Don't blink. Blink and you're dead.

[Heta]

// Dodiin, tässä tämä olisi... Pitkään ja hartaasti suunniteltu kolminpeli! Aluksi pelaamme Fizdun kanssa kahden, mutta hetken päästä mukaan hyppää myös Javert Virgilin kanssa. //

Oli kulunut jo jonkin aikaa siitä, kun Pondit olivat kuolleet. Ystävien menetys oli jättänyt Tohtoriin syvät arvet, jotka toisinaan tuntuivat vihlovan vielä edelleen. Paljon oli kuitenkin sattunut; Amyn ja Roryn kuoleman jälkeen ajanherra oli matkustanut pitkän aikaa yksin. Tuo oli jonkin aikaa vältellyt Maata, osittain tiedostamatta tätä itsekkään ja viimeisin kerta Maapallon nykyajassa olikin sijoittunut Englannin maalaismaisemiin, erääseen vanhaan kartanoon.
Tuolloin rusettikaula oli törmännyt eriskummalliseen patsaaseen, itkevään enkeliin, joka oli tietyllä tapaa jopa ehkä hieman laajentanut miehen näkökantaa noista demonisista patsaista. Virgil oli yksi poikkeus kivisessä säännössä ja täten ehkäpä universumin ainoa itkevä enkeli, joka oli todellakin herättänyt Tohtorissa luottamusta. Virgilin tapaaminen oli tosin ollut melko ironistakin; Tuolloin Pondien menetys oli ollut vasta erittäin tuore juttu, ja Virgil oli ollut ensimmäinen itkevä enkeli, johon tuo oli törmännyt sitten ystäviensä kuoleman.

Virgilin tapaamisen jälkeen Tohtori oli pyrkinyt olemaan pinnalla ja jatkamaan eteenpäin. Ajanherran suru oli kuitenkin ajanut tuon hetkeksi jopa lopettamaan elämäntyönsä - Maailman pelastamisen - sillä loppujenlopuksi rusettikaula oli ollut äärimmäisen katkera menetyksistään; Hän oli pelastanut universumin ties kuinka monta kertaa täysin ilmaiseksi ja vaatimatta mitään, mutta saamatta siltikään koskaan vastapalvelusta takaisin. Hän oli menettänyt monta itselleen rakasta henkilöä vuosien ja muotojensa mittaan ja Amy ja Rory olivatkin olleet viimeinen niitti hänen arkkuunsa. Lopulta hän oli kätkeytynyt masennuksissaan Viktoriaaniseen Lontooseen, toivoen vain katoavansa maailmasta kokonaan. Unohtaen koko julman universumin.

Toisin oli kuitenkin käynyt, sillä kuten aina, paistoi se aurinko välillä myös resupekankin risukasaan. Aurinko oli ilmestynyt Tohtorin elämään punaiseen, lyhyeeseen mekkoon sonnustautuneen naisen muodossa. Clara Oswald oli oli ilmestynyt ajanherran elämään oikeastaan vähän vahingossakin ja monien sattumien kautta. Ensimmäisen kerran dalekien turvapaikassa ja seuraavan kerran viktoriaanisessa Lontoossa. Siitä olikin alkanut maailman ääriin yltävä pikajuoksu, vain ainoana tarkoituksena löytää tuo ihmeellinen ja mahdoton tyttö uudelleen - ja tyttöhän oli löytynytkin. Lopulta Clara oli ajautunut Tohtorin matkakumppaniksi. Joka ainoa keskiviikko.

Tardis oli kuitenkin oikutellut. Aikakone oli ollut mustasukkainen uudesta naispuolisesta kumppanista ja kuten jokainen loukattu nainen, osoitti sininen poliisikoppikin mieltään. Se oli narissut ja kiukutellut silmin nähtävästi, jopa ehkä hieman omistajaltaan huomiota hakien. Tänään poliisikoppi oli kuitenkin ollut rauhallisempi kuin aikoihin. Tardis oli totellut, mutta jostain syystä Tohtorista tuntui, että se totteli siksi, koska Clara oli kaukana. Oli vasta perjantai ja menisi vielä useampi päivä ennen kuin Oswald astuisi jälleen aikakoneeseen.

Tällä hetkellä Tohtori oli majoittautunut Lontoon keskustaan. Viime reissullaan hän oli löytänyt pitkästä aikaa älyllistä hiekkaa ja tuo hiekka oli muistuttanut ajanherraa eräästä vanhasta ystävästä; Sheila Levettistä. Sheilaa ei kuitenkaan oltu nähnyt pitkiin aikoihin. Oli täytynyt kulua jo vuosia siitä, kun hän oli nähnyt tuon ystävällisen ja sympaattisen terapeutin viimeksi. Tänään hän oli päättänyt kuitenkin tulla takaisin Sheilan elämään.
Oikeastaan ajanherra oli hieman vakoillut Levettiä ja tuon lähimenneisyyden tapahtumia. Vaikka niin ei saisikaan tehdä, tiesi Tohtori siltikin tällä hetkellä tasan tarkkaan, missä Sheila liikkui - ihan konkreettisesti. Näin ollen Tardis oltiinkin parkkeerattu juuri tänä päivänä, juuri tällä hetkellä suoraan siihen polulle, jota terapeutti parasta aikaa, nykyhetkessään kulki. Kourallinen älyllistä hiekkaa odotti Tardisin konepaneelilla läpinäkyvässä purkissa ja Tohtori itse istui tyynen rauhallisesti aloillaan, ulko-oveen odottavasti tuijottaen ja tyytyväisesti, itsekseen virnistellen. Rannekelloa vilkaistiin malttamattomasti, mutta nopeasti tuo odottava katse nousi takaisin oven suuntaan.

Nyt täytyi vain odottaa.

[Fizdu]

Ilmat olivat jo pitkän aikaa olleet suosiolliset elämää janoaville seikkailijoille, ja se tarjosi tällekin ahkeralle terapeutille mahdollisuuden poistua kotoaan ja kuvitella kuin sitä ei olisi olemassakaan. Tohtorin viimeisen käynnin jälkeen, sen missä Annabel oli erehtynyt luulemaan rusettikaulaista miestä murtovarkaaksi, hän oli hyvin pian huomannut pitkien koti-iltojen ja seinäkellon lakkaamattoman tikityksen käyvän liikaa hänen hermoilleen. Se muistutti häntä ajan alituisesta liikkumisesta eteenpäin, oman ajan kulumisesta loppuun ja siitä, että jokainen sekunti saattaisi olla se ratkaiseva. Seuraava sekunti, tuo yksi pieni napsahdus minkä viisari tekisi pompahtaessaan millimetrin eteenpäin, saattaisi olla viimeinen hetki, jonka hän kuluttaisi tässä tutussa todellisuudessa. Tutussa turvallisuuden illuusiossa, jonka rikkoutumista hän oli jo pitkään odottanut. Hän muisti puheet slitheenistä, muisti puheet kyborgista ja tiesi, että lukuisat eri tahot tekivät tuhojaan maapallolla jokaisella hetkellä, mutta siltikään mitään ei ollut tapahtunut. Yksikään taho ei ollut näyttäytynyt julkisesti, ja mikä vielä kurjinta, Tohtorikin tuntui kadonneen omille teilleen. Miehestä ei kuulunut mitään, ja Sheila alkoi olla levoton. Hän oli luvannut Tohtorille ettei lähtisi tekemään mitään typerää ominpäin, mutta kärsivällisyys alkoi valua loppuun. Hän halusi toimia, halusi vaikuttaa, halusi auttaa. Hän pelkäsi erityisesti Annabelin puolesta, pelkäsi koko ihmiskunnan puolesta, eikä halunnut enää istua nurkassa ja seurata kaikkea vierestä. Itsepäisyys kasvoi hänessä päivä päivältä suuremmaksi, ja hän oli joutunut odottamaan aivan liian kauan.

Elämä oli jatkunut normaalia uraansa eteenpäin, aivan kuten hän oli Annabelinkin kanssa jutellut heivatessaan Tohtorin rikkomaa televisiota roskikseen. Hän ei ollut ostanut uutta televisiota, mutta oli omaksunut takaisin oman, arkisen roolinsa. Kävi töissä, huolehti vanhemmistaan, seurusteli naapureiden kanssa. Oli kuten kaikki muutkin normaalit ihmiset. Mutta koska yksinäistä kotiaikaa oli siltikin ollut liikaa, hän oli terästäytynyt ja buukannut jokaisen tyhjän välin vapaaehtoistoiminnalle. Koska hän ei voinut olla huolehtimassa maan turvallisuudesta tai universumin hyvinvoinnista, hän suuntasi pakkomieleensä jälleen ihmisiin. Hän auttoi kodittomia, vammaisia, orpoja lapsia, luonnonsuojelujärjestöjä. Moniin markkinoihin ja myyjäisiin hän leipoi useita pellillisiä pullaa ja leivonnaisia, ja koska kaikki eivät luonnollisestikaan hävinneet vieraiden suihin, Sheila ajautui syömään ylijäämiä itse. Tämä johti nopeasti muutaman lisäkilon kertymiseen, ja vaikka naista ei siltikään vielä voitu listata ylipainoisten piiriin, hän itse alkoi nähdä ylimääräistä läskiä ja pyöreyttä sielläkin, missä sitä välttämättä ei ollutkaan. Omakuva muuttui omissa silmissä sietämättömäksi, ja Sheila tunsi ajautuneensa ojasta allikkoon. Auttamalla muita hän oli taas onnistunut laiminlyömään itseään, ja se heikensi hänen itsetuntoaan. Elämän punainen lanka tuntui olevan taas jossain kadoksissa, juuri ja juuri sormien ulottumattomissa niin, ettei siitä saanut kunnolla kiinni. Hän oli tehokas, hyödyllinen ja paransi maailmaa, mutta silti hän ei kokenut olevansa tyytyväinen elämäänsä saati itseensä. Oliko tämä kaikki edelleenkin vain sitä, että häntä turhautti olla sidottuna maapalloon, ihmisten tekniikkaan ja toisille tehtyihin lupauksiin, joiden mukaan hän oli sanonut odottavansa?

