Ajanherroja metsästän, tahdon saada suuren!

[Fizdu]

// Kreivi ja Walker //

Vaikka viikonloppu olikin ollut alunperin buukattuna täyteen, Sheila oli perunut kaikki menonsa ja lähtenyt extemporereissulle Cardiffiin. Miksi? Täysin hulluista ja epämääräisistä syistä. Häntä hieman kadutti, ettei ollut voinut tarjota tutuilleen järkevää selitystä - hänen oli pitänyt auttaa naapuria remontissa ja juoda päiväkahvit äitinsä kanssa - mutta ymmärsi silti omien tavoitteidensa olevan tärkeämpiä. Ja ketä häntä olisikaan uskonut, jos hän kertoisi menevänsä etsimään aavaruusolentoa vain sen takia, että saisi sen avulla hoidettua toisen avaruusolennon vaarattomaksi? Ei kukaan. Joten parempi pysyä hiljaa ja toivoa toisten ymmärrystä. Muut tiesivät hänen käyttäytyneen epätasapainottomasti viimeaikoina. Luultavasti jotkin erehtyisivät hänen hairahtuneen takaisin nuoruuden sekoiluihinsa... Mutta sekin oli parempi kuin totuus.

Annabelin kertoma kohtaaminen kyborgin kanssa oli jäänyt kummittelemaan hänen mieleensä. Kyborgi oli ainakin aluksi uhannut kirjailijaa, ja vaikkakin kirjailijan henki oli säästynyt - kenties vain sillä tekosyyllä, että kyborgi oli luullut naista kaltaisekseen - Sheilan oli pakko saada tietää, oliko muukalainen vaaraksi muillekin. Hän ei voisi elää hyvällä omallatunnolla, jos Amerikan väki vähenisi kyborgin ansiosta. Eikä siinäkään tilanteessa, että kyborgi itse voisi huonosti joutuessaan elämään maapallolla. Tohtorin kanssa hankitut seikkailut olivat saaneet hänet myötätuntoiseksi maan ulkopuoliselle elämälle, ja hän halusi auttaa muukalaisia vielä enemmän sillä syyllä, että maailmassa oli niin vähän ihmisiä, jotka heitä auttoivat. Tohtorin ollessa poissa hän saattoi kenties olla ainoa halukas.

Joten miksi Cardiff? Miksi hän oletti löytävänsä täältä mitään? Hän oli kuluttanut useita iltoja tietokoneen ääressä kyyristellen, vaikka se oli oikeastaan viimeinen asia, jota hän tykkäsi vapaa-ajallaan tehdä. Epämääräiset uutissivut ja foorumit olivat pian vahvistaneet, että Cardiffin lähellä tapahtui erityisen paljon paranormaalia tai omituista toimintaa - tai näin kuulopuheet väittivät. Mistään virallisista lähteistä hän ei ollut varmistusta tiedoilleen saanut, mutta tämäkin oli parempi kuin ei mitään. Täältä hänellä oli toistaiseksi paras mahdollisuus löytää toinen ajanherra... tai yhteistyökykyinen muukalainen. Kunhan jotain. Hän ei halunnut lähteä yksin selvittämään välejä mahdollisesti vaarallisen kyborgin kanssa.

Toistaiseksi etsintä ei ollut tuottanut tulosta. Kaupunki oli uusi ja sekava, ja Sheila tunsi itsensä sen keskellä hyvin hämmentyneeksi. Useasti hän kadotti itsensä kartalta ja eksyi ihmisvilinään - tässä toinen syy, miksi häntä epäilytti lähteä yksin Amerikkaan! Mutta toisaalta hänen olisi pakko. Hän halusi kuumeisesti auttaa myös Annabelia, ja hän voisi löytää jotain ratkaisevaa myös tuon hyvinvoinnin kannalta.

