Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Jul 6, 2016 19:58:05 GMT
// Suoraa jatkoa Don't blink. Blink and you're dead-pelille. Javert ja Irrian tänne näin! ^^ // Tohtori tuijotti jäykistyneenä eteensä, mielen työskennellessä ankarasti. Skaron pinnan ankeat maisemat olivat liiankin tuttu näky ja ne muistuttivat ajanherraa jostain jonka hän olisi halunnut kauan sitten unohtaa... Aikasodan. Skaro oli juuri niin autio ja lohduton näky kuin Tohtori oli sen viimeksikin muistanut ja ajanherrojen jättämät, runnellut jäljet planeetan pinnalla täysin samanlaiset kuin viimeksikin. Tohtori muisti kaiken. Aikasodan jättämät muistot olivat piinanneet häntä paljon ja nyt hän joutui jälleen todistamaan saman näyn joka oli herättänyt hänet monta kertaa yössä unesta. Tohtori oli toden totta matkannut menneessä, aivan niin kuin Virgil oli suunnitellutkin, mutta jotain oli täytynyt mennä pahasti pieleen ajanherran itsensä singahtaessa vain omassa menneisyydessään kauaksi takaisin päin. Selvästikin Aikasodan alkupuoliskolle, mutta yhtä ja kaikki hänen elämänsä kammottavimpaan aikaan. Tohtorin kurkkua kuivasi ja hän huomasi ikävöivänsä Tardista enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Löytäisikö poliisikoppi hänet näin kaukaa vai suostuisiko tuo ihmeellinen aikakone ylipäätään edes saapuvan tänne? Yllättäen kova räjähdys kuului jostain Tohtorin lähettyviltä ja se herätti miehen ajatuksistaan. Ajanherra hypähti refleksinomaisesti piiloon suuren, punertavan kiven taakse ja pyrki edelleen vain tasaamaan mieltään. Rytmikkäitä ja sotilaallisia askelia kuului hänen piilopaikkansa edestä ja ne saivat Tohtorin kurkistamaan. Ajanherroja. Tuttuja naamoja kaikki, nykyisin jo kuolleet. Tohtori kyykistyi takaisin piilopaikkaansa ja puraisi huultaan. Hän tunsi olonsa epämukavaksi. "Hyvä on, hyvä on, Skaro, ajanherroja ja takaisin Aikasodassa", rusettikaula mutisi itsekseen ja löi nyrkillä useampaan kertaan rintaansa, sillä hän pelkäsi rytmihäiriön puolesta. Niin kovaa hänen sydämensä tuntuivat tällä hetkellä pamppailevan, "Menneisyydellä on todellakin kumma tapa palata aina takaisin eteeni." Aikasota oli todentotta aikakausi josta hän ei tuntunut pääsevän eroon. Se tulisi kummittelemaan aina hänen mielessään. Vielä hetken rusettikaula kykeni kuulemaan sotilaallisen marssin liikkeen, kunnes askeleet haihtuivat hiljakseen hänen kuulokenttänsä ulkopuolelle. Hiljaisuuden palatessa takaisin Tohtori huokaisi ja hieraisi kasvojaan. Mikä todellisen elämän painajainen. Lopulta Tohtori päätti ryhdistäytyä. Hänen oli vain sopeuduttava tilanteeseen ja keksittävä siitä ulos pääsy. Ei tulisi vaipua epätoivoon, sillä hänen oli ennen kaikkea löydettävä Sheila. Oliko terapeuttikin päätynyt Skarolle? "No niin, noustaanpa sitten ja keksitään tälle kaikelle jokin järkevä ja mukava selitys. Olen Skarolla - jälleen kerran, siitä kiitos menneisyyteni ja erään kivisen enkelin - eikä Tardista näy missään. Mutta minä olen Tohtori ja Tohtorit selviytyvät aina", ajanherra puheli itsekseen ja nousi ylös, suoristaen rusettinsa. Se loi alieniin uutta puhtia. "Antaudu ja paljasta itsesi, sinä vihollinen!", kuului yllättäen ikävällä tavalla metallinen ääni Tohtorin selän takaa. Ajanherran olisi tehnyt mieli läpsäistä itseään; hän kyllä tunnisti äänen. Dalekit. Kädet nostettiin hitaasti ilmaan antautumisen merkiksi ja Tohtori kääntyi ympäri. Katse kohtasi seitsemän metallista ja pahan suopaa peltipurkkia. Jokainen niistä osoitti tähtäimellään suoraan ajanherraan. "....ja minun tulee lopettaa yksin puhuminen. Paha, paha tapa, enkä edes pidä siitä", osoitettiin sanat jälleen itselleen. Hän oli ansassa.
|
|
Javert
(Senior Member)
Posts: 352
|
Post by Javert on Jul 6, 2016 20:35:58 GMT
-Irrian-
Thalialaisten prinssi oli jälleen karannut kotoaan ja lähtenyt seikkailuretkelle. Hän oli vasta yhdeksäntoista sitäkin innostuneempi saamaan itsensä milloin mihinkin pulaan. Irrian ei oikeastaan olisi saanut poistua kylästään ja hänen vanhempansa huolestuisivat taatusti huomatessaan pojan poissaolon, mutta… Irrian ei viitsinyt välittää sellaisesta juuri nyt. Heidän maailmansa oli sodassa, ja vaikka sota ei vielä ulottunutkaan kylän rauhalliseen asuinpaikkaan, oli Irrianin velvollisuus pysyä ajan tasalla ja tietää sodan kulusta enemmän. Tai näin poika ainakin selitti itselleen hyppiessään kivien ja kärventyneiden puunrunkojen yli seikkailunhalu mielessään.
Vaatetukseltaan hyvin ympäristöönsä sulautuva poika pääsee kulkemaan eteenpäin häiriöittä, näkemättä matkansa varrella oikeastaan mitään muuta kuin tuhottua luontoa ja aiempien taisteluiden jälkeensä jättämiä raatoja. Poika on kulkenut eteenpäin jo jonkin aikaa, kun sivulta kuuluu ääniä jotka herättävät Irrianin mielenkiinnon ja tuo poikkeaa tuntemattomalta reitiltään, polvistuen äänettömästi maahan, sulautuen osaksi luontoa. Ei kymmenenkään metrin päässä hänestä kulki joukko ajanherroja – noita tyyppejä jotka taistelivat hänen planeetallaan Thalialaisten ikiaikaisia vihollisia vastaan. Hetkeksi Irrian tuntee vihan nousevan sisällään, miksi muiden piti aina sotkeutua heidän asioihinsa? Sitten järki voittaa ja prinssi nousee varovasti maasta, katsoen tiukasti ympärilleen. Hän ei halunnut herättää juuri nyt minkäänlaista huomiota, sillä se olisi tarkoittanut nopeaa pakenemista ja kiintoisan jäljitettävän jättämistä.
