Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Apr 11, 2015 19:35:22 GMT
Mukana: Omikron ja Safa Peli aloitettu: 11.4.2015
Juoni: Omikron on vasta hiljattain erotettu yhteisöstään ja uuden maailman kohtaaminen on saanut dalekin käpertymään itseensä horrosmaiseen tilaan. Eloton ja hiljainen planeetta antaa Omikronille rauhan, mutta mitä tapahtuu, kun kaksi vierasta ja itselleen tuntematonta lajia kohtaavatkin sattumalta? Luvassa yhteenottoa ja härnäämistä, mutta kuka ajaakin takaa ja ketä? Jossain kaukana galaxin tuolla puolen, kaukana aurinkojen säteilyn alta, turvassa, omassa hiljaisessa seurassana oli olento. Kuin itseensä käpertyneenä ja tunteitaan padoten sisemmälle Omikron oli jo pitkään vain seissyt suojakotelossaan, kaukana kotoa - kaukana kaikesta. Dalek oltiin vasta hiljattain erotettu yhteisöstään ja uusi maailma oli saanut olennon sekaisin. Uusi maailma ei ollutkaan niin helppo paikka sopeutumiseen, kun joutui olla yksin ja tästä soturi koki vahvaa halveksuntaa itseään kohtaan. Niin, hän oli ollut heikko. Tuo oli kohdannut jotain, mitä ei koskaan enää milloinkaan halunnut kokea; tunteita. Niin kipeitä ja lamaannuttavia. Heikkouksia ja epävarmuutta aiheuttavia. Pelkoa - voi kyllä, Dalek oli kokenut puhdasta pelkoa ensimmäisinä päivinään yksin. Noihin aikoihin hän oli aluksi ollut hämmillään, mutta lopulta keksinyt itselleen vain yhden pakotien; itseensä käpertymisen ja hetken pois nukkumisen koko maailman kaikkeudesta. Unohtamisen ja horrokseen valumisen. Se oli ikään kuin akkujen lataamista, tai stoppi elämän kululle ja epätoivoinen itsensä nollaaminen, jotta aikaisempaan pääsisi takaisin. Omikron ei kuitenkaan voinut olla varma, toimiko se. Se oli ollut riskipeliä. Toisaalta, mikäli ei toiminut, vaan samat tunteet jouduttaisiin kohtaamaan jälleen silmästä silmään, olisi dalekilla enää vain yksi kunniakas vaihtoehto... Se viimeisin. Tällä hetkellä dalek oli ollut jo pitkään paikoillaan. Suojakuori oli planeetan hiekkaisen pölyn peitossa ja koko olento näytti elottomalta. Kuin menneisyyden muistolta, joltain kauan sitten pois lähteneeltä. Sisällä tapahtui kuitenkin edelleen. Hyvin vähän horrosmaisesta tilasta johtuen, mutta tapahtui silti. Lievää ja hataraa aivotyöskentelyä. Kuin halua edelleen olla elossa. Tiedostamatta, kuin luonnossaan Omikron mietti edelleen. Tällä hetkellä olo tuntui vihaiselta ja tuo viha sai olon tuntumaan myös hyvältä. Turvalliselta. Kuinka ironista. Mutta sellaisia dalekit vain olivat. Planeetan ympäristö itsessään oli hyvin karua ja lähes elotonta aivan kuin dalek itsekin. Koko paikkaa ympäröivät suuret vuoret ja hiekka dyynit. Taivas oli tumma. Planeetta oltiin jo kauan sitten hylätty ja unohdettu ja tuo mahdollistikin siksi varsin hyvin myös Omikronin rauhan. Rauhan, jota hän tarvitsi. Mitään ei tiedostettu missään eikä nähty missään. Ympärillä oli vain puhdas rauha ja hiljaisuus jota hän nimenomaa tarvitsi. Hän tarvitsisi vielä paljon aikaa ennen kuin palaisi takaisin tiedostettuun todellisuuteen. Vielä Omikron ei ollut siihen valmis, hänen täytyi levätä. Mutta kuinka pitkään?
|
|
Javert
(Senior Member)
Posts: 352
|
Post by Javert on May 19, 2015 12:06:19 GMT
-Safa-
Nuori, elämänsä parhaassa kukoistuksessa oleva siluurialaisnainen käveli reippain, määrätietoisin askelin pitkin harmaata hiekkaa, vilkuillen silloin tällöin ympärilleen. Hän kaipasi hetken rauhaa rasittavilta alaisiltaan jotka jatkuvasti mankuivat ylennyksiä, mutta oli samalla myös utelias. Utelias mistä? Safa oli nimittäin kuullut huhuja, että eräällä planeetalla kyhjötti yksinäinen dalek, itseensä käpertyneenä. Se oli liian houkuttelevaa ollakseen totta. Nuoren naisen huulet kaartuvat hymyyn, kun kotkansilmät ovat paikantaneet jonkin pölyisen esineen kauempana. Jalat pyrähtävät juoksuun, ja Safa liitää ilman halki helposti kuin pölyhiukkanen, joita sandaalit jättävät jälkeensä.
