In the land my great-grandparents knew

[Pinch]

((Heta ja Tohtori paikalle, kiitos! :3))

Koulun historian tunneilla kukaan ei ollut koskaan kertonut, kuinka mahdottoman vaikeaa oli laittaa hiuksia ilman moderneja keksintöjä. Sähkökäyttöisiä kihartimia oli huonosti saatavilla, eikä Ellie olisi todennäköisesti edes uskaltanut käyttää sellaista peläten, että se räjähtäisi tai syttyisi palamaan. Papiljotit päässään Ellie-parka pelästyi omaa kuvajaistaan joka kerta peilin ohi kävellessään. Tällä kertaa hän yritti epätoivoisesti saada hiuksiaan pysymään nätillä nutturalla, mutta hiuspinnit eivät tuntuneet tottelevan sitten millään. Ellie kadehti yläluokkaisia ladyja, joilla oli oma palvelijatar laittamassa hiuksia. Ellie joutui pärjäämään yksin omassa pienessä huoneistossaan ja vaikka harjoitusta olikin jo kertynyt parin vuoden ajalta, 20-luvun ehostus oli silti niin uskomattoman vaikeaa verrattuna moderneihin mukavuuksiin! Kunpa vain Elliellä olisi sattunut olemaan kädessään kiharrin ja hiuslakkapullo, eikä älypuhelin, kun hän singahti menneisyyteen! Nyt älypuhelin makasi lipaston laatikossa piilossa ja käyttökelvottomana, eikä kampauksista tullut mitään.

Ellien lauantaipäivä oli lähtenyt liikkeelle hitaasti. Hänen ainoa suunnitelmansa päivälle oli käydä iltapäiväteellä työkaverin kanssa. Sen vuoksi kello lähenteli jo puoltapäivää, kun Ellie oli vasta aamutakissaan taistelemassa hiustensa kanssa. Kunhan hiussuortuvat vain tottelisivat! Ellie huokaisi syvään ja laski huultensa välissä olevat hiuspinnit kampauspöydälle. Olisi varmaankin parasta vain hengittää syvään pari kertaa ja kokeilla sen jälkeen uudelleen. Ellie nousi jakkaraltaan ja meni hetkeksi ikkunaan katsomaan kadun vilinää. Lontoossa ei tuntunut olevan hiljaista koskaan, ja Elliellä oli siitä kokemusta sentään jo kahdelta vuosituhannelta. Eteisen suunnalta kuului jotakin meteliä, jonka Ellie ensin sivuutti kadulta kuuluvana metelinä. Äänieristeet eivät 1920-luvulla olleet sitä, mitä 2000-luvulla. Kuten ei myöskään lämmitys.
Hetken kuluttua kolina alkoi kuulostaa siltä, että äänet tosiaankin kuuluivat asunnon sisältä, eivätkä kadulta. Nyt kun Ellie oli jo noussut ylös, hän voisi yhtä hyvin tarkistaa, ettei joku naapuruston kissoista ollut taas livahtanut avoimesta ikkunasta sisälle. Ellie käveli lyhyen matkan eteiseen vievälle ovelle ja sen avattuaan löysikin eteisestään jotain aivan muuta kuin naapurin kissan.
"Iiiik!" Ellie parahti kauhuissaan ja veti avoinna olevan aamutakkinsa paniikinomaisesti alusvaatteidensa peitoksi. Miten kummassa tuo vieras mies oli päässyt hänen asuntoonsa?!

[Heta]

"Lontoon keskustassa tapahtuu jälleen kummia. Kymmenkunta lasta on kadonnut kuin tuhkana tuuleen. Yhtäkään johtolankaa ei olla vielä toistaiseksi lyödetty, eikä paikallispoliisin mukaan kadonneita yhdistä mikään. Tiedetään, että katoamisen yhteydessä jokaisella on kuitenkin ollut ilmapallo kädessään. Viranomaiset kehoittavatkin asukkaita valppauteen."

Tohtori repäisi katseensa irti menneisyyden - tarkemmin sanottuna 1920 -luvulla painetusta - lehdestä ja nousi ketterästi jaloilleen. Hän oli saapunut jokin aika sitten 20-luvun Lontooseen, sillä jokin - tai joku - oli mennyt muuttamaan menneisyyttä; lapsia oli alkanut kadota ilmapalloineen - ja kuten jokainen sankari, ei Tohtorikaan voinut seurata tilannetta sivusta. Jotain oli tehtävä sillä ilmapallot eivät tavanomaisesti olleet ihmisille vaarallisia.

Toisaalta vuosikymmen oli yksi Tohtorin omista suosikeista; Ensimmäinen maailmansota oli päättynyt ja kadut oli vallannut kulttuurillinen iloisuus. Hollywoodin läpimurto teki vasta tuloaan. Ajanherra oli sonnustautunut tavalliseen tapaansa omaperäiseen rusettiinsa ja mies valuikin nyt viekkain askelin aikakoneensa konepaneelin luokse. Eräästä monitorista heijastui miehen oma kuvajainen, jota käytettiinkin häpeilemättä peiliksi; hiukset sukaistiin sivulle, jonka jälkeen rusettikaulaisen alienin kasvot valtasivat leveä hymy. Hän odotti seikkailuaan jo innolla!

Lontoon kadut eivät olleet juurikaan muuttuneet, vaikka lehdet huusivatkin isoin kirjaimin kadonneista lapsista. Tästä huolimatta liikenne oli samanlaista kuin aina ennenkin eikä mikään kielinyt epätavallisuudesta. Tällä kertaa Tohtori kuitenkin tiesi mihin mennä; Tardis oli jo heti alusta alkaen paikantanut Lontoosta erään talon. Taloon oli pesiytynyt jotain, joka oli herättänyt aikakoneen – ja erityisesti koneen omistajan – mielenkiinnon. Siellä asui ihmisten lisäksi jotain täysin muutakin – aivan jotain muutakin.
Tohtori löysi etsimänsä talon vaivattoman helposti ja vielä tässä kohtaa ajanherra ajatteli tapauksen olevan yksi helpoimmista. Ehkäpä hänen historiansa helpoimmista. Hänen täytyi vain napata alien joka toivon mukaan paljastaisi ilmapallojen salaisuuden. Helppoa kuin lasten leikki!

