Yo, Ho, Ho, and a Bottle of Rum!

[Javert]

-Alessandro-

Kapteeni ei sano mitään, eikä Alessandro voi siitä moittiakaan. Heitä patistettiin eteenpäin nopeaa tahtia, aseilla uhaten. Sini-ihoiset hyökkääjät vaikuttivat varmalta ylivoimastaan, ja Alessandron oli pakko, vaikkakin vastahakoisesti, myöntää että he olivat oikeassa. Nuoreltamieheltä oli otettu aseet pois – hän ei ollut nähnyt eikä välittänyt tietää miten oli kapteenin laita, mutta luultavasti suurin piirtein sama. Ellei tuo sitten ollut kokemuksensa ansiosta onnistunut piilottamaan veistä tai paria kenkäänsä, sillä välin kun kukaan ei nähnyt?
Alessandro kävelee eteenpäin kuin zombi, silmät lasittuneina katsoen eteenpäin ja vain eteenpäin, näytti kuulevan ei-mitään ja kaiken. Vastustajat varoivat kuitenkin visusti astumasta liian lähelle saturnystä – turhaan. Tuolla ei ollut mahdollisuuksia taistella, ainakaan voitto mielessään, tässä tilanteessa.

Pian he kuitenkin ilmeisesti saapuivat päämääräänsä, tai ehkä aika oli vain kulunut Alessandron mielestä nopeasti. Heidät paimennettiin vajan näköiseen rakennukseen kuin lampaat, ja johdateltiin lukuisia portaita pitkin kosteaan tyrmään, maan alla. Alessandron nenään kantautui kostea, hieman suomainen haju, mutta myös jotain muuta. Jotain erikoista, ja se saa pojan nostamaan hieman päätään, yrittäen tarkentaa katsettaan. Paha-enteiset sanat kaikuvat saturnyksen mielessä, ja tuo on juuri päättänyt että yrittäisi kaikesta huolimatta taistella, kun matka päättyi tylyyn työntöön ja heidät tyrkättiin tyrmän lattialle, oven mennessä kiinni ja lukkoon nopeammin kuin Alessandro pystyi kipeillä silmillään erottamaan.

Hän oli kaatunut kontilleen, ja vilkaisi nyt ympärilleen, ennekuin nousi seisomaan hieman huojuen. Välinpitämättömyys ja apaattisuus oli hieman kadonnut, mutta saattoi edelleen nähdä että täysin hereillä pysyminen tuotti vaikeuksia, eikä sitä onnistuttaisi pitämään yllä pitkääkään.
”Anteeksi, kapteeni.” Alessandro mutisee hiljaa, ja vilkaisee kapteeniaan. Tämä oli kaikki hänen syytään, toisella oli oikeus moittia häntä, ja lähes velvollisuus potkaista hänet ulos Ilmeniiteistä. Ei tällaista olisi pitänyt voida tapahtua, mutta tässä sitä nyt vaan oltiin – vailla toivoa ulospääsystä. Mutta hermostuttava tunne vaivasi Alessandroa edelleen, ja nuorimies käänsi katseensa pimeään. Sieltä kuului rapinaa ja ääntä, jonka myös kapteeni saattoi kuulla. Mitä?

Saturnyksillä ei ollut täydellistä pimeännäköä, mutta kuitenkin huomattavasti parempi. Nyt, hetki sen jälkeen kun oli tullut tänne tyrkätyksi, alkoivat Alessandron silmät ja muut aistit sopeutumaan parhaansa mukaan kidutetussa kehossa, ja havainnoimaan ympäristöään.
Ensin tuli näkyviin ääriviivat, seinät, lattiat. Sitten huoneen toisesta päästä paljastui jotain huolestuttavaa, ja silmänräpäyksien kuluessa ne tarkentuivat… Ihmisiksi. Ihmisiksi? Alessandro rypistää kulmiaan ja hieraisee toisella kädellään silmiään. Se oli virhe. Mitä ikinä nuo muut olivatkaan, ne eivät epäröineet vaan hyökkäsivät heti. Käkättävän äänen päästäen olennot lähtivät heitä kohti uskomattomalla nopeudella, tai sitten Alessandro oli vain jotenkin hidastunut. Tältäkö ihmisistä tuntuu? Nuorukainen mietti turtunein aistein, ja tuijotti lähestyviä vihollisia, ja sääli kapteeniaan joka joutui elämään tällaisten aistien kanssa koko elämänsä, vailla toivoa paremmasta. Miten nuo kestivät? Alessandro miettii, ja huomaa joutuneensa yllätetyksi vasta, kun yksi olennoista kohottaa käsivartensa ja iskee jotakin koukkukyntistä ja terävää kohti Alessandroa. Poika väistää täpärästi, ja perääntyy nurkkaan.

Nurkkaan meneminen oli ehkä normaalisti huonoin vaihtoehto mitä saattoi tehdä, sillä sieltä ei päässyt pois, mutta tässä tilanteessa se näytti parhaimmalta. Kukaan ei päässyt hämärässä yllättämään selkäpuolelta… Ellei sitten ylhäältä. Ja tässä sitä taas oltiin, ojasta allikkoon. Vankeina tuntemattomassa tyrmässä vastassa verenhimoisia olioita, ilman aseen häivääkään ja puolihuumattuna. Pystyikö päivä tästä enää paranemaan?

[Heta]

Vartijoiden poistuttua paikalta, Michael nousi ripeästi jaloilleen ja nappasi lähistöltä näkemänsä lyhdyn. Vaikka silmät alkoivatkin pikku hiljaa tottumaan hämärään huoneeseen, toi lyhty silti ihmisaisteille lisätehostetta. Kapteeni käveli ripein askelin ympäri huonetta, tämän jokaisen liikehdinnän viestien vain yhtä asiaa: Hän oli ärtynyt. Kuin vanha karhu, joka oltiin lukittu pieneen selliin ja villieläimen raivon tavoin tämä olisikin valmis tekemään kaikkensa jotta pääsisi vankilastaan pois. Hän tulisi kostamaan kaiken vääryyden, sillä Ilmeniittejä - saatika itse Michaelia - ei kohdeltu näin!

Huone oli joka tapauksessa aukoton. Sieltä ei päässyt mistään pakoon, sillä ainoa ulospääsy oli ulko-ovi, jota todennäköisesti vartijoitiin. Se sai Michaelin puristamaan otettaan lyhdyn ympärillä. Kuinka tämän olisikaan tehnyt mieli hajoittaa se. Heittää päin seinää. Purkaa puhdasta kettuuntuneisuuttaan johonkin. Nyrkein ja väkivalloin.

Kapteeni vilkaisi kuitenkin perämieheensä tuon pyydellessä anteeksi. Michael huokaisi. Tässä tilanteessa ei paljoa anteeksi pyytelyt auttaneet. Tärkeintä oli nyt kehittää varasuunnitelma. "Anna olla poika", kättä heilautettiin välinpitämättömästi ilman halki, katseen seilatessa jälleen huonetta. "Kokoa itsesi. Meidän tulee selvittää itsemme täältä ulos", muistutettiin ääni kireänä. Alessandron tulisi ryhdistäytyä, sillä edes Michaelkaan ei voinut taistella yksin. Hän tarvitsi Alessandroa.
"Ehkä meidän tulee yllättää heidät. Ne idiootit eivät tajunneet tarkistaa minua. Ottivat vain pyssyni. Veitset ovat minulla edelleen säilössä ja ehkä siksi - Mikä tuo ääni on?!", lause keskeytettiin kysymykseen Michaelin kääntyessä kannoillaan, pahaa enteilevän rapinan täyttäessä huoneen. Niskakarvat nousivat miehellä pystyyn ja tämä pyrkikin hahmottamaan äänen aiheuttajaa lyhdyn tuoman valon voimin. Mitään ei kuitenkaan näkynyt, mutta tunnelma oli äkkiseltään muuttunut kovin levottomaksi ja painostavaksi. Ikään kuin heitä tarkkailtaisiin.

