Javert
(Senior Member)
Posts: 352
|
Post by Javert on Feb 18, 2015 14:36:02 GMT
-Virgil-
Enkeli ei ollut vielä ehtinyt sanoa ääneen, minne halusi mennä. Mutta ehkä tuon kaiken salaperäisyyden alla oli vielä ajatustenlukijan taidotkin, sillä Tohtori näytti tietävän Virgilin toiveen, ja teki jotain joka sai aikakoneen käynnistymään. Ja ennekuin enkeli ehtii kääntymään, luomaan viimeisen katseen kartanoonsa, ovet paukahtavat kiinni sulkien Virgilin sisään ja muun maailman ulos. Nytkähdys – ja he olivat matkalla, joskin Virgil tiesi sen vain koska toinen niin sanoi. Hänen puolestaan he saattoivat aivan hyvin yhä seisoa kartanon pihalla, sitä ei Virgil tiennyt.
Vain puolella kuulolla kuunneltiin tohtorin puhetta, kun tuo innoissaan esitelmöi aikakoneensa ihmeistä ja muusta mitä sattui, eikä enkeli ymmärtänyt puoliakaan. Mutta kaiken tuon iloisuutensa takana… Virgil katseli tarkkaavaisesti nopealiikkeistä miestä, joka väänteli milloin mistäkin vivusta tai painoi jotakin lukemattomista napeista. Tuo ei ollut kovinkaan innoissaan Virgilin toiveesta, eihän? Hänen lajinsahan oli hirviöitä, niin Tohtori oli heitä kuvannut. Mutta niin oli Virgilkin aluksi ajatellut tuosta miehestä… Salaperäisyyksien haltijasta. Mikä määritteli hirviön? Olihan Virgil tappanut ihmisen, kaksikin. Ja piti itseään sen vuoksi hirviönä, jonka oli vahdittava kartanoaan ikuisesti. Mutta Tohtori oli väittänyt toista. Kumpi oli oikeassa, vai oliko kumpikaan? Kumpi heistä tunsi Virgilin paremmin?
”Pelkäätkö sinä enkeleitä?” Virgil lopulta kysyy, uteliaana. Ensimmäistä kertaa olemassaolonsa aikana Virgilillä oli puhekumppani, vieläpä joku sellainen joka tiesi hänestä, hänen lajistaan ja maailmasta niin paljon. Ainakin Virgil uskoi, että toinen oli kaikkitietävä. Suuri maailma avautui heidän edessään.
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Feb 18, 2015 17:37:22 GMT
Virgil oli kovin tarkkanäköinen, sillä vaikka päällisin puolin Tohtori saattoikin vaikuttaa huolettomalta ja innokkaalta, paistoi tuon toiminnassa silti tietynlainen, heinovarainen jäykkyys läpi. Ei ollut järin helppoa matkustaa suoraan kohti vihollisia, vain jotta Virgil saisi mahdollisuuden päästä omiensa pariin. Vaikka adrenaliinin voimalla mies pyörikin kuin viimeistä päivää aikakoneensa kojelaudan ympärillä, ei tuo silti voinut olla miettimättä mahdollisia tulevia riskejä. Pondien kuolemasta oli liian vähän aikaa ja nyt kipeistä muistoista houlimatta tuo itse oli valmis uhkaamaan kohtaloaan? Toisaalta eihän hänellä ollut mitään menetettävääkään. Hänellä ei ollut vielä toistaiseksi uutta kumppania, paitsi satunnaisesti River, ja toisinaan synkimpinä hetkinään mies oli jopa pohtinut lopettavansa koko hommat. Pakenevansa Englantiin, viktoriaaniseen aikaan - siitä aikajaksostahan hän oli aina pitänytkin. Mutta ehkäpä juuri kipeät ja tuoreet muistot olivatkin saaneet Tohtorin entistä uhkarohkeammaksi ja ylipäätään suostuvaiseksi järjettömälle matkalleen. Riskit pitivät miehen aina liikenteessä. Silloin ei tarvinnut olla yksin.
Virgilin kysymyksen myötä Tohtori lopetti toimintansa ja vilkaise toiseen nopeasti. Suupieliä jännitettiin ja tämä jatkoi uudestaan puuhiaan, vaikkakin hieman jähmeän oloisena. "Minulla ei ole mitään menetettävää. Miksi siis pelkäisinkään?", todettiin lopulta. Se oli kuitenkin valhetta. Sisimmistään Tohtori pelkäsi. Hän olisi ollut typerys mikäli ei olisi pelännyt, sillä jokainen Itkevät enkelit tunteva pelkäsi noita demonisia patsaita. Tästä ei kuitenkaan haluttu näyttää Virgilille. Sehän olisi ollut heikkoutta vai mitä?