Irrian seuraa ajanherrojen ryhmää jonkin matkan päästä, nuo ovat niin syventyneitä omiin puuhiinsa etteivät huomaa saaneensa seuralaisen. Näin kuluu puolisen tuntia ellei enemmänkin, prinssin joutuessa kulkemaan paljon hitaammin kuin edellä kävelevät ajanherrat.
Ajanherrat jatkavat kävelyään yli sotatantereen mutta Irrian menetäät lopulta kiinnostuksensa, kun mitään ei tapahdukaan. Hän oli toivonut heidän joutuvan taisteluun dalekseja vastaan, niin että Irrian olisi voinut esitellä taitojaan ja saada vieraat kiitollisuudenvelkaan itselleen… Mutta se oli ilmiselvästi liikaa pyydetty ja thalialaisten prinssi saa kulkea ilman keskeytyksiä aina siihen saakka, kunnes poikkeaa ryhmästä ja jää miettimään mitä seuraavaksi olisi tiedossa. Hän ei voisi kovin pitkäksi aikaa jäädä siihenkään seisomaan, se huomattaisiin eikä se ollut muutenkaan kovin turvallista… Vaikka olihan täällä useampikin mainio piilopaikka joita ylimieliset ajanherrat tuskin edes tajuaisivat käyttää.
Irrian kohottaa dalekin suojakuoresta tehtyä kilpeään ja liikkuu, vain jähmettyäkseen samassa paikoilleen. Aivan hänen lähettyviltään kuului ääntä, eivätkä ne suinkaan olleet ystäväsmielisiä. Irrian, joka oli suojaisassa alenemassa, hiipii eteenpäin ja kohottaa kilven eteensä, jolloin näyttää kaukaa ja nopeasti katsottuna siltä, kuin dalek liikkuisi maata pitkin, pysähtyy ja yrittää tunnistaa äänet. Hän ei tunnistanut muita kuin dalekeja, monia sellaisia. Monia vihollisia tapettaviksi… Kunnes joukon keskeltä kuuluu raivostuttavan tuttu ja samalla tuntematon ääni. Ajanherra! Hetkeksi Irrian pysähtyy, ajatellen jo jättävänsä mokoman pinteeseen. Mutta se ei olisi oikein raukkaa kohtaan, tuo tapettaisiin. Ja olihan Irrianilla tehokas ase…
Hidastakin hitaammin, jotta vain ei tulisi paljastaneeksi itseään Irrian liikkuu lähemmäs ja yrittää hahmottaa kilpensä takaa missä suunnassa viholliset ja pelastettava olivat. Samalla nuorukainen kopeloi vyötään, saaden tiukan otteen jousestaan ja kohottaen sen sitäkin varovaisemmin olalleen, alkaen poimia nuolia käytettäviksi. Kun hän toimisi, olisi toimittava nopeasti eikä epäröinnillä ollut sijaa. Ei liiemmin myöskään ammusten etsimisellä, jonka oli monia thalialainen saanut karvaasti kokea heidän tuhatvuotisen sotansa aikana.
Prinssi laskee kilpeä ja vilkaisee nopeasti sen yli. Kuten hän oli arvellutkin, paikalla oli kiipeliin jäänyt ajanherra ja tuota ympäröivät seitsemän dalekia. Ajanherran takana oleville kolmelle dalekille Irrian ei kykenisi vielä tekemään mitään vahingoittamatta pelastettavaansa, mutta nuo neljä muuta hän hoitelisi nopeammin kuin ehtisi räpäyttää silmiään.
Tappavan tehokkaana Irrian laskee kilpensä nyt maahan kupera puoli alaspäin, nostaa jousensa ja ääntäkään päästämättä tähtää ja ampuu. Ensimmäiset kolme tuhoutuvat räjähtävien nuolien vaikutuksesta välittömästi, mutta neljäs ehtii jo kääntyä ja Irrianin on loikattava nopeasti sivuun tappavaa tuhosädettä. Ääntäkään päästämättä prinssi kohottautuu polvilleen, tähtää ja ampuu. Nuoli uppoaa maaliinsa ja neljäskin dalek on poissa pelistä.
”Aika hyvin, vai mitä. Neljä nuolta ja neljä osumaa, ja vain viimeinen noista ehti ampua, sekin tähtäämättä… Hei varokaas!” Irrian puhelee, ei oikeastaan itselleen muttei varsinaisesti ajanherrallekaan. Hän on huomannut liikettä Tohtorin takana, jossa kolme viimeistä dalekia valmistautuvat tappamaan röyhkeät tunkeilijat. ”Uppista, nyt meidät hukka perii! Juokse!” Irrian nauraa sydämensä kyllyydestä, tarttuu kilpeensä nostaen sen selkäänsä ja pinkaisten pakoon. Hän ei jää katsomaan pääseekö ajanherra mukaan, ja hyvä niinkin. Yksi ammus nimittäin osuu aivan Irrianin kantapäille, saaden maahan aikaan jättimäisen savuavan kuopan. Thalialaisen selässään kantama kilpi kuitenkin suojelee omistajaansa ja erehdyttävästi kumarassa juoksevalta dalekilta näyttäen prinssi pinkoo pakoon minkä jaloistaan pääsee ja nauraa samalla mielipuolisen iloisesti. Tämä oli ihan mahtavaa!
”Ei olekaan pitkään aikaan tapahtunut mitään näin jännittävää, eikö vain?” Irrian huutaa taakseen, seivästyy melkein maassa makaavaan miekkaan ja hypähtää ketterästi sivuun, pitäen nyt tarkemmin silmällä menosuuntaansa, ei niinkään sitä mitä hänen takanaan tapahtui. Seurasikohan ajanherra edes häntä?
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Jul 7, 2016 19:15:36 GMT
Tohtori seisoi suoraan dalekeja kohti ja aivot työskentelivät täysillä keksiäkseen pakosuunnitelman. Ajanherran vaihtoehdot olivat vähissä; Tardista ei ollut, eikä hän pääsisi Skarolta kovinkaan helposti poiskaan. Vai pääsisikö? Tietenkin! Hänhän oli Tohtori!
