Madness is like gravity, all it takes is a little push

[Heta]

// Sheila ja Fizdu ! (: //

Vasta muutama viikko sitten Annabel oli saapunut takaisin lomaltaan, Amerikan suurkaupungin sykkeestä takaisin turvalliseen Lontooseen. Loman alkuperäinen tarkoitus oli ottaa hetken hengähdystauko kirjailijan vilkkaasta elämästä, mutta retki Nevadan tuntemattomille autiomaille oli saanut Annabelin elämään todella suuren käänteen; Ei ollut kulunut kovinkaan pitkää aikaa siitä, kun nainen oli tavannut omituisen, vanhan miehen nimeltä Angus. Angus oli saanut Annabelin ajatukset kääntymään avaruusolentojen todennäköiseen olemassaoloon. Ajatus oli pyörinyt jo pitkään nuoren naisen päässä, mutta vasta Amerikan tapahtumat olivat saaneet Annabelin pään sisäisen maailman täysin uudenlaiseen järjestykseen.
Lomalla ollessaan hän oli törmännyt mystiseen, omituiseen mieheen, joka ei ollut ollut tästä maailmasta. Joko mies oli todella avaruuden muukalainen tai sitten pehmennttyjen seinien sisäpuolelta karannut hullu, mutta amerikkalaismies oli väittänyt Annabelin olevan... kyborgi. Vielä muutama kuukausi takaperin Annabel olisi nauranut itsensä hengiltä moiseen väitteeseen törmätessään, mutta kun otti huomioon hänen elämänsä viime aikaiset tapahtumat ja Angusin teorian, oli naisen oikeastaan muuttunut äärimmäisen huolestuneeksi.
Painajaiset eivät olleet varsinaisesti muuttaneet muotoaan, mutta huonosti nukutut yöt olivat lisääntyneet räjähdysmäisesti. Kirjoittaminen tuntui seisahtuneen kuin seinään sillä ajatukset olivat valvottaneet nuorta naista viime aikoina aivan liikaa - ja se oli alkanut näkymään myös hänen työssään sillä nainen ei ollut yksinkertaisesti kyennyt purkamaan niitä paperille. Ne olivat hänelle vain liikaa.
Herra Robinsonkin oli laittanut tämän merkille. Viime tapaamisella hän oli ollut raivossaan; Mies väitti ettei naisella ollutkaan kykyjä, sillä sovittuja lukuja ei oltu toimitettu ajoissa. Robinson oli oikeastaan uhannut Annabelia epäsuorasti jopa sopimuksen purkamisella, mikäli virheet vielä toistuisivat ja tämä kaikki oli saanut Annabelin entisestään stressantuneemmaksi.

Kun stressi ja ahdistus tuntuivat piinaavan naisen elämää liikaa, tiesi Annabel heti mitä tehdä; Hän tarvisi jonkun ketä kuuntelisi. Ja kuuntelijaksi ei sopinut kukaan muu kuin Sheila Levett, hänen pitkäaikaisin terapeuttinsa. Annabel oli saanut ajan oikeastaan yllättävän nopeastikin, mikäli otti huomioon sen, kuinka kiven alla terpautin ajat nykyisin olivat. Joka tapauksessa tapaaminen oltiin sovittu ja sovittuna päivänä kirjailijatar olikin saapunut paikalle hyvissä ajoin.

Annabel istui käytävällä, repien kynsinauhojaan. Hän mietti, mistä oikeastaan edes aloittaisi. Uuden lääkityksen hän ainakin tulisi vaatimaan; entiset eivät selvästikään sopineet hänelle vaan saivat hänet vain sekoamaan entisestään. Mieleen juolahti ajatus, että mikäli kaikki hänen kokemansa olisikin vain pelkkää mielikuvitusta? Hullun mielen luomaa harhaa? Tähän kykenisi vain Sheila vastaamaan. Mutta entä jos terapeutti ei ymmärtäisikään häntä ja Annabel olisikin itse oikeassa? Ajatus pelotti ja sai naisen huokaisemaan raskaasti, kärsimättömän katseen käyden nopeasti kellossa. Sovittu kellonaika saapui ehkä turhankin nopeasti.
Annabel asteli hitaasti Sheilan työhuoneen oven taakse. Hän koputti oveen, pidättäen hengitystään. Kun ovi viimein aukeni, tämä asteli huoneeseen. Katse haravoi huoneen poikki nopeasti. Se oli samanlainen kuin viimeksikin ja loi alitajunnallisesti ehkä hieman turvaakin. Olo tuntui ainakin hetken paremmalta.

Kirjailijatar istui aloilleen ja laski kätensä syliinsä. Katse käväisi ehkä hieman syyllisen oloisesti Sheilassa, kunnes nainen lopulta aloitti puheensa.
"Kiitoksia, että sain ajan näin nopeasti", aloitettiin. "Mutta tämä on tärkeää. Minulla ei ole mennyt hyvin viime aikoina. Oikeastaan elämäni on ollut melkoista painajaista viime aikoina", sormien nypläys alkoi taas ja nainen hymähti synkästi. Hän punnitsi hetken sanojaan hyvin tarkkaan, mutta paine alkoi käymään mielen sisällä liian suureksi. Hänen oli kakistettava totuus mahdollisimman nopeasti ulos. Suoraan ja mutkattomaksi.
"Uskon olevani kyborgi. Auta minua, Sheila", katse kääntyi nopeasti takaisin terapeuttiin kuin apua katseellaan hakien. Silmiä räpäytettiin pari kertaa, naisen pidättäessä itkuaan. Hän oli menettänyt viimeisimmätkin järjen rippeensä.

[Fizdu]

Viimeisimpien viikkojen aikana terapeutin oli täytynyt keskittyä parantamaan enemmän itseään kuin potilaitaan. Vanhan tuttavan, tuon toiselta planeetalta olevan hölmön, mutta lempeän miehen hyvästeleminen oli jättänyt hänen sydämeensä ison kasan surua, joka horjutti hänen yleistä jaksamistaan ja altisti hänet itsesäälille. Hän huomasi toistelevansa itselleen samoja asioita, mitä hän potilailleen vakuutti - elämä jatkuisi eteenpäin ja hän pääsisi tästä yli, kunhan antaisi tunteittensa tulla vapaasti eikä muodostaisi itsestään uhria. Tämä oli normaalia elämän kiertokulkua, joka jatkuisi samanlaisena vuodesta ja vuosisadasta toiseen. Omituista oli vain, ettei Tohtorin käynnin jälkeen tämä elämä tuntunut enää kunnolla elämältä. Vaikka hän oli edelleen ylpeä työstään ja nautti muiden auttamisesta, nyt naisen sisällä velloi piinaava levottomuus siitä, että universumin laidalla oli tuhansia sieluja, jotka tarvitsisivat kenties kipeämmin hänen apuaan kuin maan ihmiset. Kuten tähdet olivat tarvinneet. Kuka niitä auttaisi nyt, kun Tohtori oli poissa? Joku toinen ajanherrako? Vaiko ei kukaan?

Häntä turhautti, ja se näkyi lyhyenä pinnana ja ajoittaisina kiukkukohtauksina ystävien kesken. Ketään ei tosin tiennyt mikä häntä vaivasi - hän ei ollut kertonut tapaamisesta kenellekään. Ei tohtinut, ei uskaltanut. Työtoverit olivat kehoittaneet häntä jo jäämään lyhyelle sairaslomalle, mutta hän ei suostunut. Sheila jatkoi itsepintaisesti töissä, sillä vielä enemmän hän olisi turhautunut kotona ollessaan kykenemätön auttamaan yhtään ketään.

Kaiken sekavan tunnemylläkän keskellä pieni osa kenties toivoi ettei Tohtori olisi ylipäätään ilmestynyt paikalle. Muuten hän ei olisi tietoinen useammista kärsivistä sieluista eikä surisi ystävänsä kuolemaa. Mutta se oli itsesäälin katkeraa yksinpuhelua, ja terapeutti jätti sen suosiolla omaan arvoonsa.

Tänään hän oli suhteellisen rauhallisin mielin töissä. Aamu oli valjennut kauniina, ja ensimmäisenä potilaana olisi Annabel, kirjailijanainen, joka oli ollut hänen potilaansa jo pitkään, ja tuntuikin miltei enemmän ystävältä kuin potilaalta. Tämä tarkoitti, ettei hänen tarvitsisi pitää ammattimaista ulkokuortaan niin lujasti yllä. Annabel ymmärtäisi, mikäli hänen roolinsa katkeaisi hetkeksi syystä tai toisesta. Tunsihan toinen hänet, ja näki terapeutinkin alla ihmisen, joka oli altis elämälle ja sen tuomille kolhuille.

Annabelin saapuessa varatulle ajalleen kävi kuitenkin pian selväksi, ettei hänellä ollut varaa ottaa rooliaan yhtään sen epäpätevämmin kuin yleensäkään - toisinpäin, nyt hänen täytyikin keskittää nopeasti kaikki ammattitaitonsa toisen tilan selvittämiseen. Tervehtiessään kirjailijaa asianmukaisesti ja odottaessaan että toinen asettuisi mukavasti tuolille hän havaitsi selkeästi toisesta välittyvän ahdingon. Katsekontaktit olivat varovaisia ja ruumiinkieli selkeästi levotonta, mikä viestitti ahdistuksesta tai mahdollisesti alkavasta paniikkikohtauksesta. Sheila piti huolen että uhkui omalla olemuksellaan vain jämäkkää rauhallisuutta, minkä toivoi lieventävän osittain toisen oloa. Hän piti tiukkaa katsekontaktia siitä huolimatta, katsoiko toinen häneen vai ei. Annabelin näkeminen niin rauhattomana herätti vastakaikua hänen omissa tunteissaan - tässä olisi toinen ihminen, jota hän ei olisi valmis menettämään. Mutta toisin kuin Tohtorin, Annabelin hän kykenisi pelastamaan. Ainakin hän oli varma, ettei kirjailijan ongelmat olisi mitään maailmallisesta poikkeavaa. Kenties kirjojen julkaisutilanteiden luoma stressi oli vain purkautunut ahdistukseksi ja sitä kautta luonut hankalia tunnetiloja. Mitään sen suurempaa hän ei osannut odottaa.

"Sitä varten olen täällä", Sheila hymyili potilaan kiittäessä nopeasta ajansaannista. "Mikäli tarvitset vastaisuudessa vielä nopeampaa apua, muista että voit soittaa aina työpuhelimeeni. Annan numeron istunnon jälkeen, mikäli et enää omista sitä. Vastaan aina, mikäli minulla ei ole toista potilasta, tai jos on, soitan takaisin heti kun kykenen."

Myötätuntoinen katse vaihtui aavistuksen hämmentyneeksi Annabelin väittäessään olevansa kyborgi. Se ei kuulostanut enää hänen tuntemaltaan Annabelilta ja pelästytti häntä aavistuksen - mutta kuten työnkuvaan kuului, hän kätki tunteensa pian ja yritti säilyttää ammattimaisen otteen. Rauhallisesti hän nyökkäsi ja lähti selvittämään ongelmaa. "Kerro tarkemmin, mitä elämässäsi on viimeaikoina tapahtunut. Mikä on tehnyt siitä niin painajaismaista? Oletko tehnyt jotain normaalista poikkeavaa?" Hän mietti Annabelin kirjoittamia kirjoja. Häpeäkseen hän ei ollut tutustunut niihin kuin pintapuolisesti, mutta tiesi niiden sentään liittyvän scifiin. Ajatus kyborgeista saattaisi kenties olla lähtöisin sieltä. Olisiko stressi ja unettomuus, josta toinen usein kärsi, yhdistyä ja luoda harhakuvitelmia? Se saattoi olla mahdollista. Mutta harha-aistimukset saattoivat liittyä niin moneen muuhunkin asiaan. Mitään muuta oli vielä mahdotonta sanoa, kuin että toisen todellisuudentaju tuntui rakoilevan.

"Mitkä todisteet viittaavat kyborgiuteen? Onko se vain tunne sisälläsi, vai sanoiko joku sinulle niin? Oletko nähnyt itsesi muuttuvan koneeksi? Jos olet, millaisessa tilanteessa se on tapahtunut?"

Selvää oli, että hän oli huolissaan.

