Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Oct 23, 2015 19:32:24 GMT
Silmäluomet painettiin tiukasti kiinni ja ajanherra suorastaan pidätti hengitystään vain odottaen tulevaa ja tyytyen toivomaan parasta. Molemmat sydämet rinnassa takoivat hurjaa vauhtia, niiden tasaisen rummutuksen kuuluessa suorastaan korviin saakka. Kuoleman mahdollisuus tuntui liian lopulliselta ja aikaisempi pelko oli saanut miehen huomaamaan, kuinka paljon asiat olivatkaan hänen kohdallaan vielä kesken. Ajatus poistumisesta tästä maailmasta oli mahdoton ja se kuuluikin Tohtorin pahimpiin pelkoihin. Siksi mies olikin huijannut kohtaloaan jo ties kuinka monta kertaa. Juossut kuolemaa pakoon minkä kintuistaan oli päässyt, johtaen viikatemiestään tasaisin väliajoin harhaan. Olisiko siis vielä yksi mahdollisuus liikaa? Kohtalotar oli joka tapauksessa iskenyt korttinsa jälleen pöytään ja nyt oli aika tarttua niihin. Virgil oli ilmoittanut käskynsä. Tällä kertaa oli vain luotettava ja hypättävä kohti tuntematonta. Sitä joko hävittäisiin ja voitettaisiin - kunniakkaasti yhtä kaikki. Sehän ei pelannut joka pelkäsi.
Aika tuntui pysähtyneen. Mitään ei tapahtunut saatika kuulunut. Se saikin Tohtorin raottamaan hieman toista silmäänsä, tarkoituksenaan kurkistaa, olivatko he ylipäätään enää edes tässä todellisuudessa. Siinä he kuitenkin seisoivat tukevasti paikoillaan, samassa paikassa - ja olettavasti myös samassa ajassa. Enkelit olivat kuitenkin kadonneet, jättäen aukiolle vain omituisen, hyytävän tyhjyyden tunteen. Lopulta molemmat silmät avattiin uudelleen ja sama huomio vahvistettiin tälläkin kertaa. He olivat todellakin selviytyneet. Virgil oli pitänyt lupauksensa ja maksanut aikaisemman velkansa. Myös Sheila näytti huomanneen asian muuttuneen laidan ja terapeutin ilo tarttuikin rusettialieniin. Naiseen vilkaistiinkin, punapään hypähtäessä halaamaan ajanherraa. "Minä en tehnyt tuota, mutta kyllä, me selvisimme. Luultavasti", alien vastasi Sheilalle ja mies suoristi rusettinsa, tyytyväisen ryhdin ilmestyessä miehen olemukseen. Jälleen kerran kuolema oltiin selätetty, ja se saikin miehen myhäilemään tyytyväisesti. Tästä lähtien hänen tulisi vain olla varovaisempi, ei enää Tardisin suututtamista tai hätiköityjä ratkaisuja matkakumppanien suhteen. Ehkä. Ainakaan hetkeen. Toistaiseksi.
Virgil oli lähettänyt jo aikaisemmin ajatuspuhetta ajanherran mieleen, mutta siltikin patsas päätti pysyä varjoissa. Sehän ei kuitenkaan Tohtorille käynyt; Toinen sai luvan ilmestyä näkyviin. Eihän enkeliparalla voinut olla syytä itseään piilotellakaan ja miehen katse ajautuikin etsimään patsasta näkökenttään. Kenties halutakseen kiittää kivistä ystäväänsä henkien pelastamisesta.
Sheilan loppukysymykset saivat kuitenkin Tohtorin huomion jälleen osakseen. Toinen murehti jatkosta. "Voi Sheila Levett, etkö ole vieläkään oppinut sitä, että Tardis palaa aina luokseni? Enemmin tai myöhemmin", toisen suuntaan hymyiltiin lämpimästä ja naisen tukkaa pörrötettiin. Vaikka Tardis olikin reissulla (vaikkakin määrittelemättömän pitkällä sellaisella), tiesi rusettikaula sen, että poliisikoppi palaisi hänen luokseen vielä joskus. Viimeistään silloin, kun naisellinen kiukkukohtaus oli laantunut. Eri asia olikin sitten, millon.
Sanojensa jälkeen Tohtori käänsikin Sheilalle selkänsä, pitkien ja hoikkien jalkojen ottaessa askelia eteenpäin. Oli löydettävä Virgil. Myös Sheila saisi luvan tavata pelastajansa. "Mutta en tiedä, kuinka toimimme jatkossa. Otetaan siitä myöhemmin selvää. Nyt sinun tulee kuitenkin tavata eräs henkilö", ajanherra vielä lisäsi salaperäisemmin, toiseen olan yli vilkaisten. "Mutta älä huoli, hän ei ole älyllistä hiekkaa saatika tähdenlento. Vaikkakin toki yhtä nopea."
Keskemmälle aukiota käveltiin, katseen haravoidessa ympärille. Mitään ei kuitenkaan vielä toistaiseksi näkynyt. "Hoi Virgil, tule esiin! Pelastit meidät juuri, eikä se ole mikään pikku juttu. Näyttäydy. Olet velkaa sen meille emmekä ole poistumassa täältä ennen sitä!", kädet nostettiin kasvojen alaosan eteen kämmenet vinottain vastakkain, miehen huhuillessa kovaäänisesti menneisyydestään tuttua patsasta. Oikeastaan nyt kun tilanne oltiin viimein selvitetty ja lauma häädetty toistaiseksi tiehensä, oli Tohtori enemmänkin kuin kiinnostunut kuulemaan, kuinka Virgilin elämä planeetalla oli lähtenyt edes käyntiin - tai kuinka tuo oli aikaisemmassa tempussaan ylipäätään onnistunut. Vaikka Tohtori olikin huono pitämään yhteyttä aikaisempiin ystäviinsä, ei tuo silti koskaan unohtanut ketään - edes sitä kivisintäkään kuorta, jolla oli lämmin sydän. Virgiliä.
|
|
Javert
(Senior Member)
Posts: 352
|
Post by Javert on Oct 23, 2015 21:51:50 GMT
-Virgil-
Kaksikon ilo tuntui helpotuksena enkelin sisällä. Tuo ei olisi tahtonut nähdä Tohtorin ja tuon kumppanin kuolevan lajitoveriensa kädestä, ja oli helpottunut kun ei ollut joutunut tekemään valintaa. Mutta ehkä sen aika oli vasta edessä, sillä Tohtori astahti eteenpäin huutaen Virgilin nimeä, vaatien tuota näyttäytymään. Hiljaa enkeli vetäytyi, kauemmas varjoihin yhtä äänettömänä kuin yksi niistä. Toinen oli vielä liian kaukana nähdäkseen hänet sysipimeässä, eikä Virgil tahtonut sitä. Hän halusi kaksikon lähtevän, nyt heti. Hän oli pelastanut nuo…
Huudot kaikuivat tyhjille korville. Enkeli oli sulkenut Tohtorin äänen pois korvistaan, pois mielestään. Oli kuin Virgil olisi kääntynyt jälleen sisäänpäin itseensä, ja niin tuo tavallaan olikin. Enkeli tahtoi tietää kuka ja mikä tuntematon seuralainen oli. Hän oli kuunnellut kaksikon keskustelua pitkän aikaa, ja seuralaisen sanat saivat Virgilin muistamaan jälleen ajat kartanossa, Virgineian…
Oli täysin tavanomainen ilta. Edellisenä yönä oli ollut yksi kesäkauden monista juhlista ja kartanoon oli kutsuttu väkeä kaikkialta ympäröivistä kylistä pitämään hauskaa ja nauttimaan muiden seurasta. Juhlat oli pidetty puutarhassa, ja niiden keskellä seisoi enkelipatsas jalustallaan, suihkulähde vieressään. Molemmat olivat hyvin vanhoja, sen saattoi nähdä hienoisesta rapautumisesta ja sammalkerroksesta toimimattoman suihkulähteen reunoilla… Se ei ollut toiminut pitkään, pitkään aikaan, oli lakannut toimimasta vuosikymmen ennen Virgineian syntymää. Ja nyt tuo neitonen oli Virgilin silmissä kaunis nuori neiti, vaikka oli hädin tuskin täyttänyt kolmeatoista. Mutta tuohon aikaan tavat olivat erilaiset, aikakausi oli eri.
