Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Jun 1, 2015 7:39:54 GMT
// Javert ja Kahler-tek! (: Paikkana Nevadan aavikko. // Amerikan ihmemaa. Kohteena Nevada. Kauan kaivattu loma. Pois Lontoosta. Pois kaikesta. Lentokone oli juuri laskeutunut Las Vegasiin, kun Annabel siirsi uteliaan katseen hitaasti ulos ikkunasta. Näkymät olivat varsin erilaisemmat kuin Englannissa. Ympäristö oli huomattavasti villimpi ja kaupunki suurempi ja kirkkaampi kuin Lontoo. Las Vegasin maisema, sen jokaikinen kasino ja pilvenpiirtäjä sai tuntemaan kenet tahansa pieneksi. Kuinka kauaksi hän olikaan Englannista tullut. Oli varhaisilta, kun lentokoneesta astuttiin varmoin askelin ulos ja kirjailijataren onneksi myös matkatavarat saapuivat melko nopeasti liukuhihnalta. Harmaa matkalaukku napattiin vasempaan käteen ja vaaleaverikkö suunnisti itsensä ripein askelin muiden matkustajien joukossa ulos. Hän ei tuntenut varsinaisesti Amerikkaa, mutta onnistui silti löytämään tiensä nopeasti taksiin, sillä tarkoituksena ei suinkaan ollut jäädä suurkaupungin vilskeeseen, vaan suunnata katse jonnekin rauhallisempaan ympäristöön. Pois ydinkaupungista. Lähelle luontoa. Las Vegasin rajamaille. Loman tarkoituksena oli astua lähemmäksi luontoa ja yksinkertaisesti rentoutua ilman stressiä suurkaupungin vilskeestä. Niin hän oli sen suunnitellut. Kun taksi vihdoin saapui sovittuun määränpäähän, Las Vegas Naturel Hotel-nimisen hotellin edustalle, oli Annabelin pakko myöntää hänen odottaneen jotain enemmän. Ympäristö - ja Annabelin haluama luonto - itsessään oli varsin karua nähtävää; aavikkoa, aavikkoa ja vielä kerran... aavikkoa. Mutta toisaalta, siellä itsessäänhän Las Vegas nimenomaa sijaitsikin. Aavikolla. Hotelli itsessään taas edusti nimenomaa kaupungin vanhempaa arkitehtuuria. Suoraan sanottuna paikka oli täysi murju. Hotellin rakennus muistutti melkeinpä lähestulkoon jotain suurensuurta mökkiä ja talon kunto oli kaikkea muuta kuin luokseen kutsuva. Aita oli hieman rikki ja aidan portti narisi selkäpiitä karmivasti nuoren kirjailijataren astuessa siitä sisään. Annabel puraisi huultaan. Hän yritti olla positiivinen; ehkäpä talo olisi sisältä parempi? Turha toivo. Sama kuoleman ankea teema jatkui sielläkin. Talo oli hyvin väritön, hiljainen ja melkeinpä painostava. Nyt viimein Annabel ymmärsi sen, miksi hotelli ylipäätään oli ollut niin halpakin - eihän täällä nukkuisi kukaan! Huone joka tapauksessa oltiin varattu, joten perääntyäkään ei enää voinut. Tiskin takana oleva palvelu oli kuitenkin nopeaa ja ystävällistä. Se herätti luottamusta ja kohesi hieman englantilaisen turistinkin mieltä. Ehkäpä tämä tästä. Huoneeseen päästiin tuota pikaa. Päivä oli ollut hyvin rasittava ja aurinko alkoi painumaan kaupungin taakse. Annabel itsekin alkoi olemaan jo niin puhki reissaamisesta ettei yksinkertaisesti jaksanut lähteä sen syvällisemmin analysoimaan huonettaan, vaan nainen rojahti varsin nopeaan sängylleen. Kello alkoi näyttämään Amerikassa jo varsin paljon. Aikaero tuntui melko merkittävältä, mutta toisaalta vaaleaverikkö itsessäänkin oli jo varsin väsynyt. Silmät painettiin kiinni ja tuo nukahtikin varsin nopeasti. Seuraava päivä tuli kuitenkin yllättävän nopeasti. Annabel oli noussut hämmästyttävän aikaisin ja tunsi olonsa tällä hetkellä varsin energiseksi. Hän oli ollut koko päivän vauhdissa. Ensin tutustuen kaupungin laitaman hiljaiseen ympäristöön. Sen jälkeen hän oli ollut patikoimassa läheisellä turistirysällä ja nyt nainen oli viimein päättänyt kohdata odotetuimman päivän kohokohtansa; Kalliokiipeilyä ja tutustumista lähemmin Mojaven aavikkoon. Se oli kiehtonut Annabelia alusta alkaen ja oikeastaan koko loman pääsyy oli nimeomaa päästä tutustumaan lähemmin tuohon etelä-nevadan ihmeeseen. Ohjatusti tosin, turistiohjelman mukaisesti, mutta yhtä ja kaikki silti... hän pääsisi viimein toteuttamaan yhden villeistä unelmistaan! Turistijoukkoon oli helppoa liittyä karuakin karumpaan aavikkomaisemaan. Matka alkoi aluksi Kelso-nimisestä kylästä ja ohjelmana olikin aluksi kallioihin tutustumista. Kallioilla ohjaaja kertoi auliisti hiekkadyyneistä; ne tunnettiin laulavana hiekkana. Kun hiekka lähtee valumaan alas dyyneiltä, piti se kuulemma omituisen kaunista huminaa. Ajatus kiehtoi Annabelia. Hän haluaisi joskus kuulla hiekan laulavan. Kierros kuitenkin jatkui. He olivat saapuneet nyt lähemmäksi dyynejä. Annabel mietti edelleen laulua. Miltä hiekan laulu mahtoi oikeasti kuulostaa? Hän päätti ottaa asiasta selvää. Salaa hiipien aavikon kuumilla hiekkadyynilla, kirjailijatar erkani tahallaan ryhmästään. Se oli ehkä turhan uskaliasta, mutta toisaalta elämä oli riskejä täynnä. Muut turistit olivat muutenkin olleet niin tylsiä. Annabel matkasi edemmäksi kohti aavikkoa. Oli jo reipas iltapäivä ja aurinko pahimmillaan, nostaen aavikon lämpötilan korkeisiin lukemiin. Jo pelkkä liikkuminen tuntui vievän valtavasti energiaa, mutta toisaalta matkaa oli jatkettava. Hän oli aivan liian utelias. Annabel ei ollut varma, kuinka pitkään oli matkaa taittanut. Nevadan aavikko tuntui kuitenkin vievän naisesta loputkin mehut ja tuo lyyhistyi istumaan keskelle hiekka-aavikkoa. Nainen avasi juomapullonsa vain huomatakseen veden loppuneen. ”Mahtavaa!”, Lontoolaisnainen sihahti, viskaten pullonsa kauemmaksi itsestään. Aurinko porotti niin kovaa ja jano tuntui kasvavan vain pelkästä ajatuksesta.... Miksi hän olikaan lähtenyt omille teilleen?
