Fizdu
(Senior Member)
Posts: 451
|
Post by Fizdu on Apr 17, 2017 14:48:23 GMT
/ Javert ja Virgil, hop! /
Vaikka vanhus piti itseään luotettavana, hän oli saanut nyt huomata, että olikin aika ahkera rikkomaan lupauksiaan. Kuinka monta kertaa hän oli jo luvannut lukittautua talonsa sisälle ja vannonut, ettei tulisi enää ikinä ulos? Monen, monen kertaa. Liian monesti tänä vuonna ulos lähteminen oli tarkoittanut sitä, että hän oli ollut päästä hengestään. Ensimmäisen alienin kohtaamisen jälkeen niitä oli alkanut ilmestyä enemmänkin - oli kuin hän olisi saavuttanut videopelissä uuden tason, joka lisäsi vaikeusastetta viidelläkymmenellä prosentilla. Se oli johtanut turvattomuuden tunteeseen jopa kotonakin. Leppoisa turvasatama oli muuttunut kehnoksi tukikohdaksi, josta hänet olisi helppo jäljittää. Angus oli purkanut turvattomuudesta kumpuavaa epävarmuuttaan ja raivoaan heittelemällä astioita ja nyppimällä kyntensä verille. Hän oli naulannut ikkunat umpeen ja tukkinut postiluukun. Hän oli puunannut talon useasti lattiasta kattoon ja peittänyt itsensä hajusteilla, jotta alienit eivät haistaisi hänen ominaishajuaan niin helposti, mutta sekään ei ollut auttanut. Turvattomuuden tunne pysyi, eikä hän kyennyt jäämään paikalleen. Tuntui paremmalta pysyä liikkeessä, joten hän oli pakannut koiransa ja revolverinsa autoon ja kaasuttanut pois. Kotiin palattaisiin ehkä joskus....jos tilanne muuttuisi. Nyt hän aikoi viettää kiertolaiselämää.
Kiertolaisella oli kuitenkin selkeä ensikohde mielessään. Auttoiko ongelmaan pelkkä pakeneminen? Ei. Ongelman syylle oli myös pakko tehdä jotain. Hän oli tuijotellut tähtiä, ympyröinyt sanomalehdestä yksittäisiä sanoja ja kirjaimia, katsonut uutisia ja luottanut uniinsa. Ne olivat kertoneet salaisesta viestintämajakasta, jota alienit käyttivät yhteydenpitoonsa. Punainen, hylätty, pimeä ja ympäröity olivat sanomalehden vihjesanoja, joiden hän arveli liittyvän sijaintiin. Nuo olivat meinaan esiintyneet yhdessä samalla lehtiosuudella kuin selkeä viesti, joka muodostui luettaessa alhaalta ylös rivien ensimmäiset sanat: Yhteys korjattava, akseli rikki. Kuningatar odottaa. Ja viimeinen sana, jonka hän koki erityisen pahaenteiseksi: nälkä.
Unissa hän oli nähnyt toistuvasti otavan tähtikuvion, joten hän oli lähtenyt seuraamaan sitä heti sen jälkeen, kun televisiossa oli uutisoitu metsiköstä löydetystä raadellusta miehestä. Otava oli näkynyt murhapaikan kuvituskuvassa murhatun kengissä; kuvio oli ommeltu hohtavan valkoisella langalla. Siinä oli selkeä suuntamerkki ja osoitus siitä, että muukalaiset olivat saattaneet tyydyttää nälkäänsä jo yhdellä yksilöllä. Hän ei tiennyt miltä yhteydenpitoväline näyttäisi, mutta tiesi, että se olisi tuhottava kokonaan. Mieluiten vielä ennen, kuin alienit saisivat sen korjattua ja kutsuttua kuningattarensa lounaspöytään.
Niin elämä oli johdattanut yksinäisen vanhuksen ja hänen rottwailerinsa keskelle maalaispolkuja, luontoa ja peltomaisemia. Metsikkö seurasi heidän matkaansa oikealla puolella ja aurinko loi illan väheneviä säteitään. Kello läheni kuutta ja he olivat ajaneet jo viisi tuntia putkeen - Luigi kertoi tarpeestaan päästä ulos levottomalla vinkunalla. Koira ei tahtonut saada huomiota isännältään, joten seuraavaksi tuo haukkui lujempaa. "Kyllä, kyllä", vanhus mutisi hajamielisesti vilkaistessaan kumppaniaan. Hän ei olisi saanut ajaa näin pitkään, sillä hänellä oli suuri riski ajaa pois kurssilta nyt kun tähdet eivät olleet näkyvissä, mutta pakkomielle oli patistanut häntä eteenpäin. Sopiva pysähdyspaikka tosin näkyi jo edessäpäin, sillä aurinko heijastui kauempaa häämöttävän kartanon ikkunoista. "Pian päästään repimään ufonpalasia kappaleiksi, jos tuuri käy."
|
|
Javert
(Senior Member)
Posts: 352
|
Post by Javert on Apr 17, 2017 15:39:16 GMT
-Virgil-
Päivät kuluivat kuten päivät kuluivat – tuli aamu ja aurinko nousi. Useimpina päivinä. Joskus auringon tilalla oli masentavan harmaa pilviverho, joka tihutti alas Virgilin päälle kylmää, kosteaa olemustaan. Ei sillä että enkeli olisi mitään tuntenut, mutta se saattoi muistaa sateen vaikutuksen ihmiselämään vuosisatoja sitten… Päivä muuttui aste asteelta synkemmäksi, vaikka kyseinen päivä oli yksi niistä harvoista päivistä, jolloin aamutaivaalle tosiaankin nousee se kuuma, keltainen pallo.