Normaali ihminen olisi kaiketi koputtanut kohteliaasti oveen, mutta koska tapaus ei ollut normaali – eikä Tohtori edes ihminen -, päätti vanha rusettikaula tyytyä klassiseen temppuun; Oikean oven edustan täytti hetkeksi tuttu surina, vihertävän valon napsauttaessa lukon auki. Asunto oli hiljainen. Ensisilmäyksellä vaikutti siltä, että huoneisto oli tyhjillään. Se ei kuitenkaan ajanherraa estänyt; Äänimeisseli kertoi, että lähistöllä oli jotain ei niin Maahan kuuluvaa. Mies astelikin peremmälle, tutkien eteisen ympäristöä ja sen irtaimistoa.

Vaan kunpa Tohtori ei olisikaan päättänyt kääntyä ympäri. Ajanherra oli juuri suuntaamassa katsettaan ovelle, joka vei syvemmälle asuntoon, kun näkökenttään ilmestyi jotain perin yllättävää. Nainen. Alusvaatteisillaan. Vastapuoli alkoi kiljumaan, mutta myöskin Tohtorin oma reaktio oli vähintäänkin yhtä vahva. Mies muuttui kasvoiltaan täysin punaiseksi, valahtaen sen jälkeen kalpeaksi ja käsi lyötiin oitis silmien eteen. Oliko Tohtori kuitenkin vain kuvitellut näkynsä? Sormien välistä kurkistettiin; Nainen seisoi edelleen paikoillaan, vaikkakin tällä hetkellä aamutakki jo kiinni laitettuna. Silmät silti peitettiin uudelleen. Aivan kuin se olisi mitään auttanut. Hetken itseään keräiltyään, Tohtori kuitenkin ryhdistyi varsin nopeasti. Oli sanottava jotain. Näin ollen käsi laskettiin alas ja silmät suunnattiin jo kolmannen kerran vieraaseen naisihmiseen.
”Uh... oh... Hei, minä olen Tohtori”, toiselle vilkutettiin hieman kokeilevasti.

[Pinch]

Ellie oli yleensä melkoisen sanavalmis eikä hätkähtänyt aivan pienestä, ainakaan enää elettyään pari vuotta eksyneenä väärään aikaan. Hiljaa sisään hiippaillut vieras mies sai kuitenkin Ellienkin pelästymään. Miehen aikeet vaikuttivat tietenkin heti rikollisilta, koska miksikäs muutenkaan joku murtautuisi asuntoon ja hiippailisi siellä koputtamatta.
Ensijärkytyksestä toivuttuaan ja saatuaan aamutakkinsa kiinni Ellie kuitenkin huomasi ettei asuntoon ilmestynyt mies käyttäytynyt kovin rikollisella tavalla. Mies kurkisteli sormiensa välistä punoittavine poskineen ja sormien lomasta näkyi Ellie, jonka kasvoilla näkyi edelleen pelästystä, mutta myös hieman uteliaisuutta ja hämmennystä koko tilanteesta. Hetken kaksikko seisoi hiljaisuuden vallitessa Ellien eteisessä, mies käsi silmillään ja Ellie puristaen aamutakkiaan kiinni. Viimein hiljaisuus rikkoutui, kun mies esitteli itsensä. Ellie ei hämmennykseltään oikein ollut vielä osannut edes ajatella puhumista.
"En minä ole kipeä", Ellie ilmoitti ja kurtisti kulmiaan, mutta samalla kuitenkin vilkutti hieman varovaisesti takaisin, vaikka ele hieman hölmöltä tuntuikin. Hän oli terve kuin pukki, eikä kaivannut lääketieteellistä huomiota, ainakaan tietääkseen. Lisäksi hän oli yrittänyt vältellä kaikenlaisia mahdollisuuksia sairastuttaa itsensä, koska Ellie ei oikein vielä uskaltanut luottaa sadanvuodentakaiseen lääketieteeseen.

Ellie astui pari askelta lähemmäs mystistä tohtoria. Mies ei vaikuttanut erityisen vaaralliselta, mutta tuon tarkoitusperät olivat silti edelleen epäilyttävät.
"Miksi olet täällä?" Ellie kysyi hieman epäileväisenä. "Ja miten pääsit sisälle?" hän jatkoi kuulusteluaan. Vaikka Ellie olikin melko pitkä, niin tämä tohtori kukalie oli vielä Ellieä pidempi, joten hän varpusti hieman tutkaillessaan miestä, vaikka pysyttelikin edelleen melko etäällä. Ellie huomioi tietysti heti miehen vaatetuksen. Vaateyhdistelmä tuntui hieman kummalliselta, jotenkin samaan aikaan liian vanhanaikaiselta ja liian modernilta ollakseen järkevä. Ellie yritti kuitenkin karistaa muotiin liittyvät ajatukset mielestään, koska olihan huomattavasti tärkeämpää tietää miksi tuo tuntematon mies seisoskeli hänen eteisessään punastelemassa.
"Haluaisin nyt jonkinlaisen selityksen", Ellie ilmoitti päättäväisesti. Hän astui muutaman askeleen taaksepäin ja laittoi kätensä puuskaan, aivan kuin korostaakseen päättäväistä äänensävyään.

[Heta]

Nainen vaikutti tilanteeseen nähden suhteellisen rauhalliselta. Oikeastaan Tohtorin oli myönnettävä itselleen, että hän oli odottanut vastapuolelta hieman toisenlaisempaa vastausta - sitä klassisinta: "Tohtori kuka?"
Koska yllättävästä tilanteesta ei kuitenkaan oltu vielä toivuttu täydellisesti, nousi rusettimiehen käsi nyt vain raapimaan villiä hiuspehkoaan hajamielisesti, katse edelleen arvioivasti toisessa.

Oli aika kuitenkin ryhdistäytyä ja jatkaa hommia. Samaan aikaan, kun vastapuoli esitti vaativia kysymyksiä, tunki ajanherra itsensä pidemmälle taloon. Ensimmäinen kysymys sivuutettiin, mutta seuraava sai miehen huomion itseensä. "Ovesta tietenkin! Niistähän te ihmiset kuljette?", toiseen vilkaistiin ehkäpä jopa hieman kummeksuen. Tietenkin hän oli tullut taloon ovesta!