Dalekit jatkoivat metallista puhettaan ja Tohtorin huulille nousi kevyt virne. Tilanne oli oikeastaan kovin ironinen; Samassa ajassa ja paikassa oli nyt kaksi Tohtoria. Hän ja aikaisempi muoto jossakin teillä tietämättömillä. Mutta Tohtorit olivatki cooleja. Ajanherra kohotti leukaansa hivenen, dalekien skannatessa silmävarrellaan vihollisen. Kuinka monesti hän olikaan kokenut saman tilanteen. "Ajanherra, sinä olet ajanherra!", yksi metallisista olennoista puhkusi raivoa. "Hah, kyllä! Minä olen todellakin ajanherra ja minulla on aina yksi jos toinenkin suunnitelma taskussani!", Tohtori yltyi puhumaan. Oikeastaan hän pelasi vain aikaa sillä tavallisesti hän keksi suunnitelman matkan varrella. Improvisoi. Oikeanpuoleista jalkaa lähdettiin siirtämään hivenen taaemmaksi kuin kokeillen tikulla jäätä. Vielä toistaiseksi dalekit eivät olleet hyökänneet. Ne arvioivat ylimielistä vihollistaan. "Ja sitä paitsi, oletteko koskaan törmänneet yksinäiseen ajanherraan? Voi ettepä tietenkään; meitä on aina lisää emmekä ole koskaan yksin", lisää valheita ja puheensorinaa. Käsi ujuttautui tweed-takin sisään. Viholliset silmäilivät toisiaan; ajanherra ja dalekit. Hetki muuttui kireäksi. "Me tuhoamme teidät!", selvästi porukan pomo jatkoi puhettaan. Mutta dalekit eivät liikkuneet. Se loi Tohtoriin lisää itsevarmuutta. Hän pelasi jälleen omaa peliään. "Oh aina sama tarina, ettekö koskaan kyllästy hokemaan tuota?", Tohtori naurahti. "Sitä paitsi, teidän tässä tulisi pelätä. Olette jo valmiiksi pulassa, sillä minulla on täällä...", nyt käsi vedettiin pois takin sisältä ja ensimmäinen asia johon hän oli osunut, vedettiin näkyviin. Se oli klemmari. Täysin harmiton klemmari, mutta sitähän eivät dalekit tienneet. "....ydinfysikaallinen ja magneettikentän omaava klemmari! Vain yksi virheliike ja - KABOOM - me kaikki räjähdämme!"
Tappavan tehokas ase hoitikin hommansa. Tohtorin ilme muuttui hölmistyneeksi kolmen dalekin räjähtäessä ilmaan. Hän ei tietenkään olisi voinut taistella dalekeja vastaan vain pelkän klemmarin voimin, joten paikan päällä täytyi olla muitakin. Dalekien räjähdys antoi Tohtorille kuitenkin lisäaikaa; Rusettikaula kaivoi näkyville nyt oman aseensa. Äänimeisselin. Niillä osoitettiin hänen edessään seisovaa yksinäistä dalekia ja samaan aikaan, kun tuntematon osapuoli ampui nuolensa, tähtäsi Tohtori äänimeisselillä neljänteen dalekiin. Se räjähti komeasti ilmaan. Kolme muuta olivat siltikin vielä kannoilla. "Älä vielä rehentele. Meillä on toistaiseksi seuraa!", Tohtori huikkasi toiselle samalla kun itse ryntäsi toisen perässä karkuun. Maahan ilmestynyttä savuavaa kuoppaa väistettiin täpärästi loikaten sivuun ja äänimeisselillä osoitettiin kohti dalekeja. Ajanherra ei jäänyt katsomaan osuiko hän kohteeseen vai ei. Nyt tärkeämpää oli juosta.
"Sanot sinä! Tervetuloa elämääni!", Tohtori huusi toiselle takaisin, samalla kun matka jatkui eteen päin. Dalekien ammukset viuhtoivat ohi eikä ajanherra voinut muuta kuin vain keskittyä pakomatkaan. Askeleet suunnattiin selvästi viidakkoon päin, sillä lehdistö tarjosi karkureille parhaimman suojan. Yllättäen Tohtori kuitenkin tunsi kuinka maa petti hänen jalkojensa alla. Ajanherralle ei annettu reagointiaikaa juurikaan, kun hän huomasi liukuvansa liukasta putkea pitkin alas tuntemattomaan. Matka ei ollut pitkä ja liukumäen jälkeen rusettikaula tömähtikin reippaasti johonkin pehmeään. He olivat eksyneet jonkinsortin piilopaikkaan.
|
|
Javert
(Senior Member)
Posts: 352
|
Post by Javert on Jul 7, 2016 20:46:20 GMT
-Irrian-
Matka jatkuu aivan yhtä vauhdikkaasti kuin on alkanutkin, kaksikon väistellessä dalekeja, jotka pian jäävät yhä kauemmas. Viidakko oli vaikeakulkuista ja Irrian hymyili itsekseen. Hänen sisarensa ei olisi ikimaailmassa osannut juosta yhtä ketterästi kuin veljensä. Siinä sitä taas nähtiin – retket olivat sittenkin hyödyllisiä… Nuori mies hymyili, adrenaliinin virratessa suonissa. Tämänkertainen retki tuntui jo alkavan jännittävästi tuon ajanherran ansiosta, mistä puheenollen Irrian ei ollut hetkeen kuullut toisen ääniä takaansa.
Nuorukainen kääntyy, hypähtää ketterästi kaatuneen puun yli ja lähtee juoksemaan takaisinpäin. Hän ei heti huomaa onkaloa johon toinen on pudonnut, mutta saa vauhtinsa hidastumaan liukkaalla maalla juuri ennen kuin olisi itse rysähtänyt ajanherran päälle. ”Mitä te siellä alhaalla teette? Dalekit tulevat tännepäin, ei meillä ole aikaa tuollaiseen pelleilyyn!” Irrian huudahtaa, kädet suun edessä. Hän vilkaisee ympärilleen eikä totta vie piäd näkemästään. Viidakosta heidän tulosuunnastaan kuului vihaisia ääniä kun dalekit seurasivat kaksikon jälkiä. Ja samalla Irrian tiesi, ettei ajanherra ehtisi kiivetä ylös ja jatkamaan matkaansa ennekuin dalekit saavuttaisivat heidät.
”Kolme seuralaistamme ovat varsin lähellä… Varokaa!” Irrian huudahtaa, vilkaisten vielä nopeasti taakseen ja syöksyen sitten riemukas nauru huulillaan samaan koloon minne ajanherra oli hetkeä aiemmin pudonnut.
