Post by Fizdu on Aug 23, 2016 16:05:09 GMT
// Pinch ja Ellie tännepäin, kiitos! 
//
Nainen pelkäsi sydämensä tulevan pian yhtä kylmäksi kuin sellinsä kylmä vuode, mikäli ei keksisi ratkaisua ongelmilleen. Hän oli viettänyt jo kaksi erityisen pitkää yötä tässä pienessä, kahden hengen asuttavassa sellissä, eikä ympärillä parveilevien poliisien silmistä voinut lukea toivoakaan ulospääsystä. Häntä luultiin mielisairaaksi, eikä häntä siten päästettäisi ulos edes rangaistuksen - kotirauhan rikkomisen ja mahdollisen varastamis- ja murtautumisyrityksen, sekä virkavallan vastustamisen - päätyttyä. Tällä hetkellä häntä näytti odottavan suljetun osaston valkoiset seinät, mikäli ketään ei lunastaisi häntä vapauteen ja vakuuttaisi hänen olevan vaaraton ympäristölleen. Oli erityisen turhauttavaa tulla kohdelluksi mielisairaan tavoin, kun oli itse omistanut viimeisimmät vuotensa juuri tällaisten henkilöiden hoitamiseen. Hän kyllä tiesi päänsä olevan kunnossa. Eikö tiennytkin?
Se oli totta, ettei hän ollut se sama tasapainoinen ihminen, mitä oli ollut vielä muutamisen viikkoa sitten. Hän oli juuri kokenut traumaattisen kokemuksen itkevien enkelien ympäröimänä, ja nyt hän oli hylättynä yksin aikakauteen, joka oli hänelle vieras ja outo. Hänellä oli iso huoli ystävästään Tohtorista, joka oli jakanut hänen kanssaan samaisen tilanteen, mutta vielä isompi huoli ystävistään, sukulaisistaan ja asiakkaistaan, jotka olivat kaikki tulevaisuudessa. Ketään ei tietäisi, mihin hän oli kadonnut tai miksi. Tieto siitä piti jatkuvaa vihaa yllä hänen sisällään, sillä suru ja menetyksen tuska olivat vielä liian kivuliaita kohdata. Vihan kohteita puolestaan oli tasan yksi, ja se oli Virgil. Virgil oli lähettänyt hänet tänne, ja vaikka Sheila yleensä oli ymmärtäväinen ja väkivallaton persoona, nyt hänen olisi ollut valmis pieksemään enkelistä ilmat pihalle.
Viha oli siis kovettanut hänen sydäntään siitä asti, kun hän oli maatilalle pudottuaan joutunut naapurin hätistelemäksi ja siten poliisien myötä putkaan. Tosiasioitten kieltäminen oli saanut hänet vastustelemaan pidätystä, ja vaikka hän vielä silloin oli jaksanut pitää kiinni oikeuksistaan ja yrittänyt vakuuttaa toisia omituisesta tilanteestaan, nyt voimat olivat kuluneet loppuun. Nainen oli luovuttanut, sillä hänellä ei ollut enää yhtäkään uutta ideaa siitä, miten hän olisi päässyt ulos poliisiasemalta, saatika sitten tulevaisuuteen. Tohtori oli hänen ainoa toivonsa, mutta koska hänellä ei ollut takeita siitä että toinen olisi kunnossa, toivokin oli käytännössä kuollut.
Sheila oli tottunut siis viettämään aikaansa punkallaan maaten ja kattoon tuijottaen. Hän kuvitteli erilaisia hahmoja katon tummiin läikkiin, jotka vesivahinko oli sinne maalannut. Ne tuijottivat häntä sieltä takaisin vähintään yhtä tuimasti kuin kaikki muutkin. Ainoa, ketä vähäänkään suhtautui häneen suopeasti, oli hänen sellitoverinsa. Kalju mutta tuuheapartainen mies, joka oli ollut täällä jo ennen hänen tuloaan. Todennäköisesti päihteiden ja tappeluiden seurauksena, sillä tuon kasvot olivat mustelmilla ja olemuksesta saattoi epäillä vierotusoireiden mahdollisuutta.
"Hei! Hei, hullu akka!" Mies tökki häntä kylkeen, ja Sheila käänsi katseensa katosta miehen osoittamaan suuntaan. Tuo osoitteli ovea kohti aulaan, missä näkyi pienen ikkunan läpi vastaanottotiski ja jono ihmisiä. Oli outoa että asemalla asioivien annettiin nähdä näin sellien puolelle, mutta toisaalta se saattoi olla hyvä varoitus. Käyttäydy hyvin, tai joudu tänne. Sheila oli useasti tuijotellut aulan puolelle siinä toivossa, että tuttu mies olisi etsinyt häntä, mutta turhaan. Ketään ei ollut tullut. "Katso! Siellä on taas noin paljon ihmisiä. Leikitäänkö taas sitä leikkiä? Valitaan vuorotellen. Minä sanon henkilön, ja sinä kuvailet, millä tavalla panisit sitä. Tai jos se on vaan yksinkertasen ruma, sanot miten tappasit sen. Ja muistakin kertoa yksityiskohdat, jooko?"