Matka jatkui ja ajanherra kaivoi äänimeisselinsä esille. Hän oli saapunut olohuoneeseen ja monitoimityökalulla osoitettiin huoneisto ympäri. Tuloksia vilkaistiin. Vielä hetki sitten signaalit olivat olleet vahvoja, mutta nyt ne olivat muuttuneet toisenlaisiksi. Se aiheutti lievää kulmien kurtistelua ajanherralla.
"Sähkökemiallisia värähtelyitä ja ilmassa lievä määrä vetyä", sormea heilautettiin ilmassa kerran ikään kuin rusettikaula olisi kyennyt sitä kautta määrittelemään ilmassa leijuvia aineisosia. "Tämä muistuttaa minua paljon saturnuksen renkaista, sen tyttäristä ja heidän ihanasta pizzastaan - Oh, Tohtori, olet vain tulossa vanhaksi", yksinpuhumista jatkettiin hajamieliseen sävyyn. Vasta sitten ajanherra muisti talon omistajan läsnäolon. Katse siirtyi takaisin tummahiuksiseen naiseen.
"Ei sinulla sattuisi olemaan ilmapalloja? Etsin niitä ja minun tulee saada tietää niiden olinpaikka", järjettömät sanat osoitettiin nyt suoraan vastapuolelle.

[Pinch]

Ensisäikähdyksen jälkeen Ellie oli todennut, ettei asuntoon tunkeutunut mies vaikuttanut kovin uhkaavalta. Toisin kuin jotkut hänen tuntemansa naiset, Ellie oli, kumma kyllä, ajatusmaailmaltaan hieman modernimpi mitä tuli miesten lähestymisyrityksiin. Työpaikallaan Ellie tunnettiin suorasukaisuudestaan ja siitä, että useampi kuin yksi mies oli lähtenyt häntä koipien välissä kipittämään äkkiä ulos. Itsevarmuudesta ei ollut haittaa, joten kun Ellie oli tehnyt oman arvionsa siitä, että tunkeutuja ei ollut ainakaan murtovaras, niin hänen mielenkiintonsa heräsi ja häntä alkoi kiinnostaa, mikä tämän Tohtorin tarina oli. Tohtoriksi itsensä esitelleen miehen olemattomat vastaukset hänen kysymyksiinsä eivät tosin auttaneet ollenkaan.
"Tavallisesti luvan kanssa eikä ilman", Ellie tuhahti ja pyöräytti silmiään. Hänelle selvästikin vinoiltiin, eikä Ellie oikein pitänyt siitä.

Ellie seurasi miestä muutaman askeleen tuon perässä ja seurasi tarkkaan mitä tapahtui. Pienikin uhkaava ele tai yritys varastaa jotain vaatimattomasta asunnosta saisivat Ellien kadottamaan kaiken uteliaisuutensa ja pinkaisemaan kadulle hakemaan apua. Nyt yksikseen höpöttelevä Tohtori alkoi kylläkin vaikuttaa enemmän psykiatrisesta sairaalasta karanneelta potilaalta kuin murtovarkaalta. Höpöttely sähkökemiallisista värähtelyistä ja pizzasta sai Ellien kurtistamaan kulmiaan entisestään ja katsomaan miestä kummissaan. Puheessa ei ollut järjen hiventäkään, saati sitten hänelle esitetyttä kysymyksessä
"Ilmapalloja?" Ellie kysyi edelleen erittäin kummastuneena. "Yritätkö etsiä kaikki Lontoon ilmapallot?" Ellie sanoi ja naurahti. Tämä Tohtori vaikutti koko ajan vain sekopäisemmältä.
"Ei, ei minulla ole ilmapalloja", Ellie vastasi kuitenkin kysymykseen. "Ellei sitten komeroon jäänyt muutamaa puhaltamatonta Emilyn yllätysjuhlista", Ellie jatkoi hetken kuluttua, enemmän itsekseen kuin vastauksena Tohtorille, ja nyökkäsi hieman kohti huoneen nurkkaa, jossa sijaitsi Ellien 'tunge tänne kaikki tarpeeton'-komero. Muutama viiko sitten Ellien kaveri Emily oli täyttänyt kolmekymmentä ja hänelle oli pidetty pienet yllätysjuhlat Ellien asunnossa. Joku oli tuonut mukanaan muutaman ilmapallonkin, mutta Ellie muisteli että ne oli kaikki käytetty ja heitetty pois juhlien jälkeen.

((Kylläpäs taas kesti, pahoittelut! Vähän jäi lyhyeksikin, mutta päästään ainakin jatkamaan eteenpäin taas! ))

[Heta]

// Ei mitään, parempi myöhään kuin ei milloinkaan! //

Yrittikö Tohtori etsiä kaikkia Lontoon ilmapalloja? "En, etsin vain niitä kadonneita", ajanherra vastasi mumisten, samalla kun tuon katse haravoi kiihkeästi ympäristöä. Jokin omituinen tunne väitti, että hän saattoi olla lähellä. Rusettipoika kaivoi äänimeisselinsä jälleen esille ja osoitti sillä ympäri huonetta.

Vihreä valo vilkkui hetken, monitoimityökalun tavanomaisen äänen suristessa rauhalliseen tahtiin. Tuloksia vilkaistiin. "Olemme lähellä", Tohtori jatkoi yksin puhumistaan, marssien nyt suoraan keittiöön. Toisen sanojen myötä hän vilkaisi talon asukkaaseen, kurtistaen hieman kulmiaan. "Emily?", toistettiin epäuskoisena, "Sehän on kamala nimi. En yhtään ihmettele, että hän ei suostunut ottamaan ilmapallojasi.", kapeat sormet alkoivat availemaan nyt keittiön kaappeja, vilkkaiden silmien etsiessä kohdettaan.
"Mikä on muuten nimesi?", Tohtori jatkoi jutustelua rauhalliseen tahtiin, aivan kuin asuntoon tunkeutuminen ja tämän jälkeen talon omistajan nimen kysely olisi tuiki tavallista. Tämän jälkeen hän kyykistyi ja vilkaisi vielä pöydän alle. Ei ilmapalloja.