|
|
Javert
(Senior Member)
Posts: 352
|
Post by Javert on Jun 1, 2015 8:44:30 GMT
-Kahler Tek-
Aavikolla oli tähän aikaan vuodenaikaan kuuma. Aavikoilla oli aina kuuma, muutenhan ne eivät olisi aavikoita laisinkaan. Kahler-Tek seisoi monen mailin säteellä ainoassa varjopaikassa, vanhan ja käppyräisen puun varjossa lähellä kivikkoa. Lämpimiä ilmavirtauksia kohosi laiskasti, kiirettä pitämättä cyborgin ympäriltä, kun musta kangas heijasti auringonvaloa. Kaikesta huolimatta tuo ei liikahtanutkaan, näyttänyt eleelläkään epämukavuuttaan. Hän oli tämän paikan ainoa valvoja, ja Kahler-Tek hoitaisi hommansa hyvin. Sen hän oli velkaa Mercyn pienen ja salaisen kylän asukkaille. Tai ei se oikeastaan ollut salainen, mutta oli pieni ja sijaitsi niin suojaisessa paikassa, ettei kukaan ollut sitä huomannut… Vielä. Sekin aika kuitenkin koittaisi, ja silloin Kahler-Tekia ei enää tarvittaisi, kun kylä saisi yhteyden ulkomaailmaan.
Molemmat silmät, sekä oikea että muunneltu haravoivat aluetta, ja kiinnittävät huomionsa pieneen pisteeseen jonkin matkan päähän, joka liikkui kuin etsien ja äkisti lysähti maahan. Pieni piste hohti punertavaa valoa, se oli siis elävä, ja näytti mitä ilmeisemminkin naiselta. Kahler-Tek kurtistaa kulmiaan ja aktivoi teleporttausjärjestelmänsä, valmistautuen ampumaan harhailijan. Ja hiljaa kuin aave, sinisen valon välkähdyksen kera cyborgi lähestyy naista, pitäen aseensa toimintavalmiudessa.
”Identitoi itsesi.” Kahler-Tek toteaa syvällä, hieman rispaisella äänellään tykki toisen takaraivoa vasten painettuna. Se piti pientä humisevaa ääntä, valot välkähtelivät tykin sisuksissa sen valmistautuessa päättämään toisen hengen mikäli tuo olisi vaarallinen. Mutta nainen oli kaunis, tuon vaaleat hiukset ja iho eivät tuntuneet kuuluvan tähän maailmaan, ja cyborgin tiedonhakujärjestelmä aktivoituu, yrittäen etsiä tietoja tästä tuntemattomasta harhailijasta. Epäilys näkyy Kahler-Tekin kasvoilla, kun tuo katsoo synkästi alas naiseen. Miksi toinen oli täällä, keskellä ei mitään? Saattoiko tuo olla jokin agentti, sotilas joka oli lähetetty tänne jotta hänestä päästäisiin eroon? Tykkiä painetaan hieman enemmän toisen takaraivoon, varoittaen. Olisi paras alkaa puhua, ellei halunnut päättää päiviään tässä ja nyt.
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Jun 2, 2015 7:10:43 GMT
Annabel istui aloillaan ja pohti voisiko aurinko todella paahtaa hänet pannukakuksi. Auringon säteiden kuumotus teki olosta äärimmäisen epämukavan ja hetken naisesta tuntui jopa siltä, että hiekka itsessäänkin olisi polttavan kuumaa. Katse nousi hetkeksi hiekasta ja se haravoi ympäristöä hitaasti. Olisi täysin turhaa lähteä enää etsimään muita; hänhän oli itse lähtenyt kävelemään vastakkaiseen suuntaan ja kulkenut vieläpä pitkän matkan edemmäksi aavikkoa. Turistit olisivat taatusti jo kaukana eikä Annabel tuntenut aavikkoa lainkaan. Oikeastaan Annabel ei tuntenut erämaassa elämistä ollenkaan. Eihän urbaanin ympäristön naisen ollut sellaista koskaan tarvinnut opetella. Ja nyt tässä sitä pitäisi osata selviytyä. Mutta kuinka?! Turhautuneisuus lävitsi hetken naisen mielen ja syyttävä katse laskeutui takaisin pulloon. Mokomakin muovipullo kehtasikin olla tyhjä. Kurkkua kuivasi entisestään ja pää laskettiin polvien varaan, käsien suojatessa päälakea. Se oli vaistomaista toimintaa, sillä lähiympäristö ei suonut varjon varjoakaan eikä naisella ollut energiaa liikkuakaan. Saatika edes ajatusta siitä, mihin hänen tulisi mennä. Hän oli hiekkaisessa vankilassaan, vailla tietoa tai taitoa ympäristössään.
Annabel ei ollut varma, kuinka pitkään oli istunut aloillaan, kun yllättäen hän tunsi takaraivossaan jotain. Rispainen ääni sai naisen nostamaan päänsä polvistaan ja blondi hätkähtikin rajusti. Kuka kumma..?! "Ident- mitä sinä sanoit?!", katse pyrki automaattisesti kääntymään puhujan puoleen, mutta tykki takaraivossa muistutti siitä, että liikkumiseen tuskin oli varaa. Katse kääntyikin siis takaisin vastahakoisesti maahan, Annabelin yrittäessä päästä mahdollisimman hyvin takaisin tilanteen kärryille. Puhuja oli kuitenkin selvästi mies ja tuon ääni oli kylmä ja määrätietoinen. "Olen Annabel Bretherton, Lontoosta", sanottiin vielä. Oliko toinen jokin maantierosvo? Oliko sellaisia edes aavikolla?! Pyöreän tykin metallinen tuntu kertoi kuitenkin siitä, että toisella oli jonkinsortin ase - mutta eiväthän aseet pitäneet omituista, humisevaa ääntä.
