Keppostelua ja lapsenvahteja

[Javert]

Keppostelua ja lapsenvahteja
Mukana: 11. tohtori ja Arun
Juoni: Tohtori on matkustamassa Tardiksellaan ja laskeutuu planeetalle korjaamaan pikkuvikaa aikakoneessaan. Hetken kuluttua tuo kuulee itkua, ja tapaa Arunin, Gallifreyn prinsessan, jolla on mielenkiintoinen kyky. Tohtori joutuu tytön lapsenvahdiksi, ja mitä kommelluksia siitä seuraakaan… Joudutaanko hermolomalle, vai maan pölyksi?

-Arun-

Gallifreyn prinsessa istui kivellä, ypöyksin vieraalla planeetalla ja kerta kaikkisen eksyksissä. Arunin ei ollut ollut tarkoitus eksyä – ei tietenkään. Hän oli vain tapansa mukaan livahtanut hetkeksi karkuun Gallifreyn kuninkaallisen hovin arvokkuutta ja jähmettynyttä elämää, ja hyppinyt planeetalta toiselle.
Pian tyttönen oli kuitenkin ihastunut avaruusperhosiin, ja lähtenyt ajamaan niitä takaa. Ja siitä hetkestä lähtien pikku tyttönen oli ollut eksyksissä. Teillä tuntemattomilla, sananmukaisesti. Loppujen lopuksi avaruusperhoset olivat johdattaneet Arunin tälle planeetalle, ja kadonneet sitten purppuraiseen siipipölyyn, kuin kiusaten prinsessaa. Ja tyttö oli jäänyt ypöyksin tuntemattomalle, ja nähtävästi myös varsin asumattomalle planeetalle. Iso paikka oli, Arun ei ollut nähnyt siitä kuin pienen osan jolle oli ilmestynyt. Onneksi sentään planeetta ei ollut karuimmasta päästä, sillä se olisi ollut jo liian julmaa.

Joten Arun työnsi kultaisten kenkien sisällä olevat jalkansa syvemmälle ruohikkoon, painoi päänsä käsiinsä, ja puhkesi itkuun. Olisiko ketään, joka hänet tulisi hakemaan? Vai vanhenisiko prinsessa täällä, ypöyksin, halliten autiota planeettaa? Toki Arun olisi voinut yrittää ilmestyä muille planeetoille, tai koettaa seurata jälkiään taaksepäin, mutta oli liian hätääntynyt tehdäkseen sitä. Loppujen lopuksi, eihän Arun ollut kuin pieni, kahdeksanvuotias lapsukainen.

Vähitellen Arun lopettaa itkun, sillä se oli varsin hyödytöntä kun ei lähistöllä ollut ketään, joka olisi sen voinut kuulla ja siihen reagoida. Paitsi tietysti Arun, mutta se ei ollut sitä mitä prinsessa halusi. Yhä hätääntyneenä ja peloissaan, mutta jo hieman rauhoittuneena tyttö vetää tiukemmin ympärilleen valkean viittansa, ja vetää hupun päähänsä. Hänelle alkoi tulla kylmä, joten oli hyvä että tapana oli pitää aina mukanaan matkustusviittaa. Eihän sitä koskaan tiennyt, jos olisi joutunut vaikka jäiselle planeetalle… Tai jonnekin muualle kylmään ja vihamieliseen paikkaan. Arun sävähtää mielikuvilleen, ja hento nikotus alkaa uudestaan, tytön alkaessa kuvitella mitä kaikkia kauhuja voisikaan planeetalla piileä. Lihansyöjäkasveja, myrkky-vesisadetta, kuristavia köynnöksiä… Ja pahimpana kaikista, dalekeja!

Voi miksi, miksi tytön olikaan pitänyt lähteä seuraamaan avaruusperhosia? Siitä ei nimittäin näyttänyt seuraavan mitään muuta kuin huonoa onnea, ja hätäännystä. Ja Arun ei halunnut ajatellakaan, mitä äiti sanoisi kun tytär ilmaantuisi jälleen kotiin. Palatsi olisi varmasti tähän mennessä jo pengottu läpikotaisin – olihan Arun viettänyt tutkimusmatkallaan useamman tunnin. Ja sitten tyttö saisi taas kuunnella Romanan motkotusta siitä, kuinka hänen täytyi käyttäytyä prinsessan arvolleen sopivasti, eikä piiloutua vaatekappeihin. Vaikka eihän Arun ollutkaan piiloutunut vaatekaappiin, tosin tuskin äiti uskoisi. Ei tuo ollut uskonut kertaakaan, kun tyttö oli selostanut matkojaan pitkin universumia, ja nykyään oli täysin mahdotonta edes yrittää ottaa aihetta esille, sillä Romana pimahti heti. Tai niin Arun äitinsä raivokohtausta ainakin kutsui.
Arun huokaisee lohduttomana, ja luo kaipaavan katseen kaukaisuuteen, tähtiin. Ja silloin alkavat silmät jälleen täyttyä vedellä, ja ennen kuin tyttö tajuaa, kyyneleet vierivät jälleen poskia pitkin. Näkisikö hän äitiään enää koskaan?

[Heta]

"...Ai niin, ja olenko muuten vielä muistanut mainita asteroidiparven ohikulusta? Se oli mahtava näky, olisittepa olleet mukana! Kiven murikat lensivät kauniissa parvessa ja aurinkotuuli muodosti niiden ympärille revontulia. Aivan, revontulia ulkoavaruudessa! Kuka olisikaan osannut arvata, hah!", tummahiuksinen, rusettikaulainen mies kälätti kovaan ääneen sinisen poliisikopin ulkopuolella olevaan puhelimeen. Olinpaikkana oli tällä hetkellä Tellus, ihmisten rakas kotiplaneetta Maa. Oli kulunut kuukausia siitä, kun ajanherra oli palauttanut Amyn ja Roryn takaisin maahan, jatkaen itse omia seikkailujaan. Yhteydenpitoa se ei kuitenkaan ollut estänyt, sillä Tohtori oli kyllä jaksanut muistuttaa olemassaolostaan ystävilleen puhelimensa kautta. Puhelu meni tosin tälläkin kertaa vastaajaan, sillä Pondeilla oli omakin elämänsä, mutta se yksinpuhumisen tahtia estänyt. Tohtorilla oli aina paljon kerrottavaa.

"...ja sitten kuului kova pamahdus ja minä huomasin olevani planeetallanne. Mystinen juttu. Mutta minun tulee jatkaa matkaani. Tardis tarvitsee huoltoa, enkä voi tehdä sitä täällä. Se aiheuttaisi maan magneettikentään liikaa häiriötä ja riskit olisivat liian suuret. Mutta te Pondit pärjäätte kyllä. Te pärjäätte aina. Hei sitten!", puhelu lopetettiin ja 11. tohtori palasi takaisin avarsuulaitteeseensa. Jarrut avattiin ja suunnaksi valittiin sopiva paikka, jossa Tardisin huolto voitaisiin suorittaa. Kohteena tällä kertaa oli Maasta kaukana oleva, rauhallinen ja usein niin hiljainen puoli tähti, tähti numero 456. Tähti oli yleinen huoltoasema rikkinäisille avaruuslaitteille, sillä tähdellä ei ollut asukkaita ja tuon ympäristö tarjosi kaiken tarvittavan. Siellä oli tilaa ja kenttä sopiva myös Tardisin pienimuotoiseen huoltoon.

Tardis oli vahingoittunut Tohtorin aikaisemmin mainitseman asteroidimyrskyn yhteydessä ja sinisen avaruuslaitteen jarrut tarvitsivat kipeää huoltoa. Koneella kykeni kuitenkin lentämään täysin normaalisti, mutta laskeutuminen vanhoilla jarroilla oli haastavaa. Niin se oli tälläkin kertaa. Vaikka Tardisilla laskeutuminen olikin aina kovaäänistä, oli se vielä kovaäänisempää rikkinäisillä jarruilla. Tohtori joutui tekemään kaksinverroin enemmän työtä taatakseen tasaisen ja suhteellisen turvallisen laskun ja tumma hiuksinen mies pyörikin kuin väkkärä hallintokoneiston ympärillä. Jarruja ohjaavaa vipua väännettiin rajusti juuri hetkeä ennen kuin Tardis saapui Tähdelle. Tohtorin suureksi huojennukseksi Tardis laskeutui, vaikkakin ilkeästi kolahtaen. Sitten koneisto sammui ja ajanherra kykeni astumaan menopelistään ulos. Paikka oli hiljainen kuten aina.

"Eiköhän sitten aleta hommiin", mies tuumii ääneen, suunnaten sanansa lähinnä Tardisille. Ajanherra nappasi takkinsa pois päältään ja kääri valkoisen kauluspaitansa hihat ylös. Silmien päälle asetettiin tummat, uimalaseja muistuttavat, pyöreänmalliset lasit ja mies ryhtyi hommiin.