"Onko täällä muuten sattunut mitään erikoista? Ei huonovointisuutta, silmämunien punotusta tai italialaisia ukuleleen soittajia?", Tohtori nousi takaisin ylös ja lähestyi Ellietä. Hän käveli suoraan toisen eteen, lähelle kasvoja, tuijottaen tuota suoraan silmiin, arvioiden tuon kasvoja. "Kyllä.... Ruskeat tavanomaiset silmät", mumistiin tyytyväiseen sävyyn. Tämän jälkeen nopea liikkeinen rusettikaula kääntyi kannoillaan ja rynnisti takaisin keittiön pöydän ääreen. Hän nappasi tuoreimman lehden käsiinsä, työntäen sen naista kohden.
"Okei, tehdään pelisäännöt selväksi. Olen Tohtori - mikä ei varmastikaan jäänyt selväksi - ja etsin kadonneita lapsia. Heistähän on kerrottu lehdissä, hmh? Oletko kuitenkaan pistänyt merkille, että joka ainoalla heistä on ollut ilmapallo kädessään, enkä minä usko sen olevan pelkkää sattumaa. Mikään ei koskaan ole, sillä kaikella on aina merkityksensä", puheensorinasta ei meiannut tulla loppua nyt kun ajanherra pääsi vauhtiin. "Voit auttaa minua, mutta vain yhdellä ehdolla; Et tee typeryyksiä etkä lähde omille teillesi. Mitä siis sanot?", puheen jälkeen Tohtori nojasi kädellään pöytää vasten, selvästi myyntipuheeseensa tyytyväisenä ja odottava katse vastapuolessa. Yllättäen vintiltä kuului kuitenkin kova kolahdus, mikä sai Tohtorin huomion itseensä. Katse nostettiin nopeasti kattoon ja sen jälkeen takaisin ruskeatukkaan.
"Kuulitko sen?"

[Pinch]

Ellie kohautti olkiaan, kun ei saanut kunnolla selvää Tohtorin muminasta. Jotain kadonneista ilmapalloista, mutta Ellie ei vieläkään ymmärtänyt miten hän itse ja asuntonsa liittyivät näihin ilmapalloihin. Siitä huolimatta Ellie kuitenkin mainitsi Emilyn juhlat ja niistä jääneet pallot, vaikka ne eivät kadonneita olleetkaan, vaan lojuivat Ellien kaapissa. Jos tämä Tohtori halusi pallot viedä, niin viekööt, koska Ellie ei ilmapalloilla mitään kuitenkaan olisi tehnyt.
Surina ja vihreä valo saivat Ellien uteliaaksi; mikäköhän tuo härveli oli, ja mitä se teki? Se ei vaikuttanut 1920-luvun keksinnöltä, vaan joltakin paljon modernimmalta. Ellie ei kyllä muistanut koskaan nähneensä moista omassa ajassaankaan, joten voisihan se olla myös jokin kauan sitten unohdettu keksintö.

"Eivät ne olleet minun, Alice toi ne", Ellie ilmoitti hieman uhmaa äänessään. Lisäksi Emilyn mielestä ilmapallot olivat olleet hauskoja, mutta sen Ellie jätti sanomatta, lähinnä koska hän ei ehtinyt Tohtorin tiedustellessa hänen nimeään.
"Ellie", hän vastasi. "Ja jos sekin on tyhmä nimi, niin voit pitää mielipiteesi omana tietonasi, sattumoisin en ole saanut nimeeni vaikuttaa", Ellie puuskahti vielä. Hän ei oikein osannut päättää oliko edelleen närkästynyt Tohtorin ilmaantumisesta vai ei, sillä uteliaisuus ja Elliessä asuva pieni seikkailunhalu olivat jo alkaneet heräillä. Häntä kiinnosti kuka tuo kummallinen mies oli ja miksi hän etsi ilmapalloja. Lisäksi Ellie otti vastaan aina jokaisen pienenkin mahdollisuuden saada selville miten hän oli päätynyt menneisyyteen, ja Tohtorin kummallisuus vaikutti lupaavalta sen suhteen. Tavalliselta tallaajalta hän tuskin saisi mitään selville, eikä Ellie oikein voinut muutenkaan kulkea ympäriinsä kysellen, koska hänet olisi leimattu hulluksi hyvin äkkiä ja kiikutettu jonnekin hoidettavaksi.

Ellie oli purskahtaa nauruun, kun Tohtori tiedusteli oliko italialaisia ukuleleen soittajia näkynyt, mutta ei ehtinyt, kun Tohtori oli jo pinkaissut tuijottamaan Ellien kasvoja. Ellie ei olisi välttämättä pistänyt pahakseen ukuleleen soittajia, ainakaan komeita ja nuoria sellaisia.
"Vain yksi kummallinen hiippari", Ellie ilmoitti ja osoitti sormellaan Tohtoria kohti. Tohtorin ilmaantuminen oli tosiaan kaikkein erikoisin tapahtuma, mitä Ellien elämässä oli hetkeen tapahtunut. Hetken kuluttua Ellie jo pitelikin kädessään päivän lehteä, jota hän ei ollut vielä vilkaissutkaan, ja kuunteli Tohtorin aloittamaa puhetta. Ellie oli lukenut kadonneista lapsista, mutta ei ollut kiinnittänyt huomiota siihen, että lapsilla oli aina ollut mukanaan ilmapallo. Tämä selitti jonkin verran sitä, miksi Tohtori oli etsimässä juurikin niitä ilmapalloja. Ellie ei kyllä siltikään tiennyt, että miten ilmapallot varsinaisesti liittyivät katoamisiin, kidnappasiko joku vain ilmapalloja kantavia lapsia?
Kun Ellielle tarjottiin mahdollisuutta lähteä auttamaan ilmapallojahdissa, hän epäröi lyhyen hetken miettien, että mihin olisi nokkansa pistämässä, mutta hetkessä kuitenkin päätti, että tuskin hän tässä mitään menettäisikään. Ilmapallojahti voisi olla hauskaakin.
"Vaihdan vaatteet!" Ellie ilmoitti topakasti, olettaen että se kelpaisi vastaukseksi, ja pinkaisi makuuhuoneensa puolelle vetämään jotain aamutakkia soveliaampaa ylleen. Juuri kun Ellie oli saanut vedettyä neuleen päänsä yli, hän kuuli äänekkään kolahduksen. Ensimmäinen ajatus oli, että Tohtori oli rikkonut jotain, mutta hetken kuluttua kuuluva kysymys tarkoitti, että ääni kuului jostain muualta. Ellie veti vauhdikkaasti hameen päälleen ja riensi takaisin olohuoneeseen - Ellie ei ollut varmasti koskaan pukeutunut yhtä nopeasti.
"Se tuli yläkerrasta", Ellie totesi ja lähti kohti ovea. "Siellä ei asu ketään, vuokranantajani pitää sitä ullakkona ja varastotilana", Ellie kertoi. Hän suuntasi suoraan portaikkoon vievälle ovelle käytävään ja yritti avata ovea, joka tietenkin oli lukossa. Ellie hymähti.
"Tyypillistä", hän sanoi jälleen hieman närkästyneenä ja alkoi katsella ympärilleen, aivan kuin löytäisi avaimen yläkertaan vievään oveen jostain eteiskäytävästä.