Yllättäen tilanne sai täysin uudenlaisen käänteen. Hiljaa ja hitaasti ääriviivoja alkoi erottumaan. Heitä lähestyi jokin, mikä sai Michaelin kurtistamaan kulmiaan ja lihakset jännittymään. Ääriviivat alkoivat muistuttamaan... ihmisiä. Eikä mitä tahansa ihmisiä, vaan joukko hyökkääviä ja vaarallista olentoja, jotka eivät pelänneet käydä päälle. Kimeä nauru kaikui kellarissa, olentojen lähestyessä epäinhimillisellä nopeudella. Olentojen iho oli rikkinäistä ja mädäntynyttä ja nämä muistuttivatkin etäisesti zombeja. Mutta kuka oikeasti säilyttäisi kellarissaan epäkuolleita?!

Kahden ihmismäisen olennon lähestyessä Michaelia, kapteeni peruutti rajusti taaksepäin. Tämä pyrki lyhtyä heilauttamalla pitämään hirviöt loitommalla. Sivusilmällä mies huomasi kuitenkin Alessandron perääntyneen nurkkaan.
"Nouse ylös Alessandro ja taistele!", kapteeni käski koko auktoriteettinsä voimin, samalla kun tämä käänsi huomionsa takaisin zombeihin. Yksi olennoista pyrki raapaisemaan kapteenia pitkillä koukkukynsillään, mutta isku osui ohi, jättäen vain seinään syvät jäljet. Michael pyörähti sivummalle, lyöden lyhdyllä olentoa suoraan päähän. Sillä ei kuitenkaan ollut kummoisiakaan vaikutuksia, mutta liike pelasi silti aikaa; Iskun voimasta hirviö kaatui polvilleen maahan. Vastapuolen kerätessä itseään takaisin pystyyn, Michael kerkesi nappamaan taskustaan kaksi pientä veistä. Toinen niistä heitettiin Alessandron suuntaan ja yksi jätettiin kapteenille itselleen. "Nyt hoidetaan homma kotiin ja painutaan takaisin alukselle!", murjaistiin, veitsi valmiina työhönsä. Nyt oli aika lopettaa pelleily.

[Javert]

-Alessandro-

Oudot otukset olivat kaksikon kimpussa nopeammin kuin ehdittiin sanoa mitään, ja kalapoika huokaisi. Jo kolmas hyökkäys tänään, he todella olivat epäonnekkaita. Ehkä kapteenin pitäisi tästä lähtien kieltää miehistöään menemästä maihin vapaapäivänään? Alessandro mietti satiirisesti, samalla kun olennot lähestyivät. Niitä oli kauhea katsella, mutta ne eivät haisseet kauhean pahalta. Ne suorastaan löyhkäsivät, ainakin se joka lähestyi poikaa. Sen iho oli rikkinäinen, keltaista visvaa juoksi maahan kuin siirappia, jättäen limaiset jalanjäljet jälkeensä. Näky oli yököttävä, ja sai Alessandron toivomaan itsekin taistelun mahdollisimman nopeaa loppumista. Oliko tämä koe? Ehkä sini-ihoiset päästäisivät heidät menemään, jos he onnistuisivat tappamaan nämä, jotka heitä vastaan oli lähetetty, mietittiin toiveikkaasti. Mutta se oli luultavasti pelkkää toiveajattelua. Ja tässä tilanteessa aivan turhaa.

Alessandro nappaa veitsen taitavasti ilmasta, ja kumartuu. Häntä heikotti yhä hieman, mutta olo oli paranemaan päin mitä enemmän ehti veri kiertää suonissa ja saada Alessandro tokenemaan. Ja se olikin nyt tarpeen, sillä mitä nuo ikinä olivatkaan, ne eivät aikoneet perääntyä! Alessandro vilkaisee nopeasti, hieman hätääntyneenä kapteeniinsa, mutta tuolla ei näyttänyt olevan hätää. Hyvä… ja molemmilla oli ase. Alessandro paljasti hampaansa, ja liikahti. Sairaanakin hän oli nopea, eivätkä nuo kummalliset muotopuolet, mitä ikinä olivatkaan, pysyneet hänen mukanaan. Loppujen lopuksi, Alessandro oli kuitenkin mestari käyttämään aseita.

Alessandroa kohti oli hyökännyt kolme, loput olivat kapteenin kimpussa. Nopealla liikkeellä, alhaalta ylös survaistiin tikari, avaten tuon epäonnisen nahka ja saaden sisälmykset valumaan ulos kuin täytekakusta. Tuskasta ulvoen otus perääntyi, käsillään vatsaansa pidellen ja kompuroiden taaksepäin. Sen silmät olivat muuttuneet punaisiksi, mutta Alessandro saattoi nähdä että alun perin nuo olivat olleet jonkinlaisia humanoideja – kenties jopa ihmisiä. Mutta sen arvuuttelemisen aika ei ollut nyt, sillä muut kaksi pyrkivät yhä hänen päälleen. Toinen olioista oli perääntynyt hieman kauemmas, mutta sen naamalla oli ilme josta poika ei pitänyt. Se juoni jotain, aivan selvästi. Pahanilkinen virnistys kertoi kaiken… Kolmas saturnyksen vastustajista oli vaikeampi voittaa, sillä oli selvästi vielä jonkinlaiset vaistot ja se pyrki järjestelmällisesti uuvuttamaan Alessandroa, ja hyökkäämään sitten. Muutaman turhan hyökkäyksen jälkeen nuorimies alkoikin uupua, ja tikarikäsi valahtaa alemmas. Hän ei ollut päässyt nurkasta mihinkään, eikä ollut aikaa katsoa miten kapteeni edistyi… Vai oliko tuon aika jo koittanut. Kylmä pelon värähdys kulkee Alessandron läpi, ja tuo pakottaa itsensä unohtamaan moiset ajatukset. Ei sellaista saanut ajatella, tuotiin vain huonoa onnea. Hän oli kaikesta huolimatta varsin taikauskoinen… Olisi hyvä päästä moisesta eroon.

Äkisti ajatukset kuitenkin keskeytyvät, julmalla tavalla. Ei kannattaisi unohtua ajatuksiinsa, varsinkaan keskellä taistelua. Viiltävä kipu sävähtää Alessandron läpi, ja tuo kiljaisee, ääni kohoaa korkeana ja tuskaisena kellarihuoneessa, kuuluen takuuvarmana maanpinnalle saakka. Saattoi lähes nähdä kuinka heidän vangitsijansa virnuilivat tyytyväisinä, varmoina siitä että kaksikko olisi pian mennyttä.

