Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Apr 12, 2015 15:03:19 GMT
Mukana: Michael ja Alessandro Peli aloitettu: 12.4.2015
Juoni: Ilmeniitit ovat palaamassa onnistuneelta ryöstöreissulta ja kapteeni Michael Blackmer on myöntänyt laivastonsa jokaiselle jäsenelle vapaaillan! Aivot siis narikkaan ja pullo rommia kiertämään!
Tänään oli juhlan ilta. Ilmeniitit olivat juuri hetki sitten saapuneet erään pienen planeetan kylkeen, parkeeraten aluksen hieman syrjämmelle ja koko miehistölle oltiin myönnetty erikoislaatuinen ilta; vapaa. Ilmeniitit olivat seilanneet pitkälle ja kyseinen reissu oli ollut enemmänkin kuin tuottava. He olivat ryöstäneet erään ohi kulkeneen muukalaisaluksen lähellä Venusta ja voi pojat, minkälainen kultasuoni se olikaan ollut! He olivat saaneet puhdasta kultaa, jolla käydä kauppaa monessakin paikkaa ja avaruusromua, jota myydä pimeille markkinoille ja muille sitä ostaville. Tästä jos jostain kapteeni oli hyvin ylpeä ja olikin siksi myöntänyt jokaiselle märkäkorvalleen ja kansirotalleen täyden ja ansaitun vapaaillan tehdä mitä huvittaa. Nyt oli syytä juhlia, hemmetti vieköön! Ilmeniitit olivat löytäneet varsin pian erään pienen planeetan, joka oli tunnettu kaupankäyntipaikka, mutta myös loistava paikka ottaa edes hetki rennosti. Vaikka paikka olikin varsin pieni, oli väki siellä hyvin värikästä sekä moninaista ja täten porukkaan siis pystyi sulautumaan varsin näppärästi, ilman ylimääräistä huomiota. Siis täydellinen ja ihanteellinen paikka ryöstöretkiltään palaileville avaruusmerirosvoille. Kapteeni Michael Blackmer käveli ryhdikkään itsevarmana kapeaa käytävää pitkin seuranaan ystävänsä ja laivueen perämies Alessandro Calvierrin, jutustellen niitä näitä. Miehet olivat matkalla erääseen rauhaisaan ja hämyiseen viinikellariin, nauttimaan muutaman tuopin ja yleisesti ottaen ottamaan vain rennosti. Mikä voisikaan olla sen parempaa? Varsin pian he saapuivat määränpäähän ja kellariin astuttiin. Paikka oli varsin hämärä ja pieni, eikä väkeäkään ollut varsinaisesti juuri yhtään pyöreän muotoisessa huoneessa, jonka perällä oli pitkä ja kapea baaritiski. Baarimikko vilkaisi tulijoihin, mutta jatkoi sitten varsin ripeään tahtiin hommiaan. Michael käveli suoraan tiskille, tilaten hänelle ja Alessandrolle heti suoraan juomat. Hän kyllä tarjoaisi, nyt ei pihistelty ja Alessandro voisikin tilata itselleen, mitä mieli. Juomat tulivatkin varsin pian ja raha vaihtoi omistajaa. Tämän jälkeen Michael suuntasi askeleensa kohti istumapaikkoja - lähelle ulko-ovea - ja hörppäsi juomastaan, suunnaten katseensa toveriinsa. Kasvoilla oli tyytyväinen hymy. "Aah, tämä on kyllä poikaa. Vapaapäivä, mahtavan reissun jäljiltä", Michael myhäili silmin nähden tyytyväisenä. Hän oli hyvällä tuulella ja antoi tuon näkyä reilusti ulospäin. Tästä illasta tulisi vielä jotain mahtavaa, he olivat tällä hetkellä rahoissa eikä heitä estäisi mikään. Mikä voisikaan mennä pieleen. Nyt oli mahdollisuus ottaa hetki rennosti ja illasta kaikki irti!
|
|
Javert
(Senior Member)
Posts: 352
|
Post by Javert on May 18, 2015 18:22:48 GMT
-Alessandro- He olivat onnistuneet sen päiväisessä ryöstökeikassaan varsin hyvin. Korjattavia raajoja ei ollut ollut paljon, ja nyt nuo muutamat onnettomat, oman kömpelyytensä kompastuttamina, makasivat ilmalaivan hytissä toipumassa sillä välin kun muu miehistö nautti anneista, joita täydellä kukkarolla oli annettavanaan. Ja, kuten arvata saattaa, oli kapteeni pyytänyt perämiestään mukaansa hieman huvittelemaan. Ehkä pullo tai kaksi juomaa, ja piristävä tappelu – siitä oli onnistunut juhlinta tehty! Alessandro vilkaisee ylöspäin, ja nopeuttaa hieman askeltensa tahtia pysyäkseen lähes kaksikymmentä senttiä pidemmän kapteenin ronskien askelten perässä, ja kumartuu sitten kiireesti, kun he astuvat sisään hämyiseen kapakkaan. Vai tällainen oli homman nimi… Alessandron kalpeille kasvoille ilmestyy hymy, ja terävä kieli lipaisee luonnottoman punakoita huulia, kuin tietäen nauttivansa edessä olevasta huvitteluhetkestä. Kapteeni astelee taitavasti pöytiä väistellen tiskille, ja saa pian käteensä kaksi kuohuvaa tuoppia, Alessandron seistessä hetken paikoillaan, osittain epäröivänä, osittain tarkkaillen ympäristöään. Mutta ympäristössä ei ollut mitään erikoista, kuten harvoin oli. Niinpä Alessandro istahtaa lähelle ovea olevaan ainoaan vapaaseen pöytään, ja jää odottamaan kapteeniaan. Tuo tietäisi parhaiten, mitä nyt oli odotettavissa. Pitkät, raateluut tarkoitetut kynnet naputtelevat pöytää lähes huomaamattaan O Mistress Minen tahtiin. ”Aivan, kapteeni.” Alessandro loihtii kasvoilleen kohteliaan hymyn, jossa on ripaus aitoa lämpimyyttä. Saturnys ei vielä tartu omaan tuoppiinsa, sille kyllä riittäisi aikaa. Mutta jokin, jokin mielessä sanoi ettei vielä kannattanut juoda liikaa. Tänä iltana tapahtuisi vielä jotakin, ja Alessandro tahtoi olla huvin aikaan hereillä ja valmiudessa hyppäämään mukaan, tarpeen vaatiessa jopa suojelemaan kapteeninsa henkeä omallaan. Niin lojaaleja he toisilleen olivat. /Anteeksi lyhykäisyys, mutta saimpahan edes jotain vastattua tässä hetkessä Ihanaa aloittaa pelaaminen Alessandrolla, uskon että tästä tulee vielä mahtava peli! ;3
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on May 20, 2015 15:55:42 GMT
Michael istui tyytyväisenä paikoillaan. Toverukset olivat hetken aikaa hiljaa - lähinnä kaiketi vain nauttien siitä, että kerrankin ei tarvinnut tehdä mitään - ja kapteeni antoi itselleen luvan liu'uttaa katsettaan ympäri hämyisän baarin. Tämä planeetta oli aina ollut yksi hänen lempipaikoistaan; se muistti omallaillaan kovasti Maapalloa. Kehitys oli tosin ihmiskuntaa valovuosia edellä, sillä planeetta oli paitsi myös oiva kaupankäynti paikka, oli se myös vilkas satama jonne monet avaruusalukset rantatutuivat lepäämään. Tunnelmaltaan ja kaupungin ulkomuodolta se muistutti kovasti kuitenkin Maapalloa, tarkemmin sanottuna keskiaikaa. Aikaa jolloinka hämärät viinikellarit, puiset pienet rakennukset ja viljapellot olivat hallineet Maapallon yleisilmettä. Oikeastaan jopa baarin omistaja oli varsin viehtynyt Maapallon anteihin ja tämäkin tarjosi toisinaan paikassaan Maapallolta tuttua mallasjuomaa. Olutta. Monetkaan avaruuden muukalaiset ja kyseisen planeetan asukkaat eivät tosin siitä pitäneet; sehän oli alkukantaisten ja hitaiden ihmisten keksintö ja näiden apinoiden oma hömpötys. Lopulta baarin omistaja oli tosin luopunut oluen myynnistä, sillä se ei yksinkertaisesti vain mennyt kaupaksi, mutta oli kehittänyt täysin oman juomansa. Kuohuvaa, viileää ja tuopista juotavaa myöskin. Ja juuri tätä merirovotkin nyt joivat.