[Heta]

Nainen esittäytyi Ellieksi. Tohtori ei vastannut toiselle mitään, mutta vilkaisi naiseen merkiksi siitä, että tuo oli ylipäätään kuunnellut toista. Ellie ei ollut tyhmä nimi hänestä. Vain pelkkä Emily. Naisen lievää närkästyneisyyttä ei kuitenkaan laitettu merkille, sillä Tohtorin mielen päällä oli nyt vain jatkaa tutkimuksia. Tunne, intuitio siitä, että he olivat takuuvarmasti lähellä, oli kasvanut ajanherran sisällä ja se aiheutti energistä levottomuutta. Kuinka paljon hän rakastikaan sitä tunnetta. Se oli seikkailun makua.

Tohtori piti katseen intensiivisesti Elliessä, ajanherran odottaessa naisen vastausta seikkailuun mukaan ryhtymisestä. Se olikin myöntyväinen. Nainen ilmoitti kuitenkin vaihtavansa vaatteet. Tohtori oli juuri avaamassa suunsa ja kohottamassa sormea ilmassa, kun toinen olikin jo pinkaissut matkoihinsa. Ajanherra jäikin seisomaan paikoilleen sormi pystyssä. "Ihmiset... Mikä pakkomielle heillä on aina lähteä omiin matkoihinsa?", kysyttiin itseltään ääneen. Toisaalta tällä erää Ellien halu vaihtaa vaatteet olivat ehkä kuitenkin ihan perusteltuja. Ilmapallojen metsästys aamutakissa ei kuulostanut kovinkaan toimivalta yhdistelmältä.

Ellien lähdettyä, Tohtori jatkoi yksin tutkintojaan. Hän kaiveli kaappeja ja katseli ympärilleen, liukuen takaisin olohuoneen puolelle. "Missä kummassa sinä oikein olet", Tohtori mutisi itsekseen, katsellen huoneiston seiniä. Hän suorastaan kykeni tuntemaan kuinka lähellä he olivat.
Yllättävä kolahdus yläkerrassa sai Tohtorin huomion oitis osakseen. Samalla hetkellä myös Ellie saapui takaisin. "Hienoa, alat selvästikin edistymään. Lähdetään tutkimaan ullakko", ja niin ajanherra pinkaisi naisen matkassa yläkerran oven seutuville.

Ovi oli lukossa, mutta sehän ei Tohtoria estänyt. Toiseen vilkaistiin ja Ellien viereen astuttiin. "Haluatko nähdä taikatempun, Ellie?", Tohtori kysyi, samalla kun tarttui ovenkahvasta kiinni. Äänimeisseli kaivettiin uudelleen esille ja oven lukkoa osoitettiin. Vihreän valon voimasta oven lukko naksahti auki ja rusettikaula vilkaisi naiseen tyytyväisesti virnistäen. Mitään ei sanottu, mutta toisen nenäpäätä hipaistiin vain nopeasti. Tämän jälkeen Tohtori astui ullakolle.

Ullakko näytti varsin tavalliselta. Ilma oli pölyinen ja sen nurkat olivat täynnä erilaista rojua ja laatikoita. Tohtori käveli huoneistoon peremmälle ja pyörähti ketterästi itsensä ympäri, katsellen ympärilleen. Vaikka yläkerrassa ei ollutkaan mitään poikkeavaa, niin Tohtorin silmäkulmaan osui jotain häiritsevää.
"Huomaatko mitään poikkeavaa? Kun seisot hetken paikoillasi. Silmäkulmassasi", Tohtori kosketio sormellaan omaa silmäkulmaansa. "Kyseessä on vanha kikka - niin sanottu hämätystemppu. Kun jotain ei osaa odottaa näkevänsä, ei sitä usein näekään. Mutta silmäkulmassa saattaa vilahtaa jotain. Aina hetkittäin. Silloin tällöin. Pitää osata vain katsoa tarkkaan", Tohtori selosti ja harppasi sitten Ellien selän taakse.

"Nyt täytyy vain - AHAA! Tässä", ja niin ajanherra osoitti erästä tuikitavallista pahtilaatikkoa äänimeisselillään. Kaikki ullakon pahvilaatikot alkoivat hitaasti välkkymään ja lopulta ne haihtuivat näkyvistä. Heidän ympärille oli ilmestynyt valtava määrä ilmapalloja. Näky sai Tohtorin hymyilemään tyytyväisenä. Tämähän sujui paremmin kuin hyvin!