Saturnys vilkaisee alaspäin, ja suuhun nousee karvas maku joka nielaistaan nopeasti. Hänen vasempaan kylkeensä oli ilmestynyt suuri viiltohaava, lähes koko pituudelta, ja veri kasteli paidanriekaleet, virraten maahan. Tärkeä eliksiiri… Miten päivä saattoikaan mennä pahemmaksi? Alessandro alkoi jälleen tuntea turruttavan tunteen valtaavan kehonsa, silmien ollessa yhä painavammat ja painavammat. Mutta tämä oli jotain erilaista… Kyljessä tuntui myös kaameaa pistelyä, joka levisi hapon lailla koko kehoon. Alesandro vääntäytyy suoraan, ja mulkaisee riivattua olentoa, ja ennekuin vihollinen ehti hyökätä toista kertaa, survaisee tikarinsa kahvaa myöten olennon kurkkuun, veristä tikaria puristavan nyrkin tullessa ulos toiselta puolelta, roiskuttaen mätää kaikkialle – Alessandron päälle, maahan, seinille. Käsi vetäytyy, ja ammottava reikä kaulassaan ihmisenkaltainen olento kaatuu maahan.
Kolmas ja viimeinen jäljellä oleva vilkaisee Alessandroa, sähähtää ja kääntyy ympäri loikaten taistelemaan Michaelin kanssa, ja jättäen saturnyksen polvilleen maahan, puristaen haavaansa.

Miksi se jätti hänet eloon? Alessandro miettii, samalla kun turruttavaa tunnetta pahempi kipu syöpyy hänen lävitseen. Tämä ei tuntunut samanlaiselta kuin aiempi haavoittuminen – ei samanlaiselta kuin yksikään aikaisemmista. Tämä oli jotain paljon pahempaa… Alessandron silmiä kuivasi, ja tuo raahautuu nojaamaan kellarin limaista seinää vasten, pidellen kylkeään kädellään, tuntien verensä valuvan lämpimänä sormiensa lävitse maahan, nähden kätensä värjäytyneen siniseksi verestä. Sillä saturnysten veri oli sinistä kuin aatelisilla, joita Alessandro oli joskus näytellyt. Huvittunut hymy kohoaa nuoren miehen kasvoille, tuon katsoessa rauhallisena loppua taistelusta. Tämä olisi hänen loppunsa, Alessandro tiesi sen. Kapteeni ei voisi pelastaa häntä, ei näin vakavalta vammalta. Veri ei osoittanut hyytymisen merkkejä, ja olo kävi hetki hetkeltä heikommaksi. Mutta silti Alessandro tunsi jonkinlaista, vaikeasti määriteltävää tyytyväisyyttä. Ainakin hän oli kaatunut taistelussa – kukaan tuskin voisi sanoa etteikö hän muka ollut ollut urhea. Mutta myös hieman surullinen… Mitä kapteeni mahtaisi sanoa, kun näkisi että tuon perämies oli onnistunut telomaan itsensä ja toisen kerran saman päivän, ja lähestulkoon saman tunninkin, aikana? Koko ajatus oli itse asiassa niin kovin hullunkurinen, absurdi, että Alessandro puhkesi nauramaan.

Kolkko nauru kaikui kellarin hiljaisuudessa, seinät veren tahraamina, ruumiiden lojuessa ympäriinsä kahden eloonjääneen ympärillä. Tämä sitten oli hänen loppunsa… Kuolla näkemättä päivänvaloa? Mutta Alessandro hyväksyi sen, ja hitaasti, voimien ehtyessä hysteerinen, elämää pilkkaava nauru kuoli hänen huulilleen, hengityksen kohotessa raastavina nykäyksinä keuhkoista. Tuntui niin kovin kummalliselta… Lämpimältä ja samaan aikaan karmivan hapon aiheuttamat kivut ravistelivat Alessandron ruumista, pojan kynsiessä reitensä verille yrittäessään hellittää tuskaa. Tämä oli todellista myrkkyä, eikä mikään siltä voinut pelastaa. Vai voisiko, oliko tuolla synkeässä huoneessa toivoa, edes pieni toivon rahtunen? Silloin se oli ainakin piiloutunut hyvin taitavasti pimeimpään koloon, uskaltautumatta näyttäytyä. Oliko tämä loppu, vai vasta kaiken alku?


// Nyt käy jännittäväksi... Pysykää mukana arvoisat lukijat!

[Heta]

Veitsi oli valmiina ja avaruusmerirosvon katse tarkkaili kahta hirviötä, arvioiden omia selviytymismahdollisuuksiaan. Olennot olivat selvästi tavan ihmistä vahvempia ja kestävämpiä, sillä lyhdyn osuminen ja lasin rikkoutuminen päähän ei näyttänyt jättävän juurikaan yhteen olentoon jälkeä. Michael heilautti veitsensä ilmassa, ottaen sen tupista tukevamman otteen ja sutaisi toista zombieta suoraan kasvoihin. Se upposi kuin kuuma veitsi voihin, avaten oikeanpuoleisen posken olennolta kokonaan. Poskesta ryöpsähti mädäntapaista ainetta, sotkien lattian kokonaan. Ilmeniitti irvisti näylle, mutta sen suurempiin diagnooseihin kapteenilla ei ollut aikaa. Hyökkäys oli selvästikin suututtanut olennot.

Kun kaksi zombieta käy päälle, ei tilanteessa ole juurikaan toivoa. Toivo oli kuitenkin heikoille, eikä Michael ollut koskaan jaksanut välittää sellaisesta - hän lähestyi tilannetta pikemminkin oman sisunsa ja rohkeutensa kautta. Yksi mädäntyneistä hirviöistä työnsi Michaelin voimakkaasti seinään, pyrkien raapimaan miestä kasvoihin. Kynnen jäljet tekivätkin tehtävänsä, aiheuttaen miehelle voimakasta kipua, mutta myös rumia jälkiä aina kulmakarvasta vastakkaiseen leukapieleen saakka. "Nyt teit viimeisimmän virheesi, sekasikiö!", Ilmeniitti sähähti adrenaliinin voimasta ja iski veitsensä vihollisen vatsaan. Olento ulvahti kuin loukkaantunut susi ja pakitti taaksepäin pidellen vuotavaa vatsaansa.
Myöskään toinenkaan olento ei jäänyt liikkumattomaksi, vaan oli aikeissa kostaa toverinsa haavoittuminen; Tämä yritti purra Michaelia olkapäähän, mutta kapteeni vastasi iskuun komealla nyrkin voimalla suoraan olennon leukaan, mikä saikin zombien lennähtämään hieman kauemmaksi. Tämän jälkeen loukkaantuneeseen olentoon kiinnitettiin jälleen täysi huomio, ja veitsi teki työtä käskettyä; Yksi isku suoraan päälakeen ja hirviö oli eloton. Michael suorisi ryhtinsä ja huokaisi helpottuneena, pyyhkäisten otsaansa. Yksi oli ainakin nyt poissa pelistä.

Yllättäen kellaritilan täyttää kuitenkin tuttu kiljunta, mikä saa Michaelin sävähtämään. Tämä käänsi katseensa Alessandroon vain todistaakseen hetkeä, kun perämies haavoittuu. Silmät levähtävät kauhusta auki, mutta mitään sen suurempia toimenpiteitä ei keretty suorittamaan, sillä Alessandron kimpussa ollut zombie oli kääntänyt huomionsa nyt kapteeniin. Miehellä oli siis jälleen kaksi olentoa teurastettavanaan, mikä piti partasuun kiireisenä.
"Voi helvetin helvetti", tämä jupisi mielessään. Michael oli alkanut jo hengästymään sillä sekopäisen ja verehimoisen lauman pistäminen pois päiviltä ei ollut mikään pikku juttu. Joka tapauksessa yrittänyttä ei laitettu, eivätkä Ilmeniitit koskaan pääsisi kellarista pois, mikäli nämä eivät vastaisi tulitukseen. Näin ollen Michael potkaisi Alessadron luota tullutta olentoa mahaan, muotopuolen kaatuessa selälteen. Olennon kaatuminen avasi Michaelille tilaisuuden; Tämä ryntäsi olentoa päin, iskien veitsellä tätä suoraan ohimoon. Isku osui ja upposi ja jo toinenkin zombie oltiin pistetty pois päiviltä. Enää oli vuorossa vain yksi.