Normaalit päivät kulkevat aamusta kohti keskipäivää. Keskipäivä on yleensä päivän paras hetki, sillä silloin kaikkialla on eniten liikettä – ihmiset ovat siellä missä ikinä ovatkaan ja täten jättäneet rauhaan kaikki varpuset, talitiaiset ja jopa pienen hiiriperheen, jotka tällä maaseutualueella asusti. Hiiret olivat osa suurempaa yhdyskuntaa metsän toisella puolen, mutta Virgil ei koskaan liikkunut tarpeeksi kauas kadottaakseen kartanon näkyvistään eikä siten voinut tarkasti sanoa, missä hiiripopulaation pesä oikein oli. Mutta tämä kyseinen hiiriperhe oli joka tapauksessa ottanut tavakseen vierailla kartanon pihalla ajoittaisista taivaan kuninkaille luovuttamistaan uhreista huolimatta.
Ja sitten keskipäivä painui kohti iltapäivää, joka taas kääntui surumielisesti huokaisten iltaan. Ilta oli Virgilin mielestä ajankohdista epämiellyttävin – sää muuttui tuolloin poikkeuksetta ankarammaksi, töistä kotiin palaavat ihmiset säikäyttivät enkelipatsaalle seuraa tekevän hiiriperheen karkuun… Ja illalla laskeutuisi pimeys. Pimeässä ei elänyt kukaan, kaikki valot sammutettaisiin yksi toisensa jälkeen kunnes viimeinenkin kipinä olisi sammunut syttyäkseen jälleen pitkän, kovin pitkän ajan päästä aamulla takaisin loisteeseen. Virgil inhosi iltaa. Iltaisin harvoin tapahtui mitään ja kaikki olivat nukkumassa. Toisaalta, ilta oli uskolliselle vahdille päivän syklin tärkein hetki, sillä se oli myös varkaiden, huorien ja murhamiesten aikaa. Toki silloin pidettiin myös eläväisiä juhlia ja tapahtumia, joiden avonaisista ovista kantautuva nauru kuului aina Virgilin kartanolle saakka. Ne toivat illan pimeyteen oman kipinänsä eloa. Vaihtelevuutta. Mutta valitettavasti moiset tapahtumat olivat harvassa, eikä niitä siten voinut laskea mukaan päivittäistä tapahtumaketjua…
Virgilin kämmenet raottuvat hieman ja enkeli näkee sormien välistä, kuinka aurinko luo enkelistä pitkän, tummanpuhuvan varjon kartanon pihamaalle. Vielä ei ollut ilta, tuo Virgilin inhoama ajankohta. Päivä oli vielä voimissaan mutta pian sekin antaisi periksi. Miten surullista… Enkeli avaa kämmeniään hieman enemmän ja näkökenttä laajenee, paljastaen pihamaan karun kauneuden. Sitä ei oltu hoidettu vuosiin omistajien lähdettyä ja kuoltua viimein jossain kaukaisessa paikassa, jota Virgil ei tiennyt (eivätkä paikan nykyiset omistajat käyneet kartanolla juuri koskaan) ja puut ja pensaat olivat päässeet rehottamaan vapaasti. Pensaat olivat suuria, pöhöttyneitä puita, puut taas seisoivat majesteetillisesti, paksujen runkojen tuoman uhkaavuutensa turvaamina. Rikkaruohoja kasvoi siellä täällä ja Virgil katseli erittäin hellästi erästä kuivuneen suihkulähteen vierellä kasvavaa päivänkakkaraa. Sen keltaiset lehdet muistuttivat aurinkoa, mutta millään tavalla ei tuo nöyrä kukkanen ollut taivaalla helottavan, armottoman serkkunsa kaltainen. Se oli lempeä, kaunis ja viaton. Kuten… Ei.
Virgil painoi kämmenensä takaisin kasvojensa peitoksi ja jähmettyi jälleen liikkumattomaksi. Peipponen lauloi jossain kauempana kartanon mailla.
|
|
Fizdu
(Senior Member)
Posts: 451
|
Post by Fizdu on Apr 18, 2017 13:10:27 GMT
Auto pysäköi itsensä nytkähtäen rikkaruohojen valtaamalle pihatielle. Kartanon ikkunoista heijastavat auringonsäteet pakottivat vanhuksen suojaamaan silmiään kurttuisella kädellään - katse kiersi lohkeilevassa ulkokuoressa ja räystään ylle tehdyissä linnunpesissä, jotka kielivät rakennuksen olevan heitteillä. Se oli komea rakennus, joka oli varmasti viihdyttänyt asukkaitaan menneinä aikakausina, mutta nyt se oli jäänyt elämästä jälkeen. Tällaisessa talossa Angus ehkä itsekin haluaisi asua: ylväässä, omanarvon tuntevassa taideteoksessa, joka olisi kuitenkin tarpeeksi rähjällään ja syrjässä, jotta se ei houkuttelisi ihmisiä luokseen. Kuinka ihanaa olisi ollakaan yksin omassa ylhäisyydessään.
Varmuuden vuoksi vanhus kuitenkin huudatti tööttiä ja laittoi radion hetkeksi täysille. Jos asunnossa olisi joku, reagoisi tuo takuulla meteliin. Ihmismäistä liikehdintää ei näkynyt, mutta muutama lintu lennähti säikähtäneenä lentoon. Jopa jänis nähtiin lähtevän liikkeelle portaikon alle muodostuneesta kolosta. Kaikki se oli hyvin viatonta, ja Angus uskalsi ainakin hetken aikaa varovaisesti olettaa olevansa yksin. Silti oli parempi olla varuillaan, mutta nyt oli hyvä pitää vessatauko.
