Anna minun oppia tuntemaan sinut

[Javert]

-Safa-

Pimeyttä, epätietoutta, kipua. Maailma oli sekaisin mutta pimeydessä kelluva yksinäinen hahmo ei aistinut siitä mitään. Pimeys oli rauhallinen paikka, mutta sekään ei vienyt kipua pois. Aluksi tunne oli ollut pelkkä epämääräinen tieto, sitten oli alkanut jomottaa ja lopulta koko yksinäisen hahmon keho oli viiltävän tuskan peitossa. Tuska säteili ruumiin joka osaan kaulasta, mutta kädet eivät kyenneet tuntemaan mitään. Ei sillä että hän olisi voinut varmasti sanoa yrittävänsä saada selvyyttä kivun alkuperästä, pimeydessä ei nähnyt mitään. Se oli kaiken nielevää, lopullista pimeyttä. Hän ei nähnyt edes omia käsiään, ja sormet turtina… Ei kyennyt liikahtamaankaan.

Pimeys piteli kehoa lempeässä otteessaan, mielen yrittäessä ymmärtää mitä oli tekeillä. Kaikki muistot olivat kuitenkin muualla, kuin ne olisi tukahdutettu hänen päästään ja sinne olisi jätetty vain tieto siitä, ettei kaikki ollut niinkuin piti. Mutta pimeys ei antanut hänen saada tietoonsa tuotakaan seikkaa, se piteli häntä vankinaan kiduttaen häntä kivulla, joka tuntui jatkuvan ikuisuuksia. Ehkä hän olikin jo maannut tässä ikuisuuden… Missä oli 'tässä'?

Hahmo yrittää keskittää ajatuksensa siinä määrin kuin se on mahdollista sen hetkisessä olotilassa ja koettaa pystyisikö seisomaan. Eipä sitä kai seisomiseksi pystynyt sanoa, pimeydessä ei liiemmin ollut lattiaa, kattoa tai seiniä. Vain jokin epämääräinen tunne siitä, että hänet oli ympäröity läpitunkemattomalla pimeydellä ja sieltä pois päästäkseen olisi pakko tehdä jotain. Kipu oli unohdettava, se ei saanut olla tärkeämpää kuin tämä. Silti se oli, ja tämä ajatus sai henkilön raivon valtaan. Hän ei alistuisi alhaiselle kivun tunteelle! Hän pystyi… pystyi…

Kipu laimenee mutta siitä ei osata olla kiitollisia. Jostain kaukaa aiemman elämän tiedot nousevat pintaan ja henkilö tajuaa epämääräisesti että nyt oli kiire. Aiemmin niin sävähdyttävän kivun laimeneminen oli huono juttu, vaikka tällä hetkellä se toivotettiinkin tervetulleeksi. Nyt olisi helpompi yrittää keskittyä, yrittää päästä jaloilleen. Onnistuisikohan se nyt?

Ruumistaan tuntematta tuo pimeydessä makaava olento pääsee jotenkuten jaloilleen, tuntien tehneensä oikein. Se oli hyvä, mutta nyt oli jatkettava matkaa. Hetkellisen hyvän olon tunteen päälle hyökyy kiireellisyyden aistimus ja se vaatii häntä nopeuttamaan tahtia. Oli päästävä pois tai aika, jonka hän täällä viettäisi muuttuisi hetkestä ikuisuudeksi. Kuinka kauan hän muuten oli ollut… pimeydessä? Muistoja entisestä ei ollut, vain epämääräinen tunne siitä että aina asiat eivät olleet olleet näin. Joskus, kauan sitten, oli ollut jotain muutakin. Jotain, mikä olisi saavutettava mikäli halusi tämän täydellisen pimeyden loppuvan. Mutta jos hän ei tiennyt mitä ulkopuolella odotti, miksi hän lähtisi? Kipu oli laantunut tiedostamattomaksi ja pimeydessä oli oikeastaan varsin mukava olo. Omaa ruumistaan ei nähnyt, mutta myös ympäristö oli peitetty. Pimeys kutsui pysymään luonaan ja sitä haluttiin totella.