”Kas vain, kas vain. Sehän olikin totta.” Safa toteaa mietteliäästi päästyään tarpeeksi lähelle esinettä tunnistaakseen sen. Voitonriemuinen hymy levenee, ja siluriaani ojentaa kätensä kuin haluten koskettaa pölyn peittämää, metallinhohtoista pintaa, mutta tulee viime hetkillä toisiin ajatuksiin. Ehkä ei ollutkaan niin kovin hyvä idea lähteä häiritsemään nukkuvaa dalekia. Ties vaikka tuo alkaisi ampumaan säteitään… Ja vaikka olikin erinomainen taistelija, näin läheltä vain sokea osuisi harhaan. Safan silmät suurenevat, tuon saadessa idean. Miksei hän ollut heti sitä ajatellut? Nopeasti toimien nainen irrottaa hiuksiaan ylhäällä pitävän silkkihuivin, kiertää dalekin viereen liikkuen mahdollisimman hitaasti ja hiljaa, ja solmii huivin tiukasti peittämään dalekin vipumaisen ulokkeen, joka toimi niiden silmänä. Hyvä! Nyt tuo universumin kammottava tappaja oli tehty edes osittain vaarattomaksi… Ja Safalla oli etulyöntiasema, niinhän?
Nainen astahtaa taaksepäin, kyykistyy ja potkaisee metallia lujasti jalallaan. Hetken aikaa kovaan kuoreen osuttuaan jalan läpi säteilee kipua, mutta se siirretään nopeasti mielen taka-alalle, tottuneen sotilaan tavoin, ja keskitytään käsissä olevaan tehtävään. ”Hei, herätys senkin vanha rotisko! Ruosteinen romuläjä!” Safa kiljaisee, herättäen varmasti kaikkien huomion koko autiolla planeetalla, mikäli siellä siis olisi sattunut olemaan muita kuin he kaksi. Mutta ei ollut… Joten huuto saavuttaisi siis sen ainoan ja oikean kohteen jolle siluriaani oli sen tarkoittanut. Tästä olisi syttymässä jotain mielenkiintoista, jotain hyvin mielenkiintoista. Kerrankin vaihtelua elämään! Safa tuijottaa dalekia intensiivisesti, ja valmistautuu antamaan toisen potkun, mikäli romussa ei alkaisi kohtapuoliin näkyä elonmerkkejä.
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on May 19, 2015 18:52:20 GMT
Omikronia väsytti. Hän oli taistellut omia tunteitaan pakoon pitkän aikaa ja se pieni, tiedostava osa dalekin mielen perukoilla toisinaan huusi häntä lopettamaan kaiken. Se saattaisi olla helpointa, mutta toisaalta dalekit eivät koskaan olleet pitäneet helpoista ratkaisuista. Hän aikoi palata vielä takaisin omaksi itsekseen, siksi hirvittäväksi Omikroniksi, joka hän oli ollut omassa yhteissäänkin. Niin, yhteisössään. Muisti tuntui kipristävältä ja polttavalta kivulta, mutta dalek itse sätti mielessään itseään. Sinä heikko vätys!, Omikron karjui itselleen. Muista tehtäväsi, dalek Omikron. Ole arvoisesi dalek. Nyt ja aina. Vihaa ja hallitse. Kosta. Tuhoa.
Äkkiä Omikroniin valtasi kumma tunne. Aivan kuin jokin tai joku lähestyisi häntä. Kuvitteliko hän? Planeetta oli ollut tyhjillään jo pitkään, Omikronin ollessa vain omassa ylhäisessä yksinäisyydessään kaukana rauhaisilla hiekkadyynien meressä. Aistit valpastuivat hetkeksi, mutta lopulta omituinen tunne hävisi. Ei täällä ketään ole. Se oli silkka mahdottomuus. Hulluutta. Mielipuolista, sillä yksikään elävä olento ei tiedettävästi asunut planeetalla. Täällä oli vain Omikron.
Omikron oli juuri nukahtamassa takaisin horrosmaiseen tilaansa, hokien hypnoottisesti mielessään vain tarkoitustaan, kun äkkiä dalekin metallinen kuori kolahti ja kovaa. Aistit moninkertaistuivat hetkessä ja eliö suojakotelon sisällä avasi silmänsä. Katse suunnattiin kotelon varresta ulos, mutta se näytti vain tummaa. Oliko planeetta valloitettu? Nyt ulkoa kuului jopa ääniä. Ääni oli tuntematon, eikä Omikron osannut yhdistää sitä mihinkään jonka tiesi entuudestaan, mutta mitä ilmeisemmin äänen kantaja oli nainen. Hän ei ollut yksin. Viha leimahti dalekin sisällä. Hänen tuli tuhota tuo ala-arvoisesti käyttäytyvä tunkeilija ennen kuin tunkeilija tuhoaisi hänet! Nyt oli aika nousta takaisin. Tuhoa. Tuhoa.