Auto oli yhtä vanha kuin mieskin, ja sen ovi narahti korviariipivästi kaksikon poistuessa menopelistä. Käsi kävi vielä kertaalleen takin sisätaskussa olevassa revolverissa, sillä se oli koiran lisäksi miehen ainoa henkivakuutus. Luoteja oli vielä toistaiseksi hieman niukasti, paketillinen tai kaksi, mutta hän aikoi pysähtyä seuraavassa tienvarsikaupassa ostoksille. Mitä enemmän, sitä parempi. Hän oletti joutuvansa ampumaan paljonkin.
He puikkelehtivat pensaiden ja puiden välistä ja ohittivat suihkulähteen. Koira nuuhkaisi sen vierellä olevaa päivänkakkaraa ja talloi sen seuraavaksi touhotuksissaan alleen. Hennolla varrellaan kukka yritti vielä kerralleen nousta pystyyn, mutta jäi lakoon maata vasten, josta Angus astui sen päälle toistamiseen.
Luigi etsi selvästi hyvää paikkaa tarpeilleen. Se uhkasi nostaa koipeaan pihalla useampaan kertaan, muun muuassa jo suihkulähteen luona ja sen jälkeen enkelihahmoisen patsaan vieressä, mutta Angus hätisti sen sihahduksella eteenpäin. "Ei tässä! Emme halua koko pihan haisevan meiltä. Syrjemmäs." He talsivat kauemmas pihalta tiheämpään puustoon, ja helpottivat kummatkin oloaan. Pitkä ajomatka oli tehnyt tiukkaa vanhuksellekin.
Koira lähti ensin palaamaan pihalle. He odottaisivat täällä ainakin hämärtymiseen asti, tai kunnes tähdet tulisivat esille. Välissä olevan ajan Angus ajatteli kuluttaa kartanoa ja sen ympäristöä tutkien, joskos tällä paikalla olisi sittenkin jotain merkitystä hänen matkalleen.
|
|
Javert
(Senior Member)
Posts: 352
|
Post by Javert on Apr 18, 2017 13:50:59 GMT
-Virgil-
Peipponen oli juuri ehtinyt laulaa kauniin sävelensä loppuun, kun jokin äänekäs ja erittäin paljon luontoon kuulumaton ääni rikkoi rauhan ja ajoi useat metsäneläimet kauhuissaan tiehensä. Peipponen pyrähti ylemmäs puussaan ja sirkutteli hiljaisesti, jänis katosi muutamalla nopealla hypähdyksellä pihapiiristä ja hiiriperhe kipitti kiireen vilkkaa jänikseltä vapautuneeseen koloon ja sieltä syvemmälle kartanon perustuksien alle.
Miksi tämän rauhallisen, pian iltaa kohti kulkevan päivän seesteisyyden oli rikkonut moinen epäsoinnukas, kammottava ääni? Virgil tunnisti sen - ei hän mikään typerys ollut. Mutta kuka saattoi tulla kartanolle? Talon omistajat eivät ainakaan ja kartanosta huolen pitävä vanha talonmies oli käynyt viikko sitten joka kuukausittaisella kierroksellaan. Murtovarkaita tähän aikaan? Saattaisiko se olla… Oli erikoista että murtovarkaat tulisivat tähän aikaan päivästä. Enkeli säikäyttäisi viheliäiset roistot-ryövärit-roikaleet tiehensä hetkessä.
Virgil kuulee askelten lähestyvän ja huomaa samalla, ettei tulija ole yksin vaan on tuonut mukanaan koiran. Kenties kaksikko olikin vain satunnaisia matkailijoita… Hetken enkeli oli unelmoinut kirkkaasti hetkestä, jolloin olisi saanut säikäyttää tunkeilijat tiehensä, mutta nyt se ei vaivaudu edes liikuttamaan käsiä pois kasvoiltaan jotta näkisi kaksikon. Ihminen ja koira eivät olleet vielä huomanneet enkeliä, mutta Virgil kuulee molempien astelevan suihkulähteen lähistöllä. Mikäli kaksikko tekisi tuhojaan, he saisivat maksaa siitä, kalliisti. Turisteja tai eivät.
Kämmentensä suojissa enkelin surumielinen ilme muuttuu mietteliääksi. Minkälaisen kohtalon tunkeutujat ansaitsisivat?
|
|
Fizdu
(Senior Member)
Posts: 451
|
Post by Fizdu on Apr 19, 2017 13:41:17 GMT
Koiran nuuhkiessa pihamaata Angus käveli kartanon ovelle ja kokeili sitä - lukossa. Rajusta repimisestä huolimatta vanhanaikainen lukko piti ja liikautti ovea korkeintaan muutamisen milliä. Hänellä ei ollut toivoa saada sitä auki, joten seuraavaksi hän siirtyi ikkunoihin. Tiukasti umpinaisia nekin, joskos ne voisi saada heittämällä rikki. Kannatti kuitenkin sitä ennen tarkistaa mahdolliset sivuovet muualta, joten vanhus lähti kiertämään taloa. Kiertäessään hän naputteli talon seinää kävelykepillään paikantaakseen heikkoja kohtia tai kenties salaovia.
Mistään ei löytynyt helppoa sisäänpääsyä. Sinne olisi mentävä väkivalloin, mikä oli Anguksesta samaan aikaan sekä ikävää että epäilyttävää. Oliko sisällä jotain niin arvokasta tai vaarallista, että se oli pakko pitää lukittuna vieläkin, vai oliko talo alunperinkin hylätty lukittuna? Kävikö täällä joku edelleen? Hän ei tiennyt, pitäisikö ikkunoiden rikkomisesta odottaa varashälytystä tai yllätyshyökkäystä puskista. Ehkä oli parempi miettiä vielä hetki.