Virgineia tiesi patsaan olevan jotakin muuta, jotain jota ei aivan silmin saanut nähdä. Tyttö tiesi olevansa yksin mielipiteensä kanssa, tiesi enkelin olevan puutarhan salaisuuksien vartija, hänen mielikuvituksellisten leikkiensä päähenkilö. Todellisuudessa tuo ei ollut nähnyt koskaan enkelin liikkuvan, mutta muutaman kerran oli kuvitellut nähneensä silmäkulmastaan liikettä, joka kuitenkin lakkasi heti tytön katsahtaessa patsaaseen. Ja aina se pysyi samassa asennossa.
Nämä juhlat olivat suuret. Koko puutarha oli koristeltu viimeistä puuta myöten erilaisin koristein ja suuret pitopöydät notkuivat ruokaa – verimakkaraa, kinkkua, tuoretta vastapyydettyä kalaa ja kesän ensimmäisiä perunoita. Vaikka eivät nuoret niistä välittäneet, noilla oli täysin oma pöytänsä täynnä hunajoituja omenia, porkkanoita ja viipaloituja ananaksia kaukomailta. Tänä iltana Virgineia oli ensimmäisen kerran tavannut erään henkilön. Nuoren miehen, jolla oli hurmaava hymy ja kauniin väriset silmät. Mutta ah, niin kovin kovin kylmät. Ne katsoivat maailmaa lasin läpi niin taitavasti, ettei kukaan ollut osannut odottaa mitään. Virgineia oli pyörinyt koko kyseisen illan nuorenmiehen ympärillä, unohtaen sivussa kikattavat ystävättärensä, unohtaen enkelipatsaan, unohtaen juhlat joissa tuli käyttäytyä arvolleen sopivasti. Unohtanut kaiken…
Ja mitä siitä olikaan seurannut. Häät, ja hautajaiset. Virgil heräsi takaisin nykyisyyteen kädet yhä silmillään, kuunnellakseen Tohtorin taukoamattomia huutoja. Suru täytti enkelin sydämen, mutta nyt enemmän kuin mitään muuta tuo kaipasi jotakuta. Jotakuta jonka voisi nähdä, jonka seurassa olisi tervetullut. Ei ainaista yksinoloa, ei enää.
”En ole enää velkaa.” Virgil totesi lähettäen ensimmäistä kertaa viestinsä molemmille, liikahtaen noiden taakse kuin varjo ja jääden siihen. Vain hetkeä aiemmin hän oli ollut Tohtorin edessä varjoissa, nyt hän oli siinä missä Tohtori itse oli ollut vain hetkeä aiemmin. ”Et ole enää yksin.” Enkeli totesi lähettäen ajatusviestinsä, puhuen enemmän kuin pitkään aikaan oli puhunut. Hän oli alkanut hitaasti kiinnostua kaksikosta, ja etenkin Tohtorin seuralaisesta. Kuka tuo oli? Selkeästi molemmilla oli kiinteä suhde toisiinsa, mutta minkälainen, sitä ei Virgil tiennyt. Hänellä oli kerran ollut Virgineia, mutta julma kohtalo oli vienyt tytön kartanosta, oli ottanut elämän sitä täynnä olevalta tytöltä. Tuon yön muisto ei koskaan jättänyt Virgiliä rauhaan, se palasi aina takaisin. ”Menkää.” Enkeli toistaa, tällä kertaa aiempaa vaativammin.
|
|
Fizdu
(Senior Member)
Posts: 451
|
Post by Fizdu on Oct 24, 2015 13:10:37 GMT
Paljastui, ettei Tohtori ollutkaan tämän ihmeteon takana. Rinta ylpeästi rottingilla alieni kyllä riemuitsi hänen kanssaan, mutta väitti ettei ollut tehnyt mitään haasteen selvittämiseksi. Heidän pelastajansa oli ulkopuolinen olento, joku joka vieläkin piileskeli jossain heidän ympärillään. Moisen uroteon jälkeen oli todellista nöyryyttä ja vaatimattomuutta, ettei muukalainen tuonut persoonaansa heti ylpeästi esille. Ja rohkeuttakin henkilöllä täytyi sydämessään olla, jotta tuo oli uskaltanut käydä jotain niin vaarallista ja vaikeaa vihollista vastaan, kuin laumaa enkeleitä. Vaikkei Sheila tuntenutkaan vielä pelastajaansa, hän aisti olennon sydämen olevan puhdasta kultaa ja tunsi, että pitäisi uudesta tuttavastaan. Hän arvosti tuota jo nyt - Virgiliä, kuten hän kuuli Tohtorin kohta huhuilevan.
Siistiessään hiuksia Tohtorin pörröttämisen jäljiltä parempaan kuosiin Sheila seurasi, miten rusettikaula käveli syvemmälle varjoihin. Hän oli innokas tapaamaan Virgilin, mutta silti Tohtorin harppominen yksin herätti hänessä levottomuutta. Mitä jos pimeydestä paljastuisikin vielä jotain muuta kuin Virgil? Eikö kannattaisi valita valoisampi reitti tai odottaa Virgilin tuloa heidän luoksensa, jotta mikään ei yllättäisi heitä hämärässä? Kuten Tohtorikin oli asian ilmaissut, he olivat turvassa vain luultavasti.
Siitä huolestuneena nainen lähti Tohtorin perään vain todetakseen, että hänen pelkonsa toteutuivat. Tohtorin taakse ilmestyi uusi enkeli! Heidän molempien taakse. Hän tunsi sen läsnäolon ilmestyvän lähelleen eikä voinut estää itseään säpsähtämästä kääntyessään sitä kohti. Jos hän olisi tiennyt siinä olevan heidän pelastajansa, hän olisi syvästi hävennyt säpsähdystään ja sen sijaan luonut iloa silmiinsä, mutta nyt nainen tuijotti patsasta tiiviisti ja katse oli enemmänkin varautunut. Yksi enkeleistä oli palannut takaisin, joten hän oletti muidenkin tulevan pian. Miten ikinä Virgil olikaan saanut ajettua enkelit pois, oli selvää, ettei tuo keino toiminut enää.