- - -

Siluriaaninaisen kurkku oli viilletty auki, ei pitkästi mutta lyhyt haava oli sitäkin syvempi. Siihen jäisi ainaiseksi arpi ja ääni todennäköisesti muuttuisi hyvinkin paljon. Ohut kankaanriekale haavaa suojaamassa oli jo kauan sitten kastunut läpimäräksi, alkaen nyt kovettua veren kuivuessa. Se olisi pian yhtä kova kuin panssari ja sen irrottaminen aukaisisi haavan entistä pahemmaksi. Hyväkin puolensa asiassa oli – heitä ei kyetty seuraamaan verivanan avulla, mutta toisaalta eipä se ollut tarpeellistakaan. Unionin johtajaa kantava uskollinen seuralainen liikkui aivan tarpeeksi hitaasti jotta hitainkin takaa-ajajista saavuttaisi kohteensa ennen sen kadottamista seuraavan kulman taa. Ja nämä takaa-ajajat eivät olleet hidastelevia toheloita, he olivat johtajansa menettäneitä äärimmäisen raivostuneita amaraaneja, jotka janosivat verta.

Pysähdyttiin ja Chumar lausui lähes rukouksen tavoin sanansa johtajalleen, jonka toivoi pysyvänsä elossa, toivo vain hiipui joka hetki. Heidän täytyisi nopeasti päästä alukselleen ja saada ympärilleen uskollisia liittolaisia, joille Safa ei ollut koko maailma mutta joille johtaja oli tärkeä keulakuva, jonka menettäminen olisi kova isku. Nuo liittolaiset osaisivat toimia tunteiden sumentamatta järkeä, toimisivat kuten pahasti haavoittuneelle johtajalle olisi hyväksi, jotta tuo saataisiin pysymään elossa julkean murhaajan iskusta huolimatta.

Oliko se jokin pitävän otteen muutoksessa, joka sai potilaan äännähtämään, vai kenties pysähtyminen joka tietäisi loppua kamppailulle, jossa nopeus oli elintärkeää? Joka tapauksessa johtajan suusta purkautuu parahdus, heikko ja käheä mutta selkeästi elämän parahdus. Kaikkea toivoa ei vielä oltu menetetty, vaikka sekin vähä vaikutti varsin toivottomalta juuri nyt. Unionin johtaja olisi saatava pois planeetalta ja verenvuoto olisi tyrehdytettävä mitä pikimmiten.



// Hui kun jännittävää! Mitäköhän seuraavaksi tapahtuu?

[Fizdu]

Jännittynyt hiljaisuus osapuolten keskellä vallitsi muutaman sekunnin ennen kuin sen korvasi yksinäinen, hiljainen valitus - Safan huulilta karannut voimaton huokaisu. Chumarin sydän pompahti villisti toivosta - tämä oli kuin suora vastaus hänen pyyntöönsä - mutta pian sydän pamppasi entistä lujempaa adrealiinin vaikutuksesta. Toivo kuoli nopeasti kasvavan pelon tieltä. Huokaus ei ollut hänen toivomansa pelastus. Se saattoi olla enteilevän kuoleman ääni - hän tiesi monien ruumiiden ääntelevän viimeisen kerran silloin, kun ilmat pakenivat elottomasta ruumiista. Tämä oli viimeinen muistutus ja käsky kiirehtiä. Aikaa valui hukkaan joka ikisellä kuluvalla sekunnilla.