Pelko läikähti naisessa ja tietynlainen itsepuolustautumisrefleksi otti kirjailijataresta vallan. Tämä nappasi nopeasti tyhjän pullon takaisin kouraansa, kuin toivoen sen jollakin tasolla pelastavan hänet tilanteesta. "...ja minulla on vaarallinen, hyvin, hyvin vaarallinen muovipullo, jota en pelkää myöskään käyttää, mikäli et lakkaa osoittelemasta minua niskaan... sillä mikä sinulla nyt sitten onkaan", Annabel tiuskaisi pyrkien olemaan rohkea. Hän onnistui pitämään äänensä suhteellisen tasaisena, vaikka sydän pamppailikin kovaa pelosta. Todellisuudessa hän otti kuitenkin valtavan riskin, sillä nainen ei kuitenkaan voinut olla varma, kuinka tuntematon muukalainen suhtautuisi tilanteeseen ja naisen omatoimiseen rohkeuteen. Pullo ei kuitenkaan ollut oikeasti vaarallinen ja senhän nyt näki sokeakin. Jollakin sitä kuitenkin piti puolustaa itseään, mikäli toinen oikeasti olisi vaarallinen ja potentiaalinen uhka.
|
|
Javert
(Senior Member)
Posts: 352
|
Post by Javert on Jun 2, 2015 12:01:38 GMT
-Kahler Tek-
Maassa istuva nainen hätkähtää, ja näyttää joutuvan pois tolaltaan kuullessaan cyborgin äänen. Kahler-Tek ei siitä kuitenkaan hämmästy, vaan huulille ilmestyy pieni, huvittunut hymy. Äkisti nainen kuitenkin sieppaa juomapullonsa hiekalta, jonne sen oli hetkeä aikaisemmin heittänyt, ennekuin Kahler-Tek oli saapunut. Nainen yrittää uhkailla cyborgia, ja hymy hyytyy Kahler-Tekin irrottaessa tykin toisen takaraivolta, siirtäen sen pulloa kohti, ja laukaisten aseen. Ja niin muovipullosta oli jäljellä enää pelkkää tomua.
”Miksi olet täällä, Annabel Bretherton?” Kahler-Tekin syvä ääni tuntuu kohoavan kaikkialta heidän ympärillään, ja cyborgi astuu askeleen taaksepäin, tarkastellen naista yhä. Tuo vaikutti harmittomalta, mutta jokin vaisto sai Kahler-Tekin silti olemaan varuillansa, sillä jokin kertoi hänelle ettei tuo nainen ollut aivan sitä, miltä ensi näkemältä ulospäin näytti. Jotain erikoista tuossa oli, jotain vaikeasti määriteltävää. Vai voisiko tämä tunne yrittää kertoa hänelle sitä, että naisessa oli jotain samanlaista kuin Kahler-Tekissä? Se oli mahdotonta.
Mutta silti, mahdotonkin oli joskus mahdollista, Kahler-Tek tiesi sen kokemuksesta. Niinpä hänen täytyisi selvittää entistä nopeammin, kuka tuo nainen oli ja mitä tuo täällä teki. Tuo saattoi olla vaarallinen, vaikkakin muovipullolla uhkaaminen oli varsin typerää uhkarohkeutta… Tai pelkkää typeryyttä. Saattoiko Kahler-Tekin vaisto olla väärässä, ja nainen olikin pelkkä mielivajaa olento? Siinä tapauksessa tuo olisi hommattava mitä pikimmiten takaisin sivistyksen pariin, vaikka Kahler-Tek sitä niin inhosikin. Täällä aavikolla sai olla rauhassa, täällä pystyi toimimaan ilman rajoituksia. Täällä hän kykeni suojelemaan kaikkia, jotka sen ansaitsivat. ”Puhu!” Kahler-Tekin ääni kajahtaa, tuon siirtäen tykkinsä jälleen lähemmäs naista, valmistautuen ampumaan tuon tomuksi, ellei saisi pian selvyyttä toisen aikeista. Hänellä ei olisi minkäänlaisia tunnontuskia, jos nainen jouduttaisiin ampumaan. Se oli vain elämää, ammu tai tule ammutuksi.
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Jun 3, 2015 6:53:16 GMT
Pullo muuttui hetkessä tomuksi eikä Annabel voinut muuta kuin vain katsoa tyhjää kohtaa kauhuissaan. Väistämättä mieleen puski ajatus siitä, että hän olisi yhtä hyvin voinut olla pullon sijasta katoava kohde. Toinen ei selvästikään ollut pitänyt naisen tempauksesta yhtään. Mitä ilmeisemmin tuntemattoman hahmon kanssa ei pelleilty. Pullon ampuminen oli ollut selvä varoitus.
"Eksyin. Olen täällä lomalla ja lähdin hortoilemaan omilleni. Lopulta jäin jälkeen porukastani. Tiedän, se oli typerää", vastattiin toisen kysymykseen, Annabelin noustessa samalla varovaisesti ylös, katseen siiryessä nyt ensimmäistä kertaa toiseen. Mies näytti aivan siltä kuin tuo olisi hypännyt suoraan painajaisesta tähän maailmaan. Vastapuoli oli hyvin rujo, jopa pelottava näky, eikä taatusti täysin normaali ihminen. Vai oliko tuo ihminen ollenkaan? Annabel joutui tekemään täyden työn pitääkseen hämmennyksen ja pelon sekaiset tunteensa kurissa ja vain vaivoin tuo sai pidettyä katseensa peruslukemilla. Toinen tuskin pitäisi siitä, että nainen näyttäisi pelkonsa vain nähdessään ensikertaa vastapuolen - vaikka mies taatusti olikin varsin tietoinen omasta, pelottavasta ulkokuorestaan. Tykki joka tapauksessa osoitti edelleen naiseen eikä Annabelilla täten ollut juurikaan varaa tehdä virheitä. Hän rakasti omaa elämäänsä liika uhratakseen sitä oman typeryytensä vuoksi. Kädet nostettiin joka tapauksessa vielä hitaasti ilmaan rauhan ja uhkaamattomuuden merkiksi. Katse pyrittiin pitämään toisessa, vaikka mieluiten se oltaisiin haluttu kääntää pois. "Olen pahoillani jos eksyin maillesi tai jotain. En kuitenkaan omista mitään arvokasta tai ole uhkaksi", sanoissa pidettiin hetki taukoa, mutta kädet pidettiin silti edelleen ilmassa, "Ehkä siis voin jatkaa tästä matkaa?" Kysymys oli kovin varovainen, sillä nainen ei voinut olla vieläkään varma siitä, aikoiko toinen kenties ryöstää - tai jopa tappaa - hänet. Periaatteessa naisella ei kuitenkaan ollut mukanaan mitään arvokasta, eikä hän itsessäänkään ollut kovin arvokas... Mutta eikö sitä kaiken maailman sekopäitä silti maailmaan mahtunutkin? Muutama askel otettiin joka tapauksessa taaksepäin kokeillen. Ehkä toinen päästäisikin hänet pälkähästä.