[Pinch]

Ellie ei ollenkaan pistänyt pahakseen pientä seikkailua siihen lauantaiaamuun. Elämä menneisyydessä kävi toisinaan vähän tylsäksi, etenkin kun Ellie oli tottunut hieman menevämpään elämänmenoon 2010-luvulla. Vieroitusoireet siitä, että on jatkuvasti tavoitettavissa sosiaalisessa mediassa, olivat toisinaan pahojakin. Etenkin kun Ellien oli vielä varottava sanojaan, ettei hämmentäisi ympärillään olevia! Ja lisäksi Ellien työ oli oikeastaan pyörinyt pelkästään sosiaalisen median ympärillä. Kun kaikki se yllättäen katoaa, ei ole ihmekään että nuori nainen janoaa pientä jännitystä tylsistyneeseen ja hitaasti etenevään elämäänsä. Se selitti helposti, miksi Ellie lähti suinpäin mukaan tähän hullutukseen, ajattelematta tarkemmin sitä, että vasta tuo rusettikaulainen tuntematon mies oli murtautunut hänen asuntoonsa.

Lukittu ovi sai Ellien jo miettimään, että onnistuisiko räpyttelemään silmiään vuokranantajalleen ja uskottelemaan, että oven oli murtanut joku muu kuin hän itse. Siihen ei kuitenkaan tarvinnut mennä, sillä hetken surinan jälkeen Tohtori oli avannut oven sillä samaisella laitteella, jonka kanssa tuo oli hetki sitten osoitellut ympäriinsä Ellien asunnossa. Ellien teki äkkinäisen liikkeen taaksepäin, mutta liian myöhään, ja tunsi hipaisun nenänpäässään. Ellie aisti eleestä pientä omahyväisyyttä.
"Vai tuolla tavalla pääsit sisään asuntoon", Ellie mutisi noustessaan portaita. "Vaikuttaa kätevältä", Ellie totesi vielä. Kenen tahansa muun samalla kadulla asuvan olisi todennäköisesti saanut hihkumaan innosta ja ihmetyksestä nähdessään moisen laitteen, mutta Ellien ajatukset olivat nyt muualla. Vaikka hän olikin jo viettänyt jonkin verran aikaa menneisyydessä, silti alitajuisesti monenlainen tekniikka tuntui arkipäiväiseltä hänelle. Lukkoja avaavaan surisijaa Ellie ei ollut koskaan ennen nähnyt, eikä uskonut sen olevan mikään 20-luvun keksintö, mutta Ellien avoin mieli ei jäänyt jumiin pohtimaan asiaa sillä hetkellä. Ellien mieli oli jo kauan sitten oppinut sivuuttamaan järjettömältä tuntuvia asioita.

Ellie seurasi Tohtorin esimerkkiä ja katseli ympärilleen. Ensivilkaisun perusteella ullakolla ei ollut mitään, mikä olisi voinut pitää meteliä, vain laatikoita ja pölyä.
"Poikkeavan paljon pölyä", Ellie totesi ja yskäisi. Kuultuaan silmäkulmassa vilahtavista asioista, Ellie näytti hetken varmaankin täydeltä idiootilta yrittäessään liikutella silmiään niin, että näki mitä silmäkulmissa tapahtui ilman että liikuttaisi päätään. Ellie ei nähnyt mitään, mutta hetken kuluttua Tohtori ilmeisesti keksi jotain, päätellen kovaäänisestä ahaa-huudahduksesta. Ellie kääntyi katsomaan näkisikö itsekin sen, mitä Tohtori näki, mutta Ellien silmissä pahvilaatikot olivat edelleen tuikitavallisia pahvilaatikkoja. Kunnes laatikot alkoivat välkkyä ja hetken kuluttua ne olivat haihtuneet kokonaan paljastaen sadoittain ilmapalloja.
"Nämä eivät kyllä ole sieltä synttärijuhlista", Ellie totesi ja lähestyi yhtä lähellä olevista palloista. Hän kumartui tutkimaan palloa hieman lähempää, unohtaen tässä kohtaa täysin sen, että Tohtori oli vain hetki sitten yhdistänyt pallot kadonneisiin lapsiin. Kun Ellie pääsi melko lähelle palloa, se yllättäen poksahti rikki. Ellie ei ollut ehkä kaikkein säikyintä sorttia, mutta kova pamahdus sai hänet silti kiljaisemaan ja hyppäämään puoli metriä taaksepäin.
"Hemmetin pallo, melkein sain sydänkohtauksen!" Ellie huudahti. Tylsästi alkanut päivä oli jo nyt osoittautunut kovin säikytteleväksi.

[Heta]

Tohtorin huulilla koreili itsetyytyväinen hymy. Hän oli hyvin ylpeä siitä, että oli edennyt jo näin pitkälle yhdessä tuntemattoman naisen kanssa. "Ei, nämä eivät ole synttärijuhlista, Ellie", ajanherra puhui, kävellen edemmäs ilmapallojen sekaan. Analysoiva katse porautui nyt kuitenkin yhteen ilmassa leijailevaan ilmapalloon. Sitä lähestyttiin ja kosketettiin. Se tuntui varsin tavalliselta. Yllättävä kiljaisu sai kuitenkin myös itse Tohtorin hätkähtämään ja tämä kääntyikin rajusti kannoillaan takaisin Ellien suuntaan. "Mitä sinä oikein pelleilet? Enkö juuri kieltänyt sooloilun?", sihahdettiin toruvasti.

Yllättävästä tilanteesta ei kuitenkaan koitunut sen suurempaa harmia, joten Tohtori päätti jatkaa tilanteen tutkimista. Yksi lähimmistä ilmapalloista napataan hyppysiin. "Mietihän, miksi kukaan - tai mikään - muuttaisi tuikitavalliset ilmapallot pahvilaatikoiksi?", Tohtori kääntyi nyt Ellien puoleen ja heitti ilmapallon Ellielle, "...kätkeäkseen jotain! Hah!" Päätelmiensä jälkeen ajanherra kääntyi jälleen liukkaasti kannoillaan takaisin ilmapallojen suuntaan, levitellen käsiään kuin suuremmankin paljastuksen edessä.