Mutta ennen kuin terapeutti ehti varoittaa Tohtoria asiasta, hän kuuli puhetta päänsä sisällä. En ole enää velkaa, ja pian et ole enää yksin. Tämä enkeli puhui heille, tai tarkemmin sanottuna ehkä Tohtorille. Lauseet olivat merkityksettömiä hänelle, mutta Tohtorille ne saattoivat kertoa enemmän. Se kuulosti melkein normaalilta jutustelulta, vaikkakin enkeli pian käski heitä vaativammin lähtemään. Tämän patsaan olemuksessa näkyi kuitenkin jotain erilaista kuin muissa, jotain herkempää, ja terapeutin katse helleni. "Virgil?" Hän koetti hellästi, joskos osuisi arvauksessaan oikeaan. Sivusilmällä hän yritti vilkaista Tohtoria, katsoa tuntisiko tuo tätä yksilöä. Periaatteessa se kävisi järkeen. Mikä muu saisi häädettyä enkelit, kuin enkeli itse? Virgil oli sanoistaan päätellen ollut Tohtorille velkaa, ja maksoi sitä nyt takaisin.
Seuraavaksi Sheila kuitenkin epäröi tietämättä mitä sanoa. "Kiitos", olikin siis luontevin vaihtoehto, jonka hän sanoi vilpittömästi ja ääni lempeänä. Hän ei ollut täysin varma kuinka ystävällinen tämä enkeli heitä kohtaan oli, mutta päätti toimia intuitionsa varassa ja jatkaa puhumista. Vaikka enkeli olisikin toiminut pelkästä velvollisuudentunnosta, se ansaitsi silti ylistyksensä. "Tekosi oli rohkea, ja olen ikuisesti kiitollinen. Näytit haavoittuvamman puolen itsestäsi, eikä se ole helppoa. Osoitit, että sinulla on hyvä sydän, ja sitä sydäntä voit kantaa ylpeydellä. Maailma on parempi paikka kaltaistesi ansiosta." Terapeutti hymyili pienesti. Hänellä oli huono tunne että hän vain toisti uudestaan aiempaa virhettään ja ajoi itseään ojasta allikkoon. "Kunnioitan sinua ja tekoasi. Sen täytyi olla vaikeaa."
Kiitoksensa sanottuaan hän valmistautui lähtemään. Jos enkeli tosiaankin halusi heidän poistuvan, hän ei halunnut koetella liikaa toisen hermoja.
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Oct 26, 2015 20:07:51 GMT
Tohtorin huhuiluista huolimatta Virgil pysyi piilossaan. Se sai miehen kurtistamaan kulmiaan mietteliäänä. Kuinka nöyrä enkeli osasikaan olla. Nytkään, edes sankarillisesta toiminnastaan huolimatta, patsas ei kaivannut huomiota saatika ylimääräistä kontaktia. Se sai miehen jopa harkitsemaan ihan tosissaan Virgilin jättämistä rauhaan - edes hänkään ei voisi toista väkisin piilostaan esille kaivaa - mutta jokin pieni ääni sai rusettikaulan silti liikkumaan pidemmälle. Se oli ehkä myötätunto, joka saarnasi ettei Virgiliä voinut jättää yksin. Varsinkaan aikaisemman, puhtaan hyvän teon valossa. Omalla tavallaan Virgilin piilottelu ja tuon vaativat sanat lähtemisestä, nostivat jopa huolen Tohtorin mielessä pintaan. Oliko toinen kunnossa? Enkeli oli joka tapauksessa laittanut merkille hänen matkakumppaninsa. Vaikka patsaan ajatuspuhe saattoikin kuulostaa vain pelkältä sanahelinältä ulkopuolisten korviin, merkitsivät ne kuitenkin rusettikaulaiselle Tohtorille paljonkin. Hän ymmärsi, mistä toinen puhui. Asiat olivat muuttuneet paljonkin viime tapaamisesta; Tuolloin Tohtori itse oli ollut vähintäänkin yhtä rikki kuin melankolinen patsas. Viime kerralla muistoja oli päässyt valumaan heidän välilleen, paljastaen molempien traagisimmat menetykset. Niitä oltiin käsitelty yhdessä, vaikka ajanherra kaikesta huolimatta myöhemmin masennukseensa vaipuikin. Siitäkin oltiin noustu ylös ja vaikka Tohtorin sydäntä painoi edelleen jää, oli ajanherra ollut silti kykeneväinen jatkamaan elämäänsä eteenpäin. Osittain Claran ansiosta.
"Jatkoin elämässäni eteenpäin. Ehkä myös sinäkin, hmh?", kysymys oli hienovarainen tökkäys jäähän. Se oli tiedustelua toisen hyvinvoinnista, sillä Virgilin hyvinvoinnista Tohtori välitti. Kuten kaikkien muidenkin. Kysymyksensä jälkeen mies käveli pidemmälle varjoon. Näkökenttää oli oikeastaan jo hivenen vaikeaa muodostaa, ja pimeys saikin Tohtorin muut aistit terästäytymään. Katse haravoi ympäristöä sen mitä kykeni. Oli riskipeliä lähteä hortoilemaan enkeleiden planeetalla yksin pimeään. "Tiedät varsin hyvin etten voisi jättää henkilöä taakseni, joka on juuri pelastanut ystäväni", tässä kohtaa sanat oltiin valittu jopa tarkoituksellisesti. Ajanherra ei varsinaisesti antanut juurikaan painoarvoa omalle hengelleen, mutta mikäli joku uhrautui hänen ystäviensä puolesta, ansaitsi teko myöskin kunnioitusta. Virgil ansaitsi.
Juuri, kun Tohtori oli luovuttamaisillaan, Virgil päätyikin ilmestymään näkyviin. Mies ehti juuri kääntyä ympäri, kun patsas olikin jo hänen edessään. Alkureaktiona oli säikähdys, ja pienen ohikiitävän hetken ajan rusetipoika jopa luuli lauman palanneen. Alkukantainen säikähdysreaktio keski kuitenkin vain sekunnin sadasosan verran, sillä hyvin pian ajanherra tunnistikin ystävänsä. Virgilistä oli aina hohtanut tietynlaista lämpöä, jota muista patsaista ei löytynyt. Ripaus inhimillisyyttä. Avaruuden muukalainen antoi Sheilan hoitaa ensiksi puhumisen. Oli oikeastaan jopa mieltä lämmittävää huomata, kuinka nopeasti terapeutti luki paikalle ilmestyneen olennon aikaisempia säyseämmäksi tapaukseksi. Jälleen kerran Sheila osoitti niitä ihmiskunnan ominaisuuksien rippeitä, joita Tohtori itse suojelemassaan lajissa niin paljon rakasti. Maailmasta yhtä enenemissä määrin katoavaa avarakatseisuutta ja lämpöä. Sellaista lahjaa jota monista ei niin vain löytynytkään.