"Entä sinä? Miten ylipäätään olit edes eksynyt kartanolle?", kysymykset suunnattiin enkelille, samalla kun ohjaus laitettiin automaatille. Tohtorille jäi nyt vapaat kädet käyttöön ja mies kääntyikin patsaaseen päin, nojaten jälleen selällään paneeliin, arvioiva katse suunnattuna Virgiliin. Kädet painuivat takaisin housun taskuihin ja päätä kallistettiin. "Enkelit ovat laumaeläimiä sillä yksin ne ovat heikkoja. Miksi siis sinä? Miksi luopua vapaudesta?" Niin, vaikka Virgil olikin näyttänyt osan menneisyydestään, ei enkeli ollut vielä paljastanut kuinka tuo ylipäätään oli edes kartanon vahdiksi päätynyt. Toinen tuskin oli syntynytkään kartanon pihalle ja asia toden teolla kiinnosti Tohtoria. Miksi enkelistä oli tullut se, mikä tuo nyt oli?
|
|
Javert
(Senior Member)
Posts: 352
|
Post by Javert on Feb 18, 2015 18:59:50 GMT
-Virgil-
Tohtori kääntyy hetkeksi katsomaan enkeliä, mutta näyttää muistaneen keinon jolla enkeli saattoi liikkua, ja silti nähdä toisen liikkeet. Samoin oli Virgineia katsonut häntä, puutarhan penkillä istuessaan. Kumpi mekoista olikin ollut kauniimpi? Nyt ne molemmat olivat pelkkää tuhkaa, aivan kuten se kartanon osanenkin, jota Virgil oli suojellut ja menettänyt sitten ennenaikaiselle kuolemalle. Tohtorin vastaus jää kuitenkin kaihertamaan Virgilin mieltä, vaikka enkeli ei alakaan väittämään vastaan. Ei osannut, eikä halunnut. Jostain syystä enkelistä tuntui, ettei toinen puhunut aivan totta. Vaan täytyi olla syy, miksi toinen ei halunnut myöntää asiaa. Olivatko Virgilin lajitoverit todella niin hirveitä?
Ja kaipaus, kaipaus takaisin turvalliseen kartanoon, halu jäädä suojelemaan sitä ja sen asukkaita saa Virgilin liikahtamaan lähemmäs ovea, epäröiden. Ei hän todella halunnut pois, mistä tohtori oli sellaista päähänsä saanut? Enkelin kuului oli suojella kartanoa. Se oli hänen tehtävänsä. Mitä muutakaan Virgil voisi tehdä? Nyt kun enkeli alkoi miettimään asiaa paremmin, tuijottaa sulkeutuneita ovia, teki entistä enemmän mieli lähteä, palata takaisin. Ei Virgil voisi jättää kartanoaan, se oli ainoa paikka jonka enkeli tunsi. Seuraava kysymys oli kuin lisäys Virgilin ajatuksille, ja enkeli katsoo kuinka tohtori asettuu paremmin seisomaan, kädet jälleen taskuissa rennosti ohjauslaitteisiin nojaten. Ajatustenlukija, totta tosiaan, mitä muutakaan se voisi olla? Mutta kysymykset ovat liian hankalia, enkelin kiviset silmät tuijottavat tohtoria ymmärtämättä, ja lopulta se lähettää ainoan vastauksen jonka keksii.
”Suojelen kartanoa.” Virgil vastaa lopulta, ääni kysyvänä. Mitä muuta Tohtori halusi tietää? Eikä Virgil ollut laisinkaan varma oliko tuo mitä Tohtori sanoi, totta. Virgil oli vahtinut kartanoa monta vuosisataa, eikä ollut koskaan tavannut kaltaisiaan. Ei ollut edes tiennyt toisten olemassaolosta. Joten kuinka Virgiliä pystyi kutsumaan laumaeläimeksi? Vai tarkoittiko sana sitä, kuinka hän suojeli talon asukkaita? Heikkoudesta Virgil ei tiennyt, mikä oli normaalia hänen lajilleen? Vain tohtori, tuo ilmiselvästi kaikkitietävä mies, tiesi jotain enkelien lajista. Virgil ei siis voinut muuta kuin arvailla. Hän oli aina ollut vapaa päättämään mitä tekisi, minne menisi. Ja Virgil oli päättänyt jäädä kartanon muurien sisäpuolelle, ei ollut kertaakaan edes kuvitellut astuvansa toiselle puolelle, siellä avautuvaan kaupunkiin.
