Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Dec 19, 2014 20:03:27 GMT
Tyttö ei näytttänyt lainkaan katuvalta, vaan mulkoili Tohtoria mielenosoituksellisesti. Tohtori itse oli nojautunut selällään Tardisin kojelautaa vasten ja kädet oltiin viety lapsellisesti puuskaan. Kumpikaan ei sanonut mitään, sillä kumpikaan heistä ei halunnut alistua olemaan se ensimmäinen, joka avaisi suunsa. Tohtorin katse oli läpitunkeva ja arvioiva. Ikään kuin tuo yrittäisi lukea tytön ajatuksia ilmeiden kautta. Tyttö ei vieläkään osoittanut minkäänlaista nöyryyttä, vaan käytös kieli selvästi tuon luulevan olevansa oikeasti prinsessa. Mokomakin hullu puoskari.
Hiljaisen ja sanattoman tahtojen taiston jälkeen tyttö kaivoi taskustaan esille paperin palan. Paperin pala ojennetaan Tohtorille. Tummatukka nappasi pergamentin hyppysiinsä epäluuloisesti, katse edelleen vastapuolen kasvoissa. Riiviön ilme oli vahingoniloinen, eikä tuon sanat selvästikään merkinneet mitään hyvää. Ajanherra irvisti toiselle mielenosoituksellisesti vastaukseksi ennen kuin katse laskeutui lukemaan saamaansa paperin palaa.
Se oli kirje. Pergamentin koostumus tuntui harvinaisen tutulta. Tohtori oli joskus vuosisatoja sitten pitänyt samanlaista paperia kädessään. Hän muisti sen. Kirjeen teksti oli kolmiulotteista ja kevyttä, mikä kieli vain ja ainoastaan ajanherrojen tekniikasta. Mitä edemmäs Tohtori pääsi kirjeessä, sen suurempaan kurttuun tuon ilme kävi. Lopulta katse nostettiin takaisin tyttöön miehen ollen pitkän tovin hiljaa. Kirjeen allekirjoitus oli ollut aito. Vieno kukkaistuoksu muistutti häntä jostain menneestä, mikä oltiin haluttu unohtaa jo kauan aikaa sitten. Gallifrey.
"Mistä olet saanut tämän kirjeen?", pergamenttikirjettä heilautettiin ilmassa ja arvioiva katse suunnattiin tyttöön läpitunkevasti. Ikään kuin Tohtori olisi pyrkinyt katseellaan skannaamaan tytön uudestaan. Äänensävy oli vaativa ja Tohtorille epätyypillisen tiukka. Kevyt epäillys siitä, että Arun oli oikeasti ajanherra käväisi hetkeksi aikaa Tohtorin mielessä. Ehkä tytön sukulaiset olivatkin niitä harvoja, jotka olivat selvinneet suuresta Aikasodasta ja paenneet planeetalta hetkeä ennen tuhoa? Toisaalta, tyttö oli silti hullu väittäessään olevansa prinsessa, mutta siitä huolimatta kysymyksiä sinkoili miehen päässä. Aikasodan muistot kävivät väistämättä Tohtorin mielessä, mutta tätä ei annettu näyttää ulospäin. Kuinka monta ajanherraa Gallifreylta olikaan sitten selviytynyt? Olivatko nuo jatkaneet elämäänsä jossain muualla? Ajatus tuntui lähestulkoon mahdottomalta. Naurettavalta.
"Tämä on ajanherrojen tekniikkaa", katse laskettiin takaisin kirjeeseen. Kirje tuntui liiankin tutulta. Ikään kuin hauraalta varjolta menneestä. Hän ei ollut pitkiin aikoihin nähnyt ajanherrojen kirjeitä ja tuttu pergamentti tuntui lähestulkoon uskomattoman hyvältä sormissa. Melkeinpä kuin hän olisi saanut palan kotia takaisin.
Lopulta kirje annettiin tytölle takaisin ja Tohtori asteli hitaasti Tardisin kojelaudan luokse, nojaten sen reunaan uudelleen selällään. Kädet valuivat jälleen puuskaan ja katse suunnattiin Arunaan punnitsevasti. Tohtorin sisällä myllersi. Tuon sisällä kuohusi miehen yrittäessä päättää, oliko Arun oikeasti ajanherra vai ei. Se tuntui mahdottomalta. Hän ei ollut nähnyt lajitovereitaan pitkiin aikoihin ja nyt hänen edessään istui tuo tuntematon pikku tyttö. Pikku tyttö, joka yllättäen oli alkanut tuntumaan suuremmalta mysteeriltä kuin Tohtori olisi ikinä osannut kuvitellakaan.
"Kerrohan... Kuka oikeasti olet?"
|
|
Javert
(Senior Member)
Posts: 352
|
Post by Javert on Dec 20, 2014 19:44:09 GMT
-Arun-
Gallifreyn kruunuprinsessa katselee tyynesti takaisin tohtoriin, ja hymyilee itsetyytyväisenä. Tuo ei näyttänyt kovin tyytyväiseltä lukiessaan kirjettä, vaikka toisen kasvoilta näkyvä kaipaus hämmensikin Arunia. Miksei tohtori voinut jo ymmärtää totuutta? Tosin tytölle alkoi pikkuhiljaa valjeta epämiellyttävä, outo totuus. Mitä jos tuo tohtori ei olisi ajanherra laisinkaan, vaikka sellaista itsestään väitti? Jos tuo olikin joku… rikollinen, valepuvussa? Ja Arun oli juuri antanut todisteen omasta ylhäisyydestään? Pikku tyttö värisee, ja kietoutuu tiukemmin viittaansa, sulkien aikakonekorunsa kämmenensä sisään. Pian tohtori avaa suunsa, ja Arun katsoo tuota pelästyneenä. Aikoisiko tuo nyt heittäytyä ilkeäksi ja vaatia lunnaita tai tekisi Arunille jotain pahaa? Mutta sanat ovatkin aivan toisenlaiset kuin prinsessa odottaa, ja henkäisee äänettömästi helpotuksesta, vaikkei annakaan vielä itsensä tuudittautua turvallisuuden varaan. Mutta lapset uskovat helposti ihmisiin, eikä pikku prinsessa ollut poikkeus. He luottivat kaikkiin, jopa pahoihin. Ja Arun ei ollut varma, oliko tämä kyseinen yksilö hyvä vai paha.
”Äiti teki.” Arun vastaa ylpeänä toiselle ajanherralle, kun tuo heiluttelee kirjettä ja kysyy häneltä sen alkuperää. Jostain syystä mies näytti kovin kaipaavalta, ja Arun päättää käyttää sitä hyväkseen, ja nostaa hieman arvoaan toisen silmissä. ”Pyysin häntä tekemään sen ja äiti täytti sen mielellään. Hänen mielestään olen jo iso tyttö!” Arun ilmoittaa ylpeästi, ja nousee seisomaan koko lyhyydessään, katsoa tillittäen tohtoria ylpeänä itsestään. Toisen seuraavaan huomautukseen Arun ei vaivaudu edes vastaamaan – tietysti kirje oli ajanherrojen tekniikkaa. Olivathan he molemmat ajanherroja, vai kuinka? Olivathan? Vanha hätäännys alkaa jälleen saada otettaan tytöstä, ja tuo astahtaa lähemmäs ohjaamistoa, toivoen voivansa tehdä jotain, vaikka muuttavansa kurssia. Ehkä hän siten pääsisi nopeasti pois täältä, pois tuon omituisen miehen luota joka kutsui itseään tohtoriksi vaikka Arun ei edes tiennyt minkä alan, ja voisi matkustaa takaisin kotiinsa? Äiti olisi varmasti jo kovin huolissaan, ja Arun tiesi saavansa satikutia venähtäneen karkumatkansa vuoksi.