Naisen puhuessa, ajanherra olikin päätynyt takaisin Sheilan viereen seisomaan ja tämä silmäilikin patsasta tarkoin. Toinen vaikutti riutuneemmalta kuin viime kerralla. "Kiitoksia, kun pelastit meidät", myös Tohtori yhtyi kiitosten kuoroon. "Mitä sinulle kuuluu, Virgil?", oli alkukysymys jolle haluttiin saada ensitöikseen vastaus. Virgilin olemus viittasi selkeästi siihen ettei enkeli voinut hyvin. Ajanherran katse osui kuitenkin nopeasti myös Sheilaan. Se muistutti siitä ettei Virgil ja Sheila olleetkaan tavanneet toisiaan aikaisemmin. "Ah, ja tässä on Sheila - Sheila, tässä on Virgil, kuten arvasitkin. Ehkä universumin ainoa enkeli, joka on kaikkea muuta kuin hirviö. Poikkeus säännössä", Tohtori vilkaisi ensiksi Sheilaan uudelleen ja viittoi tämän jälken Virgiliin, tyytyväisen tuikkeen noustessa tuon silmäkulmaan lauseensa aikana.
|
|
Javert
(Senior Member)
Posts: 352
|
Post by Javert on Nov 13, 2015 21:57:04 GMT
-Virgil-
Enkelin äkillinen ilmestyminen näkyviin aiheuttaa molemmissa säikähtäneen reaktion, mutta ei kai Virgil siitä voinut syyttääkään. Tohtori tiesi hänen lajinsa, eikä Virgilin hyvästä tahdosta ollut koskaan täysiä takeita. Tohtori teki aivan oikein, kun piti huolen selustastaan… Kämmeniensä takana enkeli hymyilee hieman, suupielien kääntyessä ylöspäin. Siitä oli aivan liian pitkä aika kun enkeli viimeksi oli hymyillyt…
Pian toisilleen vielä tuntematon kaksikko esitellään. Naisen nimeksi varmistui Sheila, minkä Virgil oli jo arvannut katsellessaan varjoista Tohtorin ja tuon kumppanin hätäilyä enkeliparven keskellä. Nainen kiehtoi häntä, ja osin tuon takia oli Virgil pelastanut kaksikon. Hän halusi saada selville lisää salaperäisestä Tohtorista ja muukalaisesta tuon mukana, eikä Virgil antanut helposti periksi jotain päättäessään. Siinä mielessä tämä poikkeuksellinen enkeli oli hyvinkin veljiensä kaltainen.
”Maailmassa on kovin vähän heitä, jotka eivät pelkäisi enkeleitä. Mikä on seuralaisesi?” Virgil kysyy lähettäen ajatuspuheen jälleen molemmille, mutta osoittaen silti sanansa selvästi Tohtorin itsensä vastattavaksi, jättäen täydellisen huomioitta Sheilan kiitosyritykset. Aikana jolloin Virgil vielä oli kiinnittänyt maailman menoon huomiota, eivät naiset olleet olleet laisinkaan sen kaltaisia kuin nykyään, ja se sai enkelin hämilleen. Miten tulisi suhtautua tähän toiseen elävään olentoon, ensimmäiseen joka oli vuosisatojen jälkeen lähestynyt peloitta?
”Lajitoverini ovat huolissaan. En toimi kuten sisarukseni ja kieltäydyn tappamasta ihmisiä. Veljeni vaativat minua syömään.” Virgil lopetti vastaten Tohtorin kysymykseen hyytävästi, sanamuodoilla jotka saattoivat antaa ajattelemisen aihetta. Virgilin historia oli monessa kohtaa ollut hyvin erilainen kuin lajitoveriensa, mutta nyt hän oli viimein sisarustensa seurassa – kiitos Tohtorin. Surumielinen enkeli oli saanut huomata että oli kovin erilainen kuin muut, kuvitelmat joita tuo oli vuosisatoja kestäneen yksinäisyyden ajan vaalinut eivät olleetkaan toteutuneet. Jotkut kuvitelmista taas olivat liian julmia, jotta yksinäinen enkeli olisi niitä voinut hyväksyä. Niinpä tavallaan oli Virgil täällä, lajitoveriensa ympäröimänä jopa yksinäisempi kuin vartioidessaan tyhjää puutarhaa.
Niiden vuosien aikana joina sukupolvet elivät syntymästä kuolemaan täyden, tapahtumarikkaan elämän seisoi enkeli kädet kasvoillaan, sulkien maailman ulos. Ja kun tämä maailma viimein tunki sisään, oli se liian vauhdikas, liian muuttunut niistä ajoista jolloin Virgilin silmät vielä olivat auki. Sopeutuisiko enkeli koskaan lajitoveriensa seuraan?
// Vastasinpa viimeinkin. Tässä vähän muita juttuja ollut, mutta yritetään jatkaa tätä ennekuin häivyn Kiinaan ^^
|
|
Fizdu
(Senior Member)
Posts: 451
|
Post by Fizdu on Nov 15, 2015 15:49:57 GMT
Kättely ei tuntunut sopivalta ratkaisulta tilanteeseen, joten terapeutti tyytyi hymyilemään suorastaan tavaramerkikseen muodostunutta hymyään esittelyiden aikana. Hänelle ei ollut normaalia näytellä vetäytyvää osaa tapaamisrituaaleissa, mutta koska enkeli ei näyttänyt haluavan ottaa häneen suoraa yhteyttä, hän kunnioitti toisen päätöstä pidättäytymällä turhasta kontaktista ja olemalla hiljaa. Vaikka kiviolento kysyikin Tohtorilta hänestä ja näytti olevan lievästi kiinnostunut, oli Sheila hieman vaivaantunut kiitostensa mentyä hukkaan. Heillä oli edessään vaikeasti lähestyttävä yksilö, joku joka piti vahvaa suojakuorta ympärillään niin kuvainnollisesti kuin kirjaimellisestikin. Siitä näki läpi ehkä ohikiitävien hetkien ajan, mutta heillä olisi pitkä taival edessään, mikäli haluaisivat nähdä enkelin rentoutuvan heidän seurassaan. Sheila toivoi Tohtorin olevan siinä parempi kuin hän, sillä kaikkein vähiten hän olisi halunnut jättää pelastajaansa yksinäisenä ja surumielisenä jälkeensä.
Virgilin lajitovereilla oli syytäkin olla huolissaan. Virgil piti itseään nälässä eikä ilmeisesti tuntenut yhteenkuuluvuutta toisin käyttäytyviä lajitovereitaan kohtaan. Enkelillä oli jalo aate olla tappamatta ihmisiä, mutta jalonkaan olennon ei saisi antaa riuduttaa itseään nälkäkuoleman partaalla. Sheilan omatunto heitti pisteliään kysymyksen - oliko hänellä saaliina todellakin oikeus pyytää toista säästämään hänen henkensä? Eikö hän ollut liian itsekäs taistellessaan luonnonlakeja vastaan? Eihän ketään vihannut leijoniakaan antilooppien syömisestä, ja Virgil oli suoraan rinnastettavissa leijonaan. Antiloopillekin oli luonnollista päättää elämänsä ravintoketjun kiertokulkuun. Hänelle olisi luonnollista kuolla tässä ja nyt, ja sitä oli turha kieltää. Mutta siltikään, edes toista olentoa auttaakseen, Sheila ei ollut valmis marttyyrikuolemaan. Ei nyt. Miten siis lohduttaa yksinäistä saalistajaa?
Hän ei voinut edes tarjota enkelille saalista. Hän saattoi kenties päättää omasta elämästään, mutta ei muiden. Hän ei millään voisi osoittaa patsaalle toista ihmissielua ja pyytää syömään. Vai voisiko? Terapeutti taisteli moraalisten kysymysten kanssa hetken ja käänsi katseensa sitten Tohtoriin. "Voisimmeko viedä hänet ajassa taaksepäin?" Hän heitti villin ehdotuksen. "Virgilillä on jalo aate, mutta olen silti samaa mieltä siitä, että hänen täytyy saada syödäkseen. Lisäksi vähintäänkin minä olen hänelle velkaa henkeni pelastamisesta. En voi tietenkään sallia hänen iskevän kenen tahansa ihmisen kimppuun, mutta... entä ne, ketkä ovat jo kuolemassa, ja joilla ei ole enää toivoa?" Sheila muisti Tohtorin maininneen, että enkelit lähettivät uhrinsa ajassa taaksepäin. Kuolema ei välttämättä tullutkaan välittömästi, vaan ajan kanssa, kuten normaalistikin. Siinä tapauksessa Virgil saisi samalla kertaa syödäkseen ja tarjottua lisäaikaa ihmisille, jotka olivat luulleet loppunsa jo tulleen. Kaikki hyötyisivät samalla kertaa. Tai vaikka Sheila olisikin päätellyt väärin, ja menneisyyteen siirtyisikin vain ihmisten ruumiit... Uhrit saisivat silloinkin armeliaamman lopun. "Entä jos... Entä jos viemme hänet Auschwitziin?"