Vaikka juoma ei varsinaisesti olutta ollutkaan, oli se maultaan ja rakenteeltaan lähes samanlaista. Michael otti juomastaan uuden hörpyn ja huomasi samankaltaisuuden. Katse nostettiin ystävään. "Oletko koskaan käynyt Maassa, Alessandro?", Michael lopulta kysäisi, kulmaansa hieman kohottaen. Vaikka Alessandro olikin jo pitkään ollut osa miehistöä ja tärkeässä roolissa, mitä Ilmeniitteihin tuli, ei Michael oikeastaan koskaan ollut kuullut Alessandron menneisyydestä juuri mitään. Perheensä tämä kaiketi oli menettänyt, mutta sen suurempia tietoja hän ei ollut koskaan saanut tietää. Eikä kyllä sen kummemmin ollut edes kysellytkään - jokainen vastasi itse omasta menneisyydestään. Sehän ei muille edes kuullunut. "Tämä juoma muistuttaa paljon kotiplaneettani mallasjuomasta, jota siellä asuvat ihmiset joivat. Ja hemmetin paljon", mies naurahti, mutta jatkoi pian puhettaan, "Hassua, kuinka samankaltaista voikaan löytyä jopa galaksin tuolta puolen! Ehkä avaruus onkin pienempi kuin me luulemme", virnisteltiin ja juomasta hörpättiin jo kolmannen kerran. Se oli aina ollut paha tapa Michaelilla; liian nopea juominen, josta tuli useinmiten myös seuraukset. Kapteeni ei tosin koskaan ollut välittänyt muuttaa tapojaan - hän oli siihen aivan liian itsepäinen, sillä omassa toiminnassahan ei koskaan ollut mitään vikaa. Kun juotiin, niin sitten myös juotiin - vaikka naapuriplaneetalla!
Mutta baarin perällä, pienessä nurkkapöydässä merirorosvoja tarkkailivat kolme hiljaista silmäparia. Vielä toistaiseksi Michael ei kuitenkaan ollut huomannut mitään sillä tarkkailijat olivat onnstuneet soluttautumaan varsin hyvin ympäristöönsä. Mutta mitä tarkkailijat oikeastaan halusivatkaan?
|
|
Javert
(Senior Member)
Posts: 352
|
Post by Javert on May 21, 2015 11:44:16 GMT
-Alessandro-
Tämänkertainen kapakka todellakin oli hyvä valinta viettää iltaa. Sopivan hämyistä, sopivassa paikassa jossa saattoi tarkkailla kaikkia muita saman katon olijoita. Ja juomakin oli, kuten kapteeni huomautti, erinomaista. Alessandro siemaisi juomaansa, laskien sen pöydälle. Hän ei ollut nauttinut puoliakaan, kun kapteeni Blackmerillä oli jo menossa toinen. Mutta ei vara venettä kaatanut… Sitä paitsi satyrnuksilla oli erilainen alkoholinsietokyky kuin ihmisillä, ja tuo tuppautui unohtumaan Alessandrolta aina silloin tällöin.
Ilmeniittien perämies ja lääkäri on unohtunut katselemaan baaria, kuuntelematta juurikaan mitä pöytäkumppani puhui. Äkillinen kysymys kuitenkin havahduttaa nuoren miehen ajatuksistaan, ja tuo hätkähtää, katsoen sitten hieman syyllisenä kapteeniaan. Hänen tulisi olla tarkkaavaisempi jatkossa. ”Olen, herra. Ensimmäinen paikka jonka elämässäni muistan, on Maapallon Venetsia.” Alessandro vastaa, hymyillen hieman. Keskustelut tekivät saturnyksen aina hieman hermostuneeksi, ja tuo tulikin paremmin toimeen kaikkien kanssa, kun ei tarvinnut puhua, ja pelätä sanovansa jotain typerää.
Haluten päästä pakoon epämiellyttävää keskustelunaihetta, alkavat Alessandron silmät jälleen kiertää ympäri salia, ja lopulta baarin pimeimpään nurkkaan, jossa oli jotakin meneillään, vai kuvitteliko hän vain? Turha vainoharhaisuus vain sai hänet kuvittelemaan, että jokainen heidän suuntaansa katsova katsoisi juuri heitä, tai että kellään olisi mitään tekemistä heidän kanssaan. Hehän olivat täysin tuntemattomia, vieraita. Miksi siis kukaan kiinnittäisi heihin mitään erityistä huomiota? Tämä tunne kuitenkin… Vaati selvitystä.
Alessandroksen vaalea iho kalpenee, tuon unohtaessa kuka oli, ja yrittäen selvittää jotain epätavanomaista tunnetta, joka oli häirinnyt saturnysta koko heidän keskustelunsa ajan, alkaen kuultaa hieman sinertävänä ranteitten verisuonien kohdasta, muutenkin tavallisesta poikkeavampien kulmahampaiden alkaessa terävöityä ja suurentua. Kaikki saturnyksen vaistot kertoivat, että jotakin oli tapahtumassa. Mutta miksi ne aktivoituivat nyt, heidän jutellessaan rauhallisessa baarissa? Mikä asia oli, mikä vaati hänen huomionsa?
”Kapteeni.” Alessandro unohtaa käytöstavat, ja liikauttaa kättään nopeasti, puristaen sen toisen ranteen ympärille, nauliten käden huomaamattaan pöytään voimakkaalla otteellaan, ”Luulen että kannattaisi lopettaa hetkeksi juominen.” Vielä ihmishahmossaan oleva Alessandro yrittää terästää aistejaan, jotka suorastaan huusivat. Mutta mitä? Täällä ei näkynyt ensisilmäyksellä mitään outoa… Vai näkyikö, jotain mitä hän ei ollut huomannut?