Viimeisin eloonjäänyt ei kuitenkaan ollut suopealla tuulella. Olento oli raivoissaan ja tuo karjui villipedon lailla pelotellakseen Ilmeniittejä. Zombie kävi ensimmäisenä päälle, kaataen vuorostaan Michaelin. Alkoi raivoisa paini, jonka seurauksena olento repi Michaelia lisää. Tilanne muuttui sotkuisaksi sekasorroksi mutta kuin ihmeen kaupalla kapteeni sai kuin saikin osumansa; suoraan otsaan isketty veitsi sai zombien liikkumattomaksi ja lopulta elottomaksi. Olento lysähti löysänä Michaelin päälle merkiksi siitä, että tämä oli kuollut. Michael työnsi ruumiin pois itsensä päältä ja kapusi nopeasti jaloilleen. Vaikka joka paikkaan särki, ei murehtimiseen ollut nyt aika. Oleellista oli tällä kertaa tarkistaa Alessandron kunto ja paeta takaisin alukseen.
"Oletko kunnossa? Hengitä. Hengitä!", Michael kyykistyi perämiehensä luokse, ravistaen tuota olkapäistä, jotta tuo pysyisi tajuissaan. Toinen oli selvästi sekaisin ja vain nauroi. Auttaisiko veri kuitenkaan mitään?
"Tarvitseko verta? Täällä on läjäpäin ruumiita", ehdotettiin hieman kysyvänä, katseen arvioidessa toisen tilaa.

[Javert]

-Alessandro-

Kapteeni onnistui tuhoamaan loput olioista, aivan kuten Alessandro oli arvannutkin. Heidän kapteeninsa oli harvinaislaatuisen lahjakas, jopa ihmiseksi. Ja siksi ehkä pieni surullisuus asui Alessandron sydämessä, tuon katsellessa yhä irvokas hymy huulillaan kuinka Michael rientää hänen luokseen huoli kasvoillaan, täydellisen hädissään. Voi hänen kapteeniaan… Virnistäen Alessandro kohottautuu hieman, ja huomaa yllätyksekseen ettei liikkuminen sattunut. Lähes kuin hänen kaikki vammansa olisivat parantuneet yhdessä hetkessä… Mutta silti saturnys tiesi, että kivun puuttuminen kertoi vain pitkälle ehtineen myrkyn leviämisestä. Hänen ruumiinsa nimittäin oli täysin tunnoton, vain haavassa säteili kipu, ja kun Alessandro irrotti verisen kätensä, jäi nahkaan kämmenen muotoinen paiserakkula. Vai tätä se olento oli hänelle tehnyt…

Alessandro on unohtunut ajatuksiinsa, ja huomaa tuijottavansa kapteeninsa ohitse, nyt siirtäen katseensa toiseen. Silmät tuntuivat raskailta, mutta ne näkivät silti vielä kohtalaisen terävästi. Kapteeni itsekin oli pahoin haavoittunut, mutta silti tuo huolehti aina vain hänestä, vaikka omatkin haavat olisi pitänyt sitoa.

”Teen kuolemaa. Tuskin kuoleva tarvitsee yhtään mitään?” Alessandro sanoo huvittuneena, saaden sanat suustaan vain vaivoin. Totta puhuen veri olisi ihan hyvä idea tällä hetkellä, vaikkei se pystyisikään parantamaan Alessandroa. Korkeintaan pitkittämään hänen elinaikaansa, ja saaden tuskan vain hieman laantumaan.
”Minulla on aikaa noin tunti. Tiedät varmaan…” Alessandro keskeyttää ja katsoo kapteeniaan pää hieman kallellaan, suu hymyssä. Jostain syystä nuori mies ei voinut lakata ajattelemasta sitä, että tämä tilanne oli varsin hauska. Hän kuolisi, sen jälkeen kun oli selvinnyt ainoana henkiin jääneenä perheensä kuolemasta Venetsiasta ja lukuisista ryöstöretkistä. Hän, Alessandro, kuolisi surkeassa maanalaisessa tyrmässä, sini-ihoisten muukalaisten vankina. Ja hänen kapteeninsa… Hänen kapteeninsa.

Alessandro hymyili surullisesti, ja sulki silmänsä. Hän ei kestänyt nähdä toisen liioitellun hätääntyneitä kasvoja, ääntä joka jatkuvasti yritti kysellä, tarvitsiko hän mitään. Jopa kapteenin ääni, joka vaati häntä pysymään tajuissaan, ärsytti Alessandroa. Hän oli kuolemaisillaan, ja kapteeni vaati häntä pysymään tajuissaan? Lähtö olisi kummallekin helpompi, mikäli Alessandro olisi tajuttomana, kun sen aika koittaisi. Ja nytkö hän piti huolta kapteenistaan? Jokin pieni itsesuojelun vaiston ääni sanoi, että Alessandron pitäisi yrittää pysyä hengissä niin pitkään kuin vain sallittua, että hänen täytyisi huolehtia itsestään. Mutta saturnys ei vain jaksanut. Kylmä hiipi hänen selkäänsä, lattialla lojuminen satutti kyljen haavaa. Hyytynyt veri jäi inhottavasti Alessandron vaatteisiin, ruumiiden löyhkä oli vastenmielinen. Oliko tästä enää poispääsyä? Alessandro ei jaksanut uskoa elämään, vaikka se houkutteli niin kovasti. Ja ruumiiden veri oli sitä paitsi aivan kammottavan makuista, kuolleista juominen oli viimeinen hätäkeino mitä oli olemassa. Se ei tekisi hyvää Alessandron jo ennestään heikolle kunnolle. Eikä hän suostunut ajattelemaan sitä ainoaa asiaa, joka hänet saattaisi pelastaa.

/Noo, ei nyt mikään professionaalinen roolaus, mutta jaksoimpahan viimein laittaa tämän tännekin, pois omista iloistani :DDD Hahaha

[Heta]

Michaelin kulmat kurtistuivat ja katse synkkeni asteen perämiehensä huvittuneen toteamuksen myötä. "Sinä et ole kuolemassa, muistahan se, poika. Se tekisi minut vain hyvin vihaiseksi. Jos kuolet, muista, että tulen herättämään sinut henkiin ja tappamaan sen jälkeen uudelleen", toiseen osoitettiin syyttävällä sormella. Tietenkään Michael ei oikeasti olisi toteuttamassa uhkauksiaan - sehän ei olisi edes mahdollista - mutta sanojen oli tarkoitus vain tsempata toista. Michaelmaisella tyylillä tosin, mutta sellainen kapteeni vain oli.