Äkkiä tohtori kuitenkin liikkuu itse keskiosaan ja nojautuu vasten sitä, mihin Arun oli suunnannut askeleensa, jolloin tyttö pysähtyy ja jää seisomaan mietteissään paikoilleen, kärsien toisen tuijotuksen alaisena. Mitä hän nyt tekisi? Tohtori oli kovin hermostuttava Arunin mielestä, eikä tyttö pidä siitä että ensin häntä käsketään, sitten skannataan ja lopuksi kysellään. ”Sa-sanoin jo! Olen Arun, ja nimeni löytyy paperista, jonka juuri luitte!” Arun sanoo hieman hätääntyneenä ja ottaa pergamentin takaisin itselleen ja sujauttaa sen mekkonsa taskuun. ”Ja olisi parasta jos pikkuhiljaa alkaisit käyttäytyä maasi kuninkaallisia kohtaan hieman kunnioittavammin, äpärä. Vai onko Gallifrey edes todellinen kotimaasi?” Arun yrittää puhua mahdollisimman kuninkaallisesti, ja matkii sanoja joita oli kuullut äitinsä käyttävän valtaistuinsalissa, kun tyttö itse oli piileskellyt ikkunaverhon takana kuuntelemassa audiensseja salaa. Ne olivat usein varsin mielenkiintoisten sanontojen lähde, ja Arun käytti mielellään oppimiaan sanoja käytännössä. Eikä prinsessan mieleen tullut laisinkaan kysellä, miksi äiti oli häntä kieltänyt osallistumasta audiensseille. Ehkä ne eivät olleetkaan pikkutytöille sopivinta kuultavaa? Mutta tätä Arun ei ajatellut, vaan katseli vain uhmakkaasti tohtoria.
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Dec 21, 2014 13:12:49 GMT
Tytön vastaus oli sama, mikä aikaisemmin ja tuo sai Tohtorin turhautuneeksi. Ajanherra pyöräytti silmiään ja tuhahti. Miksi Arun valehteli? Eihän tyttö millään muotoa voinut olla Gallifreysta! Eikä hänen äitinsä voinut olla kuningatar Romana! Eihän Romanalla ollut edes lapsia! Kevyt turhautuneisuus alkoi näkymään miehessä ja tämä vaihtoi painoa jalalta toiselle. Katse oli edelleen tytössä. Hän ei ollut tyytyväinen ja tyttökin alkoi vaikuttamaan turhautuneelta.
"Sinä. Et. Ole. Gallifreysta!", Tohtori tuhahti ja tämä alkoi kävelemään ympäri Tardistaan. Oli helpompaa olla liikeessä, sillä se sai ajatuksetkin laukkaamaan selkeämmin. Tilanne oli kuitenkin kaikkea muuta kuin selkeä ja tytön vastaus aiheutti lähinnä turhautuneisuutta. Tytön sanoissa oli pakko olla jotain, mitä Tohtori ollut itse huomannut. Tähän kaikkeen oli oltava jokin hyvä ja looginen selitys. Mutta mikä? Ajatukset laukkasivat Tohtorin mielessä villisti ja sinkoilivat ääripäästä toiseen. Tunteiden sekamelska kävi läpi kaikki ajanherran tietämät tunteet, mutta silti.... Miksi hän ei keksinyt ratkaisua?
Tytön hätääntyneet ja varsin yllättävät sanat saivat Tohtorin äkkiä pysähtymään. Tämä siirsi katseensa takaisin tyttöön, ollen ilmiselvästi pöllähtänyt. Tohtori osoitti itseään ja ilme oli huvittuneen epäuskoinen. Äpärä. Hänkö? "Minä en ole äpärä, olen Tohtori", muistutettiin tiukasti. Jälleen mies aloitti ravaamisensa, kunnes turhautuneena toisen sanoille, tämä jälleen pysähtyi. "Gallifrey on kotiplaneettani! Minun kotiplaneettani ja vain minun!", huudahdettiin. Viha, suru, raivo, turhautuneisuus kamppailivat ajanherran mielessä. Tyttö ei tiennyt mistään mitään. "Sinä et ole prinsessa, etkä ole ajanherra! Et voi olla, se on todennäköisyydeltään täysi mahdottomuus!", raivottiin, katse epätoivoisesti tytössä. "Sitä paitsi, Romanalla ei ole lapsia - Minä tunsin hänet", huomautettiin vielä, ääni sekopäisen voitonriemuisena, melkeinpä kuin Tohtori olisi itsekin asian vasta tajunnut. Tämähän oli selvä todiste siitä, että Arun ei ollut prinsessa! Sanoissa oli kuitenkin jotain ääretöntä suruakin. Tohtori oli täysin varma kannastaan, sillä hän ei kyennyt arvaamaankaan, että elämä Gallifreyssa - toisesta ulottuvuudesta huolimatta - oli silti jatkunut eteenpäin.
Miksi Arun ei vain voinut myöntää totuutta. Jälleen askeleet kulkivat ympyrää ja silmiä hieraistiin rasittuneesti. Tohtori ei ollut ollut vähään aikaan yhtä hermostunut. Aihe ja muistot viilsivät rintaa ja puristivat ajatukset kasaan. "Sinä et selvästikään tiedä, kuka olen. Minä olen Tohtori, ja minä selvisin suuresta Aikasodasta! Sinulla ei ole harvainta aavistustakaan siitä, minkä ratkaisun minä olen joutunut tekemään, etkä kykene käsittämään, mitä syntejä joudun kantamaan olkapäilläni hamaan loppuun asti!", muistot Tohtorin synkimmästä hetkestä, päätöksestä tuhota Gallifrey ja oma rotunsa, kulkivat filminauhan tavoin miehen silmien editse. Hän oli vihannut itseään tuosta päivästä alkaen, oli vihannut ja halveksinut itseään jo monia vuosisatoja. Askeleet olivat edelleen hermostuneet, mutta lopulta mies pysähtyi ja nojasi Tardisin reunaa vasten. Mies oli selkä Arunaan päin. Hänen oli ehkä viisainta kertoa kaikki. "Minä olen mies joka tuhosi Gallifreyn, tapoin oman kansani", ääni särkyi loppua kohti ja koko miehen olemus oli murtunut ja lysihtynyt. Tuona päivänä hän oli ollut enemmän Tohtori kuin ikinä. Hän oli pelastanut universumin, mutta siitä mies oli saanut maksaa kalliin hinnan.
|
|
Javert
(Senior Member)
Posts: 352
|
Post by Javert on Dec 21, 2014 14:47:38 GMT
-Arun-
Tohtori saa raivokohtauksen kuultuaan pikkuisen prinsessan sanat, ja Arun kalpenee hieman viittansa suojissa. Miksi toinen väitti koko ajan, että hän valehteli? Mutta selvästikään ei ollut ollut hyvä idea lyödä sanaa toisen sanaa vasten, joten tällä kertaa tyttö pysyy hiljaa, vaikka tekeekin mieli sanoa jotain.
Toinen kävelee ympyrää, ja Arun seuraa askelia katseellaan. Sanat olivat saaneet tytön entistä hämmentyneemmäksi ja pelokkaaksi, sillä nyt oli selvää että tuo rikollinen oli lisäksi menettänyt järkensä. Voi, miksi tytön olikaan pitänyt astua sisään aikakoneeseen? Hän ei pitänyt laisinkaan tohtorin käytöksestä, taikka sanoista. Mutta mitä vielä olisi tehtävissä? Arun oli vähällä luovuttaa, mutta prinsessana tuo ei saisi antaa periksi. Mitä äiti tekisi tässä tilanteessa? Arun miettii. Mutta ehkä vastaus löytyisikin lähempää kuin tyttö aavistikaan ensin… Arunin kasvoille syttyy hymy ja tuo kaivaa äänimeisselinsä jälleen esille. ”Katso!” Tyttö kehottaa toista ja heidän väliinsä ilmestyy läpikuultava kolmiulotteinen kuva Gallifreyn kuningattarenpalatsista ja sen saleista. Keskellä huonetta istuu maassa kuningatar Romana, silittäen pientä tyttöä joka makaa puoliksi hänen sylissään, tyyny päänsä alla. Hiljainen musiikki soi huoneessa, ja sen aavemainen kopio särähtelee myös Tardiksessa. Ja sitten kuva katoaa, tähti heilahtaa Arunin tikun päässä kun tuo kuulee ajanherran seuraavat sanat ja astahtaa kauhuissaan taaksepäin.
