Who do you think you are? (Takauma)

[Heta]

// ITheWolvesI ja 10. Tohtori tänne näin! (: pelipaikkana toimii fiktiivinen kuu nimeltä Lukitilus. Aikajanallisesti peli sijoittuu Annabelin menneisyyteen, aikaan jolloinka tuo vielä toimi Laji X:n sotilaana. //

Väsynyt, mutta silti itsestään sekä ympäristöstään tietoinen kyborgi käveli rauhallisen tasaisesti eteen päin. Vaikka askel painoi viimeisimmän tehtävän jäljiltä, ei sotilas numero 47 siltikään levännyt. Hän oli juuri palaamassa takaisi emäalukselleen viimeisimmän operaationsa jäljiltä; Se oli ollut salamurha. Erään maineikkaan pörssimeklarin tähtien tuolta puolen, joka oli viime aikoina alkanut olemaan merkittävällä tasolla uhaksi Laji X:lle ja tuon sotaisan eliölajin vallalle. Annabel ei ollut koskaan saanut tietää edes kohteensa nimeä, mutta tehtävä silti oltiin suoritettu mallikkaasti alta pois. Hiljaisesti, siisti väijyen sekä kenenkään huomaamatta. Aivan niin kuin oltiin käsketty.

Annabel oli parasta aikaa erään kuun (joka tunnettiin parhaiten nimellä Lukitilus) pinnalla ja odotti isäntiensä paluuta. Hänelle ei oltu koskaan annettu omaa alusta - sellaista ei massasotilas vain tarvinnut. Annabelilla oli kuitenkin raskas sota-asu yllään, joka oli metallimaisesta materiaalista valmistettu. Tuon kasvoja peitti tumma kypärä suojaamaan kyborgin henkilöllisyyden.
Koska Lukitilus oli tunnettu siitä, että tämä kyseinen kuu omisti ilmakehän, kykeni myös Annabel avaamaan kypäränsä läpän ja hetken hengähtämään. Hän oli saapunut sovittuun paikkaan josta Laji X tulisi noutamaan hänet, mutta vielä toistaiseksi ketään ei näkynyt. Näin ollen Sotilas 47 istahtikin läheiselle kiven murikalle, vetäen kypärän lopulta kokonaan päästään. Vaaleat hiukset valahtivat valtoimenaan näkyviin, mutta siitä nuori kyborgi ei jaksanut välittää. Hänen ainoa tehtävänsä oli nyt vain odottaa. Aivan niin kuin koira odotti isäntäänsä.

[ITheWolvesI]

//Olen pahoillani etten ole ehtinyt vastailla. Alkoivat nämä koulun ''koe viikot'' vähän aikaa sitten, mutta ehdin vastailla nyt. Ja toivon ettei haittaa tämä minun roolimisen tasoni. En ole mikään hirveän kokenut roolipelaaja, mutta yritän parhaani. //

Yksinäinen mies, hienossa asussa nojailee tuoliinsa, pitäen silmänsä kiinni ja suun auki. Kun tarkasti läheltä katsoisi, voisi ehkä nähdä kuolan valuvan hänen suustansa. Mies miettii asioita päässänsä, niin kuin yleensä. Tylsiintyminen + Tohtori on yhtäkuin maailman tylsistynein ihminen, mutta kun odotat hetken.. Hän on keksinyt täysin jääräpäisen tavan poistaa tylsyyden.

Tohtorin herättää Tardisista kuuluva pieni ääni. Mies avaa silmänsä ja nostaa päänsä nopeasti, katsoen ympärilleen ja ihmetellen mistä on kysymys. Tohtori kääntää päänsä Tardisin monitoriin ja näkee siinä planeetan. ''Voi sinä senkin.. Kekseliäs.. Pieni alus!'' Tohtori sanoo, melkein huudahttaa ja nouse nopeasti ylös, suuri lapsellinen hymy naamallaan. Hän kävelee nopeasti monitorille ja katsoo planeetta. Hän ei tiennyt, että Tardis ei yrittänyt keksiä hänelle tekemistä, vaan että tuolla planeetalla oli jotakin kenet Tohtorin pitäisi tavata/auttaa. Tohtori siirteli vipuja sinne tänne, katsoen monitoria. ''Ja matkaan!'' Mies huudahtaa ja vetää ison vivun alas.

Taivaalta alkoi kuulua voimakas ääni, josta voi erottaa rytmin. Sininen koppi lentää nopeasti taivasta halkoen, melkein osuen maahan, mutta sitten palaa korkeammalle. Sininen koppi hidastaa vauhtia ja laskeutuu maahan, pienellä kolahduksella. Laskeutuminen ei ollut mikään nätti, mutta ei huonokaan pelkältä yhdeltä Tardisin ohjaajalta. Mies avaa oven, suorastaan vauhdilla ja heittäytyy ulos. Hän katselee maisemaa ympärillään ja hymyilee lapsellista hymyänsä.