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Jul 9, 2016 17:14:00 GMT
Tohtori silmäili ympäristöään ollessaan ansassaan. Paikka oli kuin suden kuoppa. Käsi asetettiin lippaan silmien yläpuolelle ja ylös vilkaistiin. Kuopan suuaukko oli korkealla ja sen seinämä vaikutti vaikeakulkuiselta. "Hoi! Tarvitsisin hieman apua!", ajanherra huhuili yläilmoihin. Ei vastausta. Mahtavaa.
Äänimeisseli kaivettiin esille ja sillä alettiin osoittamaan kuopan seinämään. Hänen täytyi päästä kuopasta pois, sillä dalekit saapuisivat varmasti hetkenä minä hyvänsä paikalle ja kuopassa oleva ajanherra oli sotaisille pippurisumuttimille kuin juhlaillallinen. Häneen oli helppo osua. Yllättäen kuopan suuaukolta kuului tuttu ääni. Se oli sama nuorukainen jonka matkassa hän oli roikkunut. Rusettialien ei kuitenkaan pitänyt kuulemastaan. "Pelleilyyn?!", Tohtori toisti toisen sanat epäuskoisena. "Ajattelin juuri pystyttää itselleni ja muutamalle dalekille teekutsut! Et sattumoisin haluaisi liittyä seuraan?", toiselle huudettiin takaisin sarkastiseen sävyyn. Tämän jälkeen hän jatkoi hommiaan.
Vaikka dalekit olivatkin jo lähellä, ei Tohtori ollut yläilmojen tapahtumista tietoinen. Äänimeisselin voimin rusettikaula oli onnistunut kokoamaan itselleen pienen kumpareen, jonka kautta hän pääsisi helpommin takaisin maan pinnalle. Tohtori oli juuri noussut kokoamalleen hiekka korokkeelleen, kun yllättäen hän kuuli jälleen tutun äänen. Seuraavaksi kuoppaan hyppäsikin se sama nuori mies! Thalialaisen hypyllä oli kuitenkin muitakin vaikutuksia; Poika osui Tohtoriin ja kahden miehen painosta, herkkä hiekkataso päättikin sortua. Molemmat tipahtivat yhtä aikaan kuoppaan takaisin. Kuopan ympäristön peitti hetkeksi ilmassa leijaileva hiekkapilvi. Tohtori yski hetken ja nousi seisomaan, pyyhkien likaisia housujaan, samalla kun pilvi alkoi haihtumaan. "Oletko järjiltäsi?! Olin juuri saamassa tilanteen haltuuni, kun sinäkin päätät hypätä kuoppaan?", marmatettiin ääneen. He olivat nyt molemmat ansassa. "Olen aina sanonut, että te thalialaiset olette varsinaisia ongelmamagneetteja!", julistettiin samalla kun Tohtori nappasi äänimeisselinsä takaisin hyppysiin. Sen nappeja paineltiin, mutta äänimeisseli vaikutti menneen rikki rysähdyksen lomassa. "Oh mahtavaa! Äänimeisseli on rikki, perässämme on lauma dalekeja ja minä olen kuopassa jumissa nuoren thalialaisen kanssa", puuskahdettiin samalla käsiään dramaattisesti heilauttaen. "Tämä on melkeinpä yhtä hirveää kuin ilta merkuriuslaisessa päähieronnassa. Sain siitä päänsärkyä ja kolmen vuoden korvamadon, en suosittele", puhumista jatkettiin toiseen vilkaisten. Ylhäällä alkoi kuulumaan entistä voimakkaammin dalekien uhoamista ja lopulta kuopan reunamille ilmestyi kolme metallista olentoa. Jokainen kaksikkoon aseellaan osoittaen.
|
|
Javert
(Senior Member)
Posts: 352
|
Post by Javert on Jul 9, 2016 17:35:53 GMT
-Irrian-
Nuorukainen rysähtää ajanherran päälle ja nousee nauraen ylös, näköjään täysin huoletonna tilanteen suhteen. ”Hei, älä tuu hulluksi. Tämähän on varsin hieno kuoppa.” Irrian toteaa pudistellen samalla pölyjä vaatteistaan kun kuljettaa kättään seinämää pitkin ja tunnustelee sitä varsin tarkkaan huomioiden sen, että koko kolo oli umpikuja. Vai oliko sittenkään? Virne kohoaa nuorukaisen huulille kun tuo kääntyy, piilottaa hymynsä ja katsahtaa ajanherraan. ”Kuka sinä muuten olet- Oho, meidän vieraamme näyttävät saapuneen.” Irrian kohottaa katseensa ylöspäin samalla, kun kolmen dalekin aseet suuntautuvat osoittamaan alas heidän suuntaansa. ”Antautukaa, ajanherra ja thalialainen!” Metallinen ääni kuulostaa pitkästyneeltä jos se nyt ylipäätään oli mahdollista. Ne eivät voineet tulla alas kuoppaan mutta kolme dalekia saisivat leikiten teurastettua kaksikon alas heidän kuoppaansa.
Irrian katsoo ylös, odottaa kohteliaasti dalekin puheen loppua ja virnistää sitten. ”Ette taida tietää kenelle puhutte? Minä nimittäin tiedän, miten pääsemme tästä pinteestä ilman antautumista!” Irrian toteaa ylpeästi, kohottaen hitaasti selkänsä takana dalekin kuoresta tehtyä kilpeään. Hän hymyilee dalekeille säälivästi, vilkaisten samalla nopeasti ajanherraa ja nyökäten sitten taakseen, liikauttaen kilpeä sen verran että sen yksi kulma osuu nähtävästi täysin kiinteään kuopanseinämään. ”Se on ontto.” Irrian muodostaa huulillaan, selittämättä kuitenkaan minne tämä uusi, kätketty salakäytävä veisi. Itseasiassa poika ei sitä itsekään tiennyt, mutta aika alkoi käydä kiperäksi.
Yksi dalekeista suuntaa aseensa kohti kaksikkoa ja ampuu tähdäten jonnekin Irrianin jalkojen suuntaan, thalialainen vetäisee kilpensä nopeasti suojaksi eteensä ja nauraa hieman hysteerisesti. ”Auts! Tuo sattui!” Nuorukainen ravistelee kättään niin, että kilpi lähes irtoaa ja kaksi muuta dalekia etsivät kohtaa, johon tähdätä. Ne ovat selvästi ymmällään kilven tuottamasta harhasta eivätkä vielä uskalla ampua heitä. Nyt olisi tilaisuus paeta, ja sen Irrian sanookin kuuluvalla äänellä ajanherralle, silmät kirkkaina. Heidän kuopan reunamilla olevat kolme vihollistaan kuulivat sen taatusti, ja varmasti puolet koko viidakosta heidän ympärillään.