Saattoiko toinen puhua totta? Tosin, kaikki kävisi järkeen, sillä se selittäisi miten toinen ajanherra ei tietäisi Gallifreystä toisessa ulottuvuudessa, ei uskoisi Arunia ajanherraksi saatika prinsessaksi. Mutta Arunin äiti ei ollut koskaan puhunut tytölle paljoa tuosta kammottavasta päivästä, sillä se oli jokaisen ulottuvuuteen vangitun ajanherran sydämessä raskaana taakkana. Ja jokainen oli myös oppinut elämään asian kanssa, vaikka kantoikin kaunaa aiheuttajalle. Arunin silmät ovat levinneet, tuo tuijottaa kauhuissaan miestä, tohtoria. Oliko tuo tosiaan se kammottava rikollinen, oliko Arun törmännyt siihen ainoaan ajanherraan joka ei ollut paitsi vanginnut kansaansa toiseen ulottuvuuteen, vaan myös eli normaalissa maailmankaikkeudessa? Arunin lisäksi tietysti, koska tytöllä oli syntymälahja. Kauan aikaa pikku prinsessa on hiljaa, ja ojentaa sitten vapisevan kätensä, kuin silittääkseen tohtoria. ”Gallifrey on siirtynyt toiseen ulottuvuuteen. Kovin moni ei kuollut.” Tyttö yrittää lohduttaa, ”Haluaisin että halaat minua.” Arun lopettaa lauseensa pieneen kikatukseen. Ei hän tosiasiassa halia halunnut taikka tarvinnut, mutta tohtori näytti siltä että murtuisi täydellisesti ellei saisi hieman huolenpitoa. Ja Arunin äiti oli halannut tyttöä usein kun tuolla oli ollut paha mieli, ja Arun tiesi että halaamalla huolet siirtyivät pois. Joten ehkä tyttö onnistuisi parantamaan toisen oloa? Ja perimmäisenä syynä oli tytön oma turvallisuus, jonka puolesta Arun yhä pelkäsi, vaikka kätkikin pelkonsa taitavasti.
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Dec 21, 2014 18:44:28 GMT
Arun vaikutti säikähtäneeltä ja tuo silmin nähden kalpeni vanhemman ajanherran vahvan reaktion vuoksi. Oikeastaan Tohtori itsekin hätkähti raivon tunnettaan, sillä tavallisesti hän ei ollut sellainen. Gallifrey ja aikasota olivat kuitenkin asioita, jotka hän oli haudannut syvälle sisäänsä. Ne olivat hänen syntinsä, joita mies ei ollut koskaan käsitellyt. Ne olivat tiedostamatta odottaneet vuosia hänen alitajunnassaan, keräten katkeruutta, vihaa ja surua itseään kohtaan - ja nyt atomipommin lailla ne olivat pulpahtaneet pintaan. Arunin hihkaisu saa Tohtorin kääntämään synkeänä katseensa tyttöön. Heidän edessään oli hologrammi. Se välkkyi heikosti, mutta hologrammin naisen Tohtori kyllä tunnisti. Kuningatar Romana ja Arun. Näky ei oikeastaan aiheuttanut ajanherrassa mitään tunnetta. Tavallisesti hän olisi ehkä hyppinyt ja pomppinut innosta, mutta nyt hän oli liian väsynyt reagoidakseen tuohon sen suuremmin. Katse oli väritön ja se kääntyi pois, kun hologrammi katosi. Ehkä tyttö oli sittenkin oikeassa? Ajatus vain tuntui edelleen täysin mahdottomalta. Järjettömältä.
Tohtori tunsi Arunin hennon silityksen ja tämä saa katseen jälleen kääntymään tyttöön. Silmät olivat edellen surumieliset, mutta kevyt hymy käväisi tuon suupielelle sekunnin ajan. Tyttö oli vielä niin nuori. Lapsi vasta, mutta silti tuo yritti lohduttaa vanhempaa ajanherraa. Tytön sanat siitä ettei monikaan ollut kuollut sai ajanherran hymähtämään synkeästi. "Olet liian nuori ymmärtämään", sanottiin ja päätä pudistettiin raskaasti. "Ei enää, ei enää", mutistiin ajanherrojen kuuluisimman taulun nimeä itsekseen; se muistutti häntä joka kerta Gallifreyn viimeisestä sodasta, ja se taulu oli aiheuttanut Tohtorille ties kuinka monta painajaista. Aikasodan aikaan monikin hänen ystävistään oli kuollut. Moni ajanherran, viattomat naiset ja lapset, olivat kuolleet. Liian moni oli kärsinyt universumin suurimman verilöylyn aikaan. Tohtori itse tiesi ettei hän ollut järin suuressa suosiossa, mitä Gallifreyhyn tuli, eikä suurinosa universumin olennoista varmasti ymmärtänytkään ajanherran päätöstä vangita Gallifrey toiseen ulottuvuuteen. Se oli kuitenkin ollut kaikille paras ratkaisu, se oli ollut ainoa toivo taeta rauha universumiin. Se oli ollut hänen tehtävänsä. Se oli ollut Tohtorin tehtävä.
"Tiedätkö, mitä en koskaan ole halunnut selvittää kunnolla?", Tohtori lopulta kysyi ääni värittömänä. Kysymys oli suunnattu lähinnä itselleen, mutta katse käväisi tytössä, "Sitä, kuinka monta lasta Gallifreyssa sinä päivänä oli. Olen unohtanut sen." Oikeasti Tohtori oli jo selvittänyt lukumäärän - edellisessä muodossaan -, mutta nykyinen muoto oli pakottanut hänet unohtamaan. Unohtaminen oli ollut helpoin ratkaisu jatkaa elämää eteenpäin.
Arun ilmoitti haluavansa halauksen. Lämmin, mutta lyhyt hymy kävi ajanherran huulilla. "Tule tänne sitten", Tohtori sanoi, nyt jo hieman naurahtaen. Tämä kietoi kätensä pikkutytön ympärille tiukkaan halaukseen, polvistuen tytön eteen. Halaus oli lohduttava, ja oikeastaan Tohtori itse tunsi saavan siitä enemmän tukea kuin lapsi itse - Hänkin tarvitsi toisinaan huolenpitoa. Halaus jäi kuitenkin lyhyeksi. "Älä pelkää minua", Tohtori lopulta sanoi, jääden kyykkyyn, katselemaan toisen kasvoja, "Minä olen tehnyt syntini, mutta en ole paha. Mitä siis sanot... Miltä kuulostaisi aselepo, Arun, ajanherra, Maailmojen valo?", kättä tarjottiin tytölle sovinnollisesti ja katse pidettiin tytön silmissä rohkaisevasti. Tappelussa ja mököttämisessä ei ollut mitään ytyä, eikä se muuttanut mitään. Oli paljon mukavempaa olla sovussa.