[Heta]

Annabel lähestulkoon pidätti hengitystään, katse avuttomana terapeutissaan tämän odottaessa vastapuolen reaktiota. Vaaleakutri oli hyvillään siitä ettei Sheila osoittanut eleissään sen suurempia muutoksia; Hän oli aina pitänyt siitä ettei toinen tuominnut vaikka Annabelilla olikin ollut monta mutkaa elämässään avattavanaan. Tämä tilanne oli kuitenkin täysin ainutlaatuinen. Hän ei ollut koskaan tuntenut oloaan näin yksinäiseksi ja hukassa olevaksi. Aivan kuin hän joutuisi muodostamaan kokonaan uuden identiteetin itselleen. Sellainen sai kenet tahansa tuntemaan itsensä hulluksi. Kuin kokonainen nykyinen elämä oltaisiin pyyhitty pois jalkojen alta.

Terapeutin kysymykset olivat oikeastaan niitä joita Annabel oli itselleen toistanut monena yönä. Nainen paransi asentoaan ja siirsi katseensa hetkeksi työhuoneen pöydän kulmaan. Hän joutui miettimään hetken. Annabelin elämässä oli tapahtunut paljon ja sitä oli vaikeaa lähteä fiksusti purkamaan sanoiksi. Mistä kummasta sitä voisi aloittaa? Angusin tapaamisesta? Painajaisesta Amerikassa? Vaikka kokemukset olivatkin todella henkilökohtaisia kaikessa hulluudessaan, kykeni Annabel silti tällä hetkellä vielä toistaiseksi luottamaan Sheilaan. Terapeutin rauhallinen olemus rauhoitti myös itse kirjailijaa.

Lopulta Annabel huokaisi. "En tiedä, mistä aloittaisin", sanottiin varsin totuudenmukaisesti. Oli vaikeaa nostaa katsetta takaisin terapeuttiin, kun omia ajatuksia muodostettiin järkevään muotoon. Hän tarvitsikin oman aikansa vain itsensä kokoamiseen uudelleen.
"Tapasin erään... henkilön", ei olisi ehkä fiksua puhua Angusista nimellä, sillä nainen oli luvannut olla heidän keskusteluistaan hiljaa. "Hän uskoi itse kaikenmaailman salaliittoteorioihin ja lopulta minäkin aloin uskomaan... noh... niihin. Ainakin jollakin muotoa", ympäripyöreyksiä ja äänensävyssä selvää varovaisuutta. Annabelin oli vaikeaa puhua tapaamisesta sen tarkemmin, sillä vaikka terapiaistunto olikin luottamuksellinen, poti nainen silti vahvasti huonoa omatuntoa ylipäätään siitä, että joutui asiasta puhumaan. Hänhän oli luvannut olla hiljaa. Hiljaa oleminen oli lopulta muodostunut vain liian ylitsepääsemättömäksi taakaksi; Hän täytyi purkaa ajatuksensa jollekin. Jollekin ketä tuki ja kuunteli.

"Kuten tiedät, minä en muista entisestä elämästäni kolmea vuotta enempää ja se tuntuu toisinaan todella omituiselta. Välillä tuntuu siltä, että en edes tunne omaa itseäni. Jostain syystä - en tiedä miksi - minusta vain tuntuu, että muistamattomuuteni takana voisi olla jotain enemmän. Ne painajaiset, kaikki, josta olen puhunut sinulle. Haluaisin niille vain jonkin järkevän selityksen. Ja ehkä.... Ehkä nämä asiat... Ne salaliittoteoriat... voisivat olla vastauksia niihin", katse harhaili hetken ympäri terapeutin työhuonetta, mutta lauseen jälkeen se käväisi nopeasti Sheilassa hyvin syyllisen oloisena. Hän tiesi puhuvansa hulluja, sillä ne kuulostivat siltä jopa naisen omiin korviinkin. Mutta silti niistä ei vaan kyetty päästämään irtikään.

Todisteet. Niitä riitti, vaikka ne typeriltä kuulostivatkin. Niistä olisi hyvä puhua Sheilankin kanssa.
"Tarina kuitenkin jatkuu. Olin muutama viikko sitten käymässä Amerikassa. Ihan vain lomailemassa, kaukana kaikesta. Nevadassa. Se ei kuitenkaan mennyt täysin odotetusti", jälleen puheessa pieni tauko ja nainen puraisi huultaan muistojen palatessa mieleen. "Tapasin sielläkin erään miehen. Hän oli hieman hullun oloinen ja uhkaili minua. Pelkäsin. Mutta lopulta juuri tämä henkilö... Se mies... väitti minun olevan kyborgi", katse siirtyi nyt kokonaan Sheilaan. Kulmat olivat painuneet vahvaan ruttuun ja naisen katseessa näkyi nyt selvä väsymys. Hän oli miettinyt asioitaan pitkään vain omassa mielessään, padoten pelkoa sisällään, mutta nyt tunteiden myrskyä lähdettiin purkamaan. Asioiden ääneen sanominen tuntui helpottavalta, mutta toisaalta se sai kirjailijan tuntemaan itsensä myös hyvin väsyneeksi. Ikään kuin hän olisi tajunnut omat huonosti nukutut yönsä vasta nyt.
"Millä todennäköisyydellä sitä törmää lyhyen ajan sisällä kahteen hulluun, jotka puhuvat lähes samoista asioista? Vai onko tämä kaikki vain jotain harhakuvitelmaa, kenties pilaa, vai onko minuun asennettu jokin hulluja luokseen vetävä magneetti? Minun elämäni oli varsin hyvällä mallilla ennen tätä. Miksi nyt kaikki menee pieleen?", kulmat painuivat entisestään kurttuun kysymyksien sinkoillessa nyt mielestä sanoiksi. Olo tuntui oikeastaan varsin sekavaltakin; hän oli peloissaan, surullinen mutta myös hyvin turhautunut. Hän tarvitsi vastauksia. Hän ikävöi entisen elämänsä vakautta, jonka tuo oli onnistunut luomaan pitkillä terapiaistunnoillaan. Nyt vuosien työ tuntui menneen hukkaan.

Mutta entäpä ne lääkkeet?
"Olenkin tässä miettinyt, että ehkä minun pitäisi kokeilla jotain toista lääkitystä", aloitettiin varovaisesti, naisen raapiessa mietteliäänä poskeaan, "Tiedän, että tajuntani rakoilee. Nämä kokemukset ja ajatukset eivät ole normaaleja. Eihän avaruusolentoja saatika kyborgeja ole olemassa", naisen suusta karkasi synkkä naurahdus, jonka jälkeen kasvot vakavoituivat. "Mutta silti ne tuntuvat vain niin todellisilta."

[Fizdu]

Siniset silmät pidättäytyivät tiukasti kirjailijan hauraassa olemuksessa, eikä terapeutti antanut oman huolestuneisuutensa näkyä muuten kuin yhtenä ainoana asennon vaihtamisena. Puheen aikana lontoolaisnainen rääkkäsi aivojaan yrittäessään muistaa jokaista yksityiskohtaa - informaatiotulva oli varsin suuri, vaikkakin pelkistetty ja hyvin peitelty. Mieshenkilöitä, epätasapainoista käyttäytymistä, huonoa onnea ja matkustelua. Epävarmuutta ja vastausten hakemista. Annabelin kiltiltä ja miellyttämisenhaluiselta vaikuttava luonne tuntui korostuvan entisestään. Kirjailija oli liian herkkäuskoinen ja antoi muiden ohjata omia mielipiteitään ja tuntemuksiaan, jonka lisäksi tuolla tuntui olevan pinttynyt tarve saada syvällisempi merkitys muistinmenetykselle ja painajaisilleen, kenties koko minuuteensa - tässä olivat jo ainekset katastrofille. Mutta toisaalta se lohdutti Sheilaa. Vaikka nämä tapahtumasarjat eivät vaikuttaneetkaan mukavilta, tämä kuulosti jo paljon maanläheisemmältä. Todennäköisesti Annabel oli vain repinyt liikaa vaikutteita tapaamiltaan kurjaonnisilta yksilöiltä, ja nyt piti vain korjata nuo vaikutteet ja palauttaa nainen maan pinnalle. Se olisi huomattavasti helpompaa kuin vaikeaselkoisten psykoosien hoitaminen.
Silti tässä olisi vielä vaara, että toinen jatkaisi syvemmälle harhakuvitelmiinsa, mikäli mitään ei tehtäisi. Ja näin suppean kertomuksen perusteella ei rajattu vielä mitään pois, tehtiin vain lisää päätelmiä. Nyt Annabel antoi olettaa, että joku oli vain sanonut hänen olevansa kyborgi, mutta siinä täytyi olla jotain enemmänkin kuin pelkkä väittäminen, että toinen uskoisi sellaista väitettä. Toinen oli aavistuksen haluton puhumaan yksityiskohdista, kenties häpeästä tai siitä, ettei välittänyt muistella moisia pelottavia kohtauksia. Vai siksi, ettei halunnut myöntää edes itselleen, kuinka hulluksi oli tullut? Pelkäsikö toinen joutuvansa ongelmiin, jos puhuisi suoraan? Oliko häntä uhkailtu?

Sheila antoi Annabelin puhua yhdellä kertaa loppuun, sillä tiesi että keskeytyksen jälkeen olisi vielä vaikeampaa aloittaa uudelleen. Sen sijaan hän nyökkäili puheen aikana kannustaakseen tuota jatkamaan ja osoittaakseen, että kuunteli. Kertomuksen päätyttyä hän piti vielä pienen tauon, kelasi läpi kuulemaansa ja keskittyi sitten sanoihinsa. "Ikävää kuulla tuo. Kertomasi kohtaamiset kyseisten henkilöiden kanssa kuulostavat varsin hurjilta, ja voin kuvitella, että ne ovat olleet pelottavia ja saaneet sinut kenties pois tolaltasi. Ihailen rohkeuttasi, millä olet selvinnyt niistä pois - se vaatii sisua ja paljon mielenhallintaa, mikä todistaa että olet vahva ja kehityt koko ajan. Voit olla ylpeä itsestäsi. On huonoa onnea, että olet joutunut niin pienen ajan sisällä kahden selkeästi epävakaan ihmisen vaikutuksen alle, mutta en usko, että sillä olisi mitään tekemistä itsesi kanssa, tai että ketään leikkisi kustannuksellasi. Joskus pahoja asioita tapahtuu useampi putkeen."

"Kertomasi perusteella saan sellaisen kuvan, että ajatuksesi ovat keskittyneet liiaksi itsesi etsimiseen ja menneisyytesi ymmärtämiseen. Olenko oikeassa? Tiedän, että voi olla vaikea rakentaa identiteettiään noin massiivisen muistinmenetyksen jälkeen, ja voin vain kuvitella, kuinka epävarmoja ja turhautuneita tunteita se voi tuottaa. Helpointa olisi kuitenkin vain yrittää hyväksyä tilanne sellaisena kuin se on, ja rakentaa identiteettiä täydemmäksi tästä eteenpäin. Emme voi menneisyydelle mitään, ja todennäköisesti emme saa koskaan tietää miksi muistisi on kadonnut. Se on saattanut olla yksinkertainen häiriö aivoissa tai seurausta jostain suuremmasta, mutta kysykin itseltäsi, onko sillä pohjimmiltaan väliä? Onko parempi hyvinvointisi kannalta lähteä miettimään salaliittoteorioita syyn selvittämiseksi, vai hyväksyä tilanne ja jatkaa eteenpäin? Mitä saavutat etsimisellä tai sillä tiedolla, jos sen löydät? Saatko silloin mielenrauhan? Oletko onnellisempi? Vai voisitko olla tyytyväinen jo nyt, tilanteesta huolimatta? Ymmärrän, että jonkun muun tarjoamat teoriat on helppo uskoa, ja se on houkuttelevaa tehdä niin. Onhan ihmisillä pohjimmaisena tarve tietää juurensa ja saada kertoa tarinansa täytenä. En voi kieltää sinua uskomasta noihin teorioihin tai tapaamaan niitä kertonutta henkilöä enää, jos koet että hänestä on apua, mutta haluan, että mietit, mitä itse todella haluat. Mistä on pitkällä aikavälillä sinulle eniten hyötyä - syiden etsimisellä vai sen hyväksymisellä, ettei niitä ole. Tämä voi olla vaikeaa, mutta hyödyllistä. Uskon, että painajaisetkin voivat nykytilanteessa olla kenties vain alitajuntasi tulkintoja tästä etsinnästäsi."

