Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Dec 7, 2014 15:37:18 GMT
Tohtori ei huomannut enkelin silmissä vihan välähdystä, mutta kykeni aavistamaan ettei tuo tuntematon patsas pitänyt lainkaan suihkulähteelle istumisesta. Vaikka lähde olikin pahoin rapistunut, oli sillä silti merkittävä rooli kartanossa ja patsaalle itselleen. Tietenkin. Vanhoja monumentteja tuli aina kunnioittaa, vaikka tohtori itse tiedostikin käyttäytyneensä äskettäin varsin epäkunnioittavasti. Hänellä oli toisinaan vaikeuksia muistaa ottaa muut huomioon, sillä miehen päässä risteili jatkuvasti satoja ja lisää satoja uusia ajatuksia. Toisinaan oli vaikeaa keskittyä nykyhetkeen. Tohtori jäi seisomaan selkä patsaalle käännettynä. Kädet hakeutuivat housujen taskuihin ja kevyt huokaisu karkasi tämän huulilta. Oli vaikeaa olla vihollislajiin selin, varsinkin kun patsas jälleen liikkui. Kuinka vaikeaa olikaan päsätä ennakkoluuloista eroon. Kun patsas oli lopettanut liikkumisensa ja palannut takaisin korokkeelleen, tohtori kääntyi. Kevyt, pieni hymy kävi tämän kasvoilla nopeasti, avaruusolennon huomatessa patsaan korjanneen lähteen. Kuinka tärkeä se enkelille selvästi olikaan. "Teet hommasi selvästi hyvin, pidän siitä", tohtori sanoi patsaalle, vilkaisten tuohon syrjäkarein. Suoranaista katsetta vältettiin parhaan kyvyn mukaan, sillä ajanherra halusi antaa patsaalle mahdollisuuden liikkumiseen. Näin hän kykeni parhaiten tutkimaan toista ja rakentamaan molemmin puolista luottamusta.
Enkeli suostui kertomaan nimensä tarinan ja niin ympäröivän ympäristö maalautui pois. He olivat matkanneet ajassa taakse päin. Tohtori katseli puutarhatuolissa istuvaa tyttöä enkelin rinnalla. Tyttö oli selvästi enkelille läheinen. Ilmiselvästi yhtä mielikuvitukseikas ja rohkea kuin Amykin oli ollut. Kevyt, viiltävä ikävä kouraisi Tohtorin sisuskaluja tämän huomatessa luonteiden yhdennäköisyyden. Seuraavaksi he kuitenkin matkasivat jälleen ajassa. Useita vuosia eteenpäin. Tunnelma oli täällä raskaampi ja surumielisempi. Jokin oli muuttunut. Tilanne selvisikin varsin nopeaan. Vanhoista puuovista astui arkkua kantavaa kaksi miestä. Ei tarvittu selityksiä eikä sanoja. Tohtori kykeni jo arvaamaan, kuka arkussa oli. Enkelin ystävä. Aivan kuin hänenkin ystävänsä oli kuollut; Haudattuna, ja hän todistamassa hautakiveä. Tilanne ja muisto muistutti jälleen ikävällä kolhaisulla Manhattanin tapahtumia. Tohtori katsoi pitkään tuon tuntemattoman tytön hautakumpua mutta Virgilin asettama muistikuva hävelni. He olivat jälleen palanneet takaisin nykyisyyteen.
Tohtori ei olisi koskaan osannut arvatakaan, mutta loppujenlopuksi hän ja Virgil olivat sisimmiltään varsin samanlaisia. Molempien sydämiä painoi jää. He olivat molemmat menettäneet itselleen rakkaita ihmisiä ja tässä sitä oltiin ja keskusteltiin. Molemmin puolista täydellistä luottamusta ei vielä ollut, mutta tohtorin itsensä oli pakko myöntää, että parempaan suuntaan oltiin ainakin tällä hetkellä menossa. Tohtori ei osannut - eikä varmasti koskaan oppisikaan - luottamaan Virgiliin täydellisesti, mutta jonkinlainen hento yhteisymmärrys tuntui vellovan heidän välillään. Menneisyyden näyttäminen oli kertonut ja osoittanut ajanherralle paljon.
