Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää

[Heta]

// Elikkä tosiaan, Kreivi ja Ukko tänne näin //

Avaruus oli hiljainen ja tyhjä paikka, jossa usein monikaan ei osannut kuvitella sattuvan mitään ihmeellistä. Kuinka väärässä sellaista ajattelevat olivatkaan. Avaruuden halki kiidähti täyttä häkää sininen poliisikoppi, perässään lauma pieniä, mutta silti varsin vihulaisia avaruuskalmareita. Tohtori oli mennyt sörkkimään väärää paikkaa, väärään aikaan ja saanut kimppuunsa suuren parven vihaisia kalmareita! Osa kalmareista oli kiinnittynyt Tardisin ulkopintaan, eivätkä nuo pienet pirulaiset lähteneet irti sitten millään. Tohtorilla oli täysi työ pitää aikakone täydessä vauhdissa, eikä tuo kerennyt katsomaan eteensä. Mies pyöri kuin väkkärä koneiston ympärillä, väänellen erilaisia vipuja ja nappeja ja vasta viime tingassa tuo huomasi sivusilmällä monitoreistaan lähestyvänsä kovaa vauhtia kohti Maata. Se oikeastaan sopi suunnitelmaan; Maan ilmakehä hätistäisi viimeistään kalmarit Tardisin kimpusta, sillä yksikään noista olennoista ei pääsisi Maapallon krhän läpi Tardisin nopeudella hajoamatta kappaleiksi. Tohtori kiihdytti Tardisinsa nopeutta, ohjaten aikakoneensa nyt suoraa reittiä pitkin kohti Maata. Ennen maan pintakehää, radiosta kuului tuttu ääni. "Tuntematon kohde, käskemme teitä pysähtymään. Toistan käskemme teitä pysähtymään!", mies ääni toisti. Oli tietenkin luonnollista, että Tardis oli näkynyt lähestyessään Maata, mutta avaruuskalmarit olivat sotkeneet tuon tunnistamisen tutuksi koneeksi. Aikaa ei kuitenkaan ollut selityksille, sillä tärkeintä oli päästä nyt itse kalmareista eroon. "Sori kuomat, selitän teille myöhemmin", Tohtori mutisi lähinnä itsekseen, sulkien radion. Hän lähestyi Maan ilmakehää ja vauhdin tulisi olla sen läpäisemiksi juuri sopiva. Ongelmaksi pyrkivät muodostumaan vain avaruuslaitteen akku, joka tarvitsi kipeästi latausta, eikä välttämättä kestäisi vauhdin huumaa. Riski oli kuitenkin sen arvoinen. "Älä petä minua nyt, kestä vielä pieni hetki", mies puhui koneelleen, taputtaen ripeästi paneelin pintaa ja veti yhdestä vivusta, joka käynnisti maksiminopeuden. "Se on menoa nyt, GERONIMOOO!", mies huudahti ja niin aikakone halkaisi maan ilmakehän.

Vauhti ei suinkaan loppunut siihen. Aikakone heittelehti hallitsemattomasti ja akkujen tilasta ilmoittava ääni huusi kuin viimeistä päivää. Koko ohjaus petti ja lopulta Tardis singahti omaan suuntaansa. Kuului kova rusahdus ja ikään kuin jotain olisi katkennut. Tardis oli pysähtynyt. Ajanherra henkäisi ja oli hyvillään siitä, että Tardis oli kuin olikin kestänyt kuormituksen. Akuista huolimatta. Mies astui ulos, huomatakseen olevansa tuntemattomalla alueella. Jonkin taka pihalla. Tardis oli rusikoinut lievästi omenapuuta, laskeutuessaan rajusti puun viereen.
"Huh, selvittiin. Olen yhtenä kappaleena ja Tardis ehjänä", Tohtori jatkoi yksinpuhumistaan ja pyörähti ympäri, tarkistaen vielä silmämääräisesti olevansa todella yhtenä kappaleena ja Tardisin todella olevan paikoillaan. Vasta tuon jälkeen ajanherra antoi katseensa lipua pitkin ympäristöä. Hän ei ollut täällä aikaisemmin käynytkään.

[Kreivi]

KRASH!!! Walker heräsi levollisesta unestaan takapihalta kuuluneeseen meteliin, joka vastasi herkkäuniselle vanhukselle tykinlaukausta. Vetäen kiukkuisena aamutakkiaan päälleen Walker kiiruhti puutarhaansa, kiinittäen ensimmäiseksi huomionsa kaiken järjen vastaisesti typerästi pukeutuneen nulikan ja 60-luvun poliisikopin sijasta tärveltyyn silmäteräänsä. "Minun puuni!" Walker parahti epäuskon ja järkytyksen sekaisella äänellä. Tuo puu oli ollut tuolla paikalla jo ennen toista maailmansotaa ja nyt joku rusettikaulainen nulikka meni kolaroimaan siihen puhelinkopillaan!
Puhelinkopilla? Vieläpä poliisimallin kopilla, joita ei ole nähty sitten 60-luvun, eikä tuokaa. Ollut aivan tyylipuhdas yksilö. "Sinä!", Walker huitoi kävelykepillään nuorenmiehen suuntaan,"Kuka hitto sinä oikein olet, ja miten oikein sait tuon kopin tänne? Eikä sitten mitään liirumlaarumia, huomaan kyllä kun joku puhuu potaskaa." Tällä hetkellä Walker ei ollut kovinkaan hyvällä tuulella. Tuskin olisit sinäkään, jos istutuksesi tärveltäisiin keskellä yötä kovan pamauksen saattelemana.

[Heta]

Tohtori antoi katseensa valua pitin ympäristöä ja raapi päätään. Hän oli ilmeisestikin törmännyt jonkin omistamaan takapihaan ja nyt omenapuu oli pahoin vaurioitunut. Vaikka yö olikin suhteellisen hämärä, kykeni ajanherra silti erottamaan jonkun ilmiselvästi asuvan täällä. Piha oli kuitenkin hyvin hoidettu.

Yllättäen etäämmältä alkoi kuulumaan ääniä. Paikalle pöllähti vanha ukko ja tuon parkaisu kertoi siitä ettei mies ollut mielissään omenapuun kohtalosta. Seuraavaksi vanhempi osapuoli käänsi huomionsa Tohtoriin ja puheen sävy paljasti varsin hyvin sen ettei tuo ollut mielissään yllättävästä vieraasta. Olihan Tohtori mitä ilmeisemmin häirinnyt miehen yöunia ja vieläpä tärvellyt tämän takapihaa. Esittelyt lienivät silti paikallaan.