Angus palasi takaisin terassin portaille istumaan. Hänen vatsansa kurisi nälkäisenä, ja mies antoi itselleen luvan huokaista väsyneesti. Kotiaan hän kaipasi ja sitä ihanaa autuutta, kun sai tuntea olevansa turvassa. Pieni osa hänestä epäili, ettei hän tuntisi sitä enää ikinä. Maailma oli julma ja petollinen, ja hänestä tuntui, ettei häntä ollut tarkoitettukaan elämään hyvää elämää. Kun onnea ei ollut jaettu reilusti hänen suuntaansa, oli maailmaan helpompi reagoida vihalla.
Myös Luigin maha kurisi kuin painottaakseen ilmassa tuntuvaa nälän tunnetta. Se oli tunkenut päänsä jo melkein jokaiseen pensaaseen, ennen kun sen eteen sattui jotain kasveja kiinnostavampaa: orava. Koira jähmettyi hetkeksi, haukahti sitten ja aloitti ajojahdin, joka päättyi pattitilanteeseen. Orava haki turvaa ensimmäisestä korkeasta asiasta jonka sattui löytämään, joka oli tässä tilanteessa Virgilin olkapää. Siellä se värjötteli ja yritti välttää kuolemaa samalla, kun Luigi hyppi haukkuen patsasta vasten. Sen leuat kävivät useaan otteeseen lähellä oravan häntää, mutteivat saaneet tukevaa otetta.
Angus vilkaisi episodia kohden kulmiaan kurtistaen. Oravasta hän ei välittänyt, mutta iso ja painava koira kyllä voisi vahingoittaa patsasta tavalla tai toisella. Hän epäröi vielä ikkunan rikkomisen kanssa, joten ei halunnut vahingoittaa muutakaan tonttia.
Epäonneksi jotain kuitenkin tuhoutui heti, kun mies nousi seisomaan. Hän oli ottanut tukea puisesta kaiteesta, joka nyt räsähti ja katkesi keskeltä.
|
|
Javert
(Senior Member)
Posts: 352
|
Post by Javert on Jun 28, 2017 8:56:47 GMT
-Virgil-
Enkeli seisoo paikoillaan, kuunnellen tunkeilijan askelia aina kartanon ovelle, ja sitten… Viha leimahtaa hetkeksi palamaan kirkkaana kuin soihtu, hänen kuullessaan kuinka ovea kiskottiin. Ei! Virgil on lähes jähmettynyt kauhusta, siitä miten tuo huligaani kohtelikaan hänen rakasta kartanoaan. Mutta vielä enkeli ei tehnyt mitään, ei liikahtanutkaan. Kenties hän arvioi tunkeutujan väärin, kenties tuolla oli jokin hätä jonka vuoksi tuo tahtoi päästä sisälle kartanoon.
Tunkeilija tai turisti – tai mikä tahansa tuo henkilö olikin, jatkoi matkaansa talon ympäri samalla kun tuon koira lähti tutkimaan kartanon pihalla avautuvaa villiintynyttä puutarhaa. Se tunki kuononsa jokaiseen tielleen sattuvaan pensaaseen ja puskaan. Virgil saattoi kuulla sen tuhinat, ja äkkiä enkeli tunsi jotakin. Jotakin… Jonka analysoiminen keskeytyi jälleen varsin vauhdikkaasti, kun koira, joka oli tutkinut pensaita tuli nyt täydellä vauhdilla enkelipatsasta päin ja alkoi hyppimään. Virgilin suu avautui ärinään, mutta kasvojen peittona olevat kädet peittävät kivisen ilmeen vaihdon.
Virgil ei juurikaan uskonut, että koira saattaisi pystyä tekemään mitään pahaa hänelle. Pieni otus, ilmeisesti orava joka oli kiivennyt enkelin olkapäälle oli kuitenkin viaton ja siten suojelemisen arvoinen. Hänen tehtävänsä oli suojella kartanoa, sen maita ja sen mailla asuvia olentoja kaikelta pahalta.
Aika tuntuu pidentyvän, vaikka todellisuudessa ei kulunut kuin muutamia sekunteja. Enkeli ei voinut tehdä mitään auttaakseen pientä otusta ja häätääkseen koiran tiehensä, sillä taloa kiertänyt tunkeilija – koiran omistaja, Virgil ymmärsi – oli palannut ja katseli heidän suuntaansa. Lempeä tuuli puhalsi kartanon pihan poikki, tuoden tullessaan ruusujen huumaavan tuoksun kadun toiselta puolelta kasvavista ruusupensaista. Ne eivät enää kuuluneet Virgilin alueeseen, vaikka enkeli silloin tällöin katselikin niitä epämääräisin tuntein. Ne olivat piikikkäitä ja levisivät kuin rutto, mutta ruusujen kukista myös lähti voimakas, ihastuttava tuoksu. Olisikohan Virgineia rakastanut ruusuja? Hän oli aina rakastanut kaikkea ympärillään olevaa…
Äkkiä katselijan huomio kiinnittyy muuhun ja Virgil on jälleen vapaa toimimaan. Enkeli toimii nopeasti, niin nopeasti ettei liikahdusta ehdi havaitsemaan muu kuin Virgil itse. Hän laskee kätensä kasvoiltaan, tarraa ensin koiraa etutassusta, joka oli sopivasti tarjolla hyppimisen ja pomppimisen ansiosta ja siirtää toisella kädellään oravan turvaan olkapäältään toiseen käteensä ja kupertaa kiviset sormet pienen eläimen ympärille suojelevasti. Sitten enkeli kääntyy katsomaan kartanoa, ilme hurjistuneena ja kulmat kurtussa. Tunkeilija saisi vielä maksaa kaikesta, mitä oli täällä aiheuttanut vahinkoa. Enkelin silmät siirtyvät kohti rikkoontunutta kaidetta, kun kvanttilukittautuminen jälleen astuu voimaan.
