuollut, niin millä todennäköisyydellä me löytäsimme toista apuria yhtään mihinkään? Ja sitä paitsi, se on vaarallista", Annabel suoristi jalkansa, laskien ne takaisin maahan ja siirtäen katseen nyt ystävänsä kasvoihin ilme vakavana, "...lupaa minulle ettet edes yritä mitään sellaista?"
Kykenikö Annabel kuitenkaan luottamaan Angusiin? Vastaus ei ollut varsinaisesti helppo ja kirjailija joutuikin miettimään sitä hetken. Tämä nojasi selkänsä takaisin seinämään ja puri huultaan mietteliäänä. Jokin syvällä naisen sisällä kuitenkin väitti, että Annabelin oli kyettävä luottamaan työpariinsa. Ei hänellä ollut muutakaan. "Uskon luottavani häneen", sanottiin lopulta vaikka äänensävystä paistoikin hienoinen epävarmuus. Angus oli varsin impulsiivinen mies eikä kirjailija tuntenut tätä kovinkaan hyvin. Hän oli tavannut miehen vasta pari kertaa. "Mutta en tiedä, voinko esitellä sinua aivan vielä hänelle. Hän on hieman... hullu ja saattaa keksiä mitä tahansa. Minun on ensiksi kerrottava asia varoen. En halua saattaa sinua vaaraan. Vasta sitten voimme sopia tapaamisen", muisto Angusin ensikohtaamisesta oli edelleen varsin vahvasti mielessä. Tuona iltana Annabel oli lähestulkoon asettanut kustantajansa hengenvaaraan, vanhuksen keksiessä Robinsonin olevan vähintäänkin jonkinsortin Maan ulkopuolisen elämän vakooja! Hän ei halunnut asettaa Sheilaa samanlaiseen vaaraan Anguksen päähänpistojen vuoksi ja siksi asiassa oli edettävä varoen. Hänen oli ensiksi tunnusteltava, mitä mieltä Angus ylipäätään uutisesta edes oli. "Mutta tällä hetkellä hän on ainoa, mitä minulla on. Ainoa, jonka kanssa olen työskennellyt. Emme ole edenneet paljoakaan, mutta toisaalta minulla ei ole vaihtoehtojakaan. Uskon, että pohjimmiltaan hänkin haluaa vain hyvää ja selvittää totuuden."
|
|
Fizdu
(Senior Member)
Posts: 451
|
Post by Fizdu on Jul 20, 2015 15:08:42 GMT
Sheila vilkuili ystäväänsä hieman vaivaantuneena toisen pakottaessa häntä lupaamaan, ettei hän lähtisi yksinään - tai kenenkään toisenkaan seurassa - kyborgin perään. Ei hän voinut luvata sellaisia! Tai mitä hänen oli sitten tarkoitus tehdä? Antaa olla ja ahdistua kaikista niistä mahdollisuuksista, jotka voisivat käydä toteen? Ei, jotakin oli pakko tehdä! "Miten voisin luvata?" hän kysyi, anoen toista silmillään olemaan samaa mieltä kanssaan. Hän olisi voinut paeta tilanteesta helpolla ja valehdella Annabelille suoraan jättävänsä asian sikseen, mutta sekään ei ollut oikein. Hän oli pimittänyt liikaa tietoja lähiaikana, eikä aikonut etääntyä ystävästään enää yhtään enempää. Nyt kun kaikki oli kerrankin kerrottu, oli aika olla kunnolla rehellinen. "En voi antaa asian vain olla. En ilman huonoa omaatuntoa. Anna minun edes yrittää etsiä joku, ketä voisi auttaa meitä!" Sheila puristi tuolinkarmia huomaamattaan aavistuksen lujemmin. Kynnet painautuivat puisen karmin ympärille kuin tukea hakeakseen. "Tiedän, että se on tuhoon tuomittu yritys, eikä apuria varmaan löydykään. Mutta itsekin sanoit, että se voisi teoriassa olla mahdollista. Jos saan edes yrittää, voin sentään unohtaa koko idean, mikäli se epäonnistuu. Ja jos onnistuu... ajattele kuinka monia auttaisimme! Joskus riski vain kannattaa."