Päätöksiin oltiin kuitenkin ryhdytty oman hyvinvoinnin suhteen. Hän teki jotain, mitä ei ollut pitkään aikaan tehnyt - osti itselleen uudet juoksukengät, ja lähti lenkille. Nytkin punatukkainen nainen hölkkäsi reipasta tahtia eteenpäin keskellä Lontoon keskustaa, mutta toisin kuin olisi voinut olettaa, hän ei suinkaan ollut iloinen panostuksestaan liikakilojensa pudottamiseksi, vaan oli huonolla tuulella ja kärttyinen. Hän oli juossut puolisen tuntia ja koko se aika oli ollut yhtä tuskaa, lihaskipuja ja puuskuttamista. Tämä oli kuin suoranainen helvetti maan päällä, varsinkin kun otti huomioon tuon taivaalta kiusoittelevasti paistavan auringon, ja Sheila oli lopussa. Hän oli hikinen, hiukset repsottivat jo tiukalle sidotusta ponnarista ja ryhtikin alkoi painua kumaraan. Todennäköisesti hän myös haisi, eikä ulkona tuullut tarpeeksi, jotta hän olisi säästynyt noloilta huomioilta joutuessaan mahdollisesti pysähtymään jotain tuttavaa jututtamaan.

Pinkit urheiluvaatteet olivat liimaantuneet hänen ihoonsa, ja nainen kulutti enemmän aikaa tuijottaen kenkiinsä kuin eteensä. Se hidasti vauhtia, mutta oli sentään lohduttavaa nähdä, kuinka maa vieri jalkojen alla eteenpäin. Ainakin hän tiesi liikkuvansa, vaikka tuntui että jalat olivat jo unessa ja vain kuvittelivat ottavansa askelia. Askeleet tosin alkoivat jo näin pitkän lenkin jälkeen kuulostaa juuri siltä, mitä hän oli alun perin paennukin - kellon viisareilta. Tik tak, tik tak, tap tap, odota Sheila, odota, ole kärsivällinen....

Asfaltti katosi yllättäen. Se ei ollut enää harmaa ja kivinen, vaan vaihtui enemmänkin sinertävään metalliin, ja jostain siihen ilmestyi kynnys. Siinä oli Sheilan odottama todellisuuden rikkoutuminen, mutta sen sijaan että hän olisi sulavasi hypännyt sisään sen syövereihin, hän törmäsi siihen päistikkaa. Tai tarkemmin sanottuna kaatui - nainen kompastui kynnykseen hämmentyneesti kiljahtaen ja kaatui naama edellä lattialle. Se jos jokin oli varmaan yksi niistä näyttävistä sisääntuloista, joita muualla niin paljon kehuttiin.

Sheila teki jotain mikä ei kuulunut mihinkään muuhun kuin häneen ärtyneeseen ja turhautuneen persoonansa, ja kiroili hiljaa itsekseen. Harmistuneena hän mutisi tappavansa kelvottomat jalkansa ja piteli polveaan, jonka hän oli kolauttanut kaatuessaan, ja joka nyt särki ikävästi. Päävammoilta hän sentään säästyi, vaikka katsettaan nostaessa hän olisi voinut melkein vannoa, että myös pääkoppakin olisi saanut osansa.

"Voi ei, ei nyt", Sheila huokaisi tunnistaessaan Tardiksen. "Sanokaa että löin pääni ja makaan sairaalassa koomassa ja vain kuvittelen." Tunteet olivat ristiriitaiset. Tätähän hän oli odottanut, Tohtorin paluuta ja asioiden tapahtumista, ja huojennus ja ilo pyyhkäisivät kyllä hänen ylitseen, mutta känkkäränkkäpuolellakin oli sanottavaa. Pitäisikö hänen tosiaankin lähteä seikkailemaan juuri nyt? Tämän näköisenä, kun hän näytti ja haisi aivan sillan alta heränneeltä peikolta? Ja tässä kunnossa, kun tuntui, että pikkurillinkin nostaminen saattoi viedä liikaa voimia?
Tohtori havaittiin pian istumasta syvemmältä Tardiksen uumenista. "Tai lohduta edes että kuolin, ja sinä tulit kuljettamaan minut pyhällä koneellasi taivaaseen. En ole oikeasti varma, olenko enää hengissä. Tuntuu kuin keuhkoni eivät vastaanottaisi happea ollenkaan."

Hänen hengityksensä tosiaankin huohotti vakavasti, ja puhekin oli katkonaista ja puuskuttavaa. Sheila keskittyi tasaamaan sitä hetken - tai oikeastaan huomio oli enemmänkin hengissä pysyttelemisessä - ja jaksoi vasta sitten huomioida Tohtorin ja iloita tämän näkemisestä. "Hei", hän tervehti ja venytti hieman epäonnistuneen hymyn huulilleen. Onneksi hän ei tiennyt, kuinka kauan aikaa Tohtorin aikajanalla oli kulunut siitä, kun he olivat viimeksi nähneet. Se olisi voinut kutitella hänen ärtymyshermojaan liikaa tässä tilanteessa. Hänellä tapahtuneesta kun oli vain kolmisen kuukautta.

"Kiva nähdä", oli seuraavat kaksi sanaa. "Mitä kuuluu? Mukavaa, että olet edelleen hengissä."

Mieli teki heti udella Tohtorin viimepäivistä, siitä, oliko toinen saanut mitään selville ja erityisesti sitä minkä vuoksi mies nyt tuli hänen luoksensa, mutta toisaalta hän oletti rusettikaulan kertovan ne itsekin, eikä puhuminen ollut nyt kovin mukavaa. Ehkä toinen oli hoitanut sliheenit pois maailmankartalta ja tuli nyt saattamaan häntä kyborgin luo. Vai sliheenienkö kanssa oli ongelmia? Vai joko miehellä oli jotain täysin uutta mielessään?
Väsymykseltään nainen ei jaksanut vielä nousta. Niimpä hän viittoi vain laiskasti Tohtorin suuntaan. "Jos haluat väännellä noita nappuloita ja viedä meidät jonnekin, niin ole hyvä. Minun täytyy hengitellä vielä hetki."

[Heta]

Tohtori seurasi rannekellonsa sekuntiviisaria. Mikäli hän oli oikeassa, tulisi Sheila olemaan tuossa tuokiossa Tardisin edessä. Juuri oikealla hetkellä, kun ajanherra arveli terapeutin astuvan aikakoneensa ovista sisään, napsautti rusettikaulainen mies sormiaan. Ovet aukenivat ja sisään kirjaimellisesti rämähti Sheila Levett. Tohtori kohotti kiinnostuneena hieman kulmiaan terapeutin kompuroidessa jalkojensa kanssa ja seurasi katse tiiviisti naisessa tuon matkaa ylös. Mitä ilmeisemmin ajoitus ei ollutkaan aivan niin täydellinen kuin hullu mies koppinsa kanssa oli aluksi ajatellut.
"Olen pahoillani Sheila, mutta et ole sairaalassa saatika kuollut. Mutta kyllä - Kiidätän sinut pyhällä koneellani kohti seikkailuja!", rusettimies pyörähti vikkelästi takaisin jaloilleen ja marssi takaisin Tardisin konsolin ääreen. "...vaikkakin hieman myöhässä", loppuosa jupistiin lähinnä itsekseen. Tarkkaan ottaen mies ei ollut varma, mihin kohtaa Sheilan aikajanaa hän oli aikakoneensa parkeeranut. Sitä ei kuitenkaan nyt kerennyt miettimään terapeutin ennakoidessa tulevaa. Nainen kehoitti häntä käynnistämään Tardisin - ja sehän passasi Tohtorille paremmin kuin hyvin. Nopealla kiepautuksella rusettikaulainen ajanherra avasi rakkaan Tardisinsa jarrut ja niin sininen poliisikoppi lähti liikkeeseen, jättäen jälleen Lontoon taakseen.

Varsinaista matkakohdetta ei kuitenkaan oltu vielä asennettu, vaan Tardis jäi leijumaan lähinnä määrittelemättömään paikkaan kaukaiseen avaruuteen. Näytti nimittäin siltä, että punapää tarvitsisi vielä hetken hengähdystauon ennen seikkailuja - Ja sitä paitsi, Tohtorihan ei ollut pitänyt vielä puhettaan älyllisestä hiekasta. Purkki napattiinkin hyppysiin ja se tuotiin paremmin näkyville, miehen jäädessä itse nojailemaan sen kantta vasten kyynärvarrellaan.
"Tiedätkö mitä tämän on?”, purkkia osoitettiin sormella ja Sheilaan vilkaisiin innostuneena. ”Yhden pisteen vihje; Yhdistä äly plus hiekka. Älyhiekkaa. Älyllistä hiekkaa, Sheila! Älyllinen hiekka on siistiä. Hienojakoisia mineraaleja, yhdistettynä pieneen määrään kvartsia ja taivaankappaleiden jyviä. Oikeastaan teoriassa purkitettua astronomiaa. Puhuimme tästä viimeksi aavikolla, mutta älä arvioi sitä. Tämä on ehkäpä universumin upein asia!”, sanojensa päätteeksi mies pyörähti ympäri ja lähti kaahottamaan sen jälkeen toiseen suuntaan. Ajanherra kyykistyi erään arkun luokse ja heitti sieltä Sheilalle uudet vaatteet hikisen juoksuasun tilalle.
”Pue nämä. Näytät kauhealta! Et kai ole juossut sontaralaisia pakoon, hmh? Haju ei kylläkään heitä pidätä, vaan mitä luultavammin lähinnä innostaa. He pitävät saalistamisesta”, lisättiin vielä perään ilme tyynenä. Oikeastaan näytti melkeinpä siltä, että Tohtori itse uskoi enemmänkin omaan teoriaansa sontaralaisista kuin Sheilan lenkkeilyn mahdollisuuteen.