// Eikä! Tää on ihan hullua xD
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Jul 9, 2016 20:20:52 GMT
Dalekit tarkkailivat herkeämättä ajanherraa ja nuorta thalialaista. Tohtori pyrki kehittämään toimintasuunnitelmaa jolla he voisivat pyrkiä pälkähästä. Thalialainen hoiti tällä kertaa puhumisen. Ajanherra ymmärsi yskän; Toinen pyrki varmasti pelaamaan vain lisäaikaa, harhauttamaan dalekien huomion itseensä, samalla kun Tohtori itse arvioi kuopan seinämiä. Kättä liu'utettiin niitä pitkin, vilkkaiden silmien tutkiessa ympäristöä. Jostain oli päästävä pois.
Thalialaisen viesti meni perille ja toispuoleinen virne nousee Tohtorin suupieleen. Hän ei sanonut mitään, vaan tyytyi vain nyökkäämään ymmärrykseksi. Nyt he pelasivat samaa peliä. Dalekit alkoivat kuitenkin jo olemaan kärsimättömiä. Yksi ammus suunnattiin heitä kohti, mutta thalialaisen suojakilpi teki tehtävänsä. Nuorukaisen suojellessa heitä, Tohtori teki työtä käskettyä ja kopeloi tämän osoittamaa seinämää. Yllättäen se aukeni ja onton seinän sisältä paljastui pitkä käytävä. Pelastus!
Tohtori vilkaisi matkakumppaniinsa. "Vauhtia, nyt otetan jalat alle!", Tohtori huikkasi toiselle, samalla kun itse kömpi seinämästä sisään. Turvapaikasta kuitenkin vielä kurkistettiin dalekeja kohti. Tohtori heilautti kättään kolmelle metalliselle soturille ja tyytyväinen hymy nousi tuon suupieliin. "Valitan, ei tälläkään kertaa", Tohtori huikkasi dalekeille ja niin myös käytävän ovi suljettiin. Dalekit jäivät ulkopuolelle. Käytävä oli pitkä eikä sen toista päätä pystynyt näkemään. Seinillä oli soihtuja tuomassa valoa ja seinämiä koristi ikivanhat kirjoitukset. Ne vetivät oitis Tohtorin huomion itseensä. Kirjaimia kosketettiin. "Ikivanhaa thalialaisten kieltä vai?", toisen puoleen käännyttiin kulmia hieman kohottaen. Kirjaimet eivät olleet muuttaneet muotoaan miksikään, josta ajanherra kykeni vain päättelemään ettei Tardis ollut vieläkään palannut. Se sai Tohtorin huokaisemaan päänsä sisällä.
"Muuten, kiitoksia avusta. Mikä on nimesi?", nyt kun tilanne ohi, olisi ehkäpä kohteliasta tutustua toiseen. Tai edes kiittää avusta.
|
|
Javert
(Senior Member)
Posts: 352
|
Post by Javert on Jul 9, 2016 20:43:50 GMT
-Irrian-
Nuorukainen syöksyy ajanherran perässä käytävään – juuri ajoissa. Sulkeutuvaan oveen nimittäin tähdätään kolme dalekien ammusta ja se tärähtää, Irrianin tajutessa ettei tuo ovi pidättelisi heidän takaa-ajajiaan ikuisesti. Heidän tulisi päästä mahdollisimman kauas täältä siihen mennessä, vaikka vielä ovessa ei ollutkaan juuri merkkejä heikkenemisestä. Ne kuitenkin ilmaantuisivat pian mikäli dalekit jatkaisivat ammuskelua tuota vauhtia tai saisivat apuvoimia.
”Kyllä, mutta ne ovat vain joitain suojelusriimuja ja joitain vanhoja legendojamme tuhatvuotisen sodan alkutaipaleelta. Ei mitään tärkeää.” Irrian vastaa, pysähtymättä edes tutkimaan seinän kauniita kaiverruksia. Hänen äitinsä olisi todennäköisesti ollut löydöstä ihastuksissaan ja olisi jäänyt tutkimaan seinää kunnes dalekit pääsisivät läpi, mutta Irrian oli luonteeltaan seikkailija eikä piitannut uskovaisten höpötyksistä tai vanhoista, pölyisistä tarinoista.
”Ah, enkö ole kertonut sitä?” Irrian kysyy, näyttäen hämmentyneeltä. Hän oli odottanut että ajanherra tietäisi sanomattakin kuka tuon nuori pelastaja oli. ”Olen thalialaisten johtajan vanhin poika, prinssi ja tuleva hallitsija.” Irrian ilmoittaa ylpeillen, unohtaen mainita nimensä ja jatkaen samassa eteenpäin. ”Entäs te, ajanherra?” Nuorukainen kysyy hymyillen ystävällisesti. Hän on laskenut kilpensä kädestään ja kiinnittää sitä parhaillaan selkäänsä, josta se roikkuisi käteävsti poissa tieltä ja tarvittaessa olisi nopeasti heilautettavissa eteen suojaksi. Räjähtäviä nuolia sisältävä putkilo oli sidottu tiukasti nuorukaisen jalkaa vasten ja tikari samoin. Prinssi vaikutti aseistautuneen kokonaisen dalek-armeijan hoitamista varten, ja sehän ei ollut lainkaan epätodennäköistä ottaen huomioon sen, että he olivat parhaillaan Skarolla, maailman vaarallisimman rodun synnyinplaneetalla. Toki planeetta oli koti myös thalialaisille kuten Irrian, mutta heistä ei historia kertonut vertahyytäviä tarinoita ollenkaan niin kuin dalekeista, thalialaisten ikiaikaisista vihollisista.
Irrian jatkaa matkaa.