"Se oli varsin.... mielenkiintoista, Virgil", Tohtori lopulta päätti sanoa. "Etkö ole koskaan haaveillut matkaavasi minnekään?", ajanherra kysyi, ja katsoi enkeliin, mutta ei suoraan, vaan juuri sopivasti ohitse, jotta Virgil kykenisi liikkumaan.
|
|
Javert
(Senior Member)
Posts: 352
|
Post by Javert on Dec 7, 2014 18:43:27 GMT
-Virgil-
Hiljaisuutta kesti tällä kertaa harvinaisen pitkään, ja enkeli tajusi antaneensa toiselle varsin paljon mietittävää. Todellisuudessa koko tarina oli paljon syvempi ja monimutkaisempi, mutta pinnallinen kertomus tältä erää sai riittää. Ehkä myöhemmin, jos tohtori osoittautuisi luottamuksen arvoiseksi, Virgil voisi kertoa koko historiansa. Mutta se oli epätodennäköistä, sillä enkeli epäili vieraan lähtevän pian. Eihän tuolla ollut mitään syytä jäädä hänen luokseen, ja tuskin tohtoriakaan todella kiinnosti kartanon mailla lorvailu, sillä eihän täällä ollut mitään mistä tuo olisi voinut olla kiinnostunut. Vain tavallinen, joskin vanha kartano puutarhoineen. Tännekin oli tohtori, kuka ikinä sitten todellisuudessa olikaan, eksynyt luultavasti täysin vahingossa. Ja sitä paitsi, eikö tohtorilla ollutkin kiire sinne, minne ikinä olikaan menossa? Niin Virgil ainakin aavisteli.
Mutta enkeli ei ollut pahoillaan vieraan luultavasti piankin koittavasta lähdöstä, sillä aiemmin oli vieras selvästi osoittanut inhonsa hänen lajiaan kohtaan eikä tainnut erityisemmin välittää kartanoa vahtivasta enkelistäkään, vaikka olikin huomioinut tuon… Tavalla jota Virgil ei ollut koskaan aiemmin kokenut. Joten miksipä muuttamaan mielipiteitä? Tohtori kuitenkin osoitti ymmärrystä antaessaan Virgilin liikkua, jopa uhkarohkeutta. Sitä paitsi enkeli tiesi, että lopullinen hyöty olisi aina viimekädessä tällä tohtorilla. Tiesihän tuo selvästi paljon enemmän kuin Virgil, ja omisti selvästi aseita joista enkeli ei ollut koskaan kuullutkaan.
Vieras käyttää Virgilin nimeä puhutellessaan tuota, ja saa enkelin mietteliääksi kysymyksellään. Kysyikö vieras aivan tosissaan, haaveiliko Virgil mistään? Matkustamisesta? Virgil ei osannut kuvitellakaan, minkälainen melu nousisi suvun jäsenten keskuudessa, mikäli nuo huomaisivat ikivanhan patsaansa yhtäkkiä kadonneen puutarhastaan. Enkeli ei halunnut kartanon maille poliiseja selvittämään varkaustapausta, sillä lain valvojat eivät olleet kuuluisia huolellisuudestaan. Ja enkeliä kammoksutti ajatella, mitä nuo tekisivät hänen huolella vaalimalleen puutarhalle. Virgilin kivinen katse osui suihkulähteen reunukseen, jonka oli korjannut. Miksi hän ylipäätään vaivautui? Suihkulähteessä ei ollut pitkiin aikoihin suihkunnut vettä, eikä ainakaan näin kuuman helteisellä ilmalla. Se oli pelkkä hylätty koriste, aivan niin kuin patsaskin. Ajan rappeuttama ja unohdettu.