Perämies suhtautui tilanteeseen edelleen perin huvittuneena. Se turhautti. Michael heilautti kättään ilmassa väheksyvästi toisen puhuessa elinajastaan ja nousi takaisin seisomaan. Vai tunti aikaa? Sehän nähtäisiin. Kapteenihan ei tulisi sitä sallimaan. Ilmeniitti vilkuili ympärilleen kuin etsien jotain, jota voisi käyttää hyödykseen. Nyt kun viholliset oltiin viimein eliminoitu, olisi myös reitti vapaa. Ulkona odottavat vartijat huolettivat kuitenkin Michaelia. Mikäli Alessandrosta ei olisi taistelemaan, tulisi miehen pärjätä yksin. Olisiko se edes mahdollista? Vaikka Michael olikin väsynyt ja haavoittunut viime taistelun jäljiltä, ei mies kuitenkaan päättänyt jäädä laakerille lepäämään. Tämä korjasi veitsensä takaisin talteen ja hieraisi partaansa mietteliäänä. Oli kehitettävä uusi toimintasuunnitelma. Kenties se perinteisin; yllätyshyökkäys ja aggressiivinen päällekäynti. Miehillä oli nimittäin yksi etu; vartijat taatusti uskoivat heidän kuolleen eivätkä osaisi odottaa yllätyshyökkäystä. Se saattaisi ehkä toimia, mikäli uskallettiin olettaa ettei vastassa ollut aikaisempaa kolmea miestä enempää. Nyt ei auttanut muu kuin vain luottaa omaan tuuriin tai kaatua taistellessa. Vaihtoehtoja ei ollut.

Näinä ajatuksineen Michael kääntyi takaisin perämiehensä puoleen. "No niin, eiköhän jatketa matkaa", mies mutisi, nostaen samalla Alessandron jaloilleen. Kalapojan toinen käsi asetettiin kapteenin molemmille hartijoille, jotta loukkaantuneen perämiehen liikkuminen olisi siten helpompaa. Tämän jälkeen askeleet suunnattiin kohti uloskäyntiä. Sydän tuntui pamppailevan rinnassa normaalia tiheämpään tahtiin, sillä vaikka ajatus kolhaisikin Michaelin miehistä egoa, oli kapteenin silti myönnettävä olevansa jännittynyt. Hän ei tarkkaan ottaen tiennyt, mikä ulkona vaani.

Ulospäästyään ympäristö oli merkillisen hiljainen. Luonnottoman hiljainen. Se sai Michaelin aistit valpastumaan ja tämä vilkuilikin ympärilleen, lihaksisto jännittyneenä ja valmiina toimintaan. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Miksi?

Michael jatkoi matkaansa eteenpäin, yhdessä Alessandron kanssa, kun miesten selän takaa kuului ikävän tuttu ääni. Se sai miehen adrenaliinin kuohahtamaan ja niskakarvat nousemaan alfauroksen lailla pystyyn.
"Kas kas, te siis selvitte. Sepä perin ikävää, mutta leikki loppuu nyt tähän", toinen aikaisemmista sini-ihoisista miehistä nauroi. Michael kääntyi ympäri vain kohdatakseen jälleen tutun kolmikon; Johtajan seuraajineen. Näky sai miehen kiristelemään hampaitaan. Ei riittänyt, että nuo idiootit olivat palanneet takaisin, vaan Michaelin oma ase roikkui johtajan vyöllä. Se oli vähintäänkin pyhäinhäväistyksen veroinen juttu.

Kapteeni päätti kuitenkin hillitä sisällä kuplivaa raivoaan. Mes loihti kasvoilleen varsin pilkkaavan hymyn ja tokaisi: "Sehän on vastassa alkamassa". Lause pyyhkäisi hetkeksi johtajan virneen, mutta katseen osuessa Alessandroon, palautui se kuitenkin takaisin - tällä kertaa jopa astetta ärsyttävämpänä.
"Niinkö? Ajattelit pärjätä yksin meitä kolmea vastaan? Saturnyksesta ei taida olla taistelemaan. Sanoisinko, että hän on ikään kuin jo kuollut mies", johtaja virnuili häijysti.

Se oli viimeinen niitti. Sokea, alkukantainen raivo kuohahti partasuisen kapteenin sisällä. Ote Alessandrosta irroitettiin ja tämä suorastaan heittäytyi sini-ihoisen ääliön kimppuun tarkoituksenaan mukiloida toisen niin perin raivostuttava naamataulu täysin uuteen uskoon. Alkoi todellinen pyöritys, kahden miehen ottaessa mittaa toisistaan painin muodossa. Vartijat sen sijaan tuntuivat äimistyneen; He eivät olleet kerenneet saamaan yhtäkään käskyä johtajaltaan ja koko tilanne kokonaisuudessaan tuntui saavan miehet hämilleen. Kuinka kukaan voisi toimia ilman johtajan käskyä?

Äkkiä koko tilanteen rikkoi kuitenkin aseen pamaus. Vihan ja raivon sokaisema Michael oli onnistunut pääsemään niskan päälle ja saamaan aseensa takaisin. Sitä ei myöskään epäröity käyttää ja sekunnin sadasosan jälkeen liipasimen painallus oli tehnyt johtajasta selvää. Michael osoitti yhä edelleen menehtyneeseen sini-ihoiseen mieheen asettaan, rintakehän kohoillessa pinnallisesti. Kroppaa särki, mutta adrenaliini ja vahva selviytymisen halu olivat saaneet miehen kokoamaan viimeiset rippeensä ja toimimaan.
Katse ja aseen piipu siirtyi nyt vuorostaan seuraajiin, Ilmeniitin pakittaessa takaisin uskollisen perämiehensä luokse. Kuinka hänen olisikaan tehnyt mieli laukaista. Luoteja oli kuitenkin vain rajallinen määrä ja heidän tulisi säästää kuteja myös kotimatkalle, varmuuden vuoksi.
"Te kaksi - kellariin ja niin perhanan ripeään!", Michael karjaisi seuraajille, otteen tiukentuessa aseen kahvasta. Sini-ihoiset miehet tuntuivat valahtaneen kalpeaksi. Molemmat nostivat kädet ilmaan ja hiljaa pakittaen poistuivat kellaritilan pimeyteen. Miesten kadottua, Michael uskalsi jo hengähtää. Tämä laski aseensa, tunkien sen lopulta takaisin vyöhönsä. Huomio siirtyi jälleen Alessandroon.
"Sitten ripeästi alukselle. Tämä oli käsky - ei kehoitus. Kykenetkö vieläkään liikkumaan?", toisen tilaa udeltiin. Heidän tulisi paeta kotialukselle jo joutuin. Ilta oli ollut jo tarpeeksi tapahtumarikas yhdelle reissulle.

[Javert]

-Alessandro-

Kapteeni ei suostu hyväksymään Alessandron sanoja, ja ääneti mielessään saturnys miettii, etteikö juuri sen vuoksi arvostanutkin kapteeniaan niin paljon. Kapteeni oli taistelija, oli aina ollut. Ja Alessandro toivoi voivansa jakaa aikaansa tuon vierellä niin paljon kuin mahdollista, mutta näytti siltä että heidän polkunsa eroaisivat tavalla tai toisella. Ei Michaelilta ainakaan yritystä puuttunut, se oli varmaa.