"Olen Tohtori ja poliisikoppini tipahti taivaalta", sanottiin ykskantaan, olkapäitä kohauttaen. Asia kuulosti täysin järjettömältä varmastikin ulkopuolisten korviin, mutta toisaalta tottahan ajanherra puhui. Hän oli menettänyt Tardisinsa hallinnan ja lopulta kolaroinut omenapuuta päin. Tilanteen huomioon ottaen tuntui kuitenkin fiksulta pysyä aavistuksen verran kauempana äijästä, toisen kävelykeppi näytti uhkaavalta.
"Mutta suonette anteeksi pappa, minulla on kiire enkä kerkeä höpöttämään. Tardis tarvitsee akkujen latauksen ja kuten näet, koppini lamppu kärsi pahoin omenapuusi hyökätessä kimppuumme. Mokomakin turha risu", Tardisin katossa olevaa lamppua osoitettiin ja tuon jälkeen selkä käännettiin äijälle. Rusettikaulainen Tohtori pujahti nopeasti aikakoneeseensa, mutta kurkisti vielä uudestaan ovensuusta, vilkaisten tuntemattomaan. "Ei sinulta sattuisi löytymään vasaraa ja leivänpaahdinta?", kysyttiin vielä.

[Kreivi]

Nulikka totesi olevansa Tohtori ja että koppi oli tippunut taivaasta, ja kutsui papaksi eikä tuntunut kunnioittavan vanhempiaan. "Selkeästi..." Walker nurisi ärtyneenä nulikan käytökseen. Eihän tuo ollut mitään lopullista vahinkoa aiheuttanut, mutta joka tapauksessa vahingoitti kallisarvoista omenapuuta, joka oli ainoa lajikettaan ja harvinaisen makeita hedelmiä tuottava. Nurinansa lomassa Walkerin tajuntaan kaivautui pieni ajatus, Nulikka oli maininnut sanan tardis, toisin sanoen tuo ei voinut olla kuin ajan herra, ja oikeastaan Walker muisti erään nuorehkon tohtorin nimeä käyttävän ajan herran, joka tosin oli huomattavasti vanhemman näköinen. "Sinun kannattaisi kohdella itseäsi vanhempia paremmin, olen ainakin kymmenen kertaa sinua vanhempi." Walker huomautti nyt enemmänkin kiinnostuneena, kuin vihaisena. Eihän lajikumppaneita ollut näkynyt pitkään aikaan, hyvästä syystä tosin. Lisäksi hän halusi selvittää kuinka vanha nulikka nykyään oli, sillä oli varsin turhamaista pitää noin nuoren miehen kasvoja yli kymmenentuhatta vuotiaana. "Ja molemmat esineet löytyvät kyllä", Walker vastasi pilke silmäkulmassaan
Walker seurasi Tohtoria tardiksen sisäpuolelle muina miehinä. Ihme rotisko tämäkin oli, vanhus muisti vieläkin, kun isä oli ostanut Walkerin ensimmäisen tardiksen, mallia 51 AREA, 40 oli jo silloin ollut vanhentunut malli, sekä varsin epäkäytännöllinen. "Mistä sinä tämänkin romun varastit? Näitä ei ole valmistettu sitten 80-vuotispäivieni! Ja miksi tälläinen epäkäytännöllinen nappi-vipu-härpäke ohjausjärjestelmä? Omassani on sentään telepaattinen kontrolli" Walker tiivelsi henkeä vetämättä. Ihme nulikka tuokin.

[Heta]

Vielä tässä kohtaa Tohtori näki vanhan miehen vain tuiki tavallisena ihmisenä, jonka takapihalle tuo oli kolaroinut. Siksi vanhan miehen sanat saivat huvittuneen virneen Tohtorin huulille. "Älä anna ulkomuodon hämätä, olen varmasti sinua satoja vuosia vanhempi", todettiin, äänessä selvää huvittuneisuutta. Tavallisen ihmisen korvin tuo saattoi kuulostaa täysin hullulta, sillä nykyiseltä ulkomuodoltaan Tohtori oli varsin nuoren miehen näköinen, eikä yksikään tavallinen ihminen elänyt satoja vuosia. Vielä toistaiseksi Tohtori ei kuitenkaan osannut kuvitellakaan jutustelevansa todellisuudessa lajitoverinsa kanssa - joka oli vieläpä häntä kymmen kertaisesti vanhempi.

Tuntematon astui myös Tardisiin. Tohtori vilkaisi tähän sivusilmällä, ja oli jo valmiina kuulemaan hämmästelyitä Tardisinsa sisäpuolen koosta; Jokainen tavallinen ihminen, joka aikakoneeseen astui, muisti mainita siitä, kuinka aikakone oli sisäpuolelta suurempi! Sen sijaan Tohtori kuitenkin kuuli yllättävät sanat, mikä sai ajanherran kääntymään vanhemman miehen puoleen. Mies puhui siihen sävyyn kuin todella tietäisi mikä Tardis oli. Ja antoi vieläpä olettaa omistavansa itsekin samanlaisen. Tohtori katsoi mieheen hämmästyneenä ja pieneksi hetkeksi tämän mieleen juolahti pieni epäilys... Ei kai toinen ollut ajanherra?
"Pidän vivuista ja napeista", tohtori puolustautui oitis. Hän tiesi Tardisinsa olevan hyvin vanhaa mallia, ja aikakone näytti varmasti varsinaiselta rotiskolta uusimpien Tardisien rinnalla, mutta toisaalta.... Tardis oli palvellut häntä jo tuhat vuotta. "Sitä paitsi, teknisesti ottaen telepaattiset kontrollit ovat nykyajan malleissa epävarmoja. Ne saattavat räjähtää käsiin kesken kaiken", sanottiin vielä niskojaan nakellen, samalla kun mies etsi käsiinsä Tardisin oman työkalupakin. Vanhaa mallia olevaa aikakonetta tuli huoltaa aina käsin. Lopulta Tohtori käänsi kuitenkin katseensa vastapuoleen. Uteliaisuus syttyi. Kuka tuo mies oikein oli? Ei varmana tavallinen ihminen, tietoa tuntui olevan liiaksi aikakoneista.
"Kuka oikein olet? Et selvästikään ketä tahansa, sillä tämän planeetan asukkaat eivät useinkaan tiedä aikamatkustamisesta enempää kuin kilpikonna rantapallosta", puhuttiin ja toisen kasvoja punnittiin. Vaikka ulkonäöllisesti hän ei miestä tunnistanutkaan, oli tuon vanhoissa silmissä silti jotain äärimmäisen tuttua. "Oletko sinä... ajanherra?", kulmia kurtistettiin ja päätä kallistettiin sivulle. Ksymys tuotiin ilmoille kokeilevasti. Todennäköisyydeltään asiahan oli täysin mahdoton, mutta toisaalta... Entä jos sittenkin? Tavallinen ihminen tuo ei joka tapauksessakaan ollut.

