Heart of A Lion

[Heta]

// Pandora ja Lace tänne näin! ^^ //

"Auta minua"

Tohtori hätkähti rajusti nytkähtäen hereille. Mies nousi istumaan, iho nihkeänä ja katse haravoi Tardisin pimeää ympäristöä äänen kohdetta etsien. Oli yö ja hän oli jälleen kuullut nuo kaksi samaa sanaa jotka olivat piinanneet Tohtoria jo monta yötä peräkkäin. Auta. Minua. Mitään järjellistä syytä unissa jatkuvalle avunpyynnölle ei löydetty. Kaikki oli päivisin tapahtunut täysin normaaliin tahtiin, miehen eläessä samaa omanlaista elämäänsä avaruuden ihmeellisessä maailmassa, mutta öisin... tuo sama ääni kantautui miehen mielen sisään. Puhuja oli joka kerta sama, selvästi nainen. Mutta miksi? Ja mihin joku tarvitsi apua? Vai oliko kaikki vain hänen omaa mielikuvituksen tuotetta?

Seuraava aamu tuli nopeasti. Tohtori oli noussut jo aikaisin pystyyn, häärien nyt jälleen konepaneelin luona. Hän oli jo kauan suunnitellut lähtevänsä avaruuden Kanadaan, siis planeetalle nimeltä Kanada! Kuinka hassua! ADHD Tohtori pyöri kuin väkkärä, väännellen erinäisstä vivuista ja asettaessaan jo valmiiksi Kanada-planeetan koordinaatit aikakoneeseen. Sitten mies pyörähti toiselle puolelle, ollen juuri valmiina vetäisemään jarrut avaavat vivusta. Seuraava hetki tapahtui kuitenkin kovin nopeasti. Niin monena yönä hänen uniinsa ilmestynyt ääni kantautui jälleen Tardikseen. Auta minua. Miehen silmät laajenivat ja tuo lopetti toimintansa. Hän tunnisti tuon äänen. Katse haravoi jälleen ympäristöä, kuin epätoivoisesti puhujaa etsien. Mitään ei kuitenkaan näkynyt.
"Sama ääni, se nainen", Tohtori mutisi itsekseen. Nyt kanada saisi odottaa. Hän kuuli ensimmäistä kertaa tuon samaisen naisäänen päiväsaikaan, täysin mielen ja ruumiin voimissa hereillä. Se ei vain voinut olla unta!
"Tällä kertaa et enää pakene", ajanherra jatkoi yksinpuhumistaan ja jätti jarruvivun rauhaan, pyörähtäen nyt monitorin eteen. Ruudusta näkyi outoa, aaltomaista liikettä; se oli energiaa. Joku tai jokin lähetti hänelle viestin! Sydämet alkoivat takomaan kiivaaseen tahtiin Tohtorin rintakehän sisällä ja mies paineli nopeasti nappeja, vilkuillen aina samalla nopein katsein monitoriin. Energia-aallot pysyivät edellleen paikallaan ja niiden kautta Tardis kykeni selvittämään äänen lähtöpaikan.
Melko pian Tardisin tietoihin ilmestyikin vain yksi paikka, Hedgewick's World of Wonders niminen planeetta. Tohtori kurtisti mietteliäänä kulmiaan. Se oli vanha ja hylätty huvipuistoalue. Miksi kukaan siellä enää olisi? Uteliaisuus kolkutteli kuitenkin mielessä päälimmäisenä. Tohtori halusi selvittää syyn hänen omituisiin uniinsa, sillä se takaisi mielenrauhan myös hänelle itselleen - Hän oli pakkomielteinen päättäessään selvittää jotain. Ja niin matkaan lähdettiin.

Hedgewick World of Wonders oli pimeä, nuhjuinen ja synkkä planeetta, joka koostui pääasiassa yksinäisestä, hylätystä huvipuisto alueesta. Tohtori astui Tardisistaan ulos, katsellen tummaa maisemaa arvioiden. Jossain tuolla hän oli. Mies lähti astelemaan rauhassa eteenpäin, silmäillen edelleen ympäristöä. Tardis oltiin jätetty rauhaisaan ja suojaisaan paikkaan, tarpeeksi kauas huvipuistosta, mikäli tilanne syttyisikin aikakoneelle liian vaaralliseksi.
Ennen kuin Tohtori oli kuitenkaan päässyt huvipuistoon, kompastui ajanherra johonkin kolahtavaan. Mies horjahti rajusti eteenpäin, mutta pysyi kuin pysyikin pystyssä. Katse suunnattiin maahan ja sieltä nostettiin törmäyskohde hyppysiin. Se oli metallinen irtokäsi, jonka Tohtori tunnisti vaikka unissaan. Se oli cybermenin käsi! Ajanherran sydämet alkoivat jälleen pumppaamaan verta kiihtymyksestä ja katse suunnattiin nyt uudestaan huvipuiston suuntaan, kuin näkien sen nyt ensimmäistä kertaa täysin uudessa valossa. Oliko äänen lähettäjä cybermenien vankina? Vai oliko lähettäjä kenties itse cybermen? Käsi viskattiin takaisin maahan. Vaikka koko asia alkoi tuntumaan vain suurelta väijytykseltä, ei Tohtori yksinkertaisesti voinut enää palata takaisinkaan. Hän halusi selvittää asian - riskinkin hinnalla.
 
Koska huvipuisto oli selvästikin vihollisten valloittama, oli viisainta päästä alueelle jotain toista reittiä pitkin. Huvipuiston laitamille päästyään, mies kyykistyi osittain murtuneen matalan muurin suojiin ja vilkaisi sen yli. Keskellä huvipuistoa oli rakennus, jonka Tohtori oletti olevan jonkinsortin tukikohta, mutta sen edustaa vartioi tiheä lauma metallisia miehiä. Cybermenejä. Tohtori joutui siis kiertämään rakennuksen pohjoispuolelle, liikkuen matalana, muurin antamaa suojaa pitkin.
Äänimeisseli oltiin kaivettu valmiiksi esille ja ajanherra joutuikin käyttämään sitä rakennuksen takaosalle päästyään. Siellä oli ovi, joka oli lukossa. Tohtori osoitti äänimeisseliä lukkoon ja lukko kolahti auki. Mies vilahti rakennuksen sisälle.

Rakennus oli hiljainen ja yhtä synkeä kuin sen ulkopuolikin. Äänimeisseliä osoitettiin käytävälle ja sitä vilkaistiin. Samaa energiaa, joka oli astunut Tardisiinkin, oli myös tässä talossa. Aivan lähellä. Hyvin lähellä.
Sydämet rinnassa takoen mies jatkoi matkaansa. Vähän matkan päässä oli pieni huone, joka oltiin lukittu raskaalla metalliovella. Tohtori osoitti äänimeisselillä oveen, liikuttaen työkaluaan pitkin oven painavia karmeja pitkin. Sitten meisseliin vilkaistiin. Bingo! Kohde oli sisällä.
Ovessa oli pieni luukku, josta ilmeisemmin vangitsijat olivat toimittaneet kohteen ruoan. Tohtori kyykistyi ovelle ja avasi luukun hitaasti. Mies nuolaisi huuliaan, pidättäen hetken hengitystään, kuin miettien, mitä aikoisi sanoa. Lopulta tämä käänsi katseensa sivuttain aukinaisen luukun suuntaan, vilkuillen samalla ympärilleen.
"Hei?", Tohtori aloitti varovaisesti kuiskaten, "Oletko siellä?"

[Lace]

Päivät ja yöt, viikkoja toisen perään kuluivat pimeydessä. Välillä ovessa oleva rako aukeaisi ja valonsäteet heijastuisivat naisen kalpeille kasvoille. Hän sai ruokaa, mutta vain vähän. Yleensä se oli vain jokin leivänkantti tai puolikas juustokuutio. Juotavaakin oli niukasti, mutta oli sitä enemmän kuin ruokaa. Vesi tosin oli ruosteisen makuista ja lämmintä, jättäen jälkeensä karhean olon naisen kurkkuun. Pandoralla ei ollut minkäänlaista tietoa siitä, että milloin hän olisi viimeksi saanut tuntea valon kasvoillaan ja saanut hengittää raikasta ilmaa. Hän ei muistanut aikaa jolloin metalliset kolahdukset ja roboottimaiset äänet eivät olisi olleet hänen päivittäistä rutiinia. Myös veri, haavat, kipu ja pelko olivat jo kauan sitten alkaneet tuntumaan arkipäiväisiltä asioilta. Turtumiseksi sitä ei kuitenkaan voinut kutsua. Pelko oli ihan yhtä lamauttavaa kuin ennen, kipu tuntui ihan yhtä paljon. Nykyään Pandora osasi vain olettaa, että nämä tuntemukset olisivat lähes päivittäisiä.

Öisin taas painajaiset, kolahdukset ja tunkkainen ilma pitivät vangin hereillä. Hän heräsi usein hikisenä, haukkoen happea kuin kala, joka oli joutunut kuivalle maalle. Painajaiset pyörivät mielessä koko yön, eikä pimeys auttanut asiaa. Kolahdukset, jotka kaikuivat käytävillä olivat ihan yhtä kamalia. Ne eivät jättäneet rauhaan. Mikään ei jättänyt häntä rauhaan. Hän oli erilainen. 