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Jul 9, 2016 21:09:48 GMT
Nuorukainen ei vaikuttanut olevan juurikaan kiinnostunut oman kansansa kirjoituksista ja Tohtori tyytyi vain hymähtämään tämän vastaukselle. Vaikka ajanherra itsekin oli innokas ja utelias persoona, joka pomppi ajassa ja ikuisuudessa paikasta toiseen, tunsi hän tällä hetkellä olonsa ehkäpä jopa hieman vanhaksikin. Hän itse arvosti vanhoja taruja ja tarinoita kuten useimmat vanhemmat henkilöt. Thalialainen itse taas vaikutti niin nuorelta - ja nuorethan olivatkin usein innokkaita ja malttamattomia. Tarinat taatusti olivat thalialaiselle pojalle tuttuja ja usein läpikäytyjä, mutta Tohtori tunsi olonsa lähinnä vain nostalgiseksi. Aivan kuin hän olisi katsellut vanhoja valokuvia, vaikka thalialaisten kulttuuri ei hänelle henkilökohtaisesti lähellä ollutkaan. Nuorukainen ei varsinaisesti kertonut omaan nimeään, mutta muisti mainita omat tittelinsä. Vai tuleva hallitsija? Ajanherran olisi ehkäpä täytynyt muistaa nuorukainen omasta menneisyydestään, mutta ajanherrat eivät juurikaan tehneet yhteistyötä muiden siivilisaatioiden kanssa. He halusivat hoitaa asiat omalla tavallaan. Toisen kasvot olivatkin siis tuntemattomat.
Seuraavaksi poika siirtyi utelemaan Tohtorin nimeä.
"Smith. John Smith", Tohtori valehteli oman nimensä eikä edes halunnut peittää asiaa kasvoiltaan. Toinen ei ollut kertonut omaansa joten he olivat tällä erää tasoissa. Toisaalta Tohtori myöskin tiedosti sen ettei hän saisikaan kertoa omaa kutsumanimeään; Tällä hetkellä, tässä ajassa, oli jo yksi Tohtori omassa muodossaan ja se sai luvan riittää. Hänen tulikin siksi pitää nyt vain matalaa profiilia ja keksiä keino päästä Skarolta pois. Hän ei puuttuisi Aikasotaan enää, sillä sen vaikutukset ja loppu olivat jo tiedossa. Niitä ei voinut muuttaa.
"Mistä muuten päättelit minun olevan ajanherra?", toiselta lopulta kysyttiin ehkä hieman jopa uteliaaseen sävyyn, samalla kun Tohtori asetti kädet rennosti selkänsä taakse. He kulkivat nyt vierekkäin edemmäs käytävää, Tohtorin pitäen askeleensa rauhallisina. "Eivät dalekitkaan kaikkea tiedä. Ehkäpä minä olen vain ohikulku matkalla ja pysähdyin sattumalta Skaroon." Väite oli kieltämättä hieman pöljä. Yksikään elävä olento ei astuisi jalallaankaan dalekien kansoittamalle planeetalle Aikasodan aikoihin ellei mielinyt päästä hengestään. Suuret tarinat taistelevista, tunteettomista metallisotilaista oli kiirinyt kauaksi.
|
|
Javert
(Senior Member)
Posts: 352
|
Post by Javert on Jul 9, 2016 21:29:08 GMT
-Irrian-
Nuorukainen vilkaisee sivusilmällä ajanherraa kun tuo mainitsee nimensä muttei sano mitään. Hän epäili ettei nimi, jonka toinen oli antanut, ollut oikea mutta tällä hetkellä ei ollut parempaakaan nimeä millä toista kutsua (hän oli unohtanut jättäneensä omansa kertomatta) ja niimpä tuo nimi saisi nyt kelvata. Ainakin niin kauan kunnes hän saisi tietoonsa toisen oikean nimen… Vaikka eipä sillä kai suurempaa väliä ollut, jos ajanherra ei kerran kokenut tarpeelliseksi sitä paljastaa.
”No, te näytätte ihan perus ajanherralta. Oudot vaatteet, puhetapa, tuo tyyli jolla kävelette ja tietenkin se fakta ettei täällä Skarolla ole aikoihin ollut muita kuin me ja te.” Irrian selittää, kertoen harvinaisen tarkkasilmäisesti asiat, joita hänen nuori mielensä oli havainnut toisessa. Viimeinen lausahdus, me ja te -kategoriointi oli tahaton lipsahdus mutta kertoi thalialaisen prinssin pitävän ajanherroja valloittajina ja planeetantuhoajina vaikka olikin liian hyvätapainen sanoakseen sitä koskaan ääneen tai edes myöntääkseen että ajatteli näin.
He kulkivat yhä eteenpäin kunnes tunneli lähti nousemaan hitaasti, tehden selvästi että he päätyisivät pian sen loppuun. Irrian pysähtyykin nyt ensimmäistä kertaa koko matkan aikana katsomaan merkkejä seinässä ja vaikuttaa ilahtuneelta. ”Näyttää siltä että pääsette vieraaksi kylääni, John. Siitä tulee mahtavaa!” Irrian huudahti malttamattomana, käyttäen tietoisen ylpeästi omistusmuotoa kylästä. Hän odotti jo näkevänsä sisaruksiensa ilmeen kun tutkimusretkeltään palannut veli toisi mukanaan vieraan. Hänen äitinsä ihastuisi takuulla myös ikihyviksi, Irrian tiesi kuinka tuo aina valitteli ettei kylässä tapahtunut tarpeeksi ja että siellä kävi niin kovin vähän vieraita… Ajatuksissaan Irrian hypistelee hiuksiaan, samalla kun kävelee nyt eteenpäin yhä ripeämmin, lopulta lähes lennähtäen ulos käytästä, suoraan viidakkoon ja piikkipensaaseen.
”AAAau!” Irrian kiljaisee, säikäyttäen läheiseltä oksalta lentoon pienen lintuparven. Närkästyneenä nuorukainen nyppii vaatteistaan ja iholtaan piikkejä, saaden useammankin kuin yhden pienen piston sormeensa, jotka sitten pistää suuhunsa ja imeskelee lopettaakseen verenvuodon kuten häntä oli opetettu. Ei ollut hyvä jättää viidakkoon verimerkkejä, kun tiedettiin että kuka tahansa saattoi niitä jäljittää.
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Jul 10, 2016 13:01:25 GMT
Skaron kruununperijä ei selvästikään ollut harhaanjohdettavissa. Tohtori tyytyi toisen vastaukseen - ei hän olisi voinut siitä vastaankaan alkaa väittämään. Vain typerys olisi uskonut hänen olevan jotain muuta kuin ajanherra, sillä hänhän kantoi mukanaan jopa rodulleen kuuluvaa tekniikkaakin! Äänimeisseliä. Vaikkakin tällä hetkellä rikkinäistä sellaista. Toisaalta thalialaisen äänensävystä oli paistanut jotain muutakin; Ikään kuin hän olisi antanut olettaa, että ajanherrojen saapuminen Skaroon olisi ollut huono juttu. Ehkäpä thalialaiset asian kokivatkin niin, mutta toisaalta ilman ajanherroja universumi olisi ollut vaarassa. Aikasota oli vahvasti dalekien ja ajanherrojen välinen sota, mutta ajanherrojen tuli suojella myös muita siviilisaatioita. Se oli heidän tehtävänsä. Toisaalta, poika oli ilmeisestikin kasvatettu hyväkäytökseksi. Tämä oli teititellyt alusta alkaen.