[Kreivi]

Walker tuhahti Tohtorin sanoille, oli miten vaan, pitäisi silti elämänsä ehtoopuolella olevia kunnioittaa, olivat he minkä ikäisiä tahansa.

Nulikka alkoi puolustelemaan nappeja ja vipuja, jotka täyttivät ohjauspaneelin joka puolelta. "Teknisesti ottaen telepaattiset kontrollit räjähtävät käsiin vain, jos niitä yrittää käyttää foliohattu päässään", Walker heitti takaisin ja antoi luunapin eräälle heikosti kiinnitetylle vivulle. Hpmph, sisustuksen teemakin oli hieman outo, vaikkain kodikas, mitä Walker ei tosin suostunut myöntämään itselleenkään. "Sitä paitsi sinun pitäisi korjata naamioitumismekasnismisi, eihän poliisikoppeja ole ollut sitten 60-luvun. Ja mitä jos hukkaat aluksesi silloin käydessäsi?" tenttaaminen ei ottanut loppuakseen. Ja tuolla työkalupakissa muutenkin näytti olevan vasara.
Vasta nyt Nulikalla näytti sytyttävän, kun kysyttiin, kuka Walker edes oli."Rantapalloihin perehtynyt kilpikonna kenties? Pöljä, totta kai olen ajan herra. Noin 57 000 vuotias näin sivumennen sanoen. Kutsuvat täällä Ukko Walkeriksi, vaikka muitakin nimityksiä on kuultu. Kotopuolessa tunsivat Epsilonina, jos se soittaa yhtään kelloja", Walker alkoi vähitellenn ärsyyntyä tuohon Nulikkaan, ei edes lajitoveriaan tunnistanut.

[Heta]

Äijä pistikin takaisin ja muistutti, että telepaattiset kontrollit räjähtävät ainoastaan foliohatun voimasta. Tohtori kääntyi kannoillaan, kohotti sormeaan ilmassa ja näytti hetken siltä kuin olisi aikeissa väittää vastaan. Tämä kuitenkin päätti olla hiljaa ja tyytyi häviöönsä, sillä mies oli oikeassa. Foliohatut olivat ainoa asia maailmassa joka mahdollisti räjähdyksen telepaattisilla kontrolleilla ja ainoastaan typerys lähtisi väittämään vastaan.

Vanhus laittoi merkille, että Tohtorin Tardisin naamioitumismekanismi oli rikki. Nuorempi ajanherra hymähti, sillä oikeastaan ukko oli yksi harvoista jotka pistivät asian merkille. "Olen kerran käynytkin ja hukannut laitteeni", ajanherra huomautti aivan kuin asia olisi täysin arkinen. "Mutta Tardis löytää aina takaisi luokseni", niin, Tardis ei ollut koskaan kadonnut Tohtorilta kovin pitkäksi aikaa. Se oli aina palannut takaisin käyttäjänsä luokse keinolla millä hyvänsä. Siihen koneisto oli luotu. Sanojensa jälkeen Tohtori kyykistyi työpakkinsa ääreen, tonkien sieltä hetken sopivia työvälineitä. Onneksi vaurioiden korjaaminen oli helppo nakki, eikä akkujenkaan latauksessa pitäisi mennä järin pitkään. Tuota pikaa Tardis olisi jälleen kuin uusi! Tai ainakin niin uusi, kuin antiikin aikainen aikakone nyt voisi olla.

Toinen oli kuin olikin ajanherra! Tohtori tunsi kuinka hänen sydämensä sykkeet jättivät muutaman hetken välistä ja tämä nousi työkalupakkinsa vierestä seisomaan, tuijottaen toista kuin aaveen nähneen. Epsilonia kuulosti liiankin tutulta nimeltä ja Tohtori muisti vanhemman ajanherran vuosien takaa. Mikäli Tohtori olisi ollut koira, olisi tämä tässä kohtaa luimistanut korviaan alistuneesti kuin pieni pentu. Toinenhan oli ollut hänen opettajansa aikoinaan ajanherrojen omassa akateemisessa opinahjossa! Tunteet heittelehtivät hetken aikaa ristiriitaisesti, eikä tummakutri tiennyt, kuinka asiaan tulisi suhtautua, mutta lopulta innostuneisuus pulpahti pintaan.
"Walker? Olet entinen robostiikan ja tähtitieteen opettaja! Mainetta kerännyt professori. Satoja, ja taas satoja vuosia sitten ajanherrojen akatemiassa! Voi pojat, en olisi koskaan uskonut törmääväni enää sinuun. En edes arvannut sinun olevani enää elossakaan. Olet harmaantunut kamalasti, mutta sillä ei ole väliä, sillä niin olen minäkin ja varmasti moni muukin, sillä aika kuluu ripeästi ja tässä sitä ollaan. Me molemmat. Maassa.", Tohtori oli tarttunut toista kädestä ja ravisteli tätä nyt kätelläkseen innoissaan, puhuessaan saman hengenvetoon. Nyt kun toinen oltiin viimein tunnistettu, näkyi myös nuoremman ajanherran kasvoilta selvä kunnioitus. Tohtori ei tosin ollut varma, muistiko Walker itse enää Tohtoria. Hänhän oli muuttanut muotoaan monesti ja oli opiskeluiden aikoihin ollut täysin eri näköinen, mutta yrittänyttä ei laitettu. "olen entinen oppilaasi", paljastettiin lopulta ja rivakasta kättelystä irrotettiin lopulta. Leveä, innostunut hymy sen sijaan ei kadonnut minnekään, edes miehen kääntyessä takasinn työkalupakkinsa luokse.

"Haluat varmasti auttaa minua Tardisin korjauksessa, vai mitä?", toisen puoleen käännyttiin uudestaan, ajanherran pitäessä toisessa kädessään vasaraa ja toisessa ruuvimeisseliä. Tästä tulisi vielä hauskaa!

[Kreivi]

Nulikka myönsi tappionsa sanattomasti ohjausjärjestelmiä koskevassa väittelyssä sangen viihdyttävällä tavalla, mikä sai Walkerin myhäilemään itsekseen omaa voittoaan.