Oli kulunut jonkin aikaa, kun yllättäen Tardisin auki olevasta ovesta kantautui sisään uusi ääni. Mies hätkähti, nostaen päätän rajusti koneen sisältä ylös. Ääni oli vieras, mutta tuo tunnisti etäisesti sen lapsen itkuksi. Kulmia kuristettiin ja sisäinen uteliaisuus otti tuosta vallan. Oliko Tähdellä joku muukin?

Tardisin huolto jätettiin hetkeksi ja askeleet suunnattiin kohti ääntä. Käveltyään jonkin matkaa tuo kohtasi yllättävän näyn; ruohikolla, vähän matkan päässä Tardisista istui tyttö. Tyttö oli oletettavasti eksyksissä eikä tuo ainakaan vielä toistaiseksi ollut huomannut Tohtoria. Tohtori nosti tummat huoltolasinsa otsalleen ja lähestyi reippain askelin tyttöä.
"Mitä sinä täällä yksin teet? Tämähän on avaruuden oma huoltoasema", huomautettiin, katseen tarkkaillen tyttöä. Oliko tyttö yksin vai oliko tuon vanhemmat jossain lähistöllä? Tyttö näytti ulkoisesti ihmiseltä, mutta ihmisiä - varsinkaan lapsia - harvemmin tähdellä näkyi. Mistä tuo oli oikein tänne pöllähtänyt?

[Javert]

-Arun-

Tyttö ei ollut tajunnut että planeetalla oli joku muukin. Ei ollut edes toivonut moista mahdollisuutta. Miten se olisikaan mahdollista? He olivat keskellä avaruutta, ja samankaltaisia tähtiä oli heidän ympärillään tuhatmäärin. Mutta nyt Arun kuulee jonkun puheen, ja tajuaa kuulleensa jo sitä aiemmin tutun äänen. Aikakoneen huminan. Aiemmin hän ei vain ollut kiinnittänyt siihen huomiota, pitänyt omana toive-ajattelunaan. Sillä kuka muukaan voisi käyttää aikakonetta kuin ajanherrojen laji? Ja Arunin tietääkseen kaikki olivat vankina Gallifreyssä, toisessa ulottuvuudessa. Paitsi tietenkin tyttö itse.

Arun nostaa katseensa hätkähtäen ja vetää viitan tiukemmin ympärilleen, nousten seisomaan. Tyttö on lyhyt, mutta koettaa seistä mahdollisimman arvokkaan näköisenä, niin kuin hänelle on hovissa opetettu ja peittää pelkonsa. Kyyneliä ei onneksi hupun varjoista näy, mutta Arun ei uskalla kuivatakaan niitä. Tyttö vain tuijottaa edessään seisovaa, kuin tyhjästä ilmestynyttä miestä. Oliko tuo ajanherra? Mutta Arunin tietääkseen hänen lajillaan ei ollut neljää silmää. Vai näkikö tyttö näkyjään, toivoessaan pelastusta ja kuvitteli kaiken? Mutta aikaisempi hurina oli kertonut kaiken tarvittavan, ja Arun tajusi toisen olevan ajanherra. Kuka muukaan? Mutta miten kummassa?
Tuskin toisella oli samaa kykyä kuin Arunilla, ja tuollahan oli aikakone mukanaan. Joten… Ehkä Gallifrey oli siirtynyt takaisin todellisuuteen Arunin ollessa matkalla? Ajatus sai onnellisen hymyn kohoamaan tytön huulille, ja tuon ryntäämään miestä päin, kietoen lyhyet kätensä miten parhaiten taisi toisen jalkojen ympärille, painautuen koko pienellä kehollaan toista vasten. Arun suorastaan tärisi helpotuksesta, ja tuo hymyili itsekseen miehen kysymykselle. Eikä hän välitä vastata toisen kysymykseen, vaan kysyy sen sijaan itse.
”Oletko ajanherra?” Tyttö kysyy puolestaan, vaikka tietääkin jo vastauksen. Arun halusi vain varmistua, vaikka hohkava, ihmismäinen lämpö jo kaiken kertoikin. Arunin ääni helisee kuin pienet kellot, ja on hyvin ihmismäinen. Kahdeksanvuotiaan lapsen ääni, mitä Arun olikin.

Arun hyrisee onnellisena, unohtaen ujostella tuntematonta. Hänhän oli vielä lapsi, ja lapset olivat kaikissa lajeissa varsin luottavaisia ja jopa sinisilmäisiä, jos niin saattoi sanoa. Ja Arun oli prinsessa, ja siksi ei kukaan uskaltaisi häntä vahingoittaa, sillä nuo pelkäisivät liikaa kuningatar Romanan vihaa. Niin tyttö ainakin ajatteli, halatessaan tuntematonta. Eihän siinä ollut mitään hassua. Arun vain oli niin kiitollinen ajanherralle, vaikkei tiennytkään miten tuo oli tähdelle päässyt, siitä että toinen oli löytänyt hänet. Ehkä Arun nyt pääsisi takaisin kotiin, jos tuntematon veisi hänet? Voi kuinka kivaa se olisikaan!
Tytön huomaamatta toinen hänen lemmikkikäärmeistään huojahtelee hupun alta, katsomaan kiinnostuneena mitä nyt tapahtui. Punaiset silmät rekisteröivät hahmon jota Arun halaa, ja käärme alkaa hivuttautua ulos hupun varjosta, tarkoituksenaan kiivetä tarkastelemaan tätä uutta tuttavuutta. Ja täytyyhän sitä hieman hätkähtää, kun parimetrinen käärme on aikeissa tehdä tutkimusretken? Mutta Arun ei huomannut lemmikkinsä karkaamista, sillä tyttö oli painanut silmänsä kiinni, huojentunut hymy yhä hupun peittämillä kasvoillaan. Hitaasti käärme kohoaa, pitäen tasapainonsa kietoutuen omistajansa ympärille, huojuen tuntemattoman kasvojen kohdalla kieli livahdellen ulos ja sisään, pitäen pientä sihisevää ääntä. Gallifreyn kuninkaallinen prinsessa oli varsinainen mysteeri ajanherraksi.

//Ropettamisen seuraksi sopii hyvin Nightwishin kappaleet, varsinkin Wishmaster ja Phantom of the Opera :3

[Heta]

Tuntematon, varsin lyhyt ja pieni kokoinen olento nousee seisomaan ja suuntaa katseensa Tohtoriin. Tyttö oli oletettavasti ihminen, eikä ainakaan ulkoapäin näyttänyt miltään alienilta tai muultakaan avaruusolennolta. Vaikka toisaalta johtopäätöksiä ei tulisikaan vetää suorinta tein; ei nimittäin olisi ensimmäinen kerta, kun jokin avaruuden laji olisi muuntautunut ihmismuotoon. Mutta toisaalta, mitä tuo toinen teki tähdellä? Olisi tietenkin luonnollista olettaa, että toinenkin olisi korjaamassa omaa alustaan, mutta toisaalta lähistöllä ei näkynyt mitää muuta kuin vain laajaa, vihertävää aluetta. Miksi tyttö siis istui täällä - ja vieläpä yksin. Maahanhan oli ties kuinka pitkä matka!

Yllättäen tuo tuntematon tappileipä lähestyykin tummahiuksista juoksujalkaa ja tarrautuu Tohtorin jalkoihin tiukkaan halaukseen. Kysymys ja tuo yllättävä ele sai miehen hätkähtämään. Kuinka tuo toinen tiesi ajanherroista? Hetken suuret, kuvitteelliset kysymysmerkit sinkoilivat miehen päässä, kunnes yllättävälle kysymykselle kehitettiin oma teoria: Mikäli tyttö tiesi ajanherroista ja osasi tunnistaa vastapuolen sellaiseksi, niin olettavaa myös oli, että tyttö oli kuullut hänestä! Joku oli ehkä kertonut kuuluisan aikamatkaajan - Tohtorin itsensä - olevan ajanherra, sillä faktahan oli, että Tohtoria oli hyvin vaikea unohtaa, eikä universumissa muita ajanherroja tiedettävästi ollut. Niinpä tietysti!

"Jep. Ehta ja aito ajanherra, Tohtori itse", vastattiin myhäillen ja rusettia suoristettiin automaattisesti. Äänensävy oli ylpeä ja tyytyväinen, sillä mikään muu universumissa ei tuntunut paremmalta kuin oman nimensä - tai lähinnä tittelinsä - lausuminen ääneen. Ja sitä paitsi, sehän tässä oleellista olikin; ei tyttö muuten häntä voinut ajanherraksi tunnistaa. Hän oli kuuluisa ja mystinen Tohtori ja myös aivan liian tietoinen omasta kuuluisuudestaan. Ehkäpä hän olikin yllättäen törmännyt faniinsa?