[Heta]

// Ei haittaa, vastailet kun kerkeät. Minä maltan kyllä odotella. //

Sotilas 47 tuijotti taivaalle, vain odottaen isäntiään. Hiljaiset ja rauhalliset hetket eivät koskaan olleet Annabelia varten, sillä juuri ne piinaavat sekunnit aiheuttivat usein mahdollisuuden omiin ajatuksiin. Ei sotilaallisiin käyttötarkoituksiin luodun kyborgin ollut tarkoitus ajatella. Mutta Annabel ajatteli - useinkin. Häntä oli jo pitkään piinannut tyhjä tunne, ikään kuin hän ei edes kuuluisi tänne. Toisaalta, Annabelin ainoat muistot liittyivät vain Laji X:n ja tuon hirmuvaltaan, eikä kyborgi muuta osannut edes halutakaan. Hänet oltiin luotu sotimaan, vaikka toisaalta naisellinen kapeat ja hennot kädet kykenivät tekemään paljon muutakin. Sydän pumppasi verta ja ajatukset valuivat joskus muuallekin. Kyborgin sisään mahtui paljon tunteita ja aivoihin suuria kysymyksiä, vaikka kuori usein niin kylmä olikin. Tunteettomuus oli kuitenkin sotilaan selviytymiskeino. Se oli pitänyt Annabelin hengissä.

Äkkiä ympäristön hiljaisuuden rikkoi kummallinen ääni. Se oli epämääräinen, mutta samalla rytmikäs eikä Annabel ollut koskaan kuullutkaan mitään sen veroista. Kyborgi havahtui mietteistään, tuon aistien ja lihaksiston jännittyessä salaman nopeasti taistelutilaan. Mikäli ääni ei ollut tuttu, olisi se tällöin potentiaalinen uhka - ja uhka tuli eliminoida. Suojakypärä asetettiin takaisin kasvojen eteen ja ase ladattiin käyttövalmiuteen. Annabel lähti liikkeelle. Hitaasti ja vaanien, tarkkaavaisten silmien etsien tunkeilijaa.

Annabelin ei tarvinnut liikkua kovinkaan pitkälle, kun näkökenttään osui jotain perin epätavallista. Sininen koppi ja.... pukuun pukeutunut mies. Lukitilus oli kuuna hiljainen ja rauhallinen paikka, ja Annabel tiesi hyvin tarkkaan sen ettei sen pinnalle kuulunut mitään tuon kaltaista. Oliko mies saapunut paikalle hänen vuokseen? Niin, Laji X:llä oli tunnetusti paljon vihollisia - ja mikäli mies oli isäntien vihollinen, olisi tuo myös Annabelinkin. Ase ladattiin ja se osoitettiin suoraan tuntemattoman osapuolen selkään tähdättynä.
"Paikoillasi!", kyborgi huudahti.

[ITheWolvesI]

Mies puvussansa jatkaa maisemien ihailua ja hymyilee. Hän heittää ruskean takkinsa reunat pois tieltä ja laittaa kätensä kyljillensä. Kuun pinta ei ole mikään erikoinen, mutta kyllä sitä mielellään tutkisi. Planeetan maa on.. No kuumainen. Kaikissa kuissa ei katsos elä ketään, eikä muutenkaan kylmiä ja kuivia planeettoja niinkään käytetä. Taivaalla näkyi tähtiä, vaikka ei kuussa edes vaikuttanut olevan hämärä. Tohtori seuraa horisonttiä silmillänsä, etsien jotain kiinnostavaa. 

Rauhallisuuden keskeskeyttää aseen lataus ja huuto miehen takaa. Tohtori kääntyy ympäri, nähden kyborgin. Mies tunnistaa tämän hahmon lajin: X sotilaana. Hän nostaa kätensä kyljiltänsä ja nostaen ne ilmaan, pitäen ne silti hieman koukussa.  ''Hyvää päivää!'' Tohtori huudahtaa ja jatkaa: ''Eikö olekin hieno päivä tänään?'' Mies lisää vielä puheeseensa lapsellisen hymyn ja heiluttaa toiselle kädellänsä. 