Punatukka vilkaisi nopeasti Virgiliin nähdäkseen, miten toinen reagoisi ehdotukseen. "Sallisiko aatteesi sen? Pystyisitkö antamaan kuolemaantuomituille lisäaikaa siirtämällä heidät menneisyyteen, ja ruokkimaan itsesi siitä?"
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Dec 6, 2015 13:46:11 GMT
Tohtorin kulmat painuivat kevyeeseen kurttuun. Sheilan kysymys oli oikeastaan kaikkia Tohtorin periaatteita vastaan, sillä ajanherra oli taistellut itkeviä enkeleitä vastaan jo pitkään. Nuo demoniset patsaat olivat rusettikaulaisen miehen vanhoja vihollisia ja juuri enkeleiden tapa syödä muiden energiaa oli asia jota Tohtori niin kovin vihasi. Toisaalta Virgil oli kaikessa hyvyydessään oman synkeän lajinsa edustaja ja täten tuo tarvitsi ruokaa. Virgilin päätös riuduttaa itseään nälässä oli ihailtava, mutta yksikään olento ei kykenisi olemaan ravinnotta koko ikuisuutta.
Painiessaan moraalisten kysymystensä kanssa mielessään, Tohtori vilkaisikin Sheilaan, ollen hetken hiljaa. Rusettialien katseli ystävänsä kasvoja, kuin odottaen noista eloisista silmistä lyötävänsä vastauksen. "En tiedä, Sheila. Tuolloin en toimisi enää omien arvojeni mukaan. Me emme voi puuttua keinotekoisesti muiden elämänkulkuun, se ei toimi sillä tavalla. Me emme leiki Jumalaa", huomautettiin rehellisesti. Mies oli jälleen hetken hiljaa, puntaroiden vaihtoehtoja mielessään. Lopulta Tohtori hieraisi kasvojaan huokasten. "Mutta hyvä on - vain tänään ja tämän kerran. Me voimme käydä Auschwitzissa. Virgil tarvitsee ravintoa ja useammat heistä saisivat armeliaamman lopun. He saisivat mahdollisuuden valita", todettiin lopulta, molempiin ystäviinsä vilkaisten.
Ryhtiä parannettiin ja katse suunnattiin pimeälle taivaalle. "Meillä on kuitenkin yksi pienimutoinen ongelma. Tai no - ei ongelma, vaan lähinnä ongelma; Tardis on edelleen karkuteillä. Mutta minä tunnen seksipommini kuin omat taskuni ja tiedän, että hän saapuu aina paikalle. Joskus siinä voi mennä kauankin - odotin kerran aikakonettani 229 vuotta Neptunuksen renkailla. Pitkä tarina, vähän muistikuvia", loppuosan Tohtori jupisi hiljaisemmalla äänellä, kaivaessaan takkinsa taskusta kaksi pientä tiukupalloa. Niiden kanssa ajanherra kääntyi Sheilaan ja Virgiliin päin, kasvoillaan leveä, innostunut hymy. "Hah, Tiukupallot! Pienet, metalliset pyöreät pallot. Ihan vain tavalliset sellaiset, mutta oletteko koskaan tienneet aikakoneen kuulevan metallin helähdyksen kaikialle ympäri universumia, hmh? Jopa Tardis kuulee sen ja saapuu luokseni aina äänen kuullessaan. Niin sanottu Tohtorin oma hätäsignaali", äänensävy oli muuttunut nyt nopeatempoiseksi, ja odottavaa intoa kuplivaksi. Oli jälleen uuden seikkailun aika ja niin tiukupalloja heilautettiinkin kevyesti yhteen. Ne päästivät toden totta pienen, lähes huomaamattoman äänen koskettaessaan toisiaan ja ajanherran kasvoille nousi tyytyväinen hymy. Pallot sujutettiin tweed-takin taskuun takaisin ja rusettialien itse istahti lähimmälle kivelle, ristien vasemman, hoikan jalkansa oikean päälle. Rannekelloa vilkaistiin. "Nyt vain odotamme."
|
|
Javert
(Senior Member)
Posts: 352
|
Post by Javert on Dec 9, 2015 14:33:01 GMT
-Virgil-
Enkeli seuraa kaksikon sananvaihtoa välinpitämättömänä, mietteiden ollessa jälleen kerran jossain vuosisatojen tuolla puolen, yksinäisen enkelin viimeinen epätoivoinen keino pitää kiinni Virgineiasta, tytöstä jota oli luvannut suojella. Pieni lisähetki ei merkinnyt mitään, ei enää kun oli elänyt seitsemänsataa vuotta. Se oli pitkä aika kenelle tahansa, vieläkin pidempi jos sen vietti yksin. Vaikka Virgil olikin päässyt takaisin lajitoveriensa luo vasta vähän aikaa sitten, olivat vuosisadat iskostaneet tuohon oman käsityksensä elämästä ja sen kunnioittamisesta, eikä tätä
Puheet kääntyvät täysin uusille urille lainkaan huomioimatta Virgiliä tai tuon mielipidettä asiasta. Selvästikään hänellä ei ollut sananvaltaa asiassa… Mutta kaksikko oli tehnyt kohtalokkaan virheen, virheen jota nuo eivät koskaan tekisi Virgilin lajitoverien seurassa. Ja vain siksi, että he kuvittelivat tietävänsä kuka Virgil oli… Enkeli painaa päänsä ja kiviset kädet kohoavat peittämään surun uurtamat kasvot ennekuin Virgil astahtaa hitaasti varjoihin. Hän ei aikonut antautua asioille tietämättä ensin mistä oikein oli kyse. Ja Tohtorin puheista päätellen ei kysymys ollut mistään hyvästä… Oliko kaksikon tarkoitus saattaa Virgil jonnekin, jossa tuo joutuisi riistämään ihmishenkiä? Siinä tapauksessa tämä hauras luottamuksen silta enkelin ja ajanherran välllä olisi mennyttä. Kukaan ei ansainnut kuolemaa, eikä varsinkaan joku viaton ihminen. Jälleen Virgilin mieleen nousee kuva kaukaisilta ajoilta, siitä kuinka eräs viaton oli menettänyt epäoikeudenmukaisesti henkensä…
”Ei!” Enkelin ääni on hauras ja hiljainen, mutta silti sana on täynnä voimaa. Se on voimakas kielto, niin voimakas ettei sitä pysty lausumaan ajatuspuheella vaan se on tehtävä ääneen. Enkelin ääni on käyttämättömyyttään haurastunut ja siinä on kivinen kaiku, mutta mitä muutakaan kiviseltä patsaalta voisi odottaa? Virgil ei kuitenkaan suostuisi tähän aatteeseen, ei koskaan. Ei edes oman olemassaolonsa kustannuksella. Kuka pitäisikään häntä niin suuressa arvossa että pitäisi Virgiliä oikeutettuna murhaamaan toisen pitääkseen itsensä hengissä? Joka tapauksessa enkeli oli jo heikko, eikä tuo jaksaisi enää kauaakaan ilman ruokaa. Mitä siis merkitsi muutama lisäkuukausi tähän tietoon verrattuna?