Elonmerkki kuitenkin valoi sotilaaseen voimaa. Hänen kasvonsa vetäytyivät kurttuun ja silmät näyttivät suorastaan kipinöivän. Silmistä kuvastui itsemurha-alttiin taistelijan palava halu suorittaa tehtävänsä loppuun vaikka oman henkensä kustannuksella. Sen hän myös tekisi - ja sitä varten hän astui eteenpäin ja uhmasi vastustajiaan. Hän ei halunnut Safan turvallisuuden vuoksi joutua tulituksen keskelle, ja yritti siksi pelata aikaa puhumalla. "Johtajanne on kuollut", hän töksäytti tylysti. "Ja niin pitäisi olla kostonhalunnekin. Kuulitte juuri johtajani kuolinkorinan - mutta vain minä tunsin hänen sydämenlyöntiensä loppuvan." Hän toivoi valehtelevansa - oikeasti hän ei kyennyt tällä hetkellä tuntemaan sykettä. "Niimpä olemme tasoissa. Voimme taistella - voin vakuuttaa että olen vihaisempi ja kostonhaluisempi kuin te yhteensä - mutta se on hyödytöntä. Tuhatkaan kuollutta ruumista ei tuo johtajiamme takaisin. Se ei poista tuskaamme." Sanat tuntuivat tyhjiltä hänen huulillaan. Hän ei uskonut niihin. Mikäli Safa kuolisi tähän, hän olisi juuri sellainen henkilö, joka tappaisi muita päämäärättömästi niin kauan, kunnes löytäisi edes pientä helpotusta tuskaansa. "Se aiheuttaisi loputtoman kostokierteen, josta meidän kummankin olisi vaikeampi toipua. Voimme käyttää vihamme rakentavammin. Meillä on yhteinen tuska - voimme yhdistyä. Nyt ei ole enää väliä, ketä on syypää mihinkin. Tilanteemme on sama."

Hän tunsi itsensä epämukavaksi puhuessaan. Hän ei ollut tottunut puhumaan näin paljon. Hän oli mielummin se hiljaisempi sivustakatsoja. Onneksi hänen monologinsa keskeytettiinkin nopeasti ammuksen laskeutuessa aivan hänen kengänkärkiensä juureen. Hänen täytyi hypähtää kauemmas väistääkseen sen. "Paskapuhetta!" Kuului vihainen murina. "Tuo on syyllisen puhetta! Pelkurin puhetta!"

Samassa sama ristiriita, joka vallitsi muuallakin kaupungissa, levittäytyi tänne. Chumarin taakse oli saapunut lisää väkeä. "Minusta tuossa oli jarkea", naispuolinen amaraani uskaltautui sanomaan. "Emme osaa taistella jarjestelmallisesti yksinamme. Tapatamme kaltaisiamme liikaa. En halua lapsieni kuolevan mielipuolisessa veriloylyssa. Voimme sopia. Sovun kanssa voimme vetaytya rauhassa nuolemaan haavojamme. Emme edes tieda murhaajaa - jos siluriaani onkin syyton, hankimme itsellemme vain turhan vihollisen."

"Mita arvailtavaa siina on? Miksi ketaan omistamme tekisi niin? Kaikki oli hyvin, ennen kun nuo viherpaat tulivat tanne. Ilmeisesti he ovat aivopesseet jo muitakin." Miespuolinen amaraani puristi asettaan lujempaa. "Sanotaan, etta tapetaan heidat ja heidan liittolaisensa. Sitten elamamme palaa ennalleen. Eristaydymme emmeka paasta ketaan tanne enaa ikina."

"Karanan puolesta!"

Sotahuudon myötä taistelu oli hetkessä käynnissä, ja Chumar keskellä sitä. Amaraanit taistelivat toisiaan vastaan, ja isompi joukko yritti päästä myös Chumarin kimppuun. Sotilaalla oli täysi työ koittaa suojella johtajaansa - oikeastaan hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin laskea Safa maahan ja kyyristyä suojelevasti tuon yläruumiin ylle. Raajat jäisivät ilman suojaa, mutta sentään tärkeimmät elimet olivat heikossa suojassa. Tästä hän kykeni suojautumaan vain heikoin lyönnein tai potkuin, mitkä hetkellisesti jättivät Safan ilman suojaa. Maasta hän löysi kiviä, joilla kivittää vastustajiaan. Useat laukaukset menivät aivan heidän läheltään, ja yksi hipoi Chumarin hihaa.