Ajatukset siirtyivät lähemmin kyborgiasiaan. "Puhutaan tuosta miehestä joka uhkaili sinua. Mikä sai sinut uskomaan hänen sanojaan? Voisiko tämäkin olla vain mielesi epätoivoinen yritys saada kaikelle tarkoitus? Uskoa mitä vain, kunhan vain löytäisit itsesi? Korjaa jos olen väärässä, mutta toistaiseksi olen ymmärtänyt, ettei muita todisteita sanojen lisäksi ollut."

Annabel kysyi lääkkeistä ja kielsi seuraavaksi avaruusolentojen olemassaolon. Tässä kohtaa Sheilan keskittymiskyky rakoili, sillä avaruusolennot toivat hänen mieleensä elävästi Tohtorin ja sen surun, jonka toinen oli taakseen jättänyt. Hän ei ollut odottanut puhuvansa istunnoilla maan ulkopuolisesta elämästä, ja nyt kun siitä puhuttiin, tuntui pahalta, että joku tietämättään kielsi Tohtorinkin. Se tuntui väärältä miehen muistoa kohtaan. Maailmankaikkeus oli jo unohtamassa sen kiltin miehen, vaikka kuolemasta oli niin vähän aikaa. Se oli kerta kaikkiaan väärin.
Terapeutin silmät vettyivät yllättävästä tunnekuohusta, ja hänen oli pakko siirtää katseensa hetkeksi pois Annabelista ja paeta kontaktia. Synkkä naurahdus meinasi tarttua häneen, mutta hänen kohdallaan se olisi laajentunut hysteeriseksi itkuksi, johon ei tässä kohtaa ollut varaa. Mitä Annabelkin sanoisi, jos hän puolestaan kertoisi surevansa avaruusolion kuolemaa? Ei toinen varmaankaan palaisi enää hänen vastaanotolleen.

Koottuaan itsensä nainen rykäisi pienesti ja palautti huomionsa Annabeliin. Yritti olla kuin mitään ei olisi tapahtunut. "Ohjaan sinut mielelläni lääkärille. Voi hyvinkin olla, että tarvitset lääkitykseen muutoksia. Onko nykyisellä ollut mitään vaikutusta? Sivuoireita?" Hän pakeni tietokoneensa pariin tutkimaan järjestelmän kalenteria. "Voisinkin katsoa aikaa heti... Mikäli haluat ajan nopeasti, lääkäriltä löytyisi tälle päivälle vielä yksi aika, mutta joutuisit odottamaan istuntomme jälkeen vielä tunnin aulassa. Muut ajat menevät joko huomiselle tai ensi viikkoon. Sopiiko sinulle vielä tämänpäiväinen?" Annabeliin luotiin tiiviin huolestunut katse. "Voisit jutella hänen kanssaan vielä tarkemmin olotilastasi. Minuun silmiini vaikutat niin ahdistuneelta, että parin viikon sairasloma voisi tehdä sinulle hyvää. Saisit aikaa miettiä ilman turhaa stressiä. Voin kirjoittaa siitä viestin lääkärille."

[Heta]

Annabel kuunteli tarkoin terapeuttinsa sanoja kuin niistä apua hakien, mutta joutui kääntämään katseensa kiusaantuneena pois tämän sanoman myötä. Sheila oli oikeassa ja se sai kirjailijataren sydämessä tuntumaan pienen pistoksen. Hänellä oli ollut jo pitkään pakollinen tarve etsiä syitä mennesyydelleen. Juuriaan ja tarinaansa. Muistamattomuus oli alusta asti tuntunut siltä kuin olisi menettänyt kokonaisen identiteetin palan itsestään eivätkä jatkuvasti piinaavat kysymykset olleet jättäneet häntä rauhaan. Hän janosi vastauksia. Vuosien terapiaistunnot olivat kuitenkin onnistuneet hillitsemään tuota tiedon ja syiden etsimisen halua, mutta Angusin saapuminen hänen elämäänsä oli herättänyt sen roihun uudelleen. Vanhuksen ilmestyttyä sinä eräänä iltana Annabelin asuntoon, oli kirjailijatar saanut huomata, etteivät aikaisemmat ajatukset olleet kadonneet minnekään; Ne olivat vain patoutuneet kasaan alitajuntaan, odottamaan oikeaa hetkeä.
Pitäisikö Annabelin kuitenkin keskittyä vain nykyhetkeen? Ennen Anguksen saapumista, oli Annabel kyennyt elämään suhteellisen tasaista ja näennäisen onnellista elämää, mutta tällä hetkellä eteenpäin jatkaminen vailla vastauksia tuntui lähes mahdottomalta. Edellinen, näennäinen arki, tuntui nyt yhdeltä suurelta huijaukselta. Hän ei aikoisi padota itseään enää takaisin siihen keinotekoiseen tilanteeseensa. Enää ei tunteita ja totuutta paettu. Toisaalta nainen silti tiedosti myös heikkoutensa; Vastauksien janoaminen teki hänestä myös herkästi haavoittuvan. Hän tiesi olevansa suhteellisen helposti ylipuhuttavissa ja hetken aikaa Annabel epäili kaiken kokemansa olevan yksinkertaisesti vain huonoa tuuria. Aivan kuten Sheilakin oli sen sanonut. Ajatukset kuitenkin sysättiin pian pois. Kaikella täytyi olla suurempikin tarkoitus.
Kysymyksiin vastaaminen ei kuitenkaan ollut helppoa ja nainen olikin hetken hiljaa, vajoten syvemmälle tuoliinsa. "En vain osaa jättää ajatuksiani enää rauhaa", sanottiin äänensävy hieman pohtivana. "En kykene siihen. En enää nyt kun ne ovat jälleen tulleet takaisin. Edellinen elämä, se tasainen arki, tuntuu nyt todella keinotekoiselta. Kuin olisin vain huijannut itseäni. Hyötyisinkö muistamisesta tai etsimisestä kuitenkin jotain? En tiedä, mutta jokin sisälläni", tässä kohtaa nainen koputti sormellaan ohimoaan, vilkaisten terapeuttiin, "...väittää, että tämä asia tulee selvittää. Uskon - tai oikeastaan lähinnä haluan uskoa - että totuuden selvittämisellä todella voisin saada rauhan. Ehkä pääsisin eroon painajaisistani ja voisin aloittaa kaiken alusta. Saisin todellisen minäni selville ja kasvaisin ihmisenä. Voisin olla minä."

Kun keskustelu syventyi tarkemmin Amerikan matkan yksityiskohtiin ja Annabelin tapaamaan mieheen, vaihtoi kirjailijatar asentoa tuolillaan levottomasti. Kulmat kurtistuivat hetkeksi ja tämä käänsi katseensa pöytään. Aihe oli varsin epämiellyttävä.
"Olisit nähnyt hänet. Hän näytti aivan siltä, kuin olisi hypännyt suoraan jostain kauhuelokuvasta", sormia näpräiltiin mietteliäänä, kyborgin kuvan ilmestyessä varsin elävänä takaisin mieleen. "Kasvot olivat arpeutuneet, omituinen, vihreä tatuointi silmän alapuolella, kummallinen vehje oikeassa silmässä ja hänen toinen kätensä... Oikeastaan koko kättä ei edes ollut, sillä siihen oltiin parsittu kiinni ase.", katse kääntyi Sheilaan silmät pyöreinä. Hän oli hiljaa, miettien tapaamista vielä lisää. Annabelin aikaisemmat tuntemukset puskivat jälleen muistoina pintaan ja se sai naisen huokaisemaan.
"Eikä siinä vielä kaikki. Kun se mies osoitti minua aseellaan, en tiedä miksi, mutta sisälläni kuohahti. En ole koskaan tuntenut sellaista vihaa ja raivoa, se tuntui siltä kuin olisin ollut kone. Mieleni täytti kumma kiljunta ja minä olisin voinut vaikka tapaa hänet", ääni sortui loppua kohden ja käsi heitettiin suun eteen, katseen lasittuessa hieman. Silmiä räpyteltiin tiheästi, jotta kyyneleet eivät olisi lähteneet vierimään alas. Annabel oli edelleen varsin järkyttynyt kokemastaan eikä tuo ollut ennen tätä hetkeä kyennyt käsitellä sitä kunnolla kokonaan. Hän häpesi kokemaansa vihan tunnetta, sillä todellisuudessa Annabel ei ollut väkivaltainen. Hän ei edes ollut eläessään käsitellyt yhtäkään ampuma-asetta. Tai siltä hänestä ainakin tuntui.
"Se mies vain vaikutti niin vakuuttavalta ja hänen sanansa olivat pitkälti niitä samoja joista olen nähnyt unia. Miten sellainen voi olla edes mahdollista? Kuinka jokin epämääräinen amerikkalaismies on voinut tietää mitenkään minun unistani yhtään mitään?", Annabel ulahti epätoivoisesti, äänessä selvää kärsimättömyyttä.

Kun Annabel oli kieltänyt avaruusolentojen olemassaolon ja ehdottanut lääkkeiden vaihtoa, muuttui Sheilan olemus silmin nähden erilaisemmaksi. Annabel kohotti kulmiaan terapeutin kääntäessä katseensa lasittuneena pois ja hetken nuori nainen todella luuli Sheilan purskahtava itkuun. Huoli tuntui nousevan vuorostaan Annabelin sydämeen, näyn muistuttaessa siitä, kuinka omituisesti ystävä oli viime aikoina käyttäytynyt. Sheila oli surullinen, vaikka ei ollutkaan koskaan kertonut siihen syytä. Annabel puraisi hieman huultaan. Hänen olisi tehnyt mieli kysyä asiasta tarkemmin, mutta nainen rykäisi kurkkuaan ja pakeni tietokoneelle. Annabel päätti jättää kysmymykset tuonemmaksi; mikäli Sheilalla todella oli murheita, saisi nainen avautua hänelle. Niin kuin ystävä ystävälle.

"Minulle ei käy tämä päivä tai huominen", nainen alkoi tonkimaan vikkelästi laukkuaan, kun Sheila ehdotteli sopivia lääkärinaikoja. "Minulla on kaksi tapaamista huomenna ja tänään minun pitää saada sovitut luvut valmiiksi. Sairaslomaa en kuitenkaan voi ottaa. Olen jo muutenkin jäljessä aikatauluistani ja saanut kustantajani vihat niskoilleni. En halua enempää ongelmia urani kanssa, sillä Robinson hyvin temperamentinen mies ja hän uhkasi jo nyt epäsuorasti minua sopimuksen purkamisella", höpistiin samalla, kun laukusta tongittiin kalenteri esille jota selattiin hetki.
"Mutta ensiviikko käy, oikeastaan mikä aika vain. Luulen, että olen todellakin tohtorin tarpeessa", todettiin hymähtäen omille sanoilleen, vilkaisten Sheilaan.

Tämän jälkeen Annabel oli hetken hiljaa, kunnes lopulta tämä päätti ottaa härkää sarvista. Vaikka Sheila toimi edelleen tarmokkaasti ja tehokkaasti, näki tuosta silti sen ettei tämä ollut kunnossa. Annabel paransikin ryhtiään, rykäisten hieman kurkkuaan.
"Kuule, tiedän että tämä on minun terapiaistuntoni, mutta mitä sinulle nykyisin kuuluu?", aloitettiin kokeillen ja katse toista tarkkaillen, "Näin sen äskeinen ja minusta muutenkin tuntuu siltä, että olet ollut viime aikoina hieman poissaoleva. Miksi? Onko jotain sattunut? Voit luottaa minuun, tiedän omasta kokemuksestani, että puhuminen helpottaa."

[Fizdu]

Oli ollut turhaa olettaa että Annabel luopuisi päähänpinttymistään niin nopeasti - ei ketään luopunut nykyisistä ajatusmalleistaan vain siksi, että joku käski heitä tekemään niin. Se oli totuus, ja Sheila ymmärsi sen. Terapeuttien oli tarkoitus antaa potilailleen vain uusia ajatusmalleja ja vaihtoehtoja - oli ihmisensä itsensä päätettävissä, mihin hän tarttuisi ja mihin ei. Mutta Sheila vilpittömästi toivoi, että kirjailija kykenisi vielä unohtamaan kysymyksensä ja tuhoon tuomitun etsintänsä. Hän ei uskonut, että toinen koskaan kykenisi löytämään kaipaamiaan vastauksia ja siten kasvamaan haluamallaan tavalla. Mutta tässä tapauksessa hänelle ei jäänyt muita vaihtoehtoja kuin yrittää tukea ystäväänsä ja katsoa, mihin tilanne johtaa. Hän oli nyökännyt ystävälleen ymmärtävästi ja jatkanut eteenpäin kyborgiasiaan, mikä alkoikin yllättäen kuulostaa, mikäli mahdollista, vielä astetta mielenkiintoisemmalta.