Virgil liikahtaa vielä muutaman metrin syvemmälle varjoihin joissa tuntee olonsa kotoisemmaksi ja jättää kaksikon puhelemaan keskenään. Jos mikään muu ei auttaisi, hän voisi kadottaa itsensä paikan äärettömään pimeyteen, jäädä sen syliin ikuisiksi ajoiksi. Mutta samalla enkeli tuntee sisimmässään voimistuvan tunteen, eräänlaisen vedon. Hänen lajitoverinsa alkoivat käydä kärsimättömiksi, ja telepaattiset viestit sinkoilevat yksilöiden välillä. Virgilin olisi aika syödä ja hitaasti enkeli laskee toisen käden kivisiltä kasvoiltaan.
|
|
Fizdu
(Senior Member)
Posts: 451
|
Post by Fizdu on Dec 9, 2015 17:27:04 GMT
Kysymystä seurannut hiljaisuus oli painostava. Sheila pelkäsi menneensä liian pitkälle, ja siltä se kieltämättä vaikuttikin Tohtorin vastatessa - rusettikaula oli oikeassa sanoessaan ettei heillä ollut oikeutta leikkiä jumalaa, ja Sheila tunsi katumuksen pistoksen kuullessaan painostavansa Tohtoria käyttäytymään arvojensa vastaisesti. Siksi hän olikin vielä enemmän yllättynyt vastauksen ollessa myöntävä. Uuden hiljaisuuden myötä hän oli jo ehtinyt siirtyä katumapäälle ja meinasi pyytää kaikkia osapuolia unohtamaan idean - ei hän voisi kantaa harteillaan kolmen ihmisen katumusta, mikäli kaikki pakotettaisiin tähän tekoon väkisin. Siinä tilanteessa hän ei auttaisi ketään...Mutta Tohtori myöntyikin yllättäen, minkä täytyi tarkoittaa sitä, että mieskin näki radikaalin teon takana sen epämääräisen yrityksen auttaa. Sitä Sheilakin oli alunperin halunnut - mahdollisuuden valita.
Terapeutti uskalsi jo hymyillä Tohtorin kutsuessa Tardista. Tiukupallojen helistessä hän toivoi, ettei aikakoneen saapumisessa kestäisi samanmoista 229 vuotta niin kuin Neptunuksella - Virgilillä tuskin olisi tilaisuutta odottaa niin kauan. Mistä puheen ollen enkeli oli ainut, jolle Tohtorin iloinen innostuneisuus ei saanut aikaan edes sitä yhtä hymyä; enkeli huudahti ääneen ja peräytyi taaemmas. Kivinen ääni sai terapeutin säpsähtämään, sillä hän ei ollut odottanut puheen siirtyvän ulos ajatuspuheesta. Nyt hän kääntyi enkeliä kohti myötätuntoa silmissään - toisen huudahdus oli ollut niin sydäntä riipivä, että hän pelästyi saattaneensa enkelin kokonaan pois tolaltaan. Patsas katosi varjojen keskelle, ja Sheila tunsi olonsa aavistuksen paniikinomaiseksi, kun ei voinut nähdä toista. Oliko toinen lähtenyt kokonaan, vai vain perääntynyt taaemmas?
"Virgil!" Hän huudahti toisen perään. "Pyydän, älä mene! Olen pahoillani, jos sain sinut pois tolaltasi. Se saattoi olla hyvin asiaton ehdotus minun puoleltani, mutta haluamme vain auttaa. Jos et hyväksy tätä, voimme keksiä jotain muuta!" Epätoivoinen katse haravoi pimeyttä, ja nainen otti askelia sinne suuntaan, minne enkeli oli mennyt. "Jokin keino on oltava..."
Terapeutti huokaisi. Tämä oli ilmiselvästi niitä päiviä, jolloin mikään ei mennyt putkeen. Nyt kun hän ajatteli, hän oli toiminut jälleen epäammattimaisesti jopa terapeutin roolissa... Virgilhän muistutti hyvin etäisesti anorektikoita. Saiko anorektikkoa koskaan syömään ja rauhoittumaan pelkästään pyytämällä? Ei. Reaktio oli yleensä juuri tämänlaisen vastarinnan kaltainen. Ja niin hän oli omassa itsekkäässä auttamishalussaan sortunut tekemään juuri sen, tyydyttämään omat tarpeensa ja unohtanut kuunnella ja ymmärtää Virgiliä... Hän oli ajautunut kauemmas itsestään kuin oli kuvitellutkaan. Oliko jo liian myöhäistä lähteä korjauskurssille? Pitäisikö hänen luovuttaa ja pysytellä erossa tästä tilanteesta, jotta hän ei ajaisi itseään vielä suurempaan umpikujaan?
"Myönnän, olin itsekäs ja yritin järjestellä elämääsi ilman sinun suostumustasi. Minun olisi pitänyt pyytää sinun mielipidettäsi ennen kuin kysyin Tohtorilta. Mutta olen kiitollisuudenvelassa sinulle, ja jotenkin haluaisin korvata tekosi. Tulisitko takaisin?"
Tohtoriinkin päin luotiin anteeksipyytävä vilkaisu. Mikäköhän tässä oli, ensin hän suututti Tohtorin aikakoneen, ja nyt tuon vanhan tuttavan... Hänen olisi todellakin pitänyt jäädä tänäaamuna sänkyyn lojumaan.
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Dec 13, 2015 12:54:32 GMT
Edes Tardista kutsuvat tiukupallot eivät pelastaneet tilannetta Virgilin synkistyessä entisestään ja kadotessaan takaisin pimeyteen. Myös Tohtori huomasi heidän molempien tehneen virheen tarjotessa enkelipatsaalle vääränlaista apua. Virgil oli enkeli joka pitäytyi periaatteissaan vaikkapa oman henkensä uhalla. Se oli ihailtavaa mutta toisaalta sellainen saattaisi koitua myös kantajansa kohtaloksi. "Virgil, olen pahoillani tästä. Emme tahdo sinulle pahaa. Tule takaisin, me olemme täällä ainoastaan auttamassa. Pyydän ainoastaan luottamustasi. Me emme pakota sinua mihinkään, mitä et halua tehdä", Tohtori yhtyi Sheilan sanoihin. Mies nousi kiveltä ja käveli takaisin Sheilan läheisyyteen, pyrkien erottamaan enkeliä pimeydestä. Se oli kuitenkin turhaa sillä kivinen patsas ei erottunut piilopaikastaan. "Vielä on toivoa, Virgil ja aina kun on toivoa, on myös mahdollisuus. Keksimme tähän kaikkeen kyllä ratkaisun. Tule takaisin, pyydän", hetken ajanherra jopa tunsi katuvansa Virgilin tuomista lajitovereiden seuraan. Enkeli oli selvästi huonokuntoisempi ja sisään päin kääntyneempi kuin aikaisemmin kartanolla eikä Tohtori kestänyt nähdä hyväntahtoista Virgiliä tuossa tilassa. Patsas ansaitsi enemmän. Tilanteeseen oli löydettävä ratkaisu keinolla millä hyvänsä.