"Mutta otetaanpa nyt selvää näistä palloista. Tarvitsen jotain terävää - enkä tarkoita tässä tilanteessa seksikästä älyäni", puhe muuttui jälleen nopeatempoiseksi, Tohtorin pyrkiessä keksimään itselleen jotain terävää. Katse ja kädet liikkuivat levottomasti. Katse osui kuitenkin nopeasti Ellien hiuspinniin. "Juuri tällaista!", yksi pinneistä napattiin lupaa kysymättä. Tämän jälkeen Tohtori otti otteeseensa jälleen yhden ilmapalloista ja asetti pinnin kevyesti sen pinnalle. Katse käväisi jälleen Elliessa, leveän hymyn paljastaessa ajanherran pidättelevän sisällä kuplivaa innokkuuttaan.
"Oletko valmis? Mitä luulet, mitä käy jos rikomme kaikki ilmapallot?"

[Pinch]

Ellien sydän tykytti normaalia nopeampaa tahtia pallon poksahdettua aivan hänen nenänsä edessä. Kiljaisua seurannut nalkutus sooloilusta ei saanut Ellieä anteeksipyytäväiselle tuulelle. Nainen oli lopen kyllästynyt siihen, miten naisia aina aliarvioitiin ja pidettiin jotenkin tyhmempinä tai avuttomina. Ellie ei ollut koskaan pitänyt itseään feministinä, kunnes lennähti kauas menneisyyteen. Nyt häntä ärsytti enenevissä määrin kaikenlaiset pienetkin asiat.
”No mitä itse sitten teet jos et sooloile?” Ellie totesi kasvoillaan tietäväinen ilme. Vaikka tässä kohtaa ehkä vaikuttikin, että tuo sekava ukkeli sirisevän laitteensa kanssa saattoi tietää näistä mysteeri-ilmapalloista enemmän, Ellie ei missään tapauksessa aikonut myöntää sitä ääneen. Aamupäivästä oli selvästi tulossa erityisen mielenkiintoinen.

Ellie nappasi ilman halki leijailevan pallon käsiinsä ja yllättyi, ettei pallo poksahtanut. Hetki sitten hän ei ollut edes koskenut palloon ja se oli poksahtanut. Nyt hän pystyi pitämään sellaista kädessään. Se vaikutti oudolta.
Ellie tiiraili ympärilleen ja yritti katseellaan löytää jotain terävää, mutta tälläkin kertaa Tohtori ehti löytää sellaisen ensin. Hiussuortuva valahti Ellien silmille ja hän joutui puhaltamaan hiuksia silmiltään, koska hän edelleen piteli ilmapalloa käsissään. Kun Tohtori valmistautui puhkaisemaan ensimmäisen pallon, Ellie otti toisen pinnin päästään (aiheuttaen samalla nutturan purkautumisen kokonaan) ja laski sen lähelle pitelemäänsä ilmapalloa.
”Varmaan jotain jännittävää”, Ellie arveli virnistäen ja nyökkäsi merkiksi siitä, että oli valmis aloittamaan pallojen poksauttelun. Hän painoi pinnin ilmapalloa vasten ja rikkoi sen pinnan. Poksahduksen saattelemana Ellie otti muutaman askeleen tarttuakseen seuraavaan ilmapallouhriinsa.

[Heta]

Ellien sanojen myötä, ajanherra nyökäytti päätään merkiksi. Vastapuolen virne innoitti ajanherraa itseään, sillä seikkailussa parasta oli myös yhtä innostunut kumppani. Vaikkakin tällä kertaa hetkellinen sellainen. Ellie oli siltikin onnistunut yllättämään Tohtorin positiivisesti; Tämä ei ollut juurikaan kyseenalaistanut tapahtumia, käyttänyt liikaa aikaa hämmästelyyn niin kuin ihmisillä oli usein tapana, vaan tämä oli suoraan hypännyt kohti tuntematonta. Se oli ominaisuus jota Tohtori arvosti.

Ilmapalloja oli yllättävän paljon siihen nähden kuinka pieni tila vinttihuoneisto loppupeleissä oli. Pallot poksuivat ja lopulta ne tuntuivat myös loppuneen. Huoneeseen jäi vain tyhjä tila ja hetken aikaa se näytti vain varsi tavalliselta vintiltä. Tohtori seisoi hetken paikoillaan, kuulostellen ympärilleen. Oli hiljaista, ja vaikka mitään mysteeristä ei ollutkaan tapahtunut, ei ajanherra halunnut silti luovuttaa.

Yllättäen seinän takaa alkoi kuulemaan koputusta. Rusettikaula havahtui.
"Shh, kuuletko sinä saman kuin minä?", Tohtori kysyi Ellieltä, haravoiden katseellaan ympärilleen ja etsien äänen sijaintia. Koputus voimistui ja muuttui rytkikkäämmäksi.
"...ikään kuin joku - tai jokin - olisi pyrkimässä näkyville!", lopulta Tohtorin katse nauliutui perimmäiseen seinään ja virne nousi tämän kasvoille. Seuraavat tapahtumat olivatkin perin kummallisia; Ensiksi heidän edestään katosi koputusta aiheuttanut seinä. Se vain haihtui pois. Seuraavaksi poistuivat myös muutkin huoneiston seinät, mutta jotain uutta oli tullut tilalle; metallia, harmaita sävyjä. He olivat aluksessa. Avaruusaluksessa, joka oltiin ilmeisemmin vain parkkeerattu talon päälle.
"Hahaa, minun olisi pitänyt arvata tämä! Ikivanha ja perin klassinen piiloutumistaktiikka. Ellie, talosi on ollut vain pelkkä parkkiruutu jollekulle", rusettimies kääntyi kannoillaan Ellien suuntaan, levitellen käsiään. "Tule, mennään ottamaan siitä selvää. Kukaan ei parkkeeraa toisen katolle ilman pätevää syytä. En edes minä 1500-luvun temppeliin - vaikka se ei tämän päivän tarina olekaan. Tule nyt!", Tohtori tarttui toista kädestä, vetäen tämän peremmälle alukseen.

[Pinch]

Ilmapallojen poksauttelu vei Ellien hetkeksi lapsuuteensa ja synttäreiden jälkeisiin siivoushetkiin. Lapsuuteensa, joka tulisi tapahtumaan joskus melkein 70 vuoden päästä. Ellie ravisti ajatuksen päästään pikaisesti, sillä ei halunnut nyt jäädä pohtimaan tarkemmin sitä, mitä hänelle oli itselleen tapahtunut. Tämänhetkiset tapahtumat olivat paljon jännittävämpiä. Hetkessä pallot oli poksauteltu tyhjiksi. Mitään erikoista ei kuitenkaan tapahtunut. Ellie ei uskaltautunut rikkomaan hiljaisuutta, joka poksauttelun jälkeen vallitsi. Jos tuo jatkuvasti höpöttävä Tohtori oli hiljaa, siitä pitäisi ehkä ottaa vinkki ja olla itsekin hiljaa.