Kuulemma koppi oli joskus mennyt hukkaankin, kuten Vanhus olikin arvellut, mutta aina luokse löytävä tardis olikin kiinnostavampi juttu, "Jaa? Mites se nyt silleen?" Walker ihmetteli ja varmisti, että Nulikka katsoi toiseen suuntaan, ennen kuin otti ääni-laasermeisselinsä esiin ja skannasi nopeasti Nulikan, ja tämän tardiksen. Surullista, yksi mies kuuden lennettävässä mallissa, Walkerin tardis oli yksinlennettävä, huomaamaton tiedustelumalli, jota kuljetettiin kaulassa.

Nulikka tunnisti vihdoin entisen opettajansa, joka sai vihdoinkin ansaitsemansa arvostuksen. Walkerin ryhti koheni hieman ja silmiin syttyi pieni ylpeyden liekki, kun Tohtori toisteli Walkerin historia sirkamia. Vai että oikein mainetta kerännyt? Saattoihan se olla niinkin, sillä harvemmin kukaan jaksoi opiskella useampaan kuin yhteen aineeseen, saatika edes siihen yhteen. Nulikka päivitteli miten molemmat olivat harmaantuneet, mille Walker tuhahti hieman, olihan Nulikkakin harmaantunut, mutta se oli ollut useampi ruumis sitten, nähtävästi nuorukaisella oli ollut jokin viehtymys vanhoihin ruumiisiin, sillä ainakin kolme ensimmäistä olivat olleet harmaahapsisia. Kättely ei haitannut, vaikkakin olikin hieman ärsyttävää.
"Kyllä, Walker; kymmenen maailman kävelijä. Se oli sitä aikaa kun saattoi vielä mennä maailmasta toiseen mielensä mukaan, kun aika ja avaruus loppui. Ja Tokihan minä muistan, olit varsin taitava, vaikkakin hieman vastuuton. Ja saavuin Maahan noin yhdeksän tuhatta vuotta sitten, olen kävellyt mantereet päästä päähän useampaankin kertaa ja käynyt merkittävissä hetkissä. Etkä sinä näytä kovinkaan harmaantuneelta, toisin kuin nuorempana. Monesko ruumis tuo oikein on! Ja kuinka vanha nykyään olet, tuskin kovinkaan iäkäs. Minun aikani taas alkaa olla pikkuhiljaa lopussa, olenhan ollut tässä ruumiissa noin 9763 vuotta. Ja voisinhan sinua auttaakkin, kun kerran noin kauniisti pyysit…“ Walker vastasi hymyillen, omaa tardistaan hän ei ollut avannut liian pitkään aikaan, ja nyt saattoi tehdä ihan hyvääkin päästä rikkomaan rutiineja. "Tuli tätäkin mallia joskus lapsena korjailtua kavereitten kanssa, sääli ettei Vanhasta kaartista ole jäljellä kuin minä."

[Heta]

"Pitkä tarina ja aivan liian vähän aikaa jäljellä. Siihen liittyi toinen maailman sota, Lontoo ja Elizabeth ensimmäinen", Tohtori vastasi Walkerin kysymykselle. Rusettimies oli täysin keskittynyt työkalupakkinsa tonkimiseen, eikä huomannut vanhemman miehen nopeaa skannaamista. Työkalupakkiin oli eksynyt monia eri vempaimia monilta eri ajoilta, eikä Tohtori itsekään enää muistanut suurinta osaa työvälineistä. Ehkä Tardista tulisi huoltaa useammin, nuorempi ajanherra mietti löytäessään pakistaan yhdenkin muinaisjäänteen, jossa roikkui epäilyttävä mutteri. Se laitettiin takaisin työkalupakkiin, jonka jälkeen oikeat vermeet löydettiin. "Lisäksi minulla oli silloin foliohattu päässä. Saan kiittää onneani ettei laitteistossani ole telepaattista kontrollia! Foliohatut ovat toisinaan välttämättömyys", murjaistiin vielä. Vaikka ajanherra tiesikin telepaattisten kontrollien olevan hyödyllisiä ja täysin uudenlaisempaa tekniikkaa kuin hänen vanha Tardiksensa, ei asiaa haluttu myöntää ääneen. Varsinkaan Walkerille.

"Vanha hyvät ajat", todettiin Walkerille, kohdassa jossa mies muisteli sitä aikaa jolloinka ajanherrat saattoivat mennä maailmasta toiseen mielensä mukaan. Kuinka paljon asiat olivatkaan muuttuneet. Aikasota oli pyyhkinyt kaiken tieltään ja muuttanut universumia pysyvästi. Suurinosa ajanherroista oli menehtynyt tuon verilöylyn aikana, ja vain harvat olivat selviytyneet. Tohtori itse oli uskonut pitkään olevansa aikakauden viimeinen ajanherra, ja toisinaan mies oli tuntenut olonsa hyvinkin yksinäiseksi. Walkeriin törmääminen oli kuitenkin muuttanut kaiken, sillä vaikka asia tuntuikin edelleen mahdottomalta, seisoi mies kuitenkin nyt hänen edessään ilmi elävänä . Tohtori ei ollutkaan lajinsa viimeinen.
Walker kertoi, että oli saapunut maahan kauan aikaa sitten. Tuo oli reissannut pitkään ja lopulta asettunut aloilleen. Vaikka Tohtori itse oli tällä hetkellä vielä suhteellisen nuori, hiipi nuoremman ajanherran mieleen yksi asia... Tulisiko hänkin joskus vielä asettumaan aloilleen? Tällä hetkellä ajatus tuntui kaukaiselta ja mahdottomalta, hänellähän oli vielä puoli universumia tutkittavaan ja maailma muuttui jatkuvasti. Eihän siinä kohtaa voinut aloillaan olla. Miksi Walker oli lopulta lopettanut kiertelyn? Vaikka Tohtori ei Walkerin perhetilanteesta mitään tiennytkään, vaikutti vanha mies silti yksinäiseltä.

