Ken kuoppaa kaivaa

[Heta]

// miopod sekä Romana! //

Ammuksien ohikiito sekä lukuisien laserien tuoma vihertävä valo. Kova pamaus ja sitten täydellinen hiljaisuus, jonka rikkoi hälytyssireenin ääni. Oli eittämättä selvää, että erään asteroidin erästä paikallista - mutta varsin merkittävää - pankkia oltiin ryöstämässä. Se tapahtui asteroidilla nimeltä Tuho. Varsin eriskummallinen ja ehkäpä jopa tulevaa ennustava nimi, vai mitä? Niin asia oli ainakin Michael Blackmeren mielestä, joka oli kokenut asteroidin nimen suorastaan kutsuvan häntä. Tai ainakin pääkeskuksen pankin timanttisäiliön. Timantit olivat kuuleman mukaan hyvin haluttua tavaraa universumin pimeillä markkinoilla. Suurikokoisen asteroidin päälle oltiin rakennettu pankki, joka vain suorastaan odotti ryöstämistään. Asteroidilla oli pieni siirtolaissiviilisaatiokin olemassa, mutta sen kapteeni ei uskonut aiheuttavan ongelmaa.

Sen piti olla varsin yksinkertainen keikka. Ilmeniittien kapteeni ei ollut edes suunnitellut sitä kovin tarkkaan, sillä Tuhon siviilisaatiota oli kuuleman mukaan helppoa höynäyttää. Näin hänelle oltiin kerrottu. Kapteeni oli ottanut rohkaisu ryypyn ja tämän jälkeen päättänyt toteuttaa visionsa. Vaan kuinka väärässä nuo huhut olivatkin olleet, mutta tämän seikan Michael tulisi kokemaan vasta aivan liian myöhään.

Tuhon omalla siviilisaatiolla oli varsin hyvin heitä kuvaava nimitys: Tuhoajat. Se oli varsin hyvin käynyt Blackmerelle selväksi. Tuhoajia ei nimittäin ollutkaan helppoa höynäyttää - olivathan nuo aikoinaan siirtyneet sammuvasta planeetasta asteroidille asumaan ja sellainen jos mikä vaati sisua. Olisi ehkäpä pitänyt arvata, että asteroidin keskuspankilla oli lukuisat turvajärjestelmät. Osan jopa sellaisia joista Michael itse ei ihmisenä ymmärtänyt mitään. Nyt sitä kuitenkin oltiin liemessä.

Kuinka tähän koko soppaan oltiin kuitenkaan päädytty? Osuessaan parhaimpaan kultasuoneen, eli tiirikoidessaan timanttisäiliötä, oli kapteeni vahingossa laukaissut hälytyksen. Kaikki oli siihen mennessä sujunut kuin rasvattu, mutta yksi onninen lipsahdus ja koko ryöstö olikin muuttunut pakoretkeksi. Timantit tuo avaruuden merirosvo kyllä oli itselleen vohkinut - niistä hän ei luopuisi -, mutta toisaalta nyt hän joutui puolustamaan myös henkeään. Paikalle oli ilmestynyt nanosekunnissa suuripäinen armeijan kaltainen oliolauma, joka nyt jahtasi Michaelia. Hälytysäänet kaikuivat ympäri pimeitä käytäviä, kapteenin juostessa saalis perinteisessä säkissä. Säkki roikkui miehen selässä. Silmien eteen osui sopiva mutka, jonka taakse tuo piiloutui. Kapteeni pidätti hengitystään, samalla kun tuo kuuli kuinka häntä jahdannut joukkio juoksi kulmauksen ohi. Hän oli ainakin hetken aikaa turvassa. Pankista täytyi päästä pois. Hinnalla millä hyvänsä.

