Javert
(Senior Member)
Posts: 352
|
Post by Javert on Jul 14, 2016 20:36:46 GMT
-Irrian-
Nuorukainen seuraa kuinka John Smithiksi itsensä esitellyt ajanherra kumartuu lasten puoleen ja nauraa sitten, kun tuo joutuu tulemaan takaisin päätään hieroskellen. Lapset olivat tietenkin menneet ilmoittamaan vanhemmilleen ajanherrasta, joka näytti vain nauttivan matkasta. Kunpa hänkin voisi… ”Hah, ei toki. He vain haluavat ehtiä ensimmäisinä kotiinsa ilmoittamaan vieraan tulosta.” Irrian vastaa hymyillen, tullen hetkellisesti paremmalle tuulelle unohtaen, etteivät hänen vanhempansa ehkä olisi läheskään niin innokkaita kuullessaan poikansa retkestä, joka oli miltei päättynyt dalekeihin.
Eipä aikaakaan kun heitä vastaan marssii kaksi thalialaista jotka pyytävät kaksikon matkaansa. Irrian hymähtää miettiessään että olisi kyllä osannut kotiinsa aivan itsekin, mutta isä oli näköjään saanut voiton hänen äidistään ja lähettänyt kaksikon heitä saattamaan ja varmistamaan ettei muut kyläläiset viivyttäisi vierasta ja poikaa, jonka oli aika saada muistutus toiminnasta, joka ei soveltunut kylän tulevalle hallitsijalle.
”Voisitte yrittää harhauttaa heitä, kävisikö se mitenkään…?” Irrian kumartuu lähemmäs ajanherraa supattaen niin, ettei heitä saattamaan lähetetyt thalialaiset kuulisi. Jos harhautus onnistuisi, olisi kruunuprinssillä jo mielessään idea, jonka turvin hän pääsisi livistämään ahdistavasta tilanteesta hetkeksi, vaikkakin lopussa saarna todennäköisesti olisi kahdesti kovempi kun poika olisi livahtanut omille teilleen toiste, jo melkein kotikylänsä teillä astellen.
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Jul 17, 2016 19:00:07 GMT
Thalialaispojan ehdotus sai Tohtorin vilkaisemaan toiseen. Kulmaa kohotettiin hetkellisesti ja ajanherra pohti pienen ohikiitävän ajan sanojaan. Toki olisi vastuullista pitää huoli siitä, että prinssi saapuisi takaisin vanhempiensa huomaan, mutta toisaalta.... Kuka vastuullisuutta tässä kaipaisi? Se oli tylsää ja kaikenlisäksi aivan liian aikuismaista. "Ehdotatko tosissasi sitä, että antaisin sinun livahtaa vanhempiesi valvojan silmän alta ja sännätä takaisin seikkailuihin?", Tohtori asetti kätensä toisen hartioille ja loi vielä nopean silmäyksen heidän edessään kulkeviin thalialaisiin. Vaikka Tohtori tiesikin jo oman vastauksensa, nautti hän tilanteen pitkittämisestä. Saattajat olivat kuitenkin jo tarpeeksi kaukana kuullakseen kahden villivarsan supatuksia. "Sehän on suorastaan... Loistava ajatus. Livahda jotain kautta, minä hoidan show'n!", Tohtori virnisti lopulta ja läimäisi kätensä tyytyväisesti yhteen. Tämän jälkeen ajanherra irroittautui toisen lähettyviltä ja kapusi satunnaiselle korokkeelle jonka löysi.
Vaaleahiuksiseen prinssiin luotiin vielä nopea silmäys, jonka jälkeen Tohtori rykäisi kuuluvasti kurkkuaan. Kädet käväisivät suoristamassa jo toistamiseen nopeasti rusetin. "Hoi kansalaiset! Kuka on jo huomannut, että minä olen täällä? Teillä on ylimääräinen vieras kylässänne! Mahtavan siviilisaation valioyksilö! Minä, juuri minä! Ajanherra!", Tohtori aloitti kuuluvan hoilauksen, levitellen käsiään kuin planeetan omistaja. Kohtaus aiheutti kyläläisissä luonnollisestikin kiinnostuksen ja hyvin pian alkoi thalialaisia kerääntymään omituisen vieraan ympärille. Osa pyöräytti silmiään ajanherran mahtailulle, mutta toisaalta vieras oli silti harvinainen kylässä - ja siksi myös näkemisen arvoinen. Tilanne oli yllättävä, mutta kyläläiset suhtautuivat ajanherraan siltikin positiivisen kiinnostuneesti.