|
|
Fizdu
(Senior Member)
Posts: 451
|
Post by Fizdu on Jul 17, 2017 13:23:01 GMT
Vanhus kirosi ja horjahti rikkoutuneen kaiteen mukana. Tasapaino ja kävelykeppi kuitenkin pelastivat tilanteen ja estivät miestä naarmuttamasta naamaansa koville kiviportaille. "Perkele...se siitä jälkien jättämättömyydestä". Karhut tai hirvet rikkoivat harvemmin terasseja. Mikäli vihollinen tulisi perässä, heidän arvattaisiin takuulla käyneen tässä.
Kylmät väreet kulkivat yhtä matkaa ärtymyksen kanssa ylös Anguksen selkäpiitä. Mitä epäonnea tämä nyt oli? Ei hän ennen ollut ollut näin kömpelö. Tämä tuntui intuition välittämältä viestiltä - menkää pois, äkkiä. Kaiteen katkeavat laudat olivat saattaneet antaa esimakua siitä, miltä hänen omat luunsa kuulostivat murtuessa. Ehkä ne murtuisivat jopa yhtä arvaamattomasti ja helposti.
"Luigi", Angus kutsui ja siirsi huomionsa kaiteesta takaisin koiraan. Näky sai miehen säpsähtämään: koira oli jumiuttanut etutassunsa patsaaseen ja vikisi apuapyytävästi. Hetken tilanne näytti siltä, kuin patsas olisi hyökkäämässä koiran kimppuun. Kivienkelin naamakin oli niin vihaisessa irveessä, että sen tulinen katse olisi voinut tappaa heikkohermoisemman eläjän, mikäli sellainen olisi ollut mahdollista tässä maailmassa. Mutta se oli täyttä humpuukkia; patsaat eivät eläneet, eivätkä takuulla ahdistelleet viattomia koiria. Vanhus ei ollut katsonut patsasta aiemmin kunnolla, eikä osannut huomioida sen muuttunutta asentoa. Tai vaikka muisti väittikin sen olleen aavistuksen eri asennossa, hän ei halunnut kuunnella muistiaan saati ottaa sitä todesta.
"Typerä koira!" Angus ärähti. "Sinun piti olla vahtikoira. Miksi minä pelastan sinua?" Hän käveli koiran viereen ja tarttui sen tassuun vetääkseen sen irti kolosta. Tassu vain oli tiukassa, eikä lähtenyt edes kahdella kädellä vetämällä. Oli kuin enkeli olisi todella puristanut sitä kaikilla käsivoimillaan. "Miten edes sait tuon sinne? Tahallaanko haluat meidät vaikeuksiin, häh?" Ähkiminen ei tuottanut tulosta, vaikka koirakin rimpuili. Luigi näytti lähenevän paniikkia, silmänvalkuaiset vilkkuivat ja suu läähätti.
"Noh, meillä on nyt kaksi vaihtoehtoa", vanhus mutisi käsiä ristiessään. "Joko jätän sinut siihen selvittämään omia ongelmiasi, tai tuhoamme patsaan." Hän oli liian kiintynyt koiraansa, joten ensimmäinen vaihtoehto ei varsinaisesti ollut vaihtoehto. Jälkimmäisellä ei ehkä enää olisi väliä, kun kaidekin oli jo tuhottu. Mutta oliko hänellä välineitä kivipatsaan pilkkomiseen?
Hän silmäili patsasta läpi ja huomasi sen tuijottavan täsmälleen rikkoutuneen kaiteen suuntaan. Sinne, missä hän oli ollut vielä muutama minuutti sitten. Yksityiskohta oli karmiva, ja hetken hän tuijotti patsasta epäileväisesti kulmat kurtussa. Koira olisi parempi saada irti pian.
Katse siirtyi haravoimaan pihaa siltä varalta, että sieltä löytyisi jotain apua Luigin vapauttamiseen.
|
|
Javert
(Senior Member)
Posts: 352
|
Post by Javert on Aug 27, 2017 13:08:06 GMT
-Virgil-
Pieni luontokappale hänen kivisessä kädessään oli selkeästi helpottunut päästyään pakenemaan jahtaajansa kuolasta louskuttavia hampaita ja terävää, vihantäytteistä katsetta joka olisi luvannut eläinparalle nopeaa kuolemaa mikäli orava olisi jäänyt sen kynsiin kiinni. Kartanon eläimet tuntuivat kuitenkin tietävän – ainakin jollakin tasolla, että patsas oli siellä ja se suojeli kartanoa ja sen mailla eläviä olentoja. Ne saattoivat aina luottaa siihen, että löytäisivät suojan kivisen patsaan käsivarsilta, jotka kannattelivat ne horjumatta läpi sateen ja myrskyn.
Virgil ei kiinnittänyt juurikaan huomiota tunkeilijan ärsyyntyneeseen puheeseen koirallensa. Häntä ei kiinnostanut tuo ärsyttävä luontokappale, joka yritti turhaan nykiä kumppaniaan irti enkelin peräänantamattomasta otteesta. Mumina ei ollut edes hänen huomionsa arvoista. Se ei ollut vaivan arvoista. Mutta kartanon suojeleminen oli. Ja nuo tunkeilijat olivat tunkeutuneet kartanoon, tehneet tuhoja joko huolimattomuuttaan tai tarkoituksellisesti ja sitä Virgil ei voinut sietää. Kartanon suojeleminen nimittäin oli vaivan arvoista.