Väsyneenä vastaamaan Alessandro vain heilauttaa päätään merkiksi että oli ymmärtänyt toisen sanat, ja tiesi kapteenin ymmärtävän. Sitten he olivatkin jälleen liikkeessä, Alessandroa retuutettiin ylös tyrmän portaita ja käytävään sen toisella puolella. Tuolla heidät kuitenkin yllätettiin äkisti, ja Alessandro vaipuu maahan selkä kylmää kiveä vasten, katsellen puoliksi suljettujen luomiensa takaa kuinka Ilmeniittien kapteeni taisteli yksin kolmea sini-ihoista kaappaajaa vastaan. Hänen kyljessään oleva haava kupli.

Aurinko paistoi ikkunan läpi. He olivat päässeet maanpinnalle, ja vaikkeivat vielä tunteneetkaan vapaan tuulen sivellystä ihollaan, olivat he päässeet pois tunkkaisesta tyrmästä. Miten harmittavaa joutua kuolemaan näin kauniina päivänä, eikö ollutkin? Alessandro irvisti itsekseen ja sitten yllättäen jopa itsensä – nousten ylös. Saturnyksen verestä ja myrkystä limainen käsi haparoi hieman tukevaa otetta hakiessaan, kietoutui sitten kynttilänjalan ympärille ja hitaasti itsensä suoraksi hilaten Alessandro seisoi jälleen omilla jaloillaan. Tuon miekat olivat huotrissaan, kapteenin oli täytynyt työntää ne takaisin pojan itsensä huomaamatta. Miten huomaavaista… Alessandro mietti hymyillen samalla kun kietoi vapaan kätensä miekkansa kahvan ympärille, rypistäen sitten otsaansa. Ote oli veltto, sormet tuskin edes tunsivat kahvan kiemuroita. Ja Alessandron epäuskoisesti katsoessa heilahti tuon käsi jälleen sivulle kuin mikäkin makkara. Ilmeniittien perämiehen silmät salamoivat ärsyyntymisestä, eikä tuo kiinnittänyt juurikaan huomiota vierellään käytävään taisteluun. Alessandro oli täydellisen keskittynyt omaan, ihmeelliseen maailmaansa.

Hämmennys oli edelleen vallannut saturnyksen mielen, kun tuo käänsi katseensa kapteeniinsa, tuntien outoa välinpitämättömyyttä. Miksi hänen pitäisi välittää yhtään mitään siitä, mitä jokin vaivainen olento… Ihminen, teki? Alessandron suu vääntyi irveeseen. Ei hän elänyt kenenkään ihmisen armosta, mokomat heikot luomakunnan jätteet. Mutta jälleen ajatukset keskeytyivät, auringon säteiden helottaessa entistä kirkkaammin ja lämpimämmin saturnyksen kasvoille.
Ihastuksesta huokaisten Alessandro kohotti päätään, antaen säteiden langeta kasvoilleen ja ottaen sitten paremmin tukea kynttilästä, käden puristaessa sitä kuin hukkuva ankkuria.
Hitaasti Alessandron jalka liikahtaa, sitten toinen, kunnes hän on päässyt kapean käytävän toiselle puolelle ja lysähtää vasten seinää, sormet haparoiden otetta ikkunanpielistä. Ikkuna oli avoin, lempeä tuulenhenkäys lennätti kiharoita hiuksia.

”Vapaus…!” Alessandro kähisi, silmät sairaalloisen verestävinä. Tuo oli nyt täydellisesti omissa haavemaailmoissaan, pystyen keskittymään vain ja ainoastaan valoon ulkona ja raikkaaseen ilmaan joka hiveli kasvoja. Kapteeniaan ja Ilmeniittejä tuo ei muistanut, eikä antanut ajatuksissaan sijaa sinisille muukalaisille. Miksi olisi pitänytkään? Nuo olivat pelkkiä typeriä muurahaisia hänen ja hänen aurinkonsa välissä, yrittäen varastaa sen pois häneltä. Pois hänen ulottuviltaan, viedä kauas… Pois. Alessandro ravisti päätään hiljaa, laskien sitten poskensa ikkunalaudalle. Tässä oli lämmin, niin lämmin… Jalat olivat pettäneet saturnyksen alta, ja tuota piteli pystyssä enää voimakas tahto.

Kuullessaan takaansa äänen kaikki kuitenkin muuttui äkisti. Uneliaan saturnyksen silmät rävähtivät auki, ja tuo käännähti ympäri vetäisten samalla miekkansa ulos huotrastaan. Hetken todellinen olomuoto välkkyy pojan ympärillä, ja kaameat hampaansa paljastaen tuo heilauttaa miekkaansa kapteeniaan vastaan, tarkoituksenaan viiltää tuo halki. Ja hänen miekkansa oli terävä. Miten huolen ja monien taistelujen uuvuttama kapteeni tähän reagoisi? Tuolla ei ollut miekkaansa.


// Vou vou vou, mites nyt sitten käy? Käykö veljeään vasten veljet, auki lyödäänkö lukitut teljet?

[Heta]

Michael silmäili perämiestään. Toinen oli edelleen hengissä, seisoen huterasti seinää vasten, mutta jokin nuorukaisessa oli muuttunut. Sanallista vastausta kapteeni ei kuitenkaan saanut, vaan Ilmeniitti joutui väistämään täpärästi terävän miekan sivallusta. Katse muuttui aluksi suorastaan tyrmistyneeksi, silmien välittäen aitoa hämmentyneisyyttä, mutta hyvin pian tuo ilme muuttui vihaiseksi. Mikä Alessandroa oikein riivasi?

Kapteeni silmäili toista tarkemmin. Vaikka Michael ei tuntenut myrkkyjä, tai niiden vaikutuksia, ei hänkään ollut silti mikään typerys; Toisen olotilan huomioiden, oli enemmänkin kuin itsestäänselvää, että myrkky oli saanut toisen käyttäytymään holtittomasti. Arvaamattomasti, vaikka Michaelin olikin myönnettävä mielessään, että edes hänkään ei osannut odottaa mitään tällaista. Toisen yritys vahingoittaa tuntui suorastaan loukkaukselta, sillä perämiehen ei koskaan tulisi kohottaa miekkaansa kapteenia vastaan. Edes tällaisessa tilanteessa.

"Mikä hemmetti sinua vaivaa, nulikka?", sihahdettiin kulmat tiukasti kurtussa, käden tavoitellessa vyöllään roikkuvaa asetta. Vaikka Alessandro olikin kapteenin hyvä ystävä, ja täten myös ansiokas Ilmeniittien jäsen, ei Michael pelännyt tappaa edes omaa miehistöään, mikäli sillä pelastaisi oman henkensä. Vaikka ystävää vastaan käyminen tuntuikin jossain määrin pahalta ja luonnottomalta asialta, oli Michael kuitenkin valmis tekemään mitä vain itsensä ja henkensä puolesta. Hän jos kuka varmistaisi oman selustansa turvallisuuden.
"Olen sinun kapteenisi ja sinä tottelet minua!", partasuinen mies raivosi kovaan ääneen, vetäisten aseensa nyt kokonaan näkyville. Piippu osoitti sekavaa saturnysta suurinpiirtein rintakehään. Ote tiukentui aseen kahvalla, ja varmistin poistettiin, Michaelin itsensä pysytellessä sopivan välimatkan päässä perämiehestä. Alessandro oli taitava miekkailija, oli ollut sitä aina, mutta pyssy olisi jopa terävää miekan sivallusta nopeampi.