Vaikka Pandora ei ollut nähnyt itseään koskaan kunnolla peilistä, tiesi hän silti olevansa erilainen. Hänellä oli pehmeä iho, toisin kuten niillä metallimiehillä, jotka olivat ottaneet hänet luokseen. Hänen äänensä oli heleä, ei tökkivä ja metallinen kuten muilla. Ainoa asia, joka hänessä oli samaa kuin niissä muissa oli se metallinen osa hänen naamassaan. Sääli vain, ettei naisella ollut hallintaa sen toiminnasta. Sen taisivat he, ne metlallimiehet, hoitaa. Hän kyllä tunsi, kun hänen ajatuksiaan sörkittiin. Muistoja menneestä koitettiin kaivella, mutta mitään ei löytynyt. Sitten he jättivät hänet taas rauhaan. Yleensä Pandora sai olla omien ajatustensa kanssa muutaman päivän, ehkä jopa viikon, mutta sitten he yrittivät taas uudelleen. Ikäänkuin hänet olisi piiritetty oman mielensä sisällä, ilman pakokeinoa.

Tämäkään päivä ei ollut naiselle mitenkään erikoinen. Ainoa tapa, jolla hän tiesi mitään siitä, että oliko päivä vai yö oli se, että metallimiehet olivat hereillä päivisin. Ne kävelivät hänen huoneensa ohi, välillä pysähtyen hänen ovensa taakse. Ruokaa tuli silloin tällöin, sekä joskus hänet otettiin jopa ulos sellistä, jonne hänet oltiin vangittu jo vuosiksi. 

Nyt oli taas se aika, kun Pandora oli yksin. Hän oli ollut ulkona sellistään ehkä noin tunti sitten. Takaisin hän oli tullut verisenä, toinen poski helakanpunaisena läpsäisystä. Brunette oli yrittänyt olla itkemättä, mutta kyyneleet olivat armottomasti alkaneet valumaan alas hänen poskia. Ne sekottuivat vereen, valuen siitä aina naisen harmaille vaatteille asti. Se ei tosin haitannut, sillä olivathan Pandoran vaatteet jo valmiiksikin ihan veren peitossa. Senverran kauan hän oli joutunut pitämään samoja vaatteita yllään.
Auta minua. Ole kiltti, auta.
Nuori nainen anoi mielessään, toivoen että joku kuulisi hänen pyytönsä. Se oli turhaa, hän tiesi sen. Se oli myös kiellettyä. Samoiten oli kaikenlainen puhuminen ja itkeminen, jotka olisivat voineet häiritä metallimiehien työtä. Pandora ei muistanut milloin olisi viimeksi käynyt kenenkään kanssa kunnollista, inhimillistä keskustelua. Käpertyneenä ankean huoneensa nurkkaan hän painoi kasvot kämmeniinsä ja henggitteli syvään, yrittäen rauhoittua. 

Yhtäkkiä oven ulkopuolelta kuului jotakin. Ensin jonkinlaista tepsutusta, sitten surinaa. Pandora kohotti katseensa, tuijotti ovea hetken aivan hiljaa. Hän unohti hengittää, mutta se ei haitannut. Oven luukku aukesi, ja sisään tulvahti se pieni valo, joka olisi yleensä ollut naiselle kuin helpotus. Nyt asia oli kuitenkin eri. Vanki oli kauhusta kankeana. Hän tapitti ovea ääneti, odottaen pahinta. Oliko tämä nyt hänen loppunsa? Ulkopuolelta kuului ääni. Se ei ollut normaali. Ei todellakaan. Ääni ei ollut särisevä ja robottimainen, vaan pehmeä. Siitä erottui tunteita, joita Pandora ei ollut kuullut aikoihin. Hän hätkähti. Mitä tämä nyt tarkoitti? Kuka tuo henkilö tuolla oven toisella puolella oli?

Brunette nojasi varovasti eteenpäin, sydämet hakaten kiivaasti hänen rintakehässään. Hän siirtyi polvilleen, kontaten sitten aivan oven eteen. Veripisarat tipahtelivat edelleen lattialle hänen haavoista, joita oli ajan myötä ilmestynyt ympäri kehoa. Pandora ei kuitenkaan välittänyt. Hän oli pelokkaan kiinnostunut siitä, että mitä oven toisella puolen oli.
"R-riippuu kuka kysyy.." nainen vastasi ääni hieman väristen. Hänen kurkkunsa oli käheä kiljumisesta, mutta kyllä kuiskaaminen silti onnistui. Hän vain pelkäsi, että metallimiehet saisivat tietoonsa sen, että oven toisella puolella oli joku muukalainen. Hän ei nimittäin voinut olla samanlainen kuin ne muut.
"Kuka olet?" Pandora tiedusteli, siirtyen lähemmäs. Hän kurkisti ulos luukusta, mutta sävähti taaksepäin kohdatessaan mitä kummallisemman näyn. Toisella ei ollut metallista ihoa! Hän ei todellakaan ollut normaali, vaan samanlainen kuin Pandora itse. 
"Metallimiehet....he...he tulevat. Pelkään, että he lukevat...lukevat ajatuksiani." brunette varoitti, käsi automaattisesti kulkeutuen veren tahrimalle metallikomponentille, joka hänen kalpeita kasvojaan korsiteli.
"Sinun täytyy lähteä." hän sanoi, tiedostaen sen, että tuskin häntä oltiin tultu pelastamaan. 
"Nyt heti, tai he...päivittävät sinut."

[Heta]

Sydämet villisti pamppaillen ajanherra odotti jonkinlaista vastausta oven toisella puolella. Nopeasti se tulikin. Tohtorin silmät laajenivat tämän tunnistessa puhujan ja sydämet alkoivat takomaan täysin uutta volttia. Se oli takuulla se sama nainen, hän tunnisti äänen. Vaikka naisesta ei näkynyt muuta kuin vain huulet ja alakasvot luukun takaa, kykeni jo niistä päättelemään tuon olevan ihminen ja vieläpä heikossa kunnossa. Huulet olivat rohtuneet ja iho kalman kalpea. Mitä ilmeisemmin nainen oli ollut cybermanien vankina täällä jo kauan. Mutta miksi? Ääni oli hatara, hätääntynyt ja tuo käski hänen häipymään.
"Minä olen Tohtori. Olenkin lähtemässä", mies aloitti ja piti hetken tauon puheessaan, "...mutta en ilman sinua. Hoidan sinut ulos sieltä." Tämän jälkeen rusettikaulainen ajanherra suoristi selkänsä ja nousi kyykystä seisomaan. Tämä mittaili katseellaan ovenkarmeja. Vaikka ovi olikin vahva ja lukossa, tiesi mies kuitenkin äänimeisselin toimivan siihen. Äänimeisseli avasi aina kaiken. Tärkeää oli kuitenkin toimia mahdollisimman nopeasti ja huomaamattomasti, sillä jo pelkästään etupihan näkymät riittivät kertomaan sen, että paikka oli vahvasti miehitetty. Cybermanit vieläpä tuntien.... Oli vain ajankysymys koska robottimiehet huomaisivat pakoyrityksen ja pyrkisivät eliminoimaan sen. Vihollinen ei taatusti tuntisi armoa.
Vielä ennen toimiaan, Tohtori vilkaisi nopeasti ympärilleen; ketään ei näkynyt. Tämän jälkeen äänimeisseliä osoitettiin lukkoon ja hetken päästä se aukesikin kolahtaen. Raskas ovi aukeni rakoselleen, päästäen valokaistaleen huoneeseen. Tohtori odotti hetken, vetäen syvää henkeä; nyt oli totuuden paikka. Mikäli tämä kaikki olisikin vain yhtä suurta väijytystä, olisi riskinä se, että huoneesta hyökkäisikin joku hänen kimppuunsa. Mikäli nainen taas todella oli vankina.... Tohtori tulisi tekemään kaikkensa pelastaakseen naisen pulasta. Hänhän oli luvannut toimia arvonsa nimeen ja nainen unessa oli pyytänyt apua jo kauan. Oli ylipäätään ihme, että naisen hätäkutsu oli edes tavoittanut Tardisin vankilan paksujen seinien lävitse. Sen oli täytynyt olla todella voimakasta hätää ja pelkoa.

Lopulta Tohtori avasi metallioven hitaasti. Tämä kurkisti varovaisesti sisään, kohdaten musertavan näyn; nainen oli enemmänkin kuin heikossa kunnossa. Tuo oli yltä päältä veressä, osan haavoista ollen edelleen varsin tuoreita. Vaaleat, ohuet vaatteet olivat repaleiset, niiden kertoen murhenäytelmästä omaa tarinaansa. Toista oltiin selvästikin kidutettu - ja kauan.

Tohtori kyykistyi naisen eteen, laskien kädet tuon olkapäille myötätuntoisesti. Ajanherran tutkiva katse pidettiin ensin toisen kasvoissa, tarkkailen vastapuolen silmiä. Ne olivat surulliset silmät. Kasvojen toista puolta koristi metallinen komponentti; ajatusten lukua ja mielenhallintaa. Epäilemättä. Lopulta Tohtorin katse lipui toisen punoittavalle poskelle ja näky sai miehen kurtistamaan hieman kulmiaan. Toista oltiin lyöty.

"Oletko kunnossa?", kysyttiin lopulta toiselta varovaisesti, katseen noustessa takaisin naisen silmiin. "Mitä sinulle on tehty?" Vaikka aikaa toisen vapauttamiseen olikin niukasti, ei Tohtori silti voinut olla kyselemättä naisen vointia. Sen verran surkeassa kunnossa tuo oli.
"Kuinka paljon täällä on cybermaneja? Metallisia, ilmeettömiä miehiä. Kerroit heidän tulevan ja lukevan ajatuksiasi. Missä cybermaneja on yleensä eniten? Missä sinua on käytetty vankilan ulkopuolella?", puhe oli nopeaa ja kysymykset olivat ripeitä. Jokainen tiedon murunen paikasta ja paikan toiminnasta oli tärkeä selviytymisen ja pois pääsyn kannalta. Oli oleellista ensin selvittää kohteet jossa metallisia miehiä olisi mahdollisesti eniten. Niin sanottu muurahaispesän päähuone. Tällöin heillä olisi ensin etulyöntiasema toimintaan.