Kvanttilukittuman antaessa periksi tunkeilijan luopuessa enkelin tarkastelemisesta Virgil kohottaa kätensä, jossa edelleen pitää koiran tassua ja heilauttaa eläimen voimallisesti kauemmas, lähettäen ilkeän luontokappaleen korkeaan ilmalentoon. Jos hyvin kävisi, eläin laskeutuisi ja saisi vain muutamia mustelmia ja ehkä muutaman luunmurtuman. Jos kävisi huonosti… Enkelin kiviset kasvot kääntyvät synkkinä tuijottamaan jäljelle jäänyttä tunkeilijaa.
Kartanon suojelija kohottaa samaisen kätensä uudelleen ja osoittaa syyttävästi rikkoutunutta kaidetta.
|
|
Fizdu
(Senior Member)
Posts: 451
|
Post by Fizdu on Sept 15, 2017 9:38:54 GMT
Katse ei pysynyt kauaa kaiteessa, vaan kivulias ulvaisu veti sen toisaalle - vanhuksen hämmästykseksi Luigi oli päässyt itse irti vankilastaan ja makasi nyt kauhistuneena useamman metrin päässä. Sen tummat silmät tuntuivat pullistuvan melkein ulos päästä, kun se epäluuloisena vilkuili patsaaseen ja räpiköi päästäkseen ylös. "Mitä sinä teit, poika?"
Kysymykseen oli ilmiselvä vastaus, kun mies otti esimerkkiä lemmikistään ja vilkaisi patsaaseen. Jos se jo äsken oli herättänyt vaimeaa levottomuutta, niin nyt se sai katselijan kananlihalle. Vanhus otti askelen taaemmas ja puristi kävelykeppiään lujempaa. Patsas oli liikkunut ja tuijotti suoraan häneen, sormi osoittaen kaidetta. Kun mukaan lisättiin vielä koiran pahoinpitely, tässä ei ollut enää aihetta epäilyyn - tämä oli suora uhkaus.
"Sinä....saatana!"
Angus epäröi kahden aikeen välillä. Mennäkkö auttamaan rakasta koiraansa, jolla näytti olevan vaikeuksia pysyä jaloillaan, vai hyökätä tämän uuden uhan kimppuun? Uskaltaisiko hän päästää sitä silmistään? Hän ei tiennyt miten se toimi, mutta se oli ollut nopea. Robottiko? Todennäköisesti, sehän oli kiveä. Ellei joku paha, maan ulkopuolinen henki ollut hypännyt kivisen kuoren sisään.
Hän veti aseensa ja osoitti sillä enkelipatsasta. Hän ei tiennyt tehoaisiko se kiviseen ulkokuoreen, mutta vaihtoehtoina olivat joko kävelykeppi tai ase. Niistä jälkimmäinen tuntui edes vähän järkevämmältä. "Kartanoako vahdit?" Hän selvensi. Se kai kävi järkeen, kun sormi osoitti haljennutta kaidetta. "Vai muutenko vain haluat meidät hengiltä? Tunnen kuule sinunlaisiasi, ja ne hyvin harvoin ovat vilpittömiä." Enkelille tuskin kävisi korvaukseksi yhdyskuntapalvelu aiheutetuista tuhoista. Ei, hän oli aika varma että tästä sai maksaa hengellään.
Angus epäröi hetken ja suuntasi aseensa sitten kartanon ikkunoita päin. "Yksikin väärä liike, niin ammun ikkunat hajalle. Mitäs siitä sanot?" Onneksi hänellä oli kokemusta kummallisista asioista, muuten kivipatsaalle puhuminen olisi tuntunut tyhmältä. "Aion mennä katsomaan koiraani." Hän lähti peruuttamaan hiljalleen, ase yhä ikkunaan suunnattuna. "Ja sinä et liiku saati hälytä kumppaneitasi paikalle. Asia selvä? Ja mikäli se ei käy uhkauksesta, ammun kernaasti sinuakin."
|
|
Javert
(Senior Member)
Posts: 352
|
Post by Javert on Nov 18, 2017 21:57:11 GMT
-Virgil-
Mumina jatkuu, eikä Virgil kiinnitä alhaisen olennon puheeseen juurikaan huomiota ennen kuin tuo uhkaa hajoittaa kartanon ikkunat, ampua ne hajalle. Jos enkeli olisi kyennyt liikkumaan, olisi tunkeilija menettänyt välittömästi jalkansa, kenties kätensäkin ja saanut komean ilmalennon pois kartanon mailta. Mutta tuo häikäilemätön, inhottava, viheliäinen tunkeilija piti silmiään auki, ainakin toistaiseksi. Pian Virgil olisi jälleen vapaa liikkumaan.
Kivinen enkeli miettii mitä oikein pitäisi tehdä. Tuntematon uhka piteli kädessään asetta, ja Virgil uskoi, ettei tuo turhaan väittäisi tuhoavansa ikkunoita ellei olisi todellakin valmis sitä tekemään. Pitäisikö enkelin ottaa ajatusyhteys mieheen? Mutta tuo ei sitä ansainnut… Virgil katselee edelleen tuhoutunutta kaidetta ja viha nousee enkelin sisällä. Miten tunkeilija kehtasi tuhota kaiteen! Ja kuvitteli pääsevänsä tästä kaikesta ongelmitta…. Virgilin tehtyä päätöksensä kivisen enkelin irvistys levenee, kun tunkeilijan fysiologia puuttuu peliin ja on jälleen aika räpäyttää silmiä.