Taistelun jatkuessa ilma alkoi haista hieltä ja savulta. Chumar sai apua joiltain hänen puolellaan olevilta amaraaneilta ja selviytyi yllättävän pitkälle, mutta lopulta sekin puolustus murtui. Aseen piippu laskeutui Chumarin ohimolle. "Sano viimeiset sanasi, lisko." Chumar kohotti katseensa uhkaajansa ja tuijotti tuota suoraan silmiin. Näin lähellä hänellä ei ollut enää varaa puolustautua. Jos hän löisi toista, toinen ampuisi hänet pelkän refleksin voimalla. Hänen loppunsa oli tässä. Safan loppu oli tässä. Hän oli epäonnistunut.
Ase piti kliksahtavan äänen, kun amaraani painoi liipaisinta.

Mutta laukaus ajautui aavistuksen liian sivulle, kun amaraani horjahti työnnön voimasta sivulle ja hajosi tuhkaksi hänen edessään. Sen takaa astui eteenpäin toinen hahmo ja tarjosi kättään. Se oli siluriaani.

Unionin alus leijui heidän yllään.

[Javert]

-Sotilas-

Ulkopuolella epätoivoiselta vaikuttanut taistelu oli yllättäen kääntynyt voitoksi, Unionin aluksen päästyä etenemään sisemmälle amaraanien asutukseen voimakentän kutistuessa yhä pienemmälle alueelle. Jo tappioksi kääntynyt taistelu voitetaan ja Unionin joukot laskeutuvat maahan. Pian kaikki aukiolla olevat vihamieliset tahot on kukistettu ja kahden siluriaanin ympärille muodostettu suojaisa vartio, joka ei ryhtyisi suurmittaiseen taisteluun ilman johtajansa tai tuon seuraajan lupaa, mutta piti silti pintansa. Nyt ei kestäisi enää pitkään ennekuin Unionin perustaja ja tuon tuonut uskollinen sotilas olisivat päässeet turvaan lippulaivaan ja johtajan parantaminen saatettaisiin aloittaa.

Chumarin luokse astellut ja tuon hengen mitä suurimmissa määrin pelastanut siluriaanisotilas kumartuu huolissaan kaksikon ylle, samalla kun tarjoaa kättään. ”Antakaa hänet minulle, sotilas.” Siluriaani vaatii arvokkaan tuntuisena, nähden toisen sotilaspuvusta tuon olevan Unionin arvoasteikossa paljon alempana. Maassa makaavasta kaksikosta kumpainenkin oli lähes kuollut, toinen hieman enemmän kuin toinen. ”Olette tehneet hyvän työn tuodessanne johtajamme takaisin. Olen varma että teidät palkitaan.” Sotilas maanitteli, nostaen Safan syliinsä. Hänen äänessään on hienovarainen uhkaus, joka kertoi että Chumar todellakin saisi palkintonsa mikäli Safa kuolisi.

Ripeästi, voimakkaat jalat tannerta vasten sotilas kääntyy, antamatta enää ajatustakaan toiselle, auttamatta tätä maasta ja ryhtyy juoksemaan kohti sisäänkäyntiä johtajan ruumis sylissään vavahdellen. Nyt oli tärkeintä päästä nopeasti takaisin sisään, irrottaa alus maasta ja paeta avaruuteen, jossa olisi turvallista parantaa heidän johtajansa kokemat vakavat haavat. Jos tuo vielä olisi elossa…