Ja tärkein kysymys, miten Virgil kykenisi menemään minnekään, ilman että patsaan katoaminen huomattaisiin kartanossa? Ei vieras kuitenkaan mikään ajan herra ollut, aikaa ei pystytty hallitsemaan. Tai, ehkä omalla tavallaan enkelit, mutta vain omalla tavallaan. Virgilin kyky tuoda menneisyys tulevaisuuteen oli kuin kääntöpuoli enkeleiden tavallisesta kyvystä lähettää tulevaisuus menneisyyteen, se oli heijastuma Virgilin luonteesta, sillä enkeli ei tahtonut kenellekään pahaa. ”Kartano tarvitsee vartijan.” Virgil lähettää ajatuspuheella lauseen tohtorille, sävy täysin neutraalina. Ja silti enkeliä houkutti ajatus, vaikka epäilikin vieraan kysyneen sitä vain ilkeilläkseen. Tiesihän tohtori, ettei enkelillä ollut mahdollisuutta lähteä kartanolta. Ja silloinkin tuli eteen kysymys, miksi enkeli oli alun perin valinnut kartanon. Miksi se oli jäänyt vapaaehtoisesti patsaaksi pihamaalle, seisomaan vuosisatoja paikoillaan ilman minkäänlaista onnea taikka tulevaisuutta?
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Dec 8, 2014 9:43:42 GMT
Enkelin muistot olivat totisesti antaneet ajanherrallekin uutta perspektiiviä tilanteeseen. Hänen oli nyt helpompi nähdä enkeli tuntevana ja inhimillisenä olentona, muistojen ja nimen tietämisen jälkeen. Virgilinkään elämä ei selvästikään ollut ollut helppoa, vaan vuosien yksinäisyys ja menetyksien tuskat olivat kalvaneet enkelistä nyt sen, mitä tuo oli. Sisäänpäin kääntyneen. Periaatteessa heillä oli samankaltaisia menetyksiä, mutta toisaalta tohtori itse oli pyrkinyt pitämään itsensä avoimena, vaikka sisimmässä painoikin menetyksien tuskat. Hän oli menettänyt monta ihmistä elämiensä aikana, mutta toisaalta ei ollut koskaan kyennyt käsittelemään asioita kunnolla - oli helpompaa vain jatkaa matkaa, kuin käpertyä sisimpäänsä. Toisinaan Tohtorista tuntui ettei hän aina itsekään tuntenut itseään ja syvimpiä tunteitaan. Niitä ei vain oltu koskaan käsitelty.
Tohtori sai kysymykseen yksinkertaisen vastauksen, joka selvensi paljon. Tohtori tyytyi vain hymähtämään ja katse käväisi mietteliäänä jossain ruohonjuuressa. Kartano tarvisi vartijan. Niin tietenkin. Vaikka toisaalta, ajanherra itse uskoi siihen, että jokainen olento kaipasi takaisin juurilleen ja oman lajinsa läheisyyteen. Niin kaipasi hänkin; Gallifreyhyn, muiden ajanherrojen luokse. Vaikka hän olikin luopio, ja syyllinen planeettansa ja lajinsa tuhoon. Tapaaminen oli ollut omituinen, mutta jostain syystä Tohtorista alkoi tuntumaan siltä, että ehkä hänen oli aika jatkaa matkaansa. Hän oli tavannut surumielisyyden lähettäjän ja oli ehkä jotain nyt myös itse oppinut; kaikkihan ei aina ollut siltä miltä näytti ja Virgil oli tästä loistava esimerkki. Tapaaminen oli kenties laajentanut Tohtorin itsensäkin näkökantaa ja tämän vuoksi tummatukkainen alien olikin tapaamisesta tyytyväinen. Nyt oli kuitenkin korkea aika lähteä etsimään Tardista.