Sheilan katseeseen vastattiin rauhoittelevasti. Tämähän ei ollut lainkaan terapeutin syy, eikä ajanherra halunnut, että Sheila edes ajattelisi niin. Tohtori itse oli vastuussa Virgilistä mutta myös Tardisistaan. Toisaalta yhteen päivään oli sattunut jo useampi vahva takapakki ja jostain syystä Tohtorista tuntui, että tästä reissusta saattaisi tulla hyvinkin hankala. Varsinkin mikäli Tardiskin päättäisi vielä palatessaan kiukutella.
|
|
Javert
(Senior Member)
Posts: 352
|
Post by Javert on Mar 30, 2016 7:22:54 GMT
-Virgil-
Usein sanottiin että erilaisuus oli lahja, ja että sen avulla selviytyi haastavistakin tilanteista. Tämä ei kuitenkaan läheskään aina pitänyt paikkaansa, eikä ainakaan enkelien kohdalla. Kivisten enkelien.
Virgil seisoi hiljaa pimeydessä odottaen, odottaen kärsivällisesti. Hänen veljensä ja sisarensa eivät kuitenkaan olleet yhtä kärsivällisiä, ja Virgil oli levoton. Enkeli tunsi että sen pitäisi näyttäytyä pelastamalleen kaksikolle, että pitäisi varoittaa vaarasta. Mutta johan hän oli heidät pelastanut kerran, oli Tohtorin ja tuon seuralaisen omaa typeryyttä jäädä paikoilleen etsimään häntä. Virgil tahtoi vain olla rauhassa, yksin. Joskus kauan aikaa sitten Virgil oli tahtonut tavata kaltaisiaan ja saanut toiveensa toteutumaan. Joskus toiveiden toteutuminen ei kuitenkaan ollut hyvästä ja näin oli tässä tapauksessa käynyt. Lajitoveriensa julmuuden kauhistuttamana Virgil oli eristäytynyt, sulkeutunut yhä enemmän itseensä. Hän alkoi muistuttaa enemmän ja enemmän patsasta, joka oli vuosisatoja ollut kartanon pihassa – rapistuneena ja liikkumattomana yksilönä, jonka kaikki olivat hylänneet.
Ei kaikki – Virgilin ajatukset keskeytyvät kun tuo kuulee Tohtorin anteeksipyytävän äänen, missä tuo pyytää häntä palaamaan. Pitäisikö Virgilin tehdä mitä kaksikko toivoi ja palata heidän luokseen, vai kadota ja toivoa parasta?
Enkeli tekee päätöksensä ja liikahtaa – syvemmälle varjoihin. Hänellä ei ollut enää mitään tarjottavaa kaksikolle ja toivoi noiden ymmärtävän sen. Virgil tahtoi olla rauhassa, vaikka se tarkoittaisikin tuhoutumista. Samalla hän myös kuulee pelottavat äänet mielessään, kun muut enkelit ottavat ajatusyhteyden Virgiliin. Hän ei voisi sanoa enää mitään, jos tahtoi kaksikon pelastavan itsensä, sillä muuten muut kiviset enkelit tajuaisivat tulleensa huijatuiksi. Surullisena Virgil painaa päänsä ja huokaisee ääneti, siirtäen kädet takaisin kasvoilleen. Hän odottaisi tässä.
|
|
Fizdu
(Senior Member)
Posts: 451
|
Post by Fizdu on Mar 30, 2016 14:36:24 GMT
Tohtorin rauhoittava katse katkaisi tunnemyrskyn pahimman pään, muttei saanut terapeuttia luopumaan huolistaan. Rusettikaulan puhuessa nainen yritti vakuuttaa levotonta mieltään rauhoittumaan ja uskomaan positiiviseen lopputulokseen - Tohtori oli aina löytänyt vastaukset heitä vaivaaviin ongelmiin, ja tässäkin tapauksessa hän osaisi varmasti valita oikeat sanat. Niin hän uskotteli siihen asti, kunnes kävi selväksi, ettei pimeydellä heidän edessään ollut aikomusta liikkua tai puhua. Enkeliltä ei kuulunut vastausta. Oli kuin kivinen olento olisi häipynyt kokonaan, eikä enää ollut varmaa tavoittaisivatko heidän sanansa häntä. Heidän seuranaan oli jälleen pelkkä hiljaisuus.
Jälleen Sheila huomasi silmiensä vettyvän. Hän otti vielä yhden askeleen pimeyttä kohden ja kohotti kättään haroakseen kaihoisasti tyhjyyttä, ennen kuin luovutti. Ei tämä auttanut. He olivat karkottaneet pelastajansa, eivätkä sanat enää auttaisi. He olivat sanoneet jo kaiken minkä pystyivät. "Olen pahoillani", terapeutti huokaisi ja painoi katseen jalkoihinsa. "En osaa korjata erehdyksiäni. Taisin ajaa hänet pois pysyvästi."
Hän vilkaisi Tohtoriin, mutta kävi pian lannistuneena istumaan. Kädet kiedottuina koukistettujen jalkojen ympärille hän toivoi, että koko matka olisi jo ohitse. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hänellä oli yksinkertaisesti kamalaa Tohtorin kanssa matkustaessa. "Kerro, jos voin tehdä jotain oikeasti järkevää", hän jutteli. "Muuten taidan vain istua tässä."
Murheissaan Sheila ei enää vartioinut ympäristöään, eikä osannut odottaa mahdollisesti uudesti lähestyvää vaaraa. Hän odotti ainoastaan tardista, jotta voisi päästä takaisin kotisohvansa uumeniin.
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Apr 8, 2016 19:16:23 GMT
Tohtori kuulosteli tarkoin ympäristöään. Ajanherra toivoi enkelipatsaan palaavan - aikaisempien lohduttavien sanojen olevan hyödyllisiä - mutta mitään ei tapahtunut. Aivan kuin koko Virgiliä ei enää olisi olemassakaan. Raskas huokaisu karkasi rusettimiehen huulilta, tuon lopulta ymmärtäessä ettei enkeli ollut aikeissa enää palata. Huhuilu oli hyödytöntä, kiveä ei voinut liikuttaa väkisinkään. Enkeli oli maksanut jo velkansa, ja nyt he olivat tasan. Virgilillä ei ollut enää syytä palata takaisin. Synkeähkö katse siiryi Sheilaan terapeutin puhuessa. "Älä syytä itseäsi, Sheila. En halua sinun tekevän niin", Tohtori rohkaisi toista. "Tule, heitän sinut takaisin kotiin. Tardis on varmasti jo leppynyt ja palaa tuossa tuokiossa takaisin", Tohtori ojensi kätensä kohti maassa istuvaa terapeuttia. Oli masentavaa nähdä toinen niin alakuloisena, sellainen ei sopinut Sheilalle ja ajanherra halusi vain pyyhkiä tuon luonnottomuuden pois.