Yllättäen kapteenin takaa kuului kuitenkin ääni. Kuulosti aivan siltä, kuin jokin olisi piipannut. Michael vilkaisi nopeasti olkansa taakse, kohdatakseen vain lisää uusia ongelmia; Sini-ihoisten miesten johtaja ei suinkaan ollutkaan kuollut, vaikkakin pahoin loukkaantunut. Tämä oli ryöminyt hitaasti seinän vierustan luokse nojaamaan puoli-istuvaan asentoon ja osoitti Ilmeniittejä nyt metallisella, pienellä pallolla. Johtajan ilme oli vahingoniloinen ja metallinen pallo piti hiljaista ääntä.
"Vain yhden napin painalluksella tämä pieni ja suloinen metalliesine räjäyttää meidät kaikki taivaan tuuliin. Vain kymmenessä sekunnissa! Mitä luulette, kuinka nopea kuolema se olisi meille kaikille? Ette ole pääsemässä täältä elossa!", sini-ihoinen mies virnuili ja kajautti ilmoille mielipuolisen naurun, painaen samalla metalliesineen nappia. Metallipalloon ilmestyi vihreä valo ja tuo aloitti tiheämmän piipityksen; se oli lähtölaskenta ennen räjähdystä. Michael kiristeli hampaitaan ja käänsi vielä nopeasti katseensa Alessandroon. Ase painettiin takaisin vyöhön roikkumaan. Taistelu oli pakko jättää taistelematta, sillä nyt kumpikin pitäköön huolen vain omasta hengestään. Ulos oli päästävä mikäli ei mielinyt kuolla räjähdyksessä.
"Ulos täältä! NYT!", kapteeni karjaisi vielä perämiehelleen, lähtien itse juoksemaan kohti ulkoilmaa. Taakse ei enää katsottu, mutta mies silti toivoi myös Alessandron pelastautuvan. Poika oli aivan liian arvokas kuolemaan näin typerällä tavalla sini-ihoisen imbesillin toimesta!

[Javert]

-Alessandro-

Hänen kapteeninsa ei pitänyt siitä, että hyökättiin miekan kanssa päälle. Toinen sai käsiinsä tuulta nopeammin aseen, ja Alessandro seisahtui, heiluen hitaasti puolelta toiselle ja sameat silmät toisen asetta pitelevää kättä tuijottaen. Olisiko moisesta pikkuisesta metallirämästä hänen miekkojaan, sielunleikkaajiaan vastaan? Mutta tätä Alessandro ei koskaan saanut tietää, sillä seuraavat tapahtumat tapahtuivat nopeammin kuin sairaan saturnyksen mieli ehti niitä prosessoida.

Heidän takaansa kuului käheä, voitonriemuinen ääni ja saturnys kääntyy katsomaan kasvoillaan jokin välinpitämättömyyttä ja kauhua enteilevä ilme. Sini-ihoinen paholainen oli sittenkin vielä elossa…! Nuorukainen kohottaa miekkansa aikomuksenaan viiltää tuo lopullisesti halki, muttei ehdi toteuttaa aikomuksiaan ennekuin vastustaja painaa kädessään olevan esineen nappia, ja jälleen hänen kapteeninsa alkaa huutamaan.
Mitä, mitä…? Juosta? Miksi? Alessandro herää hetkeksi haaveistaan, ja ottaa yhden haparoivan, huojuvan askeleen taaksepäin. Takaapäin kuuluu kolinaa, askelia maata vasten kun Alessandron kapteeni jättää perämiehensä ja pelastaa oman nahkansa. Miksi, miksi? Miksi Alessandro oli käynyt kapteeninsa kimppuun? Jossain mielensä perukoilla Alessandro tajuaa edelleen tuijottavansa sini-ihoista avstustajaansa, näkee röpelöteräisen miekan kädessään ja tajuaa ajan kuluvan vääjäämättömästi kohti kymmenen sekunnin loppua.

Mitä… Miksi? Pallo näyttää niin kauniilta, sen metallikuoren haljetessa ja laajentuessa, kuin pikakelauksella avautuva ruusu. Ensin puhkeaa kukkaan tummimman punainen, pienenpieni ruusu pallon keskelle, ja sen jälkeen siitä lähtevät uudet varret, tuliset terälehdet kurottelevat ympärilleen nälkäisinä ahmimaan kaiken eteensä tulevan. Oranssia, keltaista ja viimein valkeaa valoa. Sini-ihoinen mies tuijottaa Alessandroa mulkosilmissään pahantahtoista iloa ja nauraa kaameasti käkättäen. Ainakin tuo saisi yhden noista pahalaisista vietyään mukanaan!
Alessandro tuijottaa avautuvaa ruusua ja tuntee lämmön kasvoillaan, ja jossain mielensä syvyyksissä tajuaa, ettei tuo hiljainen humina ja rätinä luvannut mitään hyvää. Hänen pitäisi lähteä juoksemaan, juosta samaa tietä mitä Alessandron kapteenikin oli juossut. Mutta eikö hän juuri ollut osoittanut rakasta kapteeniaan miekallaan, valmiina viiltämään tuon halki? Alessandro epäröi. Olisi hänelle aivan oikeanlainen rangaistus joutua kauniin mutta tulisen ruusun nielaisemaksi.

Ja kuin itsestään päättäneinä, ei Alessandro ehdi ajatella loppuun asti, mitä tekisi, ennekuin jalat tekevät päätöksen hänen puolestaan. Hän ei halunnut kuolla, vaikka tiesi sen olevan väistämätöntä. Miekkaansa rintaansa vasten puristaen, kuin hukkuva köyttä Alessandro kääntyy, välittämättä kyljessään säkenöivästä kivusta taikka jalkojensa voimattomuudesta, ja onnistuu juoksemaan.
Mutta ei samaa tietä kuin kapteeninsa. Jotenkin jalat vievät Alessandron samalla käytävällä olevaan ovenväliin, josta arvatenkin johtaisi tie samanlaiseen vankilaan kuin mistä Alessandro ja kapteeni juuri olivat vapautuneet. Hänen takanaan huuto muuttuu kivun kiljahduksiksi, kun paisunut ruusu vapauttaa voimansa ja räjähtää. Tuli nielaisee hetkessä pitkulan mallisen käytävän, täyttää sen jokaista rakoa myöten rätinällään ja helvetinmoisella kuumuudellaan. Alessandro tietää, ettei koskaan olisi ehtinyt pakoon. Jos vain olisi lähtenyt juoksemaan hiemankin aiemmin… Oli hyvä jos edes kapteeni oli ehtinyt pakoon tätä kaiken nielevää tulimyrskyä. Alessandro tuijottaa punaisena ja keltaisena hehkuvaan tulimyrskyyn, joka riehuu aivan hänen jalkojensa edessä. Ei tarvittaisi kuin pieni horjahdus jaloissa, ja hän joutuisi tulen keskelle. Ei kai Alessandro sitä halunnut? Hänen tätä miettiessään ladon katto romahtaa, liekkien noustessa sähisten ylös taivaalle, ahneina nielemään enemmän ja enemmän itseensä, paisuttaen itsensä valtaisaksi tulimereksi. Pääsisikö Alessandro koskaan pakenemaan täältä? Mutta siksihän hän oli paennutkin ovenrakoon, toiveenaan päästä pakoon. Eikö vain, vai oliko tämä vain säälittävä yritys pidentää omaa elinaikaansa? Alessandro tiesi, että vammat olivat vakavat. Hän tarvitsisi hoitoa, ja silti saturnyksen sumeat silmät vain tuijottivat lumoutuneina valoa edessään, välittämättä korventavasta kuumuudesta kasvoillaan, tai miekkansa teräksen höyrynnästä, ja polttavasta tunteesta käsissä, jotka puristivat miekan kahvaa.