Enkeli astuu pois jalustaltaan ja liikkuu kaiteen luo tuon silmänräpäytyksen aikana, kumartuen koskettamaan kivisellä sormellaan rikkoutunutta puuta ja muuttaen sen sitten jälleen ehjäksi. Mutta vapauden hetki on lyhyt, ja kvanttilukittautuminen astuu jälleen voimaan samalla hetkellä, kun kaide on korjattu. Voi, tunkeilija saisi niin maksaa aiheuttamansa vahingot moninkertaisesti….
|
|
Fizdu
(Senior Member)
Posts: 451
|
Post by Fizdu on Nov 25, 2017 5:23:09 GMT
Vanha mies peruutti mahdollisimman hallitusti taaemmas. Kontrollointiyrityksistään huolimatta hän kuitenkin kompuroi askelissaan ja uhkasi kaatua, heilahti eteenpäin ja päätti sitten ottaa loppumatkan juoksuaskelia, kun vahinko oli jo tapahtunut. Katse oli irronnut enkelistä ja asekin oli hetkellisesti osoittanut täysin väärään suuntaan. Nyt ne palautettiin Luigin vierestä takaisin, kun Angus oli päässyt polvistumaan koiransa viereen.
Patsas oli vaihtanut paikkaa. Kuinka nopeasti se liikkuikaan! Nyt se oli kaiteen vieressä. Kaiteen, joka näytti täysin samanlaiselta kuin hetki ennen sitä, kun Angus oli sen huolimattomasti rikkonut. "No", mies totesi ärtyneesti. "Nythän sinulla ei ole enää mitään syytä vihoitella. Kaide on ehjä. Ongelma on poissa." Paitsi että jos otus korjasi rikkinäisen kaiteen noin nopeasti, rikkinäiset ikkunatkin sujuisivat siltä kuin vettä vain. Hänen uhkauksensa kartanon vahingoittamisesta saattoi olla hyödytön.
Hän yritti päästä otuksen pään sisään. Miksi se oli liikkunut vain kaiteelle, eikä käynyt heidän kimppuunsa? Miksi se nytkin vain seisoi paikoillaan? Se tuntui liikkuvan vain silloin, kun hän ei katsonut sitä. Oliko se tahallista, vai eikö enkeli vain pystynyt muuhun?
Luigin kostea kieli hipaisi hänen kättään. Se aneli apua, ja hänen olisi autettava. Koira sai itsensä pystyyn, mutta se tärisi ja vavahti, mikäli yritti ottaa askeleita eteenpäin. Toista etujalkaansa se roikotti ylhäällä. Hänen olisi parempi kantaa se autoon...mutta miten hän tekisi sen niin, että he molemmat säilyisivät hengissä? Pitäisikö hänen ampua vai neuvotella?
Neuvotella...hah! Niin kuin hän ikinä neuvottelisi tuollaisen epäinhimillisen saastan kanssa! "Helvetti..." mies mutisi. Hänen olisi kohta pakko joko räpäyttää tai kääntää katsettaan. Luigi murisi ja haukkui hänen vieressään, kuin kompatakseen hänen kiroiluaan. Yhdessä he yrittivät pelotella enkeliä taaemmas.
"Helvetti!" Hän huusi uudelleen ja teki sitten päätöksensä. Pakko se oli edes koittaa lähtisikö tuo olento hengiltä. Niimpä hän laukoi muutaman laukauksen enkeliä kohden katsomatta, osuivatko ne kohteeseensa vai kenties kartanoon, otti koiransa käsivarsilleen ja lähti yrittämään tuuriaan. Ase taas kiinni vyötäröllä ja kävelykeppi maahan hylättynä hän testasi, ehtisikö päästä autonsa sisälle.
|
|
Javert
(Senior Member)
Posts: 352
|
Post by Javert on Aug 4, 2018 23:53:13 GMT
Virgil ~
Vihan liekki kytee enkelin sisällä, kun tuo odottaa kärsivällisesti hetkeä, jolloin tunkeilija jälleen räpäyttäisi silmiään. Tunkeilijan sanat eivät merkitse Virgilille mitään, tuo oli joka tapauksessa rikkonut kaiteen ja uhannut hänen rakasta kartanoaan. Hän ei antaisi kaksikon päästä pois kartanon mailta vahingoittumattomina. Aika kuluu hitaasti, lähes matelemalla enkelin odottaessa. Ja sitten, siinä se hetki oli!
Kvanttilukittautuminen kumoutui ja Virgil oli jälleen vapaa liikkumaan. Enkeli kääntyy kohti tunkeilijaa, joka on nyt ottanut koiran kärsivarsilleen ja laukoo laukauksia taaksepäin. Raivo nousee Virgilin sisältä sanattomana huutona, kun enkeli katsoo avuttomana kuinka yksi luodeista osuu talon seinään ja vanha, kaunis puupinta halkeilee ja murtuu siitä kohdin. Mitä muihin luoteihin tulee… Virgil katsoo alaspäin - hänen kiviseen kehoonsa oli juuttunut yhteensä kolme luotia, yksi vasempaan käsivarteen ja kaksi muuta yläruumiiseen. Yksi luoti oli kimmonnut pois, hän ei edes huomannut sitä astuessaan sen päälle ja rusentaessaan luodin pieneksi metallisilpuksi ruohoa vasten.