Mikäli kaikki Annabelin kertoma oli totta eikä mielen temppuilua, mies tosiaankin kuulosti aidolta kyborgilta. Tietenkin sellaisia sai luotua myös taitavalla maskeerauksella, mutta todennäköisyys siihen, että joku kuluttaa niin paljon aikaa naamioidakseen itsensä vain pelästyttäkseen yhden epäonnisen turistin, kuulosti hyvin pieneltä. Ennemminkin siihen täytyi uskoa. Ja siinä oli Sheilan ongelma terapeuttina; uskoako vai ei? Ihmisenä hänellä ei ollut vaikeuksia uskoa. Hän oli tavannut Tohtorin ja käynyt ulkoavaruudessa - ilman muuta hän sulattaisi kyborgien olemassaolon. Ehkä jopa olettaisi automaattisesti niiden olevan olemassa. Mutta terapeutti? Ei hänellä ollut lupaa lähteä mukaan potilaan "villeihin kuvitelmiin". Työtoverit empimättä kiistäisivät hänen ammattitaitonsa, ja pahimmassa tapauksessa siirtäisivät Annabelin hoidon jollekin muulle. Mikäli hän tosissaan halusi uskoa - ja tämä oli ristiriitaista, sillä Annabelin puheet olivat selkeästi harhaisia, mutta järkytyksensä alla nainen näytti kuitenkin suhteellisen selväjärkiseltä - hänen täytyisi tehdä se salaa. Leikitellä ulospäin kollegoilleen kieltävänsä sanoista paistavan totuuden.

Pahinta tässä kenties oli, että päättäessään uskoa Sheilan olisi myönnettävä myös se, että Amerikassa riehui hullu kyborgi vapaana. Miten siihen olisi pitänyt reagoida? Olisiko kyborgi uhka useammillekin ihmisille? Pitäisikö hänen tehdä asialle jotain? Voi, hän niin tarvitsisi Tohtoria juuri nyt! Tai mitä tahansa ajanherraa, jotakuta, joka osaisi johdattaa kyborgit takaisin omalle seudulleen ja estää niitä murhaamasta viattomia ihmisiä! Tai ajamasta heitä hulluuteen, niin kuin tässä tapauksessa.
Hämillään Sheila huomasi ajattelevansa, mahtaisiko löytää toisenkin ajanherran, jos vain etsisi. Olihan Tohtorikin viettänyt täällä aikaa - miksei siis joku muukin? Toisaalta hän ei edes tiennyt, kuinka iso toisen laji oli populaatioltaan. Kenties heitä oli vain muutama.

Ja entä Annabelin kokemat tunteet? Murhanhimo, jopa? Ei tämä kuulostanut enää lainkaan siltä Annabelilta, jota hän oli pitkään hoitanut! Tämä oli erityisen huolestuttavaa. Mikäli naisen päässä todellaan oli sumentunut niin pahasti, että hänen olisi ollut mahdollista tappaa toinen ihminen - tai kyborgi - hänen olisi harkittava tarkkaan, uskaltaisiko hän edes laskea Annabelia takaisin kadulle ilman tarkempia tutkimuksia. Se voisi tapahtua uudelleen jollekin viattomalle ihmiselle. Hämmentyneenä ja huolissaan Sheila kurtisti kulmiaan. Tämä meni koko ajan vaikeammaksi, eikä hän ollut lainkaan varma mitä ajatella. Tuskin tämä enää saattoi olla mitään, mistä ei kannattaisi sen suuremmin huolehtia? Ihmiset kyllä löysivät itsestään uusia puolia ollessaan uhattuina ja hengenvaarassa, mutta toisen kuvailema reaktio näytti menevän yli normaalista itsepuolustuksesta - varsinkin, jos aseella osoittamisen lisäksi ei ollut tapahtunut muuta sen pahempaa henkistä tai fyysistä väkivaltaa.

Mietteissään Sheila hiveli leukaansa. Tästä hänen olisi pakko jutella kollegoidensa kanssa selvittääkseen, mikä osa tästä oli normaalia käytöstä ja mikä ei. Oire oli joka tapauksessa huolestuttava. "Hmmh", Sheila mietti, sillä ensimmäistä kertaa hän tuntui olevan oikeasti sanaton. Oliko tässä mahdollisuus johonkin dissosiaativiseen häiriöön? Sivupersoonaan? Yksinkertaisiin vihanhallintaongelmiin? Vai... heräsikö Annabelin sisällä sittenkin ne kyborgin vaistot, joita tuosta oltiin syytetty? Ei. Siihen Sheila ei ollut vielä valmis uskomaan. Annabel oli ihminen. Lihaa ja verta, aivan kuten hänkin. Hän oli tuntenut toisen niin pitkään, että olisi kyllä huomannut merkit ylimääräisestä metallista. "Myönnän, että tilanne on eriskummallinen, enkä osaa tarjota vastauksia. Voisi ehkä olla järkevää, että kerrot miehen tuntomerkit ja viimeisen sijainnin poliisille, ellet ole vielä tehnyt sitä. Mikäli hänellä on ollut jotain yhteyksiä sinuun, minkä perusteella hän on saanut tietoon yksityisasioitasi, on hyvä selvittää asia, ettei hän pääse uhkailemaan sinua enää enempää." Samassa päästettyään sanansa ulos Sheila katui sanojaan. Ei hän halunnut poliiseja vaarallisen kyborgin lähelle - mitä poliisi sille voisi? Ei mitään! Tähän olisi pakko saatava tietävämpi taho. Mutta sanottu mikä sanottu!

Onneksi Annabel ei ollut näyttänyt huomaavan hänen sortumistaan, vaan siirtyi katsomaan kalenteriaan. Toinen vaikutti kiireiseltä ja hylkäsi sairasloman, minkä kohdalla Sheilan täytyi tulla hanakasti vastaan. Ei hän voisi antaa toisen työskennellä moisessa mielentilassa! Varsinkaan, jos hän juuri oli miettinyt, saattoiko päästää naista edes ulos ovesta! Hän avasi suunsa kertoakseen eriävän mielipiteensä, kun Annabel totesi tarvitsevansa Tohtoria. Se oli taas uusi isku hänen tunteilleen. Mitä kohtalon pilkkaa tämä nyt oli?! Sentään Sheila yhtyi toisen sanoihin. Annabel olisi todellakin tarvinnut Tohtoria.
Tällä kertaa terapeutti erehtyi vuodattamaan kyyneleen ja useammankin. Hänellä oli liian monta lankaa tulessa juuri nyt! Hullu kyborgi, ystävä, josta hän ei osannut sanoa oliko toinen selväjärkinen vai ei - vaiko muuttumassa kyborgiksi! - ja omat piinaavat tunteensa. Oikeastaan hän olisi tarvinnut näihin kaikkiin ongelmiin Tohtoria. Ja toinen vain makasi itsekkäästi haudassaan!

Sheila rykäisi jälleen, pyyhki nopeasti kyyneleen pois ja kumartui etsimään laatikoista nenäliinoja samalla kun Annabel kysäisi hänen kuulumisiaan. Annabelilla oli itsellään ihan huikean vaikeaa, ja silti toinen kysyi hänen kuulumisiaan! Kuinka kultainen sydän toisella olikaan! Niin kiltti. Liian kiltti.
Nenäliinoja tarjottiin myös Annabelille, mutta hieman anteeksipyytävästi hymyillen kieltäydyttiin aiheen vaihtamisesta. "Olen otettu, että jaksat huolehtia hyvinvoinnistani, ja luotan sinuun kyllä, mutta tämä ei ole oikea aika eikä paikka. Meidän on tarkoitus huolehtia sinusta, eikä vointisi ole hyvä. Oikeastaan muutin mieltäni mietittyäni tarkemmin - nuo tunteesi siitä, miten olisit kyennyt kenties tappamaan toisen henkilön, on todella huolestuttava, eikä tunnu sopivan yleiseen luonteeseesi ollenkaan. Tutkisin sen syitä mielelläni lisää, enkä ole varma uskallanko päästää sinua pois, jollen voi olla varma, ettei kyseinen tajunnantilan hämärtyminen toistu uudelleen. Emme voi ottaa riskiä että päätyisit oikeasti satuttamaan jotakuta. Minun täytyy puhua tilanteesta kollegoitteni kanssa, ja mikäli he ovat samaa mieltä siitä, että taustalla saattaa olla jotain muuta kuin normaali itsepuolustusreaktio, voisit ehkä suorittaa muutaman tarkemman psykologisen kokeen. Ymmärrän, että olet kiireinen, ja tuntuu pahalta kuulla että Robinson painostaa sinua noin, mutta miltä tuntuu, jos jäisit toistaiseksi sisään osastolle? Alustavasti yhdeksi yöksi. Enkä millään voi suositella sinulle työntekoa. Olet kokenut traumaattisia kokemuksia, ja sinun täytyy saada käydä ne läpi rauhassa. Vahingoitat itseäsi liialla työnteolla." Sheila piti pienen tauon ja loihti ilkeilevän hymyn huulilleen, vaikka silmät olivatkin vielä itkuiset. "Ja mikäli saan sanoa epäammattimaisen mielipiteeni, mikäli Robinson ei ymmärrä tilannettasi moisten kokemuksien jälkeen, hän saa tunkea koko kustannusyhtiönsä sinne missä ei aurinko paista. Löydät kyllä jonkun paremmankin."

Hän katsoi Annabelia syvän myötätuntoisesi. "Ajattelen puhtaasti hyvinvointiasi. En halua rankaista sinua tai uraasi mitenkään. En vain voi ottaa omalletunnolleni sitä riskiä, että satutat itseäsi tai jotain muuta, sillä sanojesi mukaan tämä kuulostaa vakavalta. Mikäli suostut osastolle, pääset lääkärille suoraan ja saat sairaslomaa. Voisin kenties suositella vähän vahvempia rauhoittavia. Ja..." Sheila mietti mitä ajatuksiaan sanoisi ääneen ja mitä ei. "Kiitos huolenpidostasi. Lupaan että selitän paremmalla ajalla. Mutta nyt... Jos sinä lupaat keskittyä lepäämiseen, aion , tuota..." Niin. Hän aikoi etsiä jonkun, ketä osaisi auttaa häntä kyborgien kanssa, ja mikäli ei löytäisi, menisi kenties itse juttelemaan kyborgin kanssa. Hän ei ollut rohkea tai urhea, mutta uskoi myötätuntonsa ehkä auttavan. Ehkä kyborgi oli vain eksynyt planeetalle, ei päässyt takaisin, eikä sen enempää tiennyt miten käsitellä ihmisiä, ja näin tahattomasti aiheutti ongelmia. Se oli kuitenkin hyvin optimistinen näkymä, eikä hän luottanut siihen. "mh... Huolehdin asioistasi. Pyrin varmistamaan, että saat olla rauhassa häiriköiltä. Tarvitset sellaista aikaa." Pitäisikö hänen sanoa uskovansa kyborgiin? Toinen saattaisi tarvita myönnytystä siitä, että joku uskoi häntä. Mutta toisaalta, jos hän töksäyttäisi suoraan toisen olevan mahdollisesti oikeassa, tieto saattaisi olla toiselle liikaa, ja tämä terapiaistunto oli ollut jo aivan tarpeeksi rankka. Oli kenties parempi jättää se toiseen hetkeen. "Suostutko? Yksi yö? Voin tulla vielä työvuoroni jälkeen katsomaan sinua."

[Heta]

Annabel piti katseensa terapeutissaan odottaen. Hän tunsi kuinka kämmenet hikoilivat hieman, sillä nainen oli varsin jännittynyt; Jopa kirjailija itsekin tiesi sen etteivät murhanhimoiset ajatukset olleet tavallisia tai millään muotoja normaaleja täysjärkiselle ihmiselle. Hän koki tuntemuksistaan vahvaa häpeää, eikä asiasta puhuminen ollut siksi ollut naiselle mitenkään päin helppoa. Annabel pelkäsi jopa Sheilan tuomitsevan hänet. Hetken työhuoneessa oli täysin hiljaista sillä vaikutti siltä ettei terapeutti itsekään tiennyt, kuinka reagoida paljastuksiin. Joka tapauksessa kokemukset oltiin tuotu nyt sanallisesti julki eikä tilanteesta voitu enää perääntyäkään. Oli vain odotettava tulevaa. Sheila kyllä tietäisi mitä tehdä. Siihen Annabel halusi luottaa.