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on May 21, 2015 16:44:22 GMT
Perämies vaikutti olevan omissa maailmoissaan ja hätkähti kapteenin kysymyksen myötä. Vaikka toinen näyttikin syylliseltä, ei Michael voinut muuta kuin vain hymyillä vinosti. Hän oli jo niin tottunut Alessandron hiljaiseen ja hieman jopa syrjäänvetäytyneeseen luonteeseen. Sellainen vampyyripoika oli aina ollut, mutta toisaalta sehän ei ollut kapteenia koskaan haitannut. Ainoa josta hän välitti, oli työnjälki ja se oli ollut saturnyksella aina erinomaista. Toinen oli suoriutunut tehtävistään aina kunnialla, pitänyt lupauksensa, ollen uskollisena kapteenilleen ja ilmeniiteille ja siksi kaiketi luottamussuhde Alessandroon olikin ollut helppoa luoda. Toisella ei ollut ollut koskaan tarvetta esittää mitään - Kuten ei Michaelillakaan. Sellaista aitoutta kapteeni piti suuressa arvossa.
Calvierri kertoi olevan alkuperältään Venetsiasta. Kapteeni kohotti hieman kulmiaan vastaukseksi, mutta piti naamansa silti peruslukemilla, kuunnellen toisen vähäisiä sanoja aidolla mielenkiinnolla. Koska toinen oli avaruuden muukalainen, ei hän olisi voinut kuvitella toisen olevan aidosti asunut Maassa. Vieläpä Venetsiassa. Venetsia toi Michaelille itselleen mieleen vain uppoutuvan kaupungin ja Rialton sillan. Hän itse oli käynyt myös siviiliaikanaan kyseisessä kaupungissa ja pitänyt siitä aina. Olikohan Alessadro silloinkin majaillut siellä? Toisaalta sehän olikin salaperäisyyksien kaupunki, ja toisaalta... mitä enemmän Michael oli oppinut tuntemaan avaruutta, niin sen paremmin mies oli oppinut olemaan yllättymättä enää mistään. Kaikki, koko pieni ja hullu maailma, oli yllätyksiä täynnä.
"Minäkin olen käynyt siellä - pikku poikana", kapteeni ajatui hetkeksi muistelemaan omaa ihmiselämäänsä Maapallolla, äänensävy aavistuksen karheana. Vaikka Michael itsekään ei ollut mikään järin vanha - vasta ihmiselämän keski-iässä - tuntui menneisyys silti hyvin kaukaiselta. Kuin unelta. Sen suuremmin Michael ei tosin kyennyt jatkamaan puhettaan, vaan keskittyi jälleen mielipuuhaansa, eli tuoppiin. Hän oli ollut aina huono puhumaan, varsinkaan henkilökohtaisuuksia. Onneksi juoma oli silti hyvää.
Koska ihmismieli ei ollut aikaisemmin kerennyt rekisteröimään saturnyslaisen vaiston herättämiä reaktioita, tuli ranteesta nappaaminen täydellisenä yllätyksenä. Mies suuntasi ensiksi yllättyneen katseen poikaan, huomaten toisen olemuksen muuttuneen. Viimeistään Alessandron sanojen myötä Michaelkin ymmärsi, mistä oli kyse. Piraatti kurtisti kulmiaan, pitäen katseensa edelleen toverissaan. Toinen katsoi suoraan hänen ohitseen, eli oletettavasti Michaelin selän takan oli jotain. Se sai Michaelinkin hälytyskellot soimaan. Oliko heidät tunnistettu? "Mitä näet, poika?", kysyttiin vaivihkaa ääni aavistuksen matalana. Katettaan hän ei voinut kääntää, sillä muutoin he olisivat voineet paljastua. Tällä hetkellä piraattikapteeni joutui luottamaan vain perämiehensä päätelmiin. Mutta niihin kykeni luottamaan aina.
|
|
Javert
(Senior Member)
Posts: 352
|
Post by Javert on May 23, 2015 17:38:39 GMT
-Alessandro-
Saturnyspoika oli kiinnittänyt kaiken huomionsa ympäristöönsä, eikä kuullut kapteenin hiljaisella äänellä lausuttuja sanoja. Missä? Ja mitä? Kysymykset pyörivät tuon päässä, silmien tarkkaillessa herkeämättä ympärilleen. Pahaenteinen tunne vatsanpohjassa kävi hetki hetkeltä pahemmaksi, kunnes Alessandro ei enää kestänyt, vaan painoi päänsä ja ähkäisi tukahtuneesti. Hänen olisi todellakin saatava ravittua itseään, ja pian. Silmäkulmastaan Alessandro näkee liikettä samalla hetkellä kun painaa katseensa. Tuo salaperäinen tarkkailija, kuka ikinä olikaan, oli päättänyt toimia Ilmeniitin tarkkaavaisuuden herpaantuessa.
Yllättäen kapteenin kysymys palaa Alessandron mieleen, ja tuo kääntyy katsomaan kapteeniaan hitusen säikähtäneen näköisenä – nuorimies ei pitänyt siitä että oli olemassa jotakin, josta hän ei saanut selvää. Reilu tappelu olla piti – ei tällaista varjoissa lymyämistä. Ja sitten yhtäkkiä, salaperäiset tuijottajat olivat heidän kimpussaan. Alessandro kumartuu, ja vetäisee miekkansa esille, huitaisten sillä ylöspäin. Tuskainen kiljaisu kertoo, että saturnyksen miekka osui, ja se kiskaistaankin takaisin helmeilevän punaisen nesteen kirjoessa metalliterää. Alessandrolla ei ole aikaa puhua kapteenilleen – tuo varmasti huomasi itsekin että heidän kimppuunsa oltiin hyökätty, ja että puolustautuminen olisi nyt itse kullekin tärkeintä. Hämyisessä kapakassa ei näkyvyys edes ollut mikään parhain mahdollinen, ja miekan heiluttamiseen oli kovin vähän tilaa, kun piti varoa kumppaneita, kattoparruja ja muita satunnaisia, tielle osuvia esineitä.
Itsepuolustuksesta puheenollen… Alessandron kasvot muuttuivat vähän kerrassaan hikisemmiksi, ja pian vitivalkeiksi muuttuneilta kasvoilta suorastaan virtasi hikeä. Näkökyky oli hämärtynyt, ja yleensä taitava Ilmeniittien soturin askellus oli epävarmaa, horjuvaa. Mistä oli kysymys? Hänhän… Hän oli hyvä soturi! Ei tämän olisi pitänyt olla mahdollista… Mikä oli vialla? Oliko viinissä ollut jotakin vikaa? Saturnyksillä oli erilainen sietokyky kuin ihmisillä, mutta olihan hän oppinut tuntemaan omat rajansa, sietokykynsä… Miekka torjuu vaivalloisesti hyökkääjän oman terän, mutta äkillinen isku horjauttaa Alessandroa, ja tuo valahtaa lattialle, kykenemättä enää nousemaan. Epätoivoinen, sumea katse yritetään tarkentaa yllä huojuvaan epäselvään hahmoon, terän laskeutuessa kohti nuorukaisen päätä. ”Myrkkyä…” Alessandron hikisiltä huulilta karkaa pienoinen vaikerrus, ja tuon silmissä pimenee. Saturnyksen käsi miekankahvalta kirpoaa, ja miekka kolahtaa maahan. Nyt tuo olisi suojaton ja hyvä, erittäin hyvä kohde hyökkääjille, jotka olivat saaneet mitä halusivatkin. Mutta aina taistelujen säännöt eivät olleet reilut.