Levett ei aivan luottanut Annabelin vakuutteluihin Anguksen luotettavuudesta. Oikeastaan hänellä ei ollut ollenkaan hyvää kuvaa Anguksesta. Mies vaikutti ristiriitaiselta, arvaamattomalta ja mahdollisesti jopa väkivaltaiselta sen mukaan, miten kovasti kirjailija vastusteli heidän näkemistään. Ei mikään unelmakumppani, eikä välttämättä edes sellainen, mistä Sheila voisi oppia pitämään, mutta kuten sanottu, se oli ainoa mitä Annabelilla oli. Mutta Sheila alkaisi luottamaan mieheen vasta, kun mies itse todistaisi sen olevan aiheellista. Siihen asti hän pysyisi varovaisena, epäileväisenä ja suojelevana sekä itseään, että Annabelia kohtaan. Mutta ymmärtäväisenä, toki. Hänen olisi pakko ymmärtää. Työnkin puolesta hän tiesi, että hulluillakin oli motiiveinaan yleensä omalla näkemyksellään hyvät aikeet. Mutta se ei tarkoittanut, että heidän tarkoittamansa hyvä näkyisi hyvänä missään muualla kuin heidän omissa silmissään.
"Varmasti", terapeutti myönsi pienen hymynkareen kera. "Uskon että kaikki ihmiset haluavat pohjimmiltaan hyvää, vaikka tapa jolla he näyttävät sen, voikin ilmentyä hyvin oudoilla tavoilla. Harva toimii puhtaasti pahoista vaikuttimista. Mutta jos hän on tosissaan niin arvaamaton ja sanot, ettet halua laittaa minua vaaraan... Oletko itse turvassa? Luuletko, että jokin voisi helpottaa asiaa Anguksen kannalta? Hän tietenkin tarvitsee myös tietoja siitä, voiko minuun luottaa... Mutta en usko, että voin todistaa sitä muuten kuin ajan kanssa. Olettaisin että hän ei luota kirjallisiin sopimuksiin tai valoihin? Pelkkiin sanoihin?" Nyt sormet siirtyivät rummuttamaan käsinojaa. "Yleensä sellaiset ei tehoa heihin. Mutta tapaa hänet rauhassa. Ei se mitään vaikkei hän hyväksyisikään minua. Voin kai silti auttaa etäämmältä."
Katse siirtyi ikkunasta ulos. Ulkopuolella iltapäivä alkui vaihtua illaksi, vielä ei ollut hämärää, mutta piakkoin olisi. Hän huomasi ajatustensa harhailevan jälleen kyborgiin ja avun etsintään. Hänen pitäisi päästä koneelle... Etsimään tietoja. Katsomaan matkalippuja. Mitä vain. "Soitatko minulle huomenna kun pääset pois?" Hän kysyi sen sijaan että olisi selvitellyt ajatuksiaan ääneen. "Tai laita edes viestiä. Haluan tietää miten voit. Tässä on ollut niin kauhean paljon sinulle. Haluatko jo levätä ja selvitellä ajatuksiasi rauhassa? Voin toki jäädäkin, mutten halua rasittaa sinua liikaa." Pieni haukotus karkasi terapeutin huulilta. Häntä tunnerikas päivä ainakin rasitti. "En kyllä silti tiedä kumpi tässä tänään on auttanut enemmän toista, sinä minua vai toisinpäin. Voi olla että olemme tasoissa."