|
|
Javert
(Senior Member)
Posts: 352
|
Post by Javert on Jun 18, 2015 15:08:13 GMT
-Kahler Tek-
Nainen vaikuttaa erittäin säikähtäneeltä katsoessaan epätoivoisena kohtaa jossa pullo oli hetkeä aiemmin ollut, ja cyborgin silmä tuikahtaa huvittuneena. Kaikesta huolimatta oli edelleen huvittavaa nähdä kuinka kauhistuneen melodramaattisesti ihmiset toimivat kun näkivät Kahler-Tekin, aivan kuin eivät olisi koskaan nähneet cyborgia edes elokuvissa. Sen hämmennyksen aiheuttaman tunteen näkeminen kasvoilla oli jotakin… Lähinnä tunteita mitä cyborgi itse voisi koskaan kokea.
Pian nainen kuitenkin kokoaa rohkeutensa rippeet, nousee seisomaan ja kertoo Kahler-Tekillä täällä olonsa syyn, joka ei todellakaan kuulosta vakuuttavalta. Ainakaan cyborgin korvissa. Kahler-Tek tuijottaa naisen käsiä jotka nousevat hitaasti ylös, kämmenet rauhanmerkkinä avoimina. Silti cyborgi ei laske asettaan, hän ei vielä tiennyt mikä nainen oikein oli. Pitkän elämänsä aikana cyborgi oli tavannut monia, eri roduista, jotka saattoivat näyttää aseettomilta ja vetää aseen silti esiin nopeammin kuin nanosekunnissa. Eikä Kahler-Tekillä ollut halua riskeerata aluetta jota vartioi.
”Vakoilija?” Rispainen, kuiva ääni kysyy. Ikää ei pystynyt kunnolla päättelemään, mutta selvästi ihmisosa cyborgissa oli vanha, ei vanhus mutta ei enää nuorikaan. Hän ei ollut ollut nuori silloinkaan, kun sota oli alkanut ja hänet ja muutama muu oli muutettu cyborgiksi, ja siitä oli jo kauan, hyvin kauan aikaa.
”Minä päätän mitä sinä olet.” Kahler-Tek sanoo naisen yrittäessä todistella viattomuuttaan, joka saa cyborgin hetkessä varuilleen. Liian innokas viattomuutensa vaalia… Eikä nainen sitä paitsi ollut viaton, kaikkea muuta. Kahler-Tekin silmä siirtyy naisen kasvoihin ja aivojen mekaanisessa osassa käydään äänetön keskustelu, jossa skannataan naisen kasvojen ihoa, yrittäen tunnistaa tuota. Kahler tuo ei ainakaan ollut, ainakaan kasvojen perusteella. Mutta tavallinen ihminenkö sitten? Ei.
”Paikoillasi.” Tykkiä nostetaan hieman, sen hurina alkaa jälleen, pahaenteinen toisesta maailmasta kotoisin oleva ääni rikkoo heidän ympärillään vallitsevaa kehää. Aseen valot välkkyvät välillä punaisina, milloin oranssein hehkuin, kuin sisällä olisi hehkunut tulipallo. Ja näki, että tuo pelottavan näköinen tykki oli kaikkea muuta kuin tyhjä. Se oli valmis ampumaan.
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Jun 19, 2015 19:09:52 GMT
"Vakoilija?", kulmia kohotettiin hetken epäuskoisesti, vaaleakutrin toistaessa vastapuolen sanat. Naisen olisi tehnyt mieli naurahtaa, mutta itsesuojeluvaisto piti tuon ilmeen peruslukemilla; Vaikka kysymys olikin Lontoolaisnaisen korviin hyvin kaukaa haettu, toinen tuskin olisi pitänyt Annabelin ylimääräisistä naurahduksista. Sen verran synkeä vastaanotto näytti olevan. Vääjäämättä toisen lyhyen kysymyksen myötä Annabelin mieleen ilmestyi Angus; toinenkin oli epäillyt häntä vakoojaksi. Varsin hölmöä sattumaa, mutta vanhus olisi varmasti ollut innoissaan mikäli olisi kuullut Amerikan autiomaassa elävästä painajaisesta. "En ole vakoilija. Olen vain tavallinen turisti", jatkettiin itsensä puolustamista. "Katso, ranneke. Kelson kylän turistiranneke!", ranne paljastettiin vastapuolelle nopeasti. Naisen kädessä oli todentotta vaaleanvihreä, tukevasta paperista valmistettu ranneke, jossa oli kylän nimi. Vielä aamupäivänä Annabel oli ollut varsin innoissaan turistikierroksestaan, mutta nyt koko reissu oli alkanut pikku hiljaa kaduttamaan - ja hyvin paljon. Liput olivat maksaneet maltaita, kirjailijataren mielestä vaihtorahat oltiin laskettu väärin, ja nyt tämä oli vieläpä jumissa tuntemattoman amerikkalaismiehen kourissa. Omasta syystään tosin, mutta sitä tässä tilanteessa ei ajateltu.