Kysymys oli käsittämätön, eikä vähiten siksi, ettei Virgil muistanut aikaa ennen kartanoa. Hänen muistettu elämänsä alkoi pihamaalta, ja loppui tähän hetkeen. Siksipä kysymyskin oli omituinen, eikä Virgil osannut sanoa siihen juuri mitään. Mitä olisi pitänyt? Ei enkeli tiennyt oikeaa vastausta, jos sellaista edes oli.
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Feb 18, 2015 20:07:16 GMT
Vaikutti siltä ettei Virgil itsekään tiennyt sopivaa vastausta Tohtorin kysymyksiin. Toisaalta enkeli oli alusta asti ollut hyvin sulkeutunutta sorttia, liekö tuo siis itsekään selventänyt omia ajatuksiaan itselleen. Vaikka uteliaisuus olikin Tohtorin yksi vahvimmista ominaisuuksista, päätti tuo antaa asian lopulta olla. Virgilin menneisyydellä - ajalla jolloinka tuo ei vielä ollut Kartanolla - ei ollut merkitystä. He olivat tässä ja nyt. Tässä hetkessä. Eihän Tohtori itsekään puhunut mieliisti itsestään saatika menneisyydestään - olisi houkkamaista lähteä vaatimaan sitä patsaaltakaan. Loppujenlopuksi he taisivat olla samanlaisempia kuin aluksi kykeni arvaamaankaan. Vaikka toinen oli kiveä, kykeni rusettikaulainen alien silti tietyllä tasolla samaistumaan toiseen. Molemmat kantoivat sydämissään kipeitä muistoja hamaan loppuun asti. Heidän molempien sydämissä oli jäätä. Ajatukset kuitenkin karistettiin äkkiä mielestä. Tardisin eräästä monitorista avautui selvä ja tuttu, uhkaava maisema. He alkoivat lähestyä enkeleitä. Tohtori nielaisi äänettömästi näylle ja tämä tunsi kuinka molempia sydämiä puristi. Se oli pelkoa, joka jälleen muistutti olemassaolostaan ja pienenä ohi kiitävänä hetkenä hän jopa tunsi katuvansa koko reissua. Nyt oli kuitenkin myöhäistä enää perääntyä. "Alamme saapua paikan päälle", Tohtori tuumasi, pitäen katseensa edelleen monitorissa, kevyen rypyn ilmestyessä miehen kulmien väliin. Jarrut laitettiin päälle ja tuttu kirskunta täytti hetkeksi Tardisin. Tohtori kykeni jo arvaamaan, että äänen kuulisivat myös enkelit ja nuo saapuisivat varmasti paikan päälle hyvinkin nopeasti. Tohtorin tuli vain olla nopeampi. Tardis parkkeerattiin. Tohtori laski katseensa vielä hetkeksi aikakoneensa ohjaimistoon ja silitti tuon pintaa huomaamattomasti. Se oli jäähyväinen kaiken varalta, mikäli kaikki menisi pieleen. Aikaisemmin Tardisiin oltiin asennettu jo pakovaihe, mikäli tilanne näyttäisi siltä, että Tardis olisi vaarassa. Lopulta mies ryhdistäytyi, nosti katseensa ja huokaisi. Rusetti oikaistiin kuin viimeistä kertaa. Katse suunnattiin oville. Hän itse ei poistuisi Tardisista, mutta ovet oli pakko avata, mikäli Virgil aikoisi poistua poliisikopista. Sydänten hurja tykytys tuntui jo korvissa asti. Se olisi kohta menoa. "Kun avaan oven, sinun tulee poistua Tardisista välittömästi. Tuolla ulkona on jotain, joka varmasti haluaisi pääni vadille. Okei?", katse käännettiin vielä Virgiliin.