Ajanherra vilkaisi rannekelloonsa ja loi sitten silmäyksen enkeliin. "Ehkäpä minun tulisi jatkaa matkaani, olen hukannut avaruusalukseni ja se pitää löytää. Tardisin tosin tuntien se saattaa olla valovuosien päästä maasta, mutta eihän tässä kiire ole. Minulla on koko elämäni aikaa etsiä se jälleen käsiini", ajanherra suuntasi loppu sanansa lähinnä itselleen. "Nähdään kaveri ja pidä kartano pystyssä", Tohtori vielä sanoi ja taputti patsasta toverillisesti olkapäälle. Hän ei tiennyt, kuinka patsas otti koskemisen, mutta toisaalta se tuntui hyvältä tavalta hyvästellä toinen.
Tohtori kerkesi ottamaan kaksi askelta kohti portteja, kun yllättäen tapahtui jotain outoa. Kumpikaan heistä ei ollut huomannut, että muistojen välinen kanava oli jäänyt edelleen auki ja nyt kanavasta valuikin ympäristöön uusia muistoja. Muistot muuttivat puutarhan ympäristön ja Tohtorin ja Virgilin ympärille valui toinen kartano. He olivat matkanneet kaksi viikkoa taakse päin, Manhattaniin.
Tunnistettuaan ympäristön, Tohtori olisi kyennyt vaikka vannomaan, että hänen sydämensä jättivät muutaman sykäyksen väliin. "Tämä on minun muistoni", ajanherra henkäisi kauhuissaan. He olivat kartanon sisällä ja heidän edessään rappusten tasanteella näkyi menneisyyden Tohtori itse ja River. He olivat selät vastakkain ja suuri enkelilauma oli saartanut heidät. Seuraavaksi muisto vaihtui; he olivat nyt kattotasanteella. Pondit hyppäsivät tasanteelta alas, samalla hetkellä, kun paikan päälle ilmestyi lisää enkeleitä. Tahallisesti aiheutettu paradoksi aiheutti räjähdyksen ja aikarepeämän, tuhoten koko talon ja niiden sisällä olleet enkelit. Sitten muisto päättyi ja Tohtori ja Virgil palautuivat takaisin nykyisyyteen. Sydämet takoivat edelleen hurjaa vauhtia Tohtorin sisällä. Hän oli järkyttynyt tilanteesta, jossa joutui jälleen kohtaamaan kaksi viikkoa sitten tapahtuneen tragedian ja sisällä kuohusi. Lisäksi ei ollut takeita siitä, kuinka Virgil reagoisi äskeiseen. Virgilille oli tosin tullut jo selväksi se ettei Tohtori pitänyt enkeleistä, mutta äskeinen muisto paljasti sen, että ajanherra oli ystävineen tuhonnut kokonaisen parven enkeleitä yhdellä räjäytyksellä. Ja vieläpä tarkoituksellisesti. Ajanherra ei kuitenkaan katunut tekoaan, vaan piti sitä täysin oikeutettuna, mutta Virgil itse tuskin oli pitänyt näystä. Tilanne muuttui oikeastaan varsin mutkikkaaksi; Tohtori ei pääsisi pakoon ilman Tardista, sillä enkelihän kykenisi seuraamaan häntä minne tahansa, mikäli tuo päättäisi hyökätä, eikä Tohtorikaan kykenisi ikuisuuksiin pitämään katsekontaktia toisessa. Näinä hyvineen Tohtori tyytykin vain seisomaan paikoillaan, valmiina nappaamaan äänimeisselinsä, mikäli tarve niin vaatisi. Katse pidettiin arvioivasti enkelissä; hän halusi tietää, mitä Virgil oikein ajatteli äskeisestä vahinkomuistosta. Sekunnit tuntuivat ikuisuuksilta, ajanherran vain odottaessa seuraavaa.