Nyt kun Tohtori katsoi Sheilaa hieman tarkemmin, huomasi ajanherra ettei toinen ollut vanhentunut juurikaan. Se ei käynyt järkeen, sillä Tohtorin näkökulmasta katsottuna viime tapaamisesta oli kulunut vuosia. Hienoinen epäilys siitä, että mies olikin saapunut vahingossa väärään kohtaan Sheilan aikajanalla käväisi rusettikaulan mielessä. Se ei oikeastaan olisi edes mitään uutta, sillä loppujenlopuksi eri aikajanojen sekoittumista tapahtui universumissa yhtenään. Erityisesti Tohtorille.
"En ole oikein varma, mutta kuinka paljon viime tapaamisesta on?", kulmia hieman kurtistettiin, sanoissa lievä kokeileva sävy. Oli asia niin tai näin, tuli tilanteen oikea laita siltikin varmistaa.

[Fizdu]

Tardiksen tuttu humina täytti terapeutin korvat ja auttoi häntä pääsemään yli hengästymisestään. Oli kuin aikakone olisi auttanut häntä skippaamaan muutaman kuolemaa tihkuvan sekuntin eteenpäin, sillä keuhkot lopettivat valittamisensa normaalia nopeammin. Sen saattoi toisaalta laskea myös kunnon kohoamisen piikkiin, mutta Sheila oli varma onnen osuudesta tässä asiassa. Tohtori ja Tardis olivat saapuneet, mikä tarkoitti väistämättä onnen kääntymistä hänen elämässään. Hyvästi pullat, leivonnaiset ja lisäkilot. Tervetuloa seikkailut!

Vihdoin nainen pystyi vääntämään itsensä pystyyn olon tuntuessa paremmalta. Tohtori alkoi osoitella yksinäistä lasipurkkia ja kysyi, tiesikö hän mitään sen sisällöstä. Sheila ei ollut aivan varma oliko vieläkään tarpeeksi hyvällä tuulella kyetäkseen osallistumaan arvuutteluihin, mutta onneksi hänen ei tarvinnutkaan. Tohtori pilkkoi arvoituksen pienempiin paloihin ja kertoi vastauksen pian itsestäänkin - älyhiekkaa! Hän muisti heidän edellisen, varsin hiekkaisen seikkailunsa, ja oli erittäin samaa mieltä siitä, että älyhiekka todennäköisesti oli yksi upeimmista asioista maailmassa, muttei ollut siltikään tietoinen, miksi Tohtori halusi näyttää sen hänelle juuri nyt. Liittyikö se asioihin jotenkin? Auttaisiko älyhiekka heitä jollain tavalla?

Lontoolainen ei saanut tilaisuutta kysyä, sillä rusettikaula alkoi seuraavaksi kommentoida hänen ulkonäköään. Sanat eivät kohentaneet hänen itsetuntoaan saati mielialaansa, ja ne herättivätkin hieman pahantuulisen mulkaisun sanojaa kohden. "Kyllä, sontaralaisia hyvinkin", Sheila tokaisi kuivasti, mutta kiitti vaatteista. Tohtorilta ei kenties löytynyt tilannetajua tiettyjen asioiden sanomatta jättämiseen, mutta laina-vaatteiden tarjoaminen oli kaunis ele. Vaikka vaatteet eivät välttämättä olisikaan täydellisesti hänen tyyliään tai kokoaan, oli nainen tyytyväinen voidessaan vaihtaa hiestä märät vaatteensa pois. Vielä kun pääsisi suihkuun, jotta ei tarvitsisi haistakaan. Avaruuden läpi matkatessaan he voisivat hyvinkin herättää peräänsä kasan sontaralaisia, jos niillä olisi tarpeeksi tarkka hajuaisti haistaakseen hänet tardiksen ulkokuoren takaa.

Sheila epäröi. Kaiken koetunkaan jälkeen hän ei kokenut Tohtoria niin luontevaksi seuraksi, että olisi kyennyt vaihtamaan vaatteita tämän seurassa. Hän ei tehnyt sitä ylipäätään miesten seurassa, ja nyt hän häpesi lisäkilojaankin. Luojan kiitos Tohtori ei sentään ollut huomauttanut niistä.
Ajanherralta pukkasi taas lisää kysymyksiä, ennen kuin hän sai omaa suutaan auki. Miehen kulmat olivat vetäytyneet lievään kurttuun, ja niin vetäytyivät naisenkin. Kysymys oli outo. Kuinka niin, kuinka kauan aikaa heidän viime tapaamisestaan oli? Tilanne herätti tyytymättömyyttä ja levottomuutta terapeutin sisällä. Kaikki ei voinut olla hyvin, jos toisen täytyi kysyä tuota. "Aika tasan kolme kuukautta", Sheila vastasi epäröiden, lausuen sanat hitaasti ja pitkittäen. Hän ei ollut varma mihin tämä johti. "Lähdit kuin pää kolmantena jalkana minun ja Annabelin luota. Yritit jäljittää sitä slitheeniä. Kai muistat sen?" Nyt Tohtoriin suunnattiin taas lievästi syyttävä katse. "Älä sano, että olet vain hortoillut ympäriinsä kuin joku pikkupoika ja unohtanut asian!"

Sekö jos jokin olisi kimpaannuttanut tämän punatukkaisen ihmisen. Moinen olisi ollut vakavanlaatuista vastuuttomuutta Tohtorin puolelta. Olihan kyseessä sentään ihmishenkiä! Mutta Sheila tiedosti myös, että aikamatkustus oli haasteellista, ja tässä saattoi olla paljon monimutkaisempiakin asioita asian takana. Syyttely oli siis turhaa, ainakin toistaiseksi. Niimpä hän kohotti käsissään olevaa vaatekasaa ja nyökkäsi peremmälle päin. "Käyn vaihtamassa nämä tuolla."

Määrätietoiset, aavistuksen kimpaantuneet askeleet johdattivat naisen suljetun oven taa. Toiselta puolelta paljastui Tohtorin valtava vaatevarasto, ja se jos jokin sai Sheilan unohtamaan huonon tuulensa. Mielen täytti pelkkä ihmetys, sillä vaatehuonehan oli valtava! Se oli suorastaan jokaisen naisen unelmien täyttymys. Maassa siitä pulitettaisiin miljoonia. Miehet saisivat olla tyytyväisiä vaimojensa lopetettua valituksensa, sillä näin isosta varastosta oli mahdotonta olla löytämättä jotain päällepantavaa.

Sheila tyytyi vaihtamaan ne vaatteet mitkä Tohtori oli antanutkin, muttei voinut estää itseään jäämästä tutkimaan paikkoja hieman pidemmäksi aikaa. Täällä oli vaatteita niin monelta aikakaudelta, että tuntui kuin olisi matkustanut ajassa pelkästään kävellessään niiden läpi. Sheila otti vapauden napata yhden vapaana roikkuvista ruseteista mukaansa - he voisivat kerrankin näyttää työparilta. Rusettitiimi pelastamassa maailmaa.

Niimpä terapeutti palasi takaisin Tohtorin luo huomattavasti säyseämpänä kuin lähtiessään. Hiukset olivat vieläkin kaameassa kunnossa, mutta se oltiin melkein jo unohdettu. "Lainasin yhtä - se oli liian söpö ohitettavaksi", todettiin rusettiin liittyen. Pieni hymy väläytettiin ennen kuin käytiin asiaan. Oli aika käyttäytyä kuin kiltti terapeutti eikä känkkäränkän naisen tavoin. "No, minne Tardis on matkalla? Ja mitä tuon hiekan kanssa? Saanko kokeilla sitä?"

[Heta]

Kolme kuukautta?! Selvä, hän oli tasan tarkkaan eksynyt täysin väärään kohtaan Sheilan aikajanalla. Siitä ei ollut epäilystäkään, sillä Tohtorista itsestään tuntui, että todellisuudessa viime tapaamisesta oli enemminkin kolme vuotta. Tohtori ei sanonut aluksi mitään, vaan miehen naama venähti hieman hassuksi. Virheliike kuitenkin korjattiin ja mies käänsi selkänsä naiselle, raapien hajamielisesti leukaansa. Tietenkin hän muisti Slitheenit ja viime tapaamisen Sheilan ja Annabelin kanssa. Uhka oltiin kuitenkin Tohtorin näkökannasta katsottuna hoideltu jo aika päiviä sitten. Sheilan aikajanalla asia oli taas vielä tuoreimmillaan.
"Kolme kuukautta. Eh, selvä. Hienoa", todettiin kiireen vilkkaan mutisten, samalla kun mies keskittyi lähinnä aikakoneensa nappien paineluun. Se oli oikeastaan lähinnä vain turhaa toimintaa jolla pyrittiin peittämään oma hämmentyneisyys.

Miksi rusettikaulainen alien oli kuitenkin päättänyt palata Sheilan luokse takaisin juuri nyt? Tohtori oli oikeastaan törmännyt sattumalta älyhiekkaan ja muisto aavikkoseikkailusta sekä pelastetuista tähdistä oli saanut miehen potemaan jälleen huonoa omatuntoa. Vaikka hän olikin pelastanut Maailman jälleen kerran Slitheenien kynsistä, ei hän ollut koskaan ottanut Sheilaan uudestaan yhteyttä. Edes ilmoittaakseen mitään. Viime kerralla he olivat jopa sopineet tapaamisesta Kahler-Tekin kanssa, mutta Tohtori oli jälleen kerran paennut omiin seikkailuihinsa. Hän oli jälleen kerran toiminut itsekkäästi. Ja siitä mieli soimasi miestä jälleen. Anteeksi oli kuitenkin vaikeaa pyytää sillä rusettikaula uskoi parhaiten tekemisen voimaan; uusi seikkailu voisi olla korvike, sanaton anteeksipyyntö kaikelle vääryydelle, vaikka Sheila ei Tohtorin vuosien katoamisesta vielä mitään tiennytkään. Se kuitenkin häiritsi ajanherraa itseään.
Sheila ilmoitti lähtevänsä vaihtamaan vaatteet. Se sopi Tohtorille paremmin kuin hyvin, sillä näin ollen hänen ei tarvinnut kohdata keskustelua, jossa Sheila ryhtyisikin epäilemään jotain. Totuus ajan todellisesta kulusta olisi varmastikin suututtanut jopa terapeutin. Sellainen olisi suututtanut kenet tahansa.