Tyttölapsen halaus jatkui turhan pitkään eikä tuo näyttänyt irrottavan otettaan. Paikoillaan seisominen ja tytön tarrautuminen alkoi pikku hiljaa tuntuman varsin epämukavalta ja ajanherra pyrkikin hätistelemään kääpiötä irti jaloistaan. Aluksi jalkoja heiluteltiin varovaisesti ikään kuin kokeillen ja olettaen, että tyttö tajuaisi itse irroittaa. Se oli kuitenkin toivotonta.
"Hei hus siitä, voisitko irroittaa. Tuskin sinä mikään iilimatokaan olet", ajanherra mutisi ja heilautti kerran käsiään hätistellen, merkiksi siitä, että tuon tulisi irroittaa otteensa. Yllättäen tytön hupusta nousee kuitenkin jotain, mikä saa ajanherran itsensä liikekannalle. "...sillä oletko tietoinen, että hupustasi nousee käärme!", aikaisempaa lausetta jatkettiin älähtäen ja ajanherra irrottautuu itse väksisin lapsen halauksesta. Mies ottaa reippaasti etäisyyttä, katse suunnattuna nyt vain ja ainoastaan lähestyvään selkärangattomaan luikeroon. Tapaaminen oli muuttunut kerrasta astetta oudommaksi. Ei tähdellä nyt mitään käärmeitä (tai muitakaan eläimiä) elänyt, eli käärme oli oletettavasti tullut lapsen itsensä mukana. Mutta miksi?
"Et taidakaan olla mikään tavanomainen lapsi vai?", mies kysyy, suomatta silmäystäkään tyttöön. Hän ei saanut katsettaan irti käärmeestä. Mitä ihmettä se tytön hupussa teki!

[Javert]

-Arun-

Ajanherra tuo todellakin oli, ja Arun hymyilee. Hän oli aavistanut oikein! Mutta mitä tarkoitettiinkaan tohtorilla, kun toinen sellaiseksi esittäytyi? Oliko tuo jonkinlainen lääkäri, tai yrttientekijä? Ei Arun lääkäriä tarvinnut, vaan jonkun joka veisi hänet kotiin, joten tyttö ei voinut ymmärtää miksi ajanherra oli siten itsensä esitellyt. Pakkohan tuolla oli nimikin olla. Mutta tohtori vaikutti ystävälliseltä, ja Arun päättää mielessään että pitäisi tuosta kovin.
Tytön kasvoille ilmestyy pienoisen pettynyt ilme kun toinen ajanherra hätistelee tytön kauemmas, mutta äkillinen huudahdus havahduttaa Arunin onnellisesta hurmiostaan, ja tyttö tajuaa lemmikkinsä lähteneen tutkimusretkelle.

Nopeasti pikku prinsessa kohottaa katseensa ja huomaa todellakin lemmikkinsä karanneen, ja kohottaa kätensä, antaen viitan valua pois olkapäältä jolloin näkyviin tulee kultainen rannerengas ja tulipunainen puku. Arun nappaa käärmeestä kiinni, ja kiskaisee sen alemmas. Se sähisee pettyneenä, ja Arun hymyilee pahoittelevasti, vaikkakin iloisesti, toiselle. Ja jotta hymy nähtäisiin, tyttö heilauttaa hupun taaksepäin paljastaen kasvonsa. ”Anteeksi. Uran oli vain kiinnostunut.” Tyttö selittää helisevällä äänellään, ja puristaa käärmettä kädessään kuin nauhaa, ennen kuin kietoo sen takaisin päänsä ympärille, josta sen silmät seuraavat edelleen tohtorin jokaista liikahdusta.

”En minä olekaan mikään tavallinen tyttö. Olen prinsessa.” Arun ilmoittaa ylpeästi, vastaten miehen kysymykseen. Tytön mieleen ei tullutkaan, ettei vastaus kenties selventäisi asiaa ollenkaan, vaan antaisi vain enemmän kysymyksiä. Mutta tokihan ajanherrat tiesivät kuka heidän prinsessansa oli, kaikki nuo olivat tytön oppineet tuntemaan… Ennemmin tai myöhemmin. Arun hymyilee, odottaen tohtorin vastausta. Kuinka hän halusikaan kotiin, missä äiti odottaisi häntä jo varsin huolestuneena. Ja pidot tulisivat varmasti olemaan mahtavat. Kuinka upeaa olikaan, että Gallifrey oli jälleen siirtynyt tähän maailmaan! Arun vaihtaa painoa toiselle jalalle, alkaen pikkuhiljaa hermostua hiljaisuuteen ja tapaamisen omituiseen tunnelmaan. Oliko kaikki varmasti ihan oikein, niin kuin Arun oli aavistellut? Vai liittyikö tähän jotain, josta tytöllä ei ollut mitään tietoa? Siitä Arun ei pitänyt.

[Heta]

Tyttö antoi viittansa valua maahan ja sen alta paljastui tulipunainen asu ja kultainen rannerengas. Tohtorin katse käväisi tytön asussa hetken aikaa merkitsevästi. Väritys ja kirjailut muistuttivat häntä etäisesti Gallifreysta. Aikoinaan, ennen suurta Aikasotaa, ajanherrojen ylimystö oli käyttänyt samanlaisia asuja ja kirjailut vaikuttivat selvästi ajanherrojen tekemiltä. Toisaalta, ajanherrat eivät olleet suinkaan ainoa laji, jotka olivat mieltyneet tulenpunaiseen ja värityksenä punainen asu oli varsin yleinen. Tohtori myös tiesi, että suuren Aikasodan jälkeen markkinoilla kaupusteltiin myös varsin runsaasti ajanherrojen menneiden asujen väärennöksiä - ne menivät hyvin kaupaksi, sillä moniin asuihin oltiin keksitty valheellisia tarinoita. Niiden tarinat kiinnostivat ostajia - varsinkin lapsia - ja näin ollen Tohtori oletti, että tuntemattomankin asun oli pakko olla väärennös. Aitoja ajanherrojen kaapuja oli vain Gallifreyssa. Ja Gallifrey toisessa ulottuvuudessa vankina. Yksinkertaista.

Tyttö kuitenkin pahoitteli lemmikkikäärmeensä kiinnostusta ja kertoi olevansa... prinsessa? Vaaleatukkainen oli selvästi hyvin nuori, ulkonäöllisesti arvioiden selvästi alle 10-vuotias lapsi. Tohtori hymähti ja aavistuksen verran vino hymy kävi tuon kasvoilla toisen sanojen myötä. Joko tyttö leikki olevansa prinsessa, tai sitten pellavapäällä oli varsin vilkas mielikuvitus - oletettavasti tosin molempia. Lapset tunnetusti omaksuivat helposti erilaisia rooleja ja toivat niitä ilmi leikin kautta. Lapsien syvä, aito usko ja mielikuvitus olivat ominaisuuksia, joita Tohtori piti suuressa arvossa ja siksi leikkiin ryhdyttiin mukaan. Hän ei oikeasti uskonut tytön olevan millään muotoa mikään todellinen prinsessa, sillä prinsessat eivät useinkaan hortoilleet yksin tuntemattomilla tähdillä, mutta toisaalta... antoi toisen leikkiä, mikäli tuo niin halusi. Pieni mielikuvitusleikki ei vahingoittanut ketään, sillä lapsihan vaaleatukka selvästi oli.

"Noh, prinsessa, oli hauska tutustua, mutta minä jatkan tästä matkaani. Daleksien luvattu mikä-mikä-maa, huvituttikeisarinna kolmas ja kurpitsavaltakunta odottavat minua", huikattiin ja tytölle kumarrettiin leikkisästi syvään. Sitten selkä suoristettiin. Tuolle suotiin vielä viimeinen hymy ja kaksi sormea vietiin ohimolle sotilaalliseen tervehdykseen. Sitten selkä käännettiin ja Tohtori teki päätöksen palata takaisin Tardisin luokse. Ehkäpä tyttö osasi itsekin löytää takaisin kotiinsa, kun oli kerran tänne asti tullutkin. Tohtorilla itsellään oli kuitenkin homma kesken avaruusaluksensa kanssa, eikä sitä sopinut viivyttää. Tasan kolme askelta tuo kerkesikin ottaa eteenpäin, kunnes yllättäen tummatukkainen päättikin kääntyä kannoillaan. Eräs kysymys oli vielä noussut pintaan ja tullut väistämättömäksi asiaksi selvittää. Uteliaisuus oli asia, mitä Tohtori ei vain yksinkertaisesti kyennyt vastustamaan.