Walkerin päivittely Tohtorista itsestään ja kysymys siitä, monesko ruumis Tohtorilla jo olikaan, sai rusettimiehen naurahtamaan. Oli totta, että Tohtori oli näyttänyt aikaisemmissa elämissään vanhemmalta.
"Jep. Olen 11.", virnistettiin ehkä hieman omahyväiseenkin sävyyn. Tohtori oli ahkera käyttämään muodonmuutoksiaan ja mies tiesi tuon itsekin. Vaikka Tohtori itse olikin 11. tohtori, oli hänen ruumiinsa kuitenkin jo 12. Yksi hänen ruumiillistumistaan oli vain menettänyt Tohtorin arvonsa aikoinaan, mutta tuota aikaa tummakutri itse ei halunnut muistella. Se oli elämä, jonka hän itse kielsi. "Luulen olevani tällä hetkellä tuhat vuotias, mutta en ole asiasta täysin varma. Lakkasin laskemasta vuosia 973 tienoilla", todettiin vielä ja niskaa hierastiin pohtivana. Tohtori ei ollut miettinyt ikäänsä pitkiin aikoihin. Omaa todellista ikäänsä oli oikeastaan vaikeaakin hahmottaa välillä mikäli matkasi ajassa jatkuvasti. Siinä sai olla tarkkana ettei kadottanut itseään lopullisesti.

Walker suostui kuin suostuikin Tohtoria auttamaan. Innostuneisuus lävisti ajanherran ja tyytyväinen virne valtasi tuon kasvot. Kädet läimäytettiin yhteen. "Loistavaa. Hommiin sitten", Tohtori nappasi vielä nopeasti koko työkalupakkinsa mukaan ja ryntäsi Tardisin alakertaan, konehuoneistoon. Heitä oli nyt kaksi, joten Tardis saataisiin kuntoon varmasti tuota pikaa. Lisäksi, mikä voisikaan olla sen mahtavempaa kuin paiskia hommia yhdessä entisen opettajansa kanssa? Tilanne sai Tohtorin itsensä tuntemaan itsensä lähestulkoon nuoreksi. Siksi samaksi mikä tuo oli opiskeluidensakin aikana ollut.

Konehuoneeseen päästyään Tohtori silmäili ympärilleen. Vahinko ei ollut laajaa, ja hommat saisi tehtyä varmasti tuota pikaa. Akut vaativat latausta ja joitakin muttereita oli kiinnitettävä uudestaan. Oli ollut onni matkassa ettei vauhti, puuhun törmääminen ja ohjauksen menettäminen tehnyt suurempaa tuhoa. "Noh, kuten näet. Tardis on kestävä. Vahinko ei ole laajaa. Kyllä me tämän selvitämme", toisen olkapäähän taputettiin toverillisesti ja niin työn teko aloitettiin.

[Kreivi]

//Kuuntelin tossa muistelu kohtaa kirjoittaessani Johann Pachelbelin Canon in D:tä, oikein tunnelmallinen//

Selkästi Nulikka ei ollut sitä sorttia, joka suostui myöntämään tappionsa helpolla. Omalla tavallaan hellyttävää, mutta lähinnä ärsyttävää. Ja olihan se kyllä totta, että foliohatut suojasivat ajatusten luvulta ja säteilyltä.

Hetken ajan molemmat miehet seisoivat hiljaa muistellen kaiholla mennyttä, se oli mennyttä, eikä sitä saisi takaisin, edes aikakoneella. Walker muisti edelleen kun oli mennyt nuorempana aiheuttamaan paradoksin, jonka seuraukset olivat olleet hirvittävät. Siihen oli ajanut yritys pelastaa esikoinen raa'alta kuolemalta Dalekien käsissä, mutta yrityksessä auttanut lapsen ystäväkin oli kuollut siinä hötäkässä. Se oli ollut viimeinen naula arkkuun, ja sodan viimeisinä päivinä shokissa ollut Walker oli paennut Maahan kuoleman kielissä. Regeneroituminen oli kuitenkin pelastanut hänet, vaikkakin uusi nenä oli ollut pettymys, mutta virheensä takia Walker oli vielä elossa. Muu perhe oli kuollut aijemmin, vaimo oli ollut ahkera käyttämään regeneroitumisenergiaansa muiden parantamiseen, ja monesti itsensäkkin, sillä Herttuatar oli ollut nuoruudessaan varsinainen rämäpää, ja kerran regeneroitunut kolme kertaa viikon sisällä, joten hän oli ollut Viimeisen Aikasodan ensimmäisiä uhreja. Kuopus ei oikeastaan ollut todistettavasti kuollut, mutta kadonnut jollakin lukuisista retkistään. Muistot nostivat Walkerin kasvoille haikean hymyn, jossa oli kaipausta ja surua, jollaista vain harvat pystyivät täysin käsittämään. "Niin, vanhat hyvät ajat..."

"Hä?! Yhdestoista?! Ja vain tuhat vuotiaana? Kuinka huolimaton olet oikein ollut? Antaisin sinulle jälki-istuntoa jos olisin vieläkin opettajasi! Kerro edes minkä takia olet tuhlannut elämiäsi?" Walker tiivelsi huitoen käsillään ilmaa tavalla, josta lapset olivat antaneet hänelle lempinimen VieteriUkko. Eikä edes ikäänsä muistanut? Eikö Ajanherrojen pitänyt olla nimenomaan ajan herroja, voisi edes sen verran käyttää aikaansa että laskisi vuotensa, ei siihen Akatemian käyneeltä pilotilta pitäisi mennä edes viittätoista minuuttia. "Ja syiden on hyvä olla parempia kuin se kerta, kun sinut pakotettiin regeneroitumaan silloin aikoinaan! Mikä se syy olikaan jonka vuoksi sinua käräjöitiinkään?"

Nulikka innostui silminnähden korjaamisavusta, eikä Walkerkaan voimut olla hymyilemättä arvaten Nulikan ajatukset, kieltämättä tässä oli tiettyä hohtoa ja jotain oudon nostalgista. "Toki, minulla on oma meisselini, sotilasmallia."
Vanhus seurasi Tohtoria konehuoneeseen, jossa ei selvästikkään ollut kauheasti tuhoa tapahtunut. "Totta, kestävältä tämä vaikuttikin, eiköhän tämä nopeasti kuntoon saada. Miten sille Mestarille oikein kävi! Muistaakseni olitte joskus parhaat ystävät?" Walker yritti aloittaa keskustelua, tietämättä kuinka huonon aiheen oli valinnut.