Punahiuksisen kadottua näkyvistä, rusettipoika käänsi huomionsa takaisin Tardisiin. Vaikka ajassa matkaaminen olikin usein perin monimutkaista, oli toisen aikajanan väärään kohtaan eksyminen silti epätavallista kömpelyyttä jopa häneltä. Tardisin konepaneelin metallista pintaa pyyhkäistiin mietteliäänä. Oliko väärään kohtaan sijoittuminen vain poliisikopin mustasukkaista kiukuttelua? Clara oli aiheuttanut Tardisissa jo tarpeeksi hämminkiä. Miksi poliisikoppi olisi yhtäkkiä päättänyt olla jopa Sheilaakin vastaan? Terapeuttihan oli ollut kyydissä aikaisemminkin. Se tuntui luonnottomalta.

Tohtorin mietteet katkaistiin Sheilan palatessa takaisin. Mies nosti katseensa vastapuoleen toisen sanojen myötä. Nainen oli napannut kaulaansa rusetin. Teko oli itsessään varsin suloinen, mutta Sheilan valitsema rusetti aiheutti ruskeahiuksiselle paljon muistoja; Se oli sama rusetti, joka oli ollut Tohtorilla Amyn ja Roryn aikaan. Claran astuessa kuvioihin, mies oli kuitenkin vaihtanut rusetin toiseen. Ehkä tehdäkseen Oswaldiin vaikutuksen, mutta ennen kaikkea merkiksi itselleen uudesta aikakaudesta. Uudesta alusta.
Sheilan kaulassa roikkuvaa rusettia vilkaistiinkin siis tavallista pidempään. Todellisuudessa Tohtorin olisi tehnyt mieli ehdottaa rusetin poisottoa, sillä se edusti liikaa kaikkea kipeää, mutta loppujenlopuksi mies päätti antaa asian olla. Menneet olivat menneitä ja todellisuus oli tässä ja nyt. Alien siis loihtikin kasvoilleen jälleen vekkulimaisen hymynsä ja suoristi oman rusettinsa merkiksi hyväksymisestä. He olivat nyt tiimi. Rusettitiimi.

Terapeutin seuraavien kysymyksien myötä, Tohtori käänsi katseensa paneeliin, käynnistäen aikakoneensa. Oli aika suunnata kohti uusia seikkailuja.
"Et vielä. Haluan näyttää sinulle kuinka hiekka ylipäätään toimii. Olemme matkalla hiekan alkulähteille. AkkeiHuskouj nimiselle planeetalle, kahden galaksin liittymäkohtaan. Paikassa on alkamassa asteroidisade, joka tapahtuu siellä vain kerran tuhannessa vuodessa. Se saa älyllisen hiekan kimaltelemaan. Aivan samalla tavoin, kuin aavikon tähdetkin", tässä kohtaa ajanherra vilkaisi ensin Sheilaan ja sitten rannekelloaan, "Alamme olla vain myöhässä. Joudumme koukkaamaan parin mutkan takaa, jotta pääsemme hyppäämään oikealla taajuudelle. Pidä siis kiinni!", ja niin Tardisin erästä vipua vääntäen aikakone singahti liikkeelle.

Vaan olisipa Tohtori kuunnellut Tardistaan hitusen tarkemmin. Poliisikoppi vihoitteli edelleen Clarasta ja nyt kun paikan päälle pöllähti vieläpä toinen nainen, oli se viimeinen niitti herkän koneiston mielelle. Sheilan aikajanaan väärään kohtaan saapuminen oli ollut jo selvä varoitus - niin sanottua tyyntä myrskyn edellä - jota ajanherra ei kuitenkaan ollut ottanut kuuleviin korviinsa. Tardis siis todentotta päätti heittää kaksikon suuremman mutkan takaa, sillä yllättäen aikamasiina nytkähtikin rajusti sivuttain mielenosoituksellisesti. Yllättävä liikevoima sai myös Tohtorin heilahtamaan, mutta viime tingassa mies nappasi kiinni ylimääräisestä Tardisin kahvasta. Sitten alkoikin suurempi pyöritys, Tardisin alkaessa heittelehtimään itseään vimmatusti.
"Tardis on jostain vihainen. Koko kone käyttäytyy kuin villivarsa!”, mies toi ajatuksensa ääneen, alkaen painelemaan konsolin nappeja rauhoitellakseen hurjistuneen aikakoneen, ”Minun tulee neutralisoida sen itseohjaus. Niin sanotusti siirtää se manuaaliin.”

Manuaaliin siirto ei kuitenkaan käynyt Tardikselle. Kone heilautti itsensä uudemman kerran sivuttain. Se oli yllättävä siirto, jonka voimasta myös Tohtorin ote kirposi. Mies lennähti rajusti metallikaidetta päin selällään. Se ei kuitenkaan laannuttanut ajanherraakaan. Mies ryömähti uudestaan konepaneelin kimppuun, alkaen vääntämään sen jarruvipua ylöspäin. Aikakone laittoi kuitenkin hanttiin.
”Tardis ei ole koskaan aikaisemmin ollut näin vihainen. Se ei ole koskaan käyttäytynyt näin. Joudumme tekemään pakkolaskun lähimmälle planeetalle”, rusettikaula aprikoi vinhaan vauhtiin ääneen, vilkaisten nopeasti Sheilaan. Jarruvipu väännettiin lopulta väkivalloin ylös, Tardisin heittäessä itsensä kohti satunnaista planeettaa.

[Fizdu]

Tohtorin puhe älyhiekasta ja sen kimalluksesta sai terapeutin hymyilemään. "Oletko käynyt katsomassa niitä tähtiä? Voivatko ne hyvin?" Aavikolta pelastetut tähdet olivat muodostuneet hyvin tärkeäksi symboliksi Sheilan elämässä. Ne kuvastivat hänelle kaikkea sitä toivoa mitä maailma saattoi lapsilleen antaa, ja hän muisteli niitä joka ilta vilkaistessaan ulos huuruisesta ikkunastaan. Mikäli hänelle se toive suotaisiin, hän näkisi ne mielellään vielä uudestaan. Vieläkö ne riemuitsisivat yhtä palavasti kuin silloin, kun pääsivät vapauteen?

Nyt tähtiä ajatellessaan Sheila tajusi viimeinkin, kuinka kauas niiden säteilemästä ilosta ja hyvyydestä olikaan ajautunut. Vaikka hän oli kolmen kuukauden aikana auttanut satoja ihmisiä, hän oli tehnyt sen täysin itsekkäistä syistä, ja vielä sen jälkeen alentunut rähisemään tutuilleen. Tohtori ei ollut ainut, jolle hän oli syytänyt valituksiaan ja syytöksiään - hän oli jo pidemmän aikaa purkanut turhautumistaan ympärilleen erilaisin pienin keinoin. Hän suorastaan säteili negatiivista energiaa, mutta oli tehnyt sen salakavalasti entistä hyvinvoivaa ja pirteää ihmistä näytellen. Se oli aikamoinen harppaus väärään suuntaan hänen elämässään, ja syyllisyys iski vasten hänen kasvojaan. Hymy kuoli terapeutin kasvoilta ja syyllisyydessä velloessaan tuo unhoitti kuunnella Tohtoria, joka ilmoitti heidän olevan myöhässä. Vasta kehoitus pitää kiinni ja Tardiksen yllättävä keinahdus sivuttain sai naisen havahtumaan ajatuksistaan. Jokin ei selkeästi ollut kohdillaan!

"Vihainen?" Sheila kiljahti hämmentyneenä tarrattuaan ensin epätoivoisesti konsolin reunoista. Ote ei ollut maailman paras ja heilahdus saikin naisen vajoamaan polvilleen, mutta sentään vältyttiin lentämästä toiselle puolelle huonetta. Toinen heilahdus tuntui vielä rajummalta, mutta sitä ennen ehdittiin korjaamaan otetta. "Miksi se olisi vihainen?" Hän ei ollut edes tiedostanut Tardisin olevan elävä olento. Nyt kun se oli, vihoitteliko se hänelle? Vihoitteleva käytös oli mitä ilmeisimmin alkanut sen jälkeen, kun hän astui kyytiin. Oliko Tardis loukkaantunut hänen epäkunnioittavasta saapumisestaan?

Huolestuneena terapeutti puri huultaan. Syyllisyys kiusasi nyt entistä lujempaa, ja epätoivoissaan hän odotti laskeutumisen olevan ohi. Kenties, kun Tohtori olisi saanut Tardiksen rauhoittumaan, he voisivat koittaa neuvotella sovintoa. Mikäli koneen kanssa saattoi ylipäätään neuvotella?
Maan pinta tavoitettiin lopulta kovaa jysähtäen. Jysähdys sai Sheilan puremaan kieleensä, ja karvas maku suussaan hän myönsi tämän selkeästi olevan kaikkein rajuin matkansa Tardiksen kyydissä. Se oli saanut hänet muistamaan, miksei hän koskaan ollut välittänyt tivolilaitteista. Tohtoriin luotiin huolestunut ilme. "Pitäisikö minun pyytää siltä anteeksi?" kysyttiin pahoittelevaan äänensävyyn. "Loukkasinko minä sitä?"

Pikainen vilkaisu lattialle näytti älyhiekkaa sisältäneen purkin pirstoutuneen metakassa, ja nyt hiekkaa oli ympäri lattiaa. "Anna, kun edes siivoan", nainen tokaisi heti perään, odottamatta vastausta hetkeä kauempaa. "Jos se - tai siis hän - suuttui minun takiani, voin edes korjata aiheuttamani sotkun. Ehkei se korjaa kaikkea, mutta haluan osoittaa käyttäytyväni jatkossa kunnolla. Vilkaisen, joskos ulkona olisi jotain, mihin voisin korjata hiekat talteen."