Mies katselee kyborgia, joka taas osoittaa Tohtoria aseellansa. Suoraan sanottuna, Tohtorin normaali päivä.  Tohtori pitää päänsä kohti kyborgia, mutta seuraa horisonttia silmillänsä. Lajin: X sotilas, ilman muita? Missä ovat massiiviset alukset ja raivoisat armeijat? Tohtori miettii päässänsä hetken ja tajuaa: Tämä sotilas on luultavasti käsketty tehtävälle, aivan yksin. Ei suuri yllätys tältä lajilta. Mies jatkaa hymyilyä, odottaen mitä sotilas tekisi. Tohtorin tuntiessaan tietää, että hän olisi heti valmiina tutkimaan tätä lajia. Sillä itse Tohtori ei ole päässyt sellaista tapaamaan/tutustumaan. Tai ainakin hän yritti, mutta valitettavasti laji: X ei pidä ajanherrasta, juoksemassa ympyrää ja kyselemässä minkälaista on olla kyborgi.

[Heta]

Tuntemattoman miehen kääntyessä ympäri ja aloittaessaan puheensa, tiukensi Annabel automaattisesti otettaan aseen ympärillä. Katse tarkkaili herkeämättä toista, lihaksiston ollen valmiina hyökkäämään. Toisen rentous ja hyväntuulisuus aiheutti automaattisesti epäilyksiä.

"Paljasta identiteettisi ja teekin se ripeästi - kuka olet ja mitä teet täällä?", aloitettiin ristikuulustelu, aseen osoittaessa vastapuolta nyt suurinpiirtein rintakehän korkeuteen. Toista lähestyttiin reippain askelin, kyborgin jäädessä sopivan välimatkan päähän. Edes taitavimmankaan sotilaan ei tullut liikkua vihollistaan liian lähelle, senhän tiesi jokainen.
"Isäntäni eivät hyväksy muukalaisia, tämä on meidän aluettamme!", nainen sähisi suupielistään. Toisen rentous oli edelleen varsin häiritsevää eikä vastapuolen hymyilyyn vastattu. Ulkoisesti vihollinen näytti hyvin paljon ihmiseltä, ollen ilmiselvästi mies, mutta kyborgi tiesi etteivät ihmiset liikkuneet paljoakaan avaruudessa - varsinkaan näin kaukana Maapallosta.

[ITheWolvesI]

Kyborgi ei vaikuta hirveän sosiaalliselta henkilöltä. Osoittaa vierasta aseellansa ja huutaa. Mutta eipähän se mikään yllätys ole, kyborgi se vain on. Tohtori katselee kyborgia, kun hän käskee miestä kertomaan identtiteettinsä. Pitäisikö Tohtorin kertoa olevansa Tohtori vai käyttää toista nimeänsä 'John Smithiä?' Tohtori seuraa kyborgin liikkeitä, tutkien sitä. Kyborgit ovat suorastaan ihailtavia sotilaita jos ei siis ajattele sitä, että heidät on tungettu mettalli pukuun, niinkuin kybermiehet.

Kyborgi jatkaa aseella osoittelua. Tohtori avaa suunsa ja vastaa: ''Minun nimeni on Tohtori.'' Mies jatkaa hymyilyä, innostuksen kiille silmissänsä. Kyborgi ottaa askeleita lähemmäksi ja jatkaa kuulustelua. ''Anteeksi en tiennyt, että tämä alue kuului teille. Tulin vain ihailemaan maisemia'', Hän sanoo innostuneella äänellänsä. ''Jos ei haittaa, saisinko hieman tutkia sinua? Te lajin: X jäsenet olette todella kiinnostavia! Laseraseet ja kaikki!'' Tohtori kysyy innokkaasti, kuin pieni lapsi joka kysyy lupaa leikkiä uudella lelullansa.

[Heta]

Tohtoriksi esittäytynyt mies ei synnyttänyt luottamusta kyborgissa. Yhdenkään olennon nimi ei voinut olla vain pelkkä "Tohtori" eikä Annabel sitä paitsi kysynyt titteleitä. Niillä ei ollut sodassa merkitystä.
"Tohtori? Tohtori kuka?", kulmaa kohotettiin viileästi, katseen ollen edelleen vaativa. Toinen vaikutti ärsyttävän iloiselta. Eikö mies - Tohtori kukalie - ymmärtänyt olevansa vaarassa?

Kun vastapuoli jatkoi puhumista, painuivat sotilaan kulmat vihaiseen kurttuun. Aseella ammutaan ilmaan varoitukseksi. Toinen ilmiselvästi leikki hänen kanssaan. "Siinä sinulle maisemien ihailua", tiuskaistiin. Annabelin kärsivällisyyttä koeteltiin.