[Heta]

Walker sätti Tohtoria tuon huolimattomuudesta ja muistuttipa vielä perään hänen entisistä käräjistä ja hetkestä jolloinka nuorempi ajanherra oltiin pakotettu regeneroitumaan. Opettajan vahva reaktio sai Tohtorin virnistämään salaperäisesti, ehkä aavistuksen huvittuneen kaipaavastikin ja tuo suoristi rusettinsa. Niin. Hän ei katunut mitään. Nuo hetket olivat mennyttä ja ne kulkisivat aina Tohtorin itsensäkin muistoissa. Oli kuitenkin totta, että Tohtori oli tuhlannut valtavasti entisiä elämiään - joissakin tilanteissa jopa pakosta tai "pakosta" - mutta toisaalta hän ei siltikään katunut sitä. Hän tiedosti olevansa toisinaan hyvinkin levoton ja turhamainen persoona ja tiheät regeneroitumiset johtuvat varmasti myös siitä. "Kuten sanoin, vanhat hyvät ajat", Tohtori tuumasi toiselle. Oli oikeastaan varsin nostalgista muistella noita hetkiä, muuttumisia ja käräjiä. Kaikkea. Jopa hetkeä, kun hän oli ensimmäisessä muodossaan varastanut rikkinäsen Tardisin. Vaikka useimmat saattoivat pitää häntä hulluna ja monet tilanteet olivat olleet tiukkoja ja monimutkaisia, jopa hengenvaarallisia, olivat nuo muotoutuneet nykyisin lämpimiksi muistoiksi. Kuinka paljon hänellä vielä olisikaan koettavaa. Tällä hetkellä, seisoessaan siinä entisen opettajansa edessä, tummakutri tunsi itsensä erittäin nuoreksi, siksi samaksi pojaksi joka tuo oli opiskeluidensakin aikaan ollut. Se lämmitti mieltä ja muistutti myös kipeällä tavalla kodista. Gallifreystä. Kuinka omituista olikaan jutustella pitkästä aikaa oman lajitoverinsa kanssa.

Miehet ryhtyivät konehuoneessa hommiin. Tohtori itse oli intoa täynnä, sillä tilanne oli ennen kaikkea täysin ainutlaatuinen. Hän, entinen opettajansa ja Tardis. Vanhuksen kysymys oli kuitenkin yllättävä ja aihe jotain sellaista jonka Tohtori itse olisi mieluiten halunnut vain unohtaa. Rusettimies vilkaisee Walkeriin syrjäkarein, mutta kääntää katseensa pois. Tämä on hetken aikaa hiljaa, jännittäen suupieliää. Tohtori ei ollut pitkiin aikoihin ajatellut Mestaria. "Hän on poissa", sanottiin lopulta jäykästi. Vaikka lause oli lyhyt, näkyi Tohtorin olemuksessa silti kaikki oleellinen. Aihe oli saanut nuoremman hermostuneemmaksi ja jännittyneemmäksi, pakoilevaksi. Oli totta, että Tohtori ja Mestari olivat aikoinaan olleet parhaimmat ystävykset. He olivat kokeneet paljon ja tusinoittain unohtumattomia hetkiä. Sitten kaikki oli mennyt pieleen ja lopulta parhaimmasta ystävästä oli kuoriutunut pahin vihollinen. Kuinka paljon asiat olivatkaan noista hetkistä muuttuneet. Ajanherra ei kuitenkaan pitänyt omista henkilökohtaisuuksistaan puhumisesta eikä arkkivihollisesta puhuminen miellyttänyt. Sen sijaan Tohtori päättääkin kääntää puheenaiheen takaisin Walkeriin itseensä. Tämä lopettaa erään pultin kiskomisen irti ja kääntyy entisen opettajansa puoleen. "Entä sinä, Walker? Missä sinun perheesi on?", vaikka aikasota oli repinyt monet perheet rikki, ei Tohtori ollut koskaan saanut kuulla totuutta Walkerin tilanteesta. Mies oli yllättäen kadonnut kesken Aikasodan, mutta monet huhut olivat kiertäneet ajanherrojen keskuudessa tuon kuolleesta perheestä. Oliko Walker todella menettänyt heidät?

Vaikka Tardis olikin päällisin puolin suhteellisen ehjä, oli Tohtorin aikaisemmalla kokemuksella avaruuskalmareista silti oma vaikutuksensa aikakoneeseen. Vaikka Tohtori ei itse sitä vielä tiennyt, oli yhden avaruuskalmarin jäänne jäänyt aikakoneen sisustaan loukkuun. Olento oli kuollut ja Maahan laskeutuessa mennyt kahtia halki ja nyt tuon sisältö vaikutti Tardisiin. Avaruuskalmarin sisällöllä oli vahva taipumus aiheuttaa muistojen katoamisen, ja siksi olennot olivatkin vaarallisia. Kalmarin yksi osa olikin piilossa konehuoneessa ja yllättäen tuon seurauksena Tohtori tunsi vahvaa päänsärkyä. Tämä kurtisti kulmiaan ja hieraisi silmiään. Outo humina täytti hetkeksi aikaa ajatukset tuon pään sisällä. Äkkiä mies nostikin katseensa Walkeriin, näyttäen yllättyneeltä. Aivan kuin mies olisi unohtanut jotain. "Mitä olinkaan sanomassa?", kysyttiin pöllähtäneenä. Vielä toistaiseksi Tohtori ei osannut arvatakaan avarsuuskalmarin olemassaoloa Tardisissa ja hetkellinen hajamielisyys tuntuikin siksi kummalliselta. Olikohan hän tulossa vanhaksi? "Tämä on outoa, hyvin outoa. Olen selvästi tulossa vanhaksi tai sitten kaipaan enemmän raitista ilmaa. En ole koskaan unohtanut sanomisiani, en oikeastaan ikinä. Ehkä vanhuus on tarttuva tauti!"

[Kreivi]

Nulikan olemus muuttui silminnähden tuon vastatessa Mestaria koskeneeseen kysymykseen. Walkerin muistaman mukaan Mestari oli kadonnut sodan viimeisinä päivinä hieman ennen Walkeria itseään. "Oletko tavannut häntä Sodan jälkeen? Muistelen ettei hän kuollut, vaikka olikin varsin ikääntynyt ruumiiltaan", Vanhus yritti jatkaa, jän itse oli täysin tietämätön Harold Saxonin todellisesta henkilöllisyydestä, vaikka tosin muistikin yhden päivän, jolloin oli jäännyt ankaran päänsäryn takia kotiin, ja joku outo hyypiö oli rampannut ikkunan ohi aina eri vaatteissa. Kun Nulikka kysyi Walkerin perheestä, oli tuon vuoro muuttaa olemustaan. "Herttuatar kuoli Akatemiaan kohdistuneessa yllätyshyökkäyksessä, hän opetti kasvitiedettä jos muistat. Kreivin tappoivat Dalekit, hitaasti. Susilapsi lähti etsimään itseään ennen sotaa, tosin hänet kuulemma nähtiin pakenemassa eräästä Dalekkien emoaluksen räjähdyksestä jalopuisella kaappikellollaan, oli päättänyt jumittaa naamioinnin siihen kohtaan, vaikka hänet olikin merkitty matkailevaksi tapaukseksi, eikä hän vastannut yhteydenottoihin, tietoa hänestä ei ole. Muistaakseni hän oli sinua noin 50 vuotta vanhempi, vaikka näyttikin parisataa vuotiaaksi vain polvenkorkuiselta." Haikea kaipaus oli hiipinyt Walkerin katseeseen ja ääneen, samalla tavalla kun vanukset muistelevat vanhoja ystäviään, joiden hautajaisissa olivat olleet, kuten monen muunkin. "Sinullakinhan oli lapsia? Ja lapsenlapsiakin, yhden nimihän oli Susan? Miten heille kävi?", Walker kyseli, hän muisti edelleen kun Tohtori oli esitellyt entiselle opettajalleen lapsenlapsen, josta oli ollut silminnähden ylpeä.