Annabel säpsähti rajusti toisen seuraavan vastauksen myötä. Mikäli kirjailija olisi ollut koira, olisi tämä tässä kohtaa luimistanut hieman alistuvasti korviaan. Miksi omia oikeuksiaan ei saisi siis puolustaa? Toinen ei selvästikään luottanut naiseen alkuunkaan vaan tämän sanoista oli paistanut selvä epäluuloisuus. Mutta miksi? Käsky oli lyhyt, terävä ja se sai naisen pysähtymään aloilleen. Oikeastaan koko tilanne sai Annabelin hitusen epätoivoiseksi. Vastapuolen vanha, rispainen ja pahaa enteilevä ääni tuntui saavan britin niskavillat nousemaan pystyyn. Vastaus ei ollut jättänyt tulkinnanvaraa; hän ei ollut oikeutettu poistumaan. Vaikka aavikon kuumuus tuntuikin tekevän ilmassa olevista käsistä lyijyn painoiset, pidettiin ne silti kuitenkin edelleen ilmassa. Laskeakaan niitä ei uskallettu, sillä toisen ase sai Annabelin levottomaksi. Oikeastaan, mitä kauemmin pyöreää, hehkuvaa tykkiä katsottiin, sitä enemmän näky alkoi polttelemaan... ranteita? Kädet tuntuivat entistä painavemmilta ja sydämen syke alkoi kuulumaan jo korvissa asti. Syke tuntui muuttuneen rytmikkäämmäksi ja hetken naisen mielessä välähti konemainen, tuntematon viha. Viha jonkalaista brittinainen ei ollut koskaan aikaisemmin tuntenut. Tunne kesti hetken ja sen tiedostaminen tuntui saavan ranteet suorastaan palamaan. Hetkeksi naisen mieleen palasi ne liekit, joista hän oli niin monta kertaa nähnyt painajaisia ja sama pelonsekainen kiljunta täytti tämän ajatukset; tällä kertaa ääni tuntui elävältä. Voimakkaammalta. Sydämensyke muistutti jo sotarumpuja. Se sai adrenaliinin virtaamaan kehossa täysin uudenlaisella teholla. Kuin hän olisi muistamassa jotain, minkä oli unohtanut jo kauan sitten. Muisto oli lähellä, mutta yllättäen jokin sai naisen palaamaan takaisin tähän hetkeen. Annabel räpäytti silmiään ja ääni oli poissa. Tämän oli pakko laskea kätensä alas. Kevyen älähdyksen saattelemana vaaleaverikkö hieroi kipeitä kohtiaan. Syke oli jälleen muuttunut normaaliksi ja äskeinen transsinomainen vihan tunne oli poissa. Katse suunnattiin kuitenkin nopeasti takaisin amerikkalaismieheen ilme hieman syyttävänä. "Katso nyt mitä sait aikaiseksi! Ranteitani särkee. Aiheutit minulle varmasti jännetupintulehduksen, sinä ja sinun aavikkosi", jälleen varsin uhkarohkea siirto, mutta auringon aiheuttama kuumuus, jano ja väsymys olivat saaneet Annabelin jo hivenen levottomaksi. Hänen tulisi pian jatkaa matkaansa, tai laatia edes varasuunnitelma, mikäli mieli säilyä aavikolla hengissä. Vaikka kurkkua edelleen kuivasi, oli päälimmäisenä ongelmana silti edelleen tuntematon pyssymies.
"Mitä sinä oikein minusta haluat?", kysyttiin viimein hetken hiljaisuuden jälkeen. Se oli oikeastaan melko oleellinenkin tieto. Mitä toinen oikein aikoi? "Olet vastauksen velkaa minulle, mikäli todella aiot ampua minut", muistutettiin. Eivätkö kuolemanrangaistukseen tuomitut vangitkin saaneet esittää aina viimeisen toivomuksensa?
|
|
Javert
(Senior Member)
Posts: 352
|
Post by Javert on Jul 21, 2015 21:14:55 GMT
-Kahler Tek-
Nainen ei vaikuta enää niin säikähtäneeltä kuin alussa, ja alkaa jopa väittämään kyborgia vastaan. Kuin tuon pelko olisi täysin haihtunut… Tai kuin tuo olisi vain kyllästynyt touhuun. Kahler-Tekin epäilykset harvoin osuvat väärään, ja silmää sirristetään hieman, tarkkaillen naisen kädenliikkeitä kun tuo nostaa ranteensa näkyville. Se oli kuitenkin vaaraton, ja vihreän muovirannekkeen ympäröimä. Skanneri siirtyy logoon, ja Kahler-Tekin aivoissa käy muutos, joka saa tuon astahtamaan askeleen kauemmas. Naisella ei ollut oikeutta olla täällä, opastettujen kierroksien reitit olivat kaukana siitä paikasta jossa he nyt olivat. Tarpeeksi kaukana jotta naisen huudot eivät ikinä kantautuisi sinne asti, eikä kukaan, ehkä lintuja lukuun ottamatta, ihmettelisi omituista räiskintää keskellä polttavan kuumaa aavikkoa, hiekkaista erämaata.
Joka tapauksessa, naisen seuraavat sanat kuullessaan Kahler-Tekin tykki laskeutuu, osoittaen lopulta maahan. Omituinen ääni vaimenee, kunnes katoaa täysin hiljaisuuteen, jonka vallitessa kyborgi tuijottaa tätä Annabel Bretherton –nimistä naista. Mutta ihminenkö? Ei suinkaan. ”Seuraa minua.” Kahler-Tek toteaa syvällä äänellään, nähtävästi laisinkaan kuuntelematta toisen hentoja vastaväitteitä, ja totuus oli ettei niillä tässä tilanteessa paljon ollutkaan väliä. Kahler-Tek oli tämän paikan suojelija, ja hänen sanansa määräsi. Vastausta odottamatta, sellaisia ei nimittäin tarvittu, kyborgi kääntyy ja lähtee astelemaan rauhallisin askelin takaisinpäin, pitäen askeleensa sellaisina että toinen pysyisi vauhdissa mukana. Musta viitta heilahtaa hetkellisessä tuulenpuuskassa joka tuo aavikon kuumuuteen helpotuksen, ja näyttää hetken siltä kuin mies katoaisi valtavan, mustan lepakon sisään, ennekuin jälleen laskeutuu kohti maata. Tämä kuumuus ei näyttänyt haittaavan Kahler-Tekiä laisinkaan.
/Buh. Sori tästä laaduttomuudesta ;(
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Jul 22, 2015 10:30:33 GMT
Kyborgia tapitetaan suoraan silmiin, rintakehän kohoillessa pintapuolisesti jännittyneisyyttään. Aikaisempaa, harkitsematonta sähähdystä kaduttiin, sillä vaikka se olikin vain merkki väsymyksestä, oli vastaanväittäminen ollut myös perin riskialtista. Jopa typerää. Jotain näytti kuitenkin tapahtuvan, sillä kyborgi lopulta laski aseensa alas. Silmiä räpäytettiin kysyvänä. Mitä toinen oikein aikoi?