Kerran hän oli luullut näkevänsä poliisikopin, samanlaisen mikä Tohtorilla oli ollut, mutta näköhavainto oli niin lyhytkestoinen ja samea että sen herättämä toivo sammui pian. Nyt terapeutti käveli aukealla, minkä aavisteli olevan vielä lähellä keskustaa. Hänen edessään kohosi korkea, joko lasi- tai metallipintainen heijastava torni, joka kauneudessaan vangitsi hänen huomionsa hetkeksi. Täytyi myöntää, että arkkitehtuuri ainakin oli hänen mieleensä, oli niiden seassa sitten avaruusolioita tai ei. Ja tuo sen takana oleva rakennus, joka oli täytetty jättimäisin kultakirjaimin - tämä oli niin erilaista kun hänen kotikonnuillaan.

Rakennuksista Levett siirsi huomionsa pian takaisin ihmisiin. Kaikki näyttivät niin normaaleilta, tavallisilta, ja... Voisiko hän tässä tapauksessa sanoa tylsiltä? Liian tavallisilta? Vaikka hän seurasi yksilöiden kulkua pitkään, ketään ei erityisesti vaikuttanut huomiotaherättävältä.

Kunnes esiin tuli mies, joka hänen mukaansa näytti kirjaimellisesti astuvan ulos tyhjästä. Siis ei mistään. Ilmestynyt paikalle tuosta noin vain - vaikka miehen takana tai edessä ei ollut mitään, jonka taakse olisi voinut piiloutua!

Sheila tuijotti vanhalta näyttävää miestä hämmästyksissään. Saattoi kenties olla kaukaa haettua, mutta tässä saattoi olla hänen tilaisuutensa. Joko mies oli äärimmäisen hyvä taikuri, tai tosiaankin omasi maan ulkopuolista teknologiaa, jolla piiloutua ihmiskatseilta. Tai sitten hänen omat, reissaamisesta väsyneet aivonsa muodostivat temppuja, kävi Sheilan aivojen järkevä osa puheeseen.

Hän kuitenkin juoksi miehen perään varmistaakseen, ettei kadottaisi toista näköpiiristään. Saatuaan kohteensa kiinni Sheila asetti askelluksensa samaan tahtiin toisen kanssa ja yritti olla näyttämättä yhtä hullulta kuin varmasti kuulosti. "Anteeksi tungetteluni, mutta jolleivat silmäni valehdelleet, näytti siltä että ilmestyit juuri tyhjästä. Kuulostaa varmaan tosi oudolta ja loukkaavalta ja ymmärrän, jos pidätte minua hulluna, mutta jos tulette maan ulkopuolelta - varsinkin, jos olette ajanherra! - pyydän, pysähtykää ja kuunnelkaa minua hetki. Minun tarvitsisi niin kipeästi löytää joku. Tai ei kipeästi, mutta mielellään... mahdollisesti...se olisi hyödyllistä... ja mukavaa..."

Nainen punastui häpeissään. Kyllä, hän kuulosti aivan yhtä hullulta kuin oli kuvitellutkin, ja alkoi vielä soperrella lopussa ihan omiaan. Tämä oli hermostuttavaa puhua tällaisia vieraille! Toivottavasti ketään ei sentään soittaisi poliiseja hänen peräänsä, jos hän ahdistelisi liian monia ihmisiä näin. Tai mikä pahempaa, lehdistöä. Tai molempia. "Jollette käsitä mitään mitä puhuin, unohtakaa että olin edes olemassa. Pahoittelen jos haaskaan aikaasi. Tein juuri pitkän matkan ja sen jälkeen olen vain etsinyt ja etsinyt, ei ihme jos aivoni tekevät jo temppuja minulle..."