Dalek ei muistanutkaan, milloin oli viimeksi liikkunut. Nyt koteloon laitettiin kuitenkin liikettä; tämä heilui ja silmävarsi yritti kohdentaa näyttöönsä äänen tuottaja. Liina kuitenkin esti näkyvyyden ja tämä sai Omikroniin entisestään puhtia. Vaikka viha raivosikin liekin lailla Omikronin sisällä, oli liikkuminen kuitenkin hidasta ja äärimmäisen kangertelevaa. Hän oli ollut pitkään paikoillaan ja palautuminen veisi aikaa. Vielä toistaiseksi hän oli heikoilla. "Kuka - kehtaa - tulla - häiritsemään - dalek - Omikronia?", metallinen ja tökkivä ääni tuotettiin suojakotelosta. Toinen saisi luvan selittää kaiken. Ennen tuskallista kuolemaansa.
|
|
Javert
(Senior Member)
Posts: 352
|
Post by Javert on May 20, 2015 8:30:06 GMT
-Safa-
Hetken silurialaisnainen ei usko dalekin heräävän, niin kuolleelta tuo näytti. Mutta se ei saanut olla mahdollista… Safa pakotti itsensä olemaan ajattelematta moista. Hän oli matkustanut pitkän matkan huhun perässä tänne, eikä kaikki saanut loppua siihen, että tuo pahalainen oli… tuhoutunut! Silloin kaikki vaivan nakö olisi ollut turhaa, ja jos mitä Safa inhosi, niin turhuuksia.
Safa nousee turhaantuneena ylös, ja katsahtaa vaatteitaan. Ne olivat pölyssä, mutta muuten kunnossa. Nopea käsillä huitaisu ja vaatteet olisivat jälleen kuin uuden veroiset. Hetkeksi naisen katse kohdistuu huiviin, jonka tuo oli sitonut dalekin silmän eteen, ja pieni harmistus käy mielessä. Se oli ollut kaunis huivi, ja nyt se oli käytännössä tuhoon tuomittu, mikäli dalek heräisi eloon. Huivi kannattaisi ehkä ottaa pois… Safa on ojentamassa uudelleen kättään kohti dalekia, kun lähes huomaamaton värähdys kulkee metallipinnan yllä ja se ryhtyy puhumaan. Riemastunut hymy kohoaa Safan huulille, ja tuo astahtaa askeleen kauemmas, pannen kädet lanteilleen. Ilmestys oli kuin voiton jumalatar.
”Aah, sitä ollaan viimeinkin hereillä, unikeko.” Safa toteaa virnuillen, ja lähtee astelemaan hitaasti dalekin ympäri, tarkastellen sitä. Selvästikin se oli ollut hyvin kauan unessa, eikä aivan vielä hallinnut täysin järjestelmiään… Onni Safalle. ”Mutta voin toki vastatakin, kysyit oikein nätisti.” Safa hihittää itsekseen, tietäen että nättiys, oikeastaan kaikki positiiviset asiat, olivat dalekeilla kauhistus ja kuolema. ”Nimeni on Safaxablackaxalatz, ja olen entinen siluuriarmeijan sotilas.” Safa vastaa selvää tyytyväisyyttä äänessään, ja jatkaa sitten. ”Sinä taidat olla Omikron, vai kuinka söpöliini? Kutsutaanko teidän lajissanne romuläjiä nimeltä?” Nyt oli kierros tehty, ja Safa pysähtyy aiemmalle paikalleen dalekin eteen, katsellen sitä tyytyväisenä. Huhun kertoja ansaitsi naisen kiitollisuuden, tämä oli mitä huvittavin kohtaaminen, ja hieman jotain erikoista loputtomassa tylsyydessä. Mitäköhän kaikkea hän keksisikään vielä?
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on May 20, 2015 9:46:01 GMT
Tuntematonkin oli pannut merkille Omikronin heräämisen ja tuo jatkoi puhumista. Omikron heilutti silmävarttaan, yrittäen entistä sinnikkäämmin etsiä kohdettaan. Mitäänhän ei tietenkään näkynyt, mutta Omikron terästi silti aistejaan. Askeleet kuuluivat selkeästi ja silmävarsi pyöri askelten mukana, yrittäen hahmottaa mitä ihmettä toinen oikein puuhasi. Tuo oli kiertänyt dalekin ympäri. Kenties tarkastellakseen tätä ykinäistä metallista sutta.
Puhuja paljasti olevansa silurialainen. Vai oikein armeijasta? Siis entinen sotilas, eli nykyisyydessä heikompi. Toinen oli siis oletttavasti yksin liikenteessä. Omikron oli joskus taistellut silurialaisia vastaan. Muistot verisistä sodista saivat dalekille hyvän ja vahvan mielihyvän aikaiseksi ja olento suojakotelon sisällä virnisti pahaenteisesti. Vaikka hän ei nähnytkään, oli tuon paha luonne silti voimissaan. "Minä-olen-tuhonnut-paljon-kaltaisiasi - siluriaskurja"- Omikron jatkoi metallista, töksähtelevää puhettaan. Omikron ei varsinaisesti pitänyt siitä, että silurialainen nimitteli häntä... söpöliiniksi. Hän oli kaikkea muuta kuin söpö. Hän oli tappaja. Tuhon tuoja. Ja pian tuo silurialainenkin saisi tuntea sen nahoissaan! Hän tappaisi toisen hitaasti ja pitkään kiduttaen.