Tohtori nautti huomiostaan täysin rinnoin. Hän tunsi itsensä kuin kalaksi vedessä ja käyttikin sanaisia lahjojaan nyt hyväkseen täydellä teholla. Rusettikaulaisen ajanherran silmäkulmaan osui yksi, pyöreä ja punertava kivi. Se napattiin oitis hyppysiin ja löydöstä osoitettiin yleisölle. "Katsokaa, mitä minä löysin! Punaisen kiven! Punakiven. Kiven joka on punainen. Punainen väri on cool, mutta se ei ole sininen. Minä pidän sinisestä. Sekin on cool!", Tohtorin oli vaikeaa pysäyttää puheripuliaan nyt kun tämä oli jo alkuun päässyt. Yhä suurempi väkijoukko oli kerääntynyt seuraamaan ajanherran esitystä. Muutamat jupisivat ajanherran mahdollisesta löyhäpäisyydestä ja hulluudesta, mutta se ei Tohtoria haitannut. Hän oli elemetissään. Show oli muuttunut nyt yleisön silmissä mukavaksi sirkukseksi ja osa jopa heitti hassuja ehdotuksia, joita kivellä voisi tehdä. "Ammu se taivaalle!", "Räjäytä se!", kuului hyvin viihtyvästä yleisöstä.
"Mitä täällä oikein tapahtuu?", yllättäen väkijoukon takaa kuului voimakas, auktoriteettia uhkuva ja hivenen jopa ärsyyntynyt kysymys. Ääni aiheutti yleisössä kohahduksen ja se sai jopa Tohtorin lopettamaan toimintansa.
|
|
Javert
(Senior Member)
Posts: 352
|
Post by Javert on Jul 21, 2016 22:47:09 GMT
-Irrian-
Thalialaisprinssin kasvoille ilmestyy ilkikurinen virnistys kun ajanherra myöntyy järjestämään hänen pakonsa. Kauaa ei aikaa tuhlattukaan, kun rikostoveri ryhtyy pitämään esitystä ja Irrian livahtaa pois paikalta, hyräillen itsekseen. Liian nopeaa poistumista olisi alettu ihmettelemään ja Irrian jääkin hetkeksi seisomaan erään aukion puun vierelle. Ajanherran esitys on jo saanut melkoisen yleisön ja nuorukainen huomaa itsekin hymyilevänsä – toinen teki itsestään täydellisen typeryksen. Sitä olisi ollut ilo jäädä katselemaan pidempäänkin ja ehkä jopa palata takaisin, mutta eräs tietty ja hyvin tunnettu ääni katkaisee sen.
Irrian katsahtaa väkijoukon taakse – paikaltaan hän oli suojaisessa kulmassa mutta saattoi samalla nähdä hyvin kuka lähestyi koroketta ja sillä esiintyvää ajanherraa. Isä! Irrian voihkaisee mielessään samalla kun kyyristyy paremmin puun suojaan, haluten seurata tilanteen kehittymistä vielä hetken. Nuorukainen kyllä tiesi että nyt oli parhain mahdollisuus lähteä, muttei malttanut. Ei isä häntä täältä löytäisi ellei ajanherra menisi ja paljastaisi… Olisiko se mahdollista? Irrian huomaa tuntevansa epämääräistä levottomuutta ajatellessaan John Smithiksi esittäytynyttä ajanherraa, tietäen varsin hyvin nimen olevan tekaistu. Eihän se hänelle kuulunut, mutta pisti miettimään mitä synkkiä salaisuuksia ajanherralla olikaan kontollaan…
Nuorukainen värähtää ja vilkaisee vielä kerran koroketta ja siellä tapahtuvaa näytöstä, tahtomatta jättää uutta tuttavaansa pulaan, mutta samalla tietäen että kaikki olisi ollut turhaa ellei Irrian karkaisi nyt. Ja nuoresta saakka hallitsijaksi koulutettu poika tiesi paremmin kuin hyvin, ettei mikään ollut sen pahempi asia kuin hukkaan heitetty tilaisuus. Irrian vain toivoi että hänen vanhempansakin ymmärtäisivät sen kun prinssi myöhemmin palaisi kotiinsa… Nuorukainen irvisti ajatellessaan sitä selkäsaunaa jonka todennäköisesti saisi. Sitä hän ei halunnut kokea nyt, ei uuden ystävänsä nähden.