"Mitä sinä muuten edes teet täällä?", kulmia kurtistettiin ja utelias, arvioiva katse kävi tytön lävitse päästä varpaisiin. Oliko tuolla edes vanhempia mukana? Ja missä tytön alus oli? Mikäli tyttö oli yksin, vailla mahdollisuutta päästä tähdeltä pois, ei ajanherrakaan voinut tuota jättää oman onnensa nojaan. Mikäli tyttö oli aidosti eksyssissä, Tohtori kyllä pitäisi huolen siitä, että tuo pääsisi takaisin kotiin. Tardisin jarrujen korjauksessa ei menisi kuin pieni hetki ja sen jälkeen he olisivat valmiita lähtemään - mikäli tytöllä ei siis olisi seuralaista jo valmiina jossain odottamassa.

[Javert]

-Arun-

Arun huomaa kuinka kummastuneena toinen ajanherra häntä katsoo, ja tyttöä alkaa pikkuhiljaa huolestuttamaan. Entä jos toinen ei ollutkaan lähetetty äidin toimesta Arunia etsimään, vaan oli muuten vain paikalle osunut?
Ja siinä tapauksessa… Kuka tuo tohtoriksi itsensä nimennyt henkilö oli? Arunia alkaa pikkuhiljaa pelottamaan, ja tyttö kohottaa käden kaulalleen, sulkien riipuksensa kämmenensä sisään. Mitä jos tuo hänen edessään seisova ajanherra olisi yksi niistä rikollisista, jotka oli karkotettu Gallifreystä, ja jätetty oman onnensa nojaan?
Siten tuo myös saattoi olla täällä… Mikäli Arunin kotia ei oltukaan palautettu todellisuuteen. Tytön hengitys käy tiheämmäksi, ja tuo ottaa askeleen taaksepäin huokaisten helpotuksesta kun toinen ilmoittaa joutuvansa lähtemään. Nuo sanat varmistivat tytölle sen, ettei toista ollut lähettänyt Arunin äiti. Joten ajanherran oli pakko olla yksi rikollisista… Arun vapisee hieman peloissaan, toivoen kaikesta sydämestään pääsevänsä pois täältä. Rikolliset olivat vaarallisia. Mitä tapahtuisi, jos toinen päättäisi kidnapata Arunin ja vaatia tytöstä lunnaita? Mutta jostain syystä ei ajanherra näytä uskovan Arunin esittelyä prinsessaksi. Olikohan tuo menettänyt järkensä? Se oli ainoa hyvä syy toisen käyttäytymiselle, ja sai Arunin pelkäämään miestä entistä enemmän. Mitä kummaa hän nyt tekisi?

Tohtori lähtee astelemaan poispäin ilmeisen välinpitämättömänä Arunia kohtaan ja tyttö toivoo tuon lähtevän pian, pian kauas pois. Hän pelkäsi toista, eikä uskaltanut liikahtaakaan. Ja sitten rikollinen kääntyy, kysyen kysymyksen jota Arun oli ensin toivonut, sitten pelännyt. Voi, älkää antako tuon viedä häntä mukanaan, ei ei ei. Arun ei halunnut joutua kaapatuksi, hän halusi takaisin kotiin, äidin syliin ja hoviväen hyörinän keskukseksi. Hän halusi maata untuvapeitteisellä sängyllään ja syödä jäätelöä, ei olla ypöyksin tällä tähdellä, pelottava rikollinen seuranaan.
Mutta pelko kiteytyy suruksi, ja suru saa pikkuisen tytön purskahtamaan itkuun, unohtaen että toinen on rikollinen, toivoen vain kotiin pääsyä.
”E-e-eksyin. Se-seurasin avaruusperhosia ja e-e-eksyin. Haluan kotiin!” Tyttö nikottelee itkuisena, puristaen edelleen kädessään aikakone-koruaan. Voi kunpa äiti olisi opettanut hänelle sen käyttöä, niin Arun olisi voinut singahtaa sen kyydissä hetkessä toiselle puolelle universumia, pakoon tuota miestä. Mutta ei hän osannut, vielä. Ja se antoi lisäsyyn itkeä kuin vesiputous, valtavia kyyneleitä jotka tipahtelivat tytön poskille ja valuivat kaularengasta pitkin puvulle ja siitä maahan.
Eikä ylhäisestä asemasta ollut enää merkkiäkään, jäljellä oli vain pelästynyt pikkutyttö joka oli kaukana kotoaan.

[Heta]

Tyttö oli siis seurannut avaruusperhosia ja oli nyt eksyksissä. Osittain tuo selittikin sen, kuinka tyttö oli tähdelle päätynyt; avaruusperhoset ajautuivat usein tähdille yhtenä parvena ja nuori tyttö oli ilmeisesti seurannut noita ihmeellisiä siivekkäitä liian pitkään. Olikin siis ollut melkoinen tuuri, että Tohtori oli itse suunannut matkansa tähdelle. Tähti oli yksinäinen paikka, jossa kävi harvakseltaan väkeä ja mikäli ajanherra ei olisi itse sinne päätynyt, olisi tyttö todennäköisesti joutunut olemaan siellä pitkäänkin jumissa. Mutta kuten aina; kaikella oli tarkoituksensa ja niin oli ollut myös Tardisin jarrujen reistailulla. Huollon ansiosta hän oli päätynyt pelastamaan yksinäisen tytön.
Vaaleatukkainen oli selvästi hädissään ja murtui selityksen jälkeen kyynelliin, aloittaen äänekkään itkun. Tohtorin kasvot levisivät ensiksi kauhusta ja tämä yritti käsiään heilutellen saada lapsen huomion takaisin itseensä. Se oli kuitenkin turhaa, sillä lapsi ei lopettanut itkuaan. Tohtori hieraisi niskaansa kiusaantuneena. Kuinka itkeviä lapsia tuli oikein lohduttaa? Lapset, ja erityisesti lastenhoito, olivat aina olleet yhtä suuri mysteeri ajanherralle. Hän hallitsi kvanttifysiikan ja aikamatkustuksen kuin omat taskunsa, mutta lapsen lohdutus oli asia, joka tuntui hyvin vaikealta. Koska tyttö oli kuitenkin selvästi hädissään ja Tohtori itse jo sotkeentunut tilanteeseen, ei hän voinut jättää pellavapäätä enää yksinkään. Jotenkinhan tilanne oli ratkaistava.

Ajanherra kyykistyi tytön tasolle. "Hei prinsessa, pikku tyttö - mikä tahansa nyt oletkin -, eihän tilanne nyt näin paha ole", sanottiin ja kädet aseteltiin lohduttavasti toisen olkapäille. Katsekontaktia pyrittiin saamaan purppuran värisiin silmiin, ja kun siinä viimein onnistuttiin, luotiin kasvoille lämmin ja kannustava hymy. "Me voimme yhdessä etsiä äitisi. Tuolla vähän matkan päässä minulla on avarsuusalus ja tiedätkö mitä? Se on taika-alus, jota kutsutaan Tardisiksi. Kykenen matkustamaan sillä mihin aikaan ja paikkaan tahansa, joten löydämme kyllä kotiisi, usko pois", toisen poskille vierineitä kyyneliä pyyhittiin peukalolla ja tytölle annettiin hetki harkinta-aikaa. Tuo varmasti tarvitsi oman aikansa sulatellakseen tilannetta. "Minäkin tykkään avaruusperhosista ja minulla on itse asiassa suuri kokoelma sellaisia Tardisilla. Voin näyttää ne jos haluat. Voin vaikka vannoa, että se on universumi suurin ja hienoin kokoelma!", lisättiin vielä, nyt aavistuksen leveämmällä hymyllä. Hän oli tosiaan onnistunut vuosisatojen aikaan keräämään yhtä sun toista roinaa Tardisiin ja perhoskokoelma oli niistä yksi. Mikäli se tyttöä yhtään lohduttaisi, voisi hän sen pellavapäälle myös mieliisti esitellä.

"Mikä on nimesi?", kysyttiin vielä, toisen kasvoja tarkkaillen.

[Javert]

-Arun-

Hetken aikaa tyttö saa itkeä rauhassa, mutta sitten toinen ajanherra polvistuu, ja painaa kätensä Arunin hartioille, alkaen puhua. Sanat olivat lempeät, mutta Arun kohottaa kauhuissaan päänsä, kavahtaen kauemmas. Ei hän lohdutusta tuollaiselta halunnut, ja vielä muutaman nikotuksen jälkeen itku loppuu, luoden tilalle vain loppumattoman pelon ja kauhun. Mitä Arun oikein tekisi? Toinen ajanherra oli tyttöä niin paljon vanhempi, voimakkaampi… Taidokkaampi… Arunin huulet vapisevat, kun tuo kompuroi kauhuissaan taaksepäin, käärmeiden päät heilahdellen oman päänsä yläpuolella, niiden sihistessä tohtorille ja aukoen kitojaan. Ne suojelisivat Arunia, eikö niin? Suojelisivat tyttöä kaikelta pahalta. Eivät antaisi tuon kaapata häntä. Mutta mitä Arun tekisi, jos jäisi yksin tähdelle? Käärmeet tarvitsivat ruokaa, kuten Arunkin. Mistä hän löytäisi syötävää, jos jäisi ikuisesti yksin tälle autiolle tähdelle, kauas kotoaan?