Kättelyn päätteeksi Tohtori nousi ylös, huokaisten helpottuneena. Tämä päätti työntää negatiiviset ajatukset takaisin taka-alalle. Tämä pyörähti takaisin Tardisin kojelaudan luokse ja nyt kevyt, Tohtorille varsin tyypillinen, virne ilmestyi tuon kasvoille. Tämä huitaisi kasvojen eteen valahtaneet hiukset takaisin sivulle. "Sanoit tuntevasi Tardisin.... Miltä siis kuulostaisi pikku reissu minne tahansa aikaan ja paikkaan tahansa?", äänessä oli jälleen sitä samaa energisyyttä ja intoa, mitä ennenkin. Tohtori oli palannut takaisin.
|
|
Javert
(Senior Member)
Posts: 352
|
Post by Javert on Dec 21, 2014 19:14:04 GMT
-Arun-
Tyttö silitteli tohtoria, ja hymyili epäröivästi. Toinen vaikutti äärettömän surulliselta, ja Arun koetti parhaansa. Mutta tyttö ei ymmärtänyt täysin mitä toisen suru merkitsi, hän oli syntynyt vasta joitain vuosia aikasodan jälkeen, kun ajanherrat olivat alkaneet suunnitella uutta elämää ja rakentaa sivilisaatiotaan uuteen loistoon. Mutta sen Arun ymmärsi, että surullisen katseen takana tohtori tajusi viimein, kuka Arun todella oli. Surullista oli vain, että tuo suostui tajuamaan sen vasta nyt. Mutta pikku prinsessa ei tuominnut toista, ei samalla lailla kuin muut kansansa jäsenet. Pystyihän hän sentään matkustamaan ulottuvuuksien välissä, tekemään uskomattomia tutkimusretkiä eri planeetoille, vierailla tähdistöissä ja saada selvää hallitsevista kulttuureista paikan päällä, eikä tutkimuskirjan sivuilta.
Tohtori mumisee jotain itsekseen, mutta sanat eivät vaikuta siltä kuin toinen odottaisi Arunin vastaavan, joten tyttö ei sano mitään. Pian kuitenkin tohtori huokaisee ja kietoo kätensä Arunin ympärille, jolloin tyttö painaa pellavaisen päänsä toisen leuan alle, hyristen mielihyvästä. Ainakin prinsessasta jotain hyötyä oli, vaikka merkityksestä Arun ei osannut aavistaakaan mitään. Se oli tytölle vain toista lohduttava halaus, mutta ehkä se oli sitä enemmän toiselle ajanherralle. Tohtori avaa jälleen suunsa ja Arun nyökkää innoissaan, levittäen suunsa hymyyn niin, että pienet hampaat välkkyvät. Hän oli valmis aselepoon, eihän mitään todellista taistelua oltu käytykään. Ehkä pienoisia epäluuloja ja niiden selvittelyä, mutta nyt oli kaikki hyvin ja tyttö oli valmis unohtamaan kaiken menneen.
Tohtori nousee kuitenkin äkisti, jättäen Arunin seisoskelemaan yksikseen, kierähtäen keskikohdan luo, kääntyen sitten katsomaan tyttöä. Arun tuijottaa toista ajanherraa odottavasti, luottaen vihdoin siihen ettei toinen tekisi hänelle mitään pahaa. Olo oli turvallinen, lämmin. Kuten tohtori oli itse sanonut, ei tuo tekisi Arunille mitään pahaa. Sitä oltiin tehty jo tarpeeksi. ”Eikä.” Pikku prinsessa ilmoittaa jämäkästi ja itsevarmasti kuullessaan toisen ehdotuksen. ”Minä haluan leikkiä!” Arun ristii kädet rinnalleen ja painaa päänsä alas kuin murjottaakseen, vääntäen suunsa myrttyyn. Ja sitä paitsi, ei Arunia kiinnostanut matkailu ajassa ja paikassa. Sitähän hän teki muutenkin koko ajan… Ja uusi eksymisen vaara pelotti tyttöä. Entä jos hän joutuisi eksyksiin tohtoristakin, eikä olisi enää ketään joka ottaisi Arunin hoitoonsa, veisi tuon kotiin? Tai tarkemmin ottaen, sellaiselle planeetalle mistä Arun osaisi kotiin. Tapaa, jolla tyttö karistaisi tohtorin kannoiltaan sitten kun olisi valmis lähtemään, ei Arun ollut vielä keksinyt, mutta prinsessa oli luottavaisella mielellä. Kyllä hän vielä jotain keksisi, eikä tässä kyllä mikään kiire ollutkaan. ”Leikitään!” Arun toistaa vaativasti, ja kohottaa pyytävän, lähes anovan koiranpentuilmeen tohtoriin. Tuon olisi kerrassaan pakko suostua.
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Dec 22, 2014 11:13:10 GMT
Tohtori värisi innosta ja katsoo Arunaan odottavasti. Mielessä poukkoili jo muutama loisto matkakohde, ja käsi oltiin viety jo valmiiksi kaasun avaavan vivun päälle, molempien suupielien tavoitellessa yhtäaikaa korvia. Arunan vastaus saa kuitenkin ajanherran naaman venähtämään epäuskosta. Eikä? Tyttö oli todennäköisesti ehkä ensimmäinen hänen matkakumppaninsa, joka kieltäytyy matkaavasta ajassa ja ikuisuudessa. Mistä nyt taas kiikasti? "Noh, tuota en olekaan koskaan aikaisemmin kuullut", tuumattiin niskojaan nakellen. Kevyt pettymys vilistää ajanherran ohitse ja tweed-takkia suoristetaan sijaistoimintona parempaan kuosiin. Katse siirettiin odottavasti tyttöön. Mitä tyttö sitten halusi tehdä? Vastaus tulikin tuota pikaa. Toinen halusi... leikkiä? Jälleen kerran Tohtori oltiin sysätty hänelle tuntemattomalle osa-alueelle, sillä lasten kanssa leikkiminen ja niiden hoito olivat hänelle yhtä kaikki suuri mysteeri. Toisaalta Arun selvästi vaati leikkimistä, joten... miksipä ei? Kerranhan sitä vain täällä elettiin! "Mitä sinä haluaisit sitten leikkiä? Tiedän pari pikku juttua", todettiin ja leukaa hierastiin pohtivana. Kyllä he varmasti Tardisissa voisivat leikkiä, sillä aikakoneessa tilaa ja uusia ulottuvuuksia riitti. Eri asia oli toki se, mihin alueille Arunaa oli viisasta päästää, sillä Tardisista löytyi myös paljon Tohtorin varjelemia salaisuuksia ja jopa hengenvaarallisia alueita. Niihin ei saanut yksikään elävä olento kajota, sillä seuraukset voisivat olla hirvittävät. Sitten yhtäkkiä lamppu syttyy Tohtorin päässä. Tämän silmät suorastaan levähtävät innosta ja tuo laskeutuu Tardisin kojelaudan luota tytön luokse. Tämän kasvot kielivät selvästä innostuneisuudesta, vanhemman ajanherran kyykistyessä jälleen pikku tytön tasolle. "Minä tiedän, minä tiedän! Leikitään piilosta ja ja ja sitten voitaisiin tutkia yhtä varastoani. Ja muuten arvaa mitä? Minä voin näyttää sinulle yhden maailman parhaimmista ruoista! Et ole varmasti koskana maistanut mitään sen veroista!", puhe oli nopetempoista, lapsellisen innostunutta ja energistä. Vaikka Tohtori itse oli fyysisesti jo aikamies, ei tuo silti koskaan ollut onnistunut päästämään irti lapsenmielisestä puolestaan, joka aina tasaisin väliajoin pulpahti pintaan. Hän oli universumin Peter Pan vangittuna aikuisen miehen ruumiiseen, mies varsutettuna lapsen mielikuvituksella ja mielellä. Mahtavat ideat leikeistä ja ruokaelämyksistä valtasivat tuon mielen ja tämä katsoi vilpittömän innostuneena Arunaan. Ruoalla hän tietenkin tarkoitti kalapuikkoja ja vanilijakastiketta - hänen omaa suosikkiaan, joka muistutti myös menneestä. Mutta toisaalta, eivätkö lapset aina pitäneet makeasta ja kalapuikoista?
|
|
Javert
(Senior Member)
Posts: 352
|
Post by Javert on Dec 29, 2014 16:40:02 GMT
-Arun-
Tyttö katsoo tohtoria odottavasti, purppuraiset silmät säihkyivät. Ne olivat hyvin erikoiset ja kauniit silmät, harvalla oli sen väriset. Mutta Arun olikin erikoinen pikku tyttö, prinsessa oikein ja maailmankaikkeudesta kadonneiden ajanherrojen lajin edustaja. Pian Arun saa nähdä sanojensa vaikutuksen, kun toisen ajanherran ilme venähtää, tuon katsoessa tyttöä epäuskoisesti. Arun hymyilee luottavaisesti. Tohtori kyllä suostuisi, tuon olisi pakko suostua.