Huulia nuolaistiin vielä nopeasti ja nopealla sormien napsautuksella ovet avattiin. Kylmä ilma puski välittömästi Tardisiin sisään ja ajanherra ryntäsi oville. "Mene, mene, mene Virgil! Nopeasti. Täytä elämäsi uusilla haasteilla", Tohtori hoputti, viittoen kädellään villisti ulkoilmaan kuin merkiksi enkelille. Ajanherran katse käväisi nopeasti ulkona. Kuten hän oli arvannutkin, oli paikan päälle saapunut sadottain uusia kivisiä enkeleitä. He kyllä tunnistivat tulijan. "Näyttää siltä, että illan viimeinen hidas on tanssittu. Minun on aika poistua. Mutta sinä pärjäät", huikattiin vielä enkelille tuon poistuttua aluksesta. Vielä lopuksi viimeinen katse Virgilille: "Ja muista, mikäli koskaan ikinä tarvitset minua, sinun tulee vain toivoa!"
Ja niin Tardisin ovet sulkeutuivat. Koneisto hurahti uudestaan käyntiin ja heikosti väpättäen tämä katosi näkyvistä. Tohtori oli poistunut paikalta ja ensi kertaa kahteen viikkoon hän tunsi jotain, jonka oli pelännyt kadottaneensa iäksi: Hän oli riemuissaan. Virgil oli saanut uuden elämän. Tuosta jos jostain sai olla tyytyväinen. Tyytyväisyyden tunne sai Tohtorin pyörähtämään kepeästi kannoillaan piruetinlailla ja leveä hymy nousi tämän huulille. Hän oli enemmänkin kuin riemuissaan: Hän oli onnellinen!
|
|
Javert
(Senior Member)
Posts: 352
|
Post by Javert on Apr 11, 2015 10:26:30 GMT
-Virgil- Tohtori ei vastannut Virgilille mitään, mutta pian enkeli tajuaakin syyn. He lähestyivät enkelilaumaa, se näkyi monitoreissa kaukana alapuolella. Kutkuttava innostus kuplii hetken, vaihtuen kuitenkin pian pelkoon. Tuollaisiako olivat hänen lajitoverinsa? Virgil liikahtaa lähemmäs ovia, unohtaen missä on, kenen kanssa ja vain katselee ihmeissään lähestyvää maanpintaa, ja siellä odottavia patsaita, joiden siivet ovat auki, kasvot käännetty ylös. Eikä yhdenkään kädet olleet kasvojen edessä. Tuoko olisi hänen uusi elämänsä? Hetken Virgil tuntee epätoivoa, halua peruuttaa kaiken ja palata kartanolleen, oli hänen tehtävänsä suojella sitä. Jos hän olisi poissa, kuka sen perään katselisi? Aika kuluttaisi marmorisen suihkulähteen, sen edessä oleva penkki vietäisiin poltettavaksi, Virgineian muisto hautautuisi. Vaikka eihän kukaan muu kuin Virgil tiennyt edes, että kartanon pihaan oli haudattu ammoin julman kuolemansa kohdanneen tytön ruumis… Tällä hetkellä Virgil muistaa Tohtorin, ja kääntyy katsomaan toista, erottaen kauhun toisen kasvoilta. Tämä sii todella oli huono ajatus… Pian he ovat maassa, ja Tohtori hätistelee enkeliä häipymään aikakoneestaan, Virgil ei liikahdakaan. Toisen äänensävy, hätistelevät, huolestuneet kädenliikkeet… Samassa Virgil kuulee jonkin kolahtavan oveen. Se oli jotain raskasta, kuin kiveä. Ja ennen kuin enkeli ehtii lähettää kuvaa, kiitosta, tuo työnnetään lähes väkivaltaisesti ulos sinisestä avaruusaluksesta, joka on suurempi sisältä kuin ulkoa. Tohtorin jäähyväissanat lohduttavat hieman Virgiliä, mutta samalla enkeli tiesi että se olisi mahdotonta. Tuo oli halunnut hänestä mahdollisimman nopeasti eroon sillä hetkellä kun laskeutui tänne, tulisiko Tohtori muka uudestaan paikalle jos hän haluaisi? Ja miksi Virgil edes haluaisi? Hän tulisi olemaan onnellinen lajitovereidensa luona, eikö vain? Mutta epätoivo, pelko kaikesta uudesta, saa Virgilin jähmettymään. Enkeli ei tiedä, mitä hänen odotettiin tekevän. Satoja lajitovereita, nyt kiinnostuksensa menettäneinä kun Virgilin ainoa toivo poispääsemisestä oli kadonnut taivaalle, liikkui poispäin. Hitaasti kivisen enkelin kädet kohoavat jälleen, kasvoille. Tuo ei ole ottanut askeltakaan pois paikasta, jonne alus laskeutui. LOPPU. Kiitos loistavasta roolipeliseurasta Heta, ja (hänen) ihana tohtorinsa!
|
|