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Jul 21, 2015 11:02:43 GMT
Kulmat painuivat syvempään kurttuun ja ilme muuttui painostavaksi Sheilan kysymyksen myötä. Annabel toivoi, että toinen luopuisi ideastaan, sillä se oli ennenkaikkea hyvin riskialtis, mutta myös vaarallinen. Todennäköisyydet olivat pienet, mutta silti mahdolliset, jotka myös terapeutti toi ilmi seuraavissa sanoissaan. Onnistuminen voisi silti myös auttaa monia. Annabel huokaisi ja oli hetken vaiti. Hän ei kykenisi toista estämäänkään, sillä kirjailija tiesi omastakin puolestaan sen, että ajatuksista oli vaikea päästä eroon, mikäli ne olivat kerenneet jo muodustumaan. Asia oli selvästikin Sheilalle tärkeä. "Hyvä on", myönnyttiin lopulta. "Olen vain huolissani sinun oman selustasi puolesta, mutta tiedän, että en voi sinua estääkään. Ehkä joskus on vain tehtävä niin kuin sydän sanoo", todettiin, katse kynsissään. Mistä Sheila edes voisi aloittaa? Entä jos Tohtorin kaltainen olento - se auttaja - päättäisikin olla vihamielinen? Ajatus pelotti, mutta myös vaaleakutrin oli myönnettävä, että Sheilan onnistuessa sillä voisi olla myös kauaskantoiset seuraukset. Olento voisi ehkäpä suojella kokonaista Maapalloa ulkopuolisilta uhilta. Ehkä ihmiset toisinaan tarvitsivat sankaria elämäänsä?
Kun keskustelu oli kokonaan siirtynyt Angusiin, oli Annabelin vuoro muuttua vaivaantuneeksi. Hän tiesi etteivät sanansa olleet kuulostaneet vakuuttavilta, sillä toisaalta kirjailijatar itsekään ei ollut niistä varma. Sheila oli kuitenkin joka tapauksessa ymmärtäväinen henkilö eikä terapeutin sanat pettäneet Annabelia myöskään tälläkään kertaa. Jokinsortin painava kivi tuntui tipahtaneen kirjailijan sydämestä toisen sanojen myötä. Kukaan ei koskaan ollut pohjimmiltaan paha - Ei edes Angus. Oliko Annabel kuitenkaan itse turvassa vanhuksen seurassa? Tähän Annabelin oli helppo vastata. "Uskon olevani itse turvassa. En tiedä miksi, mutta luulen hänen luottavan minuun. Ainakin jollakin tasolla", nainen jatkoi, nyt asetta varmmalla äänellä. Katse oltiin nostettu suoraan Sheilaan. Voisiko Angusin oloa kuitenkaan millään helpottaa? "Luulen, että hän on yksinäinen. Ehkä muiden ihmisten seura ja luottamuksen rakentaminen ajan kanssa saa myös Angusin olon helpottumaan. Hän on samalla tavalla piinattu kuin minäkin. Unohtanut menneisyytensä. Ehkä hän ajan kanssa kykenee hyväksymään myös sinut", kirjailijatar oli hetken vaiti pohtien, "Oppihan hän hyväksymään myös minut."