Thalialaisten prinssi livahtaa ääntäkään päästämättä puiden sekaan, hiljaa kuin varjo ja aivan yhtä huomaamattomasti. Edes lehti ei värähtänyt puussa, jonka vieressä Irrian oli hetkeä aiemmin seissyt ja sitten kadonnut.
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Jul 26, 2016 8:53:24 GMT
Kysyjän ääni oli niin vaativa sekä auktoriteettinen, että se sai myös Tohtorin lopettamaan välittömästi toimintansa. Punainen kivi tipahti ajanherran otteesta, rikkoen muuten niin kiusallisella tavalla hiljaisen hetken. Kansalaiset olivat hiljentyneet seuraamaan tilannetta. Vaikutti siltä, että heistä jokainen tiesi ettei paikalle ilmestyneen henkilön kanssa ollut leikkimistä.
"Mitä Skaron nimeen tämä oiken on?, kysyjä - thalialaiseheimon johtaja Kaladrim - kurtisti vahvasti kulmiaan, toistaen kysymyksensä ja näyttäen olevan edelleen vihainen. "Show?", Tohtori ehdotti varovaisesti, hakien kasvoilleen lievää, anteeksi pyytävää hymyä. Rusettikaula näytti aivan siltä, kuin hän olisi jäänyt kiinni jostain hyvin vakavasta rikoksesta. Vastaus ei varsinaisesti ilahduttanut vastapuolta. "Missä poikani on?!" "Oh, se onkin hieman monimutkaisempi juttu. Oikeastaan jopa vaikeasti ymmärrettävä sellainen. Monen tekijän summa, joka kieltämättä-" "DALEKEJA!", yllättäen kylän reunamilta kuului kova huudahdus ja heti sen perään paikalle juoksi kaksi rajavartijaa. Huuto oli niin vahva, että se rikkoi aikaisemman tilanteen. Tohtori, kyläläiset sekä Kaladrim suuntasivat katseensa oitis vartijoihin, jotka juoksivat lujaa vauhtia väentungokseen. "Dalekeja. Suuri lauma. Kylän länsirajalla", toinen kaksikosta sai muodostettua sanansa puuskutuksen lomasta. Vartijoista molemmat olivat juokseet pitkän matkan pysähtymättä lainkaan. Tilanne oli vakava ja eittämättä poikkeuksellinen sillä dalekit eivät olleet koskaan aikaisemmin päässeet kylän rajoille asti. Uutinen aiheutti levottomuutta kyläläisissä ja hetki muuttui kireäksi. Vakavamielinen puheensorina täytti hetkeksi kyläläiset. Kaladrim tarttui kuitekin oitis ohjaksiin sillä turhaan murehtimiseen ei ollut aikaa. "Te kaksi, suunnatkaa takaisin rajalle ja kootkaa joukot. Estämme heidän pääsyn kylään", johtaja ohjeisti tiukkaan äänen sävyyn. Rajavartijat nyökkäsivät ja ryhtyivät oitis työhön. "Kyläläiset, suojautukaa ja viekää perheenne turvaan. Ja sinä. Ajaherra. Tulet mukaani etsimään poikani!", Kalidrim osoitti sormensa Tohtoriin. Myös rusettikaula itsekin oivalsi tilanteen vakavuuden - poika saattoi olla missä vain.