Antamatta Tohtorin estellä itseään Sheila käveli ovelle. Saattoi olla, että Tohtorilla olisi Tardiksen uumenissa toinenkin purkki kyseiseen tarkoitukseen, mutta Sheila halusi olla omatoiminen ja ratkaista ongelman itse. Hän ei halunnut ärsyttää Tardista enää enempää olemalla avuton tai seisomalla hiljaa nurkassa. Hän halusi auttaa.

Niimpä ovi vedettiin varovasti auki, juuri sen verran että siitä näki ulos. Hän oli sentään oppinut olemaan varovainen uusille planeetoille astuttaessa. Mutta nyt ei näkynyt mitään vaarallista saati uhkaavaa, joten ovea avattiin suuremmaksi. "Oih, katso!" Oli naisen ensimmäiset ihastuneet sanat. Hän käveli pidemmälle ulos katsellessaan laumaa enkelipatsaita, jotka oltiin sommiteltu kauniiksi ryppääksi heidän laskeutumispaikkansa ympärille. Oli käynyt tuuri, etteivät he olleet murskanneet yhtään niistä! Niiden kaivertajan täytyi olla taitava, sillä jokainen patsas näytti realistiselta ja melkein elävän tuntuiselta. "Kuinka kauniita patsaita! Mutta surullisia. Emmehän vain laskeutuneet hautausmaalle, kun kaikki näyttävät itkevän kädet silmillään.... Vihaisin ajatusta, että olisimme häpäisseet jonkun haudan."

[Heta]

"Meillä on ollut omat ongelmamme", Tohtori huudahti terapeutille takaisin, naisen ihmetellessä Tardisin vihaisuutta. Mies puhui lähestulkoon aikakoneestaan kuin aviopuolisostaan, joka Tardis melkeinpä ajanherralle olikin, "...lisäksi hän on nainen!"

Hätälaskeutuminen oli ehkäpä yksi Tardisin kivikkoisimmista matkoista. Jopa aikamatkustukseen tottunut Tohtori joutui tekemään kaikkensa pysyäkseen jaloillaan. Nyt täytyi vain pitää erittäin lujaa kiinni ja vain yksinkertaisesti toivoa parasta. Tardisin ohjauksen yhteydessä rusettikaula ei kerennyt vilkaisemaan minne päin he olivat laskeutumassa. Nyt jos milloinkaan mentiin riskillä.

Laskeutumisen jälkeen meno rauhoittui. Tardisin asetuttua aloilleen, mies hengähti syvään, sulkien silmänsä. Adrenaliini vilisi vielä hetken kehossa, mutta lopulta katse nostettiin takaisin ylös. Konepaneelia kosketettiin. "Anna anteeksi, kulta", mies kuiskasi aikakoneelleen, silittäen tuon pintaa sormellaan anteeksipyytävästi. Tohtori poti lievää syylisyyttä väkivalloin väännetystä jarruvivusta, mutta toisaalta hänellä ei ollut vaihtoehtojakaan. Kiukustunutta konetta ei rauhoiteltu puheellakaan.

Alien siirsi katseensa lopulta Sheilaan, tuon ehdottaessa anteeksipyyntöä. "On ehkä parempi, että sen olla rauhassa", ajanherra kiirehti sanomaan, katse terapeutissa epätoivoisena. Mikäli Sheila olisi vieläpä alkanut puhumaan poliisikopille, olisi riskinä ollut Tardisin uusi raivokohtaus.
Sen sijaan ehdotus siivoamisesta ei ollut pahitteeksi. Tohtori vilkaisi pirskoutunutta purkkia ehkä hieman myrtyneenä, sillä hiekan kerääminen oli ollut haasteellista. Älyllinen hiekka ei ollut pitänyt purkkiin joutumisesta ja nyt kun jyvät olivat viimein vapaana, alkoivat nuo liikehtimään. Ne leijailivat hetken aikakoneen sisällä, haihtuen sitten lopulta kokonaan pois. Kenties ne jatkoivat matkaansa jonnekin muualle. Ehkäpä juuri kahden galaksin liittymäkohtaan.

Sheila avasi ensimmäisenä ulko-oven ja astui aikakoneesta pois. Tohtori seurasi terapeutin esimerkkiä, kurkistaen itsekin uteliaana ulos. Se oli kuitenkin virheliike, sillä Tardis pukkasi omistajansa itsestään kokonaan pellolle ja haihtui hiekanjyvien lailla pois paikalta. Rusettikaula lensi etukenossa Sheilan viereen, mutta Tardisin poistumista ei keretty murehtimaan, Tohtorin katseen osuessa johonkin liian tuttuun. Patsaita. Enkelipatsaita. Itkeviä enkeleitä.

Tohtorin naama valahti kalpeaksi ja tämä nappasi Shailan kädestä kiinni, vetäen naisen selkänsä taakse parempaan suojaan. Katse pidettiin herkeämättä vaanivissa patsaissa, hengityksen muuttuessa lähestulkoon pintapuoliseksi. Äänimeisseli kaivettiin esille, sen osoittaessa valoaan patsaisiin varoituksena.
"Sheila, tee mitä hyvänsä, mutta älä räpäytä silmiäsi. Älä ollenkaan räpäytä silmiäsi, sillä se voi koitua viimeiseksi teoksesi tässä maailmassa... Nuo eivät ole tavallisia patsaita. Ne ovat itkeviä enkeleitä", tällä hetkellä jopa Tohtorin äänensävystä paistoi selvä järkyttyneisyys. Patsaiden tapaaminen aiheutti jälleen mielen vanhojen haavojen repeämisen, sillä hetki muistutti liikaa Manhattanin tapahtumia. Menettäisikö hän tällä kertaa enkeleille jopa Sheilankin?!

"Voi Sheila, meidän ei olisi pitänyt koskaan tulla tänne. Olen niin pahoillani. Olen erittäin, erittäin pahoillani", Tohtori murehti ääneen. Hän ei ollut lainkaan varma, kykenisikö tilanteesta ylipäätään säilymään hengissä. Tardis oli lähtenyt omille teilleen. Juuri pahimmassa mahdollisessa hetkessä.

[Fizdu]

Hiekka katosi vasta naisen käännettyä selkänsä. Se oli kenties hyvä, sillä jos Sheila olisi tiennyt tämän auttamisyrityksen menneen hukkaan, hän olisi tuntenut itsensä täysin hyödyttömäksi. Nyt hänelle jäi sentään illuusio hyvin toimineesta suunnitelmasta, joka vain kaatui olosuhteiden radikaaliin muutokseen. Vaikka hiekka olikin karannut salakavalasti hänen selkänsä takaa, Tardiksen poistumista oli vaikeampaa jättää huomiotta.

Se kävi nopeasti ja sitä oli vaikea käsittää. Oli kuin kone olisi suorastaan potkaissut Tohtorin ulos sisuksistaan, sillä mies kompuroi hänen viereensä niin vauhdilla ja yllättäen, että se oli epätyypillistä jopa tuolle ylienergiselle alienille . Pakeneva poliisikoppi jätti jälkeensä kireän ja painostavan ilmapiirin, ja Sheilalla oli tunne, ettei tuo tulisi aivan heti takaisin. Vehje selvästi mökötti, ja naispuolisena sen viha kestäisi todennäköisesti suorastaan ikuisuuden, mikäli laantuisi koskaan. Naisista oli helppo saada ikuisia vihollisia, eikä tässä tilanteessa ollut edes tarjota suklaalevyä rauhan merkiksi. Mitä jos hän jäisikin ikuisesti tänne? Jos Tardis ei suostuisikaan enää kuljettamaan häntä kotiin siinäkään tapauksessa, että palaisi takaisin?

Mutta kuten Tohtorikaan, Sheila ei saanut mahdollisuutta reagoida suuremmin aikakoneen poistumiseen. Rusettikaula valahti kalpeaksi ja veti naisen selkänsä taa, eikä Sheila pysynyt ollenkaan perillä tapahtumien kulusta. Toinen höpötti jotain omituista siitä, miten hän ei saisi räpäyttää silmiään, ja pyysi heti seuraavaksi anteeksi. "Höpsistä", hän tokaisi ääni kuivana. Tohtorin paniikki sai hänen ihonsa kananlihalle,vaikka hän ei vielä tajunnutkaan, mitä tässä pelättiin. "Älä sinä mitään anteeksi pyytele. Et sinä meitä tänne tuonut, eikä mitään pahaa ole edes tapahtunut."

Hän tuijotti edessä seisovia patsaita. Ne olivat rauhallisia, pysyivät paikallaan, eivät pitäneet ääntä. Hänen oli hyvin vaikea uskoa niitä vaarallisiksi, kun ne kirjaimellisesti käyttäytyivät kuin patsaat. Hän puristi Tohtorin kättä tiukemmin, kuin valaakseen mieheen rohkeutta. Terapeutti oli aika varma, että alien antoi omien ennakkoluulojensa ohjata käytöstään. Enkeleillä oli ollut jo lukuisia mahdollisuuksia käydä heidän kimppuunsa, mikäli olisivat halunneet. Eikö siis ollut selvää, etteivät ne liikkuneet väkivaltaisin mielin, kun he olivat vielä koskemattomia?

"Oletko varma, että niistä on vaaraa? Minusta ne vaikuttavat säyseiltä ja rauhanomaisilta. Niillä olisi ollut jo tilaisuutensa, mikäli olisivat halunneet meidät hengiltä, mutta silti ne vain seisovat paikallaan. Katso niitä - ne surevat. Voitko uskoa surevista mitään pahaa?" Sheila vilkaisi Tohtoriin pyytävä katse silmissään. Hän halusi Tohtorin unohtavan pelkonsa tai vihansa, sen jonkin äärimmäisen tunteen, mitä Tohtori tunsi noita olentoja kohtaan. Se selkeästi esti Tohtoria ylläpitämästä avointa mieltä. "Etkö itse surevana haluaisi lohdutusta ja tukea?"

