Lace
(New Member)
Posts: 25
|
Post by Lace on May 17, 2015 18:57:42 GMT
[Pelissä mukana 11. Tohtori ja Sierra]
The Only Way Out Is In
Muutaman ikävän, ja muutaman itseasiassa ei niin ikävän tapahtuman seurauksena Sierran rento ja rauhallinen päivä oli saanut jokseenkin dramaattisen käänteen. Lyhyesti sanottuna hänelle oli tullut tylsää. Jälleen kerran. Vaikkakin Sierra osasikin olla rauhallisuuden perikuva, alkoi liian pitkä rauhallisuuden ja tyyneyden jakso tuntua pitkästyttävältä. Päivä toisensa jälkeen sama tarina. Herätys, aamupala, istuskelua tai lukemista, lenkki, suihku, lounas, turhaa aikaa, iltapala ja nukkumaan. Samat rutiinit, samat kasvot pyörivät nuoren naisen elämässä jopa kuukausia putkeen. Joinain päivinä hän jaksoi lähteä keskustaan pyörimään, mutta taas joskus hän saattoi istua ja ihmetellä kotona päiväkausia. Tänään oli yksi niistä päivistä, kun hän oli pukenut shoppailuvaatteensa päälleen ja lähtenyt ulos.
Puolenpäivän paikkeilla Sierra oli lähtenyt kotoaan ja hypännyt metroon. Matka oli sujunut varsin rauhallisesti, eikä nuori neiti ollut edes ajatellut sitä, että häntä saatettaisiin seurata. Myönnettäköön, MI6 osasi olla erittäin periksiantamaton kun oli kyse "kansainvälisestä turvallisuudesta", mutta eihän hän ollut tehnyt mitään mikä olisi voinut viitata rikollisuuteen viimeisen kahden kuukauden aikana. Ei ainakaan mitään, mistä olisi voinut jäädä kiinni. Sen verran hyvin brunette kuitenkin tunsi MI6:den käytännöt, että osasi hakkeroitua kyseisen järjestön tietokantaan ilman, että hänet huomattiin. Tämän pienen ajatusvirheen takia Sierralta jäi siis huomaamatta yksi 00 -agentti, joka oli varjostanut häntä aikalailla hänen kotioveltaan asti. Vielä pahempi juttu oli se, että tämä kyseinen agentti, agentti 008, oli ollut naisen työtoveri melkein koko sen ajan, jonka hän oli tuhlannut Ison Britannian puolesta vakoilemiseen. Charles siis tunsi hänet varmasti paremmin kuin kukaan muu koko Britannian hallitusjärjestelmässä. Se, miksi juuri hän oli luultavasti vapaaehtoistunut kyseiseen hommaan oli myös helposti selitettävissä. Vastaus siihen oli menetys, ja halu kostaa. Sierra, ennen paljastumistaan, uhkasi tappaa ja tappoikin miehen vaimon. Syy kyseiseen tempaukseen oli se, että Charles oli ensimmäinen joka pääsi kärryille bruneten tekemisistä. Mies kuitenkin paljasti hänet koko Ison Britannian ylimmälle johdolle, pakottaen Sierran pakenemaan ja luomaan itselleen uuden identiteetin.
Noustuaan metrosta nuori neiti Holmes jatkoi matkaansa kohti Oxford Streetiä, Lontoon tunnettua ostoskatua. Aurinkolasit silmillä ja suuri lieriöhattu peittäen puolet hänen kasvoistaan Sierra kulki eteenpäin tottuneen reippaasti, vaikka hänellä ei vieläkään ollut aavistustakaan siitä, että häntä seurattiin. Hän poikkesi muutamassa pikkupuodissa, katseli vaatteita ja erilaisia somisteita, muttei löytänyt mitään mieluisaa. Näinollen bruneten matka jatkui eteenpäin, pitkin ihmismassan täyttämää katua. Hetken mielijohteesta hän käännähti hieman rauhallisemmalle sivukujalle ja suuntasi yhteen lempikahviloistaan, The Peppermint Spooniin. Matka ei ollut pitkä, ja pian Sierra istuikin vakiopaikallaan kädessään kuppi höyryävää vaniljalattea. Kadun toisella puolella, hieman puiden varjossa seisoi edelleen sama mies, joka oli jo itsepintaisesti roikkunut mukana ainakin neljäkymmentä minuuttia. Hän ei liikkunut, katseli vain kuinka brunette hörppi kahviaan ja mietiskeli maailman menoja. Vasta, kun Sierra kaivoi laukustaan kannettavan tietokoneen, heräsi Charlesin silmissä kiinnostunut pilkahdus. Hän kävi huolimattomasti, liikahti eteenpäin niin, että farkkujen vyönsolki välkähti auringossa. Valoilmiö tietenkin kiinnitti Sierran huomion, jolloin tämä siirsi katseensa ikkunasta ulos. Hetkellisesti, ihan muutaman sekunnin sadasosan vain, kaksikko tuijotti toisiaan suoraan silmiin. Charles, kauhusta jähmettyneenä ei näyttänyt edes hengittävän, kun taas Sierra, joka tunsi jonkinlaista innostusta, virnisti hieman ja sulki tietokoneensa kannen. Silmänräpäyksessa nainen sujautti läppärinsä takaisin laukkuunsa, nousi seisomaan ja katosi ikkunan läheisyydestä.
Tässä kohtaa brunette sai todellakin kiittää sitä, että hän oli aikamoinen vanhojen tapojensa orja. Hänellä oli kuin olikin ase laukkunsa pohjalla. Sierra kaivoi kyseisen esineen esille, heilautti sitä kerran varoittavasti kassaneidin edessä ja käveli sitten tiskin toiselle puolelle. "Minä menenkin tästä läpi", hän totesi kylmän rauhallisesti, astellen sitten kahvilan takahuoneeseen. Nainen ei ollut ennen ollutkaan tällä puolella tiskiä, mutta vanhojen näkö- ja kuulohavaintojensa perusteella hän paikansi takaoven nopeasti. Ase edelleen kädessä hän avasi oven, kurkisti ulos, ja kun hän oli varma että reitti oli selvä poistui kahvilasta kokonaan. Tottuneesti Sierra pysähtyi hetkeksi kuuntelemaan. Sivukujilta ei kuulunut ääniä ainakaan viellä. Charles ei ollut vielä lähtenyt hänen peräänsä. Tyytyväinen hymyn ja virneen risteymä huulillaan tanssahdellen brunette jatkoi matkaansa poispäin kahvilasta.
Kengät lähet äänettömästi kivetykseen kopisten Sierra suuntasi takaisin kohti suurempaa ihmisjoukkoa, jotta hänet olisi vaikeampi paikantaa. Hän ei vilkuillut taakseen, mutta piti kokoajan korvan kuulolla sen varalta, että Charles olisi saamassa häntä kiinni. Se, että mies seuraisi häntä oli aika oletettavaa. Varsinkin nyt, kun hän oli mennyt huitomaan asettaan viattoman naisen naamaan. Vaikkakin aseen laiton hallussapito laskettiin vain pikkurikokseksi, Sierran tilanteessa pelkkä kuulusteltavaksi joutuminen olisi erittäin paha asia. Niinpä hän kirsitikin tahtiaan vielä hieman, jatkaen matkaa juosten. Hänen olisi päästävä mahdollisimman pian pois. Jonnekkin, josta häntä ei niin vain löydettäisi. Kotiinkaan hän ei oikein enää voisi palata, kun MI6 nähtävästi tiesi missä hän asui. Heillä olisi miehiä siellä 24/7 ainakin seuraavan viikon ajan.
Hetken päästä brunette sai itsensä ympäröityä ihmismassalla. Hieman kauhistuneet kuiskaukset ja älähdykset kuitenkin ilmoittivat varsin helposti naisen olinpaikan, sillä olihan hänellä vieläkin ase kädessä. Lontoon keskustassa tällainen näky taisi kuitenkin olla aika harvinainen. Sierran ymmärtäessä, että hän tulisi jälleen paljastumaan hetkenä minä hyvänsä hän syöksähti pois väkijoukon seasta ja pinkaisi yhdelle hieman varjoisammalle sivukujalle. Hän eteni nopeaan tahtiin, kiharat hiukset hulmuten kevyessä tuulenvireessä. Nyt nuoren neidin oli pakko vilkaista taakseen. Hän analysoi ensin nopeasti juoksureittinsä, jonka jälkeen hän tottuneesti käänsi katseensa taaksepäin, mutta jatkoi silti matkaansa. Kukaan ei ollut hänen perässään. Ei ainakaan vielä. Se oli hyvä juttu.
Valitettavasti kuitenkin brunette ehti nuolaista ennen kuin tipahtaa. Hän kääntyi nopeasti kulmasta, eikä ehtinyt edes kääntää katsettaan takaisin eteensä kun törmäsi johonkin. Kuului kova, ontto pamaus kun Sierra juoksi suoraan päin jotakin puista. Iskun voimasta nainen horjahti taaksepäin ja hänen kätensä kulkeutui automaattisesti nenälleen. Verta ei tullut, mutta yhtäkkinen kipu oli kyllä hetkellisesti varsin lamauttava. Sierra manasi jotakin itsekseen hetken, kunnes sitten kohotti katseensa. Hän oli törmännyt siniseen poliisikoppiin.
//Noniin, tässä se sitten oli. Mun eka rooli! Huhhei!//
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on May 18, 2015 9:25:17 GMT
Rento ja rauhallinen päivä oli oikeastaan täysin tuntematon käsite Tohtorille. Paitsi tänään. Mies oli juuri saapunut galaksien välisestä Mustan Kuun sodasta, ollen saaneena aikaiseksi diplomaattisen sovinnon kahden veren himoisen heimon välille. Reissu oli ollut pitkä ja monimutkainen ja koko sovinnossa oleellisena osana oli ollut Lontoosta varastettu kumiankka. Tohtori oli näet onnistunut vakuuttamaan alkukantaisille heimoille sen että kumiankka oli ylijumalattaren uusi lihallinen (tai tässä tapauksessa kenties kumisen) inkarnaatio ja nyt tuo ankka oli päättänyt astua takaisin maan pinnalle, vahtimaan ja suojelemaan kahden heimon rauhan aikaa. Retki ja retken ratkaisu kuulosti uskomattomattomalta jopa Tohtorin omiinkin korviin, mutta rauha oltiin silti saatu solmittua tuota pikaa. Ajanherra itse tosin oli saanut planeetalta elinikäisen karkoituksen, sillä hän oli vahingossa onnistunut tyrkkäämään kumoon muinaisen patsaan ja näin ollen suututtanut heimopapitaren. Patsas oli ollut vuosituhansia vanha ja yksi arvokkaimmista esineistä joita kyseiseltä galaksilta sattui löytymään, mutta toisaalta mikäänhän ei koskaan ollut ilmaista; Rikkoutunut patsas olkoon siis rauhan solmimisen hinta. Tohtorilla sen sijaan ei ollut paikan päälle enää asiaa, mutta kuminen ankka vahtikoot planeetan rauhaa.