[Kreivi]

Cardiff, Wales, Britannia, Eurooppa, Maa, Auringon ympärillä pyörivät kivet, Linnunrata. Voitte nyt avata turvavyönne. Eviana, Walkerin puhuva Tardis, imitoi matkustuskuulutuksia. Walker vastasi tuhahtamalla ja jatkamalla oviaukolle päin nilkuttamista. Taannoinen aikavirrasta saatu osuma oli vanhentanut miestä noin neljällä sadalla vuodella jättäen jäljelle muutaman hassun vuosikymmenen, eikä kävelykeppikään ollut enää koriste. "Mikä sinuun on mennyt? Vastahan 50 vuotta sitten kävelit Hyvän Toivon Niemen kärkeen huvin vuoksi. Ai niin, sinusta tuli vanha." Walker oli pikkuhiljaa alkanut ärtyä Tardikseensa, joka ei osannut olla hiljaa, ja joka suuttui, jos sen laittoi mutelle. Walker asteli ulos oviaukosta keskelle sitä suurta aukiota, jonka alla Torchwood sijaitsi. Kyseisen instituution rippeiden olemassaolosta Vanhus oli tiennyt jo pidemmän aikaa syistä, jotka piti mieluusti omana tietonaan.
Pian joku nainen tuli kyselemään Walkerilta, miten tämä oli astunut tyhjästä. Tässä se nähtiin, olisi pitänyt pysäköidä paremmin. Yksi sana kuitenkin herätti Walkerin mielenkiinnon: ajanherra. Pian kuitenkin Nainen alkoi jo menettää uskoaan asiaansa Walkerin nyökkäillessä hitaasti kuunnellessaan. "Ymmärrän täysin, olet väsynyt, silloin ei oikein ajattele erityisen selvästi. Mutta mennäänpä istumaan tuonne kahvilaan niin voit kertoa ketä etsit, niin katsotaan voinko auttaa sinua. Äläkä pelkää että tuhlaisit aikaani, minulla ei vuosiin muuta ole ollutkaan. Ja voisit kertoa myös mitä etsit. Noniin, mennäänpäs." 

Kahvilassa Walker tilasi kaksi kahvia, jotka kuulemma tuotaisiin pöytään hetken kuluttua. Nilkutettuaan takaisin Naisen luo kahvilan terassille vanhus istuutui ja avasi sanaisen arkkunsa:"Kertoisitko nimesi ennen kuin aloitat kertomaan tarinaasi, vai kutsunko sinua Väsyyneksi Etsijäksi?"

[Fizdu]

Sheila odotti niin kiinteästi kieltävää vastausta ja käskyä painua matkoihinsa, että meni aivan ymmälleen, kun mies myönsikin olevansa halukas keskustelemaan. Hämillään, mutta innon- ja pelonsekaisin tuntein hän antoi toisen johdattaa itsensä pikkulapsen tavoin lähimpään kahvilaan. Pikkulapseksi hän itsensä tunsikin - pelkän ikäeron lisäksi hänen sekoilunsa, ja tapa, jolla toinen puhui hänelle, herätti hänessä häpeän tunteita. Vanhan miehen puheesta saattoi olettaa, että toinen tosiaan piti häntä keskenkasvuisena mitääntietämättömänä kakarana, tai kenties mielisairaana. Hän pelästyi ajatusta, että toinen myöntyi keskustelemaan hänen kanssaan vain siksi, että aikoisi tosissaan tarkistaa hänen mielenterveytensä ja kenties lähettää hänet johonkin lähimpään mielisairaalaan. Hänet - terapeutin!
Ei. Toinen oli vain kohtelias ja ymmärsi hänen olevan väsynyt. Pakko hänen oli myöntää itselleenkin, että hän tarvitsi aavistuksen ohjeistusta.