Käsky oli jälleen lyhyt ja se sai Annabelin kohottamaan leukaansa mielenosoituksellisesti. Amerikkalaismies kääntyi, toisen olettaen selvästi kirjailijan seuraavan. Tässä kohtaa vaaleakutri jälleen pohti vaihtoehtojaan. Ne olivat varsin vähäiset; Toinen hyvin suurella todennäköisyydellä ampuisi hänet mikäli nainen edes suunnittelikaan pakoretkeä ja vaikka Annabel onnistuisikin pakenemisessa, tulisi aavikon kuumuus viimeistään viemään naisen hengen. Kaupungin asukkina hän ei ollut tottunut liikkumaan erämaassa. Näin ollen Annabel siis kiihdytti askeliaan, hölkäten toisen kiinni.
Päästyään suurinpiirtein kyborgin rinnalle, hidasti nainen askeleensa ripeään kävelyvauhtiin. Vaikka kroppaan sattui, joutui Annabel silti liikkumaan suhteellisen nopeasti jotta pysyi miehen kannoilla. Katse käväisi syrjäkarein vastapuolessa. Näytti siltä, että miestä kuumuus ei haitannut laisinkaan. Oliko tuo ollut aavikolla pitkäänkin? Vaikka mies näytti pelottavalta myös hieman lähempää, kyti naisen sisällä silti myös lievä uteliaisuus. Vaarallinen tai ei, oli tuo silti myös varsin mielenkiintoinen. Mielenkiintoinen, mutta myös hyvin uhkaava. Annabel oli edelleen varsin varuillaan, mutta hiljaa tuo itsepäinen vaaleaverikkö ei siltikään osannut olla. "Olenko minä nyt panttivankisi?", kysyttin lopulta äänessä lievää turhautuneisuutta. "Minne oikein olemme matkalla? Miksi et vain voisi päästää minua pois? Olen vain tavallinen ihminen Lontoosta, en minä ole tottunut tällaiseen. Lupaan etten kerro tästä kenellekään!", yritettiin kaupitella epätoivoisesti, katseen kääntyessä anovana vastapuoleen. Annabel oli todentotta alkanut kaipaamaan jo takaisin kotiin. Amerikka ei selvästikään sopinut hänelle!
|
|
Javert
(Senior Member)
Posts: 352
|
Post by Javert on Jul 30, 2015 21:12:25 GMT
-Kahler Tek-
Nainen harkitsi selvästi vaihtoehtojaan – aivan turhaa. Aavikolla ei ollut muita sääntöjä kuin Kahler-Tekin säännöt, ja kaikki noudattaisivat niitä tai kuolisivat. Niin yksinkertaista se oli. Lyhyen ajan päästä hiekalla kuuluivatkin hätäisemmät askeleet, kun nainen tarpoi hiekassa kyborgin perässä pikkuruisissa kengissään, tottumattomana kulkemaan luistavalla alustalla. Kahler-Tek itse oli jo niin tottunut, ettei hiekka haitannut. Jalat osattiin asetella niin, ettei noloja kömmähdyksiä sattunut ja tuiskahdettu kumolleen. Tosin tuskin kyborgi olisi muutenkaan tuiskahtanut nenilleen, ollen se mikä oli. Ja sama päti naiseen.
Vihdoin perillä. Kyborgi seisahtui, katsellen hetken edessään kohoavaa vaalean kiven muodostamaa kalliota, sekä muutamaa kitukasvuista kaktusta, jota sen rinteet elättivät. Kasvoilta ei kuvastunut tunteita, mutta silmistä saattoi erottaa eräänlaista odotusta, kun kyborgi heilautti viittansa sivummalle ja astahti eteenpäin. Jotenkin katseiden kätkössä ollut oviaukko oli nyt siinä heidän edessään. Tai pikemminkin, oviaukko oli ollut siinä aina, näkyvissä ja kaikkien käytettävissä. Mutta aavikon kuumuus saattoi tehdä mielelle tepposia, minkä lisäksi on tunnettu tosiasia että suoraan edessä oleva asia on joskus paremmassa piilossa kuin piilotettuna. Ja näin oli tälläkin kertaa.
He olivat pienessä luonnollisen kalliomuodostelman onkalossa, joka oli muodostunut siihen aikojen saatossa, ja palveli nyt kyborgin piilopaikkana. Luolasto ei ollut kovinkaan suuri – yhdellä sivustalla oli varsin askeettisen näköinen vuodekehikko, jonka päälle oli hätäisesti heitetty hiekanruskea nahkakaistale, jonka ohuus ei riittänyt peittämään alta pilkistäviä jousia. Toisella puolella, aivan takaseinän tuntumassa oli tuoli, mitä ilmeisemmin jostain sivilisaation parista saatu, sillä sen halkeillut pinta oli maalattu aikoinaan ruskeaksi, nyt sen alta pilkisti siellä täällä puun alkuperäinen mahonkinen väri. Sen selkänoja oli ehdottomasti kauneinta koko luolassa, se oli kaiverrettu täyteen kauniita kuvioita, joita lähempää tarkastelemalla saattoi erottaa metsän eläinhahmoja. Tuolinpäällinen oli tummanpunaista samettia, hiekan kuluttamaa ja haalistunutta mutta silti saattoi nähdä että se oli aikoinaan ollut loistelias, hyvin kalliilla hankittu tuoli. Mutta mitä tuo sitten teki täällä, se ei näyttänyt sopivan muuhun sisustukseen laisinkaan? Ainoa mahdollinen selitys oli, että kyborgi oli sen joskus saanut joltakulta, joka kenties tiesi kyborgin olemassaolosta. Ei tuollaista esinettä muuten oltaisi annettu aavikon kaluttavaksi. Ja lähes tuolin varjossa, seinää vasten nojalla oli pieni saviruukku jonka kansi oli suljettu lasisella korkilla, reunan ollen silti rikki. Nämä kaikki esineet tuntuivat pilkkaavan toisiaan, kuulumattomina yhteen. Kuulumattomina tänne, raakaan luontoon, sitä hallitsevan olennon haltuun.