Omahyväisyyden vallassa Arun katsoo tohtoria, kun tuo kyykistyy hänen eteensä ja ehdottaa silmät innostuksesta kimaltaen leikkiä. Siinä sitä taas oltiin. Kukaan ei pystynyt vastustamaan Arunia, tyttö oli niin söpö. Monet olivat yrittäneet kierrellä tytön käskyä väittämällä etteivät keksineet mitään leikkejä, tai etteivät halunneet vaarantaa tyttöä. Mutta yleensä syy oli aina sama. Joko nuo pitivät arvollensa alentavana suostua pienen tytön käskyihin, tai pitivät leikkimistä typeränä ajanviettona, mikä ei ollut totta. Leikit olivat hyvin hyödyllisiä. Niiden kautta saattoi havainnoida ympäristöä ja solmia ystävyyssuhteita. Ne opettivat maailman menoa, ja antoivat tiukkojen sääntöjen ja määräysten ympäröimälle tytölle mielikuvitusta, mahdollisuuden karata hetkeksi todellisuudesta.
”Okei.” Arun suostuu, ja tapittaa tohtoria, ojentaen sitten hetken mielijohteesta kätensä, tökäten toisen nenää. ”Sinä menet ensin piiloon.” Arun määrää ja hymyilee sitten ihastuneesti, taputtaen käsiään. Leikistä tulisi aivan mahtavaa! Tyttö oli usein Gallifreyssä leikkinyt piilosta muiden lasten kanssa, ja palatsi olikin siihen puuhaan varsin oiva. Sen monet, kiemuraiset käytävät, salaiset onkalot ja korkeat tornit tarjosivat lukemattomia mahdollisuuksia lapsille, joiden vanhemmat olivat komentaneet heidät pois jaloistaan, virallisten asioiden hoidon ajaksi. Eikä prinsessaa vahtivien sotilaidenkaan aika käynyt tylsäksi, sillä Arun oli mestari kiertämään pikkusormensa ympärille kaikki, jotka vain halusi. Hänen lapsellinen suloisuutensa sulatti kaikkien sydämet, ja sai muut tekemään täsmälleen Arunin tahdon mukaisesti. Kuten vaikka nyt leikkimään heppaa, suostumaan konttaamaan ympäri lattiaa. Ei mikään harvinainen näky palatsin leikkikentillä.
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Dec 29, 2014 20:28:00 GMT
Piilosta leikkiminen oli selvästi pikkutytön mieleen ja tuo ehdottikin Tohtorin menevän ensiksi piiloon. Ajanherra aluksi epäröi mielessään; viimeksi kun hän oli jättänyt Tardisin kojelaudan kahdestaan pikkutytön ruumiissa olevan riiviön kanssa, oli koko poliisikoppi ollut lähellä hajota. Toisaalta, oliko tässä muuta mahdollisuutta? Toinen oli selvästi tottunut saaman tahtonsa läpi.
"Hyvä on, hyvä on. Käännyhän ympäri ja laske 10 000 - jos todella olet mikä väität, sen ei pitäisi olla ongelma", mies myöntyi lopulta ja käänsi Arunan ympäri seinää päin. Sitten rusettikaulainen Tohtori nousi ylös ja spurttasi vielä nopeasti rakkaan aikakoneensa pyöreän paneelin luokse. Tämä vilkaisi vielä nopeasti tyttöön. Tyttö oli aloittanut laskemisen ja oli nyt selkä Tohtoriin päin. Vaikka äskeinen sanaharkka olikin jo takana päin ja tilanteessa puhalsi nyt jo uudet tuulet, ei ajanherra siltikään ollut kyennyt pääsemään yli epäilyksistään. Ajatukset pyörivät edelleen mielen perukoilla ja Tardis oli ainoa, jolla hän kykeni selvittämään totuuden. Tardisin sisäinen hakemisto mahdollisti eri tutkimuksien toteuttamisen eikä ollut ensimmäinen kerta, kun Tohtori käytti kyseistä ominaisuutta selvittääkseen jonkin elävän olennon todellisen henkilöllisyyden. Arun oli Tohtorille suuri mysteeri ja mies uskoi, että mysteerit olivat tarkoitettu ratkaistaviksi. Hän tulisi selvittämään totuuden Arunasta hinnalla millä hyvänsä.
"Odota vielä hetki. Laske hitaasti, taitoni ovat hieman ruosteessa", höpötettiin kepeään sävyyn ja tarkkaileva katse käväisi syrjäkarein vielä nopeasti tytössä. Vaaleakutri oli edelleen paikoillaan ja koko tutkimuksen aloittaminen vain yhden napin painalluksen päässä. Uteliaisuudelle annettiin valta ja nappia painettiin. Tardisin moninaisiin tiedostoihin ilmestyi jälleen uusi tutkimuskohde: Arun Maailmojen valo, mysteerityttö. Veisi kuitenkin päiviä, jopa kuukausia, ennen kuin Tardis kykenisi antamaan kokonaisvaltaisen tutkimustuloksen yhden ihmisen elämästä ja mikäli Arun todella oli ajanherra.... Hän ei mitään tietoja silloin Arunasta edes löytäisi. Riski oli kuitenkin ottamisen arvoinen sillä näin Tohtori itse kykeni saamaan asiasta mielenrauhan ja koko tilanteen selvitettyä perinpohjin. "Okei, olen nyt keksinyt hyvän paikan. Odota vielä hetki!", tyttöä hillittiin vielä hetki ja Tohtori ryntäsi juoksuun. Oikeasti hän ei ollut mitään piilopaikkaa vielä edes keksinyt, mutta tuo katosi silti umpimähkään yhteen Tardisin satunnaisista käytävistä. Juostuaan hetken Tohtori lopulta pujahti yhteen huoneista. Se oli pieni kokoinen varasto, jossa tummatukka säilytti tärkeitä, henkilökohtaisia esineitään. Esineet eivät olleet arvokkaita ja ulkopuolisen silmin ne näyttivät silkalta romulta, mutta yhtä ja kaikki silti, ajanherralle itselleen ne olivat mittaamattoman kalliita. Mies pujahti yhden kaapin taakse, kyykistyen piilopaikkaansa ja tunki vieläpä erään puisen tynnyrin tien tukkeeksi. "Tohtori, olet nero. Täältä hän ei löydä minua ikinä!", mies hehkutti omahyväiseen sävyyn tyytyväisenä piiloonsa. Pieni pikku poika tuntui nostavan päätään Tohtorin sisällä ja odottamisen jännitys sai tuon täpinöihinsä. Hän oli leikkinyt piilosta viimeksi kauan aikaa sitten.
|
|
Javert
(Senior Member)
Posts: 352
|
Post by Javert on Dec 29, 2014 21:05:39 GMT
-Arun-
Tohtori epäröi, ja Arunin silmiin syttyy kummastunut katse. Miksi tuo epäröi, kun oli itse ehdottanut leikkiä? Pian toinen kuitenkin kääntää Arunin nurkkaan, ja tyttö alkaa tottelevaisesti laskea, painaen kätensä edessään olevaan seinään kiinni. Metalli oli kylmää ja kovaa, ja hieman ruostepölyä jää tytön sormiin. Alus oli kaikesta nähtäen varsin vanha, ei laisinkaan uudenmallinen. Joten miksi toinen oli sellaista väittänyt Arunille? Valehdellut tytölle? ”… 938, 939, 940, 941…” Arun toistelee laskien automaattisesti. Tämä oli aina pelin tylsin osuus, kun piti laskea suuria lukuja kauan, ennekuin oli varmaa että kaikki olivat päässeet piiloon. Todellisuudessa tyttö olisi voinut laskea kaikki luvut sekunnin nano-osassa, mutta silloin Tohtori ei olisi päässyt piiloon. Ja piilon löytäminen oli se pelin hauskin osa.