Hermostuneena hän odotti kahvilan terassilla vanhuksen paluuta, ja kun se viimein tapahtui, hengitti pari kertaa syvään ja pakotti itsensä rentoutumaan. Kaikki oli hyvin. Hän oli viimeinkin löytänyt ainakin jotain. Ei välttämättä sitä mitä etsi, mutta jotain. "Kutsu mielummin Sheilaksi", hän kertoi nimensä punastellen, mikä ei yleensä kuulunut hänen tapoihinsa uusia ihmisiä kohdatessa. Sen myötä hän tosissaan tunsi itsensä typeräksi. Tällä hetkellä Väsynyt Etsijä taisi tosissaan kuvata häntä enemmän kuin Sheila Levett. "Ja maksan kyllä tuon kahvin takaisin", hän vakuutti viitaten toisen tekemään tilaukseen. "Voin maksaa ne molemmat. Korvaukseksi vaivannäöstäsi. Olet kiltti, ja arvostan että kuuntelet."

Hän henkäisi jälleen syvään valmistautuen kertomukseensa. Tämäkin tuntuisi oudolta ja saisi hänet näyttämään tyhmältä, mutta hänen olisi vain parasta tottua siihen. "Jollet ole vain äärimmäisen hyväsydäminen ja halua auttaa eksynyttä turistia, oletan, että edes jokin omituisesta puheestani kiinnitti huomiosi." Sheila mietti, kuinka vaarallista peliä pelasikaan. Hän ei halunnut paljastaa vaikuttimistaan liikaakaan, sillä sekin mahdollisuus oli aina, että hän törmäisi epäkiitolliseen alieniin ja aiheuttaisi itselleen vain enemmän ongelmia. Mutta toisaalta hänen olisi kerrottava tarpeeksi, että joku tajuaisi auttaa tai ohjata oikeaan suuntaan. "Etsin, tuota... Tunsin aikoinaan miehen nimeltä Tohtori. Hän on nyt poissa, mutta etsin jotakuta hänen kaltaistaan. Hänellä oli erityislaatuista teknologiaa, jota epäilen sinunkin ehkä käyttäneen, jos tosiaan ilmestyit tyhjästä, niin kuin luulin... En tiedä... Mutta ennen kaikkea hänellä oli hyvä ja urhea sydän, ja älykäs mieli. Suuri tuntemus eri elämänlajeista ja avaruudesta. Sellaista henkilöä minä etsin, joka on Tohtorin tavoin valmis taistelemaan elämän ja oikeuden puolesta. Tarvitsisin sellaisen ihmisen apua. Tai moni tarvitsee. Emme osaa ratkaista tiettyjä ongelmia yksin. Olemme vain ihmisiä, tietomme ja taitomme eivät riitä siihen..."

Terapeutti seurasi Walkeria nähdäkseen tuon reaktiot. "En kuitenkaan oleta sinun tuntevan Tohtoria. Se olisi liian suuri sattuma, johon en usko. Mutta jos väsyneet aavistukseni olivat oikeassa, ilmestymisesi, mahdollinen teknologia... Se on ajanherrojen teknologiaa, tai voi olla. Vanhaa, mutta toimivaa. Tai voi olla minkä tahansa muunkin muukalaisen teknologiaa. Mikä minä olen niitä tuntemaan."

Nainen alkoi kyllästyä turhanpäiväisiin selityksiinsä, joista todennäköisesti suurin osa menisi kuitenkin toiselta osapuolelta ohi. Hän näki tarjoilijan lähestyvän kahvikuppien kanssa, joten tiivisti puheensa muutamaan kysymykseen. "Kysyn nyt henkilökohtaisia, mutta teen sen säästääkseni meidän kummankin aikaa. Jollet voi vastata kysymyksiini myöntävästi, minun täytyy jatkaa matkaani pian, jotta hyvällä tuurilla voin löytää jotain. Joten... Oletko ihminen, tai tunnetko jonkun, joka ei ole? Ja jos et ole, oletko valmis kuuntelemaan enemmän ja mahdollisesti auttaa pelastamaan muutamia sieluja?"