[Lace]

Kummallinen mies totesi olevansa Tohtori, jonka jälkeen tämä sanoi pelastavansa Pandoran. Helpostus vyöryi naisen kehon yli, yhtäkkiä turruttanut kaiken aijemman kivun, jonka hän oli tuntenut. Sillä ei ollut enää väliä. Hän pääsisi pois metallisten isäntiensä rautaisesta otteesta. Kirjaimellisesti. Uusi kyynel vierähti alas kalpeaa poskea, mutta tällä kertaa se oli erilainen. Se oli helpotuksen kyynel, joka oli täynnä toivoa tulevasta. Sellaisesta tulevaisuudesta, jossa ei ollut enää kipua, eikä pelkoa. Ainoastaan rauhaa. 

Oven luukku painui kiinni, mutta ei kestänyt kauaakaan kun ovi kolahti auki. Ääni kaikui käytävässä hetken, mutta vaipui sitten ikuisuuteen. Nuori nainen ryömi vähän taaksepäin, jännittyneenä odottaen, että joku astuisi sisään. Hän oli edelleen varsin surullisen näköinen, mutta sisimmässään oli niin käsittämättömän helpottunut. Hän oli elämänsä velkaa tälle kummalliselle miehelle, joka oli hänen luokseen ilmestynyt kuin tyhjästä. Nyt tuo samainen mies käveli sisään huoneeseen. Pandora varovasti kohotti katseensa ylös, kohdaten mitä ihmeellisimmän näyn. Miehellä oli kummalliset vaatteet. Ne olivat värikkäät, ja kaulassa hänellä oli rusetti. Hänellä oli myös hiukset. Varsin tuuheat ja lennokkaat sellaiset, itseasiassa. Nyt vasta Pandora näki, että kuinka samanlaisia he olivatkaan. He eivät kummatkaan olleet metallisia.

"O-olen niin kunnossa kuin voisin mahdollisesti olla, herra", Nainen vastasi jäykästi. Hänen kesti hetki saada äänensä toimimaan sen jälkeen, kun oli tuntenut toisen lämpimät kädet hartioillaan. Miehen kosketus oli erilainen. Se oli niin lämmin, mutta silti jotenkin pelottava. Voi, kuinka Pandoran teki mieli vetäytyä pois. Hän ei kuitenkaan tehnyt niin, sillä oli oppinut kantapään kautta, ettei saisi paeta. Hän ei saanut edes sävähtää, mutta tietenkinhän hän teki niin. Silloin ne löivät uudelleen. Metallimiehet eivät antaneet anteeksi. Ne satuttivat niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. Ne olivat armottomia.
"Ne halusivat minulta jotain. En tiedä mitä. He- he...löivät minua jos puhuin. Ja tunkeutuivat mieleeni. Tunsin kuinka ne kaivoivat, etsivät jotakin", brunette kertoi, nyyhkäisten kerran. Kipu, joka oli hetki sitten haihtunut tuuleen palasi takaisin. Ensin tuli vain kylmät väreet, mutta sitten jatkuva särky ja tykyttävä kipu ympäri kehoa. Pandora joutui sulkemaan silmänsä hetkeksi. Tunne oli kamala.

Rusettiin pukeutunut mies, joka oli esitellyt itsensä Tohtoriksi jatkoi kysymyksiään. Nuori nainen avasi silmänsä, katsoen hiljaa edessään olevaa miestä. Kysymykset tulivat hänenkin mieleen, mutta hän oli oppinut olemaan hiljaa. Turhista kysymyksistä rangaistiin. Rangaistukset sattuivat, eikä Pandora halunnut aiheuttaa itselleen kipua. Ei ainakaan, jos hänellä oli mahdollisuus estää satuttaminen. Silloin hän vain mielummin oli hiljaa. Nimittäin olihan aina se mahdollisuus, että tämä hieman hupsun näköinen mies oli metallimiehien kätyri, tai jotakin vastaavaa. Olisiko häneen luottamista? Pandoran kyynelistä kosteat silmät kääntyivät hetkeksi pois miehestä. Hän epäröi vastata. 

Lopulta kuitenkin kiharakutri kohotti katseensa takaisin mieheen, hengähtäen hieman. Hän räpäytti muutaman kerran ja avasi sitten suunsa.
"Olin toisessa huoneessa. Siellä oli kirkasta. Ne miehet jättivät minut sinne yleensä hyvin lyhyeksi aikaa. Sen jälkeen minut vietiin toiseen huoneeseen, jossa haisi metallille. Ne löivät minua, halusivat tietää asioita", Pandora sai vihdoin sanottua, mutta päätyi vain toistamaan sitä, mitä hän oli aiemmin sanonut. Tällä kertaa hänen ääni ei kuitenkaan ollut pelokas. Se oli melkein kylmä, tunteeton.
"Cyberiad on laajempi kuin tiedät, Tohtori", Pandora sylkäisi, nopealla liikeellä tarttuen miehen käteen. Hän virnisti pienesti, pää kallistuen vasemmalle. Samassa naisen metalliosassa olevat valot alkoivat vilkkumaan. Ulkoa kuului kolahduksia. Ne olivat vielä etäitä, mutta lähestyivät kokoajan.
"Ne tulevat, Tohtori. Tulevat ja tappavat sinut. Pojat ja tytöt, päivitettyinä ja valmiina sotaan", hän jatkoi melkein innostuneena. Oli ilmiselvää, ettei puhuja ollut enää sama ihminen. Itseasiassa puhuja ei edes tainnut olla ihminen.
"Nämä aivot! Näillä aivoilla olen uudelleenrakentanut imperiumin! Cybermenit ovat valmiina. Me olemme syntyneet uudelleen", huoneessa kaikui ylpeä huudahdus. Naisen kalpeat kädet tiukensivat otettaan rusettikaulan käden ympärillä, kiskoen tämän lähemmäs itseään.
"Ja nyt sinä kuolet. Yksin. Eikä kukaan ole pelastamassa sinua, Tohtori.", Pandora nauroi miehen korvan juuressa.

Yht'äkkiä nainen kompuroi taaksepäin. Hän päästi tietenkin samalla irti rusettikaulan kädestä, ja purskahti itkuun. Metallikomponentin valot olivat sammuneet. Pandora oli jälleen oma itsensä. 
"Anteeksi....anteeksi, olen niin pahoillani. Sinun täytyy päästä pois. Ne tulevat", brunette nyyhkytti, sydämet rintakehässään hakaten. Hän ei uskaltanut kohottaa katsettaan enää mieheen.
"Käytävältä vasemalle. Sininen ovi. Sieltä pitäisi päästä ulos helpoiten", Pandora sanoi vielä, kuin koittaen pelastaa miehen. Se saattoi kuitenkin olla jo liian myöhäistä. Askeleet lähentyivät. Tulijoita ei ollut kuin muutama, mutta nekin olivat vaarallisia. 

[Heta]

Tohtori kurtisti kulmiaan mietteliäänä. Etsivät jotakin? Mitä ihmettä cybermanit etsivät ihmisaivoista? Oli ylipäätään todellinen ihme ettei toista oltu päivitetty metalliseksi ja tunteettomaksi koneeksi. Miksi tuo ruskeahiuksinen oli metallisille cybermaneille niin arvokas?

Naisen ei selvästikään ollut helppoa vastailla kysymyksiin. Ajanherra antoikin toiselle oman aikansa koota itseään, sillä loppujenlopuksi rusettikaulainen ja lennokas hiuksinen mies mahtoi olla ensimmäinen kunnollinen kontakti ulkoilmaan pitkiin, pitkiin aikoihin. Toisen katseeseen vastattiin rohkaisevasti ja lopulta toinen jatkoi kysymyksiin vastauksia. Naisen vastaukset eivät juurikaan auttaneet, sillä ne olivat sisällöltään samanlaiset kuin aiemminkin. Toisaalta, se oli täysin ymmärrettävää. Ehkäpä nainen itsekään ei tuntenut aluetta kunnolla.
Jotain kuitenkin tapahtui. Seuraavassa hetkessä ruskeahiuksen puheen sävy muuttui. Ääni ei ollut enää pelokas vaan selvästikin kylmä ja tunteeton. Naisen tarttuessa voimakkaasti Tohtoria kädestä, pyrki ajanherra refleksinomaisesti vetäisemään omansa nopeasti pois. Se ei kuitenkaan onnistunut ja kiikissähän sitä oltiin. Puhuja ei kuitenkaan ollut enää se sama nainen vaan jokin toinen. Voimakkaampi ja hallitsevampi. Ajatusten takana, toisen pään sisältä.

Toisen katseeseen vastattiin herkeämättä, kulmien ollen synkeässä kurtussa. Sanat olivat selvä varoitus. Ne antoivat olettaa, että he olivat jääneet jo kiinni. Mutta imperiumi? Vain pelkällä ihmismielellä?
"Miksi hän? Mitä tarvittavaa hänessä on?", kysyttiin katse toisen silmiin uhmakkaasti katsoen, olettaen vastaajan olevan edelleen siellä jossain ja näkevän hänet. Puhuja repäisi Tohtorin kuitenkin lähemmäksi ja tuon seuraavat sanat saivat ajanherran niskavillat nousemaan pystyyn. Hän ei kuitenkaan kerennyt vastaamaan mitään, sillä nainen muuttui jälleen omaksi itsekseen.