"Ja-tuhoan-sinutkin-mikäli-sinä-et-vaikene", dalek toi ajatuksensa julki. Hän tiesi olevansa toistaiseksi heikoilla, sillä näköyhteys ei pelannut. Tätä Omikron ei kuitenkaan kyennyt käsittämään. Miksi silmävarsi ei toiminut? Vaikka varren suojana olikin vain kevyt, silkkinen huivi, ei Omikron kuitenkaan tuntenut tätä metallisen suojakuoren läpi. Heidän maailmassa ei ollut silkkiä. Mutta mitä enemmän dalek puhui, sen varmemmaksi tuo kävi omasta ylivoimaisuudestaan. Oli parempi pitää itsestään, selustastaan huolen, ja tehdä vastapuolelle selväksi se, että dalekin kanssa ei ollut leikkiin ryhtymistä. Vaikka Omikron olikin vielä toistaiseksi heikossa kunnossa, oli parempi silti antaa toisen olettaa hänen olevan vaarallinen. Heikkouden myöntäminen oli usein askel häviöön ja kuolemaan - ja sitä dalek ei voinut sietää. "Oletko-valmis-kohtaloosi?", Omikron vielä kysyi, silmävarsi väpättäen. Hänen akkunsa olisivat tuota pikaa ladanneet itsensä täyteen ja Omikron pääsisi viimein vauhtiin.
|
|
Javert
(Senior Member)
Posts: 352
|
Post by Javert on May 20, 2015 15:04:42 GMT
-Safa-
Silurialaisnainen huomasi toki dalekin yritykset päästä selville tapahtumista, ja tuon asian huomaaminen innosti Safaa entistä enemmän. Kerrankin oli etulyöntiasemassa… Pikku dalek ei ehkä vielä tuntenut Safan nimeä, mutta nainen aikoi varmistaa, että kun hän lähtisi, nimi olisi syöpynyt visusti olennon mieleen.
”Jaa. No sehän on hyvä vain, katsos kun minä en itsekään erityisemmin välitä siluriaaneista.” Safa toteaa rauhallisesti hymyillen toisen, ilmeisesti uhkausta tavoitteleville, sanoille. Mistäpäs moinen romuläjä olisi voinut tietää, ettei oman lajikumppanin kuolema hetkauttanut naista pätkääkään. Ehkä joskus menneisyydessä… Mutta Safa oli kokenut liikaa liikuttuakseen enää tällaisista sanoista, ne piti vain ottaa elämän tosiasioina. Ja Safahan nautti tappamisesta, oli se sitten oman lajin edustaja tai joku muu vastaantulija.
”Voi kulta pieni, ei kilttiä Safa-tätiä saa tappaa.” Silurialaisnainen leperteli, ojentaen nopeasti kätensä, ja taputtaen toisen runkoa muka hyvitellen, todellisuudessa synkkää riemua tuntien. Tämähän oli hauskempaa kuin hän oli odottanut! ”Vai luuletko muka pystyväsi siihen?” Safa kysyy, silittäen vielä hetken metallia, ennekuin hypähtää nopeasti sivummalle. Uhkarohkeus ja rohkeus olivat asia erikseen, ja tämä alkoi mennä pahasti uhkarohkeuden rajan puolelle. Hän ei olisi enää kauaa ylivoimaisessa asemassaan, sillä kaikesta näki, että mitä enemmän raivoihinsa dalek tuli, sitä nopeammin tuo muuttui entiselleen. Tappavaksi tuhokoneeksi. Safa virnisti odottavasti, kädet tapaillen miekkaa vyötäisillä olevasta koristeellisesta nahkatupesta. Tästä tulisi vielä hauskaa.
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on May 21, 2015 11:02:01 GMT
"Arkistojen-mukaan-te-välitätte-omistanne", dalek huomautti, olennon suojakotelon sisällä etsiessä tietoja silurialaisista hakemistostaan. Oli parempi tuntea vihollisensa läpikotaisin. Viime tapaamisesta silurialaisten kanssa oli aikaa. Tästä siis tulisi jotain hyvin mielenkiintoista. Hän saisi kunnian tuhota tuon vähäpätöisen olennon rauhassa, ylhäisessä yksinäisyydessään. Niin kuin silurialaiset olivat tuhonneet dalekejakin. Nyt oli koston aika.
Seuraavaksi vastapuoli teki jotain yllättävää. Kenties universumin ainoana olentona nainen todella koski dalekiin! Hänen kallisarvoiseen suojaansa, joka oli huomattavasti arvokkaampi ja merkittävämpi kuin silurialaisnainen ikinä! Tuosta toinen tulisi vielä maksamaan kalliin hinnan. Ärsytys kuohahti dalekin sisällä. Hän inhosi odottelua ja vielä enemmän sitä, että toinen käyttäytyi niin halveksivasti universumin pelottavinta petoa kohtaan. Vain enää hetki ja akut olisivat täynnä. Vain pieni hetki.... Ja tuo hetki tuli nopeasti. Samalla hetkellä, kun Safa irroitti kämmenensä Omikronin metalliselta pinnalta, dalek ampui. Ammus meni kuitenkin kirkkaasti ohi, sillä se oltiin lähetty summa mutikassa ilman näkökykyä ja kaikenlisäksi aivan liian hätäisesti. Omikron kykeni kuitenkin kuulemaan toisen olevan edelleen lähistöllä. Mitä todennäköisemmin vahingoittumattomana ja harmillisesti edelleen elävänä. Vielä toistaiseksi, mutta leikki oli vasta päässyt alkuun. "Dalekit-kykenevät-mihin-vain", metallinen olento pauhasi ja kääntyi jälleen äänen suuntaan. Hän kykeni liikkumaan jälleen entiseen tahtiin, ammusvaraston ollessa täydellisessä valmiudessa. Hän kyllä näyttäisi toiselle, kuinka pahan virheen tämä oli tehnyt koskiessaan dalekiin.