”Lo-lo-lopeta! En usko sinua!” Arun kiljahtaa, ääni korkealla pelosta. Hän puristaa yhä sormiensa välissä kaulakoruaan, kykenemättä päästämään siitä irti. Sillä jos hän päästäisi irti ainoasta toivostaan, olisi tohtorin, jos se edes oli tuon tuntemattoman nimi, niin helppo viedä hänet pois. Ja silloin Arun ei ainakaan enää koskaan näkisi äitiään.
Ja tyttö keksii vain yhden ratkaisun tilanteeseen, kuullessaan tohtorin kysymyksen. Niin… Ehkä tuo säikähtäisi, pelästyisi liikaa kuullessaan kuka Arun oli, jotta uskaltaisi kaapata hänet? Tuo voisi lähteä tähdeltä aikakoneeltaan, jos sellainen edes oli olemassa sillä Arun ei sitä nähnyt täältä, ja jättää Arunin tähdelle. Turvaan, vaan yksin. Pikkutytön ajatukset risteilevät nopeaa tahtia, tuon yrittäessä miettiä mikä olisi parhain ratkaisu. Harmi ettei hovin käytöstunneilla oltu annettu ohjeita tällaisen tilanteen varalle, miten Arunin kuuluisi toimia. Vaan kukapa uskoisi, että Arun matkustelisi yksinään Gallifreyn ulkopuolella, toisessa maailmassa kuin karkotettu planeetta?

”Minun nimeni on, sinä kurja, Arun. Olen maailmojen valo ja tuhansien tähtien loiste, ja sinä ruoja, Gallifreyn kruunuprinsessa!” Arun puhuu vaikuttavimmalla äänellään, toivoen vaikuttavansa vihaiselta ja ylhäiseltä. Mutta siltä pikku tytöstä ei vain kovin tuntunut. Toivoakseen vain tuo vieras ajanherra ei sitä huomaisi, ja jättäisi Arunin rauhaan.
”Uskallakin kajota minuun toiste, niin kuningatar Romana, Gallifreyn ja kaikkien todellisten ajanherrojen hallitsija tulee kostamaan mitä kamalimmin!” Arun värisyttää ääntään pelottavasti loppua kohden, ja vetää sormellaan kurkkunsa editse. Nyt tytön viitta oli valahtanut pois edestä, peittäen vain selän, paljastaen koko komeudessaan Arunin asun. Se oli tulipunainen asu, kultakoristeineen. Sinertävä jalokivi välkkyy kultapannassaan Arunin kalpeilla hiuksilla, ja purppuranväriset silmät säkenöivät.
Kuinka tuo maan matonen, karkoitettu ja pahainen rikollinen, kehtasi sinutella häntä puhuessaan Arunille, maansa kuninkaalliselle? Tytöllä ei ollut mitään hajua siitä, kuka ajanherra hänen edessään todella oli, tai kuinka lähelle hänen aavistuksensa osuivatkaan. Mutta sen hän tiesi, ettei antaisi toisen kaapata häntä. Arun pistäisi vastaan koko pikkuisella voimallaan, eikä lapsi varmasti olisi mikään helppo vastus koostaan huolimatta. Ja niin vaikuttava Arun oli, että tuo todellakin tunnistettaisiin ajanherroista aatelisimman verelliseksi tyttäreksi.

[Heta]

Tohtorin lohduttavista lupauksista huolimatta, tyttö päättikin tempaista itsensä kauemmaksi, ollen ilmiselvästi edelleen peloissaan. Reaktio oli niin yllättävä, että se sai Tohtorin kulmat nousemaan korkealle hiusrajaan asti. Käsi nousee raapimaan tummaa hiuspehkoa ja katse on edelleen tytössä. Tilanne muuttui jotenkin kovin... vaikeaksi. Hän ei ollut koskaan uransa aikana törmännyt olentoon, joka ei luottaisi häneen. Kuinka se oli edes mahdollista? Hänhän oli kuuluisa Tohtori ja kyllä Tohtoriin tulisi luottaa! Helpointa tässä tapauksessa olisi tietenkin jättää tyttö omaan rauhaansa, sillä tämähän oli tehnyt varsin selväksi sen ettei ole lähdössä minnekään, mutta toisaalta ketäänhän ei jätetty koskaan pulaan - sillä pulassa tyttö totisesti oli, mikäli tämä oli todella eksyissä ja jumissa kaukaisella tähdellä.

Vanhempi ajanherra nousee seisomaan. Mikäli mies ei jo aikaisemmista sanoista ollut tarpeeksi yllättynyt, niin tytön seuraavat sanat tulivat täydellisesti puun takaa. Hetken aikaa Tohtori ei osannut muuta kuin vain tuijottaa tyttöä täydellisen hämmennyksen vallassa ja aukoa suutaan kuin kala kuivalla maalla. Katse oli yhtäaikaa äärimmäisen epäuskoinen, leuka roikkui polvissa ja silmissä oli ehkä jopa aavistuksen huvittunut sävy. Tytöllä oli selvästi äärimmäisen vilkas mielikuvitus jopa lasten mittapuulla, sillä tuon sanat olivat todennäköisyydeltään täysin mahdottomat. Ne kuulostivat melkeinpä joltain suurelta vitsiltä. Ensinnäkin Gallifrey oli toisessa ulottuvuudessa ja kuningatar Romana lapsineen myös siellä. Siispä Prinsessa Arunaksi esittäynyt tyttö ei millään muotoa olisi voinut olla sitä, mitä tuo väitti. Sanat tulivat tosin sen verran suurella tunteen palolla, että joko Tohtori itse oli sekaisin tai sitten tyttö itse oli täysin pihalla. Niin tai näin, ei Tohtori tiennyt, kuinka toisen sanoihin tulisi edes reagoisi. Mitä tuohon edes olisi voinut vastata?

"Olen tullut hulluksi", Tohtori lopulta päätti sanoa saadessaan aivotoimintansa jälleen käyntiin. Katse oli edelleen lukittautunut tyttöön, ilmeen ollen ilmiselvästi äärimmäisen epäuskoinen, "Tähtipöly ei tee minulle selvästikään hyvää, sekoan jo heti ensimetreillä!", loppusanat suunnattiin lähinnä itselleen. Sanojensa jälkeen mies ravisti rajusti päätään kuin herätelläkseen itseään ja löi itseään kämmenellä poskelle. Toisen sanat ja koko tilanne itsessään olivat sen verran kaukaa haettuja, että omaa mielenterveyttähän tässä alettiin jo epäilemään. Tardisiin oli varmasti vuotanut jotain, mikä oli saanut ajanherran itsensä sekoamaan - ei tässä enää muuta vaihtoehtoa voinut olla. Itselleen suunnatun litsarin jälkeen Tohtori siirsi katseensa takaisin tyttöön. Tyttö seisoi edelleen paikoillaan, eli oletettavasti hän ei nähnyt näkyjä. Tai sitten hallusinaatiot olivat poikkeuksellisen voimakkaat.

"Vieläkin sinä seisot siinä", huokaistiin ja tyttöä lopulta lähestyttiin varovaisesti hiipien. Päästyään tarpeeksi lähelle, mies kyykistyi uudelleen vaaleatukkaisen eteen ja tökkäisi tuota poskeen ikään kuin varmistaakseen, että tyttö oli oikeasti siinä. Ja kyllä, tyttö ei kadonnut mihinkään kosketuksesta huolimatta. Mies nousi kiireesti seisomaan ja kaivoi taskustaan äänimeisselinsä. Enää oli vain yksi tapa varmistaa, että tyttö oli oikeasti elävä olento eikä mikään hänen harhaisen mielensä luoma illuusio. Äänimeisselillä osoitettiin siis tyttöön ja tytön ympäri käveltiin ripeästi, skannaten tuo meisselin tietojärjestelmään. Sitten meisseliin vilkaisiin epäuskoisesti. "Alle asteikon. Olet siis lihaa ja verta, eli olet fyysisesti ja siis ihan oikeasti olemassa", sanottiin ja tyttöön vilkaistiin uudemman kerran. Aluksi ilme oli vieläkin epäuskoinen ja hämmentynyt, mutta lopulta kevyt ja tyytyväinen hymy hiipi takaisin miehen kasvoille. Mikäli Tohtori itse ei nähnyt näkyjä tai ollut tullut hulluksi, niin tässä tapauksessa tyttö itse oli hullu. Kuka muuten väittäisi naama pokerilla olevansa Gallifreyn kruununperijä? Täysin järjetöntä!