Konehuone näytti juuri niin antiikkiselta kuin antiikkiselta aikakoneelta saattoi odottaakkin, lisäksi jokin osa oli varmasti hajonnut, sillä täällä humisi oudosti. Nulikka näytti pöllämystyneeltä, ja ihmetteli mitä olikaan ollut sanomassa. "En minä tiedä!" Walker kivahti, "Ja vielä yksikin vihjaus että ikääntyminen olisi vähentänyt älyn lahjojani, niin minä…", Walker pysähtyi sormi ojossa hämmästyneenä,"…tämäpä hassua, mitä olinkaan sanomassa."
Jos jokin toinen laji, jolla ei olisi ollut ajan herrojen aivokapasiteettia, olisi altistunut avaruuskalmareiden eritteille, sanotaan vaikkapa ihminen, olisi tuo olento menettänyt ainakin muutaman viimeisimmistä viikoistaan, sekä taidon solmia kengän nauhat.

[Heta]

Mestarin muistelu aiheutti lähinnä vain suurta vihaa ja pohjatonta halveksuntaa, mutta myös etäisellä tavalla ikävää. Asiat olivat muuttuneet ja paljon, eikä Walker selvästikään tiennyt, että Mestarikin oli muuttunut kaiken tuon mukana. Tohtorin rakas lapsuuden ystävä oli tullut hulluksi ja valinnut itselleen väärän tien kauan aikaa sitten. Mestari oli nykyisin vihollinen ja vihollisena tuota kohdeltiinkin. Niin kipeää kuin se tekikin.
Walker kysyi, oliko Tohtori nähnyt Mestaria enää Aikasodan jälkeen. Tohtori lopetti hetkeksi työnsä, vilkaisten entiseen opettajaansa, mutta jatkoi lopulta hommiaan ehkä aavistuksen turhan kovakouraisestikin. Oli helpompaa pysyä liikkeessä. "Kyllä", vastattiin kuitenkin lopulta lyhyesti, äänensävy välttelevänä ja nihkeänä. Voi kyllä - Tohtori oli tavannut Mestarin liiankin monta kertaa Aikasodan jälkeen ja ollut itsekin lähellä menettää henkensä aikaisemmassa muodossaan. Vaikka lapsuuden ystävä olikin menettänyt todellisen persoonansa ja muuttunut psykopaatiksi, oli tuossa viimeisen tapaamisen aikaan silti ollut jotain entistä.... Mestari oli uhrannut itsensä, pelastaakseen Tohtorin. Asia oli aikaisemmin vaivannut, mutta viime aikoina tummakutri ei ollut ajatellut arkkivihollistaan pitkiin aikoihin. Oliko Mestari kuitenkin nykyisin kuollut? Asiasta ei ollut täydellistä varmuutta, mutta jokin pieni ääni Tohtorin mielessä sanoi, että tuo varmasti vielä aikanaan palaisi. Kenties voimakkaampana ja sekopäisempänä.... Mutta ennen kaikkea silti edelleen vihollisena.

Ajatukset saivat silti positiivisemman suunnan. Walker muisti Tohtorin tyttären ja tuon lapsenlapset. Kevyt, haikea hymy nousi oitis rusettimiehen huulille hänen muistellessaan jälkipolviaan. Hän oli juuri Susanin kanssa varastanut Tardiksen ja lähtenyt tuon kanssa reissuun satoja vuosia sitten. Siitä kaikki oli alkanut. Toisaalta tämäkin puheenaihe aiheutti ikävää ja surua, sillä hänen lapsensa ja lapsenlapsensakin olivat kuolleet. Hän ei ollut ajatellut heitäkään pitkiin aikoihin ja nyt muistaessaan monet hyvät muistot ja retket, tunsi Tohtori itsensä hyvin yksinäiseksi ja vanhaki. Kauan sitten hautautuneet muistot nousivat pintaan.
"Matkustin hetken aikaa Susanin kanssa mutta lopulta hän katosi. Enkä ole etsinyt häntä uudelleen", sanottiin, äänensävyssä selvää ikävää ja katumusta. Syyllisyys painoi hartioita. Minkälainen isoisä hän oikein olikaan?
"He ovat kuolleet. Kaikki. Vain minä vanha ja hölmö Tohtori olen jäljellä", sanat olivat surulliset ja katse haikea. Walkerilla oli käynyt myös huono tuuri ja tuo oli menettänyt perheensä. Kuinka epäonnekkaasti kohtalo olikaan heitä kohdellut, jakaessaan miehille väärät kortit. Perheen ja rakkaiden menettäminen oli pahinta maailmassa ja molemmat ajanherrat tiesivät tuskan.

Seuraava hetki muuttuikin kovin mielenkiintoiseksi. Tohtori oli juuri aikeissa alkaa syyttämään Walkerin vanhuuden höperyyden tarttuneen häneenkin, mutta entinen opettaja kerkesikin tiuskaisemaan väliin. Mutta myös vanhus näytti unohtaneen sanomansa. Tohtorin kulmat kohosivat hämmennyksestä ja tuo räpäytti muutaman kerran silmiään, pitäen itsekin sormeaan ilmassa. Ajatukset laukkasivat vinhasti, arvioiden tilanteen uudelleen.
"Jokin on nyt pielessä. Tardis temppuilee kanssamme ja me unohdamme sanomisemme. Tämä ei ole normaalia", Tohtor vetäisi äänimeisselinsä esille ja skannasi Tardisin rakenteet. Hän sai lukeman ja vilkaisi mittariin. Vahva päänsärky iski jälleen nuorempaan, mikä sai Tohtorin älähtämään. Tämä hieraisi ohimoaan ja tuntui unohtaneen, miksi olikaan mitannut Tardiksensa lukemat. Tämä oli jälleen hämmentyneen näköinen, mutta lopulta mies sai jälleen ajatuksistaan kiinni ja tämä ryhdistäytyi.