”Ei.” Kahler-Tek puhuu, kuin muistaen vasta nyt naisen puhuneen koko matkan luolaan. ”Sinä et ole tavanomainen turisti.” Syvä ääni rahisee kuivana ja rikkinäisenä, pelottavan ilmestyksen kääntyessä jälleen katsomaan naista. Kahler-Tekillä oli jo varsin selvä mielikuva siitä, mikä tai kuka nainen oli, mutta ensin oli otettava selvää tiesikö nainen itse sitä, vai oliko tuon näytelmä aitoa. Riippuisi vastauksesta, miten tästä eteenpäin jatkettaisiin. Tai oliko naisella ylipäätään edes paluuta takaisin maailmaan, vai jäisikö tämä viimeiseksi paikaksi jonka nuo uteliaat silmät näkisivät…
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Aug 3, 2015 19:19:36 GMT
Toinen ei suvainnut vastata, mikä sai Annabelin kurtistelemaan kulmiaan mielenosoituksellisesti. Tämä päätti kuitenkin viimein sulkea suunsa, sillä aavikon keskellä energiaa ja omia voimavaroja tulisi säästää. Hän oli edelleen väsynyt, eikä janokaan ollut kadonnut minnekään, eikä yksin puhumisessa ollut mitään mieltä. Hän ei tulisi saamaan vastauksia ja mitä luultavammin amerikkalaismiehen aikeet selviäisivät ajallaan - mikäli Annabel saisi säästää henkensä. Pelko sai kuitenkin mahan kipristelemään ikävästi ja yhdistettynä se jo valmiiseen väsyneeseen olotilaan, ei kirjailijatar tuntenut oloaan lainkaan hyväksi. Päinvastoin. Hän vilkaisi taivaalla paahtavaan aurinkoon ja kirosi tuon punaisen molluskan alimpaan helvettiin. Mokomakin taivaankappale, kehtasikin lisätä tuskaa.
Aavikon pistävä kuumuus tuntui saavan ajantajunnan hämärtymään. Annabel ei ollut varma, kuinka pitkään he olivat matkanneet, kun yllättäen nainen pääsi todistamaan näkyä luolan suusta. Aluksi tätä kuvajaista kuviteltiin säälimättömän aavikon luomaksi mielenharhaksi, mutta painajaisen valuessa luonnon omasta oviaukosta sisään, oli lontoolaisnaisen pakko uskoa aistejaan. Annabel hieraisi silmiään ja käveli vaitonaisena toisen perässä sisälle. Hän pälyili paikkaa perin epäluuloisesti. Mitä luultavammin luola oli kyborgin oma pesä, jonkintasoinen piilopaikka, jonne tuo kykeni kätkeytymään muiden katseilta. Luolan ympäristö oli karu ja sen tunnelma sai Annabelin tuntemaan olonsa kovin orvoksi. Hän olisi kaukana sivistyksestä, mikäli mies päättäisi tappaa hänet - tässä ja nyt. Kukaan ei olisi kuulemassa. Ajatus sai Annabelin sävähtämään.
Kuullessaan saman vanhan, rispaisen äänen, vaaleakutri käänsi katseensa mieheen. Keskustelu ajautui jälleen umpikujaan. Annabelin kasvoille ilmestyi kovin epäuskoinen, kenties jopa hieman huvittunut katse ja tämä kääntyi mieheen päin. "Tietenkin olen! Sanoinhan, että olen kotoisin englannista", kirjailija virkkoi ja pyrki pitämään äänensä mahdollisimman neutraalina. Toisen kasvot olivat silti ilmeettömyydessään kovin pelottavat ja väsymys tuntui saavan nuorelle naiselle jälleen uuden tunnekuohun aikaiseksi. Hän tunsi kyyneleiden ilmestyvän silmäkulmiinsa. Turhautuneisuus puski sydämeen. "Kuule, tee mitä aiot, niin pääsemme tästä koko touhusta irti! Mutta usko minua, minä olen tavallinen turisti. Minä olen ihminen", Annabel parkaisi, osoittaen rintakehään sormellaan eikä mahtanut itselleen enää mitään; kyyneleet alkoivat valumaan valtoimenaan, katseen kiinnittyessä vastapuoleen. Hän oli aivan liian väsynyt koko touhuun.
|
|
Javert
(Senior Member)
Posts: 352
|
Post by Javert on Aug 30, 2015 19:07:34 GMT
-Kahler Tek- Nainen oli pysynyt hiljaa koko pitkän matkan luolaan, ja kyborgi epäili sen johtuvan ennemminkin väsymyksestä kuin periksiannosta. Ja pian Kahler-Tek saikin vastauksen arvaukselleen, naisen alkaessa riehua heti päästyään suojaan polttavalta auringolta. Kyborgilla ei tosin ole aavistustakaan siitä mikä se sellainen Englanti oli, mutta tuskin sillä oli väliä. Naisen puheiden perusteella paikka oli täällä Maapallolla, ja sitä ei Kahler-Tek etsinyt. ”Hiljaa nainen!” kyborgin pitkä kärsivällisyys loppuu viimeinkin ja tuo käännähtää katsomaan vierastaan, kohottaen sitten hitaasti asekätensä ja osoittaen sillä jälleen Annabelia. Tarkoitus oli ampua vaiva taivaan tuuliin – koko idea naisen tuomisesta tänne oli ollut sulaa hulluutta. Hän ei ollut erehtynyt, mutta nainen oli selvästi liian mielipuoli tajutakseen omaa alkuperäänsä. Mutta tällä kertaa Annabelin matkassa oli mukana myös onni, sillä kyyneleet nähdessään menee karski kyborgi hämilleen, ja laskee aseensa. Mitä nyt pitäisi tehdä? Miten naisolennon kyyneleet saisi loppumaan? Kahler-Tek oli kuitenkin loppujenlopuksi mies, ja miehet olivat aivan onnettomia toimimaan moisissa tunteellisissa tilanteissa. ”Hrmph… Ehkä erehdyin…” Kahler-Tek mutisee itsekseen astellen ympäri pientä huonetta, yrittäen antaa naiselle hetken omaa aikaa ja rauhaa kuivata kyyneleensä. Ei moiseen tunteenpurkaukseen oltu varauduttu, tarkoituksena oli vain saada selville outo tunne jota naisesta huokui. Se tuntui samalta kuin Kahler-Tekin sisällä… Ja kyborgi oli varma että kaupunkilaisturisti, sellaiseksi itseään uskova, oli alkuperältään samanlainen kuin hän itsekin. Tai ei välttämättä aivan samanlainen – toinen ei nimittäin ollut Kahler. Ainakaan ulkonäöllisesti. Mutta kyborgi tuo kyllä oli, se oli heidän lajeilleen yhteistä. Eikä Kahler-Tek koskaan erehtynyt. /Blah, tällanen nopea ja laaduton ropetus - pitkästä aikaa Jihuuu! Nyt mä kyllä aion vastata muihinkin ropeihin, kunniasanalla! Oon taas ihan liian kauan laiminlyöny näitä, yhy yhy yhy xDDD Ja jäi viel näi jännään kohtaan, en ymmärrä... <3
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Sept 18, 2015 9:11:58 GMT
Kahler-Tekin huudahduksen myötä, Annabel säpsähti rajusti ja jähmettyi paikoilleen kuin tinasotilas konsanaan. Asekäsi oltiin jälleen kohotettu kohti vaaleahiuksista naista ja vaikka kyborgin käskevät sanat olivatkin pelottavia, eivät ne siltikään onnistuneet tyrehdyttämään poskilta valuvia kyyneleitä. Annabel oli peloissaan, mutta tunteiden vuotoa kyyneilen muodossa oli mahdotonta tyrehdyttää silloin, kun vuoto oli jo alkanut. Kosteat silmät oltiinkin suunnattu nyt Kahler-Tekiin, katseesta välittyen nyt vain puhdasta armon anelua. Väsymys oli nostanut tunteiden laajan kirjon pintaan, mutta alati kasvava jano ja pelko suuremman hahmon edessä olivat saaneet kirjailijan jo toivomaan tilanteen lopettamista - tavalla tai toisella. Hän oli kyllästynyt tähän leikkiin. Mies voisi jo ampua hänet, mikäli niin aikoi. Henkinen kidutus oli mahdollista hetken fyysistä kipua pahempaa.