Reissunsa jälkeen Tohtori oli palannut takaisin nykyaikaan, tarkemmin sanottuna Lontooseen. Mies oli matkustanut jo hetken yksin ja toisinaan yksinäisyys tuntui painavan tämän harteita. Näin se oli tälläkin kertaa ja erityisesti tänään kyseinen tunne tuntui pahalta. Pondit olivat olleet jo jonkin aikaa omassa elämässään, omassa pienessä arjessaan, sillä rusettikaulainen mies oli luvannut sen heille; Hän oli tarkoituksella ottanut pariskuntaan etäisyyttä, sillä loppujenlopuksi Amy ja Rory olivat ansainneet oman onnensa. Matkanteko oli käynyt liian vaaralliseksi eikä riski tuntunut oikealta enää Tohtorinkaan mielestä. Näin oli ehkäpä siis parempi. Sitä paitsi hän oli pitänyt molempiin yhteyttä ahkerasti soitellen - tai ainakin niin ahkerasti kuin hän kiireiltään kerkesi.
Tardis oltiin parkkeerattu erään pienen Lontoolaisen sivukujan nurkalle, lähelle Oxford Streetiä. Se oli tarpeeksi lähellä ihmisvilinää, lähellä elämää, mutta tarjosi silti sopivan rauhan. Vaikka poliisikopit olivatkin olleet vielä vuosikymmeniä sitten varsin tavanomainen näky Englannin katukuvassa, olivat nuo siniset kopperot kuitenkin nykyisyydessä lähes hävinneet käytöstä. Varsinkin Lontoosta eikä Tohtori itse tällä hetkelllä kaivannut ylimääräisiä korvia tai silmiä avaruusaluksensa ympärille. Tämä päivä oli alusta asti tuntunut siltä, että hän haluaisi pyhittää sen vain omalle ylhäiselle ysinäisyydelleen. Niin omistuista ja epätyypillistä se kuin Tohtorille olikin. Alien istuikin keskellä Tardisin paneelia, ollen asettanut pienen ja mukavan tuolin lähelle ohjaimistoa. Pitkät ja hoikat jalat oltiin heitetty rennosti paneelin päälle ja vilkkaat silmät lukivat tiheätekstistä kirjaa. Kirja oli yksi monista hänen oman kirjastonsa antia. Se kertoi tytöstä joka oli eksynyt ja yksin, mutta lopulta löytäisi oman onnensa kaukaisesta maan kolkasta, kunhan tyttö vain olisi tarpeeksi rohkea ja kärsivällinen. Tohtori lähestyi pikku hiljaa kirjan loppua ja viimeiselle luvulle päästyään, hän lopettikin lukemisen ja repäisi kirjan viimeisen sivun irti. Hän halusi lukea luvun loppuun, mutta ei tarinan viimeisintä sivua; hän ei ollut koskaan pitänyt lopuista. Edes tarinoissa, sillä tarinoiden tuli jatkua ikuisuuksien ajan, aina uudelleen ja uudelleen. Loput olivat ikäviä ja liian.... lopullisia. Ne muistuttivat liikaa ohikiitävästä ajasta ja jokaisen elämän lyhytkäisyydestä. Ne olivat masentavia.
Äkkiä Tardisin ovelta kuului kova, ontto kolahdus. Ääni kuulosti täysin siltä kuin joku tai jokin olisi törmännyt kovalla vauhdilla aluksen puiseen pintaan ja se saikin Tohtorin nostamaan katseen äänen suuntaan varsin kiinnostuneeseen sävyyn. Oli epätavallista, että yksikään olento olisi oikeasti törmännyt poliiskoppiin sillä koppi ei ollut tälä hetkellä näkymätön ja se oli tarpeeksi iso tulla huomatuksi rauhallisella kujalla. Kirja suljettiin ja se asetettiin paneelille. Askeleet suunnattiin oville ja Tohtori kurkistikin ulos. Näky oli varsin mielenkiintoinen; ulkona seisoi kiharahiuksinen, brunette nainen, joka piteli nenäänsä. Mitä ilmeisemmin toinen oli törmännyt oveen ja Tohtori kohottikin kulmaansa näylle. "Olen pahoillani, mutta en ota klinikkakäyntejä tänään", sanottin ykskantaan ja ovi läimäytettiin kiinni. Se kuitenkin avattiin uudestaan varsin pian. "Luulen optikkoliikkeen olevan toisella kadulla, käsittääkseni te ihmiset ette useinkaan juokse poliisikoppeja päin - vaikka sitäkin on joskus sattunut", mietteliäs katse ja hetken hiljaisuus, jonka aikana Tohtori kurtisti kulmiaan ja näytti mietteliäältä. Lopulta katse nostettiin uudestaan naiseen, "Miksi sanoinkaan tuon ääneen?", retorinen kysymys ja ovi kiinni. "Ou, ainiin, tee tuolle nenälle jotain. Se punoittaa ikävästi. Lontoon linnut voivat olla melko häijyjä sille päälle sattuessaan", vielä kolmannen kerran ovi avattiin, jonka jälkeen se suljettiin lopullisesti. Toisaalta Tohtori oli kuitenkin jättänyt lukon myöskin auki eli nainen voisi marssia Tardisiin sisään niin halutessaan. Mies itse oli kuitenkin palannut takaisin paikoilleen, kirjan ääreen. Hän oli kuitenkin utelias näkemään, mitä tuntematon nainen tekisikään. Ja minkälainen tuon ilme voisikaan olla, tämän mahdollisesti astuessa sisälle.
|
|
Lace
(New Member)
Posts: 25
|
Post by Lace on May 18, 2015 13:25:36 GMT
Nenää koski, samoiten koko otsaa sekä toista olkapäätä. Sierra olikin törmännyt poliisikoppiin varsin kovalla vauhdilla, eikä ollut pystynyt yhtään pehmentämään iskua. Jomottava tunne kulki pienenä, lähes kiusoittelevana kihelmöintinä ympäri bruneten vartaloa, saaden tämän naaman kurtistumaan kärsivästi. Vaikka hänellä olikin korkea kipukynnys, tuntui koppia vasten rysähtäminen jokseenkin inhottavalta. Käsi edelleen nenäänsä pidellen Sierra yritti parhaansa mukaan tokeentua tällistä. Hän vilkaisi taakseen, varmistaen ettei Charles ollut saanut häntä vielä kiinni. Mitään ei kuulunut tai näkynyt, joten nainen päätti pysyä hetken vielä paikoillaan ja koittaa toipua.
Kauaa ei neiti saanut kuitenkaan rauhassa olla, sillä sinisen kopin ovi aukesi ja ulos kurkisti mies, joka kohotteli kulmakarvojaan varsin kiinnostuneen näköisenä. Tällä kyseisellä miekkosella oli varsin lennokkaan näköiset hiukset ja kaulassaan huvittavan näköinen rusetti. Sierra katsoi miestä takaisin, kohottaen itsekin kulmiaan. Kauaa ei katsekontakti kuitenkaan kestänyt, sillä ovi läimäytettiin kiinni naisen nenän edestä. "Hei!" brunette älähti, astuen askeleen eteenpäin. Kummallinen mies sinisessä kopissa oli kummastuttava näky, mutta jostakin syystä naisesta tuntui, että tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun hän oli joutunut tekemisiin kyseisen asian kanssa. Hän ehti pohtia asiaa muutaman sekunnin, sillä pian ovi aukesi taas. Tällä kertaa mies ohjeisti häntä optiikon liikkeeseen. Laseja hankkimaan, varmaankin. Sellaisia Sierra ei kuitenkaan tässä tilanteessa tarvinnut. Se, mitä hän oikeasti tarvitsi oli pakoreitti. "Kuul-" kokonaista sanaakaan ei nuori neito suustaan ehtinyt saamaan, kun jälleen kerran ovi sulkeutui, jättäen hänet seisomaan orvon näköisenä ulkopuolelle. Oven takaa kuului jotakin, jonka jälkeen se aukesi taas. Tällä kertaa kehotuksena oli hoitaa nenä kuntoon. Sierra pyöräytti silmiään, laskien samalla kätensä takaisin alas. Hänen otteensa käsilaukkunsa ympärillä tiukentui hieman. Nyt hän tiesi mistä mies oli tuttu! MI6:dessa ollessaan brunette oli joutunut tutkimaan kummallista sinistä poliisilaatikkoa, joka aina silloin tällöin ilmestyi jonnekkin päin Britanniaa. Kovinkaan paljoa hän ei siitä ollut saanut selville, sillä kaikki todisteet viittasivat aikamatkustukseen, joka ei oletettavasti ollut viellä mahdolista. Ei Sierra ainakaan ollut tietoinen siitä.
"Sinä!" hän henkäisi, kaivaessaan kaiken mahdollisen tiedon mielensä sopukoista. Epäröimättä enää hetkeäkään brunette nappasi poliisikopin kahvasta kiinni ja nykäisi oven auki. Jotenkin hän vähän hämmästyi sitä tosiasiaa, että ovi itseasiassa oli ollut auki. Sierra oli tietenkin olettanut, että mies olisi sen verran viisas, ettei jättäisi oveaan auki. Toisaalta tämä oli se parempi vaihtoehto, joten turha sitä sen enempää kummastelemaan lähteä. Varmuuden vuoksi naikkonen nappasi aseensa esille ennen kuin hän astui sisään.
Sierran katse kohtasi jättimäisen huoneen, jonka keskustassa oli jonkinlainen paneeli. Väistämättä naisen ilme muuttui hämmästyneeksi. Miten oli mahdollista, että näin pienen laatikon sisään mahtui näin suuri huone? Eihän se edes ollut mahdollista! Eihän? Yhtäkkiä hän huomasi kyseenalaistavansa kaiken, mitä oli ikinä ajatellut todeksi. Hän ei uskaltanut luottaa aisteihinsa, mutta toisaalta se oli kaikki, mitä naisella tällä hetkellä oli. Hän oli keskellä jotakin niin sanoinkuvailemattoman suurta, että kerrankin hän oikeasti tunsi itsensä pieneksi. Sierra antoi katseensa pyöriä ympäri suurta huonetta hetken, mutta sitten kiinnitti sen mieheen, jota hän tällä hetkellä osoitti aseellaan. "Tämähän on jo vähän pröystäilevää." naikkonen totesi, sulkien oven perässään. Hän käveli eteenpäin, kohti ohjauspöytää, edelleen osoittaen miestä aseellaan. "Ensin koppisi liikkuu paikasta toiseen kuin mikäkin aave, ja nyt se onkin sitten yhtäkkiä näin suuri sisältä. Onkohan tässä meneillään jokin alemmuuskompleksi?" ruskeasilmä sanahti. Olihan hän kieltämättä ihmeissään, mutta antoi sen näkyä mahdollisimman vähän. "No, nyt saat näyttää minulle miten tämä sinun laitteesi toimii. Alahhan hommiin rusettipoika." Sierra jatkoi monologiaan, huitoen pistoolillaan kohti kojelautaa. "Nyt olisi suhteellisen hyvä aika lähteä liikkeelle, tai muuten olemme kummatkin ongelmissa. Sinä siksi, että satun osoittamaan sinua ladatulla aseella, ja minä koska olen muutenkin vähän pulassa." hän lisäsi, odottaen että jotakin tapahtuisi.