[Kreivi]

Kahvilassa nainen esitäytyi Sheilaksi ja tarjoutui maksamaan molemmat kahvit, joita Walkerilla ei ollut ollut tarkoituskaan maksaa, ainoastaan heilauttaa psykopaperia tarjoilijalle. Sitten Sheila meni suoraan asiaan. Ja alkoi puhumaan...Tohtorista? Ja jostakin pelastamisesta, mutta tärkein oli kysymys siitä että oliko Walker ajanherra. Vanhus tuijotti Sheilaa hieman epäuskoisena hieman liian pitkään. "Tohtori?" Walker vaikeni jälleen hetkeksi epäuskoisena siitä että tuo Nulikka oli onnistunut sotkeutumaan tuonkin naisien elämään. Oudointa oli sävy jolla Sheila puhui Nulikasta: ihaileva. Lopulta Walker avasi suunsa."Se Nulikka on toden näköisesti keksinyt puolet asioista päästään. Pääsi useamman esseen läpi rimaa hipoen. Mistäkö tiedän? Olin hänen opettajansa. Nulikka on kyllä fiksu, mutta kuvailisin häntä ennemmin uhkarohkeaksi. Eikä minun Tardikseni ole vanha, vaan kehityksen terävitä kärkeä. Mutta hänen kaltaisiaan ei löydy montaa, mutta vaikka en olekkaan hänen veroisensa sankarillisessa dramatiikassa, olen silti valmis auttamaan", sanojensa päätteeksi Walker hörppäsi kahvistaan pitkän huikan, kahvi oli hiukan kitkerää, mutta tilkka maitoa tasoitti makua. "Sitäpaitsi Tohtori ei edes ole hänen nimesä, joka saattoi muuten olla Basil. Saatan muistaa väärinkin." Toinen hörppäys nyt huomattavasti paremman makuista kahvia. "Vai olisiko ollut Dennis? Tuskin sentään", Walker mutisi itsekseen.

//Anteeksi kesto ja lyhytviesti//

[Fizdu]

// Eipä tuo mitään //

Tuijotuksen mukana tullutta hiljaisuutta oli vaikea kestää. Toinen katsoi häntä epäuskoiseen tapaan, ja vain yksinäinen nimi karkasi tuon huulilta - Tohtori. Nimi ei tainnutkaan olla vanhukselle niin vieras, kuin hän oli luullut. Ja toden totta, vanhuksen selostettua omat tuttavussuhteensa Tohtorin kanssa, oli Sheilan vuoro tuijottaa epäuskoisena suu auki. Oliko hän oikeasti törmännyt Tohtorin vanhaan opettajaan? Kuinka todennäköistä tällainen tapaaminen oli? Häkeltyneenä hän takelteli sanoja. "Basil?" Hän toisti uskomatta korviaan. Nimi kalskahti väärältä hänen korviinsa.

Tohtoria kohtaan laskettiin syytöksiä ja annettiin olettaa, ettei tuo ollut ollut kaikkeista menestynein oppilas. Sen saattoi tavallaan uskoa - vaikka toinen olikin viisas, oli miehen keskittymiskyky välillä niin hajanainen, ettei sen uskonutkaan riittäneen oppikirjoista pänttäämiseen. Kulmiaan kohottaen Sheila kuitenkin hörppäsi kupistaan. "Vau... Etsin kyllä jotain, mutta en kertaakaan odottanut törmääväni tällä tavalla läheiseen tuttuun."

Vaikka hänen olisi kuinka tehnyt mieli kysellä lisätietoja, tehtävä oli tärkeämpi, ja terapeutti huokaisi. Toinen oli onneksi lupautunut auttamaan. "Maapallo on aina vaarassa", hän totesi lannistuneesti. "Harva se päivä jotain uutta kammottavaa ilmestyy. Juuri äskettäin eräs ystäväni joutui melkein kyborgin tappamaksi, kun törmäsi sellaiseen vahingossa jossain Amerikan aavikoilla. Nyt kun Tohtori on poissa, uskon tällaisten tapausten lisääntyvän rajusti. Pelkään menettäväni monia läheisistäni... Tarvitsemme jonkun, joka katsoo maapallon ja sen asukkaiden perään. Omat kykymme ovat rajalliset."