Kyyneleillä oli silti aina ihmeellinen vaikutus miehiin. Vaikka kyborgin kasvot olivatkin vaikeasti tulkittavat, eikä niistä välittynyt tunteita, oli Annabel silti huojentunut olennon laskiessa aseensa. Ele oli pieni, mutta se osoitti inhimillisyyttä. Armoa. Omallaillaan huojennuksen rinnalla oli silti myös hieman puhdasta uteliaisuutta, sillä vain hetki sitten nainen oli ollut varma kuolemastaan. Nyt tilanne muutti jälleen muotoaan. Se ei välttämättä rauhoittanut lontoolaisnaista, mutta auttoi silti tunteiden takaisin kasaamisessa, Annabelin keskittyessä nyt vain seuraamaan kyborgin toimia.
Amerikkalaismiehen liikkuessa, Annabel pyyhkäisi silmäkulmiaan paidan hihaansa. Tämä kietoi kätensä ympärilleen, kuin henkistä tukea käsivarsiltaan hakien ja kääntyi seuraamaan kyborgin kävelyä. Miehen mutina sai vaaleaverikön kurtistamaan hieman kulmiaan.
"Erehdyit mistä?", Annabel lopulta kysyi.
|
|
Javert
(Senior Member)
Posts: 352
|
Post by Javert on Mar 29, 2016 18:40:11 GMT
-Kahler Tek-
Kyborgi hidastaa vauhtiaan kuullessaan naisen kysymyksen ja jää selin tuohon, katselemaan seinää. Kysymys oli ollut odotettavissa, mutta silti Kahler-Tek ei tiennyt mitä vastaisi. Nainen oli selvästikin joko erittäin taitava valehtelija, tai sitten ei todellakaan tiennyt mitään.
”Kuvittelin sinua… erääksi.” Kyborgi lopulta vastaa, kääntyen Annabelin puoleen. Hänen pitäisi tarjota tuolle juotavaa ja viedä auringon laskettua lähimmän kylän luo, jotta tuo löytäisi tiensä takaisin. Mutta siihen olisi vielä pitkä aika, ja Kahler-Tek alkoi väsyä naiseen ja tuon itkuisiin silmiin, naurettavaan käytökseen ja siihen että tuo oli olevinaan kuin ei tajuaisi mistään mitään.
”Oletko ensimmäistä kertaa Amerikassa?” Kahler-Tek kysyy, täyttääkseen hiljaisuuden äänellä. Hänen asekätensä piti edelleen hiljaista hurinaa mutta muuten, yllättävää kyllä, Kahler-Tek kaipasi juttuseuraa. Hän oli vartioinut näitä kiviä ja Mercyn kaupunkia kauan ilman kunnollista juttuseuraa ja olihan tässä nyt avuton turisti puheltavana, vietynä vieläpä Kahler-Tekin piilopaikkaan, josta tuo aina lähti vartioretkilleen.
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Apr 8, 2016 18:06:37 GMT
Vaikka kyyneleiden valuminen olikin jo loppunut, oli Annabelilla usein kylmä ja väsynyt olo itkemisen jäljiltä. Niin se oli myös tällä kertaa. Vaikka Nevadan aavikko oli suorastaan tukahduttavan kuuma, tunsi Annabel silti itsensä hetken aikaa kylmältä sisältä päin. Itsensä ympäri kiedottuja käsiä tiukennettiin hetkeksi.
Kirjailija kurtisti kulmiaan kyborgin sanojen myötä. Pohjautuiko kaikki - koko tilanne - vain yhteen kokonaiseen väärinkäsitykseen? Oliko amerikkalaismies vain luullut häntä joksikin toiseksi? Vaikka Annabel olisikin ehkä niin toivonut, ei se siltikään onnistunut lohduttamaan häntä. Aikaisemman epätoivon sijasta tunneskaalaa hallitsi tällä hetkellä vain puhdas väsymys, mutta myös epävarmuus. Vaikka mies ei enää niin uhkaavasti käyttäytynytkään, ei toiseen voinut silti vielä luottaa.
Hetken hiljaisuuden rikkoi kyborgin ääni. Se oli yllättävä kysymys, eikä se sopinut tilanteeseen kirjailijan mielestä lainkaan. Omalla laillaan se kuitenkin onnistui viemään Annabelin ajatukset toisaalle. Kysymys oli ehkä viaton ja lyhyt, mutta se sai kirjailijan kokoamaan itsensä. "Ky-kyllä, olen vain lomamatkalla", Annabel sai muodostettua sanansa, vaikka kurkkua edelleen kuivasi. Tunnelma ei tuntunut enää niin uhkaavalta joten vaaleakutri uskalsi kääntää katseensa kyborgin selästä luolan seinämiin. Paikka vaikutti edelleen niin karulta. "Asutko sinä täällä?", se oli ehkäpä puolivahingossa livautettu kysymys, mutta toisaalta Annabel sai huomata haluavansa aidosti tietää vastauksen.
|
|