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on May 24, 2015 14:44:37 GMT
Hetki tapahtui kovin nopeasti ja täysin yllättäen. Heidän takaaltaan hyökkäsi kolmenkopla, pyrkien nyrkein ja kättä pidemmillä rikkonaisilla puukalikoilla mahdollisesti vahingoittamaan ilmeniittejä. Siinä missä Alessandro vastasi hyökkäykseen miekalla, oli nyrkkien heiluttaminen ja fyysinen tappelu ennemminkin Michaelin heiniä; yhden kolmikosta pyrkiessä hyökkäämään Michaelin takaa, reagoi kapteeni nopeasti iskien kyynerpäällä vihollista kasvoihin. Vastapuoli ylvahti ja vetäytyi nopeasti hetkeksi taaemmaksn hautoen kasvoja käsiinsä. Hetki antoi Michaelille mahdollisuuden nousta seisomaan. Toinen elossa olevista hyökkääjistä oli huomannut kyynerpää iskun ja pyrki käymään Michaelin kimppuun myös, kolmannen maatessa kuppilan puisella lattialla Alessandron miekan ansiosta. Michael vilkaisee nopeasti toveriinsa, mutta nappaa nopeasti istumastaan tuolista kiinni, lyöden kakkoshyökkääjää sillä suoraan päähän. Puinen tuoli halkesi ja kakkoshyökkääjä oli maassa. Yksi oli vielä hoidettavana ja Michael pyrkikin käymään kiinni. Ensimmäinen - hetki sitten vertavuotavaa nenäänsä pidellyt mies - nappasi aseen, yrittäen ampua sillä suoraan Michaelia. Luoti meni ohi täpärästi, nirhaisten merirosvokapteenin käsivartta inhottavasti. Se ei kuitenkaan tahtia estänyt ja toisen kädestä potkaistiin ase nopeasti pois. Se napattiin lattialta ja ykköshyökkääjän taakse pyörähdettiin nopeasti. Hyökkääjän kädet lukittiin ja ase osoitti nyt vihollista ohimoon.
Katse ajatui kuitenkin uudestaan Alessandroon. Jotain oli kuitenkin hullusti. Vaikka ilmeniitit olivatkin täpärästi onnistuneet kukistamaan vihollisen, Alessandro näytti pahoinvoivalta. Oliko toinen kunnossa? Seuraavat sanat riittivät kertomaan kaiken oleellisen. Myrkkyä. Hätä iski kapteeniin toisen puolesta ja tämä ampuikin viimeisen elossa olevan hyökkääjän surutta. Viimeinen vastustaja valahti lattialle elottomana. Tämän jälkeen Michael kimposi Alessandron luokse, katseen arvioidessa nopeasti ja pintapuolisesti toisen kunnon. Toinen ei ollut ainakaan saanut mitään vuotavia haavoja. "Oletko kunnossa, poika?", se oli ehkä hieman typerä kysymys, sillä sokeakin näki sen ettei toinen todellakaan sitä ollut. Kapteeni kuristi mietteliäänä kuitenkin kulmiaan; miksi häntä ei oltu myrkytetty myöskin? Sehän olisi ollut helppo tapa päästää päiviltä kaksi avaruuden omaa merirosvoa. "Näyttää siltä, että matkamme jatkuu. Pidä kiinni", Michael tuumi ja nosti toisen seisoalteen, vetäen vampyyripojan toisen käden olkapäidensä ylitse tukea tuomaan. Tämän jälkeen mies lähti vetämään toista baarista pois, saaden paikalla olijoiden paheksuvat ja tuomitsevat katseet osakseen. Niihin oltiin kuitenkin totuttu. "Merirosvoja! Hirteen!", eräs rohkeimmista baarissa olijoista huusi, ilmeniittien juuri poistuessa ulkoilmaan.
|
|
Javert
(Senior Member)
Posts: 352
|
Post by Javert on May 26, 2015 17:19:58 GMT
-Alessandro-
Kapteeni oli huolehtinut nuorukaisenkin osuuden hyökkääjistä, ja nuo kaatuivat maahan lyötyinä, Michaelin kumartuessa Alessandron puoleen huolestunut ilme kasvoillaan, hätä selvästi käsissä. Heidän täytyisi päästä paikasta pois mahdollisimman nopeasti, sillä jo nyt oli katselevassa väkijoukossa aistittavissa levottomuutta. Ja kuin pahan nimeäminen olisi manannut sen esiin, väkijoukko ryntäsi eteenpäin huudellen solvauksia kaksikolle. Miten he aina saivatkaan pelkkiä kirouksia päällensä, minne ikinä menivätkään? Todellisen luontonsa paljastajille oli luvassa vain tuskaa ja kärsimystä, niin monessa eri muodossa.
Äkillinen pyörrytyksen tunne saa Alessandron avaamaan silmänsä, ja tuo huomaa kapteenin nostaneen hänet pystyyn, heidän lähtiessä puolijuoksua ulos kapakasta. Saturnyksen huulilla kareilee heikko hymy, ja tuo huokaa, yrittäen pysytellä kompuroivin jaloin kapteeninsa vierellä, haluamatta jäädä jälkeen. Vaikka eihän toinen olisi häntä jättänyt, vai olisiko? Ei sitä koskaan voinut tietää. Pyörrytys tulee uudestaan, ja pojan pää retkahtaessa sivulle tuon kykenemättä hallitsemaan liikkeitään myrkytyksen alaisena. Liike tuo tuon kasvot lähelle kapteenin kaulaa… Ja sykkiviä verisuonia. Äkisti Alessandron silmät revähtävät auki, niiden katseen tarkentuessa ihon alla sykkiviin suoniin, ja huulet alkavat vetäytyä kauemmas hampaiden tieltä, kun tuo valmistautui puremaan. Normaalitilanteessa Ilmeniittien parantaja ja perämies ei olisi voinut kuvitellakaan käyvänsä kiinni kapteeniinsa, parhaaseen ystäväänsä. Mutta ei oikein voinut sanoa, että tämä olisi ollut normaalitilanne…
Kuin kaukaa toiselta puolelta Alessandro kuulee heitä seuraavan väkijoukon huudot, mutta nuo pysyttelevät silti kunnioittavan kaukana kaksikosta, olivathan he vaarallisia ilmarosvoja. Ja siitä pienestä yksityisyydestä oli Alessandro tällä hetkellä varsin kiitollinen… Vaikka luultavasti tuo ei olisi välittänyt vaikka oltaisiin oltu keskellä taistelua, niin kuin lähes oltiinkin. ”Ka-apt… aah…” Alessandro mumisee, yrittäen varoittaa tuota ennekuin eläimellinen puoli saturnyksessa pääsisi valloilleen. Tuon suussa hampaat olivat kasvaneet täyteen pituuteensa, neulanterävät kärjet auringonvalossa kimallellen. Kaikessa kammottavuudessaan nuorimies oli varsin komea näky, ja olikin saanut useat nuoret naiset lankeamaan pauloihinsa, josta tulikin sitten heidän viimeinen näkynsä tässä maailmassa. Kaiken kaikkiaan, tuo oli kuitenkin avaruuden omia kasvatteja, ja toinen pelkkä ihminen.