Toinen ei välttämättä ollutkaan kuullut Tohtorin poismenosta. "Tohtori on kuollut", Sheila totesi ja painoi katseensa alas. "Hän vieraili luonani juuri ennen kuolemaansa ja jätti hyvästit. Syytä hän ei kertonut, mutta ilmeisesti se oli väistämätöntä. Olen pahoillani."

Katse kohotettiin takaisin Walkeriin. "Olen kuitenkin äärimmäisen kiitollinen siitä että kuuntelet. Vaikutat viisaalta ja kokeneelta. En voi pyytää sinua ottamaan Tohtorin virkaa vakituisesti, mutta sekin helpottaisi, jos silloin tällöin voisit vilkaista meihin päin. Eniten minua huolettaa se kyborgi. Olisiko sinulla mitään neuvoja, miten toimia sellaisen kanssa?"

[Kreivi]

Sheila vaikutti hieman epäuskoiselta väitteestä että Tohtorin nimi olisi Basil. "No, nimet ovat nyt sellaisia hassuja pakollisuuksia, mitkä korvataan myöhemmin itse valituilla nimillä, joten niillä ei sinällään ole väliä", Walker vastasi, "Vaikka olenkin edelleen sitä mieltä että hänen nimensä saattoi olla Basil."

Walker kuunteli pitkään ja hiljaa. Nulikka kuollut? Ei voinut pitää paikkaansa. "Maapallo on aina vaarassa, siinä olet oikeassa. Mutta juuri vaarat toimivat motiivina kehittymiselle. Pelkästään nyt te ihmiset olette onnistuneet torjumaan ties kuinka monta ulkopuolelta tulevaa uhka ilman Tohtorin, tai minun, apua. Teidän kykynne ovat rajalliset, mutta vastoinkäymet ja sotasaalit kasvattavat niitä, suurin osa avaruusmatkailevista lajeista on aloittanut olemalla hyökkäyksen kohteena, ettekä te ole poikkeus. Olen pelkästään nyt tehnyt enemmän eheän aikajananne eteen kuin osaat aavistaa. Enkä usko Tohtorin kuolleen. Satuin nimittäin saamaan sodan viimeisillä sekunneilla kiinostavan viestin, mutta ei siitä sen enempää." Ihmiskunnalla oli jokin hämmästyttävä luulo siitä ettteivät voineet voittaa tuntematonta. Suurimpaan osaa ulkoavaruudenkin eliöistä tuli ja rauta tehosivat ihan yhtä hyvin kuin ÄitiMaan elukoihin, vaikka tunkeutujilla olikin usein paremmat aseet.

"Mutta siitä kyborgista, osaatko kuvailla sitä yhtään, vai lähdemmekö paikanpäälle katsomaan?"

[Fizdu]

Walkerin sanat saivat Sheilan miettimään. Niissä oli jotain omituisen lohduttavaa ja turvallista, sellaista mikä sai naisen epäilemään omaa avuntarvettaan. Ihmiskunta oli sisukkuudessaan selvinnyt pitkälle ja nyt tuntuikin siltä, että asiat olivat aivan kuin pitääkin. Maailma pyöri kuten normaalisti - ehkä he olivat heikossa asemassa nyt, mutta kuten vanhuskin sanoi, heillä oli täydet mahdollisuudet kehittyä. Elämässä oli kohtia, joihin kuului kuolemaa ja kärsimystä, eikä siitä saanut valittaa. Se oli hyväksyttävä. Se oli elämää - sitähän hän opetti potilailleen päivästä toiseen. Joten oliko hän nyt naiivi ja turhan utopistinen hakiessaan apua? Olisiko hänen pitänyt vain hyväksyä tilanne ja luottaa universumin kykyyn hoitaa asiat? Hajamielisenä Sheila ajautui pyörittelemään hiustuppoa sormensa ympäri. Ei. Ei hän siltikään voisi nukkua öitään rauhassa, vaikka hyväksyisikin tilanteen. Hän ei koskaan ollut suostunut jättämään ketään pulaan. "Puhut kauniisti", hän myönsi Walkerille ja hymyili vienosti. "Tuo on lohduttavaa kuulla. Ehkä panikoinkin asiasta enemmän mitä pitäisi."