Oli kuitenkin virhe kääntää katse pimeydestä irti. Vaikka Tohtori edelleen piti kättään ojennettuna Sheilaan päin, oli mies juuri parahikseen kääntynyt tulosuuntaan päin. Se oli selvä sauma viholliselle. Yllättäen Tohtori tunsi kädessään jotain. Se oli kylmä, kova ja tunteeton puristus. Kiveä. Jokin oli tarttunut ajanherran kädestä kiinni eikä se jokin ollut Sheila. Tuntemus sai Tohtorin sydämien pysähtyvän hetkeksi ja niskavillojen nousevan pystyyn. Olivatko enkelit palanneet takaisin? "S-Sheila?", oli ainoa kysymys joka kyettiin päästämään tukahdetulla äänellä. Oliko terapeutti kunnossa?
|
|
Javert
(Senior Member)
Posts: 352
|
Post by Javert on Apr 12, 2016 7:10:37 GMT
-Virgil-
Sisarukset alkavat käydä kärsimättömiksi ja Virgil kuulee heidän kysymyksensä mielessään, kun toiset vaativat häntä ryhtymään toimeen ja päästämään heidät luokseen. Loppujen lopuksi enkelit olivat laumaeläimiä, yksi ei selviytyisi pitkään ilman muita. Virgil oli siitä hyvin erikoinen, että hän oli selviytynyt vuosisatoja kartanon puutarhassa, mutta sielläkin häntä oli pidellyt ainoastaan voimakas tunne siitä että hänen täytyi suojella kartanon väkeä. Hän oli edelleen velkaa Virgineialle, kykenemättömänä pelastamaan neidon henkeä silloin kauan kauan aikaa sitten.
Hänen täytyisi saada kaksikko täältä pois. Vaikka Virgil ei olisi tahtonut olla Tohtorin ja tuon seuralaisen kanssa enää tekemisissä, olihan hän jo pelastanut nuo ja maksanut oman velkansa takaisin ajanherralle, ei enkeli pystyisi katsomaan kuinka muut kiviset lajikumppanit sinkauttaisivat nuo menneisyyteen. Näkymättömänä pimeydessä Virgil liikkuu takaisinpäin, ollen valmiina pelastamaan kaksikon heti, kun jompikumpi kääntäisi selkänsä hänelle. Se joku oli Tohtori. Virgilin kylmä käsi tarttuu Tohtorin ranteeseen niin, ettei tuo pystyisi kiskomaan itseään irti ja vetää pimeyden keskelle. Enkelin toinen käsi on edelleen silmien peittona kuin häpeillen, vaikkakaan pimeydessä ei näkynyt kuin harmahtavat ääriviivat siinä, missä Virgil seisoi. Näin tehdessään kivinen enkeli tajusi myös mitä hänen sisaruksensa tulisivat tekemään. Aikaa ei ollut paljoa jäljellä.
”Teidän täytyy paeta. Ette voi jäädä odottamaan sinisen puhelinkopin tuloa, tai muuten muut löytävät teidät. He käyttäisivät teitä ravintonaan.” Virgil puhuu nopealla ajatuspuheella Tohtorille, hänen täytyi saada asia selitettyä mahdollisimman selvästi ja nopeasti.
”Kutsu seuralaistasi. Vien teidät paikkaan, josta muut eivät löydä teitä.” Virgilillä oli jo mielessään eräs tietty aika ja paikka, jonka hän sitä paitsi oli kovin tahtonut näyttää Tohtorille jo heidän ensi tapaamisellaan. Tavallaan Virgil oli näyttänytkin sen, mutta ajatusmatka ei ollut sama kuin jääminen todelliseen aikaan. Sitä paitsi Virgil uskoi vakaasti toisen voimiin päästä turvapaikasta takaisin sinne, minne ikinä tahtoikaan mennä. Ainakin hän toivoi niin. Kivinen enkeli ei nimittäin ollut murhaaja ja jo kahden ihmisen aiheutettu kuolema oli tuolle liikaa eikä neljää enää kestettäisi. Virgil löysää otettaan Tohtorin ranteesta muttei irrota kokonaan, vaatien toista kutsumaan Sheilaa mutta päästämättä tuota karkuunkaan. Toisten täytyisi vain luottaa häneen tässä asiassa.
|
|
Fizdu
(Senior Member)
Posts: 451
|
Post by Fizdu on Apr 12, 2016 11:47:34 GMT
Lupaus kotiinpaluusta sai pienen, mutta väsyneen hymyn naisen huulille. Silmiin heräsi pieni tuike kiitollisuudesta, sillä rusettikaulaan saattoi vielä luottaa - tuon positiivisuus ei kulunut pois näiden epäonnistuneiden sattumien jälkeenkään. Hänkin oli luullut myönteisen elämänasenteensa olleen loppumaton luonnonvara, mutta kuten tilanne nyt osoitti, liiallinen käyttö sai senkin loppumaan väliaikaisesti. Hän kaipasi kipeästi lepoa ja tarvitsi aikaa itsensä hoitamiseen. Harmi vain että se sai luvan odottaa, sillä auttavan käden myötä nainen rohkaistui nostamaan katseensa maasta ja yrittämään jälleen. "Olet varmasti oikeassa", hän myönsi. "Kiitos." Hän kohotti kättään ja olisi tarttunut ojennettuun käteen, ellei joku muu olisi tarttunut hänen puolestaan. Sheila ehti nähdä kivisen käden ja kuulla Tohtorin hätääntyneen kysymyksen, ennen kuin molemmat hävisivät. Yhtäkkiä ei ollut mitään muuta kuin pimeys.
"Tohtori?!" Sheila huudahti pelästyneenä ja hyppäsi nopeasti pystyyn. Säikähdyksen tuoma andrealiini antoi hänelle taas virtaa, vaikka negatiiviset ajatukset saivat hänet vieläkin epäilemään itseään. Mikäli enkelit olivat ottaneet Tohtorin, pystyisikö hän tekemään tilanteelle mitään? Selviytyisikö hän ilman Tohtoria? Mitä ylipäätään oli tapahtunut? Enkeli oli kuitenkin antanut rusettikaulalle aikaa kysyä hänen nimeään, ennen kuin oli joko kaapannut tai tappanut Tohtorin. Joko se oli tahallista pelottelua ja leikkimistä hänen kanssaan, tai sitten enkeli oli tehnyt sen tarkoituksella. Ehkä epäröiden. Se sai hänet miettimään.
"Virgil?" Hän kysyi varovaisesti ja otti askelen sinne suuntaan, mihin Tohtori oli hävinnyt. Varmuuden vuoksi hän kuitenkin kääntyili ympäri turvatakseen selustansa. Hän ei tiennyt miltä suunnalta seuraava mahdollinen hyökkäys tulisi, joten oli parempi siirtää katsettaan vähän väliä. "Olitko se sinä? Onko Tohtori kanssasi?" Häntä pelotti ajatus siitä, että tämä olisi Virgilin tapa kostaa hänelle. Hän oli saanut enkelin pois tolaltaan... joten pelastiko enkeli nyt vanhan toverinsa ja jätti hänet lajitovereidensa syötäväksi? Oliko se hänen rangaistuksensa muutamasta ajattelemattomasta sanasta? Vai oliko enkeli hellentynyt ja halusi hetken yksityisen juttutuokion Tohtorin kanssa, ennen kuin palaisi hänenkin luoksensa? Toisaalta saattoi olla liian optimismista toivoa Virgilin olevan kyseessä. Toiset enkelit käyttäisivät takuulla Virgilin lähdön aiheuttaman tilaisuuden empimättä hyväksensä.
Hän jäi odottamaan vastausta villit ajatukset seuranaan. Nainen piti itsensä pienoisessa liikkeessä, asteli varovaisesti syvemmälle pimeyteen yrittäessään löytää seuralaisiaan.
|
|