Toinen kompuroi taaksepäin ja nyyhkytti silminnähden alistuneena. Tohtori lähestyi uudestaan toista hitaasti kyykyssä ja kohotti tytön kasvot takaisin ylös leuasta kevyesti nostamalla.
"Et selvästikään ole kuullut minusta. Kuten sanoin, hommaan sinut pois täältä, enkä ole lähtemässä ilman sinua", puhuttiin ja toiselle luotiin vielä kevyt, toispuoleinen hymy. "...vaikkakin tämä muuttuikin nyt astetta monimutkaisemmaksi.", lisättiin mutisten, lähinnä itselleen ja hiuspehkoa raapaistiin mietteliäänä. Tämän jälkeen Tohtori nousi seisomaan, vetäen tytönkin jaloilleen. "Mennään sitte ennen kuin he tulevat. Käytävältä vasemmalle, sininen ovi vai? Sinne siis!", kädet lyötiin yhteen ja äänimeisseli kaivettiin uudestaan esille, kaiken varuiksi. Cyberarmeijan metalliset askeleet kaikuivat jo selvästi käytävillä. Aikaa ei ollut enää hukattavaksi. Tohtori siis nappasikin toisen kädestä kiinni, lähtien kuljettamaan tyttöä tämän ohjeistamaan suuntaan.

Käytävälle päästyään, Tohtori vetäytyi seinää vasten ja kurkisti seuraavaan risteykseen, jossa sininen ovi sijaitsi. Oven luona oli kuitenkin muutama metallinen robotti, ilmeisemmin ohjelmoituna tukkimaan ulospääsy tie.
"oukidouki, sininen ovi ja pahoja, pahoja metallimiehiä isojen paukkujen kanssa. Tie on siis tukittu", kuiskattiin naiselle. Nyt oli varasuunnitelmien aika. Ajanherra lähti kuljettamaan tyttöä takaisin käytävälle jossa bruneten vankina oli sijainnut, mutta se oli virhe. Paikan päälle oli saapunut jo viisi kappaletta cybermaneja eikä metallisilta roboteilta jäänyt huomaamatta kuka paikalle oli saapunut. Lasersäde singahti kohti kaksikkoa, mutta ajanherra väisti tuon kiperästi, työntäen samalla naisen sivummalle. "JUOKSE!", toista tarrattiin uudestaan kädestä, alienin pinkaistessa karkuun, vetäen naista mukanaan. Kyborgien säteitä lenteli vielä heihin päin, mutta lopulta kaksikko onnistui pääsemään karkuun syvemmälle rakennukseen.

Rauhallisemmalle alueelle päästyään, Tohtori kyykistyi eräiden metallisen, hylättyjen näköisten laatikoiden taakse, ohjaten bruneten suojaan myös.
"Joudun jättämään sinut hetkeksi. Tuolla on liikaa cybermaneja. Joudun etsimään uuden reitin", ajanherra selvensi toiselle, vilkuillen samalla kiireisesti ympärilleen. Metallista marssia alkoi kuulumaan uudestaan. "Lupaan tulla hakemaan sinut vielä, enkä koskaan petä lupauksiani. Luota minuun, okei?", Tohtori käänsi katseensa vielä nopeasti naiseen. Tämän jälkeen rusettikaulainen nousi ripeästi ylös, lähtien etsimään toista reittiä.

Yhdessä asiassa tytön vallannut olento oli ollut oikeassa; paika oli suurempi kuin Tohtori oli kuvitellutkaan. Kerroksia tuntui olevan useampi ja käytäviä silmän kantamattomiin asti. Ajanherra oli ajautunut takaisin alueelle, josta tuo oli alunperin tullut sisälle. Vielä toistaiseksi se näytti olevan tyhjillään, mutta kuinka nopeasti tilanteet kehittyivätkään... Se oli jälleen sekunninsadasosan hetki, kun kaksi cybermania ilmaantuikin käytävälle, Tohtorin lähestulkoon törmätessä metallisiin kyborgeihin takaisin päin kääntymisen yhteydessä. Se oli virhe, sillä liian lähellä ollessaan kyrbogi tarttuikin nopealla liikkeellä Tohtoria molemmin puolin rusettikaulan takista, työntäen tuon väkivaltaisesti seinää vasten. Hän oli ansassa. "O-let-ko val-mis päi-vi-tyk-seen, Toh-to-ri?", metallinen ääni kysyi tunteettoman suojakuoren alta.

[Lace]

Pandora hiljentyi lopulta, hengittäen edelleen hätäisesti. Kun rusettikaula kohotti hänen leukaansa, hän pakottautui kohtaamaan toisen katseen, vaikkei itseasiassa paljoa mitään nähnytkään. Kyyneleet olivat sumentaneet hänen näkökentän lähes kokonaan. Vain muodot erottuivat. Näinollen brunette joutui pyyhkimään silmänsä veriseen hihaansa. Hänen suunsa kaartui mutruun, kun kitkerä veren haju tulvahti hänen sieraimiinsa. Olisi voinut luulla, että hajuun olisi voinut tottua. Se oli kuitenkin yhtä kamala kuin aina. Melkein jopa kamalampi. Siihen ei vain voinut tottua. Pandora nyökkäsi arasti, kun Tohtori sanoi pelastavansa hänet. Voi kuinka hän halusikaan uskoa miestä, mutta järki käski ajattelemaan realistisempi. Heillä ei ollut mahdollisuuksia. Ei voinut olla. 

Pandora nykäistiin ylös, eikä tälle jätetty aikaa tuntea ylimääräistä kipua. Hän oli heikko ja paikkoja särki, mutta kyllä hän vielä seisomaan ja juoksemaankin pystyi. Varsinkin nyt, kun muita vaihtoetoja ei tainnut olla. Joko Tohtoria seurattaisiin tai sitten kuoltaisiin. Tällä hetkellä mahdollinen selviytyminen tuntui naisesta parhaalta vaihtoehdolta. Niinpä hän ei protestoinut, kun mies kiskoi hänet käytävälle, kohti sinistä ovea. Matka ei kuitenkaan jatkunut kauas, sillä ovella oli metallimiehiä vartiossa. Hetkellisesti epätoivo ehti täyttää Pandoran mielen, mutta sitten Tohtori jatkoikin takaisinpäin. Nainen ehti jo luulla, että heillä oli kuin olikin toinen pakoreitti. Pian hän kuitenkin huomasi luulojensa olevan varsin vääriä. Käytävän päässä oli lisää metallimiehiä, ja niillä oli aseita. Joita käytettiin. Vaistonvaraisesti brunette heitti kätensä suojaamaan päätään ja juoksi. Hän ei katsonut taakseen, koitti vain olla itkemättä ja pakeni henkensä edestä. Juoksemista Pandora ei kuitenkaan kauaa kestänyt. Hän alkoi jäämään jälkeen, hengästymään ja päässä alkoi pyörimään.

Juuri kun voimavarat vetelivät viimeisiään he pysähtyivät. Naisen kalpeilta huulilta karkasi henkäys kun hän painauti laatikoita vasten. He olivat turvassa, ainakin hetkellisesti. Se oli tärkeintä. Ulospääsytie olisi kanssa ollut hyvä löytää, ja juuri kun Pandora olikin ehdottamassa, että he jatkavat matkaa Tohtori sanoi jättävänsä hänet siihen. 
"Mutta..." nainen meinasi protestoida, mutta alistui nyökkäämään. Hän muisti, mitä vastaanvänkääminen aiheutti. Kipua. Kovaa, armotonta kipua. Tohtori lähti etsimään tietä pois. Hetken neiti malttoi istua paikoillaan, mutta sitten jännittyneisyys otti vallan. Pandora ei voinut itselleen mitään, kun hän kurkisti laatikoiden takaa käytävälle. 

Metallimiehiä, ja ne olivat rusettimiehen kimpussa! Naisen käsi lennähti hänen suulleen, tukkien kiljahduksen, joka melkein pääsi karkuun. Säikähdyksissään Pandora valui takaisin laatikoiden taakse istumaan. Hänen hengityksensä kiihtyi ja aivot kävivät ylikierroksilla. Jotakin oli tehtävä, ja äkkiä. Mitä? Se olikin se pulma. Silmät vilkuilivat ympäri käytävää. Oliko mitään mitä pystyi käyttämään hyödyksi? Ei....ei ollut. Vai oliko sittenkin? Laatikot! Pieni hymy kohosi bruneten huulille kun tämä pyörähti ympäri. Laatikon kannessa luki jotakin. 
"EP Glove? Hmm..." Pandora luki hiljaa ääneen, kurottaen kädellä yhden laatikon sisään. Heti, kun hänen käteensä osui jotakin hän vetäisi sen pois. Ulos tuli kummallisen näköinen väkkyrä, jossa keskellä oli punainen nappula.
"Electromagnetic Pulse Glove! Tämähän voisi olla hyödyksi. Ehkä elektromagneettinen pulssi tainnuttaa metallimiehet!" hän iloitsi, pukien hanskan vasemaan käteensä. 

Nyt oli aika toimia. Pandora hiipi pois laatikoiden takana olevasta turvapaikastaan. Hän ehti ottaa askeleen eteenpäin, mutta sitten päässä vihloi. Naisen käsi heilahti hänen otsalleen.
"Ei niin nopeasti, tyttö kulta", kaikui hänen pään sisällä. Ääni oli kuin hänen omansa, mutta jotenkin metallisempi. Päänsärky jatkui, mutta ei voimistunut. Purren huulta nuori nainen pakottautui kestämään kivun. Hän astui muutaman askeleen eteenpäin, kunnes hän huomasi, ettei hänen toinen jalkansa liikkunut kunnolla. Se metallimies hallitsi hänen jalkaansa! Hätääntyneisyys alkoi leviämään Pandoran kehossa. Hänen sydämet hakkasivat kiihtyvään tahtiin ja silmät painautuivat hetkeksi kiinni. Tohtori. Oli. Pelastettava. Brunette puri huultaan kovempaa, ja astui askeleen eteenpäin. Sitten toisen, ja kolmannenkin. Lopulta hän käveli taas ihan normaalisti, ja päänsärkykin oli lähtenyt.