Vaikka dalek ei mitään nähnytkään, oli tuolla silti muut aistit käytössään. Saalistaja ei muuta tarvinnutkaan. "EXTERMINATE! EXTERMINATE", metallinen äänikin alkoi olemaan selvempää, voimakkaampaa, Omikronin jälleen ampuessa kohti. Vaan dalek ei kyennyt arvaamaankaan toisenkin olevan valmiina taisteluun.
|
|
Javert
(Senior Member)
Posts: 352
|
Post by Javert on May 21, 2015 11:25:46 GMT
-Safa-
Safan yllättävä kosketus dalekiin näytti saavan tuon hetkeksi ymmälleen, mutta sitten toiminta alkoi. Paljonpuhuva hurina suojakotelon sisällä kertoi, että tuo oli heräämässä täyteen valmiuteensa. Mutta voi, tuolla olennolla ei ollut aavistustakaan kenet oli saanut vastaansa, kuka oli herättänyt tuon vuosien unesta. Hän oli Safa, silurialaisnainen ja kansansa petturi! Hänellä ei ollut mitään menetettävää, sillä kaikki oli jo menetetty – unelmat, perhe ja työ. Ainoa, mitä Safalla enää oli, oli hän itse, ja taitonsa. Ja näiden taitojen avulla aikoi siluriaani selvitä maailmassa, ja näyttää tuolle mädäntyneelle kansalle oman paikkansa! Hän, syntymänimeltään Safaxablackaxalatz, mutta nyt Safaksi kutsuttuna, seisoisi maailman katolla!
”Ooh! Ahaha, nyt siis päästiin tositoimiin!” Safa nauraa, ja vetäisee yhdellä sulavalla liikkeellä miekkansa esiin. Siitä ei olisi juuri hyötyä metallia vastaan, mutta se näytti hyvältä. Ja oli Safalla muitakin, paljon toimivampia leluja näitä ikivihollisia vastaan. Niitä ei ollut kuitenkaan tarve vielä käyttää, sillä nainen aikoi ensin vain härnätä pikku dalekia hieman – niin että tuo raivoaisi itsensä pisteeseen jossa dalekin idiootti olisi suorastaan nautinto tuhota. ”Ammu, ammu jos pystyt! Katsotaan kumpi on nopeampi!” Safa kiljaisee, ja hypähtää lähemmäs, tuikaten terällään silmävartta. Se ei paljoa dalekia hetkauttaisi, mutta saisi tuon nopeasti raivokkaammaksi. Ja sitähän Safa halusi. Täällä ja nyt – kaksin autiolla planeetalla taisteltaisiin, toinen kyllästymisestä ja toinen tuhoamisen ilosta. Dalek mesoaa tavanomaista tuhoamislitaniaansa, mutta senkin läpi Safa pystyi näkemään että vaikka tämä kyseinen otus oli vielä hieman jähmeessä, oli tuo lajinsa parhaita. Kuten hän itsekin. Tästä tulisi taistelu, ja hieno sellainen!
Safa hymyilee innoissaan, ja kierähtää pois lasersäteen alta, sen kärventäessä alueen jossa hän hetki sitten seisoi. ”Etkö parempaan pysty, romu?” Safa kysyy alentuvasti, pyöritellen miekkaa sormissaan nopeasti kuin kynää, tappava terä viuhuen vain senttien päässä naisen liskonkasvoista.
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on May 24, 2015 14:23:26 GMT
Safan yllytyksestä ampumisesta, saivat Omikronin vain enemmän tulittamaan nuorta silurialaista. Silmävarressa kolahti yllttäen jokin terävä, jonka perusteella Omikron kykeni päättelemään toisen iskeneen hänen näköyhteyteensä. Sillä oli oikeastaan kahdenlaiset vaikutukset; metallinen terä repäisi mukanaan liinan, joka oli ollut silmävarren tukkeena, mutta se myös onnistui vahingoittamaan silmävarren näköyhteyttä. Ruutu, joka oli yhteydessä varteen, muuttui aavistuksen sumeaksi, mutta tästä huolimatta dalek näki edes jotain. "Temppuja vai? me dalekit emme pidä niistä", Omirkon manasi naiselle, nähdessään tuon kunnolla nyt ensikertaa. Oli selvääkin selvempää, että juuri sirulialainen oli onnistunut sitomaan ohuen liinan hänen silmävarteensa, pyrkien estämään näköyheyden. Kenties helpottaakseen hänen tuhoamistaan? Ajatus ruokki Omikronin vihaa.