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on May 27, 2015 6:43:58 GMT
Vaan kuinka naiivi ja sokean rajallinen ihmismieli osasikaan olla, kun kyse oli ystävän hädästä - vaikkakin saturnyksen. Kapteeni Michael ei siis itse huomannut mitään toisen reaktion muutoksesta ja hampaiden kasvamisesta kantaessaan laivansa perämiestä turvallisempaa paikkaan. Adrenaliini vilisi villisti kehossa, aivojen keskittyessä vain yhteen tehtävään; Pakoon. Toinen oli pelastettava. Nyt. Heti. Mitä kummaa myrkkyä Alessandroon oltiin ujutettu? Michael itse ei tuntenut myrkkyjä ja kemikaaleja lainkaan; hänhän oli vain avaruuden taivaan vähäinen merirosvo, eikä edes menneisyyden astronautin koulutus antanut tässä tilanteessa mitään tukea. Hän tunsi avaruusalukset, aseet ja raketit kuin omat taskunsa, mutta ei eri kemikaaliyhdistelmien vaikutuksesta kehoihin - varsinkaan maan ulkopuolisten sellaisten. Jotain oli kuitenkin keksittävä ja pian, sillä pojan kunto tuntui menevän jatkuvasti huonompaan ja huonompaan tilaan. Alessandro melkeinpä vaikutti olevan jossakin transsissa, jonka Michael itse tulkitsi vain tajuttomuuden rajaksi. Kuinka kauan saturnykset yleensä kestivät myrkkyjä? Hänhän ei piru vie aikonut menettää yhtä parhaimmista miehistään! Ei tällä tavalla ja näin kunniattomasti. Ei nyt. Ajatukset saivat kapteenin vain entistä määrätietoisemmaksi. Ilmeniittejähän ei näin vähällä kaadettu. Ja niin matka jatkui.
Käveltyään ripeästi jonkin aikaa katua eteenpäin, kapteeni tuntui löytävän jonkinlaisen suojaisemman kohdan. Ladon nurkan, hieman kauempana kylän ytimestä. Alessandro laskettiin heinikkoon, puoli-istuvaan asentoon lepäämään ladon seinää vasten. Kapteeni kyykistyi vielä ystävänsä eteen, vilkaisen ensiksi vielä nopeasti ympärilleen, kuin yrittäen löytää ympäristöstä jotain tilannetta helpottavaa asiaa. Mitään ei kuitenkaan keksitty ja asia sai kapteenin hieman turhautumaan. Katse siirtyi kuitenkin takaisin Alessandroon. "Mitä tarvitset? Vettä? Rommia? ...verta?", tämä kyseli äänensävy ripeänä hädästä. Vaikka partasuu olikin ollut jo jonkin aikaa avaruudessa, ei hän silti koskaan ollut perehtynyt saturnyksiin. Ei sellaiseen ollut koskaan ollut tarvetta, sillä parantaja itse oli pitänyt huolen Ilmeniiteistä. Nyt Alessandro oli kuitenkin itse loukkaantunut ja roolit vaihtuneet toisin päin. Michaelin tulisi itse saada poika kuntoon ennen kuin olisi myöhäistä mikäli mielisi pitää perämiehensä. "Muista, että mikäli sinä kuolet, niin kapteeninasi minä tulen olemaan hyvin, hyvin vihainen, Alessandro!", hieman huumoria tilanteen keveyttämiseksi, "Et saa luovuttaa nyt. Onko selvä?"
Vaan jälleen pieni joukko kummajaisia olivat lähteneet varjostamaan Ilmeniittejä. Ollen tosin vielä toistaiseksi kauempana, sopivan välimatkan päässä. Kaukana katseen alta. Suojassa. Odottaen ja vaanien sopivaa hetkeä.
|
|
Javert
(Senior Member)
Posts: 352
|
Post by Javert on May 27, 2015 8:46:28 GMT
-Alessandro-
Matka oli pitkä ja kuoppainen, tai siltä se ainakin Alessandrosta tuntui. Aika menetti merkityksensä, kun tuo keskittyi vain pysymään tajuissaan ja jotenkuten mukana kapteenin vauhdissa, vaikka olikin käynyt jo selväksi että kapteeni se häntä kantoi, eikä heikko saturnys pystynyt juuri liikahtamaankaan. Tämä kaikki kävi yli ymmärryksen, mutta Alessandro saattoi vain sumeasti ajatella, että ehkä myrkkyä ei ollutkaan tarkoitettu hänelle… Ehkä se oli tarkoitettu hänen kapteenilleen, Ilmeniittien rakkaalle johtajalle. Sillä mitä syitä olisi ollut Alessandro myrkyttää? Hänet pystyisi kyllä korvaamaan, ei ollut mitään syitä vaatia lunnaita hänestä… Ajatukset kieppuivat sekavina saturnyksen päässä, kun tuo äkisti tuntee matkan loppuneen, ja jotain karheaa, kutittavaa kämmeniensä alla. Ruohoa? He olivat ilmeisesti päässeet jotenkuten pakoon, ja löytäneet vielä paremman paikankin.
Michael kysyy Alessandrolta jotain, ja saturnyksen silmät avautuvat, maailman kieppuessa ympäri ja ympäri. Hänen olonsa oli aivan kamala, mutta myrkky ei vaikuttanut tehneen ainakaan vielä mitään lopullista, hyvä niin. Mutta ei hetki ollut vielä laisinkaan ohi, kaikkea muuta. Kapteenin lausuessa taikasanat Alessandro havahtuu jotenkuten, erottaakseen huolen toisen kasvoilla. Ja sitähän ei olisi pitänyt näkyä, eihän…? Ei kapteenin tullut olla huolissaan hänestä, hänellähän oli kaikki hyvin. He istuivat yhdessä kajuutassa, juttelemassa edellispäivän loisteliaasta ryöstöretkestä. Molemmat joivat hienoista lasipikareista juomaa, molemmilla tummanpunaista. Mutta Alessandron lasissa oleva neste oli paksumpaa kuin viini yleensä, se oli…
”Verta…” nuorukainen haukkoo ilmaa heräten hetkeksi haavemaailmastaan, ja yrittää käpertyä keräksi maahan, sulkien silmänsä. Ei, kapteeni ei saattanut. Vavistukset koettelevat Alessandron ruumista, tuon kehon reagoidessa veren tarpeeseen, välttämättömään nesteeseen joka niin piti heidät elossa, mutta myös paransi haavat. Mutta Alessandro ei ollut koskaan juonut kapteenistaan… Eikä edes tuon nähden. Hän oli aina hankkinut uhrinsa sivukujilta, pimeydestä jossa kukaan ei jäisi noita kaipaamaan. Hänen uhreilleen oli ollut suoranainen helpotus päästä pois tilanteessa jossa olivat olleet… Miten Alessandro pystyisi tekemään mitään sellaista kapteenilleen? Sillä parantaja tiesi mitä ystävä tekisi, mitä tuon olisi pakko tehdä mikäli haluaisi pitää toisen vierellään. Heidän laivassaan oli varasto, mutta laiva oli liian kaukana, tuon täytyisi… Sumeat ajatukset keskeytyvät jälleen lipuen jonnekin unelmien tuolle puolen, kummallisuuksien haavemaailmaan.
Tällä hetkellä oli Alessandro niin muuttunut kuin vain ihmishahmossaan kykeni – tuon hampaat olivat venyneet pitkiksi, ja silmät laajenneet, verisuonien tykyttäessä normaalia lähempänä ihon pintaa. Se oli reaktio, joka tapahtui kaikille. Kun tapahtui jotain odottamatonta, jotain joka vaati enemmän voimia ylläpitää kuin mitä resursseja oli, otettiin resurssit muualta pois ja siirrettiin sinne, jossa niitä tarvittiin. Tällä kertaa pitämään saturnys elossa ja edes jotenkuten järjissään. Sillä niin uskollinen oli nuorukainen kapteenilleen, että kuolisi mieluummin itse kuin satuttaisi kapteeniaan juomalla tuon verta. Tuo ei voisi ikinä, ei ikinä… Ja Alessandron olisi pystyttävä pitämään itsensä tässä päätöksessä, maksoi mitä maksoi.