Sydän tuntui hetken aikaa kevyemmältä kun vastapuoli puhkesi viimein puhumaan. Toinenkin myönsi tapauksen olevan varsin erikoinen johon nainen nyökkäsikin vastaukseksi varsin huojentuneesti. Kerrankin joku viimein ymmärsi, mitä kirjailija parasta aikaa koki; tuntemukset ja kokemukset eivät olleet helpoimmasta päästä vaan hyvinkin rankkoja käsiteltäväksi yhden ihmisen mielessä. Sen sijaan puheet poliisista saivat nuoren naisen säpsähtämään. Annabelin oli pakko myöntää, että hän ei ollut tullut edes ajatelleeksi asiaa. Aivot olivat yksinkertaisesti käyneet viime aikoina kovasti ylikierroksilla eikä ajatus tälläkään hetkelläkään tuntunut mitenkään houkuttelevalta. Ensinnäkin, mitä poliisit voisivat tilanteelle tehdä? Ja toisekseen, mitä tapahtuisi Annabelin ja Anguksen tutkimuksille mikäli poliisit sotkettaisiin asiaan mukaan? Kulmat kurtistuivat ja nainen mutristi huuliaan miettivänä. Ehkä hänen tulisi kertoa kaikki suoraan Sheilalle.
"En voi sotkea heitä tähän mukaan", sanottiin hetken hiljaisuuden jälkeen. Hän tunsi nyt pettävänsä Anguksen, mutta toisaalta Sheilan oli tiedettävä totuus, sillä muutoin istunnosta ei olisi hyötyä.
"Muistatko sen miehen, josta kerroin alussa? Sen, joka tunkeutui asuntooni ennen Amerikan matkaa ja puhui salaliittoteorioista", siniset silmät kääntyivät hitaasti Sheilaan, naisen pidätellessä henkeään. Nyt tai ei koskaan. "Me teemme yhteistyötä. Tutkimme näitä asioita, sillä noh... En saisi sanoa tätä ja lupaa ettet puhu näistä asioista kenellekään, mutta myöskään hänkään ei muista menneisyydestään mitään", nainen vaikeni katse vakavana. Ehkäpä Sheilakin ymmärsi, että nämä kaikki kokemukset eivät yksinkertaisesti vain voineet olla puhdasta ja kurjaa sattumaa. Ei. Niihin oli oltava jokin syvällisempikin merkitys.
"Minusta vain tuntuu, että nämä asiat voisivat mahdollisesti liittyä toisiinsa. Edes jotenkin, sillä yhteneväisyyksiä on vain yksinkertaisesti liikaa", katse kääntyi takaisin pöydän kulmaan ja olkapäitä kohautettiin kevyesti. Nyt kun totuus myös Angusista oltiin tuotu julki, tunsi Annabel olonsa ehkä hieman keventyneemmäksikin. Hän luotti Sheilaan ja tiesi, että puhuminen helpotti aina. Eri asia sitten olisikin se, kuinka vanhus itse suhtautuisi uutiseen; toinen tuskin tulisi pitämään siitä, että Annabel vatvoi näin tärkeitä ja merkityksellisiä asioita terapeuttinsa kanssa. Varsinkin kun asioista luvattiin olla hiljaa. Annabel sulki silmänsä ja huokaisi raskaasti. Omatunto tuntui pistävän jälleen.

Annabel ei ollut varma mille Sheila purskahti itkuun. Hän ei tiennyt ajanherrasta nimeltä Tohtori eikä sen vuoksi osannut yhdistää sanojaan tai Sheilan tunnetilaa mieheen. Katse muuttui varsin myötätuntoiseksi Sheilan kokoessa itseään ja hetken Annabel todella sääli naista. Toisen romahduksen uskottiin kuitenkin liittyvän vain työstressiin, sillä Sheila teki todennäköisesti vain liikaa töitä ja siksi tunteet olivat nyt naisella herkässä. Sheila kuitenkin kieltäytyi sen paremmin kertomasta tilanteestaan. Annabel vastasi toiselle kulmien kurtistuksella ja tämä avasi suunsa, tarkoituksenaan väittää vastaan. Tietenkin Sheilan tulisi avautua! Toisaalta vastaan väittäminen olisi kuitenkin typerää tässä tilanteessa, sillä Sheila oli sanonut kertovansa asiasta myöhemmin. Sen sijaan Annabelin ajatukset siirtyivät varsin nopeasti Sheilan muihin sanoihin. Psykologinen koe? Se tietenkin kävi Annabelille, mutta osastolle meneminen? Se tuntui mahdottomalta! Ehdotus hieman loukkasikin naista sillä hän koki olevansa tarpeeksi selväjärkinen ulkoilmaan. Ehkä Sheila ei sittenkään halunnut ymmärtää totuutta?

Annabel kääntyi tuolillaan paremmin Sheilaan päin ja tämä pudisti päätään vakaasti. "En voi. Entä minun ja ystäväni tutkimukset? Työni? Elämäni? Osasto vain tuhoaisi minut. Älä laita minua sinne", katse oli anovana, "Ole kiltti." Vaikka Annabel oli jo pitkään ollut terapiassa, ei hän silti koskaan ollut ollut osastolla. Pelkkä ajatuskin pelotti. Se tuntui liian kahlitsevalta ja hetken nainen jopa katui koko terapiaistuntoaan. Ehkä hän oli vain ollut liian rehellinen ja siitä häntä nyt rangaistiin. Sillä rangaistukselta tuomio todella tuntui.
Annabel laski katseensa alas ja kuunteli hiljaisena toisen sanoja. Terapeutti ajatteli vain hänen hyvinvointia... Asia oli vakava... Rauhoittavia... Katse nousi hitaasti takaisin ylös ja hetken Annabel näytti kuin ei tietäisi mitä sanoa. Sheila kuitenkin lupasi pitää asioista huolta ja lopulta terapeutti ehdotti vain yhtä yötä lukkojen takana. Se tuntui inhimillisemmältä ratkaisulta vaikka loukkaantuneisuus ei ollutkaan kadonnut naisesta minnekään. Hänellä ei kuitenkaan tainut olla muuta mahdollisuutta. Annabel vajosi tuoliinsa ja nyökkäsi kerran huokaisten alistuneesti. "Hyvä on", myönnyttiin vaikka huoli painoi edelleen naisen kasvoja. "Mutta vain yksi yö ja lupaat tulla katsomaan minua?"

[Fizdu]

Poliisit olisivat poissa pelistä - hyvä! Hänen lipsahduksensa olisi turvassa. Omituista kylläkin Annabelilla oli omat syynsä pitää poliisit poissa asioista, ja tämä liittyi lähinnä toisen henkilön ja yhteisten salaisuuksien suojelemiseen. Toinen kertoi tekevänsä yhteistyötä salaliittoteoriotsijan kanssa - mikä meinasi, että hänen maanittelunsa nykyhetkeen tyytymisestä olivat todellakin tuhoon tuomitut - ja jakavansa yhteiset ongelmat toisen kanssa. Tarina alkoi kiinnostaa Sheilaa entisestään, sillä hänenkin täytyi myöntää jo pikkuhiljaa, että pelkkien yhteensattumien mahdollisuus oli jo aika pieni. Taustalla saattaisi sittenkin olla jotain merkityksellisempää, ja ennen kaikkea tämä saattaisi olla ensisijaisen tärkeää Annabelin hoidon kannalta. Jos Annabelin tapaus ei ollutkaan yksittäinen, niin kuin hän oli olettanut, kyseessä täytyi olla laajempikin oireyhtymä. Ja siinä tapauksessa hänen täytyisi olla yhteydessä muihin virastoihin, jos samankaltaisia potilaita oli ilmaantunut muuallekin. Joku muu olisi saattanut menestyä terapiassa paremmin kuin hän - ehkä jopa tietänyt sen niin kysytyn syyn, mistä tämä oli alkanut! Tai ylipäätään tiennyt paremmin, miten potilaitten oloa ja oireita olisi voinut helpottaa.
Harmi vain, että vaitiolovelvollisuus todellakin pakottaisi hänet olemaan hiljaa, eikä hän halunnut pettää Annabelin luottamusta varsinkaan nyt, kun toinen erillisesti pyysi häntä olemaan puhumatta asiasta. Hänen täytyisi hillitä halunsa ja vaieta. Mikäli muita potilaita oli, joku muukin keksisi kyllä ajan mittaan yhteyden. Täytyi vain odottaa. Ja se olisi saattanut muutenkin olla ylireagointia - olihan tuon miehen muistinmenetys voinut johtua ihan eri syistä kun Annabelin. Ei se varsinaisesti todistanut mitään.
Terapeutti ei kuitenkaan tuominnut toista, vaikka tuo olikin tunnustanut tehneensä aivan päinvastaisesti hänen neuvojensa kanssa. Tämä oli Annabelille tärkeää, ja syystäkin. Antoi sen olla. "Voit olla varma että kertomasi pysyy vain näiden seinien sisällä. En puhu mitään toveristasi. Tässä voi itseasiassa olla mahdollisuus saada sinulle sellaista vertaistukea, josta voi olla sinulle apuakin. Ehkä löydätte yhdessä ne puuttuvat palaset asioiden välillä. Joka tapauksessa tuosta voi seurata paljon positiivistakin, vaikka pyörittekin negatiivisten aiheiden ympärillä. Toivon vilpittömästi, että hyötyisitte molemmat toiminnastanne. Kunhan vain olet varovainen."
Omatunto alkoi pistelemään Sheilaakin Annabelin panikoidessa osastolle menosta. Vaikka hän vain yritti auttaa ystäväänsä ja toimia kaikkien parhaaksi, oli hänellä silti aavistuksen tunne, että hän petti toisen luottamuksen. Ja mikä oikeus hänellä toisaalta oli määrätä toisen elämästä? Ei mikään. Ainoaksi lohduksi jäi se, etteivät ihmiset aina nähneet omaa tilannettaan nykyhetkessä, mutta jälkeenpäin kyllä kiittelivät tarjotusta avusta. Ehkä tässäkin tapauksessa kävisi niin.

Terapeutti liikehti hieman vaivaantuneena ja harkitsi jo hetken mikäli tosissaan antaisikin periksi ystävälleen, mutta Annabel näytti luovuttavan taistelun ennen häntä jo suostui yhteen yöhön. Se huojensi häntä hieman, sillä nyt hän tietäisi kirjailijan olevan turvassa, mutta syyllisyys ei vielä hävinnyt mihinkään. Hän saattoi aistia ettei toinen suostunut tähän mielellään, ja pahimmillaan tilanne voisi haavoittaa heidän suhdettaan ja laimentaa terapian tehokkuutta. Sitä hän ei halunnut. Mutta tässä tilanteessa ei ollut paljon vaihtoehtoja. "Kiitos", hän kiitti aidosti ja yritti välittää kiitollisuutensa myös katseellaan. Kiitoksen takaa löytyi kuitenkin pieni pala anteeksipyyntöäkin. "Yksi yö ja tulen takuulla katsomaan. Muuta en pyydä. Tiedän että se on rankkaa ja epämiellyttävää, mutta pystymme sillä aikaa varmasti selvittämään tilannettasi paremmin ja varmistamaan hyvinvointisi jatkossakin. Se on tärkeää. Ymmärrän, jos pyyntöni tuntuu epäreilulta ja julmalta, mutta toivon että se ei vaikuta suhteeseemme. Haluaisin kovasti pitää läheiset välit sinuun."