Hänen sydämensä olisi halunnut tarttua tarjottuun toivoon Tohtorin henkiinjäämisestä, mutta tunteet tukahdutettiin pikaisesti. Vaikka Walker uskoisikin Tohtorin olevan elossa, hänen revitty sydämensä ei kestänyt epätietoisuutta. Oli helpompaa olettaa miehen kuolleen lopullisesti. Niimpä hän kieltäytyi jatkamasta aiheesta ja pakeni kahvikuppinsa suojiin, mutta havahtui jälleen kyborgin tultua puheeksi. "Ystäväni ei antanut tuntomerkkejä, ja..." Nainen epäröi jälleen. Voisiko hän lähteä matkalle nyt? Olisiko hän valmis kohtaamaan kyborgin? "Ja..." Kahvikuppi laskettiin hitaasti pöydälle. "En tiedäkään, olenko valmis tähän." Sheila näytti aavistuksen pettyneeltä ja pahoittelevalta. "Luulin olevani, mutta nyt huomaan pelkääväni lähtemistä. Kyborgin kohtaaminen voisi herättää aivan liikaa muistoja ja tunteita, joita koitan välttää. Nyt kun ajattelen, pakkomielteinen haluni tehdä asialle jotain ja löytää sinut taitaa olla vain osa surutyötäni...koitan epätoivoisesti tarrata menneeseen ja kieltää muutoksen...korvata Tohtorin jollain muulla. Korjata elämäni kokonaiseksi, vaikka oikeasti minun pitäisi vain jatkaa eteenpäin."

Terapeutti räpytteli silmiään ahkerasti ja vuodatti lopulta yhden kyyneleen. Kyynel kasvoi pian useammaksi ja kasteli naisen naaman kokonaan, vaikka hän yritti kuivata sitä servetillä. "Anteeksi", hän sopersi ja moitti itseään siitä, että sortui itkemään ja valittamaan elämäänsä toisen edessä. "Ei tämä ollut tarkoitukseni. Taidan käyttää sinuakin vain laastarina suruani hoitamaan. Olen pahoiĺlani, se on väärin. En vain kestä sitä että hän on poissa... voisinko..tuota..ottaa sinuun yhteyttä myöhemmin? Jos olisin silloin valmis? Ehkä silloin kykenen etsimään kyborgia kanssasi. Haluan vielä tehdä asialle jotain, mutta nyt en pysty. Ehkä voisin saada jatkossa ystävältäni tarkempia tuntomerkkejä ja tietoja. Tietäisimme, mistä aloittaa."

Walkeria katsottiin hieman arastellen. Hänen oli sittenkin pakko kysyä. "Luuletko todella, että hän voisi olla elossa?"

[Kreivi]

Sheilan näki pohtivan Walkerin sanoja. Kun nainen kiitti Walkeria kauniista sanoista, tunsi Walker itsensä taas opettajaksi,joka joutui kertomaan oppilaalleen ettei yksi reputettu koe ollut maailmanloppu."Kiva että auttoi", Walker nyökkäsi hymyillen hieman.