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on May 18, 2015 16:04:43 GMT
Tardisin puinen ovi narahti auki mutta Tohtori ei aluksi kääntänytkään katsettaan toisen suuntaan. Hän halusi näyttää naiselle olevansa muka kiireinen, vaikka todellisuudessa istuikin laakereillaan, jalat rennosti konepaneelin päällä ja katse kirjaan laskettuna. Sivukorvalla Tohtori kuitenkin kuunteli varsin kiinnostuneeseen sävyyn toisen sanat. Sen sijaan naisen lause aaveen lailla liikkuvasta kopista sai Tohtorin lyömään kirjansa kiinni ja kääntymään tuolillaan ympäri. Kädet laskettiin syliin ja päätä kallistettiin, intensiivisen arvioivan tuijotuksen käyden naisen läpi. Tiesikö toinen Tardisista? Nainen joka tapauksessa osoitti häntä aseella ja kevyt pettymys vilisti ajanherran ylitse; Aseella huitelu oli uhkaavaa eikä Tohtori pitänyt määräilystä. Tilanne oli saanut varsin nopeasti ikävän käänteen ja tunnelma muuttunut aavistuksen kireäksi. "Niinkö? Olen aseen toisella puolen", huomautettiin nyökäten toisen aseen suuntaan, mitä alemmuuskompelekseihin tuli. Tohtori oli toisinaan melko mahtaileva ja piti kaikesta isosta ja tyylikkäästä, eikä siksi pihistellyt Tardisissakaan, mutta hän ei koskaan osoitellut toisia aseella! Äänimeisselihän nyt oli asia täysin erikseen, mutta sekin oli vain erityistilanteisiin. Kuinka toinen siis olikaan kehdannut astua hänen Tardisiin, aseelle uhkaillen ja vaatien. Olisi vain kysynyt nätisti mikäli mieli matkalle!
Naisen sanat olivat varsin uhmakkaat eivätkä ne jättäneet paljoakaan tulkinnanvaraa. Mysteeriksi kuitenkin jäi, miksi nainen oli pulassa, mutta vielä enemmän ajanherraa itseään kiinnosti tietää, mistä tuo ruskeahiuksinen tiesi Tardisin. Vaikka Tohtori matkustikin paljon ympäri Britanniaa ja omasi laajan kontaktiverkoston, ei Tardis kuitenkaan ollut julkisesti tiedossa - varsinkaan tavallisen kansalaisen. Oli siis oletettavaa, että nainen oli itse tonkinut tietonsa, mutta miksi? Ja mistä? "Tardis ei ole mikään taksi, jonka kyytiin vain hypätään", rusettikaulainen huomautti, nousten seisomaan. Tämä kiersi konepaneelin toiselle puolen, tarkkaillen naista jatkuvasti katseellaan. Myönnettäköön, että miehen uteliaisuus oli herännyt. "Mutta sinä", toista osoitettiin, "Sinä tunnut tietävän, mikä Tardis on ja mitä sillä tehdään. Mikäli todella luulet tuntevasi minut ja aikakoneeni, tulisi sinun myös tietää, että minä en pidä pakotetuksi tulemisesta. Oikeastaan...", toista lähestyttiin hitaasti, katse edelleen bruneten kasvoilla, "...osaan olla melko itsepäinen." Oli ehkä riskialtista ja varsin uhkarohkeaa asettua poikkiteloin vastapuolen kanssa, sillä tällä hetkellä Tohtori todellakin oli altavastaajana; Hänellä ei ollut mitään millä puolustautua mikäli nainen päättäisi todella ampua hänet. Toisaalta, siinä tilanteessa pakopaikkakin olisi pilalla, sillä nainen tuskin osasi ominkaan päin lentää Tardisilla. Yksinkään tavallinen brittikansalainen ei osannut, sillä Tardisin hallitsemisen oppiminen vei vuosia.
"Mitä sinä pakenet? ja miksi?", esitettiin lisäkysymyksiä. "Äläkä edes harkitse valehtelevasi, minä kyllä tunnistan vauhdista johtuvan kolahduksen Tardisini kylkeä vasten. Kokemuksen syvällä rintaäänellä", aivan, hän oli itsekin monen monta kertaa törmännyt rakkaaseen aikakoneeseensa - milloin mistäkin syystä. Vaikka nainen tuskin vastaisikaan hänelle täysin rehellisesti, koki Tohtori kuitenkin oikeutetuksi kysymyksensä. Sitä paitsi hän oli utelias kuulemaan ja näkemään, miten toinen ylipäätään edes reagoi lievälle hangoittelulle. Tuskin toinen täysin tunteeton tappajakaan oli? Vai oliko sittenkin?
|
|
Lace
(New Member)
Posts: 25
|
Post by Lace on May 18, 2015 17:45:38 GMT
Ex-agentti seisoi paikoillaan, ase edelleen kohotettuna ja seuraten rusettikaulan liikkeitä. Hän kallisti päätään hieman, nuolaisi huuliaan ja vaihtoi painoaan jalalta toiselle. Mies ei näyttänyt olevan mitenkään äärettömän tyytyväinen siitä, että Sierra näytti tietävän jotakin tästä Tardisista, vai miksikälie hän oli sitä kutsunut. Pieni virne tanssahteli naisen huulilla hetken, tämän pohtiessa seuraavaa vastaustaan. "Sinuna en alkaisi hankalaksi", brunette aloitti varoittavan laiskahkoon sävyyn, kuin osoittaakseen sen, ettei näe tilanteessa vielä mitään uhkaavaa. Toinen saisi uhota ihan reippaasti, että saisi Sierralla keittämään yli. Tämä, mitä mies tällä hetkellä teki ei ollut vielä mitään. "Tiedätkin varmaan, etten voi tappaa sinua. En ilman, että pakomahdollisuuteni tärvääntyisi." hän jatkoi, nyt siirtäen katseensa hetkellisesti tuoliin joka narahti, kun mies nousi seisomaan. "Sen takia voinkin vakuuttaa, että voin kyllä satuttaa sinua. Miten olisi, katsotaanko kuinka kovaa huudat, kun ammun luodin jalkapöytäsi läpi?" nuori neiti totesi hieman ylipirteään sävyyn, nyt hymyillen ivallisesti. Hän tähtäsi aseensa kohti toisen kengänkärkeä, sulkien toisen silmänsä, ikään kuin koittaen etsiä parhaan paikan johon osua.
Miehen liikkuessa Sierra kuitenkin joutui kohottamaan aseen piipun taas niin, että se osoitti toista aikalailla rintakehään. Hän henkäisi, alkaen pikkuhiljaa tuntemaan pienoista turhautumista. Charles voisi olla poliisikopin ovien toisella puolella hetkenä minä hyvänsä, joka tarkoittaisi sitä, että kaikki olisi pilalla. Siinä kohtaa rusettimies ei olisi hänelle enää millään tavalla hyödyllinen. Brunette päätti vauhdittaa asiaa hieman. Muutamalla reippaalla askeleella hän toi itsensä aivan kiinni mieheen, tarttuen suoraan tämän rusettiin ja uhkaavasti tuupaten taaksepäin. "Ai olet sinä utelijas? Noh, menneisyyttäni minä tässä pakenen. Menneisyyttä, joka on varsin pian nykyhetkeä, sekä tulevaisuutta, jos et starttaa tätä hemmetin koppiasi!" Sierra sihahti uhkaavasti, painaen aseensa piipun vasten toisen tweed-takin rintataskua. "En usko että sinäkään haluat riskeerata sitä, että koko Ison-Britannian hallitus saa tietoonsa aikamatkustuksen salat?" hän kysäisi, pää taas kallistuen hieman oikealle. Bruneten silmät siristyivät, kun hän tuijotti miestä hetken suoraan silmiin. Vasta, kun hän tönäisi itsensä kauemmas toisesta antoi hän kasvojensa palata takaisin normaalilukemille. "Nyt olisi parasta pistää töppöstä toisen eteen, jos vielä haluat että on töppöstä jota liikuttaa", ex-agentti varoitti, heilauttaen aseensa taas uhkaavasti kohti miehen jalkoja. Hän asteli itsevarmoin askelin ohjauspaneelin luo, tarttuen kiinni sen laidasta. Sierra nojasi eteenpäin, katsellen kaikkia nappuloita ja muita härveleitä. Hänen katseensa kulkeutui lopulta jonkinlaiseen ruutuun, joka oli ilmeisesti liikuteltavissa. Hieman ehkä varovasti hän siirsi ruudun eteensä ja tutkaili tätä. Valitettavasti ruutu kuitnekin oli, ja pysyi mustana. Turhautuneena nainen heilautti ruudun poispäin itsestään ja kääntyi nojaamaan vasten konsolia.
Tilanne ei ollut Sierralle mieluinen, vaikkakin hän koitti näyttää mahdollisimman tyyneltä ja siltä, että hän oli tilanteen herra. Ajatuskin siitä, että Charles saisi hänet kiinni sai pahan olon vellomaan naisen vatsassa. Hän vilkaisi ovea ja kuunteli, mutta ei tietenkään kuullut mitään. Miten hän olisi edes voinnut kuulla mitään? Eihän hän edes välttämättä enää ollut samalla kujalla, kun miltä hän oli poliisikopin sisään astunut. Loppuen lopuksi brunette oli itse aiheuttanut sen, että hän oli joutunut lähes kokonaan rusettikaulaisen miehen armoille. Hänhän tätä konetta osasi lentää, ei Sierra. Se tunne, joka nyt naisen valtasi oli lievästi sanottuna epämukava. Hän tajusi, ettei itseasiassa voinut hallita kovinkaan montaa asiaa tässä tilanteessa. Kaikki mitä hänellä oli turvanaan oli ase ja koulutus, eikä niistäkään välttämättä ollut enää hyötyä.
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on May 18, 2015 18:29:20 GMT
Toinen oli nokkela. He molemmat tiesivät ettei nainen voisi tappaa Tohtoria, mutta sen sijaan vahingoittaa tuo kyllä voisi. Ja mitä ilmeisemmin tekisikin sen, mikäli ajanherra ei alistuisi toisen tahtoon vaan jatkaisi venkoiluaan. Tohtorin katse synkkeni tuon ehdottaessa hänen jalkapöytänsä ampumista. Kaikki äskeinen hyväntahtoinen mielenkiinto oli tipotiessään. Vaikka nainen olikin osoittanut häntä aseella alusta alkaen, oli ajanherra silti halunnut uskoa toisesta hyvää. Tällä kertaa Tohtori joutui kuitenkin jälleen kerran kohtaamaan ihmismielen irvokkaimman puolen, eli pahuuden. Itsekkyyden. Tai miksipä sitä nyt haluaisikaan kutsua. Joka tapauksessa puolen, jota Tohtori ei useinkaan ihmisissä halunnut nähdä. Hän koki ihmiskunnan hyväntahtoisena, kenties toisinaan hieman hölmönä ja naiivina siviilisaationa, joita tuli suojella - mutta joukkoon mahtui myös niitäkin, jotka kykenivät pitämään omasta selustastaan huolen. Keinoja kaihtamatta ja tälläkin kertaa muiden kustannuksella. Sellaista hän ei voinut arvostaa.