|
|
Javert
(Senior Member)
Posts: 352
|
Post by Javert on Aug 16, 2016 7:49:03 GMT
-Irrian- Nuorukainen hiipii varovaisesti kasvillisuuden halki, jättäen jälkeensä tuskin huomattavia merkkejä käynnistään. Hän oli kokenut kulkija Skaron metsissä ja lukuisat (kielletyt) matkat vakoilemaan vihollisia olivat opettaneet prinssille kärsivällisyyttä, varovaisuutta ja huolellisuutta enemmän kuin hän olisi koskaan voinut oppia kotonaan vanhempiensa ja kyläläisten opastuksessa. He eivät kenties pitäneet Irrianin matkoista, mutta ne olivat opettavaisia ja neuvoivat, kuinka pärjätä omillaan. Ja eihän hänelle ollut koskaan käynyt mitenkään… Irrian astelee pienelle aukiolle juuri, kun kuulee takaansa meteliä. Dalekit! Oliko hän johdattanut ne kyläläisten kimppuun? Irrian jähmettyy hetkeksi ja vilkaisee epätietoisesti taakseen. Hänen pitäisi palata auttamaan taistelussa heidän iki-aikaisia vihollisiaan vastaan… Mutta kyllä muut osasivat pitää huolen. Tämä ei ollut ensimmäinen kylää vasten kohdistettu hyökkäys, vaikka Irrian ei ollutkaan kokenut niitä omana elinaikanaan. He kyllä selviytyisivät, he aina selvisivät. Levottomana ja syyllisyyttä tuntien prinssi jatkaa kävelyään kauemmas, välittämättä enää poistaa jälkiään. Mikäli dalekit olivat tulleet tänne hänen perässään, hän johdattaisi ne pois. Mutta mitään ei kuulunut. Metsä prinssin ympärillä on yhtä rauhallinen ja hiljainen kuin aina ennenkin. Väristen ja kurkku kuristaen prinssi istuutuu läheiselle kannolle suuren puun alle, vetäen dalekin kuoresta tekemänsä kilven eteensä ja nojaten leukaansa siihen. Missäköhän Tohtori oli? Nuorukainen kaipasi ajanherran hauskaa olemusta ja hupaisaa sanailua. Tuon oli ollut tarkoitus kadota kylästä niin pian kuin Irrian olisi päässyt pakoon isäänsä, mutta ehkä isä oli saanut ajanherran kiinni ja esti toista lähtemästä… Tai jopa osallistumaan taisteluun. Voi, mitä Irrianin oikein pitäisi tehdä? // mulla on idea, älä vielä laita kaksikkoa löytämään poikaa
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Aug 27, 2016 19:07:46 GMT
Vaikka kylän hallinta pysyikin uutisesta huolimatta kasassa, kykeni Tohtori silti aistimaan äärimmäisen levottomuuden kyläläisissä. Tunnelma oli muuttunut kireäksi ja epätietoiseksi, mutta thalialaiset kuitenkin tuntuivat tietävän, miten toimia. Jokaisella heistä oli omat roolinsa, mutta myöskin luonteenpiirteistä tärkein; Kyky sopeutua yllättäviinkin tilanteisiin. Sellainen oli välttämätön taito sodan keskellä, sillä sota ei tuntenut armoa, ei aikaa, eikä paikkaa. Aikasota oli koulinut heistä jokaisesta omanlaisensa selviytyjän.
Tohtori harppoi vakavana Kaladrimin perässä kohti heimonjohtajan tiloja. Myös Tohtori tunsi itsensä levottomaksi; Dalekien hyökkäys oli sattunut liian yllättävästi ja hän tiesi, että oli jo nyt sotkeutunut liikaa Aikasodan kulkuun. Hän oli joka tapauksessa loukussa, sillä ilman Tardista ei ollut Skarolta ulospääsyä. Tilanne oli eittämättä monimutkainen ja vaikeasti ratkaistavissa. Hän tunsi kyläläisiä kohtaan myötätuntoa, mutta tiesi myös sen, että ei voinut todellisuudessa auttaa. Se ärsytti ja sai Tohtorin tuntemaan itsensä turhautuneeksi. Sydän käski auttaa ja puolustaa, mutta järki soimasi. Hän tiesi hyvinkin tarkkaan Aikasodan lopputuloksen, eikä siihen voinut vaikuttaa. Hän ei olisi voinut pelastaa thalialaisheimoa.