Arun kuulee takaansa piippauksen, mutta ei ehdi ajatella sen syytä kummemmin, ennen kuin toinen jo ilmoittaa löytäneensä piilon, ja lähtee sitä kohti. Arun odottaa vielä hetken, ja kääntyy sitten lopettaen laskunsa. ”10 000.” Tyttö sanoo kirkkaalla äänellään, ja vilkaisee huonetta. Siellä tohtori ei ainakaan majaillut, ja äänistä päätellen tuo olikin juossut jonnekin muualle. Innostunut hymy kohoaa Arunin huulille ja silmät kimaltelevat kun tyttö ottaa askeleen lähemmäs keskellä sijaitsevaa komentokeskusta. Täytyihän tuon omituisen äänen lähde selvittää. Varsin vanhanaikaista teknologiaa kyllä, kun piti piipittää, mutta tyttö ei pitänyt tarpeellisena huomauttaa siitä. Nykyaikaiset aikakoneet olivat yhtä äänettömiä kuin aave kesäyön sumussa. Arun katselee hetken laitteita, yrittäen päätellä mistä piippaus oli kuulunut. Pian yhdessä monitorissa välähtelevä pieni valo kiinnittää tytön huomion ja Arun kohottautuu varpailleen nähdäkseen mitä siinä luki. Ilkikurinen hymy nousee tytön huulille tuon tavatessa ääneti sanat jotka ruudulla näkyivät, ja sitten kääntäessä katse monitorin keskikohtaan, jossa oli ilmeisesti jonkinlainen yksilöllisen kädenjäljen tunnistava ohjain. Pikku prinsessa päästää kikatuksen, ja painaa pienen kämmenensä kädenjäljen päälle, se oli varmasti kaksi kertaa tytön kättä suurempi, aikuisen miehen kokoinen. Lähes heti, kun tyttö on koskettanut kädenjälkeä, valonvälkehdintä loppuu ja monitorin ruudulle ilmestyy yksinkertainen lause: ”Virhe. Toiminta ohitettu korkeammalla käyttöliittymällä. Virhe, yritä uudestaan.” Purppuraiset silmät loistavat mustasta näytöstä, ja Arun kääntyy tyytyväisenä. Mutta miksiköhän tohtori oli yrittänyt etsiä tietoa tytöstä? Eikö tuo siis edelleenkään ollut uskonut mitä Arun oli sanonut?
Gallifreyn kruunuprinsessa kävelee portaat ylös, ja heilauttaa hupun niskaansa. Kävely on hyppelehtivää, että näkisi mahdollisimman laajan alueen kaiken peittävien rojujen yli. ”Uran, etsi.” Arun käskee käärmettään, ja toinen niistä, pidempi, irrottaa otteensa tytöstä ja lähtee luikertelemaan pitkin käytävää, pysähtyen lopulta mitäänsanomattoman oven luokse, jonka takana oli pelkkää pimeyttä. Oliko tohtori piiloutunut tänne? Arun epäili sitä, mutta käärmeet eivät olleet vielä koskaan erehtyneet, ja ne olivat yksi syy siihen miksi Arun oli aina niin hyvä piiloleikeissä. Ja toihan omanlaisensa jännityksen sekin, että täytyi hypellä rojujen ja muiden yli, yrittäen pysyä käärmeen vauhdissa. Sillä mikäli se sattui katoamaan, Arunin täytyi etsiä sekä käärme että piiloutujat omin silmin. ”Tuhma poika löytyi.” Arun ilmoittaa omahyväisellä, kirkkaan lapsellisella äänellään. Hänen täytyisi ilmeisesti antaa jotain paremmin perille menevää, kuin pelkkä äidin kirje. Ja tässä hetkessä tytön mietteisiin eksyy taas epäilys siitä, jos hän olikin kahden hullun murhamiehen kanssa? Käärme oli jo luikerrellut sisään ovesta, yli esteiden, ja häälyi nyt sihisten ja kieltään lipoen tohtorin kasvojen edessä, mustana varjona. Mutta sitä Arun ei nähnyt, hän kuuli vain käärmeensä paljonkertovan sihinän, ja tiesi että kohde oli löydetty. Seuraavaksi olisi hänen vuoronsa! Arun hymyili jännittyneenä. Tohtori ei tulisi ikinä löytämään häntä, sillä tyttö oli kävellessään ehtinyt huomata jo monta loistavaa piilopaikkaa, joista yhteenkään hän ei piiloutuisi. Piiloleikki ei ollut suotta prinsessan lempileikki, tai ainakaan yksi suosituimmista.
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Dec 30, 2014 16:50:09 GMT
Vaikka Tardisin tekniikka olikin vanhanaikaista ja nyky aikakoneisiin verraten jopa tönkköä, luotti Tohtori silti täysillä sydämillänsä siniseen koppiinsa. Mies ei kyennyt arvaamaankaan, että Arun olisi uskaltanut suunnata askeleensa vielä kerran Tardisin ohjauspaneeliin aikaisemmasta katastrofista huolimatta. Tytön painalluksen myötä Tardis keskeytti tietojen hakemisen ja kansio meni lukkoon. Vaikka ajanherra kuinka taisteli mahdottomuutta ja todennäköisyyksiä vastaan, ei hän silti kyennyt aavistamaankaan, että Arunin todellinen henkilöllisyys ja lahja liikkua universumista toiseen jäisivät häneltä silti ikuisiksi ajoiksi pimennon peittoon. Arun tulisi olemaan aina hänelle mysteeri miehen yrityksistä ja tiedon hakemisista huolimatta, sillä vaikka Tohtori oli ajanherra olikin, olivat jotkin asiat tarkoitettu selvittämättömiksi salaisuuksiksi.
Sydämet pamppailevat innostuksesta ja kevyt jännitys valtasi Tohtorin mielen tämän täpinöidessä piilopaikassaan. Hän tunsi itsensä lapseksi ja siksi samaksi tummatukkaiseksi pikku pojaksi, mikä mies oli vuosisatoja sitten ollut. Kuinka hän olikaan viime aikoina kyennyt unohtamaan sen, miltä tuntui olla aito lapsi. Aikuisuus oli ansa - ja tämän tiesi Tohtori itsekin. Lapsekkuus ja ikuinen leikkimielisyys avasivat monia ovia elämässä. Se toi positiivisuutta elämään ja piti Tohtorin itsensä ikuisessa liikkeessä.
Kevyet lapsen askeleet kuuluivat käytävältä. Ääni sai ajanherran huulille jännittyneen hymyn ja tämä kyykistyy huomaamaamatta entistä tiukemmin piilopaikkaansa suojiin. Mies todella uskoi, että vaivainen varasto oli yksi nerokkaimmista piilopaikoista mitä keksiä saattaa. Tohtori itsekin oli ollut haka piilosta leikkimisessä lapsena. Hän tunsi Tardisin kuin omat taskunsa ja tiesi jokaisen piilon avaruusaluksestaan. Varaston ovi aukeni hiljaa narahtaen. Tohtori suorastaan pidätti hengitystään tämän odottaessa innosta soikeana piilopaikassaan. Äkkiä näkökenttään osuu kuitenkin käärme. Se oli se samainen selkarangaton olento, joka oli hänet jo aikaisemminkin säikäyttänyt. Arun oli käyttänyt lemmikkiään selvittääkseen Tohtorin piilopaikan ja oikeastaan asia sai ajanherran hymähtämään huvittuneena. Toinen osasi selvästi pelata. Arun itse näkyi varaston oven suulla ja vaaleakutri näytti itsekin huomanneen käärmeen löytäneen vanhemman alienin piilopaikan.