Tohtori ei kerennyt reagoimaan, kun toinen jo tarttuikin äkisti häntä rusetista kiinni. Vaikka toisen kasvot olivat lähellä ja sanat täyttä myrkkyä, vastattiin toisen katseeseen silti uhmakkaasti takaisin. Katseessa oli puhdasta halveksuntaa. Aseen piippu tuntui selvästi tweed-takin ja paidan läpi eikä Tohtori pitänyt siitä tunteesta lainkaan. Leukapieliä jännitettiin, toisen puhetta kuunnellen ja omia mahdollisuuksia punniten. Tällä hetkellä omat mahdollisuudet tuntuivat vain kovin vähäisiltä, sillä kuka nyt ammutuksi haluaisi tulla? "Kaksi sydäntä. Kuvitteletko todellakin, että minä olen aseeton? et ole ensimmäinen joka minua uhmaa", sanat olivat kylmät, kuten miehen katsekin. Vaikka Tohtori olikin selviytynyt pahemmastakin, tunsi hän silti olonsa äärimmäisen uhatuksi. Kuin nurkkaan ahdetuksi eläimeksi, mutta vieläkin vastaan taistelevalta. Hän ei haluaisi alistua toisen tahtoon omassa koneessaan. Nainen tosin tuskin välittäisi Tohtorin sanoista, sillä toisen ainoa tarkoitus oli selvästikin päästä vain karkuun. Mutta mitä?
Ruskea hiuksinen irroitti lopulta rusetista ja tyrkkäisi Tohtorin kauemmaksi. Toisen sanoja kuunneltiin tarkoin. Nainen ei selvästikään jättänyt hänelle vaihtoehtoja, sillä mikäli hän esimerkiksi kuolisi tai loukkaantuisi pahoin, jäisi Tardis tällöin naisen hallittavaksi. Se olisi viimeinen asia, mitä mies tällä hetkellä haluaisi. Riski ei ollut ottamisen arvoinen, sillä Tardis itsessään oli liian arvokas. Britannian hallitus olisi varmasti enemmänkin kuin kiinnostunut aikakoneesta ja mikäli Tardis todella ajautuisi heidän haltuun.... seuraukset voisivat olla kohtalokkaat, sillä ihmismieli olisi varmasti aivan liian altis houkutuksille. Tällöin kuka tahansa voisi muuttaa historiaa mielensä mukaan ja mahdollisesti tuhota ja hallita kaikkea. Siihen ei Tardista oltu luotu eikä Tohtori suostuisi siihen koskaan. Siksi myös oman henkikultansa suojelu oli tässä tilanteessa äärimmäisen tärkeää. Tardista oli suojeltava. Tohtori ei siis vastannut toiselle mitään, sillä viiltävä mulkaisu riittikin kertomaan kaiken Tohtorin tämän hetkisistä ajatuksista. Rusettikaulainen mies kääntyi Tardisin paneelin ääreen ja vetäsi yhdestä vivusta reippaasti taaksepäin. Koneistoon syttyivät valot, jarrut avautuivat kirkahtaen ja pian poliisikoppi lähtikin lentoon, rajusti nytkähtäen. Vaikka hän olikin lopulta käynnistänyt aikakoneensa, oli Tohtorin päälimmäisin halu silti päästä toisesta vain eroon. Mahdollisimman nopeasti ja mutkattomasti. Mutta minne ihmeeseen hän edes veisi toisen? Minne toinen edes halusi?
"Minne haluat? Jonnekin epämukavaan, myrskyisään ja hitaasti sieluasi polttavaan Helvettiin kenties?", katse nostettiin lopulta vastapuoleen äänessä selvää sarkasmia ja inhoa. Tardis oli pysähtynyt ja leijui tällä hetkellä Maapallon yläpuolella kuin kevyt saippuakupla. Toinen sai kuitenkin nyt päättää määränpään, kun oli kerran reissuun pakottanutkin.
|
|
Lace
(New Member)
Posts: 25
|
Post by Lace on May 18, 2015 19:30:32 GMT
Miehen koko olemus kylmettyi silminnähden, kun Sierra alkoi häntä uhkailemaan. Siitäkin huolimatta rusettikaula kuitekin käynnisti koneen moottorin, ja lopulta he ilmeisesti lähtivätkin lentoon. Äkillisestä nytkähdyksestä säikähtäneenä brunette tarttui ohjauspaneelin laitaan, puristaen kätensä sen ympärille niin tiukasti kuin mahdollista. Hänen rystysensä muuttuivat valkosiksi ja ase putosi kolahtaen lattialle. Se liukui pitkin Tardiksen sileää lattiaa, pudoten sitten kaiteen välistä alas. Kuului kolahdus, joka merkitsi sitä että ase oli saapunut tiensä päähän. Naikkonen koitti kurotella ja nähdä, että minne oli pudottanut kalleimman asian henkikultansa säilyttämiseksi. Yllätys, yllätys. Mitään ei näkynyt. Sierra päästi varovasti irti Tardisista, suoristi hieman mustan takkinsa hihoja ja mulkaisi miestä. "Hmmph. En minä sitä enää olisi edes tarvinnutkaan, kun kerran päätit olla ihmisiksi", hän totesi kylmästi, kävellen sitten kaiteen luo ja kurkaten uudelleen alas. Nuoren naisen vatsaa kouraisi. Asetta ei vieläkään näkynyt. Hän oli täysin turvaton. Brunette manasi jotakin puoliääneen, ennen kuin kääntyi kannoillaan ja nojautui vasten metallista kaidetta. Hän kohdisti silmänsä jälleen rusettikaulaan. Mies näytti vaaralliselta. Jos katse voisi tappaa, olisi Sierra ollut jo kuolleena vähintään kolme minuuttia. Naista ei kuitenkaan häneen kohdistunut inho hätkäyttänyt. Pieni, ehkä jopa helpottunut hymy käväisi bruneten huulilla. Hän tunsi lihaksiensa rentoutuvan ja hengityksen kulkevan paremmin. Jollakin tavalla hän tunsi olevansa nyt turvassa. Turvassa ainakin MI6:delta.
Hiljaisuus kesti hetken. Sierra ei tuntenut tarvetta vastata heti. Itseasiassa hän olisi voinut pysyä hiljaa kauemminkin, muttei halunnut vaikuttaa heikolta tai mielenvikaiselta. Kevyesti hän tönäisi itsensä irti kaiteesta ja käveli kokonaisen kierroksen aikakoneen hallintapaneelin ympäri. Katseensa hän kuitnekin piti miehessä, joka seisoi aikalailla liikkumatta. "Kuule, mikä tahansa paikka on parempi kuin se, minne olisin joutunut jos olisin jäänyt tuonne", ex-agentti totesi ihan yhtä kylmään sävyyn. Hän pysähtyi niin, että näki rusettikaulan ilman mitään esteitä. "Kunnollisena Britannian kansalaisena minun on siis varmaankin kiitettävä, vaikka olitkin hyvin vastahakoinen." Sierra jatkoi yhä hyvin sarkastisella äänellä ja pyyhki muutaman hiussuortuvan korvansa taakse. Hän irrotti katseensa aikakoneen omistajasta ja käytti hetken tutkiskellakseen ympäristöään. "Näkeekö täältä jostain ulos? Haluan nähdä missä olemme." brunette tiedusteli, astellen jälleen muutaman askeleen kohti rusettikaulaa. Hän oli varuillaan, mutta silti jotenkin rento. He olivat kahdestaan suljetussa tilassa ilman pakoreittejä. Jos toinen päättäisi alkaa hankalaksi olihan Sierralla aina karatekoulutus, jolla pistää niin mies kuin petokin kuriin. Sen verran hyvä hän lajissaan oli. "Oletan, että jos olet viihtynyt näin kauan yksiksesi tällaisessa pienessä kopissa muuallakin universumissa on jotakin, joka tuottaa sinulle tekemistä. Toisia lajeja, kokonaisia sivilisaatioita?" Sierra pohdiskeli puoliääneen. Todentotta, hän oli alkanut kiinnostumaan tästä Tardisista ja pelkästään ajatuksesta, että he todella olivat avaruudessa. Se oli uskomatonta. "Sanoit etten ollut ensimmäinen joka sinua uhkaa. Miksi sitten alistua niin helpolla? Tosin ei sillä mitään väliä ole. Saisin sinut silti polvillesi pelkällä pikkurillillä, jos haluaisin." nainen kysyi, naurahtaen loppuun varsin ivallisesti. Hän katsoi jälleen miestä, mittaillen tätä tarkkaavaisilla silmillään. Toisen pukeutumistyyli oli varsin erikoinen, samoiten kampaus. Hän näytti nuorelta, mutta käyttäytyi kuin useita sotia kokenut sotilas. Suoraansanoen koko mies vaikutti varsin mielenvikaiselta. "Sierra. Olen Sierra, jos jäit sitä ihmettelemään." brunette vielä sanahti.
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on May 19, 2015 9:41:35 GMT
Rajun nytkähdyksen ja Tardisin kovan liikevoiman saattelemana nainen tipautti aseensa. Se liukui liukkaasti kaiteiden välistä, kadoten lopulta näköpiiristä metallisen kolahduksen kera. Tohtori tunsi olonsa aavistuksen huojenteneemmaksi, mutta seurasi silti sivusilmällä naisen liikehdintää, painellen samalla muutamia nappeja aikakoneensa paneelissa. Toinen kurotteli kaiteelta alas, ilmeisesti etsien kadottamaansa asettaan. Sitä ei kuitenkaan löytynyt. Naisen sanoihin Tohtori naurahti kuivasti. Hän ei sentään osoitellut toisia aseilla tai uhkaillut satuttavansa ketään! Ainakaan ilman kunnon syytä. Vaikka nainen olikin nyt huomattavasti vähemmän vaarallisempi kuin hetki sitten, ei halveksunta Tohtorin kasvoilta ollut kadonnut minnekään. Oli vaikeaa luottaa vieläkään toiseen, vaikka vastapuoli nyt nojasikin rennosti Tardisin kaiteeseen. Vaikka nainen tuntuikin tietävän Tardisin käyttötarkoituksen, vaikutti brunette silti varsin yllättyneeltä. Toisaalta, kukapa ei vaikuttaisi astellessaan keskeltä Lontoon katua aikakoneeseen! Tardis oli osasi olla hyvin vaikuttava jopa Tohtorin omastakin mielestä. Hän rakastui aikakoneeseensa joka kerta yhtä uudestaan ja uudestaan. Siksi aikoinaan hän oli koneen itselleen varastanutkin. Se oli ollut rakkautta ensisilmäyksellä.