Tietämättä oikein itsekään mitä oli tekemässä Alessandron kasvoille ilmestyy ilkeä hymy. Hänhän ei antaisi moisen sini-ihoisen paskiaisen viedä henkeä itseltään! Hän voittaisi tuon surkean tulimyrskyn, hän oli sentään avaruuden merirosvojen perämies ja parantaja! Kuinka hänen kapteeninsa selviäisi ilman Alessandroa? Kuinka, tosiaankin?
Yhä mielipuolisesti virnuillen Alessandro kohottaa kätensä, kääntyy ja iskee miekan terän seinästä läpi. Se jumittuu, mutta Alessandro ei ole asiasta huolissaan. Sen sijaan saturnys nostaa hihan suunsa eteen, varoen hengittämästä ilman lähes mustaksi tekevää savua. Jos hän joutuisi hengittämään häkää, olisi peli pelattu muutamassa hengenvedossa. Ja jostain saamillaan jumalaisilla voimilla jaksaa Alessandro odottaa. Ja hän oli arvannut oikein.
Pian tulimyrskyn heikentämät seinät kaatuvat ulospäin, muuttuen hetkessä mustuneiksi hiilenpalasiksi. Lisää syötävää, niinkö? Alessandro näkee tiensä nyt auenneen. Edessä oli metsää, ja suuri rako josta hän pääsisi. Nyt, sillä pian olisi rakokin tulen vallassa, ja hän olisi jälleen ansassa. Tuli lähti jo kurottelemaan kohti uutta laidunmaataan, ahneena kuluttamaan koko metsän varastot itsensä ruokkimiseen. Saturnyksen sormet kietoutuvat polttavan kuuman miekan ympärille. Hän ei sitä jättäisi, olihan miekka pelastanut hänen henkensä, ja syöksyy raon läpi ulos, saaden vedettyä henkeensä raitista ilmaa juuri, kun tuliseinämä peittää hänen takanaan olevan raon, ja tuhoaa viimeisetkin näkyvät jäljet mitä ladosta koskaan oli ollut olemassa. Huuto sisällä oli vaiennut jo kauan aikaa sitten, eikö Alessandro voinut tehdä muuta kuin vain hengittää raivokkaasti, maaten maassa rähmällään ja tuijottaa liekehtivää latoa. Miten hän oli koskaan voinut onnistua pakenemaan moisesta pätsistä? Ei sen olisi pitänyt olla mahdollista, hän… hänhän oli…

Ja pelastumisen mukanaan tuoman uupumuksen myötä Alessandron pää laskeutuu sammalpeitteelle, saturnyksen huokaistessa. Kostea, raikas ilma oli niin hyvää. Ja aurinko mustan savun takaa lämmitti ihanasti saturnyksen kasvoja… Hitaasti Alessandron sormet koskettavat muodonmuuttajaa, ja hahmo muuttuu paljon lyhyemmäksi, ihmisenmuotoiseksi. Pian nuorukainen makaa sammaleella täysin tajuttomana, kasvot kalpeina rasituksesta ja hienot venetsialaistyyliset vaatteet höyryten ja savulta haisten. Alessandro oli onnistunut, hän oli pelastunut. Sydän saturnyksen rinnassa tykytti hiljalleen.

/Tällainen tällä kertaa Kohta saadaan varmaan tämäkin rope lopeteltua, vai mitä? Ehkä kaksi viestiä vielä molemmilta, tai suurinpiirtein sellaista, luulisin?

[Heta]

Kapteeni juoksi henkensä edestä takaisin ulkoilmaan. Lihaksistoa särki, sydän tykytti ja keuhkoja pisti. Keho oli varsin väsynyt ja loppuun kulutettu, mutta selviytymisvaiston ja adrenaliinin voimin Michael työnsi itsensä ovesta ulos, kohti kirkasta ulkoilmaa. Auringon säteet puskivat silmiin ja ennen kuin mies kykeni tajuamaankaan, kuului takaa voimakas räjähdys. Aika oli loppunut ja pommin valtava paineaalto heitti Michaelin eteenpäin. Partasuinen kapteeni tömähti maahan, kauaksi rakennuksesta. Mies suojasi automaattisesti käsillä päätään, kasvot maahan peitettyinä, tulimyrskyn sylkiessä ympärilleen talon jäännöksiä.

Räjähdys oli nopea ja hetken paikka oli täysin hiljainen. Tiheä savu ja rikin haju täyttivät piha-alueen, kapteenin kuulostellessa hetken ympärilleen ja nousten lopulta seisomaan. Oli onni, että paineaalto oli heittänyt piraatin varsin suojaisaan paikkaan kaatuneen kannon taakse, sillä rikkoutuneiden ikkunoiden lasinsiruja ja talon murtuneita osia oli joka paikassa. Ihmiseen osuessa ne olisivat takuulla tehneet pahaa jälkeä.

Tilanteen rauhoituttua kapteenin katse kääntyi automaattisesti talon suuntaan, päästäkseen vain todistamaan varsin surullista näkyä; Alessandroa ei ollut missään ja talo itsessään roihusi hiljaiseen tahtiin, pystyssä olevien seinien ollessa luhistumasillaan. Murhenäytelmä sai Michaelin kurtistamaan kulmiaan ja huokaisemaan raskaasti kylmän faktan iskoutuessa lopulta miehen tajuntaan yhtä voimakkaasti kuin nyrkin isku kasvoille; Perämies ei ollutkaan selviytynyt.

Vaikka ystävän menetys kirpaisikin vanhan piraatin mieltä, tiedosti Michael myös sen, että taakse ei ollut katsomista. Hänellä oli yhä edelleen Ilmeniitit, ja juuri miehistöön kapteenin tulikin keskittyä. Yhden miehen menetys ei sotaa kaatanut ja loppujenlopuksi jokainen oli täällä vain kerran. Tästä huolimatta Ilmeniitit tulisivat varmasti kunnioittamaan kaatuneen ystävän ja perämies Alessandro Calvierrin muistoa. Siitä Michael pitäisi ainakin huolen. Näinä ajatuksineen kapteeni vilkaisikin vielä kerran taakseen, asettaen kätensä lippaan silmien yläpuolelle ja heilauttaen sen talon suuntaan hyvästiksi menetetylle jäsenelle. Ystävälle. Levätköön saturnys rauhassa. Tuo urhea ja sisukas kloppi.

Hetken Michael vielä vain katseli roihuavaa taloa, mutta lopulta mustuneille raunioille käännettiin selkä pysyvästi. Murheita ja menetyksiä ei saanut jäädä vatvomaan liiaksi, sillä elämän kiertokulku jatkoi joka tapauksessa aina eteenpäin. Näin ollen myös Michaelkin jatkoi kulkuaan, väsyneet askeleet suunnattuina kohti Ilmeniittien omaa alusta. Sinne Michael kuului. Oli vain jatkettava eteenpäin. Kerta toisensa jälkeen.

// Eli kuten sovittiin, eiköhän tämä ole purkissa tältä erää! (: Kiitoksia pelistä! //

[Javert]

//Kiitos ja olen samaa mieltä! Seuraavaksi peliin ilmestyvätkin Alessandro ja salaperäinen Neiti X - Maapallolla! En nyt tässä spoilaa sen enempiä... Pysykää kuulolla arvoisat lukijamme! xD

okei lol