Nainen toimi jälleen puhtaasti terapeutin tavoin. Hän asetti itsensä enkeleitten asemaan, vaikka järki ja silmät väittivät vieläkin olentojen olevan pelkkiä patsaita. Mutta oli Tardiskin toisaalta pelkkä aikakone ja silti suuttunut ja lähtenyt lipettiin.
Punatukkainen erkani Tohtorin luota ja lähestyi patsaita hitain askelin. Hän piti liikkeensä selkeinä ja rauhallisina, osoitti että liikkui rauhan merkein ja sydän avoinna. Hiljaa ja lempeästi hän tervehti lähintä patsasta. "Näen, että käyt läpi jotain rankkaa, ja otan osaa suruusi. En suostu uskomaan, että olisit millään muotoa paha. Olet kaunis. Haluan että tiedät, että tulimme tänne teidän tueksenne, ja autamme kaikin tavoin mikäli vain voimme. Voimmeko auttaa teitä jotenkin?"

Sheila kohotti kättään myötätuntoiseen puolihalaukseen, mutta samalla nainen tuli tehneeksi juuri sen, mistä Tohtori oli häntä varoittanut. Räpäytti silmiään.
Yhden silmänräpäyksen aikana patsas vaihtoi asentoaan. Kädet poistuivat kasvojen ympäriltä ja paljastivat vihaiset silmät ja irvistykseen taipuneen suun. Toinen käsi kurotti eteenpäin ja melkein jo tarrasi Sheilaa kurkusta. Muutos oli niin voimakas ja äkillinen, että nainen pelästyi ja kavahti askeleen taaemmas. Patsas ei kuitenkaan liikkunut sen enempää, vaan jähmettyi taas paikoilleen hänen tuijottaessaan sitä.

Hän ei enää tajunnut mitä oli tehnyt väärin. Oliko tämä pahaa karmaa, joka kostautui hänelle takaisin? Hän oli yrittänyt olla ystävällinen! Hätääntynyt ilme käväisi Tohtorissa. "Takanasi!" Oli ainoa sana, jonka hän ehti kiljaista. Tohtorin taakse oli ilmestynyt usea enkeli lisää, ja kaiken lisäksi hänen lohduttamansa enkeli oli liikkunut taas, kun sitä ei ollut katsottu hetkeen. Se oli saanut otteen Sheilan puseron helmasta, ja tässä kohtaa Sheila ei enää uskaltanut irroittaa katsettaan. Hän alkoi päästä perille siitä, miten homma toimii.

"Ymmärrän, suru herättää myös vihaa, ja vihaa on helppo purkaa tuntemattomiin, joihin ei ole kunnon yhteyttä. Se on luonnollista. Mutta se ei ole ainoa keino helpottaa oloa. Voin auttaa sinua. Sinun ei tarvitse levittää lisää tuskaa ja surua ympärillesi." Auttamisyritys oli kenties jo tuomittu epäonnistumaan, mutta Sheila jutteli myös helpottaakseen omaa oloaan. Tilanne alkoi olla ahdistava. Hän mietti pystyvänsä kiemurtelemaan ulos puserostaan ja siten enkelin otteesta, mutta oli eri asia, saisiko hän pidettyä silmänsä auki, saati vahdattua kaikkia liikkuvia patsaita! "Tohtori...", Sheila alusti kysymystään ja nielaisi. "Mitä käy, jos se saa kunnon otteen?"

[Heta]

Sheila käyttäytyi juuri niin hyväsydämisesti kuin mitä Tohtori oli pelännyt. Mies vaihtoi painoa puolelta toiselle, pitäen silti tiukan katseensa patsaissa ja aistit täydessä valmiudessa. Yksikin räpäytys ja he olisivat poissa. Vaikka ajanherra tunsikin noita patsaita kohtaan täydellistä vihaa ja katkeruutta, näki terapeutti nuo olennot silti viattomina universumin olentoina. Uhreina. Toinen väittikin vastaan. Osin tietämättömyyttään.

"Ne eivät toimi niin. Ne ovat kuin savannilla vaanivia petoja. Odottavat juuri oikeaa hetkeä ja iskevät, kun sitä vähiten odotat. Leikkivät ruoallaan!", rusettikaulainen puolustautui ääntä korottaen ja kulmia kurtistettiin, leukapielien ollessa jäykkänä. Äänimeisselistä pidettiin tiukka ote mutta järkytys - ja ehkäpä jopa lievämuotoinen, aito pelko - tuntui saavan kämmenen nihkeäksi. Tilanne oli enemmänkin kuin selvä; He olivat tällä kertaa selvästikin alakynnessä eikä Tohtori voisi tällä kertaa Sheilaa pelastaa. Vaikka Itkevät enkelit olivatkin tällä hetkellä hyvin rauhallisia, peitellen kivisillä käsillään kasvojaan, kykeni ajanherra siitä huolimatta suorastaan kuulemaan, kuinka ne nauroivat. Kutoivat verkkoa pahaa aavistamattoman uhrinsa ympärille. Kuinka paljon ne nauttivatkaan petkuttamisesta... ja kuinka paljon Tohtori niitä vihasikaan.

Mikäli tilanne ei ollut jo tarpeeksi paha, päätti Sheila muuttaa sen suorastaan katastrofaaliseksi. Ajanherra tunsi, kuinka punapään käsi irtosi hänen omastaan. Vaikka mies ei kääntänytkään katsettaan terapeuttiin, kykeni hän silti kuulemaan naisen askeleet. Sheila liikkui. Se sai Tohtorin tunteet kuohahtamaan.
"Sheila... Sheila! Tule takaisin tänne äläkä koske niihin. Nyt. Heti!", rusettipoika komensi äänensävy tällä kertaa poikkeuksellisen tiukkana ja epätoivoisena. Melkeinpä anellen. Kuinka miehen olisikaan tehnyt mieli kääntää katse kunnolla terapeuttiin ja riuhtaista tuo takaisin edes näennäiseen turvaan.
Hyvin pian alkoi kuitenkin tapahtumaan. Sheila joutui taipumaan fysiikan lakeihin ja tuo räpäytti pahaksi onnekseen silmiään. Myös ajanherran silmiä oli alkanut kuivamaan ja myös mies räpäytti silmiään. Hetki oli kovin nopea, mutta siltikin tarpeeksi pitkä enkeleille. Sheilan lähettyvillä oleva enkelipatsas oli ojentanut kätensä kuin haluten kuristaa seuraavan uhrinsa. Vaikka ääniä ei fyysisesti kuulunutkaan, kykeni Tohtori jälleen kerran kuulemaan, kuinka enkeli huusi. Se oli hyökkäyksen julistus. Näky sai miehen lähestulkoon pidättämään hengitystään ja tämä lähestyikin Sheilaa varovaisin askelin, pitäen katseensa raivoisassa demonissa. Sheila tuli hakea patsaan luota mahdollisimman pian pois.

Tärisevä käsi oltiin ojennettu Sheilan olkapäätä kohti, mutta juuri ennen koskettamista terapeutin kiljaisu sai Tohtorin kääntymään vikkelästi kannoillaan. Äänimeisseliä osoitettiin nyt ajanherran taakse ilmestyneeseen enkelirykelmään. Miehen molemmat sydämet laukkasivat hullunlailla ja hengitys oli muuttunut pintapuoliseksi, vauhkoontuneen katseen silmäillessä kolmea, häijysti hymyilevää patsasta. Vaikka Tohtori ei tällä hetkellä nähnytkään, mitä aikaisempi hirviö oli saanut aikaiseksi, sai Sheilan kysymys ajanherran sydämet silti särkymään. Miehen huulilta karkasi synkeä huokaus. Vaikka vastaus olikin helppo, oli sitä yllättävän vaikeaa muodostaa sanoiksi.

"Sinä kuolet. Enkelit siirtävät sinut menneisyyteen. Aikasiirtymä luo aikaenergiaa ja juuri tätä ne käyttävät ravinnokseen", kättä lähdettiin ojentamaan kohti Sheilaa, miehen tavoitellessa toisen kättä takaisin omaansa. Silmiä alkoi jälleen kuivamaan ja nyt oli aika hyväksyä tappio. Seuraavan räpäytys olisi taatusti viimeinen.
"Olen pahoillani, mutta en kykene tällä kertaa pelastamaan sinua. Tardis on taatusti jo kaukana. Minun ei olisi pitänyt olla luotasi poissa vuosikausia. Olisi pitänyt tulla aikaisemmin ja ehkäpä tämä kaikki olisi ollut estettävissä", nyt kun kuolema oli lähellä, halusi ajanherra olla ystävälleen mahdollisimman rehellinen, puhdistaakseen omaa omatuntoaan. Rusettikaula poti vahvaa syyllisyyttä salailustaan, sillä loppujenlopuksi juuri se oli ehkäpä ajanut kaksikon kyseiseen pisteeseen. Suoraan kuoleman loukkuun. Olisi ollut järkevämpää palata Sheilan luokse ajoissa - tai mikä parhainta; olla palaamatta ollenkaan. Tohtori nielaisi ääneti ja silmäili enkeleitä. Tilanne oltiin jännitetty äärimmilleen ja nuo demoniset olennot odottivat vain oikeaa hetkeä. Sekuntti sekunnilta.

Tähänkö kaikki päättyisi?