Enkeli puhkeaa kolkkoon ajatusnauruun, jossa on murhaava sivuvivahde. Hän lähettää sen kaksikolle, ensimakuna siitä mitä nuo saisivat odottaa tunkeuduttuaan hänen suojelemilleen maille ja vahingoitettuaan kartanoa. Itsestään Virgil ei välittänyt, mutta kartanoon ei kukaan ulkopuolinen koskisi. Ei nyt eikä koskaan. Se hidastaisi kaksikkoa ja heikkomielisemmät se lamaannuttaisi saman tien. Niin, sinä yönä kun hän oli tuhonnut rakkaan Virgineiansa murhaajan, tytön tuoreen aviomiehen… Eikö tuo ollutkin tärissyt pelosta kuullessaan enkelin naurun, nähdessään silmäkulmastaan sen liikkeet, tiennyt olevansa tuomittu? Ja kun hän oli viimein heittänyt likaisen murhaajan alas katolta, pojan silmät olivat olleet tulvillaan kauhua. Se oli jäänyt viimeiseksi tunteeksi, jota tuo oli koskaan tuntenut. Kuolema ei antanut armoa ja Virgil oli kuolema jokaiselle, joka häiritsi kartanon rauhaa.
Virgil irrottaa käsivarressaan olevan luodin ja sulkee sen kämmenensä sisään samalla, kun liikkuu kartanon porteille, astuen pakenevan kaksikon eteen juuri, kun nuo ovat pääsemäisillään ulos. Sitä enkeli ei sallisi. Kaksikko ei koskaan tulisi astumaan ulos porteista, eivät edes kuolleina. He saisivat kunnian viimeiseen leposijaan rakkaan Virgineian vierellä… Enkeli avaa kämmenensä ja pudottaa luodin hiekkatielle samalla, kun kvanttilukittautuminen astuu voimaan ja jähmettää enkelin kaksikon eteen tukkien heidän ainoan pakoreittinsä pois kartanon mailta.
|
|
Fizdu
(Senior Member)
Posts: 451
|
Post by Fizdu on Aug 5, 2018 15:56:12 GMT
Toivo ehti vallata vanhuksen mielen. He olivat juosseet hyvän matkaa autoa kohti ilman häiriöitä, ja näytti jo siltä että he selviäisivät. Hän ehti kuvitella miten menisi ensimmäiseen turvallisentuntuiseen hotelliin, avaisi tölkillisen kaljaa ja huokaisisi syvään helpotuksesta. Tavallinen hotellihuonekin tuntui tällä hetkellä paratiisilta, vaikka hän ei yleensä viihtynyt niissä yhtään. Liikaa vieraita ihmisiä ja mahdollisuuksia virittää ansoja hänen ympärilleen. Mutta ei murhanhimoisia kivipatsaita - mikä vain tuntuisi paremmalta kuin tämä. Jopa se vihreä, ötökkämainen otus, joka oli viimeksi hyökännyt hänen ja Annabelin kimppuun, oli ollut mukavampi vastus. Se oli sentään ollut lihaa ja verta, jotain, mitä hän oli voinut kutsua luonnolliseksi.
Toivo kylmästä kaljasta kuitenkin haihtui, kun he saavuttivat portin. Luigi huomasi sen ensin ja päästi varoittavan uljahduksen - Angus jarrutti nopeasti, ettei olisi törmännyt edessään seisovaan enkeliin. He olivat vain muutaman senttimetrin päässä toisistaan, kun enkeli pudotti luodin maahan.
Hänen laukauksensa olivat olleet turhia.
Tieto upposi häneen hitaasti, kun hän tajusi, ettei ollut enää mitään, mitä hän olisi voinut tehdä. Luodit olivat hädin tuskin edes kutittaneet tuota omituista vastustajaa, ja siinä oli hänen ainoa aseensa. Hän ja Luigi kuolisivat pian, mikäli kiviotus niin haluaisi. Toivottavasti edes nopeasti ja kivuttomasti, mutta sekään ei tuntunut kovin todennäköiseltä.
Tässä kohtaako yleensä tehtiin itsemurha?
Hän laski koiransa unenomaisin tunnelmin maahan. Ajatukset juoksivat hänen päässään tuhatta ja sataa, mutta yhtäkkiä ne tuntuivat kaukaisilta. Tunteet laimenivat ja hän tuntui katsovan itseään jostain kauempaa. Oli kuin jokin toinen, ikiaikoja vanha ohjelma olisi yrittänyt ottaa valtaa hänen päänsä sisällä. Tällaistako on kuolla? ,hän ajatteli. Näin rauhallistako on tietää kuolevansa?
Hän veti syvään henkeä ja katsoi vastustajaansa syvälle silmiin. Hän oli hyväksynyt kohtalonsa. Nyt piti vain yrittää suorittaa se kunnialla.
"Anna tulla, pirulainen", hän murahti.
Hänen kämmenissään tuntui pientä kihelmöintiä, jota hän ei rekisteröinyt. Sen sijaan hän nosti ne rintansa eteen nyrkkeilyasentoon, aivan kuin olisi kuvitellut voivansa lyödä toiselta tajun kankaalle yhdellä, suoralla lyönnillä.
Kämmenet alkoivat myös kuumeta ja punoittaa. Niihin alkoi ilmestyä railoja, kun ikivanha kyborgiohjelma Anguksen sisällä alkoi herätä. Tieto kuolemanvaarasta oli saanut sen aktivoitumaan, ja sen jälkeen kaikki tapahtuikin hyvin nopeaan.
Muutamassa sekunnissa vanhuksen kämmenet olivat vaihtuneet täysillä tulittaviksi sarjatuliaseiksi. Tottumattomana käyttäjänä vanhus kuitenkin pyllähti maahan tulituksen voimasta ja laukoi laukauksensa lähinnä kaikkialle muualle kuin enkeliin päin. Hän oli saanut uusia aseita, mutta nekään eivät auttaisi, jos hän ei saisi niitä hallintaansa. Ja hallintaa ennen hänen täytyisi ymmärtää, mitä hänelle oli tapahtumassa. Tässä ei meinaan ollut järkeä!
|
|