Terapeutti vilkaisi kelloa. Yhtäkkiä hän huomasi olevansa äärimmäisen väsynyt. Silmät tuntuivat itkemisen jälkeen painavilta ja mieli olisi tehnyt huokaista pitkään ja raskaasti. Oikeastaan hän tunsi itsensä epäonnistuneeksi. Ammattilaisen ei kuulunut itkeä potilaansa edessä. Ja ystävän ei kuulunut pakottaa toveriaan epäreiluihin järjestelyihin ja sen lisäksi vielä evätä tietoja oudosta käyttäytymisestään. Hänhän oli aivan kelju, vaikkei mitään pahalla tarkoittanutkaan. Ensimmäistä kertaa Sheila huomasi harkitsevansa muitten ehdottamaa sairaslomaa itselleen. Ei lepäämiseen, mutta Annabelin auttamiseen. Hänen työstään ei kuitenkaan näyttänyt tulevan mitään - hän ei voisi sortua itkemään toistamiseen toisen asiakkaan edessä. Muut eivät välttämättä ymmärtäisi yhtä helpolla, ja hän voisi menettää potilaitaan.

"Suoraan sanottuna tunnen itseni aika kurjaksi ystäväksi juuri nyt. Toivottavasti saan sen anteeksi ja annat minulle mahdollisuuden korvata sen toiste. Lisäksi olin hyvin epäammattimainen - olisit ansainnut paremman istunnon. Mutta meillä on silti vielä muutama minuutti aikaa. Haluatko vielä puhua tarkemmin jostain, vai saatanko sinut lääkärin luo? Osastolääkärin pitäisi tavoittaa muutaman minuutin varoitusajalla. Vuoroni loppuu kolmelta, pääsisin sen jälkeen suoraan luoksesi. Ellet halua, että tuon sinulle jotain? Tarvitsetko kotoasi tavaroita? Autan kyllä mielelläni, jos on jotain, millä voin helpottaa oloasi."

[Heta]

Sheila lupautui olemaan hiljaa ja naisen loppu sanat saivat myös Annabelin nyökkäilemään kiihkeästi. Tutkimukset olivat tärkeitä hänelle ja siksi oli myös huojentavaa kuulla, että Sheilakin oli asiasta samaa mieltä. Annabel hymyili pienesti, sillä naisen olotila tuntui nyt hivenen kevyemmältä. Vertaistukea Annabel tarvitsikin. Vaikka koko kahden ihmisen tutkimus olikin vasta alussa, uskoi kirjailija vahvasti siihen, että yhdessä Angusin kanssa he voisivat todella selvittää totuuden muistin menetyksistä. Ja vaikka totuus ei koskaan selviäisikään.... Tutkimus valoi silti toivoa sydämeen, sillä yhteistyö edusti naiselle myös vahvasti oljenkortta johon tukeutua henkisesti saman henkisen ihmisen kanssa. Sitä voisi kutsua tietyllä tapaa ehkä jopa toveruudeksi - vaikka vanhus olikin luonteeltaan täysin erilaisempi kuin tyyni ja herkkä kirjailijatar itse. Yhteiset ominaisuudet olivat silti onnistuneet luomaan tietynlaisen, kevyen luottamussuhteen toiseen ja se tuntui siksi tärkeältä.

Sheila vaikutti olevan pahoillaan päätöksestään, eikä Annabel voinut olla hymyilemättä hieman; Vastapuolen vahvuutena oli aina ollut kyky samaistua potilaidensa tuntemuksiin. Se oli ollut ominaisuus johon myös Annabel oli kyennyt luottamaan aikoinaan ja sitä nainen itse arvosti myös hyvin paljon. Vaikka päätös osastolle joutumisesta kaihersikin mieltä, ei kirjailija kuitenkaan voinut olla varsinaisesti vihainen ystävälleen. Päätös oli loukkannut, mutta syvällä sisimmissään Annabel silti tiesi Sheilan ajattelevan vain hänen parastaan - aivan kuten terapeutti oli niin sanonutkin. Vaikka osasto tuntui vankilalta, ja tietyllä tasolla jopa rangaistukselta, menisi yksi yö lukkojen takana kuitenkin nopeasti. Sheila tulisi seuraavana päivänä katsomaan ja hän pääsisi kotiin. Sitten tutkimuksia ja töitä voitaisiin jälleen jatkaa.
"Hmm, en usko, että tarvitsen sinne sen suuremmin mitään", Annabel totesi mietteliäänä. Mielessä käväisi nopeasti oma läppäri, mutta Sheilan tietäen, terapeutti ei todennäköisesti tulisi siihen myöntymään. Tämähän oli nimenomaa vaatinut sitä, että kirjailijan tulisi vähentään työntekoa. Sitä paitsi, työt kyllä voisivat odottaa huomiseenkin vaikka Annabel joutuisikin perumaan tältä päivältä menonsa. Se tuntui kuitenkin nyt yllättävänkin merityksettömältä. Hiivatin Robinson. Huomenna olisi kuitenkin uusi päivä.

Annabel vilkaisi nopeasti seinällä tikittävää kelloa. Vaikutti siltä, että istunto alkaisi olla ohitse, sillä asiat oltiin saatu käsiteltyä. Vaikka ahdistus ei varsinaisesti ollutkaan kadonnut, tuntui kirjailijasta kuitenkin siltä, että hän oli edistynyt. Ajatukset oltiin ainakin saatu takaisin kasaan ja niitä oltiin pohdittu yhdessä terapeutin, mutta myös ystävän, kanssa. Tällä hetkellä asiat eivät näyttäneet enää niin synkeältä, vaikka nainen olikin edelleen kovin hajalla.
"Mutta älä huoli, Sheila. Minä kyllä pärjään, enkä ole sinulle vihainen tästä. Tiedän, että ajattelet aina muiden parasta", Annabel tokaisi myötätuntoisesti, nousten samalla seisomaan. Laukku heitettiin olalle ja tämä kääntyi vielä Sheilaan päin. "Menen aulaan odottamaan lääkäriä, mutta toivoisin, että tulisit katsomaan minua heti, kun kykenet", jatkettiin. "Se olisi minulle kovin tärkeää."

[Fizdu]

Helpottunut hymy nousi Sheilan huulille Annabelin rauhoittelun myötä. Hän kyllä uskoi toisen pärjäävän, mutta sanoista huolimatta oli vaikeaa sisäistää kokonaan, etteikö toinen kantaisi lainkaan kaunaa - toinen tuntui hänen mielestään vielä aavistuksen torjuvalta ja kylmäkiskoiselta. Tunne taisi tosin olla taas vain hänen päässään, ja hänen olisi varottava jäämästä vatvomaan siihen. Jos hän olettaisi Annabelin pitävän yllään vihaa sanoistaan huolimatta, hän syyllistyisi ennakkoluuloihin ja toisen tuomitsevaan mielen lukemiseen, eikä niistä seurannut koskaan mitään hyvää. Joten oli jatkettava eteenpäin yhtä sinnikkäästi kuin mummo lumessa.

Annabel heitti laukun olalleen ja Sheila nousi ylös saattamaan toisen olalle. "Tulen heti kun mahdollista", terapeutti lupasi vielä kerran, ennen kuin toinen katosi aulaan ja ovi sulkeutui hänen perästään. Yksin jäätyään Levett nojasi hetken otsa ovea vasten ja hengitti syvään. Epätodellisuuden tunne syöksyi hänen vastaansa, ja vasta kymmenes sisäänhengitys sai hänet uudestaan liikkeelle. Koska istunnossa oli tullut esille paljon informaatiota ja pieniä yksityiskohtia, hänen olisi tarpeen kirjoittaa ne heti ylös, ettei mitään unohtuisi. Potilasraporttiin hän kirjoitti vain sen mikä oli tarpeellista, ja jatkoi yksityisiä muistiinpanoja omaan vihkoonsa. Joskus hän haaveili mahdollisuudesta videokuvata istunnot, mutta se vaati jo kalliiden laitteiden ostamista ja lupaa jokaiselta potilaalta erikseen.

Sheilan työpäivä jatkui uusilla potilailla, lyhyillä kahvitauoilla ja luvatulla palaverilla kollegoiden kesken. Hän oli onnistunut vakaannuttamaan mielentilansa varsin kiitettävästi kiinnittämällä huomionsa vain nykyhetkeen, ja siksi tuntui suhteellisen helpolta jutella Annabelista työtovereidensa kanssa. Ainakaan hän ei alkanut enää tunteelliseksi, ja onnistui piilottamaan istunnon aikana tulleet tunnekuohut. Ja hetkeä ennemmin hän oli soittanut osastolle varmistaakseen Annabelin sijainnin - hoitajat varmistivat Annabelin tulleen sisälle. Uusi lääkitys oli kuulemma tarkoitus aloittaa heti illalla.

Kollegoiden mielipide tuntui jakautuvan kahtia, ja keskustelu kesti pitkään. Osa oli sitä mieltä että koettu murhanhimo oli juuri ja juuri vielä normaalin käytöksen rajoissa, eikä siitä tulisi huolestua sen suuremmin - ja toinen puoli väitti sen menevän yli. Kompromissina he totesivat testien ja tarkkailun olevan toistaiseksi tarpeen. Mutta päteviä syitä Annabelin pitämiseksi pidempään osastolla ei nähty, mikäli uusia merkkejä kyseisenlaisesta murhanhimosta ei nähtäisi.

Hänellä olisi siis hyviä uutisia vietävänään Annabelille. Psykologian testitkin olivat järjestyneet jo huomiselle, ja nainen olisi vapaa lähtemään heti niiden jälkeen, todennäköisesti jo hieman puolenpäivän jälkeen - mikäli kaikki siis menisi hyvin. Tällä hetkellä Sheila toivoi että kirjailija olisi kyennyt rentoutumaan. Oli kulunut jo useampi tunti Annabelin lähdettyä hänen luotaan, ja siinäkin ajassa olisi jo ollut mahdollista tapahtua paljon. Hän olisi iloinen jos löytäisi toisen vaikka juttelemasta muiden potilaiden kanssa - tai tekemässä jotain, mikä osoittaisi naisen keskittyvän johonkin muuhun kuin oman tilanteensa vatvomiseen.

Työpäivä oli ollut pitkä ja terapeutti tiesi olevansa rättiväsynyt päästessään kotiin, mutta meni silti vielä piipahtamaan osastolla. Tällä kertaa hän aikoi kohdata Annabelin enemmän ystävänä kuin terapeuttina. Hetken hän oli harkinnut vievänsä Annabelille kuitenkin jotain mukavaa piristykseksi, muttei ollut halunnut viivyttää menoaan kauppareissulla, eikä läheisessä kanttiinissa ollut mitään viemisen arvoista.

Koska hän ei tiennyt, mitä Annabel olisi tekemässä, päätti hän mennä kysymään hoitajilta toisen huonetta, mikäli kirjailija ei olisi yleisissä tiloissa häntä vastassa ja huomaisi hetimmiten hänen tuloaan.

// Päädyin nyt tällaseen skippaukseen, mutta voidaan alottaa uusikin peli tuolle toiselle kohtaamiselle jos se tuntuu loogisemmalta! //

[Heta]

// Jatketaan vaan tässä. Se on helpointa. //

Annabel soi Sheilalle vielä viimeisen hymyn ennen kuin tämä astui työhuoneesta käytävälle. Vaaleakutri käveli aulaan, josta oletti lääkärin noutavan hänet ja istahti vapaalle penkille odottamaan. Nyt kun Sheila ei ollut enää turvana, tuntui naisesta tällä hetkellä kovin tyhjältä. Vaikka Annabel ei varsinaisesti ollut peloissaan, ei tuo siltikään yksin ollessaan tiennyt, kuinka osastoon tulisi suhtautua. Entäpä jos hän ei pääsisikään sieltä enää pois?

Osastolääkäri saapui kuitenkin turhan pian. Annabel nielaisi äänettömästi. Enää ei voinut perääntyä. Kirjailija johdatettiin hänelle sopivalle osastolle, neljänteen kerrokseen. Huokaus karkasi naisen huulilta tämän tuntiessa kuinka suuret lasiovet painautuivat kiinni hänen selkänsä takana ja katse suunnattiin ehkä hieman orvosti ympäristöön; Osasto ei varsinaisesti vastannut hänen villejä kuvitelmiaan ja nainen joutui mielessään myöntämään olevansa jopa positiivisesti yllättynyt paikan tasosta. Osasto ei ollut lainkaan karu tai samanlainen kuin vaikkapa elokuvissa, vaan varsin kodikkaasti ja lämmin henkisesti sisustettu kerros. Aula oli suuri ja tilava ja ikkunoista paistoi luonnonvaloa, luoden ympäristöön harmoonisen ilmapiirin. Tietyllä tasolla pelkkä paikan henki valoi jopa turvallisuutta potilaidensa sydämiin, vaikkakin ikkuna ja sieltä paljastuva maisema muistuttikin Annabelia vapaudesta. Ääni naisen pään sisällä muistutti kuitenkin, että hän joutuisi olemaan täällä vain yhden yön. Sitten hän voisi mennä.