|
|
Javert
(Senior Member)
Posts: 352
|
Post by Javert on Dec 8, 2014 13:18:18 GMT
-Virgil-
Vieras vaikuttaa kumman tyytyväiseltä enkelin vastaukseen, kuin olisi kysynytkin vain kohteliaisuudesta. Ja siltä Virgilistäkin tuntui. Kukapa nyt haluaisi matkustaa minnekään kivisen patsaan kanssa, kun eivät kummatkaan vielä luottaneet toisiinsa täydellisesti? Mutta sitten, tohtorin seuraavien sanojen saattelemina, Virgil ymmärtää että heidän tapaamisensa oli ohi. Mutta minkä vuoksi oli vieras tänne ylipäätään tullut? Siihen ei enkeli kai koskaan saisi vastausta, ja se jää kutkuttamaan enkelin mieltä. Ehkä siinä oli seuraavalle vuosisadalle jotain tekemistä, kun tapahtumat kartanossa jälleen hidastuisivat. Tohtori astelee enkelin ohi, tarkoituksenaan palata metsään ja ilmeisesti jonkinlaiseen avaruusalukseensa, kuten tuo sanoi. Mutta muuten… Vieraan lauseet olivat olleet kaiken kaikkiaan varsin hämäräperäiset, eikä Virgil ollut ymmärtänyt niiden merkityksestä puoliakaan. Tohtori läpsäisee enkeliä hyvästeiksi, ja Virgil siirtyy vaistomaisesti kauemmas. Häntä ei ollut koskettu pitkiin aikoihin, mutta tuolle kummalliselle vieraalle se näytti olevan jonkinlainen tapa. Ehkä Virgilin eristyneisyys ja tietämättömyys johtui vain siitä yksinkertaisesta syystä, että tuo sattui olemaan kivinen patsas?
Virgil oli aikeissa lähettää jonkinlaisen hyvästin vieraalle, ehkä kiittää hetkellisestä seurasta joka lämmittäisi vielä vuosien kuluttua, mutta seuraavat tapahtumat tukkivat enkelin suun, jäädyttäen tuon sydämen. Patsaan ilme muuttuu tutkimattomaksi, mitään kertomattomaksi kun se katselee hämmästyneenä tapahtumia. Ympäristö heidän ympärillään katosi, ja toinen ilmestyi tilalle. Hetkeksi Virgilin valtaa vastustamaton halu pidellä kiinni todellisuudesta, mutta sitten tapahtumat lähtevät etenemään vauhdilla, jossa Virgilillä on täysi työ ymmärtää näkemänsä, ja enkeli unohtaa kaiken muun.
Samainen tohtori, joka seisoi hänen vieressään, seisoi nyt muistossa porrastasanteella, jonkun naisen kanssa ympärillään… patsaita. Virgilin silmiin syttyy kiinnostunut, joskin edelleen kummastunut ilme kun tuo tarkkailee lajitovereitaan. Mitä tohtori ja tuon seuralainen oikein tekivät? Jotenkin tuntui, että huoneessa oli painostava, vihamielinen ilmapiiri. Mutta mitään sellaista ei Virgil ollut odottanut, mitä hän seuraavaksi näki. Ja mieleen muistui tohtorin aiemmat sanat, siitä miten Virgilin lajitoverit olivat hirviöitä, jotka halusivat tuhota kaikki ja eritoten tohtorin itsensä. Oliko tämä siis muisto jostain sellaisesta hetkestä, kun tohtori oli lähellä kuolemaa? Mutta seuraavaksi näkymä siirtyy katolle, ja enkelit piirittävät nyt nuortaparia, joka hyppää kuolemaan. Siltä se ainakin Virgilistä näytti, sillä patsas tiesi etteivät niin heikkoluiset olennot kuin ihmiset, voineet selvitä moisesta pudotuksesta hengissä. Sen sijaan että olisi keskittynyt itse tapahtumiin, Virgil katseli enkeleitä. Kammottavasta tapahtumasta huolimatta tunsi enkeli kiinnostusta noita lajitovereitaan kohtaan, ja Virgil myönsi mielessään että kaikki olivat varsin samannäköisiä. Oliko siis annettava anteeksi tohtorin käyttäytyminen, kun he ensi kerran olivat kohdanneet, ja muistettava vain sitä seuraavat yhteisymmärryksen yritykset?