-Palvelijatar-

Kaksikko on päässyt ulos amaraanien asutuksesta kun takana alkaa kuulua taistelun ääniä, jotka taukoavat pian hiljaisuuteen, Unionin alus taivaalla leijuen. Palvelijatar kääntyy, huomaa aluksen irrottautuvan maasta ja pysähtyy. Oliko vihollisarmeijan haavoittunut johtaja nyt sisällä? Selviäsikö tuo hengissä? Palvelijatar toivoi molempien kysymysten vastauksen olevan myönteinen, sillä ehkä toivuttuaan tuo muistaisi häntä auttaneen amaraanikaksikon ja avittaisi heidät valtaan kotiplaneetallaan. Siihen asti palvelijattaren ja tuon rakastetun täytyisi paeta henkensä edestä, hylkiöinä kaupungissaan ja siten kuolemaantuomittuina.

Mutta sitä ei palvelijatar tiennyt, että kaksikon juostessa yhä kauemmas rakkaasta kotikaupungistaan, oli siellä jo alkanut vallanvaihdos, jonka aikana amaraanien puolet ryhmittyisivät kahteen osaan – vastustajiin ja niihin, jotka toivoivat Kharnaxin tai tuon rakkaan valtaannousua. Heidän valtaan nousunsa olisi turvattu ja ehkä vuosien päästä, jos Unionin johtaja jäisi eloon, kansoista voisi tulla yhteistyökumppaneita ja amaraanit voisivat jopa liittyä yhteiseen liittoumaan. Liittoumaan, jota johtaisi voimakastahtoinen siluriaani.


// katso yv

[Fizdu]

Chumar oli haluton luovuttamaan Safaa toiselle sotilaalle, vaikka olikin kiitollinen toisen tarjoamasta avusta ja tiedosti jopa oman hitautensa, joka tässä tapauksessa saattaisi koitua kohtaloksi. Kukaan ei vain välittänyt Safasta yhtä paljon kuin hän. Kukaan ei huolehtisi hänestä paremmin. Kenelläkään toisella ei ollut samanlaista tarvetta varmistaa johtajan kokonaisvaltainen hyvinvointi kuin hänellä, ja siksi hän pelkäsi, että sotilas kohtelisi Safaa liian huolimattomasti. Mitä jos tuo taivuttaisi herkkää kaulaa väärään asentoon ja avaisi haavan uudelleen? Tai kolauttaisi Safan pään johonkin? Pudottaisi tuon liian lujaa lattialle? Kenties murhaisi tuon tahallaan, jotta voisi saada arvovaltaisen aseman itselleen? Ehkä tuo vain katsoisi Safaa tyytyväinen hymy huulillaan, ja halveksuisi kuolevaa siluriaania?

Pelkoja oli liikaa, eikä toisen vakuuttelut hyvästä työstä auttaneet niihin. Mutta ei tässä ollut vaihtoehtoja. Hän nyökkäsi vain pienesti hyväksynnän merkiksi kun Safa vietiin hänen suojastaan. Väittely tai neuvojen antaminen olisi vienyt vain turhaa aikaa, mitä ei edelleenkään ollut tuhlattavaksi. Niimpä hän katseli kaihoisin silmin, miten Safa hävisi hänen silmistään.

Hän ei osannut sanoa tehtävän onnistumisesta. Kaikki mahdollinen oli mennyt toisensa perään pieleen, ja lähinnä tämä tuntui suurelta sekasorrolta. Vaikka taistelu ympärillä oli tauonnut, yksikään osapuoli ei ollut selvinnyt siitä selkeästi voittajana. Hän ei kokenut voivansa palata kunnialla takaisin alukseen. Hän oli sössinyt tehtävän, ja vaikkakin hän oli saanut hieman kunniaa saattamalla Safan hoitoon - siitäkin huolimatta, että hän alunperin oli itse jättänyt toisen vaaraan! - ei Safan pelastuminenkaan ollut varmaa. Kuten sotilaan äänensävystä oli kuulunut, hän saisi rangaistuksensa mikäli kaikki ei päättyisikään hyvin.