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on May 27, 2015 9:18:21 GMT
Alessandro ilmoitti haluamansa. Verta. Aivan kuten Michael oli arvellutkin. Nyt piraattimies tiesi tarkkaan mitä tehdä. Tämä nousi muittamutkitta seisomaan, suunnistaen määrätietoiset askeleensa kohti lähintä tavernaa. Ladosta oli aikaisemmin kuulunut kotieläinten ääniä, ja Michael osasi yhdistää ladon tavernaan. Lato oli taatusti tarvernan omistuksessa.
Kapteeni siis astui sisään, kaivaen oman aseensa esille. Tarverna oli tällä hetkellä tyhjillään, lukuunottamatta muutamaa nurkassa istujaa, ja Michael pääsikin siksi suorinta teitä tiskille. "Työt seis. Omistatko tuon ladon?", ase oltiin kohotettu baarin pitäjän päähän, sormet valmiin liipasimen päällä. "Mitä?", Tavernan pitäjä - kauttaaltaan vihreä muukalainen - kysyi, kasvot muuttuen kauhusta vaaleammiksi. Nurkassa istujat olivat jähmettyneet pelosta seuraamaan tilannetta. "OMISTATKO TUON HELVETIN LADON TUOLLA TAKANA?", Michael karjaisi. Hänellä oli kiire eikä mies ollut koskaan pitänyt kysymyksistä. Varsinkaan tällaisissa tilanteissa. Syke tuntui kohoneen miehellä vain silkasta ärsyynteisyydestä. Nyt oli tosi kyseessä. "Ky-kyllä. Ota mitä haluat, kunhan et ammu minua", vihreä muukalainen voihkaisi ja nosti kädet kauhusta ilmaan. Ilme oli anova ja tämä sai Ilmeniitille tyytyväinen virneen aikaiseksi. Hän nappasi tiskiltä pienen, hopeisen astian ja poistui tavernasta pakittaen, ase edelleen esillä. Sehän oli ollut tavattoman helppoa ja nopeaa, mutta nopeus oli tällä hetkellä tilanteeseen nähden puhdas etu.
Ulos päästyään Michael marssi suoraan latoon sisälle. Ladossa oli kaksi omituisen näköistä otusta. Saman kokoisia kuin lampaat, mutta muistuttivat etäisesti majavia. Michaelilla ei ollut aavistustakaan, mitä olennot oikeasti olivat, mutta tällä hetkellä ne saivat luvan keltava. Michael lähestyi majavalampaita, kaivaen terävän veitsensä esille. Viiltävä eläimen kiljaisu täytti ladon, mutta hetki oli nopeasti ohitse, syvän hiljaisuuden painuessa rakennuksen ylle. Michael palasi lopulta tyytyväisenä takaisin Alessandron luokse, ojaentaen vaasin toiselle. "Pahoittelut kestosta, mutta siinä sitä olisi. Tuskin se mitään hyvää on, mutta hoitaa varmasti hommansa", kapteeni tuumi ääneen.
|
|
Javert
(Senior Member)
Posts: 352
|
Post by Javert on May 27, 2015 12:09:47 GMT
-Alessandro-
Aika menetti jälleen merkityksensä, mutta vampyyripoika tuntee kuinka toinen nousee hänen viereltään, ja lähtee. Hetkeksi epätoivo saa nuorenmiehen valtaansa – aikoiko kapteeni sittenkin jättää hänet siihen, lähtien pois edes hyvästejä lausumatta? Vaikka oli lämmin, Alessandrolla oli kylmä, ja tuo herää horroksestaan sen verran että vetää takkinsa paremmin ylleen, yrittäen kohmeisin sormin saada nappeja kiinni. Se ei onnistu, ja Alessandro luovuttaa. Mitäpä sitä vaatteista huolehtimaan, hänen pitäisi huolehtia verensaannistaan ennen kuin olisi liian myöhäistä. Ellei ollut jo…
Alessandron silmät ovat painumassa kiinni, kun tuo huomasi varjoista nopeaa liikettä kohti, ja jokin polvistuu hänen viereensä, huolestuneesti kuiskien ja tarjoten kaunista vatia kohti. Nuorellamiehellä ei ole aikaa jäädä kyselemään tuntemattoman pelastajan nimeä, vaan tuo tarttuu vatiin vaativin ottein, vetää sen huulilleen ja ryystää kuin eläin tuota elämän eliksiiriä sisäänsä, tahrien leukansa punaiseen hurmeeseen. Mutta elämä palautui.
Hitaasti alkavat Alessandrossa ilmaantuneet muutokset häipyä näkyvistä, kadoten turvaan pinnan alle kuin kangastus, jättäen jälkeensä valheellisen herkkyyden. Verensaanti ei ollut läheskään riittävä, mutta kelpasi hetken, ainakin siihen asti kunnes he pääsisivät takaisin laivalle jossa Alessandro voisi avata yhden hätävaroistaan. Lisää etsien poika silmäilee vatia kädessään, jonka kaunis pinta on tahriutunut sen sisältämään nesteeseen, ja etsii lisää. Sitä olisi… Aivan vierellä. Herkullista tuoretta verta, Alessandro hymyilee ja paljastaa hampaansa niiden alkaessa jälleen kasvaa pituutta saturnyksen valmistautuessa riistämään tuon tuntemattoman pelastajan hengen. Tuoretta verta… Ilmeniittien perämies räpäyttää silmiään ja tajuaa yhtäkkiä missä on, tunnistaen edessään huolestuneena polvillaan istuvan miehen, hänen kapteeninsa! Oliko Alessandro ollut aikeissa juoda toisen verta? Vaikka tuo oli juuri auttanut häntä? Miten hän saattoi!
Syvään hengittäen Alessandro painaa kätensä suulleen, ja pyyhkäisee verijäljet hihaansa, johon ne kuivuvat pian. ”Kiitos kapteeni.” Alessandro sanoo hiljaa, painaen katseensa alas. Tuon täytyi pitää häntä hirviönä… Ja sehän hän olikin. Häveten itseään, mutta yhä kiitollisena avusta nuorimies kohottautuu hieman parempaan asentoon, antaen katseensa kiertää paikassa jossa he olivat. Eihän tämä ollut heidän laivansa… Jokin täysin tuntematon paikka, vaikkakin varsin kaunis. Alessandro nykäisee hieman heinää irti viereltään, ja kohottaa sen nenänsä eteen haistellen, yrittäen selvittää mitä oli tapahtunut. Missä he olivat? Alessandro ei muistanut mitään muuta kuin eilispäivän, he olivat onnistuneet ryöstöretkessä. Ja sitten jotain hämärää, kuin kapteeni olisi luvannut heille vapaaillan. Mutta mikä sellainen vapaapäivä oli, että juhlittiin itseltään taju kankaalle? Ja kuinka kapteeni ei torunut häntä laisinkaan, vaan istui rauhallisena, mutta silti jotenkin omituisen huolestuneena, hänen vierellään?