Kaladrim tiesi kuitenkin mitä tehdä. Hän repäisi satunnaisesta kaapista läjän ikivanhoja karttoja ja levitti ne leveälle pöydälle. Myös Tohtori havahtui takaisin omista ajatuksistaan ja suuntasi katseensa karttoihin. Hänen ei voinut muutakaan kuin vain elää tilanteessa mukana. "Tästä näet Skaron länsi- ja itäpuolet. Me olemme tässä", Kaladrim näytti kartasta tiettyä, viidakon peittämää kohtaa, "...otaksun poikani menneen jonnekin länsiviidakon suuntaan. Dalekit saattavat iskeä myös sieltä. Etsimme poikani ja tuomme hänet ripeästi takaisin kylään. En voi toivoa muuta kuin, että rajavartijat saisivat pidettyä dalekit kurissa niin pitkään kuin on tarvetta. Joudumme joka tapauksessa evakuoimaan kylän." Kaladrimin ilme oli synkeä. Tohtori ei sanonut mitään vaan nielaisi hiljaa. Kurttu tuntui yllättäen kovin kuivalta. Omatunto soimasi hänen ajatellessaan, että tulevaisuudessa - Aikana Aikasodan jälkeen - tämäkin heimo oli jo kuollut. Kaikki Skarolla olevat olivat. Tohtori ja Kaladrim ryhtyivät kuitenkin tuumasta toimeen. Hyvin pian he jo olivat viidakossa, etsien ja vain toivoen kruununprinssin olevan vielä elossa.
Vaan myös dalekeilla oli ässä hihassa. Noilla metallisilla hirviöillä oli oma juonensa....
|
|
Javert
(Senior Member)
Posts: 352
|
Post by Javert on Jun 28, 2017 8:21:26 GMT
-Irrian-
Viidakon hiljaisuus tuntuu musertavalta ja nuorukaisen katse vaeltelee kengänkärkiin ja paljaaseen maahan. Oliko sittenkään ollut kovin hyvä idea lähteä karkuun, poistua kylästä? Jos dalekit olivat tulleet hänen vuokseen, niin ainoa mitä hän saattoi tehdä oli johdattaa ne pois hyökkäämästä kylään. Vaikka eihän Irrian oikeastaan tiennyt miksi dalekit olivat yllättäen hyökänneet. Oliko sillä jotakin tekemistä hänen uuden ystävänsä kanssa? Tunsivatko nuo toisensa? Mutta Irrian ei tiennyt vastauksia levottomuutta herättäviin kysymyksiinsä. Hänen uusi ystävänsä ei rehellisesti sanottuna edes vaikuttanut sellaiselta, joka osaisi auttaa tositilanteeseen joutuessaan.
Huokaisten nuorukainen nosti katseensa vilkaisten nopeasti ympärilleen. Ei mitään, se oli hyvä. Hän siveli dalekin kuoresta tekemäänsä kilpeä ja nousi. Jos John Smith oli jäänyt kylään, hänenkin tulisi palata. Mutta mitä isä sanoisi? Isä ei ollut koskaan kovin innoissaan poikansa seikkailuista, ja nythän he olivat suorastaan paenneet kylästä hänen isäänsä. Voi, mitä äitikin sanoisi kuullessaan tästä? Hänen täytyisi oppia kantamaan vastuunsa paremmin, se oli selvää. Ja ensitöikseen hän voisi auttaa tuhoamalla kylään hyökänneet viholliset. Kun hän joskus perisi isänsä arvon heimon johtajansa, hänen täytyisi… Niin, hänen täytyisi ottaa kaikkien kylän asukkaiden henki vastuulleen. Se oli painava taakka, mutta siihen hänet oli kasvatettu. Hänen täytyisi kantaa vastuunsa, kaikkien rakkaittensa vuoksi.
Päätöksensä tehtyään nuorukainen nousee kannolta, sipaisten puun oksia edestään pois. Irrian nostaa kilven käteensä samalla, kun siirtää jousta ja nuolia paremmin selkäänsä, josta ne olisi helppo saada tarvittaessa. Katse siirtyy kaukaisuuteen, jossa Irrian tietää kylänsä sijaitsevan, mutta jalat eivät vielä lähde liikkeelle. Sen sijaan nuorukainen kuuntelee hiljaisuutta, sulkien hetkeksi silmänsä.
|
|