//Nainen pelkäsi sydämensä tulevan pian yhtä kylmäksi kuin sellinsä kylmä vuode, mikäli ei keksisi ratkaisua ongelmilleen. Hän oli viettänyt jo kaksi erityisen pitkää yötä tässä pienessä, kahden hengen asuttavassa sellissä, eikä ympärillä parveilevien poliisien silmistä voinut lukea toivoakaan ulospääsystä. Häntä luultiin mielisairaaksi, eikä häntä siten päästettäisi ulos edes rangaistuksen - kotirauhan rikkomisen ja mahdollisen varastamis- ja murtautumisyrityksen, sekä virkavallan vastustamisen - päätyttyä. Tällä hetkellä häntä näytti odottavan suljetun osaston valkoiset seinät, mikäli ketään ei lunastaisi häntä vapauteen ja vakuuttaisi hänen olevan vaaraton ympäristölleen. Oli erityisen turhauttavaa tulla kohdelluksi mielisairaan tavoin, kun oli itse omistanut viimeisimmät vuotensa juuri tällaisten henkilöiden hoitamiseen. Hän kyllä tiesi päänsä olevan kunnossa. Eikö tiennytkin?
Se oli totta, ettei hän ollut se sama tasapainoinen ihminen, mitä oli ollut vielä muutamisen viikkoa sitten. Hän oli juuri kokenut traumaattisen kokemuksen itkevien enkelien ympäröimänä, ja nyt hän oli hylättynä yksin aikakauteen, joka oli hänelle vieras ja outo. Hänellä oli iso huoli ystävästään Tohtorista, joka oli jakanut hänen kanssaan samaisen tilanteen, mutta vielä isompi huoli ystävistään, sukulaisistaan ja asiakkaistaan, jotka olivat kaikki tulevaisuudessa. Ketään ei tietäisi, mihin hän oli kadonnut tai miksi. Tieto siitä piti jatkuvaa vihaa yllä hänen sisällään, sillä suru ja menetyksen tuska olivat vielä liian kivuliaita kohdata. Vihan kohteita puolestaan oli tasan yksi, ja se oli Virgil. Virgil oli lähettänyt hänet tänne, ja vaikka Sheila yleensä oli ymmärtäväinen ja väkivallaton persoona, nyt hänen olisi ollut valmis pieksemään enkelistä ilmat pihalle.
Viha oli siis kovettanut hänen sydäntään siitä asti, kun hän oli maatilalle pudottuaan joutunut naapurin hätistelemäksi ja siten poliisien myötä putkaan. Tosiasioitten kieltäminen oli saanut hänet vastustelemaan pidätystä, ja vaikka hän vielä silloin oli jaksanut pitää kiinni oikeuksistaan ja yrittänyt vakuuttaa toisia omituisesta tilanteestaan, nyt voimat olivat kuluneet loppuun. Nainen oli luovuttanut, sillä hänellä ei ollut enää yhtäkään uutta ideaa siitä, miten hän olisi päässyt ulos poliisiasemalta, saatika sitten tulevaisuuteen. Tohtori oli hänen ainoa toivonsa, mutta koska hänellä ei ollut takeita siitä että toinen olisi kunnossa, toivokin oli käytännössä kuollut.
Sheila oli tottunut siis viettämään aikaansa punkallaan maaten ja kattoon tuijottaen. Hän kuvitteli erilaisia hahmoja katon tummiin läikkiin, jotka vesivahinko oli sinne maalannut. Ne tuijottivat häntä sieltä takaisin vähintään yhtä tuimasti kuin kaikki muutkin. Ainoa, ketä vähäänkään suhtautui häneen suopeasti, oli hänen sellitoverinsa. Kalju mutta tuuheapartainen mies, joka oli ollut täällä jo ennen hänen tuloaan. Todennäköisesti päihteiden ja tappeluiden seurauksena, sillä tuon kasvot olivat mustelmilla ja olemuksesta saattoi epäillä vierotusoireiden mahdollisuutta.
"Hei! Hei, hullu akka!" Mies tökki häntä kylkeen, ja Sheila käänsi katseensa katosta miehen osoittamaan suuntaan. Tuo osoitteli ovea kohti aulaan, missä näkyi pienen ikkunan läpi vastaanottotiski ja jono ihmisiä. Oli outoa että asemalla asioivien annettiin nähdä näin sellien puolelle, mutta toisaalta se saattoi olla hyvä varoitus. Käyttäydy hyvin, tai joudu tänne. Sheila oli useasti tuijotellut aulan puolelle siinä toivossa, että tuttu mies olisi etsinyt häntä, mutta turhaan. Ketään ei ollut tullut. "Katso! Siellä on taas noin paljon ihmisiä. Leikitäänkö taas sitä leikkiä? Valitaan vuorotellen. Minä sanon henkilön, ja sinä kuvailet, millä tavalla panisit sitä. Tai jos se on vaan yksinkertasen ruma, sanot miten tappasit sen. Ja muistakin kertoa yksityiskohdat, jooko?"