Huokaisten Chumar painoi katseensa maahan ja lähti laahustamaan alusta kohti. Nyt hän tunsi kaikki vammat ja väsymyksen kunnolla kehossaan - adrealiinin vaikutus alkoi hävitä. Oviaukossa hän kääntyi vilkaisemaan vielä kerran outoa planeettaa. Se jäi sekasorron keskelle, mutta näytti keräävän itseään jo kokoon. Muutamat katselivat heidän lähtöään, mutta useimmilla oli liian kiire huolehtia toisistaan. Yksi heilutti kättään Chumarille hyvästiksi, mutta Chumar ei vastannut vaan paineli sisälle etsimään johtajaansa. Hänen piti varmistaa, että kaikki sujui hyvin, tai vaihtoehtoisesti mennä vastaanottamaan rangaistuksensa.

Sotilas kovetti jälleen kasvonsa ja varmisti, ettei ketään näkisi liiallista huolta hänen käytöksestään.

[Javert]

-Safa-

Pimeys väistyy yllättäen. Hahmo sen syleilyssä ei ole vielä ehtinyt päättää mitä tekisi seuraavaksi, mutta vaihtoehdot kiskaistaan sen luota samalla, kun kaiken täyttää hohtavan kirkas valo, jonka keskellä häälyy jotakin vihreää. Valo ärsytti pimeydessä kelluvaa, hän oli pitänyt hiljaisuudesta ja rauhasta jonka pimeys oli tuonut mukanaan. Valon mukana se kaikki häipyi nopeammin kuin sitä ehdittiin tarttua kiinni, anelevasti. Älä mene pois! Mutta valo on leppymätön ja se täyttää henkilön jokaisen aistin ja tuo mukanaan kivun, kauhean, sietämättömän kivun.
Huuto kohoaa verisiltä huulilta kimpoillen ympäri alusta. Se on raivokas huuto, täynnä vihaa sitä kohtaan joka veti hänet pois pimeydestä mutta samalla myös kivun huuto.

Safa räväyttää silmänsä auki ja tuijottaa kattoa sairashuoneella, jonne ei koskaan aavistanut joutuvansa. Ne lukemattomat pienet haavoittumat joita Unionin johtaja oli aikaisemmilla retkillään saanut, oltiin sipaistu nopeasti siteeseen, vedetty piiloon paidan tai housujen alle ja unohdettu. Ne pienet haavat muistettiin usein vasta, kun koko viilto oli parantunut täysin. Mutta tätä ei kyennyt unohtamaan… tämä…

”Kuka tämän teki minulle? Vaadin että tämä kostetaan!” Safa ärjyy, ääni omituisen käheänä. Samalla näkökenttään liukuu uudestaan vihreät kasvot, siluriaanilääkäri. Vai se oli se vihreys jonka hän oli nähnyt ja jota oli kummastellut… ”Rouva, se on jo kostettu. Teidän vahingoittajanne makaa kuolleena maassa amaraanien planeetalla.” Siluriaanin kasvoilla häilyy pelko, pelko siitä mitä Safa voisi hänen elämälleen tehdä mikäli kaikkivaltias johtaja ei pitäisi hänen sanoistaan. Siluriaaninainen kuitenkin vain nyökkää väsyneesti ja taivuttaa päätään tyynylle niin hyvin kuin sai. ”Tarvitsette lepoa, oi johtajamme. Olette pahoin haavoittunut...” Lääkäri yrittää taivutella Safaa, jonka silmät lyövät liekkiä näennäisen rennosta asennosta huolimatta.
”Näytänkö siltä, että läh-lähti… Köh!” Unionin johtajan suuhun purskahtaa verta ja tuo käpertyy sairasvuoteella pienemmäksi, ollen heikompi kuin vastasyntynyt vauva. ”Jätä minut rauhaan!” Safa käskee, ja onneton lääkäri katoaa nopeammin kuin Unionin johtaja ehti lopettaa lauseensa.