// Noniin, päästähän Virgil vapaaksi Javert ja tule pelastamaan kaksikko! //

[Javert]

-Virgil-

Virgilin elämä oli muuttunut radikaalisti kartanosta pois lähdön jälkeen. Hän oli päässyt lajitovereidensa luo salaperäisen Tohtorin ansiosta, ja voisi kuvitella että oli viimein siellä missä hänen kuuluikin olla. Mutta silti tuo tunsi polttavaa halua päästä takaisin kartanoonsa, pelon sykkiessä lakkaamattomana kivisessä rinnassa. Kartanon väki oli varmasti jo huomannut patsaan oudon katoamisen, ja mitä siitä seuraisi, ei enkeli tahtonut edes ajatella. Varkaat… Mitä jos kartanoon ilmestyisi varkaita? Nuo voisivat satuttaa perhettä, eikä Virgil ollut suojelemassa heitä. Nämä ajatukset piinasivat enkeliä lakkaamatta, hetkestä toiseen ja ikuisuuteen, ja pikkuhiljaa tuota alkoi kaduttaa että oli edes kuvitellut haluavansa nähdä lajitovereitaan. Kaiken lisäksi elämä oli hyvin yksitoikkoista. Kartanossa hän oli sentään saanut toimia oman tahtonsa mukaisesti, mutta täällä… Lukuisten lajitovereidensa seurassa…

Virgil oli ollut liian hyväsydäminen riistämään kenenkään henkeä, edes oman olemassaolonsa kustannuksella. Kohtalo, joka onnettomille tuli, oli liian paha edes julmimmille rikollisille… Joiden kohdalla Virgil tosin saattoi tehdä poikkeuksen. Mutta muut eivät olleet hänen kaltaisiaan. Enkelit loivat rakennuksia ja paikkoja houkutellen pahaa-aavistamattomia, viattomia ihmisiä kuolemaansa ja pitivät näin yllä omaa olemassaoloaan. Ja koska Virgil ei ollut näin tehnyt, oli enkeli hitaasti rappeutunut. Kartanossa ollessaan enkelin rapautumista ei oltu huomattu, sillä se oli niin kovin vähäistä aikojen kuluessa, mutta täällä siihen oli kiinnitetty huomiota. Virgilin lajitoverit ilkkuivat, mutta samalla jotenkin erityisesti yrittivät pitää toisistaan huolta kuin perhe. Ja sen vuoksi Virgil täällä olikin.

Hän oli kuullut jo kaukaa tutun oloisen huminan, ja äkillinen toivo oli täyttänyt itkevän enkelin sydämen. Ja lähes olematon toivomus oli käynyt toteen. Virgilin lajitoverit olivat piirittäneet kaksikon, joista toisen enkeli tunnisti, toista ei. Ja molemmat osapuolet olivat selkeästi pulassa. Tohtori ja tuntematon seuralainen, Virgil ei edes osannut sanoa oliko toinen nainen vai mies (niin oudolta tuo näytti) estivät Virgilin sisaria ja veljiä näpäyttämästä heitä menneisyyteen pitämällä katsekontaktin auki, mutta selvästikään tuntematon ei ollut yhtä selvillä asiasta kuin Tohtori itse oli.
Virgilin sisarukset tiivistivät hitaasti mutta vääjäämättömästi rinkiään kaksikon ympärillä, ja molemmat osapuolet vuoroin saivat jalansijan, vuoroin menettivät sen. Virgil itse oli vielä niin kaukana varjoissa, ettei katseen lukkiuttava voima tehonnut enkeliin, vaan enkeli itse näki silti mainiosti kaksikon.

Nostaen käsivartensa silmiensä peitoksi Virgil liikahti eteenpäin muutaman metrin, ollen silti vielä näkymättömissä, juuri ja juuri harmahtavan aaveen näköisenä pimeyden keskellä.
”Räpäyttäkää.” Virgil käskee, lähettäen ajatuspuheen yksinomaan Tohtorille, ollen epävarma miten tuon seuralainen asiaan suhtautuisi. Virgilin ääni on käskevä eikä siitä erotu minkäänlaisia tunteita, ainoastaan käsky toimia niin kuin sanottiin. Ainoastaan räpäyttämällä voisivat kaksikkoa ympäröivät enkelit lähteä ja jättää nuo Virgilille, ainoastaan räpäyttämällä Tohtori näyttäisi että luotti yhtä, pitkänkin ajan jälkeen Virgiliin ja siihen, ettei tuo halunnut mitään pahaa. Nähtäväksi kuitenkin jäi, tunnistaisiko Tohtori Virgilin ajatuspuhetta, vai kuvittelisiko tuo sanoja enkeleiden synkäksi juoneksi.

// Tällainen kolminpelin 'aloitus', mitäs pidätte? Antaa rokin soida, jiiiiihaaaa!!!

[Fizdu]

Tohtorin vastaus ei helpottanut terapeutin mieltä. Hän oli viimeisenä toiven rippeenään toivonut, että enkelit tyytyisivät johonkin vähäisempään, kuten ruokkimaan itsensä heidän silmillään tai tuhoamaan puolet aivoista, mutta kuolema oli juuri se vaihtoehto, johon hän ei ollut valmis. Se oli niin lopullinen, eikä hän ollut elänyt elämästään edes puoliakaan! Hän oli ajatellut kuolemaa kaukaisuudessa häämöttävänä, vielä piilossa olevana mörkönä, jonka olemassaolon tiesi, mutta jota ei suostuttu myöntämään. Ei kuolemaa ollut olemassa hänelle, ei tässä eikä varsinkaan nyt. Se pelotti häntä. Hän ei ollut uskonnollinen, joten kuolema kuvasti hänelle vain loputona tyhjyyttä, tilaa, jossa hän menettäisi kaiken kauneuden ja rakkauden, mitä maailma jakaisi muille vielä hänen mentyään. Mikä olisi kamalampaa kuin rakkaudeton, yksinäinen, tyhjä loputtomuus? Ei mikään, ei yksinkertaisesti mikään. Häntä ei lohduttanut edes se, että hän kuolemallaan varmistaisi toisen yksilön selviytymisen. Marttyyrikuolema tuntui turhalta nyt, kun tuli kuolemansa hetkellä pettäneeksi niin monta ihmistä.

Ajatukset harhailivat Annabeliin, vanhempiin, naapureihin. Siihen Yhteen Oikeaan, jota hän ei ollut vielä tavannut. Potilaisiin, jotka joutuisivat vaihtamaan terapeuttia. Ketään ei saisi tietää, mitä hänelle oli käynyt. Hän katoaisi kuin tuhka tuuleen, ja hänen läheisimpiään piinaisi ikuinen tietämättömyys... Varmasti muutama ajattelisi hänen karanneen itsekkäästi uuden elämän perään, ainakin joku uusimmista potilaista. Hän ei jättäisi jälkeensä mitään muuta kuin surua, pettymystä ja vihaa. Kaikkea sitä, mitä hän toiminnallaan oli yrittänyt maailmasta poistaa.

Kyyneleet kihosivat naisen silmille tuon ajatellessa tulevaa. Silmiin tunkeutuva vesi sumensi näköä ja lisäsi mielihalua räpäyttää, mutta hän taisteli kaikin voimin vastaan. Hän halusi edelleenkin selviytyä, mutta Tohtorin puhuessa toivo näytti olevan menetettyä. He olivat mennyttä. Nämä olivat hänen viimeiset hetkensä, ja vaikka tilanne olikin kamala, hän yritti löytää siitä edes jotain, mikä saisi hänen olonsa paremmaksi, jotta hän voisi kuolla onnellisempana. Hän yritti tuntea tuulta, tunnustella maanpohjaa allaan, kuunnella Tohtoria ja muistella onnellisia asioita, mutta mikään ei auttanut. Tilanne pysyi kamalana.

Vuosikausia? Sana tuntui oudolta hänen korviinsa, mutta hänen oli vaikea keskittyä kuulemaansa. Sitäkö Tohtori oli tarkoittanut aiemmalla kysymyksellään, kuinka kauan oli kulunut? Tohtori oli vanhentunut vuosia? Mikäli tilanne olisi ollut toinen, viha olisi todellakin noussut naisen sisuksista, mutta kun kuolema oli niin läsnä, ihminen ei kyennyt tuntemaan muuta kuin rakkautta ja surua miestä kohtaan. Tämä oli erityisen surullista Tohtorin kohdalta. Hän oli jo kerran surrut alienin kuolemaa, kerran kuvitellut maailman menettäneen tämän, ja nyt hänen täytyisi kuvittelun sijaan todistaa se livenä. Tohtorille sen täytyi olla vielä kamalampaa - kerran eksytetty painajainen palasi voitokkaana takaisin.

"Älä moiti itseäsi - olet hyvä mies, mutta hyväkään mies ei aina pysty kaikkeen tai välty virheiltä." Puhe oli hankalaa ja itkuista, mutta sentään Sheila sai äänensä kuuluviin. Hänelle oli tärkeää saada puhutuksi. Tohtorin käsi suljettiin omaan ja sitä puristettiin lujaa. Se toi lohtua. "Ehkä minun kuuluukin lähteä näin, ruokkien toista elävää olentoa. Oma virheeni tämä oli. Pystynkö pelastamaan sinut, jos luovutan itseni vapaaehtoisesti? Saisivatko ne tarpeeksi ruokaa minun energiastani, jotta ehtisit juosta pakoon ja odottaa Tardista? Meidän ei molempien tarvitse kuolla näin, ja sinulla on meistä enemmän annettavaa maailmalle."

Sheilan käsi vapisi hieman. Hänellä ei ollut tietoakaan Virgilistä ja mahdollisesta pelastuksesta. Hän yritti vain valmistautua tulevaan ja pelastaa edes sen, mitä pelastettavissa oli. Nyt kyyneleet karkasivat silmiltä alas, ja räpäyttäminen oli vain ajan kysymys. "Jos selviät, kerrothan perheelleni?"

[Heta]

Tohtori ei vastannut mitään Sheilan sanoihin hyvästä miehestä. Hän itse tiesi että oli tehnyt virheitä elämiensä aikana paljonkin ja niistä virheistä tuo kantoikin taakkaa varmasti hamaan loppuun saakka. Oikeastaan Tohtori ei ollut koskaan edes tuntenut itseään hyväksi mieheksi.
Sheila oli silti valmis uhrautumaan. Se sai miehen hymähtämään kaihoisasti. "Älä koskaan enää sano noin. Olet minua paljon tärkeämpi. Jokainen teistä ihmisistä on", vastattiin. "Mutta luulen, että tuo lauma ei päästä meistä enää kumpaakaan pois. Enkelit ovat ahneita eivätkä ne luovu uhreistaan, kun sellaisia saavat. He eivät käy kauppaa", niin, Amy ja Rorykin olivat lähteneet yhdessä. Enkelit olisivat ehkäpä tyytyneet vain Roryyn, mutta Amy oli valinnut toisin; nainen oli päättänyt seurata aviomiestään kohti tuntematonta ja niin enkelit olivat vieneet molemmat Pondit. Vaihtokauppa olisi ollut silloikin täysin hyödytöntä ja niin se oli nytkin. Tulisiko Tohtori kuitenkaan kertomaan Sheilan perheelle, mikäli ajanherra selviytyisikin hengissä?
"Tietenkin. Teen niin aina", ääni oli haavoittunut ja surullinen. Vastaus oli melkeinpä miehelle itselleen suunnattu lohdutus, tietynlainen toivomus, sillä kylmä totuushan oli täysin jotain muuta. Tohtori ei ollut koskaan kertonut edes Brianille. Rory Williamsin isä odotti vieläkin poikaansa ja tuon vaimoa takaisin kotiin.