Annabel pääsi varsin nopeasti osaston lääkärin juttusille. Hänen yleistä tilannetta kartoitettiin ja keskusteltiin mahdollisesta, uudesta lääkkeestä. Lääkityksen uskottiin olevan sopivampi ja hän saisikin aloittaa sen jo tänä iltana. Se sopi Annabelille.
Kun keskustelu oli ohitse, sai Annabel osaston viralliset vaatteet ylleen ja tuo joutui luovuttamaan kännykkänsä ja lompakkonsa hoitajien haltuun. Se ei juurikaan mieltä kohentanut ja omaisuudesta luovuttiinkin varsin nihkeästi. Tämän jälkeen naiselle näytettiin tämän oma huone, jonka jälkeen hänet jätettiin yksin, kehoituksen kera osallistua aulan toimintaan.
Kun hoitaja oli poistunut paikalta, istahti Annabel sängylleen. Sänky oli pieni ja kapea, mutta huoneen värimaailma henki samanlaista tunnelmaa kuin muutkin osaston tilat. Se sai kirjailijan kuitenkin tuhahtamaan.

Annabel olisi ehkä ollut koko päivän huoneessaan ellei uteliaisuus olisi viimein nostanut naisessa päätään. Hänellä ei ollut tekemistä pienessä kopissa, sillä osaston ainoa televisio ja muu elämä oli tällä hetkellä aulassa. Kirjailijatar siis nousikin sängyltään ylös ja hipsi takaisin aulaan. Katse haravoi ympäristöä jälleen; paikalla ei ollut tällä hetkellä moniakaan potilaita, mikä sopi Annabelille paremmin kuin hyvin. Hän saisi olla rauhassa. Nainen istahtikin eräälle sohvalle ja asetti kädet syliinsä. Katse käväisi nopeasti päällä olevassa televisiossa, mutta sen tarjonnan todettiin olevan varsin yksitoikkoista eikä mielenkiinto ohjelmaan kestänyt kovinkaan pitkään. Hän kaipaisi jotain muuta... Hän kaipasi kotiin. Sormia alettiinkin näpräämään varsin avuttomasti, sillä loppujenlopuksi nainen ei tiennyt, kuinka päin aulassa oikein olla. Koko tilanne tuntui varsin luonnottomalta ja hetkittäinen turhautuneisuus nostikin naisessa päätään. Vaaleatukka sulki kuitenkin silmänsä ja muistutti jälleen päättäväisesti kestävänsä yhden yön. Se menisi nopeasti. Hänen tulisi vain purra hammasta yhteen.

Kun Sheila lopulta saapui työpäivänsä jälkeen osastolle, oli Annabelin tilanne jo aavistuksen verran parempi sillä alkuongelmistaan huolimatta tämä oli lopulta onnistunut asettumaan edes näennäisesti aloilleen. Nainen olikin nyt siirtynyt erään suuren pöydän ääreen täyttelemään hajamielisesti ristikoita ja tämä nostikin nyt katseensa terapeuttiin nähdessään tuon. Kevyt hymy kävi tuon huulilla. "Hei", heilautettiin kättä kerran ilmassa.

[Fizdu]

Annabel paikannettiin helposti ja nopeasti, sillä kirjailija heilautti hänelle sirosti kättään. Vaikkei toisen tunnistaminen näyttänyt loppujen lopuksi edes kovin hankalalta - tila, jossa he olivat, käsitti Annabelin lisäksi vain kolme potilasta ja yhden hoitajan. Moni näytti vetäytyvän mielummin omaan rauhaansa, ja Sheilaa vilkaistuaan yksi noista kolmestakin päätti vaihtaa maisemaa. Tunnelma oli suorastaan ankea - kaikkea muuta mitä Sheila oli toivonut, mutta jotain sellaista, mitä hän oli kyllä osannut odottaa. Seuranpuutteen ja huonon teeveetarjonnan takia olikin siis ymmärrettävää löytää Annabel sanaristikoiden parista. Kävellessään ystävänsä luo terapeutti mietti vielä, miksi tämän täytyi olla taas yksi niistä päivistä, kun yksikään hyvä toive ei voinut toteutua. Hän oli toivonut Annabelin löytävän itselleen seuraa tai jotain mielekästä tekemistä, mutta hän ei voinut luottaa ristikoiden maagisiin voimiin kadottaa epätoivotut ajatukset. Vaikka toinen vaikutti selkeästi rauhallisemmalta, Sheila uskoi silti ikivanhaan uskomukseen, jonka mukaan ristikkojen ainoa yhteiskunnallinen tehtävä oli joko viestittää äärimmäisestä tylsistymisen tunteesta, tai salata omat ajatuksensa keinotekoisen tekemisen taa. Miksi muuten joku jaksaisi tehdä jotain niin turhanpäiväistä?

"Hei", Sheila hymyili ja tervehti toista takaisin istuutuessaan toista vastapäätä. Hän nyökkäsi valvontavuorossa olevalle hoitajalle, teki eleen jonka mukaan kertoi olevansa vapaalla ja keskittyi sitten Annabeliin. "Mikäli saat tuosta todellakin jotain selkoa", hän jutteli ristikkoihin viitaten. "Olet todellakin viisaampi kuin minä. Minä en tajua noista hölkäsen pöläystäkään."

Hän tarkkaili kirjailijaa, yritti lukea tuon tunnetilaa ja ajatuksia, ja samalla piilottaa omaa väsymystään. Vaikka osaston tuolit olivat tunnettuja kovuudestaan, Sheilasta ne tuntuivat nyt juuri niin pehmeiltä, että niiden päälle olisi voinut nukahtaa. "Kuulin että lääkärikäyntisi oli mennyt hyvin ja sait uuden lääkityksen. Muista vain soittaa heti, jos siitä ilmenee jatkossa jotain ongelmia. Pidin palaverin muiden kanssa, ja tulimme lopputulokseen, että toistaiseksi - tarkoitain, toivottavasti ei tulevaisuudessakaan - meillä ei ole pakottavaa syytä pitää sinua täällä. Saat lähteä huomenna heti psykologisten testien jälkeen, jotka varmistuivat kello yhdeksitoiksi. Ei siis enää kovin kauaa näiden rumien seinien sisällä." Sheila vilkuili hieman huvittuneen oloisena ympärilleen. "Olen aina ollut sitä mieltä, että nämä seinät pikemminkin aiheuttavat mielisairauksia ja luovat itsemurhaimpulsseja sen sijaan että hoitaisivat niitä... Älä tosin sano sitä muille! Mutta ihan tosissaan, katso nyt tuotakin nurkkaa...kirkkaansininen nurkkaus ja keltainen tuoli? Mieskö tämän on sisustanut?"

Levett tajusi välttelevänsä kysymystä, jonka alun perin olisi halunnut esittää heti ensimmäiseksi. Hän ei tiennyt, oliko tehnyt sen tahallaan vai ei, mutta saattoi olla, että se oli hänen tapansa yrittää olla tuntematta enää lisää syyllisyyttä. "Millainen olosi on?" Hän kysyikin siis viimein. "Vaikutat hieman paremmalta, vaikkakin ehkä kalpealta. Mutta syyttäkäämme siitä sisustusta - tämän rinnalla itse sademetsäkin vaikuttaisi kalpealta. Oletko saanut kontaktia kehenkään? Juttuseuraa edes pariksi minuutiksi? Ja sinulta löytyy yhä kaikki, ettet tarvitse mitään?"

[Heta]

Annabel huomasi tunnetilansa kohonneen huomattavasti positiivisempaan suuntaan Sheilan ilmestyttyä näkyviin. Tämä paransi asentoaan ja teki pöydälle paremmin tilaan, terapeutin istuutuessa aloilleen. Nainen naurahti tuon sanoille ja vilkaisi ristikoihin osin huvittuneena.
"Taidat erehtyä tällä kertaa, en tajua itsekään nästä yhtään mitään", virnistettiin hieman ja ristikot työnnettiin lopulta syrjemmälle. Nyt oli parempaakin tekemistä kuin uhrata ajatuksiaan moisiin jonninjoutavuuksiin. Kirjailija ei ollut koskaan välittänyt ristikoista, mutta toisaalta ne olivat tällä kertaa tarjonneet muiden virikkeiden puutteessa edes hetken pakokeinon ympäristön ajattelusta. Harmaat seinät olisivat tehneet hänet vain hulluksi, sillä Annabel ei ollut kiinnostunut ottamaan kontaktia muihinkaan. Hän halusi selviytyä päivästään rauhassa ja kunnialla. Niin kuin vankikin selviytyi tuomiostaan. Tai siltä Annabelista ainakin tuntui.

Sheilan kertoessa kuulemastaan Annabel nyökkäili vahvistukseksi. Lääkärin tapaaminen oli todella sujunut olosuhteisiin nähden hyvin ja uusista lääkkeistä uskottiin olevan parempaa apua. Toisaalta vaikka Annabel olikin itse lääkityksen vaihtoa ehdottanut, koki nainen tällä hetkellä silti ne ristiriitaisina; Tavallaan nainen toivoi niiden herättävän hänet ikuisuuden kestäneestä painajaisestaan ja viime aikojen tapahtumista, mutta toisaalta tuntematon - tai lähinnä tuntemattomien lääkkeiden syönti - oli silti pelottavaa. Entäpä jos hänen ajatuksensa, kokemuksensa ja tuntemukset olisivatkin oikeassa? Siinä tapauksessa lääkkeet vain turruttaisivat hänet totuudelta. Kuka silloin jatkaisi tutkimuksiakaan? Kokemuksien kanto oli silti myös raskasta eikä Annabel ollut varma siitä, jaksaisiko hän ilman lääkitystä niitä kantaakaan. Kaikki tuntui selväjärkisenä liian vaikealta ja mahdottomalta. Lääkkeet taas tarjosivat pienen tuen. Mutta oliko keinotekoinen tuki kaiken tuntemuksien turruttamisen arvoista?

Sen sijaan terapeutin sanat osaston sisustuksesta saivat Annabelin työntämään huolet hetkeksi syrjempään. Vaaleatukkainen naurahti ja vilkaisi myös ympärilleen, huvittuneen hymyn pysyessä edelleen tämän huulilla.
"Lupaan vaieta kuin muuri", naureskeltiin, Annabelin vilkaistessa ystäväänsä. "Mutta mikäli sisustuksen takana todella on mies, niin luulen tämän miehen olleen lähinnä umpisokea. Aula ei ole vielä mitään. Näkisitpä huoneeni. Harmaata tapettia, yksi nuhruinen tuoli ja sänky. En tosin ole varma, voisiko paikkaa edes huoneeksi kutsua. Luulen sen olleen lähinnä entinen varasto!", laskettiin leikkiä. Oikeastaan keskustelu sisustuksesta oli saanut Annabelin jo huomattavasti paremmalle mielelle. Hän huomasi itsekin nauravansa nyt aidosti pitkästä aikaa ja tunne tuntui rentouttavalta. Kuinka paljon hän olikaan kaivannut elämäänsä kadotettua iloa. Hymyileminen tuntui melkeinpä omituiselta pitkän ajan jälkeen.
"Mutta kiitoksia Sheila, että saavuit paikalle. Arvostan sitä", katse vakavoitui hieman, vaikkakin kevyt, kiitollinen hymy suotiinkin vielä terapeutille. "Et uskokaan, miltä tuntuu nauraa taas pitkästä aikaa. Tähän voisi melkeinpä jopa tottua", murjaistiin vielä hymähdyksen kera. Katse tutki toisen kasvoja. Vaikka Annabel ei ihmismielen saloja tuntenutkaan, vaikutti Sheila kuitenkin hieman väsyneeltä. Ehkä pitkä työpäivä oli ottanut naisesta veronsa? Aikaisempi tilanne ja Sheilan romahdus valui väistämättä Annabelin mieleen, mutta muistokuvan annettiin olla. Ääni mielessä muistutti jälleen siitä, että Sheila kertoisi kyllä kaiken ajallaan. Hänen tulisi vain odottaa. Mutta kuinka pitkään? Jaksaisiko Sheila kantaa kaikki murheensa siihen asti kunnes tämä olisi valmis avautumaan?