Ja sitten maisema katosi, yhtä aikaa valtavan räjähdyksen mukana. Virgil ja tohtori seisoivat jälleen kartanon puutarhassa, oikeassa ajassa. Enkeli kääntyi katsomaan vierastaan, mutta jähmettyi samassa. Tohtori oli kääntänyt katseensa nyt suoraan kohti enkeliä, ilmeisesti estääkseen häntä liikkumasta. Noinko paljon äskeinen muisto oli toista järkyttänyt, Virgil ajatteli kummallisesti. Jotenkin hänestä itsestään tuntui, ettei muisto ollut ollut todellinen, tai ehkä se oli, mutta mikä kartanossa oli vialla? Tohtorin käsi oli lähellä taskua, ja ilmeisesti sitä omituista putkilo-esinettä joka humisi. Olisiko se ase, jolla vieras tekisi saman Virgilille, kuin minkä oli tehnyt noille muiston enkeleille? Sillä muisto se selvästi oli, ajatuksien jäänne jo tapahtuneista tapahtumista. Sen verran Virgilkin ymmärsi, ja se sai enkelin sisällä vellomaan epätodelliset tunteet. Oliko tohtori näyttänyt näyn tahallaan? Ja jos oli, miksi? Eikö olisi riittänyt, että he olisivat eronneet, jos eivät ystävinä niin ainakin yhteisymmärryksessä? Sillä siltä oli näyttänyt, ennen muistoa. Mutta nyt Virgil katseli kivisillä silmillään tätä samaista tohtoria, voimatta liikkua ja miettien vain, miksi. Ja se oli niin kovin laaja kysymys, vaikka käsittikin vain viisi kirjainta. Enkeli ei kuitenkaan kysy sitä, mitä halusi tietää. Sen sijaan tuo kysyy kysymyksen, jonka vastauksen jo tiesi. Jonka oli, itse asiassa, arvannut heti muiston alettua. Mutta miten se oli mahdollista? ”Mikä se oli?” Hiljainen kysymys lähetettiin kaikumaan tohtorin päässä, antamatta lauseen hiipua. Niinpä se kaikui, kaikui, toisti itseään lukemattomia kertoja lausuttuna enkelin hiljaisella äänellä, johon oli sekoitettu epätoivoa ja hämmennystä. Hyvässä lykyssä kysymys aiheuttaisi toiselle päänsäryn, ja Virgil tunsi sydämessään synkän ilon ailahduksen. Olisiko se sovelias kosto? Ja jos olisi, mistä Virgil kostaisi? Siitäkö, että tohtori oli ilmeisesti tuhonnut lauman enkeleitä, Virgilin lajitovereita? Mutta enkeli ei tuntenut kaltaisiaan, ei tiennyt syitä jotka tilanteeseen olivat johtaneet. Mikä oikeus Virgilillä siis oli syyttää, tai toivoa kostoa? Ajatukset olivat yhtä sekamelskaa, mutta ne kaikki pysyivät visusti enkelin pään sisällä. Niistä ei mainittaisi halaistua sanaa tohtorille, ei ehkä koskaan.
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Dec 8, 2014 15:14:17 GMT
Enkelin kysymys toistui päässä hiljaisella ja surumielisellä äänellä. Kysymys, jota Tohtori itsekin oli toistellut itselleen monen monta kertaa. Miksi, miksi ja miksi. Se viilsi ja syvältä. Ajanherra piti katseensa enkelissä ja tämän sisällä kuohusi. Kyyneleiden alut tuntuivat tekevän tuloaan katseen hieman lasittuessa. Jotta kyyneleet eivät pääsisi kuitenkaan vierähtämään, joutui tohtori räpäyttämään silmiään muutamaan otteeseen. Tämä pudisti päätään synkeänä, kuin pettyneenä reaktioonsa ja oli hetken aikaa hiljaa. Sanoja punnittiin ja tarkkaan. Kuinka paljon hän voisi kertoa Virgilille pelkäämättä oman henkensä puolesta? Toisaalta enkelihän oli nähnyt jo kaiken oleellisen. Ei ollut enää salaisuuksia.