"Mutta Gallifreyn kruununperijä sinä et ole. Teknisesti ottaen Gallifreyta ei ole enää olemassakaan", huomautettiin ja askeleet suunnattiin hitaasti takaisin tytön eteen. Katse oli arvioiva. Tyttö oli äärimmäisen omituinen tapaus. Ikään kuin suuri mysteeri. Ja mysteerithän oli luotu ratkaistaviksi.

[Javert]

-Arun-

Toinen ajanherra näyttää yllättyneeltä, ja nousee seisomaan, jolloin Arun luo kasvoilleen mahdollisimman ylvään ilmeen, näyttääkseen ettei pelkää. Täysin tottahan se ei ollut, mutta toivoakseen oli näytelmätunneista ollut jotain hyötyä kotona Gallifreyn palatsissa. Mutta tytön hämmästykseksi ei tohtori teekään mitään, vaan vain tuijottaa tyttöä hämmästyneenä. Pikkuhiljaa alkoi toisen hämmästys myös tarttua Aruniin, kun tyttö ei ymmärtänyt miksi ajanherra niin kummastunut oikein oli. Oliko Arun sanonut jotain outoa? Äkkiä tohtori kuitenkin ottaa askeleen eteenpäin, ja vetää esiin äänimeisselinsä. Arunin kasvot muuttuvat huolestuneesta vihaiseksi, ja tuo astahtaa taaksepäin, mulkoillen tohtoria. Miten tuo kehtasi koskea Aruniin? Eikö tuo tiennyt että kuninkaalliseen koskemisesta ilman lupaa saattoi saada karkotustuomion? Tosin ehkä tuo uskalsi tehdä niin juuri siksi, että oli jo karkotettu?
Tohtori kääntää katseensa äänimeisseliinsä lukeakseen sen antamia arvoja, ja Arun käyttää tilaisuuden hyväkseen vetääkseen oman äänimeisselinsä taskusta (lyhyt, muistuttaa taikasauvaa jonka päässä on tähti ja pinkkejä nauhoja) ja osoittaakseen sillä tohtoria. Arun astahtaa eteenpäin, ja tökkää tohtoria äänimeisselillä keskelle rintaa lähettäen sähköiskun toisen ruumiiseen. Se ei tappaisi toista, eikä vahingoittaisi paljoa, mutta parhaimmassa tapauksessa antaisi kunnon tärskyn ja saattaisi jopa viedä hetkeksi tajun, antaen vastapuolelle aikaa paeta. Tyttöä pelotti, eikä tuo pitänyt siitä että häntä epäiltiin. Ja toisen ajanherran skannaus ilman lupaa osoitti törkeää välinpitämättömyyttä ja moukkamaisuutta.

Mietteliäästi Arun katsoo ajanherraa. Miksi tuo oli sanonut, ettei Arun muka olisi Gallifreyn prinsessa? Ja mitä tuo tarkoitti sanomalla, ettei hänen kotiaan muka ollut enää olemassa? Tokihan Gallifrey oli olemassa… Ja ainoa järkevä johtopäätös oli, että onneton tohtori oli menettänyt järkensä. Niin kuin tuo oli itsekin aiemmin sanonut.
Jäämättä odottamaan toisen virkoamista Arun kääntyy kannoillaan ja juoksee sinnepäin mistä mies oli tullut, tuohan oli sanonut päässeensä tähdelle aikakoneen mukana. Arun ei vielä osannut käyttää omaa aikakonettaan, mutta olihan niin, varmasti oli, että toisen aikakone olisi vain ylpeä saadessaan viedä prinsessa kotiinsa? Arun unohtaa, ettei aikakoneella pääse toiseen ulottuvuuteen, ja ryntää sinisen puhelinkopin luo. Se seisoi hiljaisena maassa, ovet tiukasti kiinni. Hitaasti pettynyt ilme valtaa tytön kasvot, ja tuo tökkää ovea taikasauvallaan. ”Aukea! Gallifreyn prinsessa Arun käskee sinua viemään hänet kotiinsa!” Arun puhuu edelleen varsin mahtipontisesti, muistaen hyvin mitä hovissa oli tällaisten tilanteiden varalta opetettu. Äiti olisi hänestä ylpeä! Mutta ovi ei aukea, ei aukea. Aikakone vain seisoa jököttää siinä, puhumatta, liikahtamatta. Arun tuijottaa sitä lapsellisen epäuskon ja raivon vallassa. Mikä oli pielessä? Miksei se totellut häntä?
Ja pian olisi kulunut jo sen verran aikaa, että toinen ajanherra olisi aikakoneellaan… Sillä minnepä muuallekaan Arun olisi juossut? Tyttö kääntää katseensa huolestuneena taaksepäin, painautuen periksi antamattomia ovia vasten. Tytön pieni ruumis tärisi, suuret silmät haravoivat ympäristöä.

[Heta]

Tohtori seurasi katseellaan tyttölapsen reaktiota. Vaaleakutri vaikutti vihaiselta ja aivan kuin tuo olisi loukkaantunut skannaamisesta. Hassua, yleensä kukaan ei edes tiennyt, mitä äänimeisselillä tehtiin. Toisaalta, ehkä tyttö olikin suutahtanut vain siitä ettei ajanherra uskonut tuon olevan oikeasti Gallifreysta? Se tuntui loogisemmalta vaihtoehdolta, sillä vain ajanherrat tiesivät, mitä äänimeisseleiden toiminnoista.

Tyttö kaivoi taikasauvaa muistuttavan laitteensa esille ja lähestyi tummatukkaa. Se sai Tohtorin itsensä vetäisemään oman äänimeisselinsä esille. Meisseliä heilautettiin kerran, ja meisselin korkeampi uloke tuli esille naksahtaen. Ele oli Tohtorilta oikeastaan vain pelkkää mahtailua. Hän halusi vain näyttää tytölle, miltä oikean äänimeisselin tuli näyttää, sillä hänen äänimeisselinsähän nyt varmasti oli tuota tähtipäistä tikkua paljon parempi ja voimakkaampi. Tietenkin!

"Hahaa! Ja mikäli sinä luulit-", mitä Tohtori sitten olikaan ollut sanomassa jäi arvoitukseksi. Arun oli ollut Tohtoria askeleen edellä ja tuo tökkäisi ajanherraa sauvallaan rintaan. Sauva vapautti ronskin määrän sähköä ja antoi tummahiuksiselle kunnon pärskeen. Sähköiskun saattelemana Tohtori nytkähti rajusti ja kaatui päistikkään suorilta jaloilta hitaasti maahan, ikään kuin jossain hassussa sarjakuvassa. Tohtori oli menettänyt tajuntansa.

Arun jatkoi matkaansa, jättäen vanhemman ajanherran maahan makaamaan. Ei kulunut kuitenkaan kovin pitkään, kun Tohtori virkosi jälleen. Päässä pyöri ja ajatus tuntui hitaalta. Hiukset tuolla olivat pystyssä ja entistä sekaisemmat.
"Aivan kuin olisin jäänyt valtaisan asteroidiparven jyräämäksi ja päässäni tanssisi tampuriinia soittava Dalek", mutistiin ja silmiä pidettiin vielä tiukasti kiinni. Olo oli vähintäänkin kamala sähköiskun jäljiltä ja Tohtorista tuntui, että hän ei pääsisi hetkeen paikoiltaan ylös. Tähdestä loistava valokin sai silmät tuntumaan aralta ja loiste lähinnä vain ärsytti. Äkkiä ajanherra kuitenkin muisti jotain.
"Se tyttö! Tardis!", silmät suorastaan räväytettiin auki ja äskeinen skenaario palasi muistikuviin. "Se tyttö on viemässä minun rakkaani! Olen jälleen kerran menettämässä Tardisin!", ajanherra suorastaan hypähti seisomaan, huudahtaen kauhuissaan. Ilme oli järkkynyt ja tuo pinkaisikin täyteen juoksuun. Äskeisestä huonosta olosta ei ollut enää tietoakaan. Ajanherra ei ollut tyhmä ja tämä osasi kyllä arvata, että tyttö käyttäisi hänen Tardistaan varmasti hyödykseen päästäkseen tähdeltä pois. Toisaalta, Tardis oli tarkka matkustajista, eikä varmasti päästäisi ketään tuntematonta jalallakaan koneiston luokse ellei Tohtori itse ollut paikalla. Sitä paitsi, Tardisin jarrutkin olivat vielä rikki. Mutta siitä huolimatta mielikuva sai ajanherran huolestumaan - Hänhän ei aikakonettaan sille riiviölle luovuttaisi!