"Huijasit, et olisi saanut käyttää käärmettä", huomautettiin, Tohtorin noustessa piilopaikastaan, paljastaen itsensä lopullisesti. Tämä kapusi tynnyrin ylitse tytön luokse. Seuraavaksi olisi hänen vuoronsa laskea ja Tohtori itse tunsikin olevansa tällä kertaa vahvoilla; Tyttö ei varmastikaan löytäisi yhtäkään paikkaa, josta hän ei lasta löytäisi. Tardisin jokainen piilo ja paikka oli ajanherran tiedossa.
|
|
Javert
(Senior Member)
Posts: 352
|
Post by Javert on Feb 18, 2015 18:23:57 GMT
-Arun-
Tohtori vaikuttaa myrtyneeltä sen vuoksi, että Arun löysi toisen niin helposti. Mutta eihän siihen ollut mitään syytä? Tämähän oli pelkkää hauskaa leikkiä, ja sitä paitsi kaikkien joita Arun etsi, tuli tulla pian löydetyiksi. Se oli pelin sääntö silloin, kun toisena pelaajana oli hänen korkeutensa, Gallifreyn ensimmäinen prinsessa Arun. ”Enkä huijannut.” Tyttö ilmoittaa kopeasti, ristien käsivartensa rinnalleen ja tuijottaen tohtoria korkeuksistaan hyvin alentuvaan tapaan, eikä näyttänyt välittävän siitä että oli juuri ja juuri kolmasosan Tohtorin pituudesta.
”Kukaan ei kieltänyt käyttämästä Urania apuna.” Arun selittää vielä, ja hypähtää kauemmas kun toinen poistuu piilopaikastaan. Hieman pölyä varisee lattialle, ja tyttö aivastaa, nyrpistäen sitten aivan minimaalisen verran nenäänsä. Eikö tätä paikkaa pesty koskaan? Mutta tottahan se oli. Tämä, vaikka olikin kovin hieno, oli vanhanmallisin ja törkyisin avaruusalus jonka Arun oli konsanaan nähnyt. Eikä, pikkutyttö kun oli, prinsessa voinut estää suutaan avautumasta, ja lausumasta sanoja joita piti totuutena. Ja totuushan oli aina hyvästä, eikö ollutkin?
”Äiti ei ikinä sietäisi kaupungissaan yhtä törkyistä alusta kuin tämä. Pesetkö sinä tätä koskaan?” Arun kysyy, kiinnostuneena, ja kohottaa suurten koiranpentu-silmiensä katseen tohtoriin. Huomaamattaan pikku tyttönen hypistelee kädessään kaulakoruaan, jonka kultainen ketju kimmeltää alas lankeavassa valossa. Voi kuinka hän toivoisi että voisi jo käyttää omaansa, mutta Arun ei kuulemma ollut vielä tarpeeksi iso, niin hänelle ainakin sanottiin kokoajan. Mutta miksi kummassa aina sanottiin niin, vaikka hän oli kasvanut hyvin paljon siitä kun viimeksi kysyi? Kuinka isoksi hänen oikein pitäisi vielä tulla, Arun ihmetteli. Mutta pienten lasten muisti on lyhyt, ja Arun pomppii ja käytävällä takaisin kohti keskushuonetta, saaden aikaan melkoista ryminää. ”Se on seuraavaksi sinun vuorosi!” Arun kikattaa, ja pompahtaa niin, että ylettyy hipaisemaan sormenpäällään kattopaneelia.
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Feb 19, 2015 14:57:11 GMT
Silmiä pyöräytettiin Arunin näsäviisaaseen vastaukseen siitä ettei kukaan kieltänyt käärmeen käytön. Niinpä niin, eiväthän he varsinaisesti olleet sopineetkaan kovin tarkoista pelisäännöistä, mutta yhtä ja kaikki silti Tohtori koki toisen huijanneen. Etsijänhän oli tarkoitus löytää piilossa olevat omin päin, ei apukäsiä (tai tässä tapauksessa käärmeitä) käyttäen. Koska Tohtori oli oppinut jo aikaisemmin tytön olevan halutessaan hyvin itsepäistä sorttia, katsottiin tässä kohtaa paremmaksi pitää vain suu kiinni. Kysehän oli yhtä ja kaikki viattomasta leikistä, vaikka nuoret ajanherrat saisivatkin riidan varmasti tästäkin aiheesta aikaiseksi niin halutessaan. Sitä se oli, kun molemmat omasivat vahvat mielipiteet ja perin itsepäiset luonteet. Näinä ajatuksineen Tohtori nousi seisomaan, varistaen pölyt takkinsa olkapäiltä ja tämä otti muutaman askeleen jo kohti ovia.
Sen sijaan Arunin seuraava kysymys sai kuitenkin Tohtorin kääntymään ja tuon ilmeestä näkyi selvä närkästys. "Pesenkö?", toisen sanavalinta toistettiin epäuskoisena, "Tietenkin minä pesen Tardisin! Käärmeesi on vain sotkenut paikat. Pidä se siis aisoissa äläkä päästä sitä luikertelemaan minne sattuu", vaikka Tohtori itsekin tiedosti aikakoneensa olevan tällä hetkellä hieman likainen, ei ajanherra halunnut sitä myöntää Arunille. Usein hän oli tarkka Tardisin kunnosta, mutta viime aikoina hän oli ollut varsin kiireinen - ja siksi myös poliisikopin ylläpito oli jäänyt vähemmälle. Vanha kone tarvitsi usein huoltoa ja tämän tiesi mies itsekin. "Lisäksi et saa murustella leivänmuruja koneiston päälle mikäli aiot viipyä täällä pidempäänkin. Tardis on herkkä eikä siedä paneelin sotkemista", huomautettiin vielä kruunun perijälle Tohtorin mentyä jo käytävälle.
Arunin seurattua perässä, muistutti pellavapää siitä, että nyt oli Tohtorin vuoro laskea. Tämä sai miehelle virneen aikaisekis. "Hyvä on, mutta muista: Ei enää kikkakonsteja. Osaan olla tarvittaessa raivostuttavan itsepäinen", toisen eteen jäätiin seisomaan ja nuorta tyttöä osoitettiin sormella vahvistukseksi omille sanoilleen. "Mutta nyt on minun vuoroni laskea. Saatkin pitää kiirettä. Olen hyvä ajassa ja lisäksi nopea laskemaan!", Tämän jälkeen kädet läimäytettiin yhteen ja mies pyörähti kannoillaan, kääntäen toiselle selkänsä. Laskeminen aloitettiin ääneen.
|
|
Javert
(Senior Member)
Posts: 352
|
Post by Javert on Feb 19, 2015 19:13:26 GMT
-Arun-
Pikkuprinsessa kääntyy, ja näyttää tohtorille kieltään. Blääh, miksi aikuisten aina täytyi olla ilonpilaajia? Sitä paitsi, Arun ei pitänyt siitä että hänen lemmikkiään kritisoitiin, vieläpä täysin turhaan. Se oli lähes sama asia kuin jos olisi väittänyt Arunille itselleen vastaan. Mutta selvästikään ei ollut järkevää sanoa lisää nasevia kommentteja, vaikka Arun olisi kyllä sellaisia keksinyt roppakaupalla. Etenkään leivänsyönnistä. Saatikka mistään muustakaan mistä Tohtori näytti välittävän. Tai huolehtivan. Tai mitä ikinä tekikään. Niinpä tyttö tyytyy olemaan vain hiljaa, pompahdellen päähuoneeseen. Yhdellä monitorilla vilkkui edelleen viesti, joka kertoi korkeamman käyttöliittymän keskeyttäneen tehtävän, joka sille annettiin. Arun tökkäisee ruutua sormellaan, se siirtyy hieman sivuun niin että valo ei enää näy täysin, vaan välkkyykin nyt kohti seinää. Tyttönen toivoo ettei tohtori huomaisi sitä – ainakaan kovin pian.