Matka ei ollut pitkä, mutta toinen metallimiehistä oli ilmeisesti saanut käskyn kääntyä. Se kuitenkin kesti varsin kauan, joten Pandora syöksähti eteenpäin. Hän tarttui miestä hartiasta ja salaman nopeasti iski kätensä tämän takaraivoon. Kuului jonkinlainen metallinen sihahdus, jonka jälkeen metallimies lähti kaatumaan taaksepäin. Brunette hyppäsi sivuun, aikalailla suoraan toisen robotin taakse. Sen enempää ajattelematta hän iski kätensä tämänkin takaraivoon, näinollen vapauttaen rusettikaulan metallisesta otteesta. Pandora tarttui Tohtoria kädestä, pinkaisten juoksuun.
"Tule! Voit kiittää minua myöhemmin!" hän huudahti, ardenaliini virraten suonissa. Jostakin syystä Pandora ei pelännyt enää. Hän oli alkanut uskoa siihen, että heillä saattaisikin jopa olla mahdollisuus paeta metallimiehiä. Minne he voisivat paeta? Sitä hän ei kuitenkaan tiennyt.

Nainen jatkoi juoksuaan, kiskoen Tohtoria perässään. Hän hengitti raskaasti, mutta ei antanut periksi. Heidän täytyi juosta vielä. Pakoon, ja mahdollisimman nopeasti. Muuten heidät saataisiin kiinni.
"Meidän on päästävä jonnekin turvaan. Ne saavat kuitenkin tietää missä menemme, jos aktivoivat metalliosan aivoistani. En saa sitä itse irti, enkä tiedä mitä tehdä!" Pandora selitti juostessaan, katse haravoiden hänen ympäristöään. Mitään sopivaa turvapaikkaa ei näkynyt. Ei ainakaan ennen kuin naisen silmään osui sininen koppi vähän matkan päässä. Hänen kätensä kohosi osoittamaan kummallista koppia.
"Tuonne!" kuului enemmän käsky, kuin ehdotus. 

Ruskeatukka pakotti itsensä juoksemaan aina siniselle laatikolle asti. Vasta juuri ennen pysähtymistään Pandora päästi irti Tohtorin kädestä. 
"Onko ovi auki? Kokeilen..." hän puhui ääneen, astellen kiireisesti ovelle. Hän laski kätensä kylmälle metallikahvalle ja nykäisi. Ovi heilahti auki, paljastaen mitä kummallisemman näyn. Se oli sisältä suurempi kuin ulkoa! Mitään ei neito kuitenkaan sanonut, vaan hän astui sisään, viittoen Rusettimiestä tulemaan perässään. Hän ei tietenkään ollut tietoinen siitä, että kyseinen sininen koppi kuului juuri tuolle tietylle rusettikaulaiselle miehelle.
"Täällä voimme varmaankin olla turvassa...ainakin jonkin aikaa. Tämä metalliosa...ne voivat etsiä minut sen avulla. Hallita mieltäni. En halua vahingoittaa sinua", Pandoran ääni hiipui hieman, ja hän astui kauemmas toisesta. 

[Heta]

Tohtori oltiin työnnetty seinää vasten, cybermanin pitäessä väkivaltaisen otteensa. Rimpuilu ei auttanut sillä metallia oli lähes mahdotonta vääntää eikä äänimeisselistäkään olisi tällä hetkellä hyötyä. Hän oli ansassa.
"Selvä, ei suunnitelmaa, ei asetta. Huono, huono päivä", Tohtori tuumi ääneen itsekseen. Tähänkö kaikki nyt päättyisi? Metalli-ihmisen ote tiukkeni ja tuo oli juuri asettamassa vapaata kättään ajanherran kasvoille, kun yllättäen alkoi jälleen tapahtumaan. Se oli se sama tyttö. Huoneen täytti kummallinen sihahdus sähkön tunkeutuessa metallin lävitse ja taaempana ollut kyborgi kaatui.
"Hei! Enkö käskenyt sinun pysyä piilossa ja olla tekemättä mitään tyhmää. Tilanne oli täysin hallinnassani... melkein", Tohtori käänsi katseensa tyttöön, huudahtaen tuolle. Toisaalta ajanherra valehteli tässä tilanteessa; näkihän sen nyt sokeakin, että rusettikaula oli tällä hetkellä altavastaajana. Sitä oli vain vaikea myöntää.
Tyttö joka tapauksessa tainutti myös toisenkin cybermanin, päästäen Tohtorin vapauteen. Ajanherra katsahti ruskeaverikköön kummissaan.
"Kuinka teit tuon? Miten keksit sen?", kyseltiin selvästi kiinnostuneena, mutta vastauksiin ei selvästikään ollut nyt aikaa. Tällä kertaa oli ajanherran vuoro päätyä kuljetettavaksi ja tyttö vetäikisin rusettikaulaisen matkaansa.

Kaksikko juoksi edemmäs rakennukseen. Metallista marssia alkoi jälleen kuulumaan vähän matkan päässä, sillä mitä ilmeisemmin kyberihmiset olivat jälleen havainneet ajanherrojen olinpaikan. Nyt oli tärkeää löytää piilopaikka.
"Onko ideoita?!", kysyttiin toiselta vastaukseksi. Yllättäen brunette löysikin jotain. Katse kääntyi automaattisesti tytön osoittamaan suuntaan ja iloinen, euforinen hymy nousi rusettikaulaisen Tohtorin huulille. Mies naurahti onnessaan ääneen; Se oli Tardis! Tardis oli saapunut pelastamaan heidät.

Tardisin sisälle päästyään ja kädestä irroittaessaan Tohtori pyörähti kevyesti ympäri, levitellen käsiään onnessaan ja kävellen aikakoneensa paneeliin luokse. "Pelastit meidät! Sinuun voi aina luottaa, senkin seksipommi!", ajanherra ojentautui suutelemaan aikakoneensa pyöreää paneelia.
Toisen puhuessa Tohtori kääntyi takaisin tytön luokse. Brunette puhui asiaa, metalli komponentti oli pakko saada tytöstä irti.
"Tardis on universumin turvallisin paikka, tämä on alukseni", ajanherra selvensi ja asteli kiireesti takaisin nyt pakittavan ruskeatukan luokse. Toisen kasvoja nostettiin jälleen hiukan, vilkkaiden silmien tutkitessa metalliosaa kiireisesti. Tämän jälkeen ajanherra kääntyi nopeasti kannoillaan, lähtien kävelemään Tardisissa olevan metalliarkun luokse. Hän oli keksinyt, mistä se koostui.
"Metallihärpäke. Varhainen kyberjärjestelmä. Yksinkertainen - suorastaan naurettavan helppo - koodi, jonka minun olisi pitänyt tajuta heti. Herkkä ulkoisille ärsykkeille, kuten esimerkiksi...", ajanherra pohti ääneen, penkoessaan villisti arkkuaan, heittäen sieltä samalla muita vempeleita aikakoneensa lattialle. Lopulta hän löysi etsimänsä. "...kullalle!", ja Tohtori ryntäsi takaisin toisen luokse, iskien naisen metalliosaan ohuen, paperisen kultasuikaleen. Komponentti alkoi sauhuamaan ja samalla sinkoilemaan pienenpieniä salamoita. Oli päivän selvää, että metalliosa oli häiriintynyt. Eri asia sitten olisikin se, lähtisikö se pelkällä kullalla kokonaan irti. "En ollut varma, toimisiko tuo", Tohtori lopulta lisäsi, selvästikin melkeinpä itsekin yllättyneenä omaan suoritukseensa. Kun metallihärpäke oli lopettanut savuamisensa, Tohtori käänsi katseensa vielä kerran tyttöön. "Parempi?", toiselle luotiin vielä pieni, lämmin hymy. Mitä luultavammin tyttö ei enää ollut cybermanien hallinnassa vaan vapaa.

"Seuraava liike: Pako. Kuten kerroin, tämä on alukeni. Eräänlainen aikakone. Tardis. Paljon sinistä, suurempi sisältä", Tohtori ryntäsi uudelleen aikakoneensa hallintapaneelin luokse, läimäyttäen jälleen kerran kädet yhteen. Hän oli vauhdissa. Mies näpytteli villisti Tardistaan ja avasi jarrut, tarkoituksenaan paeta planeetalta. Vaan tilanne ei käynnistynyt odotetulla tavalla. Tardis heilahti rajusti sivulle ja päästi terävän jarruja kuluttavan kirskunnan. Alus ei kuitenkaan liikkunut. Sydämet alkoivat jälleen pumppaamaan tiuhemmin verta ajanherran suonissa, tämän katsellessa järkyttyneenä aikakonettaan. Näytti siltä, että planeetalta ei niin vain pois pääsisikään.
"He eivät ole päästämässä meitä pois", Tohtori puhui ääneen. Aivot laukkasivat jälleen ajanherran mielessä vinhaa vauhtia. "Nyt on siis varasuunnitelman varasuunnitelman varasuunnitelman aika", Tohtori keksi jälleen uuden ratkaisun pyörähtäen villisti toiselle puolelle paneelia. "Olen aina halunnut sanoa noin", mies myhäili lähinnä itsekseen, silmin nähden mielissään. Lähes mielipuolinen virne nousi tuon huulille. Tämä repäisi takkinsa pois päältää, heittäen sen naiselle. "Pidä tuota, minun täytyy virittää Tardis uudelle taajuudelle", Tohtori selosti, nykäisten samalla yhden aikakoneensa moninaisista luukuista auki. Mies kierähti luukun alle selälteen, aloittaen eri piuhoje siirtelyn. Hyvin pian Tardisin valot syttyivät voimakkaammaksi ja luukku painettiin takaisin kiinni. Jarrujen luokse singahtettiin jälleen.
"Poimuhyppäämme uudelle kiertoradalle ja transmatoimme itsemme johonkin turvallisempaan paikkaan", ajanherra lopulta paljasti, osoittaen vielä nopeasti äänimeisselillään paneelia. Sitten jarrut avattiin ja pian aikakone katosikin planeetalta.