Alessandro ravistaa päätään turhautuneena, mustat kiharat silmillä roikkuen. Tästä voisi varmasti saada selvyyden myöhemminkin, nyt oli pääasia päästä ylös ja pois täältä. Sillä jotenkin kummasti Alessandrosta tuntui etteivät he olleet turvassa täällä. Olivat ehkä hetki sitten olleet, mutta mitä kauemmin aikaa kului, sitä suojattomammaksi he kävivät. Ja se nyt oli maailman typerin ajatus, sillä suonissa virtaava uusi hyvä veri vahvisti saturnyslaista hetki hetkeltä.
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on May 28, 2015 7:47:14 GMT
Tilanne oli siinä mielessä varsin erilainen että Michael ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt Alessandron juovan verta. Hän oli kuullut ja tiennyt siitä, mutta ei koskaan aikaisemmin itse nähnyt sitä. Se ei varsinaisesti häirinnyt kapteenia mutta jokin ihmismielen vaisto sai miehen silti kääntämään katseensa toisesta pois. Kenties tarjotakseen perämiehelleen oman yksityisyytensä veren nauttimiseen? Joka tapauksessa mies istahti paremmin maahan ja käänsi kasvonsa niin, että poski oli saturnykseen päin, kapteenin silmäillessä samalla ympäristöään. Toinen tarvitsi oman aikansa palautumiseen ja se hänelle suotiinkin - Michael itse kykeni silti käyttämään oman aikansa hyödyllisesti, tarkastellen kylää katseellaan mahdollisten konfliktien ennakoimiseksi. Jokin ryhmittymä sai Michaelin katseen hetkeksi takertumaan itseensä. Ryhmittymä alkoi liikehtimään levottomasti ja nuo jatkoivat matkaansa. Ilmeniitti kurtisti aluksi epäileväisesti kulmiaan mutta lopulta päätti luopua ajatuksistaan. Mitä tahansa roskakansaa ne olivatkin olleet, olivat ne nyt häipyneet.
Michael oli juuri parahikseen kääntämässä katsettaan takaisin Alessadroon, vilkaisten oliko tuo jo hoitanut hommansa, kun yllättävä näky sai kapteeenin pakittamaan rajusti taakse päin. Oliko toinen puraisemassa häntäkin! "Mitä helvettiä sinä poika teet!", Ilmeniittien kapteeni räjähti perämiehelleen, käden vetäytyessä automaattisesti aseelleen. Katse oltiin nyt naulittu kiukkuisena toiseen, adrenaliinin voimalla sydämen pampatessa vielä hetken kehossa säikähdyksen voimasta. Tilanne oli kuitenkin nopeasti ohi.
Syke tasaantui toisen kiitoksen myötä ja mieli laantui. Michael istahti takaisin aloilleen, katseen vaeltaessa vielä hetken kylässä. "Ole hyvä", Michael lopulta murahti, "Mutta anna tuon äskeisen olla viimeinen kerta - mitä sitten aioitkin. Olen nähnyt pahempaakin, mutta muista että minä olen kapteenisi, en iltapalasi", toiselle vielä muistutettiin sormella toista osoittaen toruvasti. Sättimisten jälkeen miehen parrakkaalle suulle ilmestyi kuitenkin vielä hymy. Tämä taputti ystäväänsä toverillisesti olkapäälle, nousten itse ylös. "Tulehan, jatketaan matkaa ennen kuin jäämme taas kiinni", piraatti kehoitti. Ehkäpä heidän olisi parempi palata vain takaisin alukselle.
Kiinni jäämisesti puheenollen.... Samainen ryhmittymä oli palannut takaisin. Michaelin noustessa ylös, kapteeni saikin yllättäen tuntea kylmän aseen piipun niskassaan. Se oli yllättävää ja varsin raivostuttavaa. "Eipähän kiirehditä", kolmikon ilmiselvä johtaja, huppupäinen ja sini-ihoinen mies sanoi matalalla äänellä. Kaksi muuta, samanmoista olentoa, seisoivat johtajansa takana. Jokaisen kasvoilla oli ilkeä, varsin tyytyväinen virne, näiden silmäillessä Ilmeniittejä. "Te,vangittaa saturnuys", johtaja kehoitti seuraajiaan, nyökäten Alessandron suuntaan. Kaksikko alkoi lähestyä vampyyria, aseilla toista osoittaen. Michaelkin mieli alkoi jälleen ärsyyntymään. Hänen olisi tehnyt mieli kääntyä ja motata sinistä miestä suoraan vasurilla alaleukaan, mutta se olisi ollut vain silkka itsemurha; hänhän seisoi ase niskaan ladattuna. "Te ilmeniitit lähdette nyt meidän matkaan. Ja tällä kertaa ilman temppuja", johtaja puheli kapteenille ja tökkäisi tuota aseella selkään lähdön merkiksi.
|
|
Javert
(Senior Member)
Posts: 352
|
Post by Javert on Jul 21, 2015 20:54:25 GMT
-Alessandro- Kapteeni oli aivan oikeutetusti vihainen, ja Alessandron hartiat kääntyivät sisäänpäin kuin läimäytetty ja märäksi uitettu koira. Pahinta moitteissa oli kapteenin ilmiselvä pahastuneisuus, tuo oli luottanut häneen ja pelastanut hänen henkensä, ja näin oli Alessandro kiittänyt siitä. Eikä onni siitä, ettei mitään pahempaa ollut ehtinyt sattua, hälventänyt nuorenmiehen masentuneisuutta yhtään minnekään. Heittäisikö kapteeni hänet ulos Ilmeniiteistä? Se olisi aivan oikein. Omissa mietteissään Alessandro pyyhkii yhä suutaan siinä toivossa että veren maku haihtuisi, ja hampaat palautuisivat normaaleiksi. Mutta hän oli edelleen nälkäinen, nälkäisempi kuin koskaan aiemmin. Maljallinen verta oli ollut vain apupakkaus hätään, joka pidensi tuskaa. Kovin pitkään ei saturnys ehtinyt kuitenkaan seistä paikoillaan, ja kun viimein oltiin kääntämässä edelleen hieman sumeahkoa katsetta takaisin kapteeniin, se sinkautettiinkin äkillisen äänen tulosuuntaan. Sama porukka kuin kapakassa? Oli Alessandron ensimmäinen ajatus, mutta sitten hän tajusi ettei voinut olla. Osa, ei kuitenkaan välttämättä kaikki, kapakassa olleista hyökkääjistä oli jo kuollut. He olivat tappaneet ne, tai pikemminkin hänen kapteeninsa oli tappanut hyökkääjät suojellessaan perämiestään, joka oli ollut liian onneton saamaan yhtä ainutta iskua vastustajaansa. Tämä ajatus seuranaan Alessandro katsoo eteensä, jossa varjoista erkaantuu uusia varjoja, ja kävelee heidän eteensä. Etummaisena seisova mies halkeaa kahdeksi, sitten neljäksi ja palautuu yhdeksi. Saturnyksen tekisi mieli hieraista silmiään, mutta tuo tajuaa ettei nyt ollut oikea aika. He olivat ongelmissa. Ja ongelmat todellakin näyttivät seuraavan heitä tänä onnettomana maihinnousupäivänä. Johtajan, tai sellaiseksi Alessandro kuvitteli huppupäisen tyypin, käskystä muutama muu erkaantui joukosta ja lähti lähestymään kaksikkoa aseet edessään