Kun Tohtori ilmoitti haluavansa tutkia Annabelia, nosti vaaleaverikkö aseen uudelleen miestä osoittamaan. "Askelkin niin teen sinusta pannukakkua", uhoamista jatkettiin. Tohtori oli kuitenkin sanonut jotain, mikä kiinnitti kyborgin huomion. Vaikka Annabel ei ollutkaan kertonut itsestään mitään, vaikutti kuitenkin siltä, että mies tiesi hänestä ja isännistään jotain. Vaikka Laji X olikin niittänyt mainetta, ei useinkaan tämän eliittijoukon rivijäseniä tunnistettu. Kaiken lisäksi vastapuoli vaikutti enemmänkin kiinnostuneelta kuin vihamieliseltä. Oliko tämä Tohtori kenties jokin liittolainen vai oliko miehen esitys vain silkkaa bluffia?

"Mistä sinä tunnet isäntäni?", Annabel kysyi ja laski hieman asettaan, tarkkaillen toista kuitenkin herkeämättä.

[ITheWolvesI]

Kyborgi vaikutti jotenkin yllättyneeltä nimeen 'Tohtori'. Ei se ole ensimmäinen kerta, kun joku ihmettelee nimeä 'Tohtori'. Ei hän kenelläkään normaalilla olennolla ollut tuollaista nimeä, mutta Tohtori ei ole mikään tavallinen tai normaali. Päin vastoin. 
 ''Täsmälleen!'' Tohtori sanoo kuuluvasti, kun kybogi lausuu sanat 'Tohtori kuka?' Tohtori hymyilee kyborgille, kun kyborgi taas tuntuu muuttuvan vihaiseksi.

Kyborgi laukaisi aseensa ja Tohtori nosti nopeasti käsiänsä korkeammalle. ''Okei, Okei! Ketään ei sentään tarvitse ampua! En tee mitään, näetkö?'' Tohtori sanoo omalla lapsellisella tavallansa. ''Tuosta tulikin mieleen.. Miltähän laserverkko oikein näyttäisi?'' Mies kysyy, melkein puhuen itselleen. Tohtori katselee Kyborgia, joka jatkaa aseella osoittelua. Kyborgilla on selvästikkin naisen kasvot.

Kyborgi uhkaili tehdä Tohtorista pannukakkua ja nosti taas aseensa. Ei sitä uhkausta 'teen sinusta pannukakkua' hirveän usein kyborgilta kuullut, mutta mitäpä tuosta. Kyborgi näytti jotenkin ihmettelevän Tohtorin viimeisiä sanoja ja sitten laski hieman asettansa. Kyborgi kysyi kysymyksen ja Tohtori jatkoi vain rentoa hymyilyä. ''No on sitä pari kertaa sinun 'isäntiesi' kanssa oltu tekemisissä'', Tohtori sanoo ja laski hieman käsiänsä, ottaen pari askelta ympäriinsä, niinkuin hän yleensä tekee, kun puhuu. ''Heillä on niin upeat alukset! Ne massiiviset sotahevoset! Oi niitä aikoja, kun olin vielä nuorempi ja tapasin Laji: X:n jäseniä'', Tohtori jatkoi puhettansa ja jatkoi pientä kävelyä ympäriinsä. Viimein hän taas käänsi katseensa kohti Kyborgia ja odotti tämän sanoja.

[Heta]

Varoituslaukaus näytti tehoavan ja vastapuoli nosti kädet ilmaan. Ele oli selvä merkki Annabelille ja kyborgi laantui hetkeksi. Hän ei siltikään osannut luottaa muukalaiseen. Toinen vaikutti holtittomalta, eivätkä miehen seuraavat pohdinnat laserverkosta yllättäneet enää sotilasta. Annabel tyytyi vain pyöräyttämään silmiään.

Annabelin epäilykset olivat osuneet oikeaan, sillä Tohtori myönsi tuntevansa isännät. Annabel kohotti kiinnostuneena kulmaansa, pysyen silti vielä hetken vaiti. Hän odotti toisen selventävän asiaansa.

Silmät seurasivat tarkkaavaisesti Tohtorin liikehdintää ja nainen laski aseensa. Vaikka nyt oli enemmänkin kuin selvää että vastapuoli todellakin tunsi Laji X:n, ei nainen ensi alkuun oikein tiennyt mitä sanoa. Vaikka ase oltiin laskettu nyt selvästikin alemmaksi, piti kyborgi silti lihaksistonsa jatkuvassa valmiudessa hyökkäyken varalta. Toisen sanat alkoivat silti kiehtoa.
"Missä tutustuit heihin?", toisen katseeseen vastattiin. Silmistä saattoi ehkä erottaa lievää uteliaisuutta. "Missä sodassa? Me sotilaat emme muuta teekään." Niin, se oli ainoa asia jonka Annabel hallitsi täydellisesti. Muussa häntä - ja hänen kaltaisiaan - ei tarvittu. He olivat arvotonta liukuhihna tuotantoa, vailla sen suurempaa merkitystä.