[Lace]

Pandora helahti kirkkaanpunaiseksi, kun Tohtori iloitsi pelastumisesta. Hetken hän ehti luulla, että mies puhui hänelle, mutta pian ymmärsi että kiitokset oltiin osoitettu koneelle. Rusettikaula suutelikin pyöreää paleenlia, joka oli täynnä erilaisia nappuloita. Voimatta itselleen mitään nainen pyöräytti hieman huvittuneena silmiään.
"Juu, oleppa hyvä vaan..." hän mutisi itsekseen, muttei jaksanut välittää asiasta sen enempää. Nyt oli tärkeämpiä asioita kuin kiitosten saaminen. Metalliosa oli saatava pois mahdollisimman nopeasti, tai muuten he voisivat joutua uudelleen ongelmiin. 

Pandora tuijotti rusettikaulaista miestä intensiivisesti, hengitellen mahdollisimman tyynesti. Raikas ilma oli uutta naiselle, joka oli viettänyt ikuisuudelta tuntuneen ajan homeisessa sellissä. Kaikki oli niin erilaista, ja hän joutuikin tekemään kaikkensa jottei taas häntääntyisi. Tohtori vaikutti siltä, että hän tiesi mitä teki...ainakin toivottavasti. Näinollen ruskeatukka koitti luottaa tämän taitoihin parhaansa mukaan. Kun mies läppäisi kultapalan hänen poskeensa Pandora säpsähti hieman ja sulki silmänsä, odottaen että koneen vastaanhangoittelu loppuisi. Sähkö ja savu olivat pelottavia. Hengittääkkään ei nainen hetkeen uskaltanut, sillä pelkäsi savussa olevan jotakin, joka ei välttämättä olisi hyväksi hänelle. 
"S-se taisi toimia..." Pandora vastasi, raottaen silmiään. Hänen katseensa kohtasi hymyilevän miehen, jolle hymyiltiin myös takaisin, tosin hieman aremmin. Violettisilmäinen neito nosti kätensä poskelleen, koittaen irroittaa metallipalasta. Se ei kuitenkaan hievahtanut minnekkään. Metallimiehet olivat kiinnittäneet sen jollakin kummallisella tavalla...
"Se ei kuitenkaan lähde irti", hän henkäisi, pettyneisyyden vivahde äänestä kuuluen. Vaikka metallipala ei koskaan ollut häntä häirinnyt, halusi Pandora sen pois mahdollisimman nopeasti. Sen jälkeen hän vasta uskaltaisi katsoa itseään peilistä. Hän halusi tietää miltä hän itse näytti.

Seuraavaksi oli ilmeisesti aika paeta....planeetalta? Aikamatkustusta, avaruusmatkustusta... Selvä. Olihan sitä puhuvia metallimiehiä ja mielenhallintaakin, jotenka miksei sitten intergalaktista matkustustakin? Pandora käveli hieman lähemmäs aikakoneen hallintapaneelia, katse kokoajan tutkien ympäristöä. Samalla hän kuunteli miehen mielipuoliselta kuulostavia touhuiluja, sekä otti varsin taidokkaan kopin, kun samainen rusettikaula heitti hänelle takkinsa.
"Hei...olen Pandora", tyttö kuiskasi, painaen kätensä Tardisin ohjauspaneelin päälle. Jostakin syystä hän näki tarpeelliseksi esittäytyä koneelle. Tuntui kuin se olisi ollut elossa...kuin sillä olisi ollut eräänlainen tietoisuus.
"Kiitos kun pelastit meidät, Tardis", pieni hymy käväisi bruneten huulilla kun tämä pyyhkäisi kädellään pitkin metallia. Naisen katse kulkeutui takaisin Tohtoriin, mutta kovinkaan kauaa tämä ei ehtinyt ihmettelemään, sillä aikakone nytkähti liikkeelle. Säikähdyksissään hän tarrasi metallisesta kaiteesta kiinni. Tasapainonsa Pandora kyllä säilytti, mutta vain juuri ja juuri. Alun jännitys kuitenkin pikkuhiljaa katosi, päästäen tytön liikkumaan vapaammin. Hän kulkeutui takaisin rusettikaulan vierelle, hymy ulottuen korviin asti.
"Tämä on mahtavaa!" hän hihkaisi, unohtaen hetkellisesti kokonaan kipunsa. Brunette vilkaisi vierellään seisovaa miestä innoissaan ja oli juuri jälleen hihkuttamassa Tardisia, kun hänen nenästään alkoi valumaan verta. 

Pandora kurtisti kulmiaan, käsi kulkeutuen nopeasti hänen nenälleen. Verta tulikin ihan reilusti. 
"Eh...ei sinulla sattuisi olemaan paperia? En tiedä mistä tämä johtuu." nainen kysyi, kallistaen päätään takaisin. Veren kitkerä haju palasi takaisin hänen todellisuuteen, muistuttaen jälleen kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut. Kipu palasi, samoin jonkinlainen jännitys. Veripisarat alkoivat tihkumaan naisen sormien välistä, kun tämä koitti epätoivoisesti tyrehdyttää vuotoa, toisella kädellä tarraten kiinni Tardisin ohjauspaneelista. 
"Verta tulee aika paljon..." Pandora mutisi, päässä alkaen tuntumaan hieman kevyemmältä. Ei kai hän nyt vielä voinut kuiviin vuotaa? Tottahan se oli, ettei hän ollut elämänsä kunnossa, mutta tuuskin nyt yksi nenäverenvuoto koituisi hänen kohtalokseen. Eihän? 
"Taidan istahtaa alas", naikkonen selitti samalla kun hän valahti lattialle istumaan. Veripisarat tipahtelivat hänen jo valmiiksi tahriutuneelle puvulle. Pandoran rintakehässä olevat sydämet löivät kiihtyvään tahtiin, sillä pikkuhiljaa alkoi paniikki jälleen hiipimään lähemmäs. Hän sulki silmänsä ihan hetkeksi, koittaen keskittyä johonkin tiettyyn yksityiskohtaan, jotta ei alkaisi panikoimaan. Se ei kuitenkaan vaikuttanut auttavan.

//Sori, jos tekstin laatu vähän kärsinyt. Tässä pari päivää ollut vähän ongelmia, joten ei oo ihan täysillä pystynyt keskittymään..//

[Heta]

Komponentti vaikutti luovuttaneen ja yhteys cyberplaniin hälvenneen lopullisesti. Metallinen hallintalaite ei kuitenkaan suostunut irroittamaan tiukkaa otettaan, tytön yrittäessä ottaa sitä pois. Tällä kertaa Tohtori tiesi kuitenkin, millä sen saisi kokonaan brunetesta irti. Ajanherra kaivoi äänimeisselinsä esille, osoittaen sillä metalliosaan toisen kasvoissa.
"Äänimeisseli. Aktivoin sen pulsserin, voimistaen tehoja. Alkeellinen kyberjärjestelmä ei kestä ulkopuolista teknologiaa, eikä mikään ole ulkopuolisempaa kuin äänimeisseli. Siispä, jos olen oikeassa...", ajanherra selosti innoissaan, monitoimityökalun suristessa metallista komponenttia vasten. Metalli alkoi jälleen höyrytä, kunnes lopulta se irtosi kovan kolahduksen kera, tipahtaen lattialle, "...se irtoaa ajanherrojen tekonologian ansiosta. Hahaa!", Tohtori lopetti työnsä, laittaen työkalunsa jälleen takkinsa taskuun. Mies suoristi selkänsä, silmin nähden ylpeänä työstään, vilkaisten toiseen. "Paikallinen voimavara. Toimii joka käänteessä", rusettia suoristettiin myhäillen. Metalliosa lattialle alkoi sulamaan ja lopulta se höyristyi ilmaan, kadoten kokonaan näkyvistä. Komponentti oli tuhottu. Äänimeisseliin kykeni aina luottamaan. Vaikka reissu olikin ollut yllättävä ja monimutkainen, oli tyttö joka tapauksessa nyt vapaa, eivätkä cybermanit kyenneet enää jäljittämään toista. Toinen oltiin pelastettu.

Hetken asennusten jälkeen Tardis kykeni lähtemään lentoon. Alku oli tuttuun tapaan hyvinkin kuoppainen, mutta seuralainen kykeni kuin kykenikin olemaan pystyssä. Turvallisen välimatkan päähän päästyään poliisikopin vauhti lopulta tasaantui, sen pysähdyttyä lopulta kokonaan aloilleen. Tardis leijui nyt toisella puolella galaksia, kaukana kaikesta. Turvassa cybermanien ulottumattomissa.

Tyttö tuntui olevan yhtä innoissaan kuin Tohtorikin. Ajanherra käänsi leveän virneensä toisen suuntaan ja oli juuri aloittamassa pitkää ja yksityiskohtaista selostusta Tardisin ihmeellisestä teknologiasta, kun toiselta alkoikin yllättäen vuotamaan verta nenästä. Se oli varsin yllättävää.