Pitkä käytävä alkoi viimein tulla loppuunsa. Irrianin hihkaisu sai myös Tohtorin hymyilemään. Vai pääsisi hän näkemään thalialaispojan oman kansan. Aikasodassa ylimääräisille vierailuille ei ollut koskaan ollut aikaa, joten rusettikaulan oli myönnettävä, että innostus tarttui myös häneen. Tänään hän saisi olla sodasta ulkopuolinen ja vain keskittyä muihin asioihin. Kuten thalialaisiin tutustumiseen. "Mennään sitten, esittele minulle perheesi", Tohtori vastasi suoristaen rusettinsa ja lähtien sitten kävelemään yhtä reippaasti vastapuolen rinnalla.
Thalialainen oli enemmänkin kuin malttamaton, eikä lienyt siksi ihmekään, että poika lensi suoraan piikkipuskaan. Tohtori pudisteli näylle päätään hyvän tuulisena ja asteli toisen vierelle. Puskaa tarkasteltiin paremmin. "Oo, viime vuotisia Orakseja! Ovat nähtävästi jo vaihtaneet kukintonsa piikeihin. Mutta piikkipuskat ovatkin cooleja", Tohtori iloitsi näylle. Hän ei ollut nähnyt lajia pitkiin aikoihin.
"Sinä nuorimies! Mitä sinä täällä teet? Nyt olet pahassa pulassa! Olemme etsineet sinua vaikka kuinka pitkään!", yllättäen vähän matkan päästä alkoi kuulumaan voimakasta torumista. Näkyviin astui vanha, hieman pyylevä thalialaisnainen, joka asetti kätensä lanteilleen ja katsoi ensiksi tuimasti nuorempaan heimolaiseensa. Tämän jälkeen katse osui Tohtoriin. "Vieraita vai? Ja vielä tähän aikaan? Mitä Kaladrimkin tästä oikein sanoo!", nainen päivitteli tuskastuneena. Tohtori vilkaisi Irrianiin ja kohotti kulmiaan hieman kysyvänä.
|
|
Javert
(Senior Member)
Posts: 352
|
Post by Javert on Jul 10, 2016 15:07:41 GMT
-Irrian-
Nuorukainen hymyilee vinosti ajanherralle samalla, kun saa viimein piikit pois vaatteistaan ja käsivarsistaan ja pudistelee sitten vielä pölyt asustaan. Astrologisin merkinnöin kirjottu viitta on reunasta ruskea hiekasta ja mudasta ja Irrian tietää ettei hänen äitinsä tule olemaan mielissään. Huokaisten nuorukainen valmistautuu jatkamaan matkaansa, kun vihastunut huuto kuuluu. Irrian kalpenee, olivatko hänen ajatuksensa tuoneet kyläläisen tänne? Paljon todennäköisempi syy oli kuitenkin hänen aiempi huudahduksensa… Ja nöyränä Irrian astelee vanhan naisen luo, valmiina höykytettäväksi. Totta kai hän tiesi että oli jälleen kerran livahtanut salaa ulos, jälleen kerran rikkonut lupauksensa äidilleen ja isälleen olla enää menemättä tutkimusretkilleen, mutta häntä vain niin kovin kiinnosti heidän pienen kylänsä ulkopuolinen maailma. Ja minkälaista elämä mahtoikaan olla paikassa, josta ajanherrat ja muut vieraat tulivat?
”Anteeeeksiiii.” Irrian mumisee, venyttäen sanojaan tahallaan. Muori kyllä tiesi että Irrian oli sydämessään oikeasti pahoillaan, mutta aivan yhtä totta oli myös se että hän lähtisi retkilleen uudestaan heti, kun vanhemman väen silmä pettäisi. Se oltiin nähty jo lukemattomia kertoja eivätkä mitkään saarnat ja torut näyttäneet asianlaitaa parantavan. Sitten nuorukaisen ilme kuitenkin kirkastuu ja tuo vilkaisee ajanherraa.
”Toin tosiaankin vieraita! Uskon että äiti olisi kiinnostunut puhumaan herra Smithin kanssa.” Irrian toteaa, ilmoittaen nöyränä ajanherran nimen. ”Lähdetäänkö? Meitä ajoi takaa kolme dalekia joilta pelastuimme tuohon käytäään ja sitten…!” Irrian jatkaa selostustaan ääni kirkkaana innostuksesta, hymyillen vanhalle naiselle välittämättä laisinkaan thalialaisen synkästä ilmeestä, joka vain synkkeni entisestään tuon kuullessa tarinan prinssiään jahtaavista dalekeista. ”Pääsimme hädin tuskin karkuun!” Irrian naurahtaa ja vilkaisee ajanherraa. ”Herra Smith voi todistaa että puhun totta!” nuorukainen sitten sanoo, hieman puolustelevaan sävyyn. Hän tiesi että erityisesti siskot rakastaisivat tämänpäiväisen retken tarinaa mutta aivan yhtä varmasti myös pitäisivät puolta siitä keksittynä.
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Jul 11, 2016 19:14:20 GMT
Tuntematon täti oli sen verran vaikuttava ilmestys, että jopa Tohtorin olemus muuttui pahoillaan olevaksi pikku pojaksi. Aivan kuin hänkin olisi jäänyt kiinni jostain pahanteosta, vaikka ei edes thalialaisten heimoon kuulunutkaan. Ajanherra seurasi sivummalta nuoremman miehen selityksiä. Vaikutti siltä, että toinen oli selvästikin lähtenyt retkilleen salaa. Aivan kuin Tohtori itsekin nuorempana. Villiä mieltä ei voinut vangita. Kun nuorukainen päätti hakea myös Tohtorilta vahvistusta sanoilleen, rusettikaula säpsähti ja osoitti hetken aikaa itseään epäuskoisena. Miksi hänet piti tilanteen selvittelyyn sotkea?! Thalialaisnaisen katse nauliutui nopeasti vieraaseen. Toiselle vilkutettiin hieman epävarmasti ja tämän jälkeen Tohtori rykäisi kurkkuaan. "Aivan niin, se on täysin totta!", vakuuteltiin ja nyökyteltiin ponnekkaasti, nyt kruununperijään nopeasti vilkaisten.