Huoneeseen laskeutui hetken hiljaisuus. Tässä kohtaa myös Annabel huomasi, kuinka kovasti hän kaipasikaan nyt omaan rauhaan. Lepäämään. Päivä oli ollut pitkä ja henkisesti enemmän kuin kuormittava ja päivän tapahtumia tulisikin pohtia vielä pitkään. Sheilan puhuminen sai Annabelin katseen kääntymään ystäväänsä. "Voin soittaa sinulle heti, kun pääsen kotiin. Päivä on toki ollut pitkä, mutta uskon selviäväni tästä. Uskon uusien lääkkeiden rauhottavan aikaisempia paremmin. Älä siis minusta murehdi", todettiin nyökkäyksen kera. Myös terapeutti vaikutti väsyneeltä ja tämän loppusanat saivat blondin hymähtämään. "Hei, sitä kutsutaan ystävyydeksi", lämmin hymy suotiin Sheilalle, jonka jälkeen haukotus tarttui myös Annabeliin. Tämä vilkaisi seinällä tikittävään kelloon ja suoristi selkänsä. Seinään nojaaminen oli saanut sen hieman kipeäksi. "Mutta nyt luulen, että tarvitsen vain lepoa ja unta. Mutta kiitoksia sinulle Sheila. Kaikesta. Vaikka et ehkä uskokaan, niin tästä on ollut minulle todella paljon hyötyä. En selviäisi ilman keskustelujamme. Kiitos", katsottiin vielä aiheelliseksi todeta, katseeseen välittyen nyt aitoa, lämmintä kiitollisuutta. Vaikka päivä oli ollut tunteiden osalta kuin pahemman laatuinen vuoristorata, oli kaikella ollut myös tarkoituksensa; Annabelin ei enää tarvinnut uskoa olevansa hullu. Hänen silmänsä oltiin nyt viimein avattu. Se sai kenet tahansa tuntemaan olon paremmaksi. Kevyemmäksi ja eheämmäksi. Tietojentulva oli aluksi tuntunut musertavalta ja jopa pelottavalta, mutta nyt kaikki tuntui enemminkin kuin uudelta alulta. Tai siihen Annabel halusi ainakin uskoa. Parempaan huomiseen.
|
|
Fizdu
(Senior Member)
Posts: 451
|
Post by Fizdu on Jul 21, 2015 15:59:00 GMT
Oli äärimmäisen helpottavaa saada Annabelin hyväksyntä etsintäretkelle - vaikka kirjailija antoikin sen vastentahtoisesti ja olisi mielummin toiminut toisin, oli se silti hyväksyntä, joka helpotti Sheilan oloa äärimmäisesti. Hän ei halunnut kuvitella kaikkia niitä seuraamuksia, mitkä olisivat voineet sattua, jos hän olisi joutunut toimimaan toverinsa toiveiden vastaisesti. Tämä oli heidän yhteistä peliään ja taisteluaan, jossa kummankin täytyi ajoittain myöntyä. Kumpikin halusi pitää toisen turvassa, mutta jopa sen toteuttamiseksi täytyi ottaa riskejä, jotka saattaisivat koitua tuhoisiksi. Tässä oli vain pakko luottaa kummankin omaan arviointikykyyn. Annabel oli viisas tajutessaan sen, ja jälleen kerran Sheila arvosti ystäväänsä.
Vastaavasti hän luotti nyt kirjailijan arvioon omasta turvallisuudestaan suhteessa Angusiin. Saattoiko kenties olla vain se, että Annabel kykeni samaistumaan Anguksen olotiloihin, mutta tuo näytti todella myös ymmärtävän ja ehkä ennakoivankin miehen käytöstä. Ainakin nyt tuli vaikutelma, että toinen tiesi mistä puhui, ja Sheila luotti siihen. Uskoi, että aika saattoi luoda kaivatun luottamuksen kaikkien heidän kolmen välille. Nyt vain ei voinut muuta kuin odottaa. "Annetaan ajan päättää", hän totesi palanen lempeyttä äänessään. Hänen päähänsä oli ilmestynyt mielikuva, jossa Annabel ja Angus olivat eksyneitä lapsia suuressa maailmassa, vailla tietä parempaan. Se ei ollut kovin reilu näkökulma, mutta kenties totuudenmukainen - jolleivät nuo kaksi tuntisi oloaan epätäydelliseksi ja hukatuksi, eivät he myöskään etsisi tietä. "Toivon todella, että tällä tutkinnalla on jotain tulosta. Teidän molempien hyvinvoinnin kannalta."