"Minä vasta lämmittelen, silurialainen", Omikron vastasi, naisen kierähtäessä pois lasersäteen alta. Säde osui kiveen, tuhoten tuon hetkessä. Silmävarsi kääntyi hitaasti naiseen, Omikron jatkaessa kohti liskomaista vihollista. Ammus tuli uudestaan, tällä kertaa kolmena sarjatulena, pitämättä lainkaan taukoa ammuksien välissä ja seuraten toisen mahdollisia väistöyrityksiä. Omikron oli erinomainen tähtääjä - varsinkin nyt nähdessään, mutta osuiko ammukset naiseen tulisi olemaan täysin oma lukunsa. Luovuttaa dalek ei kuitenkaan aikonut - nyt eikä koskaan. Hän syövyttäisi silurialaisnaisen mieleen hitaasti ja pysyvästi dalekien mahdin. Ennen kuin tuhoaisi tuon.
|
|
Javert
(Senior Member)
Posts: 352
|
Post by Javert on May 26, 2015 17:34:03 GMT
-Safa-
Naisen temppu ei tainnutkaan olla se maailman parhain temppu, ja tuo suipistaa liskonsuutaan huomatessaan äkisti olevansa sittenkin alakynnessä, dalekin saadessa näkökykynsä takaisin. Upsista… No, nyt tästä tulisi vain kaksin verroin hauskempaa kun molemmat olisivat tasavertaisia. Safa saisi vihdoin vastauksen kysymykseen, jota oli kauan miettinyt ja jonka toteutumiseen oli mennyt… Vuosia. Hän oli etsinyt oikeaa hetkeä, ja tässä se viimein tuli!
Nauraen siluurialaisnainen hypähtää pois toisen lasersäteen alta, ja heilauttaen miekkaansa uhitellen, hän oli heistä kahdesta parempi soturi! Pakko olla! Safan maailmankaikkeus ei sietänyt maailmaa, jossa hän häviäisi jollekulle. Pettymyksiä ja niiden sietoja oli koettu tarpeeksi jo menneisyydessä, ja niiden patoutuneiden tunteiden ansiosta, niiden voimalla jaksoi Safa tallata eteenpäin. Joskus jopa lähes nauttien yksinäisestä elämästään…
”Hah! Eipä näy kovin hyvin osuvan. Romuläjä! Hyytelökokkare! Inhimillinen mikrouuni!” Safa kiljuu hurmiossaan kaikki mahdolliset haukkumanimet jotka vain keksii, yrittäen löytää toisen heikon kohdan. Ei hänellä tosiasiassa ollut aavistustakaan, mikä mikrouuni edes oli, mutta Safa oli kuullut puhuttavan siitä, ja toivoi että se olisi jotain todella, todella kamalaa. Sen oli pakko olla!
Ha! Siluurialaisnainen kierähtää uuden ammuksen tieltä, sen tällä kertaa hipoessa tuon vaatteiden lievettä. Hmm, dalek alkoi pysyä liikkeissä mukana… Pitäisi ehkä vaihtaa taktiikkaa jos tahtoi säilyä hengissä. Nopeasti vaihtuvat voimatilanteet eivät olleet Safan herkkua. ”No?! Tule nyt sieltä!” Kärsimätön ulvahdus, ja käden kouristus, halutessa syöstä se tuon metalliromun sisuksiin. Mutta se oli mahdotonta, ainakaan ennekuin tuon metallin saisi jotenkin pois sisällön yltä. Safan notkeat sormet hipelöivät vyössä olevaa laukkua, avaten hitaasti sen napinläven, ja etsiessä sisältä sitä kaikkein arvokkainta – keinoa tuhota toinen. Saisipa nähdä hänen voimansa!