Kun Sheila kysyi viimein Annabelin olotilaa, oli kirjailijatar hetken hiljaa. Tämä nojasi paremmin tuoliinsa ja huokaisi. "Paremmin. Olen kyennyt hieman rentoutumaan täällä, vaikka kaipaankin kotiin", todettiin varsin totuudenmukaisesti, käden nyprätessä pöydän kulmaa mietteliäänä. Katse nousi kuitenkin jälleen ylös, ystävään vilkaisten. "En halua täältä uusia ystäviä tai juttuseuraa. Olen päättänyt, että kestän tämän kaiken yksin huomiseen asti ja palaudun sitten kotiin. Jatkan elämääni. Tämä on vain välipysäkki jossa haluan olla rauhassa", sanottiin olkapäitä hieman kohauttaen.
"Sitä paitsi, en tiedä, mitä muiden kanssa voisi edes jutella. En halua, että yksikään tunnistaisi minua urani kautta. Tiedäthän, se merkitsisi huonoa mainetta enkä halua asettaa uraani vaakalaudalle", väistämättä ajatukset lipuivat jälleen töihin. Ura oli naiselle kaikki kaikessa sillä toisaalta kirjoittaminen oli pystynyt pitämään hänet järjissään. Kirjoittamisen voimaannuttavaa tunnetta ei voittanut mikään ja ajatus sai Annabelin huulille hymyn.
"Ikävöin tälläkin hetkellä tietokonettani. Minulla olisi paljon kirjoitettavaa. Tähtien välisistä sodista, vallan himoisista metallisista roboteista, sankareista ja pahiksista", katse muuttui hetkeksi aikaa hieman unelmoivaksi, mutta pian Annabel vilkaisi toiseen hieman syylisenä. Hän ei tiennyt, mikä Sheilan kanta oli scifiin. "Tiedän, se on hieman lapsellista. Mutta aihe vain inspiroi. Ne kaikki ovat tulleet unistani. Ammennan niistä kaiken. Koko urani."

[Fizdu]

Annabelin nauru täytti Sheilan sydämen puhtaalla ilolla ja rakkaudella - kuinka ihanaa olikaan kuulla toisen nauravan noin aidosti! Varsinkin aamuisen episodin jälkeen se tuntui melkein kuin jumalan suomalta lahjalta. Se tuntui kuin suuren painon nostamiselta pois terapeutin harteilta - Sheila rentoutui ja näytti miltein sulavan tuoliinsa ystäväänsä seuratessa. Iloinen hymy valtasi hänen huulensa ja levisi sitä kautta silmiinkin. Tässä oli toivoa. Tässä oli viimeinkin sitä toivoa, jota aamupäivällä oltiin haettu. Se sulatti hieman hänen väsymystään ja antoi enemmän voimaa olla nykyhetkessä. "Paras tottuakin!" hän yritti kannustaa ystäväänsä pitämään ilostaan kiinni. "On ihanaa nähdä kuin naurat. Se on kuin sateenkaari myrskyn jälkeen - pienikin tuollainen kaunis hetki voi korvata kaikki aiemmat kärsimykset." Hieman suruissaan hän katsoi miten Annabel alkoi jälleen vakavoitua. "Joten kiitos kun näytit sen minulle. Jo pelkästään sen takia oli vaivan arvoista tulla tänne."

Sheila kuunteli toisen selontekoa voinnistaan ja nyökkäili ymmärtäväisenä. Toisen päätökset olivat surullisia, mutta saattoi nähdä hyvin miksei toinen tahtonut nähdä vaivaa uusien ihmissuhteiden solmimiseen - niistä olisi jatkoa ajatellen vain turhaa vaivaa, eikä ketään voisi taata, että täältä yhtään tyydyttävää ihmissuhdetta irtoaisi. Se oli normaalia ajattelua jopa niiltä, ketkä viettivät pidempiä aikoja osastojen sisällä. Kaikki kuvittelivat pääsevänsä pois tarpeeksi pian, jotta tutustuminen olisi turhaa, tai jollei itse pääsisi, juttukaveri ottaisi ja lähtisi. Tavallaan osastosuhteet saattoivat olla kuin tulen kanssa leikkimistä - joko ne oikeasti piristivät, tai toivat mennessään vain enemmän menetystä ja surua.
Ja toisen ura. Sekin oli tosiaan varjelemisen arvoinen asia, vaikka toisaalta lehdistö todennäköisesti saisi tietonsa halutessaan aina jotain kautta, jutteli Annabel täällä jonkun kanssa tai ei. "On ihan hyvä olla varovainen", terapeutti myönteli ennen kuin kirjailija ehti ikävöidä tietokonettaan. "Ja tämä on kieltämättä hyvin lyhyt aika tutustua kehenkään. Kantavia suhteita on vaikeita luoda niin nopeasti. Mutta koita vaikka silti tarkkailla muita täällä - kenties jos saisit inspiraatioita kirjoihisi! Tämäkin on uudenlainen ympäristö, josta voit kenties ammentaa jotain. Se voi hieman helpottaa tarvettasi työntekoonkin."

Ja siitä puheenaiheet lähtivätkin kirjoittamiseen, tähtien välisiin sotiin ja sankareihin. Jälleen kerran johonkin, mikä liippasi läheltä niitä asioita, joita Sheila yritti olla ajattelematta. Se oli suoranainen tämän päivän kirous - tuntui, kuin koko universumi olisi vihjannut, että hänen täytyisi kertoa kokemuksistaan Annabelille! Aihe toistui niin usein, että vaikka kyse olikin vain Annabelin kirjoittamasta genrestä, sitä oli vaikeaa yhdistää sattumaksi. Ehkä tämä oli pahaa karmaa. Tai vain elämän tapa kertoa, että joskus oli aika katsoa suruaan silmästä silmään ja kokea se aidosti läpi sen sijaan, että yritti hukuttaa se töidensä alle.

"Aihe on inspiroiva", Levett myönsi. Onnistui sentään pitämään tunteensa kurissa - ei enää itkemistä! - mutta haaveili hetken samalla tapaa kuin Annabel hetkeä aiemmin. "Kyllä ymmärrän, mikä taika on kadota tähtien keskelle ja tuikkia yhdessä niiden kanssa...Sankareissa ja hirviöissä..Universumissa ja sen saloissa." Hän huokaisi. "Tavallaan olen kateellinen, että pystyt vielä elämään ja unelmoimaan tuota kirjojesi kautta. Ei se ole lapsellista. Se on hienoa. Niin hienoa, että toivoisin pystyväni samaan. Menetin oman mahdollisuuteni hiljattain."

Sheila painoi katseensa miettiväisenä pöydän pinnalle, raaputti jotain olematonta likatahraa hajamielisesti sen pinnasta. Nyt oltiin jo aika lähellä tapahtunutta, vaikka hän puhuikin vain vertauskuvallisesti. Mutta aihe herätti jälleen paljon muistoja. Hetken aikaa hän kuvitteli ympärilleen kaikki ne tähdet... muisti sen riemun ja kauneuden, jotka tähtien tanssi oli tuonut mukanaan. Niimpä Annabeliin takaisin nostettu katse oli hieman kaihoisa. "Toivotko koskaan, että voisit oikeasti elää niitä todeksi pelkän kirjoittamisen ja uneksimisen sijaan? Vaihtaisitko nykyisen todellisuuden siihen, jos pystyisit? Tai..." Hän madalsi ääntään ja vilkaisi nopeasti muihin, ettei ketään varmasti kuunnellut. "tunteitasi ja tutkimuksiasi koskien...kyborgeja...haluatko niiden olevan oikeita?"

[Heta]

Annabel oli hyvillään siitä että Sheila vaikutti ymmärtäväiseltä sen suhteen ettei hän halunnut tutustua muihin. Kirjailijatar oli aina ollut huono tutustumisessa, sillä yksinäinen susi viihtyi parhaiten yksin. Hänen harvat ystävänsä koettiin kuitenkin kultaakin kalliimpana asiana sillä luottamusongelmaisena ihmisenä naisen oli vaikeaa solmiakaan uusia ihmiskontakteja. Oli vaikeaa heittäytyä uusiin suhteisiin mukaan sillä varsinkin osastoaika koettiin vain ohi menevänä hetkenä, jonka jälkeen hän voisi unohtaa sen kokonaan.
Sen sijaan terapeutin sanat inspiraation hakemisesta sai Annabelin ilmeen kuitenkin miettiväiseksi. Tämä nojasi tuoliinsa, katse pohtivana ystävässään kunnes lopulta tämän huulille ilmestyi hieman vino hymy. Sheilan sanoissa oli aidosti ideaa.
"Tiedätkö mitä? Taidat olla oikeassa. Tuohan on loistava idea. Tarkoitan siis, että kuinka monta kertaa sitä elämässään pääsee tällaisen kokemuksen ääreen? Toivon itseni kohdalla, että tämä olisi ensimmäinen ja viimeinen kertani, mutta silti.... minä todella voin ottaa täältä vaikutteita myös kirjaani. Voin jo nähdä sen: Avaruusolennot hyökkäätävät englantilaiseen mielisairaalaan! Siitä tulee huippu", höpötettiin kiihkeästi, naisen heilauttaessa kättään hitaasti ilmassa ideansa kohdalla. Hymy muuttui vielä aavistuksen verran leveämmäksi innostuksen ja vision tarttuessa naiseen. "Minun tulee kirjoittaa tuo ylös jossain välissä!"

Annabel huokaisi helpottuneena päänsä sisällä, kun terapeutti myönsi, että scifi oli inspiroiva aihepiiri. Nainen paransi tuolillaan asentoaan ja keskittyi kuuntelemaan ystäväänsä nyt aidolla mielenkiinnolla, sillä kirjailijatar ei ollut koskaan aikaisemmin kuullut Sheilan puhuvan aiheesta. Nainen nojasi poskensa kämmeneensä lempeä hymy huulillaan ja hymähti. Vaaleatukka ei ollut koskaan ajatellut sitä niin, että hän todella sai elää unelmaansa. Sillä unelmaansahan hän elikin; Annabel rakasti kirjoittamista ja scifi oli omituisella tavalla vetänyt aina puoleensa. Hän ei pystyisi kuvitellakaan kirjoittavansa mitään muuta, vaikka kustantaja olikin yrittänyt maanitella naista myös muihinkin genreihin. Sheilan loppuosa lauseesta sai kuitenkin Annabelin kurtistamaan kysyvänä kulmiaan. Mitä toinen oikein tarkoitti? Mistä mahdollisuudessa Sheila oikein puhui?

Vaaleaverikkö tarkkaili ystävänsä käytöstä katseellaan, antaen toiselle oman aikansa itsensä keräämiseen. Annabel ei kyennyt kuvittelemaankaan totuutta, vaan oletti Sheilan lähinnä tarkoittavan sanoillaan jotain arkipäiväistä. Kenties suhdetta? Sheila ei ollut koskaan kertonut henkilökohtaisista asioistaan paljoakaan, mutta tästä huolimatta nainen näytti olevan rikkinäinen. Se teki myös Annabelin olon surulliseksi.

Annabel oli juuri itse avaamassa suunsa, kun terapeutti yllättikin naisen kysymyksellään. Englantilaisnainen nosti päänsä ylös ja siirsi katseensa hetkeksi aikaan ikkunaan miettiväisenä. Kysymys oli vaikea ja oikeastaan juuri sellainen, jota hän oli toisinaan itseltäänkin kysynyt.
"En tiedä, ehkä", sanottiin hiljaisempaan, hajamieliseen sävyyn. Katse kääntyi lopulta takaisin Sheilaan, äänensävyn muuttuen nyt varmemmaksi: "Elämä olisi liian tylsää, mikäli tämä kaikki olisi vain tässä. En ole ammattilainen, ja lähestyn aihetta vain puhtaan mielikuvituksen kautta, mutta haluan uskoa, että tuolla jossain on jotain enemmänkin. Mutta mitä? Siihen en osaa vastata" Annabel vaikeni hetkeksi, näyttäen siltä, että itsekin pohti asiaa enemmän. "Haluaisin joskus matkata tähtiin. Nähdä muita planeettoja. Ehkä jossain olisi samanlaisia kuin mekin. Mitä sinä tuumaat?", katse siirtyi takaisin Sheilaan. Se oli utelias ja odottava, sillä Annabel todella halusi kuulla terapeutinkin vastauksen. Uskoiko Sheila maan ulkopuoliseen elämään?