"Tuota en osannut odottaa. Odota hetki", Tohtori ohjeisti ja suuntasi notkeat askeleensa lähimmälle hyllylle, tonkien sieltä paperia. Löydettyään etsimänsä, rusetttimies palasi takaisin tummaverikön luokse. Paperit ojennettiin nyt lattialla istuvalle tytölle. Toinen näytti varsin pahoinvoivalta ja huonovointiselta.
"Kyllä se siitä. Minäkin vuodan monesti verta ja olen saanut myös nenäveren vuodon Ranskan hovin parvekkeella... vaikkakin omasta syystäni... muistaakseni", ajanherra höpötti toiselle tilanteen keventämiseksi ja näytti hetken itsekin pohtivan, oliko asia nyt oikeasti niin.
"Tunnun monesti unohtelevan asioita. Johtuu aikapyörteestä. Olen huono lineriaalisessa ajassa", Tohtori vielä lisäsi, raapien jälleen villiä hiuspehkoaan.
"Joka tapauksessa, mikä on nimesi?", puhekohtausta jatkettiin ja katse käännettiin nyt naiseen odottavasti. Rusettikaula huomasi vasta nyt, että kaiken tohinan keskellä hän ei ollut kerennyt kysymään edes toisen nimeä! Johan oli kiirettä pitänyt. Ehkäpä nyt olisi toisenkin esittelyjen aika. Paremmalla ja turvallisemmalla hetkellä.

// Ei se mitään haittaa, ihan hyvähän tuo oli! //

[Lace]

Veri tahri neitokaisen kädet nopeasti. Sitä valui jo hänen hentojen, valkeiden sormien välistä ja tipahteli pisaroina lattialle. Hetken Pandora jaksoi seurata katseellaan miestä, joka oli nyt tonkimassa joltakin hyllyltä paperia. Pian hän kuitenkin tunsi itsensä sen verran heikoksi, että hänen oli pakko sulkea silmänsä hetkeksi. Kaikki tämä stressi oli luultavasti aiheuttanut nuoressa naisessa jonkinlaisen reaktion, joka oli normaalia voimakkaampi johtuen hänen jo valmiiksi heikosta tilasta.
"Kiitos, Tohtori", brunette kiitti, kun hän tunsi paperin hipaisevan kättään. Hän otti sen mielellään vastaan, painaen sen sitten ripeästi nenälleen, josta edelleen vuosi jonkun verran verta. Taustalla kuului rusettikaulan puhe, josta Pandora erotti suurimman osan. Osaa hän ei vain jaksanut kuunnella, sillä ei se ainakaan vaikuttanut hirveän tärkeältä. Vasta kun hänen nimeään kysyttiin hän todella kiinnitti huomionsa mieheen.
"Pandora Ellsworth", nainen vastasi lyhyesti. Hitaasti hänen kalpeat silmäluomet aukesivat uudelleen, ja hän kohtasi miehen katseen hetkellisesti.
"Onko sinun nimesi oikeasti Tohtori? Se kuulostaa...väärältä. Enhän minä saisi arvostella toisten nimiä, mutta jos totta puhutaan, sinulle sopisi hyvin jokin muukin nimi", Pandora kysäisi, luoden miehelle pienen hymyn. Keskustelu tuntui itseasiassa mukavan rauhoittavalta tässä tilanteessa. Se auttoi kiinnittämään ruskeatukan huomion johonkin muuhun kuin hänen verta vuotavaan nenäänsä.

"Ei sinulla sattuisi olemaan banaania? Minun tekee mieli banaania", neitokainen koitti jatkaa keskustelua ja kiinnittää oman, sekä Tohtorin huomion johonkin muuhun kuin huonoihin asioihin. Veren vuoto oli alkanut tyrehtymään, mutta jomottava kipu päässä, sekä otsassa oli edelleen siellä. Niistä juuri Pandora ei kuitenkaan halunnut välittää, vaan hän halusi nyt olla kunnossa. Olihan hänet juuri pelastettu planeetalta, joka oli täynnä murhanhimoisia metallimiehiä. Nyt oli syytä iloita, vaikkakin se vaikutti olevan hieman hankalaa. Tuntui kuin koko maailmankaikkeudella olisi ollut jotakin häntä vastaan. Ihan kuin kukaan ei halunnut hänen olevan onnellinen. Se tuntui väärältä.
"Minne olemme muuten menossa? Pystyykö aluksesi kulkemaan pitkiäkin matkoja?" tiedusteltiin kiinnostuneina, katse jälleen seuraten miestä, jonka hiukset näyttivät varsin villeiltä. Neitokainen oli itseasiassa huomannut, että Tohtori räpläsi hiuksiaan varsin paljon. Ehkä ne olivat hänen tiellään, kun ne olivat niin pitkät. Täytyi kyllä myöntää, että ne näyttivät varsin hauskoilta. Varsinkin silloin kun ne heilahtelivat villisti sinne tänne, kun Tohtori viiletti ympäriinsä, selittäen mitä mistäkin.

Hetken pideltyään paperia nenällään Pandora laski kätensä, irroittaen nyt punaisen paperin kasvoiltaan. Verta ei enää valunut melkein ollenkaan, mutta hyvin suuri osa hänen kasvoistaan tuntui tahmealta. Brunettea myös hieman huippasi vielä, mutta hän ei enää halunnut pysyä lattialla, vaan vääntäytyi päättäväisesti seisomaan. Varmuuden vuoksi hän kuitnekin kietoi ohuet sormensa kylmän metallikaiteen ympärille, jotta hän saisi pidettyään itsensä pystyssä.
"Sanoit, että vuodat paljon verta. Miksi? Onko tämä ihan jotain perus päivätyötäsi? Siis pelastaa ihmisiä metallimiesten kynsistä?" liilat silmät katsahtivat rusettikaulaa hieman huolestuneesti. Nuoren naisen ruskeat kulmat kurtistuivat hieman, kun hän pohti miehen sanojen merkitystä. Ehkä häneltäkin tuli vain usein nenästä verta.

[Heta]

Tyttö esittäytyi Pandoraksi ja toisen katseeseen vastattiinkin lämpimästi hymyillen. Pandora oli varsin epätavallinen nimi ihmiselle, mutta toisaalta mikä ajanherra oli muita tuomitsemaan. Maailmankaikkeudessa riitti kummallisuuksia. Toinen epäili kuitenkin Tohtorin oikeaa nimeä. Ajanherran hymy muuttui salaperäiseksi hymähdykseksi. Kuinka usein hän olikaan ajautunut samaan tilanteeseen, kerta toisensa jälkeen.
"Hoi, eipä olla tuomitsevia. Voit kutsua minua vain pelkäksi Tohtoriksi. Niin tekevät monet muutkin. Elleivät sitten käske minun poistua planeetalta - Vaikkakaan se ei kylläkään ole nimi", ajanherra aprikoi ääneen, istahtaen itsekin risti-istuntaan aikakoneen lattialle, Pandoraa vastapäätä. Keskustelu oli joka tapauksessa selvästikin rauhoittanut tyttöä ja ajanut molempien ajatukset positiivisempaan suuntaan. He olivat kaukana metallimiesten valloittamasta huvipuistosta ja toistaiseksi siksi myös turvassa.

Kun Pandora ilmoitti haluavansa banaanin, ajanherra käänsi katseensa brunetteen. Jälleen uusi hymähdys, sillä toivomus oli varsin helppo toteuttaa. Vaikkakaan banaaneita ei tällä hetkellä Tardisissa ollutkaan. "Hommataan sinulle oikein paljon banaanena, mikäli se piristää mieltäsi. Banaanit ovat hyviä. Banaanit ovat cooleja", jatkettiin puhumista. Kuinka usein hänkin oli ajautunut tilanteeseen, jossa koki tarvitsevansa banaanin. Entisissä muodoissaan mutta myös nykyisessäänkin. Muistot lämmittivät rusettikaulan mieltä. Banaanit toisinaan tuntuivat ilmestyvän hyvinkin usein hänen elämäänsä. Jostain kumman syystä.

Pandora kysyi lopulta, minne he olivat matkalla ja kulkiko alus pitkiäkin matkoja. Tämä oli miehen lempi puheenaihe ja Tohtorin silmiin syttyikin selvä ylpeys puheenaiheen koskiessa rakasta poliisikoppiaan. Tähän keskusteluun hän ei kyllästyisi ikinä.
"Tardis kulkee minne ikinä haluat. Se on aikakoneeni, jolla voin matkata niin menneisyydessä kuin myös tulevaisuudessa. En ole törmännyt vielä yhteenkään paikkaan, jonne en voisi mennä", todettiin, toispuoleisen hymyn ilmestyessä miehen huulille. Kuinka paljon hän rakastikaan Tardisista puhumista ja ylipäätään laitteistoaan. Se oli ainutlaatuinen. Vailla vertaansa.
"Onko sinulla siis ideoita? Haaveita, minne haluat mennä, hmh? Kotia?", katse kääntyi uudelleen toisen silmiin odottavasti. Vasta nyt ajanherra pisti merkille toisen silmien liilan värityksen. Varsin epätavallista normaalille ihmisille. Mutta tämän seikan ei annettu haitata ja puhetta jatkettiin: "Kakista vain villeimmätkin ajatuksesi. Et voi yllättää minua millään - usko pois, olen varmasti kuullut kaikki ehdotukset!"