Yllättäen Tohtori kuuli mielensä sisältä tutun äänen. Ääni tuli niin puskista, että melkeinpä yllättyneisyys sai ajanherran huomion lähestulkoon herpaantumaan. Puhuja oli Tohtorin lähimenneisyydestä tuttu patsas. Se ainoa poikkeus kivisessä säännössä. Virgil. Vaikka tuttu ääni valoikin ehkä tietyllä tapaa uudenlaista toivoa ajanherran molempiin sydämiin, tuli tilanteessa myös punnita, voisiko Virgiliin vielä todella luottaa? Tämä oli viettänyt aikaansa lajitovereidensa seurassa ja nyt tuo käski vieläpä heidän räpäyttämään silmiään. Oliko tilanteessa kuitenkaan vaihtoehtoja? Ei. Räpäytys olisi kuitenkin väistämätöntä, ja tällä hetkellä siksi ehkäpä myös heidän ainoa toivonsa. Nyt oli vain kyettävä luottamaan.

Tohtori vetäisikin syvää henkeä, suoden vielä viimeisimpiä katseita enkeleihin, kuin arvioiden noita täysin uudella lailla. Aikaisempi toivottomuus oli väistynyt päättäväisyyden tieltä. Sheilan kättä puristettiinkin lujemmin.
"Sheila, unohda kaikki mitä sanoin aikaisemmin. Tämä voi kuulostaa hullulta, mutta räpäytä silmiäsi. Usko ja luota minuun, ehkä enkeleiden kanssa voi sittenkin käydä kauppaa", Tohtori sanoi, viitaten sanoillaan tietenkin Virgiliin.

Sitten se tapahtui; Silmien sulkeminen. Viimeinen hukkuvan yritys tarttua renkaaseen.

[Fizdu]

// Sovittiin siis yhdessä että tungen poikkeuksellisesti tähän väliin //

Hyvätkin ajatukset valuivat hukkaan, eikä terapeutille annettu rahtustakaan lohtua kuolemansa hetkellä. Mikäli hän olisi voinut olla varma siitä että Tohtori pääsisi pakenemaan tilanteesta, lupaus perheelle kertomisesta olisi keventänyt hänen sydäntään. Mutta kuoleman ollessa yhtä läsnä heille molemmille, lupauskin tuntui vain tyhjiltä sanoilta. Yksinkertaisilta valheilta, jolla ihminen yritti piristää itseään. Ne eivät auttaneet.
Niimpä nainen nyökkäsi ja tyytyi kohtaloonsa. Mielessään hän lähetti voimia perhelleen ja siveli peukalollaan Tohtorin kämmentä. "Kiitos", oli vilpitön kiitoksenosoitus Tohtorille, joka lausuttiin hiljaa kuiskaten. Vaikka hän ei uskonutkaan toisen lupauksen toteutumiseen, pelkästään se, että Tohtori suostui hänen pyyntönsä, merkitsi jo jotain.

Voimatta enää kauan pidätellä räpäytysrefleksejään Sheila käänsi huomionsa enkeleihin. Hän ei halunnut kuluttaa viimeisiä hetkiään vihaten. Hän oli aloittanut kohtaamisen ystävällisyydellä, joten hän päättäisi sen myös sillä. "Annan teille anteeksi", nainen kuiskasi lähinnä seisovalle enkelille. Hän yritti rakastaa tuota kivistä olentoa, vaikka se olikin hyvin hankalaa. Mutta sekin oli elävä olento, ja hän oli sitä paitsi lupautunut auttamaan. Hänen täytyisi pitää lupauksensa ja hyvittää maailmalle edes osa siitä pahasta energiasta, jota hän oli viimepäivinä levittänyt. "Toivottavasti voitte hyvin ja jatkatte elämäänne tästä eteenpäin terveempinä."

Käden puristus sai huomion palaamaan Tohtoriin. Yhtäkkiä ääni muuttuikin kellossa, ja alienin ääneen oli hiipinyt uutta pontta. Oli kuin toinen olisi havainnut tai keksinyt jotain uutta, joka auttaisi heidät pois pinteestä. Mutta räpäyttää silmiä? Eivätkö he yrittäneet välttää juuri sitä?

Nainen meinasi väittää vastaan, mutta sulkikin sittenkin suunsa. Oliko hänellä muita keinoja kuin luottaa Tohtorin sanaan? Selviäisikö hän tilanteesta millään muulla keinoin? Ei. Joko hän räpäyttäisi silmiään tahtomattaan tai tahtoen, ja jälkimmäinen kieltämättä kuulosti paremmalta. Mikäli siitä seuraisi oletetulla tavalla pelkästään kuolema, hän saisi sentään päättää kuolinhetkensä itse.

Pitkän hengenvedon jälkeen silmät suljettiin tiukasti.

[Javert]

-Virgil-

Aika tuntuu pysähtyvän, kuluvan hitaasti kohti hetkeä jolloin kaksikko viimein luovuttaisi ja tajuaisi, että räpäyttäminen oli tässä tilanteessa ainoa vaihtoehto. Nuo olivat vihollisten keskellä, vailla toivoa poispääsystä. Heidän ainoa toivonsa oli itkevä enkeli, joka ei ollut kuten lajinsa… Joka tahtoi auttaa ja suojella Tohtoria ja tuon tuntematonta kumppania. Pian käskyyn vastataan, ja Virgil aistii lajitoveriensa katoavan vihaisen tuulahduksen kera. Hitaasti enkeli laskee kivisen käden kasvoiltaan, sen pitäessä vaimeaa ääntä kuin hiekkapaperi hankautuessaan puuta vasten. Hän oli tehnyt mitä pitkin, Tohtori olisi nyt turvassa… Virgil kohottaa molemmat kädet kasvoilleen ja jää paikoilleen asentoon, kuin itkien. Kaksikolla ei ollut mitään syytä jäädä paikalle enää hetkeksikään, eikä Virgil rehellisesti sanottuna edes odottanut että nuo jäisivät. Enkelin näkökulmasta hän oli nyt maksanut takaisin sen, minkä tohtori oli hänelle antanut. Elämän, vaikkakaan ei sellaista kuin enkeli, jos mahdollista, oli toivonut. Mutta hänellä ei ollut oikeutta valittaa. Olihan Virgil saanut jo ensitapaamisella tietää miten suuresti Tohtori vihasikaan hänen kaltaisiaan, ja kaksikon aiemmista puheista päätellen mysteerinen matkaaja oli edelleen samalla kannalla.

”Menkää. He eivät tule takaisin.” Virgil lähettää käskymuotoisen ajatuspuheen jälleen Tohtorille, antamatta viestiin tihkua tunteita, saatikka katselupaikkaa, joka oli lähempänä kaksikkoa kuin nuo saattoivat arvatakaan. Muutama vaivainen askel eteenpäin, ja saattaisi hyvillä silmillä nähdä jotakin pimeydessä, varjojen keskellä. Pimeys kätki enkelin loistavasti sisäänsä ja siellä Virgil aikoi piileskellä kunnes nuo olisivat jatkaneet matkaansa. Miten hän ikävöikään kartanoaan, rakasta puutarhaansa. Hän ei ollut tiennyt, että eläminen oli tämänkaltaista ja mikäli olisi, ei varmastikaan olisi valinnut sitä. Surullisuus hyökyi enkelistä kuin mustana aaltona, hukuttaen lähiympäristönsä toivottomuuden aaltoihin. Itkevä enkeli itki.

// Nyt jatkamme normaalisti.

[Fizdu]

Aika pysähtyi.
Hiljaisuus täytti terapeutin korvat, ja hiki muodostui pieninä, kylminä pisaroina vaalealle otsalle. Ruumis oli jännittynyt eikä henki kulkenut; Sheila pidätti hengitystään, sillä kuvitteli sillä tavalla voivansa valmistautua paremmin tulevaan.

Hän tajusi tilanteen vasta, kun keuhkot huusivat täysillä happea. Ruumis selkeästi eli vielä, ja tämä tarkoitti että enkelit olivat pidättäytyneet hyökkäämästä jo varsin kauan. Miksi? Leikittelivätkö he heillä? Vai oliko Tohtorin keino onnistunut, ja he olivat turvassa? Hän ei ollut kuullut tai tuntenut mitään tapahtuvan. Mutta toisaalta hän ei uskaltanut katsoa.

Nainen veti henkeä ja kuulosteli tarkkaan. "Tohtori", hän kutsui kuiskaten. "Voinko avata silmäni? Teitkö jotain? Olemmeko turvassa?"

Mitään ei tapahtunut vieläkään, joten ihminen uskaltautui raottamaan luomiaan. Uhka näytti kadonneen, joten silmät avattiin kokonaan. Enkelit olivat poissa! Se oli uskomatonta, mutta totta. Yhtäkään ei näkynyt missään, ei ainakaan lähipiirissä siellä, mihin valo ylsi. He olivat yksin.

Hän kuitenkin pälyili vielä hetken epäuskoisena ympärilleen. Tämä oli liian helppoa ollakseen totta, joten epäilys eli vielä hänen sisällään. Mutta silti nainen iloitsi. Nyt heillä ainakin oli taas mahdollisuus!

"Selvisimme!" Sheila riemuitsi ja halasi Tohtoria pikaisesti. "Entä nyt? Uskallammeko vain odottaa, että Tardis tulee takaisin? Ovatko ne varmasti poissa?" Jos hän tästä pääsisi kotiin, hän halaisi perheensä ja tuttunsa vielä kuoliaiksi!