Hiljaisuuden aikana Tohtori ei vaivatunut nostamaan katsettaan vastapuoleen kunnolla. Tohtori oli syventynyt aikakoneeseensa, mutta katse käväisi silti aina nopeasti, tasaisin väliajoin sivusilmällä toisessa. Toinen oli lähtenyt liikenteeseen eikä ajanherrallakaan ollut mitään tarvetta sitä estääkään. Niin kauan kuin he olisivat koneen päähuoneessa, sai nainenkin liikkua vapaasti. Päähuoneessa ei ollut mitään mikä olisi vahingollista, vaikka nainen koskisikin johonkin.
Kiitoksiin ajanherra ei vaivautunut vastaamaan. Se oli puhdasta sarkasmia sillä Tohtori oli ollut erittäin vastahakoinen ottamaan toista mukaansa. Hän tunsi edelleen itsensä loukatuksi, mutta lopulta myöntyi lopettamaan aikakoneensa näpyttämisen. Katse käväisi nyt pysähtyneessä ruskea hiuksessa. Toinen oli halukas tietämään, näkikö Tardisista jostain ulos. "Kyllä, olemme Maapallon yläpuolella", vastattiin varsin jähmeään sävyyn, ajanherran vilkaistessa samalla yhtä monitoria. Vaikka monitorista näkyikin sumea ja pieni kuva Maapallosta, kuvattuna suoraan Tardisista planeetan yläpuolella, olivat parhaimmat näkymät silti Tardisin ovista. Mikäli oven avaisi keskellä avaruutta, muodostuisi aikakoneen ympärille myöskin happikenttä, mikä mahdollisti hengittämisen, maisemien ihailun lomassa.
Ruskeatukan seuraavat pohdistelut osuivat enemmänkin kuin oikeaan. Universumi oli suuri ja maapallo vain pieni osa sen valtavassa maailmankaikkeudessa. "Ympärilläsi on enemmänkin kuin vain Lontoo ja kotiplaneettasi. Tämä on vain pieni nurkka, pienessä galaksissa, universumin pienessä pisteessä. Et uskoisikaan, mitä kaikkea tuolla on odottamassa", sanottiin, samalla kun katse nostettiin hitaasti takaisin naiseen. Huomaamaton, kevyt piirteinen hymy käväisi nopeasti ajanherran huulilla; maailmankaikkeus, matkustus ja näkeminen olivat hänen lempiasioitaan ja saivat hetkeksi jopa unohtamaan vihanpidon. "Universumi ei ole vain sitä, mitä te ihmiset olette tottuneet lukemaan. Se jatkuu loputtomiin. Joka paikassa syntyy jatkuvasti uusi tähti, uusi elämä, samalla kun entiset haihtuvat ilmaan viimeisen leimahduksen kera. Maailma muuttuu jatkuvasti, joka sekuntti. Minä vain lennän sen mukana", äänessä oli lievää pohdiskelevaakin sävyä ja hetken mies katsoi eteensä ehkä hieman hajamieliseenkin tapaan. Hänellä oli paljon muistoja, joita muistella hautaan asti. Niin hyviä kuin myös huonoja. Lisäkysymykset Tohtori kuitenkin skippasi. Hän ei ollut koskaan pitänyt itsestään kertomisesta, vaikka Tardisistaan ja matkoistaan mieliisti puhuikin. Tohtori lähestyi naista, jääden sopivan välimatkan päähän toisesta. Alaselkä painettiin Tardisin konepaneelia vasten nojailemaan, käsien mennessä rintakehälle löyhästi puuskaan. "Sanoit pakenevasi menneisyyttä. Miksi?", arvioiva katse siirettiin naiseen punnitsevasti. Vaikka Tohtori ei ollutkaan vastannut toisen loppukysymyksiin, oli hän silti jälleen utelias kuulemaan toisesta enemmän. Ajaherraa edelleenkin vaivasi se, mistä nyt Sierraksi esittäytynyt nainen tiesi Tardisin. "Olen Tohtori. Ja tämä kaikki on Tardis. Kuten varmasti tiedätkin, se on aikakoneeni, jolla voin matkata minne maailmaan kolkkaan haluan. Niin menneeseen kuin tulevaankin", sanottiin, katseen hivuttautuessa ihailemaan selvästi ylpeänä poliisikoppiaan. Hän rakasti itsensä - mutta myös erityisesti Tardisin - esittelyä muille ja tekikin siitä aina mahdollisimman mahtipontista. Hän rakasti jokaista ihailevaa katsetta, jonka mies itse aikakoneineen sai. Hän tiesi Tardisin olevan erityinen. Viimeinen ajanherrojen aikakone. "Voin näyttää sinulle tarkasti, missä tällä hetkellä olemme, mutta sinun tulee vastata ensiksi kysymyksiini", toiseen vilkaisiin uudemman kerran ja ajanherra ojensi kättään sopimuksen merkiksi. Hän voisi avata Tardisin oven ja näyttää Sierralle kotiplaneetan perspektiivistä, josta nainen tuskin oli koskaan sitä nähnyt; ulkopuolelta, "Reilu diili, eikö?"
|
|
Lace
(New Member)
Posts: 25
|
Post by Lace on May 19, 2015 13:38:46 GMT
Sierra tarttui Tardisin metalliseen kaiteeseen ja nojasi painoaan hieman enemmän vasten kättään. Viileä metalli tuntui melkein kylmältä vasten naisen kättä, joka oli hetki sitten ollut varsin hikinen. Osittain se oli johtunut jännityksestä, osittain siitä, että hän oli juossut Charlesia pakoon jonkin aikaa. Sillä tosin ei ollut mitään väliä nyt. Ei se käden pyyhkiminen vaatteisiin olisi auttanut mitään, joten ruskeasilmäinen nuori neiti päätti antaa asian olla, ja keskittyä taas olennaiseen. Tässä tilanteessa olennaista taisi olla tweed-takkiin pukeutuneen miekkosen selitykset. Olivathan ne vakuuttavia, kyllä, mutta silti niin uskomattomia. Sierra ei jaksanut hirveästi vaivata päätään moisilla ajatuksilla, sillä hän oli jokseenkin aina ymmärtänyt oman merkityksettömyytensä tämän maailmankaikkeuden olemassaolossa. Silti hän myös ymmärsi, että pystyisi elämään elämäänsä ihan yhtä täysillä, vaikka hän ei jättäisikään jälkeään ihmishistoriaan, tai olisi osa mitään suurempaa. Se oli hänen elämänsä, eikä sen tarvinnut merkitä kellekkään muulle mitään.
Hetken oli taas hiljaista, kunnes mies palasi takaisin brunetelle ei niin mieluisaan aiheeseen. Vaistomaisesti Sierran nenä nyrpistyi, ja hänen otteensa metallikaiteesta tiukentui. Vaikka hän osasikin elää tekojensa kanssa, ei ex-agentti kuitenkaan ollut kovin ylpeä siitä, mitä oli tehnyt. Menneisyydestään puhuminen ei myöskään ollut hänelle vaikeaa, mutta eihän nainen kuitnekaan täysin tuntemattomille halunnut avautua. Näinollen brunette pysyi hiljaa hetken, tuijottaen miestä ilmeettömästi. "Tohtori? Enkö sen enempää saa tietää? " hän pyöräytti silmiään, kasvoilta selvästi näkyen pettymys. Kiinnostus oli jo hetki sitten ottanut vallan. Sierra koitti pitää yllä tietynlaista auktoriteettiä, mutta olihan hänen myönnettävä, että miehen salaperäisyys oli varsin ärsyttävää. Samalla se kuitenkin oli varsin kiehtovaa, näinollen tuoden nuoren naisen mieleen useita eri kysymyksiä, jotka vaativat vastauksia. "Voiko Tardisilla matkata sen verran lähimenneisyyteen, että pystyisin tapaamaan muutaman päivän takaisen itseni? Syntyisikö siitä paradoksi, vai pystyisinkö mennä kertomaan hänelle...minulle mitä tulee muutaman päivän päästä tapahtumaan?" kiharatukka tiedusteli varsin kiinnostuneena, antaen nyt itselleen mahdollisuuden hieman pohdiskella aikamatkustuksen saloja.
Seuraavaksi Tohtori esitti Sierralle vaatimuksen. Hänen tulisi vastata esitettyihin kysymyksiin, jotta hän saisi nähdä olinpaikkansa. Nainen pyöräytti silmiään, katsoen hetken miehen eteenpäin ojennettua kättä oudoksuen. Menneisyyden muisteleminen ei ollut asia, josta hän nautti, mutta ei sinänsä nähnyt siinä mitään pahaakaan. Edelleen vika oli siinä, ettei brunette uskonut pystyvänsä luottamaan tuohon mysteerimieheen, joka hänelle tälläkin hetkellä ojensi kättään. Ruskeat silmät kääntyivät katsomaan Tohtoria hetkeksi silmiin. Oli pientä epäröintiä, mutta hetken vaihtoehtojaan punnittuaan Sierra tarttui miehen käteen ja puristi sitä itsevarmasti. "Hyvä on. Sanotaan vaikka näin, että menneisyys ei ole koskaan siellä, minne luulit sen jättäneesi. Tein asioita, jotka eivät suoranaisesti olleet hyväksyttyjä, ja nyt joudun maksamaan niistä kalliin hinnan." brunette selitti lyhyesti, katse kulkeutuen hetkeksi pois miehestä. Hetken oli taas hiljaista, kunnes hän päästi irti miehen kädestä ja astui akseleen taaksepäin. "Mitä luultavammin en voi palata enää kotiin, enkä välttämättä edes Lontooseen. Minut etsitään, vangitaan ja pahimmassa tapauksessa tapetaan." Sierra jatkoi, hieman mielipuolinen hymyn häive huulillaan. Olihan se sinänsä ihan huvittavaa, kuinka yksi nainen pystyi vaarantamaan kokonaisen valtion turvallisuuden. Hän tunsi itsensä yllättäen hyvin kykeneväiseksi, mutta samalla jotenkin surulliseksi. Vaikka hänellä ei ollutkaan montaa ystävää, oli silti kodin taakse jättäminen raskasta. MI6:della olisi siellä miehiä varmasti seuraavan kolmen kuukauden ajan, eikä Sierralla olisi minkäänlaista mahdollisuutta päästä heidän huomaamattaan sisään, saatika sitten muuttamaan minnekkään.
Kengät kopisivat pienesti vasten metallista lattiaa, kun brunette siirtyi jälleen hieman kauemmas. Hän kallisti päätään tarkkailevasti vasemmalle, siirtäen katseensa Tohtorin silmistä jälleen tämän vartaloon. Neiti tarkkaili yksityiskohtia, painaen mieleensä kaiken, minkä näki tarpeelliseksi. Pikkuhiljaa hän kohotti katseensa takaisin rusettikaulan silmiin, edelleen hyvin tarkkaavaisena. "Nyt kun minä kerroin sinulle enemmän kuin tarpeeksi, saat näyttää minulle missä me olemme, ja sen jälkeen saat kertoa itsestäsi hieman lisää. Sen verran sinäkin olet minulle velkaa. Pelastinhan juuri aikakoneesi Britannian hallituksen käsistä." Sierra käänsi asian jälleen omaksi hyödykseen, vaikkakin oli tuo äskeinen toteamus varsin kaukaa haettu. Hän virnisti, laskien kätensä tyytyväisenä selkänsä taakse.