Jaaaaaaa Sheila ei ollutkaan valmis lähtemään. Pian nainen alkoi itkemään tajutessaan mitä oikeasti etsintäreissullaan Cardifiin. "Ei siinä mitään ongelmaa ole. Käsittelet asiaa niinkuin itse parhaaksi näet, ja tietenkin voit ottaa yhteyttä myöhemminkin. Mutta älä säikähdä, joss puhelimesta vastaa vieras ääni; minun lähtöni aika on nimittäin lähellä, ja seuraava Walker saa aloittaa matkansa. Voit etsiä kyborgia sitten hänen kanssaan, jos minä en ole enää tavoitettavissa." Walker oli tuskatuttavan tietoinen siitä että hänen aikansa oli loppumassa, joskaan asia ei pahemmin haitannut häntä. Aikavirta oli vain vienyt häneltä melkein tuhat vuotta elinaikaa, joka olisi tappanut monet elolliset, mutta melkein 60 000 vuotta vanhalle ajanherraa se oli vain vauhdittanut seuraavaan regeneroitumiseen.

Sheila kysyi vielä arastellen olisiko Tohtori elossa. Ukko huokaisi ja kurtisti otsaansa hieman." Minähän sanoin niin. Hetkeä ennen kuin koko lajini suljettiin aika-avaruuden ulkopuolelle, sain kuulla että paikalla olivat kaikki 12 Tohtoria. Sen jälkeen vielä tarkennuksen että heitä olikin 13. Tämä sinun Tohtorisihan oli yhdestoista? Olen kuitenkin aika varma että hän on elossa ja voi hyvin." Ehkä tämä lohduttaisi Shielaa jonkin verran.
"Haluatko kyydin kotiin?" Walker kysyi Sheilalta

[Fizdu]

Walker oli jälleen hyvin ymmärtäväinen eikä syyttänyt häntä aikansa tuhlaamisesta, vaikka siihen olisi ollut aihettakin. Sheila oli siitä todella kiitollinen. Hän huomasi pitävänsä tästä miehestä - Tohtori oli varmasti perinyt jotain piirteitään tältä mieheltä - ja olikin siksi surullinen tietäessään, että toisen regeneroitumisen aika oli lähellä. Se vaikeuttaisi toisen löytämistä jatkossa. "Otan tuon huomioon", hän vakuutti. "Olet mukava mies. Olen varma että seuraavasta versiostasikin tulee tuntemisen arvoinen henkilö. Pidä huolta itsestäsi - sinullakin taitaa olla erittäin yksinäistä."

Miehen seuraavat sanat tosiaankin herättivät hänessä toivoa. Hän ei ymmärtänyt niitä täysin eikä täten uskaltanut sanoa mitään, mutta hymyili lämpimästi. Walker oli antanut hänelle hänen toivonsa takaisin.

Seuraavaksi toinen tarjosi kyytiä, josta nainen kieltäytyi kohteliaasti. "Minulla on paluulippu jo ostettuna", hän selitti. "Parempi käyttää se pois. Ja tarvitsen lisää aikaa omien ajatusteni kanssa. Mutta tapaamisesi merkitsi minulle paljon. Toivottavasti sinäkin sait tästä jotain irti - jos joskus piipahdat Lontoossa päin ja tarvitset seuraa, olen käytettävissäsi. Ollaan mahdollisesti yhteyksissä."

Kahvikuppi oli jo tyhjä, ja Sheila työnsi sen kauemmas ja ojensi sitten kättään viimeiseen kättelyyn. "Minun on parempi lähteä. Kiitos vielä kerran." Terapeutti nousi ylös ja katsoi ajanherraa hetken aikaa kaihoisasti. Toinen symboloi niin hyvin kaikkea sitä mitä hän kaipasi. "Mikäli törmään Tohtoriin vielä joskus, kerron hänelle terveisiä sinulta", hän tokaisi vielä hymyillen, ennen kuin lähti pujottelemaan pöytien välistä takaisin kotikaupunkiaan päin.

// Eiköhän tämä ollut tässä. Kiitos pelistä! //