Sitten Tohtori onkin jo saapunut hieman hitaammin nopsajalkaisen prinsessan perässä, ja osoittaa syyttävästi sormellaan, ennekuin aloittaa laskemisen. Arun hymyilee, ja kääntyy alkaen kipittämään takaisin suuntaan, josta he tulivatkin. Hän oli kuullut jotain hyvin mielenkiintoista kauempaa käytävästä, silloin aiemmin kun oli etsinyt Tohtoria piilostaan. Se oli kuulostanut aivan siltä, kuin joku olisi leikkinyt vesileikkejä… Arun kuulee takaansa vaimean äänen, joka kertoo puolen ajasta menneen jo, mutta tyttö kiiruhtaa edelleen eteenpäin, kasvavan jännityksen vallassa. Olisiko siellä edes mitään mielenkiintoista, vai osoittautuisiko retki hukkareissuksi? Silloin Tohtorin olisi kyllä helppo löytää hänet… Pitäisi keksiä varmuuden vuoksi joku hyvä piilopaikka… Arunin suu vetäytyy itsevarmaan hymyyn, jollaisen vain pienet lapsukaiset osaavat. Parhain piilopaikka oli nenän edessä, eikös vain? Nämä kaikki asiat kuitenkin unohtuvat Arunin mielestä, kun prinsessa liukuu pysähdyksiin, henkäisten ihastuneesti.
Huone oli ilmiselvästi kirjasto, sillä sen seinät olivat ylhäältä alas kirjojen täyttämät – mutta se oli hyvin erikoinen kirjasto. Arun ei ollut koskaan ennen nähnyt vastaavaa, vaikka Gallifreyn kirjasto olikin maailman komein. Mutta koskaan aiemmin ei pikku prinsessa ollut nähnyt keskellä kirjaston lattiaa uima-allasta, kumiankkaa ja jättiläiskalmaria. ”Lehmä?” Arun miettii ääneen, katsoen valtavaa, vettä tippuvaa ja hieman limaiselta näyttävää kohtaa, jonka epäili olevan pää. Siinä oli kaksi valtavaa reikää, jonne Arunin käsi mahtuisi viisinkertaiseksi, ja sieltä tuprahteli lämmintä höyryä. Nenä? Mutta ei eläin näyttänyt lehmältä, eikä Arun tiennyt että ne olisivat pitäneet vedestä, ei hän ainakaan sellaista ollut koskaan nähnyt. Mutta harvoin silmät jaksoivatkaan pysyä biologian tunneilla auki, joten tyttö pystyi syyttämään ainoastaan itseään. Mutta tämä oli toden totta kiinnostavinta, mitä aikakoneesta tähän mennessä oli löydetty. Jostain kaukaa kuuluu ääni, joka ilmoittaa ajan loppuneen, mutta Arun tuskin edes kuulee sitä. Voisikohan tuon, mikä ikinä sitten olikaan, saada vedestä ylös? Arun ei ollut koskaan koettanut viedä mukanaan palatsiin mitään noin isoa, mutta kerta se olisi ensimmäinenkin. Ainoa mikä häntä huoletti, oli onnistuminen. Entä jos se ei onnistuisikaan? Arun ei halunnut aiheuttaa kipua eläimille, sillä hän rakasti niitä. Iloisesti hymyillen prinsessa laskeutuu polvilleen altaan reunalle, ja kurottaa kättään kohti kalmaria, joka on nostanut muutaman lonkeronsa veden pinnalle kuin näyttääkseen ne tyttöselle. Vielä ihan hieman… Arunin sormenpäät hipaisevat hieman viileää, veden liukastamaa nahkaa, ja samassa painovoima voittaa. Plumps!
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Feb 20, 2015 18:50:42 GMT
Tohtori aloitti äänekään laskemisen suurimmasta luvusta taaksepäin ja Arun poistui näkyvistä. Tytön kadottua näköpiiristä vilkaisi ajanherra olkansa ylitse ja sai varmistuksen epäilyilleen: Arun oli lähtenyt oletettavasti etsimään piilopaikkaansa. Ilkikurinen virne valtasi ajanherran kasvot ja Tohtori käveli ripeästi Tardisin konepaneelin luokse, jatkaen kovaan ääneen laskemista. Tohtorillakin oli omat konstinsa piilopaikkojen löytämiseen; Tardisiin oli asennettu ohjelma, joka kykeni löytämään kaiken elollisen aikakoneen sisältä. Sitä paitsi, hän ei olisi niin typerä, että luottaisi Aruniin enää toistamiseen. Tytön tuntien hän ei varmasti tyytyisi vain piilopaikan etsimiseen. Ei Tohtori itsekään olisi tyytynyt, mikäli olisi ensikertaa vieraan ajanherran aikakoneessa. Uteliaisuus - se oli pahin synti.
"Pidä kiirettä, olen jo puolessa välissä laskemista!", Tohtori huuteli Arunille, napsauttaessa ohjelman päälle. Oli Arunin onni ettei ajanherra ollut vielä toistaiseksi huomannut käyttöliittymän sulkeutumista joka vilkkui paneelin toisella puolella. Mies oli keskittynyt nyt vain kuvaruudun tarkkailuun. Ruudussa näkyi pitkä käytävä jota pitkin liikkui vinhasti punanen pallo; Arun. Tyttö oli selvästi matkalla kirjastoon. Tohtori hymähti ajatuksilleen. Hän oli osunut oikeaan.
"Katsotaan, mitä keksit seuraavaksi", tämä puhui itsekseen, seuraten suurella mielenkiinnolla toisen liikkumista. Kirjasto ei varsinaisesti ollut salainen paikka, mutta kirjasto kätki itseensä moniakin salaisuuksia. Salaisuuksia, joita ei edes ääneen saatu sanoa. Oli kuitenkin oletettavaa että itse uima-allas kiehtoi tyttöä. Uima-altaassa oleili vain tällä hetkellä Tohtorin uusin lemmikki; suurikokoinen ja limainen kalmari, jonka tuo oli pelastanut joitakin aikoja sitten ja ottanut mukaansa ihan vain seurakseen. Vaikka sitä olikin vaikeaa myöntää, tunsi mies toisinaan itsensä hyvinkin yksinäiseksi - Kalmari tarjosi sentään näennäistä seuraa, vaikka ei kyennytkään puhumaan. Punainen pallo pysähtyi uima-altaan reunamille. Yllättäen pallo kuitenkin luiskahti suoraan uima-altaaseen ja loiskahdus kuului pyöreään päähuoneeseen asti. Toinen oli selvästi tipahtanut veteen! Koska kalmari oli kuitenkin pohjimmiltaan vain vaistojen varassa toimiva villieläin eikä tuo tuntenut tyttöä, kauhistui Tohtori näkemästään. "Eijeijeijei", mies mutisi kauhuissaan ja ryntäsi päätäpähkään suorinta tietä kirjastoon, suorastaan liukuen käytävälle. Vaikka Tohtori itsekään ei aina se kaikista vastuullisin henkilö ollut, tiedosti ajanherra silti sen, että veteen meno oli suorastaan typerää. Arun piti hakea heti kalmarin luota pois!
"Arun, minä tulen nyt. Ja tiedän, mitä olet tehnyt! Heti pois vedestä äläkä tee mitään typerää!", mies huuteli jo etukäteen tytölle, hölkäten kovaa vauhtia kirjastoon. Näky oli juuri se, joka vahvisti Tohtorin pelot. "Kalmari ei tunne sinua eikä se lisäksi teknisesti ottaen ymmärrä, mitä sinä aiot. Saatat muistuttaa sen mielestä liikaa punaiseen käärepaperiin pukeutunutta kumiankkaa ja niitä se pelkää. Nyt äkkiä tänne, tartu käteeni!", käskettiin samalla kun ajanherra kyykistyi uima-altaan reunamille, ojentaen käden kohti tyttöä. Vielä toistaiseksi kalmari näytti suhteellisen tyyneltä mutta olikin eri asia se suostuisiko tyttö itse tälläkään kertaa ottamaan käskyjä vastaan. Toisaalta Tohtori oli itse vaikka valmis hakemaan Arunin vedestä, mikäli toinen pistäisi hanttiin.
|
|