[miopod]

//nonii täältä sitä tullaan


-Tämä ei nyt kyllä näytä... mutisi eräs nuori ajanrouva roikkuessaan aikakoneensa ovensuussa vertaillen ulkona seisovaa maisemaa koneen sisällä näkyviin monitorin lukuihin. "Eihän tämä ole edes planeetta!" Gallifreyn kunnioitettu entinen presidentti Romana joutui pettyneenä toteamaan. Hän löysi itsensä levittelemästä käsiään vieraasta paikasta, jonka hän myöhemmin tunnisti asteroidiksi.

"En muistaakseni pyytänyt mallin 40 TARDIS:ta kun valitsin sinua!" Romana kuulosti ärtyneeltä potkaistessaan isoa kivenlohkaretta, joka oli siis edellämainittu aikakone ympäristöönsä naamioituneena. Oli miten oli, nainen oli äärimmäisen kiireinen. Hän pyyhälsi takaisin sisään tarkistamatta sen kummemmin minne oli tarkalleenottaen laskeutunut. Vaikka hän tuumasikin, että se oli erittäin mielenkiintoista, miten tällainen paikka näytti olevan asuttu. Hän yritti unohtaa luonnolleen tyypillisen uteliaisuuden ja keskittyä tehtäväänsä. Kuitenkin uteliaisuus voitti vallan täsmälleen siinä hetkessä, kun ulkoa alkoi kuulua perin kummallista älämölöä. Jotain oli tekeillä ja se kuulosti aivan jonkin sortin hälytystilalta. Jotain pahaa oli selkeästi tapahtumassa. Romanan tehtävä jäi silmänräpäyksessä toiselle sijalle, kun hän viiletti vaalea tukka hatun alla hulmuten ulos ihmettelemään mistä oli kyse. Toden totta, asteroidin asumusten liepeillä välkkyivät valot ja revolverit lauloivat kuin universumin suurimmassa huvipuistossa konsanaan. Seikkailunhaluinen hymy naamalla kareillen hän taivalsi kohti meteliä vähät välittämättä varoitusmerkeistä, jota ajanrouvan ylisuojeleva aikakone herjasi.

Kaukaa viisaasti Romana pysytteli varjoissa keskustaan päästyään. Hän havaitsi myös, että punaiset valot ja varoittava ulina kantautuivat tasan yhdestä rakennuksesta. Se oli erilainen kuin ne muut. Se oli isompi ja virallisempi. Romana kiersi paikan oletetulle takapuolelle etsien jotain toista sisäänkäyntiä, sillä pääovi kuhisi kaikenlaisia muita otuksia.
Hän onnistui löytämään tiensä henkilökunnan ovesta sisään. Paikka tuntui koostuvan pelkistä käytävistä ja panssaroiduista huoneista. Välkkynä tyttönä hän tunnisti paikan jonkinlaiseksi pankiksi tai arvotavarasäilöksi. Meneillään oli siis pankkiryöstö. Romana ei voinut muuta kuin nielaista, sillä hän tajusi päätyneensä epäiltyjen listalle siitä sekunnista lähtien kun astui sisään rakennukseen. Jos siis hänet nähtäisiin. Käytäviä kuljeskelleessaan hän havaitsi paikan autioksi, mikä oli epäilyttävää, sillä äänestä päätellen hälytys ei ollut vielä ohi. Seuraavan nurkan jälkeen hän kuitenkin totesi nuolaissensa kauan ennenkuin tipahti. Hän melkein jyräytyi vastassa rynnivään aseistetun norsulauman jalkoihin. Nähdessän Romanan, koko roikka kuitenkin pysähtyi ja niin pysähtyi Romanakin. Siinä he tuijottivat toisiaan, ensin hieman hämillään, sitten kukin taholtaan joko hyvin hermostuneesti tai hyvin vihaisesti. Ei auttanut kuin juosta. Lujaa.
"Minusta teidän pitäisi jahdata sitä oikeaa kriminaalia!" Mutta valitettavasti Romanan kultainen neuvo ajautui kuuroille korville.