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on May 19, 2015 18:32:09 GMT
"Et", vastattiin yksinkertaisen ytimekkäästi ja lyhyesti, Sierran udellessa eikö tuo saisi tietää enempää. Yksikään ei saanut, mitä Tohtorin oikeaan nimeen tuli. Sen ääneen lausumattomuus oli kirjoittamaton sääntö ja hänen oma kirouksensa; nimeä ei tulisi lausua ääneen, mikäli ei mielisi saada toista Aikasotaa käyntiin. Se aiheuttaisi Gallifreyn paluun takaisin todellisuuteen ja dalekien ja ajanherrojen välisen sodan. Jostain kumman syystä Tohtori tosin kykeni kuvittelemaan Sierran lähinnä vain innostuvan, mikäli tuo todella saisi mahdollisuuden päättää Aikasodan jatkumisesta. Nainen oli äskenkin niin hanakasti heilutellut asetta. "Kyllä, aiheuttaisit paradoksin ja todennäköisesti tulisit hulluksi", Tohtori jatkoi toisen ajatusleikkiä aikamatkailusta, "...tai hullumaksi kuin nyt olet. Mikäli se on edes mahdollista." loppuosa nyt oli Tohtorin suunnalta lähinnä vain puhdasta kettuilua. Mies ei yksinkertaisesti voinut olla hiljaa näin loistavan lohkaisun ajelehtiessa mielensopukoille. Välillä Sierrakin saisi maistaa omaa, sarkastista lääkettään.
Tohtori esitti ehtonsa, mutta ruskea hiuksinen ei tarttunut käteen heti. Ajanherra piti katseensa intentiivisesti toisessa, kuin yrittäen lukea vastapuolen ajatuksia silmien kautta. Toinen ei kääntänyt katsettaan pois, mutta tietynlainen vivahde näkyi katseessa silti. Sierra epäröi. Toisaalta Tohtori ei voinut siitä naista moittiakaan; Koko tilanne oli saanut alkunsa yllättäen, naisen vain pöllähtäessä Tardisiin ja nyt tässä jaettiin jo menneisyyden vaiheita. Rusettikaulainen mies oli kuitenkin aidon utelias kuulemaan, mitä Sierralla oli kerrottavanaan. Vaikka Sierra ei menneisyytensä yksityiskohtia haluaisikaan paljastaa, tekisi Tohtori silti kaikkensa onkiakseen tietoonsa edes sen, mistä nainen tiesi Tardisin. Naiseen ei vieläkään luotettu täysin ja toisen mielenliikkeitä haluttiinkin arvioida; Mikäli Sierra olisi todella uhka, olisi naisen tiedot aikamatkailusta myös potentiaalinen vaara. Sitä paitsi, Sierra ei ollut vielä kertonut, kuinka paljon hän tiesi aikamatkailusta. Joka tapauksessa keskiverto kansalaista enemmän, sillä nainen ainakin tiedosti aikamatkailun olemassaolon. Epäröinti ei kestänyt pitkään, vaikka sekunnit tuntuivatkin vierivän äärimmäisen hitaasti. Lopulta sukaasilmä kuitenkin tarttui Tohtorin käteen ja ajanherran kasvoille levisi tyytyväinen hymy. Toiselle nyökättiin kerran, merkiksi siitä, että tämä oli tehnyt oikean ratkaisun. Sierran irroittaessa otteensa, ajanherran kädet valuivat housujen taskuihin ja tämä vaihtoi painoa toiselle jalalle, nojatessaan edelleen konepaneelia vasten. Hän keskittyi kuuntelemaan naisen sanoja tarkoin. Sierran vastaus oli hyvin ympäripyöreä, mutta ilmeisemmin nainen oli tehnyt jotain, jota katui. Ja siksi pakeni. "Kaikella on hintansa", huomautettiin toisen sanoille, "Toiset vain joutuvat maksamaan niistä enemmän kuin muut.", oikeastaan Sierran tilanne muistutti paljon ajanherraa hänen omasta menneisyydestään. Myös Tohtori oli joutunut maksamaan omasta ratkaisustaan kalliin hinnan. Ja tuota hintaa hän kantoi edelleen hartioillaan. Se oli tehnyt hänestä miehen, joka hän nyt oli, ja se muistutti olemassaolostaan joka päivä. Ne harvat jotka tiesivät Tohtorin päätöksestä tuhota Gallifrey eivät olleet koskaan oppineet hyväksymään sitä; muiden oli vaikeaa käsittää, mikä sai miehen ajamaan itsensä murhaamaan oman kansansa. Vaikka Tohtorilla olikin siihen selvät syyt, ei hän silti ollut koskaan antanut sitä edes itselleenkään anteeksi - ja tuomitsikin siksi itse itsensä kaikkein pahiten. Sierrakaan ei voinut palata kotiin vaikkakin täysin eri syistä ja eri lähtökohdista kuin hän. Sierran tapauksessa koti oli silti aina olemassa, olipa nainen kuinka kaukana tahansa. Toisaalta Tohtorin utelias mieli ei silti voinut olla pohtimatta, mitä pahaa nainen oli todella onnistunut tekemään päätyäkseen tilanteeseensa. Mitä ilmeisemmin jotain rikollista ja tuomittavaa, mikäli nainen todella aiottaisiin vangita ja tappaa. Toisen hymy laitettiin kuitenkin merkille ja ajanherra kurtisti mietteliäänä hieman kulmiaan. Oliko brunette ylpeä teoistaan? Vaikka Tohtorin olisi tehnyt mieli udella vielä enemmän, vaihtui keskustelun puheenaihe. Sierra puhui ensiksi hetken hiljaisuuden jälkeen ja naisen lauseen loppuosa sai Tohtorin naurahtamaan kevyesti. "Mikäli haluat huijata itseäsi", lohkaistiin, vilkaisten toiseen, pieni toispuoleinen hymy suupielessä, "mutta muista, että minä tai Tardis emme ole koskaan myytävissä tai varastettavissa. Me yleensä pelastamme sinunkaltaisia neitoja pulasta - kuten tälläkin kertaa, hah!", Tohtori osoitti toista ja työnsi itsensä paremmin seisomaan nojailun jäljiltä. Tyytyväinen, hänelle varsin tavanomainen hymy nousi paremmin miehen huulille, sillä Sierra oli todellakin muistanut Tohtorin lupauksen ja lupauksensa ajanherra aikoikin todella pitää. Oli vähintääkin kohtuullista näyttää naiselle, missä tämä todella oli. "Mutta selvä, hyvä on; tehdään tämä sitten kunnolla", mies suoristi rusettinsa ja läimäisi kämmenensä yhteen, saman pilkkeen palautuessa Tohtorin silmäkulmiin. Oikeastaan hän taisi itse odottaa enemmän Sierran reaktiota Maapallon nähdessään, kuin Sierra olinpaikkansa selvittämistä. "Sulje hetkeksi silmäsi. Ihan vain sekunniksi. Se on tärkeää", toiseen vielä osoitettiin, kehotuksen merkiksi. Äänensävy ja puhe miehellä oli jälleen kevyttä ja kuplivaa. Sulkipa Sierra silmänsä tai ei, kääntyi Tohtori kuitenkin kepeästi kannoillaan ja suunnisti itsensä vauhdikkaasti Tardisin oville, käännöksessä hieman sutien nahkakengillään. Ovelle päästyään, hän asetti kätensä kahvalle ja vilkaisi naiseen vielä uudestaan, tyytyväisen hymyn kera. Sitten hän avasi hitaasti aikakoneensa oveen. Maapallon ja avaruuden valo ryömähti hitaasti Tardisiin sisälle, kirkastaen ympäristöä hieman. Avonainen puuovi paljasti koko komeuden; Pyöreän ja suuren, valoisan Maapallon. Leijumassa avaruudessa, kokonaisena ja valomaisena planeettana. Tekipä Sierra seuraavaksi mitä vain, jäi Tohtori itse nojailemaan ovenkarmiin kyynervarrellaan, tyytyväisen virneen keikkuessa edelleen miehen suupielessä. Hän oli nähnyt saman maiseman niin monta kertaa ennenkin. "Vaikuttavaa vai mitä?", ajanherra kysäisi lopulta naiselta.
|
|
Lace
(New Member)
Posts: 25
|
Post by Lace on May 20, 2015 18:03:25 GMT
Sierra hymähti rusettikaulaisen miehen piikittelylle, eikä jaksanut antaa tuolle onnistumisen iloa siitä, että olisi saanut hänet hermostumaan. Hän ei aluksi vastannut, mutta lopulta sortui kiusaukseen. "Tämä neiti joutui kyllä aikalailla hankkimaan itselleen penkin pakoautosta, kun prinssi uljas oli varsin vastentahtoinen ottamaan häntä kyytiin. Ihan hyvin siinä sitten sinun osalta loppuen lopuksi kävi, vai kuinka? Sait pitää jalkasi", ruskeasilmä pisti takaisin, kohottaen kulmaansa haastavasti. Hän virnisti omalle jutulleen varsin tyytyväisenä, kääntäen sitten katseensa Tohtoriin, joka olikin jo ehtinyt liikkua kauemmas. Tuo selitteli jotakin asioiden kunnolla tekemisestä ja silmien sulkemisesta, saaden näin ex-agentin tuhahtamaan varsin epävakuuttuneena. Hän kuitenkin teki työtä käskettyään ja sulki silmänsä hetkeksi.
Kuului kevyt heilahdus ja Sierra pystyi tuntemaan valon lämmön kasvoillaan. Hän avasi silmänsä, päätyen kohtaamaan upean näyn, joka sai jopa tämänkin kivisydämen suupielen kohoamaan pieneen hymyyn. Nainen käveli eteenpäin, ihan rusettikaulaisen miehen luo. Hän kurkisti alas, pitäen kiinni Tardisin ovenkarmista. Näky oli ihmeellinen. Kerrassaan hämmästyttävä. Miten Tardisin ovia pystyi edes pitämään auki niin, etteivät he tukehtuisi? Pelkästään se ajatus, että painovoimaa pystyttiin tuottamaan keinotekoisesti tuntui jo hämmästyttävältä. Tämä oli melkein uskomatonta. "Mitä tapahtuisi, jos hyppäisin alas?" brunette uteli, ruskeat silmät tarkkaillen edessä, ja alla olevaa maapalloa. Näky oli edelleen henkeäsalpaava, mutta Sierra teki jo parhaansa palauttaakseen ilmeensä peruslukemille. Hän ei halunnut myöntää itselleen, eikä varsinkaan Tohtorille, että näky oli tehnyt häneen vaikutuksen. "Entä jos tönäisisin sinut alas? Sama juttu, vai tulisiko tämä lentävä ihmekoppi perääsi?" naikkonen tiedusteli kiinnostuneena, nyt kääntäen katseensa hetkellisesti vieressään seisovaan mieheen. Hän virnisti, mutta muuten pysyi tyynenä. Toki maapallon yläpuolella leijuminen oli osittain myös aika jännittävää. Mitä jos hän todella menisikin ja putoaisi? Kuolisiko hän heti?