Tohtori ryntäsi kuin maantie kiitäjä avaruusaluksensa luokse. Kevyt huojentunut huokaisu karkasi ajanherran huulilta, tämän huomatessa Tardisin olevan edelleen paikoillaan. Arun oli painautunut sinistä poliisikopin ovea vasten. Kevyt, vähän ehkä vahingoniloinen hymy käväisi ajanherran huulilla; Tardis oli ollut fiksu, eikä ollut päästänyt pikkutyttöä ovista sisään. Aikakoneethan olivat uskollisia omistajilleen viimeiseen hetkeen saakka, eikä Tardiskaan ollut tässä tapauksessa poikkeus.
"Kai tiesit, että nykyaikaisiin avaruuslaitteisiin tarvitaan avain?", ajanherra kysyi ja kaivoi taskustaan Tardisin oven avaimen. Todellisuudessa Tardis oli vanhaa mallia, mutta tätä seikkaa tytölle ei kerrottu. Avaimia heiluteltiin hetki ilmassa ilkkuvaan sävyyn, jotta Arunkin näkisi nuo kaksi pientä lukonavaajaa. Sitten tyttö hätisteltiin jälleen oven luota pois ja ovi avattiin. Puisen oven lukko aukeni kolahtaen.

"Sitä paitsi Tardis tarvitsee huoltoa. Sen jarrut ovat rikki, eikä sillä voi siksi lentää. Riskit olisivat aivan liian valtaisat", jatkettiin ja tuo asteli aikakoneeseensa sisälle. "Joten jos millään saisin jatkaa hommani rauhassa loppuun, jotta päästäisiin tältä riivatulta tähdeltä edes tällä vuosisadalla pois? Peace!", huudahdettiin vielä.
Tämän jälkeen mies vetäytyi jälleen Tardisin koneiston luokse ja kojelaudan pelti avattiin. Pyöreän muotoiset lasit painettiin jälleen silmille ja työkalupakki napattiin hyppysiin. Tardisin kojelaudan luukku oli suuri kokoinen reikä, josta ajanherra pujahti Tardisin sisälle työkalulaukkuineen. Tardisin ovi jätettiin kuitenkin auki, jotta Arun itsekin pääsisi Tardisiin sisälle. Vaikka Arun olikin antanut ajanherralle varsinaisen vuosisadan sätkyn, oli Tohtori silti edelleen halukas auttamaan vaaleakutria. Ketään ei koskaan jätetty pulaan. Ei edes itsepäisiä pikkutyttöjä.

[Javert]

-Arun-

Tohtori tulee juosten paikalle, ja Arun väistyy sivulle, pidellen edelleen äänimeisselistään kiinni. Hän ei luottanut tuohon rikolliseen, ja vielä vähemmän toisen aikakoneeseen, kun se ei ollut suostunut päästämään prinsessaa sisään. Toinen ajanherra on kuitenkin jo kadonnut sisään, ja Arun seisoo epäilevänä ulkona. Selvästi tuo oli antamassa luvan Arunin jakaa matkansa aikakoneessaan, mutta tyttö ei ollut varma tarttuisiko tarjoukseen. Mutta mitä muitakaan keinoja olisi päästä pois tähdeltä? Kun aikakone olisi korjattu, Arun voisi ottaa sen hallintaansa ja käskeä viemään jollekin sellaiselle planeetalle, josta hän osaisi itse päästä kotiin.

Miehen sanat saavat Arunin hereille ja tyttö astelee epäröivin askelin sisään ovista. ”Tiedän. Mutta tämä on kaikkea muuta kuin nykyaikainen.” Arun vastaa ylemmyydentuntoisesti, ja katselee kuinka tohtori painuu aikakoneen alakertaan laatikon kanssa. Ilmeisesti korjatakseen laitteen… Hiljainen kysymys nousee tytön mieleen, ja tuo katselee ihastuksissaan ympärilleen. Aikakone oli varsin kaunis, vaikkakaan ei ihan Arunin mieleen. Minkäköhän lainen hänen aikakoneensa olisi? Äiti oli sanonut että Arun ihastuisi siihen, ja tyttö rakastikin kaulakoruaan. Mietteissään ja uteliaana kokeilemaan ajatustaan, joka oli äkisti pälkähtänyt pienen tytön päähän, Arun astelee keskellä sijaitsevan ohjaimiston luo ja riisuu kaulakorunsa, pidellen sitä kämmenellään. Se kimalteli kauniisti, ympyrän keskellä oleva ufo näytti kutsuvalta. Arun huokaisi kaipaavasti, ja katsoi ohjaamoa. Oliko tuo suuri, pyöreä kohta käynnistysnappula?
Arun päättää kokeilla ja painaa kämmenensä kaulakoru sisässä ohjainlaitteen keskelle. Hetkeen mitään ei näytä tapahtuvan, kunnes Tardis vavahtaa rajusti ja alkaa humisemaan. Tyttö oli onnistunut käynnistämään toisen aikakoneen! Ehkä ei olisi tämän vaikeampaa saada oma aikakone toimimaan? Arun nostaa kätensä ja katsoo toiveikkaana kaulakoruaan, mutta se näyttää aivan samanlaiselta kuin ennenkin. Sen sijaan heidän ympärillään äskeisen hiljaisuuden oli vallannut Tardisin humina, kun se oli valmis lähtemään. Ja Arun tiesi että jotenkin kummassa, oli toisen aikakoneen kosketus korjannut tohtorin Tardisin viat. Mutta lentämisestä ei tytöllä ollut hajuakaan, vaikka tuo epäili nousun käynnistyvän eräänlaisesta vivusta, johon lyhyt prinsessa juuri ja juuri ylettyi.

 Utelias hymy kohoaa pellavapään kasvoille kun tuon sormet kiertyvät vivun ympärille, ja koko voima laitetaan alas kääntämiseen. Tardis vavahtaa uudemman kerran, ja sitten kuuluu tärinää kun aikakone irtoaa tähden pinnalta. Arun hymyilee pystymättä uskomaan mitä juuri teki – käynnisti aikoneen ihan ilman kenenkään apua! Sillä ei ollut väliä että aikakone oli jonkun toisen, vaan pelkästään tosiasioilla, eli sillä että Arun oli osannut! Liian innostuneena tekemästään tyttö ei huomaa pitelevänsä kahvasta yhä kiinni, ja että paino vetää vipua alemmas, kohti vaarallisen näköistä punaiseksi värjättyä aluetta jossa luki >hyperkiihtyvyys<.
”Se onnistui!” Tyttö hihkuu, ja muistaa viimein aluksen omistajan, kääntyen hieman huolestuneena katsomaan alaspäin, hymyn kadotessa kasvoilta. Olisiko tohtori hänelle nyt kovin vihainen? Entä jos tuo nyt tappaisi Arunin? Prinsessa ei tiennyt mitä kaikkea rikolliset voisivat tehdä, kun eivät moraaliset säännöt niitä enää pidelleet. Ja kaiken aikaa aikakone poukkoili rajusti, noustessaan yhä korkeammalle ilmaan, yhä kiihtyvämmällä vauhdilla.

[Heta]

"Hah! Älä anna rujon ulkokuoren hämätä. Tämä on universumin tehokkain menopeli! Vai montako sinistä poliisikoppia olet nähnyt lentävän avaruudessa?", Tohtori huudahti Arunille takaisin, tämän asentaessa jarruja uuteen uskoon. Kevyt kolina kuului konehuoneesta ajanherran jatkaessa hommiaan ja syventyessään jarrujen laittoon. Jarrut eivät onneksi tarvinneet suurtakaan toimenpidettä jotta kone lähtisi jälleen käyntiin. He pääsisivät siis tuossa tuokiossa jatkamaan matkaansa mikäli kaikki sujuisi suunnitelmien mukaan.
"Ja sitä paitsi Tardisilla on myös tunteet. Älä siis loukkaa sitä", Tohtori vielä kurkisti konehuoneen luukusta, vilkaisten kojelaudan luokse menneeseen tyttöön. Tämän jälkeen Tohtori pujahti takaisin jarrujen luokse jatkamaan hommiaan ja samainen kolina jatkui. Mitään epäilyksiä ei osattu suunnata Aruniin, sillä tyttö oli nuori ja Tohtori itse epäili ettei tuo uskaltaisi koskea vieraan ihmisen avaruusalukseen. Ainakaan kukaan aikaisemmin ei ollut kojelaudan hienoukseen kajonnut. Miksi siis Arunkaan olisi poikkeus?