[Heta]

Michael oli hetken vaiti, tasaten hengitystään. Adrenaliini virtasi villinä tuon kehossa, miehen kyykistyessä seinää vasten nojaamaan. Vaikka mies olikin fyysisesti paikoillaan, tuo aprikoi mielessään ankarasti, kuinka pääsisi tilanteesta pois. Viisainta olisi tietenkin luopua saaliista ja keskittyä vain pakoon, mutta ylpeys ja ahneus eivät antaneet asian suhteen myöten. Aarre oli jo puoliksi hänen - tai niin kapteenin mieli ainakin kuvitteli. Hän oli ansainnut aarteensa, kun oli tänne asti saapunutkin.

Keissi olisi ollut helpointa yhdessä miehistön kanssa, mutta kuten aina toisinaan vapauden kaipuinen Michael oli halunnut lähteä seikkailuihin yksin. Vaikka Ilmeniitit olivatkin hänen perheensä, oli mies pohjimmiltaan kuitenkin yksinäinen susi - hän arvosti ja kunnioitti aidosti vain itseään ja siksi toisinaan lunastikin itselleen oman vapaa-aikansa. Hän kuvitteli olevansa vertaa vailla ja selviytyvänsä seikkailuista kuin seikkailuista omin päin.

Yllättäen käytävältä alkoi kuulumaan uusia ääniä. Michael valpastui oitis ja vilkaisi nurkan taakse. Näky oli varsin arvaamaton; Sieltä tulla tömisti uusi joukko pankin omaa sotilasarmeijaa, mutta tällä kertaa tuo lauma ei jahdannutkaan häntä - heillä oli uusi kohde! Oliko pankissa toinenkin timanttivaras?! Kateus hiipi merirosvon sydämeen. Aarre oli hänen! Hän tulisi hoitamaan pienen joukkion itse ja hieman jututtamaan hattupäistä muukalaista. Yhteen pankkiin mahtui vain yksi rosvo. Ja se rosvo oli Michael Blackmer.

Kapteeni kaivoi taskustaan muutaman savupommin. Ne oltiin suunniteltu erityisesti hämäyttämään vihollista. Kaksin kappalein niitä heitettiin käytävälle. Kuului kevyt räjähdys jonka saattelemana paksu savu verhosi hetkeksi alueen. Se ärsytti sotilaiden kurkkuja, pistäen nuo pysähtymään ja yskimään voimakkaasti. Näkökenttä oli estynyt pieneksi hetkeksi täysin. Michael tiesi tilaisuutensa tulleen. Tämä kaivoi taskustaan liinan, joka painettiin suun ja sieraimien eteen estäen paksun savun pääsyn hengityselimiin. Hän näki kohteensa sumeasti, ja sukelsi kuin sukkula savuun. Kohdetta tartuttiin voimakkaasti kädestä ja se vedettiin nurkan taakse. Onnistumisen tunne valtasi Michaelin mutta vielä toistaiseksi ei ollut aika jututtaa kilpakumppania. Nyt tuli juosta vielä hetki, sillä savu ei pidättänyt armeijaa kovinkaan pitkän aikaa.

Määrittelemättömän ajan jälkeen, Michaelin näkökenttään osui ovi. Se näytti sopivalta. Huoneen ovi avattiin varsin uhkarohkeaan sävyyn ja sisään ampaistiin. Se osoittautui hiljaiseksi varastotilaksi ja vasta nyt Michael kykeni päästämään muukalaisesta irti. Hän kääntyi ympäri, siirtäen katseensa nyt ensimmäistä kertaa vastapuoleen kunnolla. Toinen oli.... nainen? Ihmismäinen, kuten Michaelkin. Nyt oli kuitenkin keskityttävä olennaiseen. Mies kokosi itensä nopeasti.
"Okei, hyvä on, kakistahan ulos; kuinka sinä kehtaat saapua muiden apajille?", kulmat kurtistuivat miehellä tuimaan kurttuun, tämän aloittaessa kuulustelun. "Aarre on minun, enkä minä pidä siitä, että muut saapuvat reviirilleni! Kuka sinut lähetti?"