"Et varmaankaan ole syntynyt maapallolla? Entä onko teitä...mitälie olettekaan enemmän?" ruskeatukka pohdiskeli ääneen, osoittaen kysymyksensä rusettikaulalle. Hän oletti tietenkin, ettei toinen ollut ihan ihminen. Eihän hän voinut olla, kun tällaista laitteistoa sattui omistamaan. "Olet tämän velkaa, joten alappas laulamaan." Sierra kannusti tiukasti, mutta piti silti kasvoillaan kevyen virnistyksen. Hän käänsi katseensa takaisin ulos, tuijottelemaan tähtiä, jotka tuikkivat kaukaisuudessa. "Voisit siis viedä minut minne tahansa? Voisitko viedä minut siihen aikaan, kun maailma loppuu?" ruskeasilmä jatkoi kysymystulvaansa, nyt pyörähtäen ympäri ja astellen takaisin Tardisin ohjauspaneelin luo. Hän painoi kätensä yhdelle napeista, muttei uskaltanut vetäistä siitä. Houkutus oli suuri, mutta jotenkin nainen kuitenkin osasi kunnioittaa jotakin, mitä ei tuntenut. Hän ei olisi millään voinut osata lentää aikakonetta. "Entä miten tämä toimii? Onko tällaisia aikakoneita muitakin, vai oletko sinä vain ainutlaatuinen? Miksi sen nimi on Tardis?" Sierra jatkoi yhä edelleen, haluten saada tietoonsa kaiken mahdollisen. Hän käännähti taas katsomaan Tohtoria, tällä kertaa silmistään pilkottaen hienoinen kiinnostus, ja ehkä jopa innostus. "Eikö aikamatkustus sekoita aikajanasi ihan totaalisesti? Jos nyt menisit aikaan, jossa olet ollut jo, etkö törmäisi vanhaan tai uuteen itseesi kuitenkin uudelleen? Ethän sinä varmaankaan ikäänny samalla tavalla kuin me ihmiset?" naikkonen pohdiskeli vieläkin, tarkkailen ympäristöään kuin haukka.
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on May 21, 2015 9:46:35 GMT
Tohtorin itsetyytyväinen virne sen kun vain leveni hänen huomatessaan viileäkäytöksisen Sierran olevan silmin nähden vaikuttunut. Nainen lähestyi avonaista ovea hitaasti ja nappisilmän päästyä lopulta ovenkarmeille asti, käänsi rusettikaulainen ajanherrakin katseensa takaisin maisemaan. Planeetta oli hänelle niin tuttu paikka, mutta myös niin rakas. Joka ainoa kerta sen näkeminen oli yhtä vaikuttavaa. Hän ei kyllästyisi siihen koskaan. "Näetkö, kokonainen Maapallo, täynnä elämää ja valoa. Kokonaan sinun alapuolellasi ja nähtävilläsi", Tohtori siirsi kättään hitaasti Maapallon yläosan ääriviivojen ylitse kuin korostaakseen sanomaansa. Tämän jälkeen käsi palautui takaisin ja katosi taskuun piiloon, alenin jatkaessa rentoa nojailuaan.
Sierralta sen sijaan eivät kysymykset loppuneet. Toisaalta, se oli kuitenkin ymmärrettävää. Kuinka moni ihminen todella pääsisi näkemään tämänlaista näkyä? Tai matkaamaan ylipäätään edes aikakoneella? Se oli etuoikeus jollaista ei kaikille suotu. Mahdollisuus. "Kuolisit. Tukehtuisit hapenpuutteeseen luultavasti ennen kuin jähmettyisit avaruuden kylmyydessä, enkä suosittele sitä kokeilemaan. En voi jatkuvasti pelastella sinua pulasta", virnistettiin naiseen nopeasti vilkaisten, Sierran ollessa kiinnostunut siitä, mitä tapahtuisi mikäli nainen hyppäisi alas. Vastauksen jälkeen katse lipui takaisin eteen. Sierra näytti saaneen omat tunteensa nopeasti hallintaan mutta Tohtori itse antoi rakkauden näkyä katseestaan ihaillessaan Maapalloa. Hänellä ei ollut tarvetta piilotellakaan sitä mitenkään; Rusettikaulalla tuli aina olemaan vahva side Maapalloon ja erityisesti sen asukkaisiin. Siksihän hän työtään tekikin, suojeli ihmiskuntaa kerta toisensa jälkeen. "Ihmekoppini seuraa minua aina", toisen katseeseen jälleen vastattiin ja mies oli hetken hiljaa, miettien itsekin vastaustaan. Tardisilla oli oma tietoisuutensa ja koppi oli ohjelmoitu suojelemaan omistajaansa. Toisaalta, teknisesti ottaen Tohtori ollut Tardisinsa virallinen omistaja - hänhän oli aikoinaan varastanut sen. Tardisilla ja hänellä oli silti erityinen, vahva side toisiinsa. Tardis oli osoittanut sen monesti, pelastessaan Tohtorinsa. Mitä nyt joskus potkinutkin ajanherran itsestään ulos. "Mutta se ei tarkoita sitä että sinä saisit luvan sitä kokeilla!", ajanherra kiirehti vielä sanomaan. Kaikenvaruiksi, ettei Sierra vain saisi mitään yllättävää päähänsä. Sehän tästä vielä puuttuisi.
Kun kysymykset siiryivät Tohtoriin itseensä, ajanherra ei aluksi vastannut mitään. Hän vain katseli hiljaa toista. Vasta Sierran muistuttaessa ajanherran olevan velkaa hänelle kysymysten verran, Tohtorin kasvoille levisi toispuoleinen, vino hymy ja tämä hymähti. Vastauksiin vastaaminen oli omalta osaltaan helppoa, vaikka hän ei mieliisti kansastaan puhunutkaan. "En ja ei", ajanherra vastasi lyhyesti, "Kaikella on hintansa, joista jokainen joutuu maksamaan", ajanherra toisti aikaisemmat sanansa vielä uudestaan. Hänelläkin oli ollut hintansa, ja hintansa vuoksi hän olikin universumin ainoa lajinsa edustaja. Tai no, lähes ainoa. Tohtori oli tavannut aikaisemmin salaperäisen tytön Arunin, joka oli väittänyt olevansa ajanherra suoraan Gallifreylta, mutta toisaalta miehen oli sitä vaikea uskoa; hän ei vieläkään ollut löytänyt tytöstä mitään tietoja monien etsintöjensä jälkeenkään ja toinen olikin siksi täydellinen mysteeri. Walker taas.... Noh, Walker oli Walker. Yksi harvoista jotka olivat paenneet sotaa. Vanhus tahtoi elää rauhassa ja rauhallinen elämä hänelle suotiinkin. Tästä huolimatta Tohtori ei koskaan aikaisemmin ollut kohdannut muita kaltaisiaan, sillä suurinosa ajanherroista oli tuhounut planeetan myötä.
"Sierra - nainen joka uhkasi ampua kenkäni ja pahoinpiteli rusettini", tässä kohtaa rusettia nopeasti jälleen suoristettiin, kuin tarkistaakseen sen olevan todella kunnossa, "Sinulla on mahdollisuus päästä minne tahansa maailman kolkkaan, aina universumin perimmäsiin nurkkiin saakka ja sinä haluat nähdä vain kaiken lopun?", katse seurasi naisen matkaa takaisin konepaneelin luokse. Sierran lähdettyä oven suulta, se painettiin takaisin kiinni ja Tohtori seurasi toisen perässä takaisin hallintalaitteiden luokse. Kysymykset jatkuivat. "Olen hyvä ajassa, ainutlaatuinen ja vieläpä varsin seksikäs muukalainen", käsiä leviteltiin jonka jälkeen tämä pyörähti nopeasti toiselle puolelle paneelia. "Ja kyllä olen sinua huomattavasti vanhempi, eli älä anna ulkomuodon hämätä. Unohdin laskemisen jo muutama vuosisata sitten", mies huikkasi vielä, vilkaisten naiseen aivan kuin hänen puheensa olisivat täysin arkipäiväisiä. Kapeat sormet näpyttivät Tardisin laitteistoon tulevat koordinaatit, sillä mies oli viimein keksinyt paikan, jonne he voisivat matkustaa. Se tulisi olemaan yllätys Sierralle.
"Sanoit haluavasi nähdä kaiken lopun. Vaan entäpä jos menisimmekin kaiken alkuun? Aikaan jolloinka Maapallo oli vielä kehdossaan? Hirmulisojen esihistorialliseen maailmaan vai...", käsi siirettiin jarrut avaavan kahvan päälle, leikkisän pilkkeen välkehtiessä Tohtorin katseessa, "....kenties vieläkin kauemmaksi?", ja jarrut avattiin yhdellä vedolla. Tardis kolahti ja tuttu hurina täytti aikakoneen, poliisikopin aloittaessa liikehdinnan. Tyytyväinen virne keikkui jälleen ajanherran huulilla, jännityksen tuoman adrenaliinin virratessa hänen suonissaan. "En tiedä itsekään minne olemme menossa, eikö ole jännittävää, Sierra? Olen tehnyt tämän monta kertaa ennenkin", Tohtori hieroi käsiään yhteen silmin nähden tyytyväisenä, näyttäen jopa hieman mielipuoliselta. Tardis kyllä tiesi, minne he olivat matkalla. Kaiken alkuun kyllä, mutta minne ja minkä alkuun?
|
|
Lace
(New Member)
Posts: 25
|
Post by Lace on May 21, 2015 19:43:15 GMT
Sierra kurtisti kulmiaan äänettömässä protestissa, katse nauliintuneena rusettikaulaiseen mieheen, joka oli nyt sulkenut aikakoneen ovet. Hän jatkoi Tohtorin tuijottamista vielä hetken, kunnes vihdoin hänen katseensa singahti takaisin Tardisin ohjaimistoon. "Et sinä nyt tyhjästäkään syntynyt. Sen verran tiedän kyllä, että kaikki alkaa jostakin. Kaikki luodaan jollakin tavalla, jossakin. Missä sinä synnyit, Tohtori?" nainen tiedusteli napakkaan sävyyn. Jos hän halusi tietää jotakin, saisi hän sen myös selville tavalla tai toisella. Piste. "Kerro sinä ensin vastaus kysymykseeni, niin sitten saat minulta vastauksen haluamaasi kysymykseen." Sierra kaupusteli, pyörähtäen ympäri. Hän asteli kauemmas konepaneelista ja nojasi vasten kaidetta. Naisen katse kulkeutui takaisin puolituttuun muukalaiseen, joka oli jälleen siirtynyt vähän lähemmäs. Hän koitti tavoittaa Tohtorista jotakin hajua, mutta kaikki mitä tapahtui oli varsin äänekäs aivastus. Käsi lennähti suun eteen samalla kun brunette melkein taittui kaksin kerroin. Johtuiko se pölystä? Pystyikö aikakone edes olemaan pölyinen? Sierra pyyhkäisi nenäänsä ja suoristautui, katse jälleen kulkeutuen Tohtoriin.