Pandoran nenän verenvuoto loppui ja tyttö nousi ylös. Tohtori seurasi toisen esimerkkiä ja vääntäytyi itsekin jaloilleen, astellen toisen viereen, nojaten kyynerpäillään metalliseen kaiteeseen. Toisen kysymyksien myötä Tohtori vilkaisi toista ja katse ajautui eteenpäin hieman huvittuneena. Hän oli hetken vaiti.
"Niinkin voisi sanoa. Matkustan paljon ristiin rastiin ympäri universumia, nähden ja kokien. Toisinaan yksinkin. Ehkä tämä on siis päivätyöni", todettiin ja vastapuoleen vilkaistiin sivusilmällä. Vaikka Tohtori olikin puhunut jo jonkin aikaa omia asioitaan, ei Pandora ollut kertonut itsestään oikeastaan vielä mitään. Nyt oli tytön vuoro. Ajanherra suoristi ryhtinsä, kääntyi ja nojasi vuorostaan nyt selkänsä kaiteeseen. Katse pidettiin ruskeatukkaisessa tytössä.
"Mutta nyt olen jaaritellut itsestäni jo riittämiin. Sinun vuorosi. Onko sinulla perhettä, Pandora? Mistä tulet?", kysyttiin vuorostaan brunetelta. Ajanherra tarkkaili toista varsin uteliaana, sillä tämä kuuli naisesta mieliisti enemmänkin. Jotain mielenkiintoista toisessa oli oltava, mikäli tämä oli todentotta ajautunut cybermiesten vangitsi. Mutta mitä?

[Lace]

Siinä seistessään Pandora antoi katseensa valua ensin lattiaan, josta se sitten jatkoi matkaansa ympäri aluksen seiniä. Tunnelma sisällä oli jotenkin kolkko, mutta se saattoi vain johtua kummallisen avarasta tilasta, johon neitokainen ei ollut vielä tottunut. Pimeyteen vangittuna kun hän vietti niin kauan aikaa. Raikas ilma ja liikkumatila olivat kaksi aivan uutta käsitettä, joihin kestäisi varmasti hetki tottua. Pandora räpäytti silmiään, sillä oli jäänyt tuijottamaan lähes suoraan eteensä. Tohtori puhui edelleen, mutta osa oli ehkä mennyt hieman sivusuun. Jotain banaaneista se kuitenkin oli.
"Kiitos", hän mumahti hiljaa, peläten keskeyttävänsä rusettikaulan ajatuksen virran.
"Minne vain?" brunette toisti, silmät laajentuen niin kiinnostuksesta kuin hämmästyksestäkin. Miehen kertomus aikakoneesta ja matkustamisesta kuulosti melkein uskomattomalta. Epäuskoinen naurahdus karkasi neidon huulilta, samalla nykien tämän suupieliä pienoiseen hymyyn. Hän kääntyi hitaasti kohti Tohtoria, nyt katsoen häntä suoraan silmiin.
"Voi...en edes tiedä mistä aloittaa. On niin paljon mitä haluaisin nähdä ja kokea, mutta...mutta en muista mitä ne asiat ovat. Tiedän, että haluan matkustaa ajassa ja avaruudessa, mutta minne? Tuntuu kuin se kohta olisi jätetty tyhjäksi, ikään kuin vaiston päätettäväksi", Pandora hengähti pettyneen oloisesti.
"Mutta eihän siinä ole mitään järkeä. Kyllä minulla varmasti on ollut unelmia ja toiveita. Missä ne ovat nyt?" hän pohti kummissaan, katse kulkeutuen hetkeksi lattiaan, mutta sitten takaisin Tohtoriin. Kummallista.

Kysymykset vaivasivat ruskeatukan väsynyttä päätä kun rusettikaulainen mies tiedusteli jo seuraavia asioita. Hän kyseli Pandoran perheestä ja kodista. Sääli vain, ettei tyttö osannut vastata. Hän ei muistanut missä hänen kotinsa oli, eikä muistanut että oliko hänellä perhettä. Silti pelkästään niiden ajatteleminen tuntui niin kaukaiselta. Tuntui kuin mitään muistettavaa ei edes olisi. Kuin heitä ei edes koskaan olisi ollut. Kylmät väreet kulkivat nuoren naisen kehon läpi, saaden tämän tiukentamaan otettaan kaiteesta. Hän oli siirtynyt varsin samanlaiseen asentoon kuin Tohtori, mutta ei ollut ehkä ihan niin rento kuin vieressään oleva mies. Ajatukset, ja jonkinlainen huoli estivät tyttöä rentoutumasta, sekä jostakin syystä puhumasta. Hän oli vain hiljaa, tuijotti jalkojaan ja hengitteli vähä-äänisesti.
"Tuntuu, kuin mitään muisteltavaa ei olisi. Kuin minulla ei ikinä olisi ollutkaan perhettä. En muista yhtään mitään, en kaipuuta, en tunteita, en mitään. En edes tunne tarvetta muistaa. Ikään kuin syvällä sisimmässäni tietäisin, ettei minun tarvitse muistaa. Mistä se johtuu, Tohtori?" hän lopulta avasi suunsa, ääni värähtäen. Asiansa loppua kohden Pandora kohotti katseensa takaisin mieheen, tyyni ilme kasvoillaan. Vaikka sitä oli vaikea myöntää, jostakin syystä hän ei tuntenut tarvetta muistaa vanhempiaan. Miksi? Sitä tyttö ei osannut selittää.
"Jos totta puhutaan, kaikki mitä itsestäni tiedän on se, että nimeni on Pandora ja olen ollut koko elämäni erilainen. Kaikki muut ovat olleet metallisia, jäykkiä ja julmia. Tai ainakin olivat, kunnes sinä tulit pelastamaan minut. Olemme samanlaisia. Meillä on iho, silmät ja pehmeä ääni", Pandora jatkoi, tietämättään mistä oikeasti puhui. Eihän hän voinut tietää, että olivsatko he täysin samanlaisia, mutta jos totta puhuttiin ei se häntä haitannutkaan. Oli vain ihanaa päästä jonkun lempeän ja huolehtivaisen seuraan.

[Heta]

"Minne ikinä haluat", vastattiin Pandoran hämmennykseen myhäillen ja painoa vaihdettiin jalalta toiselle, katse intensiivisesti brunetessa. Ylpeys oli silminnähtävää tällä hetkellä Tohtorin olemuksessa, sillä ylpeä rusettikaula todentotta Tardisistaan olikin. Hän rakasti jokaista hetkeä jona pystyi tekemään vaikutuksen aikakoneellaan muihin.

Tohtori kuunteli tarkoin Pandoran puhetta. Katse pidettiin edelleen neitokaisessa. Kevyt suupielen nytkähdys tapahtui ajanherran kasvoilla Pandoran puhuessa vaistoista ja miehen silmiin syttyi varsin lämmin katse. Näin hänkin oli reissannut jo niin pitkään kuin jaksoi muistaa. Vaistojensa varassa, vailla tietoa huomisesta. Se oli asia, joka oli pitänyt miehen liikkeessä. Vaistot.
"Älä huoli, lupaan korjata asian. Universumissa riittää nähtävää", Tohtori totesi kepeästi, lyöden kämmenensä yhteen. Ajatukset laukkasivat jo seuraavaan kohteeseen, mutta yllättäen Tardisin koneisto piippasi kevyesti. Se sai miehen huomion osakseen ja tämä tönäisikin itsensä kaiteesta irti. Askeleet matkattiin äänen suuntaan, aina paneelin toiselle puolelle asti. Tohtori näpytteli hetken muutamaa nappia, jolloin myös ääni loppui. Tämän jälkeen mies vilkaisi uudelleen Pandoraan, kurkistaen pyöreän ohjaimiston takaa: "Mikäli siis haluat. Voisit matkata kanssani hetken."

Pandora oli joka tapauksessa menettänyt muistinsa. Kun nainen selosti ettei muistanut itsestään muuta kuin vain oman nimensä, käveli Tohtori takaisin lähtöpaikkaansa. Selkä nojattiin jälleen kylmään metallikaiteeseen ja kädet valuivat rennosti puuskaan, toisen puhetta edelleen kuulostellen. Katse oli suunnattu eteenpäin, ilmeen ollen miettiväinen vastapuolen kysymyksen myötä.
"Cybermanit tunkeutuivat tajuntaasi. Muistot eivät kuitenkaan koskaan katoa. Eivät varsinaisesti. Ne ovat sinulla edelleen tallessa, mutta olet vain unohtanut kyvyn nähdä ne. Ehkä mielesi sorkkiminen on aiheuttanut sen. Ehkä cybermanit juuri sitä halusivatkin. Ehkä eivät. Jotain he kuitenkin selvästi etsivät sinusta”, nämä olivat vain puhtaita, ympäripyöreitä veikkauksia. Vaikka ajanherralla olikin pitkä kokemus metallisista miehistä, ei Tohtori siltikään tällä hetkellä osannut antaa kovinkaan tarkkoja vastauksia Pandoralle. Kaikki oli tapahtunut niin yllättäen. Pandoran ääni oli häirinnyt Tohtoria jo pitkään, avunpyyntöjen tunkeutuen rusettikaulan uniin, ja nyt tämä oli tässä. Miksi cybermanit olivat kuitenkin halunneet tunkeutua Pandoran ajatuksiin ja miksi tyttö oli ylipäätään menettänyt kaikki muistonsa, oli Tohtorille täysi mysteeri. Se tuntui omituiselta, luonnottomalta, sillä ihmismielessä ei pitäisi olla mitään metallimiehiä kiinnostavaa. Vai oliko Tohtorilta jäänyt jotain huomaamatta? Toisen muistinmenetys oli kuitenkin laaja, eikä kokonaisen elämän unohtamista, aina tunteista alkaen, voinut perustella mitenkään. Se oli asia, joka tuli selvittää. Se oli asia, joka oli herättänyt rusettikaulaisen Tohtorin uteliaisuuden.
”Cybermanit ovat joka tapauksessa vain metallisia, entisiä ihmisiä, joiden ainoa tarkoitus on luoda uhreistaan kaltaisiaan", todettiin ääni normaalia vakavempana ja lopulta katse kääntyi hitaasti takaisin Pandoraa, toista arvioiden "...siksi hämmästelenkin etteivät he tehneet samaa sinulle."