"Se oli minun muistoni", sanottiin lopulta. Äänensävyssä ei ollut enää sitä samaa hilpeyttä ja kepeyttä kuin aikaisemmin, vaan ääni oli nyt synkeä ja hiljainen. Kärsivä. "En tiedä, kuinka paljon kykenen kertomaan sinulle. Et ehkä ymmärrä kaikkea, enkä sitä vaadikaan", kuivuneita huulia jälleen nuolaistiin nopeasti ja mies nielaisi. Ajanherra mietti lisää, kuinka jatkaisi. Lyhyt, raskas huokaisu karkasi ajanherran huulilta, kunnes sanoja jälleen jatkettiin: "Olimme kaksi viikkoa sitten Manhattanissa. Minä ja ystäväni. Kimppuumme hyökkättiin, taistelimme vastaan... ja menetin heidät. Loput sinä jo näitkin." Jälleen sekunttien kestävä, piinaava hiljaisuus. Tunnelma oli nyt muuttunut painostavammaksi ja kireämmäksi. Virgil oli selkeästi ymmällään, eikä se ollut mikään ihme. Tämä oli samana päivänä saanut tietää lajitovereidensa olemassaolosta ja oli nyt kasvokkain miehen kanssa, joka oli tuhonnut enkeleitä enemmän kuin kukaan. Toinen oli tähän asti vaikuttanut hyväsydämiseltä, vaikkakin aavistuksen surulliselta patsaalta, mutta tilanne oli saanut ajanherran itsensä jälleen varovaiseksi. Se näennäinen luottamus, jonka kaksikko oli onnistunut rakentamaan, oli karissut muistojen myötä. He olivat jälleen alkupisteessä. Jälleen uudella sivulla ja vain seuraavat sekunnit tulisivat näyttämään loppuratkaisun. Tohtori ei vieläkään suostunut uskomaan, että Virgil katsoisi häntä enää hyvällä. Ei hän itsekään kyennyt arvostamaan itseään oman lajinsa tuhoamisen vuoksi. "Välillemme oli ilmeisesti jäänyt jonkinlainen henkinen kanava auki. Se tihkui läpi muistoja ja valitettavasti sinä pääsit vahingossa näkemään sen, minkä olisin itsekin halunnut unohtaa", ajanherra analysoi raskaalla äänensävyllä. Se tuntui loogisimmalta vaihtoehdolta, sillä hän ei tosiaankaan ollut näyttänyt muistoa tahallaan. Kanava oli vahingossa jäänyt auki ja heittänyt heidät Tohtorin menneisyyteen. Mutta kuinka huonoa karmaa se olikaan, että juuri siihen pahimpaan, ajanherran nykyisten kasvojen synkimpään hetkeen. Vaikka katsekontaktia pyrittiin pitämään parhaan mahdollisen kyvyn mukaan auki, joutui ajanherra jälleen räpäyttämään silmiään. Hän alkoi kaivata Tardista - mikäli Virgil hyökkäisi, Tardis olisi ainoa piilopaikka jonne hän voisi päästä. Se oli hänen passinsa turvaan.
|
|
Javert
(Senior Member)
Posts: 352
|
Post by Javert on Dec 8, 2014 17:06:15 GMT
-Virgil-
Enkeli pysyi yhä liikkumattomana, ja hitaasti alkoivat mielipiteet muuttaa muotoaan. Miksi näin oli, sitä Virgil ei tiennyt. Mutta siinä seisoessaan, kykenemättömänä liikkumaan, tunsi enkeli itsensä kerta kaikkisen alistetuksi. Hetki sitten vallinnut luottamus ja yhteisymmärrys oli poissa, kun kumpikin hautoi omia mietteitään tarkkaillen toista, estäen jos mahdollista, vastapuolta hyökkäämästä. Ja se sai Virgilin sydämen särkymään sillä ennen kaikkea, vaikka olikin enkeli, oli Virgil lempeä luonteeltaan, eikä halunnut mitään muuta enempää kuin seistä rauhassa kartanonsa pihamaalla, taloa ja sitä ympäröiviä tiluksia varjellen.