Se oli siis ollut Chumar, joka hänet oli pelastanut… Safa tietää etteivät suinkaan kaikki tässä aluksessa, hänen omassa lippulaivassaan, olisi tehneet samaa. He olisivat käyttäneet mahdollisuutta hyväkseen, varmistaneet Safan kuoleman ja toivoneet voivansa itse nousta hänen saappaisiinsa. Mitä typeryksiä! Mutta Chumar, tuo sotilas jonka Safa oli kauan sitten pelastanut omasta kuolemastaan ja sittemmin unohtanut, oli toiminut epäitsekkäästi ja johtajastaan välittäen. Se täytyisi palkita, Safa ajattelee ja kuulee vielä kaukaa kuinka lääkäri kiistelee jonkun kanssa… ”Tänne ei saa tulla! Arvon johtajamme täytyy saada levätä rauhassa!” ja huutoa kuunnellessaan Safan huulet vääntyvät ylpeään hymyyn ennen pimeyden laskeutumista. Se oli hyvä pimeys, parantava pime-


// Kiitos aivan mahtavasta pelistä! Tätä on ollut ilo pelata ja voin ylpeästi ilmoittaa että jatkoakin on luvassa! Pysykää siis kuulolla, arvon alamaiseni

[Fizdu]

Aluksen käytävät olivat tulvillaan kiireistä porukkaa,jotka viimeinkin olivat saaneet tilaa hoitaa omia tehtäviään, kun vakavasti loukkaantunut potilas oli toimitettu sairashuoneeseen. Alus piti saada liikkeelle ja ulos planeetan ilmakehästä. Chumar pujotteli hiljaisena tämän väkijoukon läpi ja yritti pitää matalaa profiilia. Hän pelkäsi huomiota, ja siihen oli syynsäkin - ne harvat ketkä kerkesivät suunnata katseensa hänen puoleensa, reagoivat kahdella ennalta-arvatulla tavalla. Ärsyttävät henkilöt heittelivät hänelle joko muodollisia tai pilkallisia kehulauseita, ja pelottavat välittivät hänelle uhkauksia. Monet olivat halukkaita rankaisemaan häntä hänen huolimattomuudestaan, ja jotkut...jotkut kokivat hänet uhkana. Turhana pelinappulana vallan välissä, mikäli haluaisi päästä tappamaan Safan ja anastamaan vallan itselleen. Omienkin joukossa oli joskus vaikea arvailla, pitikö tappouhkaukset ottaa tosissaan vai ei.

Chumar kuuli jo kauempaa meteliä sairastuvalta päin. Se oli Safan ääni! Sama määräysvaltainen ja topakka ääni, vaikka olikin entistä heikompi. Johtaja oli vielä elossa! Ja tämä antoi toivoa siitä, että tuo pysyisi sellaisena jatkossakin.

Hän yritti avata sairastuvan ovea, mutta samassa lääkäri tuli ulos ja aloitti vakavan kuuloisen saarnan. Hänellä ei kuulemma ollut oikeutta mennä sisään! Chumar avasi suutaan vastalauseeseen, muttei kerennyt tuottamaan äännähdystäkään ennen kuin häntä vaimennettiin taas. Hänen täytyi tyytyä vain pikaiseen vilkaisuun oven pienestä ikkunasta - hän näki sängynpään, muttei Safaa - ja peruuttaa lääkärin mukana käytävän päähän. Hänen täytyisi kerätä kaikki kärsivällisyytensä ja odottaa niin kauan, jotta Safa vahvistuisi ja olisi itse valmis tulemaan ulos. Huokaisten hän istui seinän viereen.

Mikäli häntä ei päästettäisi johtajansa luo, hän istuisi toistaiseksi tässä ja varmistaisi, ettei ketään älykääpiö enää saisi ideaa joko häiritä tai vahingoittaa Safaa.

// Kiitos! Tä oli kieltämättä nautinnollinen peli //