Vai että oikein seksikäs? Kiharatukan huulien välistä karkasi kevyt naurahdus ja hänen toinen kulmansa kohosi huvittuneesti. Olihan se myönnettävä, että miekkonen oli ihan hyvän näköinen. Ei Sierra kuitenkaan ihan sokea ollut... Seksikäs? Se taas oli sitten vähän eri asia. Tohtori vaikutti enemmänkin sellaiselta..noh, isolta pikkulapselta, jolla oli vain käynyt hyvä tuuri genetiikan kanssa. Tai ainakin niin tämä tyttö ajatteli. "Seksikäs?" hän virnisti haastavan huvittuneesti, toinen kulma edelleen koholla. "Oikein Mr. Universe taidat olla." brunette jatkoi härnäämistään, liikkuen jälleen pois kaiteen luota, aina Tohtorin taakse. Sierra pysähtyi niin, että lähestulkoon hengitti toisen niskaan. Kiusoittelevasti virnistäen hän antoi kätensä kulkeutua miehen pepulle, pysähtyen sitten ja puristaen pienesti. "Saat kenet tahansa milloin haluat, mhmm? Oikea playboy?" neito jatkoi, puristaen hieman kovempaa. Sitten hän päästikin irti, jättäen vielä pienen läppäisyn peräänsä. "Sori, hot stuff. Taitaa omakuva olla nyt hiukan vääristynyt." Sierra naurahti sarkastisesti, jonka jälkeen hän pyörähti Tohtorin vierelle, tattuen kiinni ohjauspaneelin reunasta.
Nainen kurtisti kulmiaan jälleen, koska hän löysi uuden syyn protestoida. "Kuuroko sinä olet? Sanon kaiken loppuun, mutta kun eiij, Tohtorin on päästävä kaiken alkuun!" hän protestoi, mutta ilmiselvästi liian myöhään. Tardis lähti liikkeelle, saaden Sierran heilahtamaan uhkaavasti ensin vasemmalle, ja sitten aikalailla suoraan Tohtorin kylkeen. Hän älähti hieman kummissaan, mutta pian sai jokseenkin tasapainonsa hallintaan. Kädet edelleen kiinni pitäen aikakoneen ohjauspaneelista brunette kohotti katseensa rusettikaulaan. "Olet sinäkin varsinainen jästipää!" hän sihahti, muttei voinut estää pientä virnettä kohoamasta suupielelleen. Olihan tämä kaikki silti aika uskomatonta. Hän matkusti ajassa! Aikakone näyttää poliisikopilta ja se on sisältä suurempi kuin ulkopuolelta. Ihan hulluahan se oli, kun sitä alkoi ajattelemaan. Sierra sulki hetkeksi silmänsä ja veti syvään henkeä. "En ihmettele, miten jaksat innostua tästä kerta toisensa jälkeen uudelleen. Tämä on ihmeellistä!" hän myönsi, silmät jälleen kerran auki.
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on May 22, 2015 9:18:50 GMT
Sierraa eivät Tohtorin sanat miellyttäneet vaan nainen vaati tähdellisempiä vastauksia. Aluksi Tohtori ignoorasi toisen jatkokysymykset siitä, missä tämä oli syntynyt, mutta naisen ehdottaessa perinteistä "Kysymys-kysymyksestä"-menetelmää, siirsi ajanherra lopulta katseen toiseen hitaasti. Mies oli hetken hiljaa. "Synnyi Gallifreyssa", vastattiin lyhyesti. Hän oli varma siitä, että nainen tuskin tietäisi kyseistä planeettaa, sillä harvat nykyisin sitä enää tunsivat. Planeettahan oli jo kauan sitten kadonnut tästä todellisuudesta. "Minun vuoroni: Mistä tiesit minun olevan aikamatkaaja?", asia oli jo alusta asti mietityttänyt Tohtoria. Ehkäpä nainen suostui nyt vastaamaan, kun kaksikon välit eivät olleet enää niin tulehtuneet kuin hetki sitten? Vastausta odotellessa, ajanherra syntyi jälleen aikakoneensa toimintoihin, kuunnellen toisen mahdollista vastausta sivukorvalla.
Sierraa selvästi tuntui huvittavan se, että Tohtori oli kutsunut itseään seksikkäästi. Mutta tietenkinhän hän oli seksikäs! "Jep, tiedän olevani vastustamaton", Tohtori vastasi naisen 'Mr. Universe'-heitolle, ollen selkä huolettomasti naiseen päin. Tohtori oli niin keskittynyt omiin puuhiinsa ettei tuo huomannut naisen kiertäneen hänen taakseen. Tuntiessaan bruneten lämpimän hengityksen niskassaan, oli reagointi jo liian myöhäistä. Toinen oli puristanut häntä takamuksesta! Tuntiessaan naisen käden takanaan, Tohtori jähmettyi, suoristaen selkänsä. Käden irroittaessa otteensa kevyen läpsäisyn saattelemana, rusettikaulainen tummakutri kääntyi naiseen päin nopealla pyörähdyksellä. Sormea kohotettiin ilmassa ja tämä avasi suunsa, näyttäen aivan siltä kuin olisi sanomassa jotain. Aivotoiminta tuntui kuitenkin tyrehtyneen naisen kosketuksen myötä ja hetken Tohtori aukoi vain suutaan kuin kala kuivalla maalla. Posket helottivat lievästi, sillä hän ei ollut tottunut tuollaisiin... kosketuksiin. Varsinkaan jos ne tulivat noin yllättäen. Sellainen sai kenet tahansa herkemmän puoleisen kiusaantumaan. Varsinkin lapsenmielisen Tohtorin.
Sierra ei näyttänyt kuitenkaan olevan tyytyväinen Tohtorin ideasta matkata lopun sijasta kaiken alkuun. Nyt oli kuitenkin myöhäistä enää perua, sillä jarrut oltiin jo avattu ja poliisikoppi lähtenyt liikenteeseen. Koska Tohtori oli jo kokenut aikamatkaaja, osasi tuo varautua koneen epätasaiseen menoon ja tämä piti jo valmiiksi kiinni paneelista. Sierra lennähtikin kuitenkin liikevoiman ansiosta Tohtoria päin, tarkemmin sanottuna miehen kylkeen kiinni, ja ajanherra vilkaisi nopeati toiseen, naisen saadessa jo oman tasapainonsa hallintaan. "Tardisissa matkustaminen vaatii totuttelua", tämä huikkasi toiselle, aikakoneen matkustaessa töyssyisesti kohti määränpäätään. Lopulta se kuitenkin pysähtyi. Matkan teon jälkeen Tohtori suoristi jälleen selkänsä ja irroitti otteensa. Tämä naurahti naisen sanoille jästipäisyydestä ja tuli naisen luokse, kuiskaten toisen korvaan: "Sanoinhan olevani vaikea." Sitten mies jäi vielä nojailemaan kaiteeseen, katse toisessa. Kädet olivat jälleen ajelehtineet rennosti rintakehälle puuskaan. "Mutta mikäli reissu ei miellytä, voin tietenkin viedä sinut takaisin kotiinkin. Kumman Sierra Lontoosta siis valitsee?", päätä kallistettiin leikkisästi, katse aidon kiinnostuneena toisessa odottavasti. Sen sijaan naisen myöntymiselle aikakoneen salojen ihmeellisyydestä, Tohtori tyytyi vain suomaan suklaasilmälle vinon hymyn ja lyhyen nyökkäyksen. "Tiedän", vastattiin ääni itsetyytyväisyyttä ja ylpeyttä tihkuen.
|
|
Lace
(New Member)
Posts: 25
|
Post by Lace on May 23, 2015 18:52:11 GMT
Sierra soi Tohtorin sekoilulle vielä viimeisen virnistyksen, juuri kun puna miehen poskilta alkoi katoamaan. Hän piti edelleen tiukasti kiinni Tardisin ohjainpaneelista, mutta tunsi jo matkustamisen olevan hieman helpompaa. Ehkä alkusäikähdys oli vain saanut hänen tasapainonsa horjumaan? Kyllä, niin se varmasti oli. Nyt matka tuntui sujuvan jo paljon helpommin! Tai sitten Tardis oli vain saapunut määränpäähänsä. Niin, sekin taisi olla mahdollista. Itseasiassa aikakone olikin tainnut pysähtyä...tai laskeutua. Mitä lie se nyt tekikään.
Tuhahtaen naikkonen päästi irti ohjauspaneelista. Hän pyörähti ympäri kerran, käppäillen jo kohti ovia. Huulillaan hänellä komeili varsin skeptinen ilme, jonka katse tarkkaili Tohtoria. Sierra pysähtyi niin, että oli sivuttain. Toinen poski kohti ovea, toinen kohti Tohtoria. Hän kääntyi hitaasti rusettikaulan puoleen. "Sanoinkin jo, mikä tahansa muu paikka kuin koti. En voi palata sinne enää. En ainakaan siihen aikaan, kun minä sieltä lähdin", nainen totesi, surullinen hymy käväisten hänen huulillaan. Se kuitenkin kaikkosi varsin nopeasti, samalla kun bruneten kasvoille palasi skeptinen ilme. "Noh, saanen luvan avata oven ja kurkistaa ulos?" Sierra kysäisi kävellessään Tardisin oville. Sen enempää lupaa odottelematta hän heilautti oven auki, antaen näin valon tulvia sisään aikakoneeseen.
Hetken näkyi vain valkoista, sillä nainen joutui totuttelemaan kirkkauteen. Hän päätyi nojaamaan vasteen Tardisin sinistä ovenkarmia, odottaen näkevänsä jotakin. "Tiedätkö minne me tu-", lauseen loppu katosi ikuisuuteen, kaikuen vain naisen omassa päässä. Hänen silmänsä laajenivat ja katse haravoi ulkona näkyvää maisemaa. He olivat korkean nyppylän huipulla, eikä siinä kaikki, sillä heidän alapuolellaan näkyi kokonainen dinosaurusten valtakunta. "Eii..." Sierra henkäisi ällistyksissään. Tuijottaen tyhjästi eteensä hän astui ulos aikakoneesta. "Miten? Miten tämä on mahdollista? Nuo ovat oikeita dinosauruksia, eivätkö olekkin, Tohtori?" hän äimisteli, tuijottaen heidän alapuolellaan näkyviä elukoita. Niitä oli satoja. Pieniä, suuria. Juuri sellaisia kuin historiankirjoissa oli ollut. Hieman vain aidomman näköisiä, ja eläviä. He olivat saapuneet aikaan, jolloin dinosaurukset kävelivät maan päällä.
|
|