ja ilmiselvästi valmiina niitä käyttämään. Heidän pitäisi keksiä jotain ja äkkiä, elleivät halunneet joutua vangituiksi. Mutta pystyisivätkö he? Oliko se ensinnäkään järkevää? Alessandro kääntää hämmentyneen katseensa kapteeniinsa, ja koettaa seisoa horjumatta jaloillaan, käsi miekkaa puristaen. Hän olisi valmis tekemään aivan mitä tahansa kapteeni käskisi, Ilmeniittien uskollisuus johtajaansa kohtaan oli yhtä voimakasta ja vakaata, ellei vakaampaakin kuin hyökkäävillä. ”Kapteeni… Mitä?” Alessandro kysyy, siirtäen katseensa takaisin hyökkääjiin. Jotain pitäisi keksiä ja nopeasti. Tämä kaikki oli hänen syytään. Jos hän ei olisi juonut niin paljoa kapakassa aiemmin, jos hän olisi saanut, olisi uskaltanut suostutella kapteenin menemään muualle, johonkin hieman parempimaineisempaan paikkaan niin ehkä häntä ei olisi huumattu, ja jos kapteeni ei olisi aina tuollainen toisista huolehtiva typerys, jos tuo olisi jättänyt hänet, oli Alessandro varma että kapteeni olisi nyt turvallisesti laivassaan turvassa. Sen sijaan he olivat nyt tässä, Alessandron ja hänen heikkoutensa vuoksi. Tämä häpeä seuraisi saturnystä ikuisesti, eikä hän antaisi ikinä itselleen anteeksi mikäli jotain sattuisi. Vaikka se näytti kyllä hyvin todennäköiseltä… Joku hyökkääjistä tulee ja tökkää aseellaan Alessandroa selkään, voimakkaasti. Nuori saturnys horjahtaa eteenpäin ja on kaatua, mutta hänet kiskaistaan kovakouraisesti ylöspäin. Tukasta. Mustahiuksinen avaruusnuorukainen on liian väsynyt parahtaakseen kivusta, mukautuu vain hyökkääjien otteeseen ja astahtaa vastahakoisesti eteenpäin sameat silmät eteenpäin kohdistuneina. Mitä heille tapahtuisi? Keitä olivat nämä hyökkääjät, ja tärkein kysymys – mitä nämä oikein halusivat? /Aah, en nyt jaksanut tarkistaa tätä, pääasia että jotain vastasin Itsekin nii väsynyt että saattoi tulla moneen kertaan sama asia, yritin kyllä välttää Älä välitä, vastaa vain niin saadaan peliä eteenpäin Ihana! <3
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Jul 22, 2015 11:39:52 GMT
Jälleen kerran Michaelin sietokykyä koeteltiin. Maihinnousun tarkoituksena oli ollut viettää mukavaa ja rentoa iltaa istuen, mutta jostain syystä kohtalotarella oli ollut Ilmeniiteille muuta tekemistä. Jostain syystä nyt kaikki tuntui menevän pieleen vaikka koko ilta olikin alkanut lupaavasti. Mutta sitä se avaruusmerirosvon elämä oli; Koskaan et voinut tietää, mitä seuraava hetki tuo tullessaan. Siihen oli Michaelkin jo tottunut.
Mahdollisuudet arvioitiin nopeasti. Ilmeniitit olivat tällä kertaa tilanteen altavastaajina, sillä kaksin ei olisi viisasta lähteä taistelemaan aseistettuja vihollisia vastaan. Vaikka ajatus ärsytti ja kolautti kapteenin ylpeyttä, ei Michael voinut muuta kuin vain nostaa kädet ilmaan. Katse pysyi silti uhmakkaana vihollisissa, silmien muuttuen astetta tummemmaksi ja kulmien painuessa syvään kurttuun. Kunpa muu miehistö olisi täällä. Kokonaisen miehistön voimin he olisivat höyhentäneet nuo sankarit alta aikayksikön. Ilmeniittien tai Michaelin silmille ei hypitty! "Eiköhän sitten lähdetä, tassua toisen eteen!", johtaja jatkoi puhumista, tökäten aseella uudestaan Michaelin selkään. "Ja te kaksi - pitäkää saturnysta silmällä. Näitte äsken mihin vampyyrit pystyvät", sinihipiäinen johtaja vilkaisi seuraajiinsa, viitaten sanoillaan Alessandron veren juomiseen.
Michael jännitti suupieliään, eikä vastannut mitään, vaikka mieli olisikin tehnyt. Mies oli aivan liian raivoissaan ja pelkäsi puhumisen saavan hänet vain tekemään jotain harkitsematonta. Näin ollen partasuinen kapteeni tyytyi vain kohtaloonsa. Askeleet lähdettiin suuntaamaan vihollisten osoittamaan suuntaan. Nyt oli parempi vain seurata tilanteen kehittymistä. Väijyä oikeaa hetkeä. Katse käväisi nopeasti Alessandrossa, miehen sanattomasta viestien ilmeellään, että nyt tuli vain odottaa sopivaa hetkeä. He tulisivat kyllä kostamaan ja pitämään puolensa Ilmeniittien nimeen aikanaan. Niin he pitivät aina.
Michael ei ollut varma kuinka pitkään he olivat jo matkanneet. Jonkin ajan kuluttua porukka saapui kylän laitamille, lähelle synkeää ja tiheää metsikköä. Metsikön reunamilla oli kaksi vajaa; Toinen selvästikin jonkinsortin asumus, toinen todennäköinen varasto. Sini-ihoiset veijarit johdattivat Ilmeniitit varastorakennuksen suuntaan. Johtaja kääntyi miehistöön päin, kasvoillaan koreillen varsin itsetyytyväinen virne. Se ärsytti Michaelia ja sai kapteenin puristamaan nyrkkiään huomaamattomasti. Tuon naaman hän tulisi kyllä muovaamaan uuteen uskoon kunhan sopiva aika koittaisi. "Te jäätte tänne hmmm... säilöön", johtaja puhui,"Ja turhaan suunnittelette pakoa. Alue on tarkoin vartioitu, eikä täältä ole yksikään olento päässyt hengissä karkuun." "Mutta te ette olekaan ennen tavannet Ilmeniittejä", Michael virnisti, katse luotuna suoraan johtajaan provosoivasti. Johtaja oli hetken vaiti, mutta lopulta hymähti halveksivasti. Tämä poistui paikalta, huikaten seuraajilleen: "Viekää heidät kellariin lemmikkien luokse."
Michael ja Alessandro kuljetettiin rakennukseen. Varastorakennuksessa ei ollut ovea, vaan sisäänkäynnin virkaa toimitti teleporttaamiseen erikoistunut kaari. Kaaresta astuminen johdatti miehet hämärään, kosteaan huoneeseen, joka oli selvästi maan alla. Huone oli täysin tyhjä ja sen ainoa valonlähde oli kaksi pientä, seinästä roikkuvaa lyhtyä. Miehet tyrkättiin väkivaltaisesti sen perälle. "Te jäätte tänne niin pitkäksi aikaa, kun pysytte hengissä. Se ei todennäköisesti tule kestämään pitkään", toinen sinihipiäisistä sanoi ja molemmat vihollisista räjähtivät nauramaan. Nauru kaikui hetken huoneessa. Michael loi miehiin häijyn katseen ennen kuin nämä poistuivat paikalta. Huoneeseen laskeutui painostava pimeys, jonka seurauksena Michael joutuikin terästämään aistejaan. Vaatisi aikaa ennen kuin silmät tottuisivat hämärään.
|
|