Toki Ellie kuuli koputuksen, olihan hänellä toimivat korvat. Merkiksi siitä, että hänkin kuuli koputuksen, Ellie nosti kulmakarvojaan ja vilkaisi Tohtoria ennen kuin palautti katseensa seinään, josta ääni kuului. Koputuksen myötä seinät alkoivat haihtua ja värimaailma muuttui pölyisen harmaasta ullakosta metallin harmaaksi. Vaikka Ellie oli nähnyt kaikenlaisia aluksia liitelevän Lontoon yllä silloin tällöin, hän ei ollut koskaan sentään päässyt näin lähelle moista. Sitä oli vaikea uskoa. Ellien vielä hämmästellessä ympärilleen ilmaantunutta avaruusalusta, Tohtori oli jo päässyt jatkamaan höpötystään ja hetken päästä kiskaisi Ellien kädestä syvemmälle aluksen uumeniin.

”Miksi kummassa kukaan haluaa parkkeerata talon katolle?” Ellie kysyi, äänensä edelleen täynnä hämmästystä, kun hän katseli ympärilleen futuristisen näköisessä aluksessa. Se oli ainoa mitä hän sai sanottua, vaikka toisaalta olisihan hän voinut pohtia, että oliko tämä ylipäätään totta.
Ketään ei näkynyt eikä mitään kuulunut. Silloin Ellie hoksasi jotain. Hänellä oli jalassaan kengät, joissa oli pieni korko. Mutta niistä ei kuulunut mitään ääntä.
”Hetkinen”, Ellie sanoi ja pysähtyi yhtäkkiä. Hän otti pari askelta edestakaisin ja nosti katseensa Tohtoriin. ”Ei kuulu mitään!” hän huudahti yllättynyt hymy kasvoillaan. Lattia tuntui kovalta ja metalliselta, joten jonkinlainen askelten ääni siitä olisi luullut kuuluvan, etenkin kovista koroista.

[Heta]

"Miksi kukaan ylipäätään tahtoisi parkkeerata ajoneuvoaan?", Tohtori esitti lähinnä retorisen kysymyksen, tarkkaillessaan futuristista alusta. Toistaiseksi missään ei näkynyt liikettä. "Siksi, että ajoneuvon omistajalla on selvästi asiaa tänne. Ja minä haluan selvittää että miksi", Tohtori vastasi omaan kysymykseensä, vilkaisten ensiksi Ellieen olkansa ylitse. Loppu sanat selvittämisestä hän kuitenkin mutisi lähinnä itsekseen, suunnaten sanat itselleen, ja miehen katse lipui jälleen eteen. Kädet valuivat suoristamaan rusetin. Se oli merkki siitä, että oli aika astua jälleen uuteen seikkailuun. Tällä kertaa yhdessä Ellien kanssa.

Ellien huudahduksen myötä, Tohtori vilkaisi jälleen naiseen. Toteamus sai myös Tohtorin vilkaisemaan lattiaan ja tämä hypähti tasajalkaa kokeilemisen ilosta. Ellie oli oikeassa. Ääntäkään ei kuulunut. "Äänieristetty alus kera ilmapallojen", Tohtori kokosi ajatuksiaan, samalla kun katse alkoi jälleen tarkkailemaan alusta. Hän asteli edemmäs, samalla kun ajanherran vilkkaat aivot pyrkivät kokoamaan tämän hetkisiä johtolankoja yhteen. "En tiedä... Tämä muistuttaa minua jostain", ääneenpuhumista jatkettiin yhä.
Heidän jatkaessa matkaansa edemmäs käytävään, Tohtorin silmiin osui käytävän perällä oleva hahmo. Se sai Tohtorin hätkähtämään ja katse naulittiin hahmoon. Se oli nainen. Ruskeahiuksinen nainen, päällään harmaa kaapu.

"Öh, heeeii", Tohtori nosti kätensä tervehdykseen ja harppoi kohti naista. Nainen ei liikahtanutkaan. "Minä olen Tohtori ja tässä on kumppanini Ellie", ajanherra osoitti Ellieen ja pysähtyi sopivan etäisyyden päähän naiseen. Silmät tarkkailivat naista. Miksi toinen ei reagoinut? "Minä olen tämän planeetan suojelia ja tahdon selvittää miksi olette parkkeeraneet aluksenne Ellien talon katon päälle. Ja uskokaa pois - näen kyllä mikäli yritätte valehdella", Tohtori pyrki saamaan naiseen katsekontaktia. Mitään ei tapahtunut. Nainen tuijotti eteensä.

"Tervetuloa alus 67GF pääterminaaliin. Minä olen nanorobottinne mallia 66hf ja olen valmis vastaamaan kysymyksiinne. Nauttikaa kokemuksestanne. Hyvää päivänjatkoa!", lopulta nainen alkoi puhumaan. Ääni oli metallinen ja tökkivä. Tohtorin kasvoille ilmestyi nyt tietäväinen hymy ja hän naurahti. "Hah! Luuletko samaa kuin minä, hmh?", Tohtori suuntasi katseensa Ellieen, vetäen tämän lähemmäksi nanorobotiksi esittäytynyttä hahmoa. Tohtori nosti katsensa ja pyrki koskettamaan robottia. Käsi meni robotin läpi ja sai sen välkkymään. "Vain pelkkä kuvajainen, hologrammi. Mutta miksi? Mieti Ellie! Tämä on kuin... risteilyalus. Parkkeerattuna talosi päälle. Oletko valmis lähtemään huvittelemaan?", virnistys käväisi Tohtorin suupielessä. Samalla hetkellä aluksen yksi ovista aukeni. Oviaukosta tulvi valoa ja iloista musiikkia. Tohtori ojensa kätensä Ellielle kutsuvasti.