Thalialaisnainen näytti hetken aikaa miettiväiseltä ja tämä punnitsi katseellaan molempia. Lopulta nainen huokaisi raskaasti. Näytti siltä, että hän ei oikein halunnut uskoa selitystä. "Niinpä niin, mutta pääasia, että sinä olet kunnossa", muori alkoi puhumaan ja osoitti paksulla sormellaan nuorempaan heimolaiseensa. "Mutta enpä haluaisi olla housuissasi kun kohtaat isäsi. Hän ei ole hyvillään tästä", muori jatkoi äänensävy edelleen toruvana. "Mutta ei asialle enää mitään mahda. Alkakaahan tulla pojat!", ja niin vanhempi rouva heilautti kättään ilmassa kutsuakseen kaksikon kävelemään kanssaan ja lähti köpöttelemään edellä päin.
"Hyvin vedetty, kruununperijä", Tohtori kääntyi vielä nuorukaisen puoleen kuiskaten. Tämän jälkeen askeleet kohdistettiin samaan suuntaan kuin muorikin. Hän pääsisi viimein tutustumaan kunnolla thalialaiseen kulttuuriin!
|
|
Javert
(Senior Member)
Posts: 352
|
Post by Javert on Jul 11, 2016 19:46:42 GMT
-Irrian-
Nuorukainen vilkaisi ajanherraa kun toinen puhutteli häntä ja punastuu. ”Niin noh… Ihan tottahan se oli, eikös ollutkin?” Irrian kysyy, selkeästi hämmentyen. Nuorukainen sivelee paitaansa ja seuraa vanhaa naista näyttäen varsin surkealta. Mitä lähemmäs kylää päästiin, sitä enemmän Irrian alkaa vilkuilla ympärilleen, kuin toivoen jonkin keskeyttävän heidät ja päästävän pojan pälkähästä. Hän ei tahtonut kohdata isänsä vihaa, sillä tiesi sen varsin hyvin olevan vain oikeutettua. Hänen vanhempansa rakastivat poikaansa huolehtiakseen Irrianin turvallisuudesta ja nuorukaisen katoamistemput saivat huolestuneet vanhemmat joskus hieman liiankin suojelevaisiksi jatkoa ajatellen.
Pian he astelevat viidakosta aukealle, jossa leikkii useita lapsia. Aluksi kolmikkoa ei huomata, mutta kun vanha nainen lähtee rivakasti kävelemään kentän yli, vaikenevat nuoret thalialaiset ja kääntyvät katsomaan vieraita suu auki. Yhdeltä putoaa pallo kädestään, ja toinen joka oli koettanut sitä napata, vain seisoa toljottaa katsellen omituista kulkuetta.
”A-a-ajanherra!” Yksi tytöistä sammaltaa selkeästi vaikuttuneena toisen läsnäolosta ja Irrian, joka on uppoutunut omiin ajatuksiinsa, hätkähtää hereille. Niin, hän oli tuonut heidän kyläänsä vieraan ja vieläpä ajanherran. Se oli iso asia ja lapset pinkaisivat saman tien matkaan kuka minnekin viidakon sekaan näennäisessä sekasorrossa, valmiina ryntäämään äitiensä ja isiensä helmaan ja käskemään heitä tulla nopeasti heimon johtajan talolle. Siellä järjestettäisiin varmasti juhlat vieraan kunniaksi ja kaikki halusivat olla paikalla nauttimassa antimista, jotka otettiin esiin vain juhlien ajoiksi.
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Jul 12, 2016 19:06:59 GMT
Tohtori käveli rauhalliseen sävyyn nuorukaisen rinnalla. Vaikka ajanherra vaikuttikin päällisin puolin tällä hetkellä tyyneltä, oli hänen silti myönnettävä olevansa hieman jännittynyt. Tunne oli verrattavissa siihen samaiseen hetkeen, kun oli ampaisemassa kohti tuntemattomia seikkailuja. Se kutitti vatsan pohjassa ja sai veren virtaamaan suonissa. Tohtoria jännitti sillä eräänlainen seikkailuhan se tämäkin oli. Thalialaiset olivat menneisyydestä tuttu kansa, mutta myöskin kansa joka oli jäänyt hieman etäiseksi. Thalialaiset tiedettiin, mutta sen syvemmin tuohon mystiseen kulttuuriin ei oltu perehdytty. Kun he viimein saapuivat kylään, tunsi Tohtori oitis jännittyneisyyden aukiolla leikkivissä lapsissa. Lapset lopettivat leikkimisen kuin käskystä, mutta rusettikaula pysyi silti hyväntuulisena. Hän vilkutti selvästi hämmentyneille lapsille leveän hymyn kera. Eräältä tippui pallo. Tohtori lähestyi nyt paikoilleen jähmettynyttä lasta. Tämän eteen kyykistyttiin ja pallo nostettiin hyppysiin. "Hei, mikä sinun nimesi on?", Tohtori kysyi, kallistaen hieman päätään. Lopulta yksi lapsista ilmeisemmin keksi, mikä omituinen vieras todellisuudessa olikaan. Hän oli paljastunut - lapset olivat selvästikin yhtä nokkealia kuin kruununperijä itse. Alkoi pyöriminen ja sählinki. Palloa hetki sitten pidellyt lapsi pinkaisi muiden mukana pois näkyvistä. Tohtori suoristi selkänsä ja raapi mietteliäänä villiä hiuspehkoaan. "Onko minun suupielessäni tai paidan kauluksessa jotain hassua?", nuorukaisen puoleen käännyttiin kulmiaan kurtistaen. "Kylänne lapset ovat yhtä nopeita kuin prifilialaiset aurinkokylvyn aikoihin. Mutta se tarina päättyi tosin huonosti, enkä edes muista siitä puoliakaan. Mutkikas juttu", Tohtori jatkoi puhettaan ja pyöräytti rusettinsa paremmin. Nyt kun hän oli saapunut thalialaisten kylään ja tehnyt läsnäolonsa jo harvinaisen selväksi, tulisi hänen ehkäpä myös näyttää edustavammalta.
Kentän poikki asteli hetken päästä kaksi ryhdikästä ja lihaksikasta nuorta thalialaismiestä. Heidän molempiensa kasvot olivat ilmeettömät, kun nuo lopulta saapuivat Tohtorin ja Irrianin seuraan. "Teitä odotetaan. Olkaa hyvät ja seuratkaa", toinen kaksikosta sanoi. Nuoret thalialaismiehet olivat heimon rajavartijoita, jotka oltiin lähetetty saattamaan kruununperijä takaisin perheensä luokse. Ikään kuin varmistamaan, ettei poika pääsisi enää livahtamaan.
|
|