Oli kuitenkin virhe antaa vieraan tytön tutkia yksin Tardista. Aivan yllättäen koneistoon syttyi valot ja kevyt, tuttu humina täytti aikakoneen. Tilanne tapahtui yllättäen. Jarrujen lukitus aukeni ja koko aikakone singahti lentoon. Koska Tohtori itse oli edelleen konehuoneessa, eli Tardisin paneelin alapuolella, tuo lensikin rajusti nenilteen aikakoneen nytkähtäessä ylöspäin. Tardis ei koskaan ollut mikään tasainen liikkuja, vaan tuo nyki ja heilui ja siksi Tohtorilla itsellään olikin täysi työ pysyä pystyssä - tai ylipäätään päästä koneen sisältä edes pois. Tämä kaatuili ja heilui, Tardisin kiihdyttäessä vain vauhtiaan, mutta kuin sattuman kautta ajanherra onnistui nappaamaan kiinni luukun reunasta. Ote vakautti tasapainon ja tuo kiipesi vaivalloisesti takaisin Tardisin matkustustilaan kohtaamaan yllättävän tilanteen pääaiheuttajan. Eli riiviön itsensä.
"Mitä oikein olet mennyt tekemään?!", Tohtori huudahti kauhistuneena ja punnersi itsensä vaivalloisesti ylös takaisin matkustustilaan. Katse oli lukittautunut vipuun, josta tyttö piti yhä kiinni. Vauhti oli ylittänyt jo selvästi yli sallitut rajat ja kiihtyvyys tavoitteli jo ääripäitä.
"Sinä rikot Tardisin! Se ei kestä hyperkiihtyvyyttä, vaan hajoaa käsiin!", ajanherra parkaisi tuskastuneena ja hätisteli jälleen kerran tyttölapsen pois tieltä. Tuo väänsi vivun takaisin yläasentoon ja tämän jälkeen pyörähti painelemaan joitakin satunnaisia nappeja. "Olen asentanut Tardisiin uudet nopeuskiihtyvyydet ja ne pitää sisäänajaa rauhallisesti. Tardis ei kestä tällaista. Se pitää vakauttaa!", marmatettiin Arunille selkä tyttöön päin. Tohtori pöyri kuin väkkärä koneiston ympärillä ja väänteli ja paineli erilaisia vipuja ja nappeja. Tardisin koneisto huusi kuin viimeistä päivää, koko laitteiston valittaen liian nopeasti kiihtyvyydestä. Lopulta aikakone onnistuttiin kuitenkin vakauttamaan ja Tardisikin hiljeni taas rauhalliseen huminaan. Vauhti tasaantui ja Tohtori huokaisi helpotuksesta, nojaten käsillä paneeliinsa. Tämä hieraisi kasvojaan ja suoristi rusettinsa. Nyt he olivat jälleen turvassa, eikä koneen rikkoutumisesta ollut enää pelkoa.

"Ja sinä.... älä tee tuota enää koskaan. Ikinä. Milloinkaan", osoitettiin vaaleatukkaan. Äänensävy oli aavistuksen närkästynyt ja äskeisestä tilanteesta johtuen edelleen hengästynyt. Arun oli totisesti onnistunut yllättämään ajanherran, sillä Tohtori ei olisi ikinä osannut kuvitella, että tyttö oikeasti olisi ollut noin uteliasta sorttia. Toisaalta Arun olikin lapsi. Kaikki lapset olivat uteliaita, eivätkä osanneet olla koskematta mihinkään uuteen ja mielenkiintoiseen. Tohtori itsekin oli samanlainen.
Vaikka Tohtori olikin tytölle näreissään Tardisiin kajoamisesta, oli ajanherra myös syvästi vaikuttunut; harva noin nuori osasi oikeasti aikakonetta ohjata. Saatika saada sitä edes käyntiin - vaikkakin olettakoon, että käynnistyminen oli tapahtunut vain puhtaan sattuman kautta. Kevyt innostumisen puuska työnnettiin kuitenkin taka-alalle, sillä vanhempi ajanherra halusi vaatia tilanteelle selitystä. Miksi toinen olikin niin itsepäinen?!

[Javert]

-Arun-

Prinsessa katsoo halveksuvasti tohtoria, toisen alkaessa ylistää oman menopelinsä täydellisyyttä. ”Satoja. Vaikka yksikään niistä ei ole ollut minkään typerän poliisikopin näköinen.” Arun toteaa lapsellisella tyyneydellään, ja pujottaa kaulakorun jälleen kaulaansa. Toinen mutisee vielä jotain, että Arunin täytyisi olla huolellinen Tardisin kanssa, ja tyttö tuhahtaa. Milloin hän muka ei olisi ollut kiltti? Pitikö toinen ajanherra häntä aivan typeränä? Nähtävästi, kaikkine noine idioottimaisine lausahduksineen. Mutta mitä muuta rikolliselta saattoikaan odottaa?

Äkkiä tapahtumat alkavat vyöryä eteenpäin nopealla vauhdilla, ja Arun huomaa joutuvansa sysätyksi syrjään toisen rynnätessä ohjaimiston luo. Arun istahtaa hieman kauemmalla olevalle penkille ja vetää naamansa murjotukseen, kädet puuskassa. Kaksi käärmettä sihisevät vihaisesti, kierrellen tytön pään yläpuolella kuin tohtoria vaaniskellen. Ajanherra näytti kuitenkin olevan täysin keskittynyt korjaamaan Arunin aiheuttamaa vahinkoa, vahinkoa jota tyttö ei ollut edes huomannut aiheuttaneensa. Liekö edes todellinen, vai näyttelikö tuo mies jotta saisi jälleen syyn puhua prinsessalle epäkunnioittavasti? Arun mulkoilee tohtoria paikaltaan, ja painaa tarkasti mieleensä mitä toinen teki missäkin järjestyksessä. Olihan niin että tyttö oppisi näin myös oman aikakoneensa käsittelystä?
Sitten tuo ajanherra kuitenkin tekee jotain, jota tyttö ei voi suvaita antaa anteeksi. Tohtori käskee häntä. Käskee! Gallifreyn kruunuprinsessaa!

Arun mulkoilee nyt kahta kauheammin tohtoria, miettien mitä hän voisi tehdä jotta toinen tulisi katumaan. Katumaan tähtien lukumäärällä, ikuisesti. Olisiko äidin kirjoittamasta kirjeestä mitään apua? Prinsessan oli pakko pitää sitä mukanaan minne ikinä menikin, vaikka yleensä Arun kyllä otti sen pois kun matkusti ulottuvuudesta toiseen. Mutta nyt, työnnettyään kätensä punaisen mekon taidokkaasti piilotettuun taskuun, Arun tunsi sormissaan pergamentin. Se oli sitä tavallista hienompaa pergamenttia kuin mitä Gallifreyssa normaalisti valmistettiin, ja se tuoksui vienosti kukilta. Olikohan äiti suihkuttanut siihen hajuvettään ennen kirjoitusta? Lisäksi pergamentti oli melko uusi– äiti oli kirjoittanut sen Arunille sen jälkeen, kun tyttö oli ilmoittanut haluavansa prinsessalle kuuluvien vastuiden lisäksi myös oikeudet, ja kaikki suojat mitä saatavissa vain oli. Ja pikku prinsessa toivoi, että hänen äitinsä oli ollut ylpeä kirjoittaessaan tekstiä, jonka pyytäminen osoitti pikku prinsessan kasvaneen ainakin joissain määrin pois pahimmasta uhma-iästään.

Arun vetää paperin ulos, ja katsoo tekstiä. Siinä varoitettiin tekemästä mitään pahaa Arunille, ja perässä oli litania prinsessan lisänimiä, yhtenä tytön jo mainitsema >maailmojen valo<. Lisäksi siinä oli suurimman osan paperia täyttävä lista siitä, mitä kaikkia kamaluuksia tämän käskyn rikkojille tapahtuisikaan, mikäli heidät saataisiin kiinni, ja äiti lupasi vielä lopussa ettei yksikään maailmankaikkeuden rikollinen olisi häneltä turvassa. Ja sitten Arunin äidin nimikirjoitus, ja kuninkaallinen sinetti.
Hitaasti tytön kasvoille leviää pahankurinen hymy, ja tuo ojentaa pergamenttia tohtorille. ”Haluaisitko lukea tämän? Siinä on yksi aika pikkuinen mutta mielenkiintoinen juttu.” Arun tekee toisen käden sormillaan pientä kuvastavan eleen, ja tarjoaa paperia tohtorille. Tuo ei takuulla aavistanutkaan mihin oli ryhtymässä, mutta tämän paperin jälkeen sitäkin paremmin. Ainakin Arun toivoi niin. Ja kärsivällisesti tyttö odotti toisen reaktiota, omahyväinen hymy kasvoillaan. Saisi maistaa omaa lääkettään, mokomakin itseään täynnä oleva ajanherra. Vai pystyikö tuota edes kutsumaan ajanherraksi, jos kerran oli rikollinen?