Virgil katselee liikahtamatta, kuinka tohtorin silmät lasittuvat, ja enkeli arvaa mitä tuleman piti. Itse enkelithän eivät kyenneet itkemään, ainakaan Virgil ei ollut koskaan kyennyt. Ja ehkä se oli osasyy sisäänpäin kääntymiselle, surulle jota ei saanut purkaa. Ja silmät räpsähtävät. Virgil astuu alas jalustaltaan, kohottaen kätensä ja koskettaen sormellaan silmänkulmaansa, kuin matkien kyynelten valumista vieraan kasvoilla. Ja sitten tuon kiinteä tuijotus jälleen jähmettää Virgilin, saaden enkelin jälleen pahoittamaan mielensä. Sillä tuijotus oli vihoviimeinen hyökkäyskeino jota enkeleitä vastaan käytettiin, se oli väkivaltaista alistamista joka oli suunnattoman epämukavaa. Eikä se ollut lainkaan oikeudenmukaista, vaikka harvat asiat olivat.
Tohtori vastaa Virgilille, pitäen silmänsä enkelissä. Sanat ovat kovin surumieliset ja raskaat, ja vieras suri selvästi – mutta mitä, sitä ei Virgil tiennyt. Enkeli saattoi vain olettaa, että ystäviensä menetystä. Suru siitä, että joutui kertomaan tarinan enkelin kaltaiselle… olennolle, se tuskin oli mahdollista. Eiväthän he olleet tuntenetkaan kuin muutaman hetken, tuskin edes tuntia. Mutta vieras näyttää kärsivältä, ja enkeli lähettää seuraavan kysymyksen. ”Miksi?” sisällyttäen kysymykseen oikeastaan kaksi kysymystä. Molemmat kysymykset olivat ensi näkemältä helppoja vastata, niin tavanomaisia, mutta Virgilille ne merkitsivät enemmän. Tuo tahtoi tietää vastauksen, oikean vastauksen. Miksi enkelit, Virgilin lajitoverit, olivat hyökänneet tohtorin ja tuon ystävien kimppuun? Ja Virgilille itselleen ehkä tärkeämpi kysymys, miksi tohtori oli taistellut vastaan? Sillä enkeli itse ei voinut ymmärtää mitä sellaisella teolla saavutettiin. Kuten nytkin, kun tohtori piti silmiään Virgilissä, tahtomatta räpäyttää silmiään, tunsi enkeli vain suunnatonta surua. Ja tämän surun täytyi huokua myös ilmaan, vaikkei Virgil sitä mihinkään lähettänyt. Eikä Virgil tiennyt, että tämä surumielisyys oli ollut syy tohtorin saapumiselle kartanon maille, Tardisin vihaiseen poislentoon.
Tohtori jatkaa puhettaan. Tuo mumisee ilottomasti kanavista, mutta ei Virgil ymmärrä. Miten heidän välillään pystyi olemaan yhteys, kuinka sellainen olisi syntynyt? Mutta kysymyksiä oli turha kysyä, sillä vieras ei vaikuttanut halukkaalta vastaamaan. Oikeastaan Virgil oli aika varma, että tohtori ei enää tulisi olemaan halukas mihinkään, vain nopeaan poispääsyyn. Ja juuri kun Virgil on pääsemässä jonkinlaiseen ymmärryksen kaltaiseen tilaan, on käsittämässä mitä tohtori puhui sieluista, hengistä ja muistoista, puuttuu fysiikka jälleen peliin. Tohtori räpäyttää silmiään uudemman kerran, ja jähmettynyt Virgil pääsee liikahtamaan. Tällä kertaa enkeli tiesi, mitä tehdä. Ja vaikka tuon kivinen sielu itki, sillä tämä murentaisi lopullisesti sen hauraan luottamuksen, jonka he olivat saaneet aikaan, