Show me your mercy

[Javert]

-Kahler Tek-

Lomamatkalla. Yleensä sana tarkoitti ihmistä, joka asui muualla ja tuli huvikseen viettämään aikaansa muualle, mutta Kahler-Tek ei ymmärtänyt mitä lomamatkalainen teki aavikolla. Tuo oli eksynyt, mutta mikäli nainen oli se joksi Kahler-Tek häntä epäili, ei nainen olisi voinut eksyä. Se kaikki oli hyvin outoa, ja kyborgi alkoi kallistua yhä enemmän aavistukseen, ettei nainen oikeasti tiennyt kuka todella oli. Valehtelua ei voinut jatkaa tietoisesti näin kauaa, se oli tilastollinen mahdottomuus.

”En. Minä vartioin Mercyn kylää. Tämä on pelkkä suoja.” Kahler-Tek vastaa ja kääntyy katsomaan naista. ”Istu.” Kyborgi käskee tunteettomalla äänellään ja viittaa tuolia kohden. Ei tuo voinut siinä vain seistä nököttää, jos he aikoivat olla täällä iltaan asti, ihmisillä kun puutuivat jalat niin herkästi. Pieni tuulenvire aaltoilee läpi huoneen ennekuin katoaa jälleen polttavan kuumalle aavikolle.

[Heta]

Tuntematon kyborgi vastasi kuin vastasikin Annabelin kysymykseen. Se oli oikeastaan ensimmäinen tiedon murunen, jonka kirjailija vastapuolesta oli koko tilanteen aikana ylipäätään saanut. Mercyn kylä oli englantilaiselle turistille joka tapauksessa täysin tuntematon paikka, eikä sitä oltu mainittu edes turistioppaassa. Mercy vaikutti joka tapauksessa toiselle tärkeältä paikalta - ei yksikään olento paikkaa muutoin vartioisi. Vaikka Annabelin olisikin tehnyt mieli kysyä kylästä enemmän, päätti kirjailija olla kuitenkin hiljaa. Oli ehkäpä jo tietynlainen saavutus se, että ensimmäiseen kysymykseen oltiin vastattu eikä Annabel halunut antaa miehelle uutta syytä hurjistua. Varsinkaan kun toinen kehotti häntä istuutumaan.

Annabel yritti puntaroida kyborgin äänensävyä mielessään. Se oli joka tapauksessa hankalaa sillä sävy oli pysynyt yhtä tunteettomana alusta alkaen. Toinen vaikutti vaikeasti luettavalta, mikä ei varsinaisesti herättänyt vieläkään naisessa luottamusta. Toisaalta, kyborgi oli kuitenkin tällä hetkellä ainoa, joka aavikolla ylipäätään piti naisen hengissä - Hän ei välttämättä selviytyisi hiekkakentillä yksinkään.
Penkki oli kova mutta se tarjosi jaloille pienen lepäämishetken. Nopeasti ohi menevä tuulenvire tuntui iholla hetken aikaa hyvältä kunnes se lopulta haihtui pois. Se sai Annabelin kaipaamaan toden teolla takaisin hotellihuoneeseensa. Tai kotiin. Turvaan. Katse nostettiin takaisin kyborgiin ehkä jopa hieman odottavasti. Hän itse ei uskaltanut sanoa oikein mitään, vaan antoi toiselle mahdollisuuden puhua ensin.

[Javert]

-Kahler Tek-

Kyborgi ei sanonut enää mitään, ehkä tuo odotti naisen aloittavan keskustelun tai ehkä tuo oli vain sanonut kaiken tarvittavan. Joka tapauksessa Kahler-Tek asteli naisen ohi luolan suulle ja nojasi sitten seinää vasten. Ele oli selvä – jos toinen yrittäisi lähteä jonnekin, nainen ei koskaan pääsisi hänen ohitseen. Olisi parasta vain odottaa iltaa ja lähteä sitten sovinnollisesti kyborgin mukana.

Kylään saakka Kahler-Tek ei aikonut naista viedä, mutta eiköhän tuo osaisi takaisin turistipolulta. Jos kukaan oli huomannut ihmisen puuttuvan, häntä etsimään oli varmasti lähetetty muita jotka löytäisivät tuon. Kahler-Tekin täytyi vain osoittaa oikea suunta… Ja yhä pieni epäilys kaivaa kyborgin mieltä tuon tuijottaessa syyttävästi naikkosta. Mercyn kylän seriffi ei normaalisti pelastellut aavikolta typeriä turisteja.

[Heta]

Hiljaisuus jatkui ja Annabel tunsi olonsa kiusaantuneeksi. Hän ei varsinaisesti kääntänyt suoraan katsettaan kyborgiin, mutta seurasi sivusilmällä toisen liikkumista. Toinen pysähtyi luolan suulle ja elekieli kertoi kaiken oleellisen; Hän ei pääsisi luolasta ilman lupaa lähtemään. Annabel kyyristi hieman olkapäitään alistumisen merkiksi. Ei hän sooloilemaan uskaltaisikaan lähteä. Hän arvosti henkeään.

Kyborgiin vilkaistiin nopeasti. Toisen syyttävä tuijotus oli pistävä ja Annabel laski silmänsä nopeasti syliinsä. Sormia näpräiltiin hieman hermostuneesti. Pitäisikö hänen sanoa jotain?
"Mikä sinun nimesi on?", kirjailijatar sai lopulta kakaistua kuivasta suustaan. Katse nostettiin takaisin varovasti kyborgiin. Niin, hänhän ei ollut saanut tietää edes kidnappaajansa nimeä.

[Javert]

-Kahler Tek-

Nainen oli selkeästi hämmentynyt ja hätäännyksissään, mutta sitä ei kestäisi kauan. Kahler-Tek oli jo huomannut kaukana aavikon dyyneillä orastavan merkin auringonlaskusta – hiekkaan oli ilmaantunut punertava sävy jota ei päivällä aurigon paahtamasta maasta löytynyt. Niin omissa ajatuksissaan kyborgi oli, ettei heti kuullut toisen kysymystä. Moinen ajatuksiinsa uppoaminen olisi ollut tappavaa toisen kyborgin seurassa, mutta nainen oli ilmeisesti pelkkä nainen… Kahler-Tek uskoi jo erehtyneensä.

”Kahler-Tek.” Kyborgi vastaa syvällä äänellään, astahtaen muutaman askeleen lähemmäs naista. ”Olen sotaa varten rakennettu kyborgi.” Kahler-Tek lisäsi, uskoen naisen haluavan tietää enemmän. ”Asuin kauan sitten planeetallani…” Lähes uneksiva ääni oli hiipinyt kyborgin sävyyn, kun tuo puhui ja näytti hetken siltä että tuo oli unohtanut vieraansa olemassaolon. Tykki toisessa kädessä humisi varoittavasti.

[Heta]

Annabelin katse käväisi nopeasti luolan ulkopuolella. Porottava aurinko oli selvästikin jo laskemassa taivaanrannan taakse. Ikävä omaan rauhaan alkoi hiipimään yhä voimakkaammin lontoolaisnaisen tajuntaan ja se tuntui menevän jopa jo janontunteen ylitse. Enää janolla ei ollut väliä. Nainen tunsi itsensä vain väsyneeksi ja hauraaksi. Olisivatkohan jo toiset turistit huomanneet hänen katoamisensa?

Tuntematon pyssymies paljasti nimensä ja lisäsi vielä perään jotain sellaista, jota naisen väsynyt mieli ei jaksanut enää ymmärtää. Oikeastaan Annabel ei jaksanut enää keksiä edes sanoja. Toinen oli taatusti joku höyrypää - vai oliko se hullu vain Annabel itse?
"Minä näen unia monesti planeetoista", nainen tyytyi tokaisemaan väsyneellä äänellä. Kahler-Tekiksi esittäytynyt mies oli nyt yksi harvoista jotka olivat saaneet kuulla hänen paljastuksensa. Tavallisesti Annabel ei puhunut näistä asioista. Niin, hän purki kaiken vain kirjoihinsa. "Sodista, päättymättömistä sodista", kirjailijatar huokaisi ja hieraisi kasvojaan kämmeniinsä. Raskas huokaisu karkasi vaaleakutrin huulilta.

[Javert]

-Kahler Tek-

Ihmisnaisen vastaus herättää kyborgin ja tuo vilkaisee toista miettiväisesti, sanomatta kuitenkaan sanaakaan. Epäilys siitä että nainen ei ollut kaikkea mitä päältä päin näytti ei jättänyt Kahler-Tekiä rauhaan mutta ei tuo asiaa oikein voinut todistaakaan. Kaiken lisäksi nainen _vaikutti_ tietämättömältä mistään epänormaalista, jos ei unia siis otettu lukuun. Sen verran kyborgi oli jo tapaamisen aikana ehtinyt ihmisestä selvittää.

”Silloin sinulla on varsin vilkas mielikuvitus, ihminen.” Kahler-Tek vastaa, lähes epäystävällisesti. Olisi varmaankin parasta jos nainen saataisiin uskomaan että tuo todellakin oli aivan tavallinen, mistään epätavallisesta puhumattakaan. ”Sinun on aika päästä takaisin. En voi pitää ihmistä täällä ikuisuutta.” Kyborgi toteaa ja astelee ulos, sirristäen silmiään. ”Vien sinut tielle, jota seuraamalla pääset takaisin omiesi pariin. Lupaa vain, ettet puhu minusta tai Mercyn kylästä kenellekään siellä olevalle.” Kahler-Tek lisää varoittavasti. Hän ei halunnut onnenonkijoita riesakseen, kun Mercyn kylässä ja sen ympäristössä oli jo muutenkin aivan tarpeeksi vahtimista ilman turistejakin.

[Heta]

Kahler-Tekin epäystävälliset sanat kalskahttivat inhottavasti naisen korvissa ja saivat kirjailijan melkeinpä värähtämään. Mies ei edelleenkään herättänyt luottamusta vaan lähestulkoon pelotti Annabelia omituisuudellaan. Sormia näperrettiin hermostuneena ja nainen hymähti synkästi mielessään. Aivan kuin sormet muka jotain turvaa voisivat tuoda.

Kahler-Tekin seuraavat sanat saivat Annabeliin kuitenkin uutta toivoa. Vaikka nainen olikin erittäin väsynyt, sai lupaus kotiinviemisestä häneen kuitenkin uutta virtaa. Annabel katsoi kyborgiin lähestulkoon toiveikkaasti ja nousi ylös. Hän oli melkeinpä yllättynyt siitä, kuinka hyvin jalat kantoivat edelleen.
"Lupaan sen! Haluan päästä vain kotiin!", nainen huokaisi, katsoen nyt suoraan ja anovasti kyborgiin. "Näytä minulle armosi. Ei minusta ole teille enää tämän jälkeen harmia", silmäkulmaa alkoi jälleen kutittamaan oudosti. Kehon väsymyksestä johtuvat kyyneleet olisivat halunneet tehdä tuloaan, mutta Annabel vastusteli. Hän ei itkisi enää.

[Javert]

-Kahler Tek-

”Hmph… Sen näkee aikanaan.” Kyborgi vastasi naisen todisteluihin epäilevä ilme kasvoillaan muttei jatkanut aiheesta sen enempää. Hän oli vain iloinen päästessään ihmisestä eroon. ”Tuletko?” Kyborgi kysyy ja astelee enempiä odottamatta ulos aavikolle, jossa hiekka oli edelleen kuuman päivän jäljiltä polttavaa. Ilma väreili mutta lämpötila oli selkeästi paljon siedettävämpi kuin keskipäivällä, tunteja sitten. Kahler-Tek lähtee harppomaan poispäin luolaltaan.

[Heta]

Kahler-Tekin retoriseen kysymykseen ei vastattu mitään, vaan nainen asteli toisen perässä takaisin aavikolle. Vaikka ilta teki selvästi tuloaan Nevadan ylle, tuntui Annabelista silti siltä, että hiekka oli yhtä kuumaa kuin aikaisemminkin. Heidän tulojälkensä olivat kadonneet jo aikaa sitten ja se lisäsi kirjailijataren turvattomuuden tunnetta. Hänen tulisi vain luottaa Kahler-Tekiin mikäli mieli päästä takaisin turistikohteeseen.

Koko matkan aikana Annabel ei sanonut mitään. Hän seurasi Nevadan pyssymiestä vaiteliaana, katse tiukasti hiekassa. Välimatkaa pidettiin kohteliaisuusyistä hieman. Kävelymatka tuntui kestävän ikuisuuden, mutta lopulta ympäristö alkoi näyttämään kumman tutulta. Vaikka hiekkadyynit olivat samanlaisia lähes joka puolella, tuntui Annabelista siltä, että hän alkoi viimein päästä takaisin perille! Kun kirjailijatar oli päässyt kohtaan, josta hän osaisi itse takaisin, pysähtyi hän aloilleen. Katse käväisi kyborgissa vaivautuneena. Pitäisikö hänen kiittää kidnappauksesta huolimatta?
"Minä, tuota...", aloitettiin hieman takeltelevasti. Nainen piti puheessaan hetken tauon, kunnes rykäisi kuivaa kurkkuaan. Katse nostettiin Kahler-Tekiin. "Jatkan tästä itse matkaa. Muut porukasta ihmettelevät varmasti jo minne minä olen jäänyt", sanojen jälkeen Annabel alkoi ottamaan kokeilevaisia ja toiveikkaita askelia kauemmaksi miehestä.

[Javert]

-Kahler Tek-

He saapuvat tielle ja kyborgi seisahtuu. Kävely oli ollut hänen mielestään varsin lyhyt, mutta nähdessään kuinka nainen oli hengästynyt ja hikinen, Kahler-Tek kurtistaa kulmiaan ja viittaa kädellään eteenpäin. ”Kävele vain suoraan neljä kilometriä.” Kyborgi sanoo hyvästeiksi. Sitten tuo kääntyy ja lähtee kävelemään poispäin, hyvästelemättä tai mitään.

Ja tekikö aurinko tepposet vaiko aika ryhtynyt kulkemaan epätasaisesti, sillä näkyi sinertävä välähdys ja kyborgi kävelee hetken aikaa paljon kauempana naisesta ja tiestä kuin aiemmin. Toinen välähdys ja Kahler-Tek on kadonnut aavikon kuumuuteen, jota iltaiset auringonsäteet alkoivat jo viilentää. Ja niin aavikko oli aivan yhtä tyhjä ja aution näköinen kuin aiemminkin. Siellä asuva kyborgi ja kyborgin suojelema kylä… Ne olivat jossain dyynien keskellä, kenenkään löytämättä. Pyssymies löytäisi haluamansa mutta asiaton kulkija ei näkisi varjoakaan ennen kuin jykevä ase oltaisiin painettu takaraivoa vasten. Sellainen oli Mercyn suojelijan tarina.


// Kiitos pelistä!

[Heta]

Kun tilanne näytti siltä, että Annabel oli selvästikin vapaa, tunsi nainen itsensä enemmän kuin huojentuneeksi. Kahler-Tekin loppu sanoille tyydyttiin vain nyökkäämään hitaasti. Kirjailija oli niin väsynyt, että sanoja ei enää jaksettu edes muodostaa. Eikä niitä tarvittukaan kahden erillisen olennon jättäessä toisilleen lopulta hyvästit.

Kyrborgi palasi takaisin reitilleen ja Annabel käänsi tuolle selkänsä. Ajatukset valuivat jo loppuiltaan. Hän kykeni suorastaan kuvittelemaan oman hotellinhuoneensa. Hän ikävöi sitä murjua erittäin paljon vaikka vielä päivemmällä olikin kironnut mielessään sen huonolaatuisuutta. Kuinka vähään sitä kuitenkaan kykeni olemaan tyytyväinen hädänhetkellä. Omaa rauhaa ja turvaa.

Yllättäen Annabelin silmäkulmaan osui sinertävä valo. Automaattisesti nainen vilkaisi taakseen. Kyrborgi käveli nyt selvästi kauempana kuin aikaisemmin, mutta tämän kirjailijatar halusi laittaa vain väsyneen mielensä luomaksi aistiharhaksi. Kaiken kaikkiaan nyt kun Annabel tunsi viimein olevansa turvassa, kykeni hän myöntämään, että kyborgi oli pelottavuudessaan jopa varsin vaikuttava ilmestys laskevan auringon alla. Kuin vaarallinen eläin jota tuli ihailla vain mahdollisimman kaukaa. Muutoin voisi päästä hengestään. Lopulta nainen naurahti ajatuksilleen. Hän oli totisestikin aivan liian väsynyt!

// Kiitos! (: //