Vaikka Sheila oli odottanut lähtevänsä paikalta yhtä suuri huoli ystäväänsä kohtaan kuin tullessaankin, huomasi hän nyt lähdön lähestyessä mielensä olevankin varsin seesteinen. Häntä ei huolestuttanut ainakaan normaalia enempää. Hän tiesi toisen pärjäävän täällä tämän yön, ja huomenna hän kuulisi toisesta taas. Pienen hetken kaikki olisi hyvin, ja hän voisi hyvin omintunnoin upottaa päänsä illalla tyynyyn. Lämpimästi hän hymyili toiselle takaisin ja heijasti Annabelin luomia tunteita takaisin kirjailijaa kohti; hän oli vähintäänkin yhtä kiitollinen kaikesta. "Kiitos sinulle. Tästä oli paljon hyötyä myös minulle. Arvostan todella, millainen ystävä olet."
Terapeutti nousi ylös halatakseen toveriaan vielä hyvästiksi. "Kuullaan huomenna, äläkä anna tämän sisustuksen masentaa sinua liiaksi. Jos jotain voin luvata, en lähetä sinua tänne toiste." Vielä kerran hänen kasvoilleen nousi aavistuksen ilkikurinen ilme. "Jos tulevaisuudessa tarvitset valvottua yöpaikkaa, saat tulla minun luokseni. Sisustan huoneen pinkillä ja maalaan täyteen sateenkaarilla hyppiviä yksisarvisia. Siinä on enää vaikea tuntea itsensä turvattomaksi tai alakuloiseksi."
Hymyn, hyvästin ja kädenheilautuksen kera Sheila kääntyi jättääkseen Annabelin rauhassa lepäämään. Hän sulki oven perässään ja käveli tyynesti tiensä ulos osastolta. Ensimmäistä kertaa Sheilasta tuntui myös, että hän oli ottanut askeleen eteenpäin surunsa tiellä. Hän ei tuntenut oloaan yhtä lohduttomaksi, ja vihdoinkin Tohtorin kuolema alkoi tuntua siltä, että sen saattoi hyväksyä. Hän oli jatkamassa elämäänsä eteenpäin uusin juonenkääntein ja suunnitelmin, ja tällä pienellä, kauniilla hetkellä hänen sydämensä oli pelkästään kiitollinen siitä, että oli saanut tuntea Tohtorin. Levätköön hän rauhassa, sillä aikaa kun hänen niin rakastamansa maailma jatkoi kulkuaan.
// Kiitos suuresti pelistä! ^^ //
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Jul 21, 2015 20:08:09 GMT
Näytti siltä, että Sheila oli tekemässä lähtöä. Annabel nousi myös ylös, vastaten ystävänsä halaukseen. Huvittunut virne nousi tämän huulille terapeutin sanojen myötä. "Tuo on sitten sovittu", nainen huomautti naurahtaen. Mielikuva seinillä koreilevista yksisarvisista oli varsin huvittava ajatus ja tästä Annabel tulisikin muistuttamaan Sheilaa vielä myöhemminkin. "Mutta ehkä sinä voisit ehdottaa sisustusvinkkejä myös tänne osastolle? Hoitajat tosin varmastikin hyppisivät seinille nähdessään pinkkejä yksisarvisia ja sateenkaaria osastollaan, enkä tiedä tekisikö se kovinkaan hyvää heidän mielenterveydelleen!", hymähdettiin, samalla kun tämä saattoi Sheilan huoneensa ovelle. Toisen käden heilautukseen vielä vastattiin ennen kuin terapeutti painoi oven kiinni.
Sheilan lähdettyä Annabel lysähti hetkeksi istumaan sängylleen. Olo tuntui rauhalliselta, kuin peilityyneltä mereltä myrskyn jälkeen. Vaikka kirjailija tunsi olonsa väsyneeksi, oli mieli päällisin puolin silti positiivinen. Raukea. Edes osaston ankea ympäristö ei jaksanut enää vaivata. Huominen tulisi pian ja tämän päivän aikana Annabel oli tuntunut edistyneen enemmän kuin kolmessa vuodessa yhteensä! Se sai naisen hymyilemään tyytyväisenä, katseen valuessa vielä kerran luonnon valoa tulvivaan ikkunaan. Elämässä oli kääntynyt uusi sivu.
// Kiitoksia sinullekin! (: //
|
|