"Jokin on nyt pielessä. Tardis temppuilee kanssamme ja me unohdamme sanomisemme. Tämä ei ole normaalia", Tohtori sanoi jälleen ja skannasi Tardiksensa. Tämä vilkaisi uudelleen lukemia ja jokin omituinen tunne lävisti miehen. Hänhän oli juuri hetki sitten elänyt saman hetken ja sanonut nuo samat sanat. Katse suunnattiin Walkeriin, äänimeisseliä edelleen tiukasti Tardisiin osoitettuna. "Enkö juuri hetki sitten sanonut noin?", kulmia kuristettiin epäilevänä. Jokin ei todellakaan ollut nyt kunnossa.

[Kreivi]

Molemmat hiljentyivät muistelemaan haikeina edesmenneitä läheisiä menneitään. Herkkä hetki loppui Walkerin kurstistaessa otsaansa ja tokaistessa Tohtorille: "Sinä vanha? Eihän vähän yli tuhat vuotta ole ikä eikä mikään? Hölmöjä nyt ollaan kumpikin."

Nulikka totesi Tardiksen temppuilevan, ja huomautti että molemmat unohtelivat sanomisiaan. Kesken skannauksen Nulikka sai migreenin, ja huuto ärsytti Walkeria syvästi, voisi edes tuollaiset älähdykset pitää kurissa, olihan tuo jo yli 150-vuotias. Kohta Walkerinkin nuppia kivisti, mutta vanhasta tottumuksesta kivun huomasi vain silmien kaventumisesta ja terävästä henkäyksestä. Mitään erityistä hän ei tainnut unohtaa, korkeintaan nenäkkään huomautuksen, jos tarkkoja ollaan.

Pian Tohtori toisti sanomansa, vaikkei sitä Walker tajunnutkaan. Mutta että hän unohtaisi sanomisiaan? Ei ikimaailmassa! "Tai sitten sinä unohdit, ja yrität syyttää minua siinä siv...taisit muuten tosiaan sanoa noin... Jospa poistutaan täältä hetkeksi?" Walker ehdotti ja alkoi perääntymään konehuoneesta varovaisesti, kuin olisi pelännyt että jostakin pomppaisi taas yksi sosiaalityöntekijä joka yrittäisi tyrkyttää hänelle vanhainkotia.

[Heta]

"Se ei kuulu tyyliini", Tohtori vastaa Walkerille oitis, vanhemman ajanherran ehdottaessa poistumista aikakoneesta. Tämä kaivoi uudelleen meisselinsä esille ja skannasi aluksen sisustan uudelleen. Se näytti edelleen samaa lukemaa, mikä sai Tohtorin kurtistamaan kulmiaan huolestuneena. Aivan kuin Tardisissa olisi ylimääräinen matkustaja mukana, piilossa, poissa katseilta aikakoneen syvällä koneistossa. Skannaus lopulta paljasti alueen, jossa kalmarin osa majaili ja Tohtori vilkaisi opettajaansa. Tämä napsauttaa sormiaan ja osoittaa kohtaa, jossa oletettavasti oli jotain, mikä ei sinne kuulunut.
"Walker, katsohan tätä. Meillä on ilmiselvästi ylimääräinen kumppani Tardisissa. Skannauksen mukaan rakenteissa on jotain, mikä ei sinne kuulu", mies paljastaa ja tuo marsii seinustan viereen kohtaan, jossa kalmarin pala oletettavasti oli. Tohtori painaa korvansa kevyesti seinään kiinni ja kuulostelee hetken sen rakenteita. Sisusta oli normaaliin tapaan hiljainen, mutta omituinen värähdys kimpoaa aikakoneen seinästä. Ikään kuin Tardis yrittäisi tuontaa tuntemattoman olennon sisältään ulos. Tohtori irrottaa korvansa seinästä ja liu'uttaa sormeaan pitkin Tardisin seinän pintaa kuin kokeillen. "Mikä sinä oikein olet?", kysyttiin hiljaiseen sävyyn. Värähdys tuntuu uudestaan, nyt voimakkaammin. Ikään kuin aikakone yrittäisi kertoa ongelmansa.

Nuorempi ajanherra kääntyy takaisin opettajaansa päin. "Tardis voi pahoin. Koneisto yrittää selvästi työntää itsestään jotain pois, eikä se pidä siitä, että kolmaspyörä on roikkumassa sen seinien sisäpuolella. Tule, mennään ottamaan siitä selvää. Sukellettaan Tardisiin sydämeen!", kädet lyödään yhteen päätöksen merkiksi ja rusettimies kääntyy vauhdikkaasti kannoillaan. Tämä ryntää erään Tardisin luuku luokse ja avaa sen. Luukusta hohtaa omituista valoa, mutta tämä ei Tohtorin aikeita estänyt. Oli tärkeää selvittää, mikä Tardisissa oli oikein vikana ja miksi se vika aiheuttaa paikalla olijoille lähimuistin menetyksiä. Tummakutri vilkaisee vielä uudestaan opettajaansa, kuin varmistaakseen toisen todella tulevan perässä ja tämän jälkeen Tohtori pujahtaa luukusta sisään, syvemmälle aikakoneen uumeniin.

Perille päästyään Tohtori katselee ympärilleen. Leveä hymy nousee miehen huulille ja tuo näyttää siltä kuin Joulu olisi saapunut etukäteen.
"Tältä siis näyttää Tardisin syvin olemus. Oh, mikä seksikäs kaunotar oletkaan", mies tuumii ääneen, suunnaten euforiset sanansa aikakoneelleen. Edes Tohtori itse ei ollut koskaan aikaisemmin käynyt yhtä syvällä Tardisissa ja tieto tulevasta seikkailusta saa tutun innon ja adrenaliinin virtaamaan miehen suonissa.
"Mennään Walker, ei anneta kolmannen pyörän odottaa!", mies vielä huikkaa opettajalleen, lähtien itse ensimmäisenä kävelemään pidemmälle hämärään käytävään. Äänimeisseli oltiin kaivettu uudelleen esille kaiken varalta, sillä kukaan ei koskaan voinut olla varma, mitä aikakoneesta sattuisi löytymään.