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on May 27, 2015 18:57:43 GMT
Kun kaksi naista päättää ottaa keskellä planeettaa yhteen, muuttuu ympäristö hetkessä tuhoisaksi sotatantereeksi. Omikron ei nähnyt eikä aistinut mitään muuta kuin vain vihollisen tähtäimessään, keskittäen nyt kaiken voimansa vain silurialaisnaiseen. Toinen koetteli hänen sietokykyään. Leikki. Pelleili hyppien ketterästi pois dalekin lasersäteiden alta. Kuinka julkeaa. "Taistele kuin soturi soturia vastaan, silurialainen", Omikron sihahti raivoissaan, kääntyillen ja myötäillen jatuvasti toisen liikkeitä. Sarjatulitus loppui mutta tähtäin pidettiin silti edelleen tiukasti toisessa. Tarkkaillen ja vaanien. Pelkkä tulitus ei yksinkertaisesti riittänyt, vaan loistavan taistelijan tuli hallita myös taktiikka. Ja niin Omikronkin teki; odotti oikeaa hetkeä. Vaan kuinka loukkaavasti toinen osasikaan sanoa. Siinä missä silurialaisnainen oli jo aikaisemmin käynyt dalekin hermoille, oli inhimilliseksi mikrouuniksi nimittäminen suorastaan pyhäin häväistys. Dalekit vihasivat kaikkea inhimillistä ja näin ollen Safan loukkaukset osuivat ja upposivatkin Omikroniin hyvin syvästi. Vielä kuitenkin hillittiin sisällä raivoavaa vihaa, sillä myös dalek halusi päästä sanomaan osansa ennen taistelun jatkumista. Metallinen olento pysähtyi, kääntäen silmävartensa niin, että kykeni näkemään Safan mahdollisimman hyvin. Olento suojakotelon sisällä nuolaisi huuliaan, ilkeän virnistyksen noustessa tuon limaisille ja alkeellisille kasvoille. "Yhteisöni on tuhonnut paljon kaltaisiasi, aina ammoisista esi-isieni ajoista lähtien. Oletko varma, että samalla ei mennyt perheesi, silurialainen?", Omikron puhui metallisella äänellään, "Tai kenties ystäväsi? Rakkaimpasi? Sanooko suuri Aikasota sinulle yhtään mitään?!", loppu karjaistiin suurella voimalla ja äskeinen hillitty käytös oli poissa. Tulitus alkoi jälleen, Omikronin sylkiessä kaiken raivon, vihan, katkeruuden ja itseensä käpertyneet patoumat vain tähän yhteen, elolliseen olentoon. Omikron itse syntyi vasta Aikasodan jälkeen, pienestä ja selviytyneestä dalek-kannasta, mutta tuo kykeni silti taistelemaan kuin täysiveroinen dalek Aikasodassa. Hän tiesi ja tunsi esi-isien sotataktiikat ja oli valmiina käyttämään niitä hyväkseen keinolla millä hyvänsä.
Raivo oli kuitenkin asia, joka useinmiten teki sokeaksi. Sanotaan, että viha on lyhin tie epäonneen, mutta dalekin rajoittuneen mielen oli sitä vaikea käsittää. Suojakotelon koneisto huusi ja valitti ylikuumentumisen vaarasta, mutta Omikron ei lopettanut tulitusta. Hän aikoisi tuhota toisen pieniksi atomeiksi vaikka kuolleen ruumiinsa yli. Omikron oli niin sokea raivossaan että ei huomannut alkaneensa tekemään yhä useammin virheitä; ammukset eivät olleet enää niin johdonmukaisesti osuvia kuin aikaisemmin, vaan ne alkoivat yhtä enenemissä määrin menemään ohi. Enemmän ja enemmän, kerta toisensa jälkeen. Dalek oli kuitenkin päättänyt lopettaa tuon surkimuksen eikä virheiden analysointiin ollut siksi aikaa. Nyt ammukset laulamaan!
|
|
Javert
(Senior Member)
Posts: 352
|
Post by Javert on May 31, 2015 17:18:01 GMT
-Safa-
Safa vain hymyili innoissaan – hän oli viimein saanut dalekin pois raiteiltaan. Vaikka vaikutti siltä, että tuo ei ollut ollut aivan selvä muutenkaan. Dalekin mainitsessa Aikasodan Safa vain hymyili, sillä silurialainen tiesi toisen yrittävän ärsyttää häntä. Totta kai hän tiesi aikasodan, muttei välittänyt tippaakaan niistä menetetyistä silurialaissieluista, jotka sodassa olivat olleet mukana ja saaneet surmansa. Sillä Safahan oli kansansa petturi. Ja ainoa, josta hän oli joskus välittänyt… Soturin kova ulkokuori meinaa antaa periksi, ja silurialaisnainen puristaa kätensä nyrkkiin, sulkien pienen esineen tiukasti kätensä sisään.
”Oh kultaseni, sodassa kaikki on sallittua.” Safa sanoo siirappisesti, ja virnistää samalla pahanilkisesti, ennekuin ojentaa kätensä eteensä ja avaa nyrkin. Käden sisällä oli pieni pallo, harmaanhohteinen metallipallo jonka sileään pintaan oli kaiverrettu arvoituksellisia merkkejä. Silti tuo pallo oli molemmilla tuttu tuhon tuoja – ainoa joka saattoi tuhota dalekin. ”Leikitäänkö pesäpalloa?” Safa kysyy virnuillen, ja vetää kätensä taaksepäin valmiina sinkoamaan pallon kohti dalekia. Tuo tulisi räjähtämään niin kuvainnollisesti kuin kirjaimellisestikin. Voi, mikä ihana näky se olisikaan…
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Jun 1, 2015 7:02:12 GMT
Tilanne sai varsin nopeasti uudenlaisen käänteen. Raivonsa sokaisema Omikron ei ollut lainkaan huomannut silurialaisnaisen repäisseen jotain vyössä roikkuvasta laukustaan ja nyt vihollinen osoitti sillä suoraan dalekiin. Omikron pysähtyi ja katsoi silmävarrellaan suoraan Safaan. Mitä toinen oikein aikoi?
Tiedostot alkoivat käymään arkistoja lävitse, mutta tietoa mahdollisesta pallosta ei löytynyt. Se oli kuitenkin pieni ja pyöreä. Ja vastapuoli näytti olevan varsin tyytyväinen osoittaessaan sillä Omikronia? Voisiko se olla riski? Uhka kenties? Koneisto alkoi käymään jälleen nopeasti lävitse oman selviytymismahdollisuuksien prosenttuaalista laskemista. Tulokset ilmestyivät limaisen olennon ruudulle varsin nopeasti. 9,67 prosenttia.... Siis alle 10 prosenttia?! Hänellekö todella jäisi lähes olemattomat selviytymismahdollisuudet pallon osuessa metallikuoreen? Riski ei ollut lainkaan sen arvoinen. Varsinkin jos halusi ottaa huomioon sen,että Omikron oli juuri herännyt. Edes dalekaan ei ollut niin tyhmä, että juoksisi suinpäin kuolemaan sillä vetäytyminen ei automaattisesti tarkoittaisi häviötä... Se olisi vain hetkellistä aikalisän ottoa. Luovuttaako tässä nyt pitäisi?
"Sinä voitit tämän erän", Omikron aloitti, pitäen puheessaan hetken tauon. Asia ärsytti, mutta dalekin selviytymisvietti meni tässäki tapauksessa ylpeyden edelle, "Mutta me tapaame varmasti vielä, silurialainen. Ja silloin... valmistaudu kuolemaasi." Sanojensa jälkeen Omikron katosi, kuin haihtuen pois. Todellisuudessa dalek oli teleportannut itsensä suojaisempaan paikkaan, kauaksi planeetalta ja Safasta. Missä tuo suojainen paikka sitten sijaitsikaan, jäisi taatusti kuitenkin mysteeriksi. Omikron oli joka tapauksessa viimein herännyt vuosien unestaan ja yhteisöstään erotettu sekopää oli jälleen vapaana. Entistä ehompana ja vihaisempana. Universumi oli suuri paikka ja tuon kaiken Omikron aikoisi vielä jonain päivänä valloittaa. Hän aikoisi kostaa kaikille jotka edes uskaltaisivat asettua dalekin suunnitelmien tielle ja nuori siluriasnainen oli juuri ansainnut ensimmäisen paikan tappolistalla. Omikronin oli kuitenkin kerättävä vielä toistaiseksi lisätietoa kyseisestä naisesta ja mahdollisesti arvioitava vihollinen uudestaan.
Oli alkanut uusi kausi.
|
|
Javert
(Senior Member)
Posts: 352
|
Post by Javert on Jun 1, 2015 8:19:43 GMT
-Safa-
Silurialaisnainen odottaa innosta kihisten mitä toinen tekisi – hyökkäisikö tuo? Siinä tapauksessa hän saisi heittää pallon, ja seurata vierestä nautinnollista esitystä, kun toinen käristyisi. Ah, se olisi ihanaa, mutta ei tämän päivän ohjelmistossa. Dalek jatkaa perääntymistään, ja Safa seuraa perässä astellen rennon huolimattomasti, pompotellen palloa kädessään ja kuunnellen kiinnostuneena toisen sanoja. Ehkäpä hän voisi oppia tästä vielä jotain, vielä ennekuin toinen karkaisi, sillä se näytti ilmeiseltä. Ja katsopas, Safa ei ollut taaskaan väärässä.
Dalek katosi, viestinsä keran, Safa heitti välähdykseen äkkinäisen vihan vallassa kädessään pitämänsä pallon, ja jäi sitten seisomaan yksin hylätylle planeetalle pää takakenossa, nauraen. ”Oi! Me tapaamme vielä! Karkuun voit juosta mutta se ei sinua auta, kirottu!” Safa nauraa hullun lailla, ennekuin laittaa miekkansa kylmän rauhallisena takaisin vyölleen, ja vilkaisee ympärilleensä. Mikään ei viitannut siihen että dalek olisi jäänyt paikalle, tuo mitä ilmeisemmin todellakin oli poistunut. Voi, miten harmillista. Safa olisi mielellään pelannut vielä hetken tuon kanssa, mutta ei saanut olla liian itsekäs.
Itsekseen ilkeästi kiherrellen silurialaisnainen kääntyy kannoillaan, matkaten kohti alustaan jolla oli tänne tullutkin. Matka jatkuisi taas, ikuisuuksiin, aina sitä samaa vanhaa rataansa kiertäen. Safa oli jo kyllästynyt siihen, mutta ehkä yksinäisyys ei ollut ainoa vaihtoehto? Pystyisikö hän etsimään vierelleen muita, samanlaisen petturuuden omalta kansaltaan kohdanneita? Voisiko hänestä tulla jotain muutakin kuin yksinäinen vaeltelija avaruuden mustuudessa? Kyllä, hänestä voisi. Uuden tavoitteen saaneena Safan huulet kaartuvat voitonriemuiseen hymyyn, ja tuon askelten tahti nopeutuu lähes lentäväksi. Viimein hänellä oli päämäärä! Päämäärä jonka seurauksena koko maailmankaikkeus saisi katua sitä hetkeä kun ne ajoivat hänet pois! Kimakka nauru kaikuu avaruudessa.
|
|
Javert
(Senior Member)
Posts: 352
|
Post by Javert on Jun 1, 2015 8:20:41 GMT
//Kiitos hienosta pelistä Heta ja Omikron, olitte ihania! <3
|
|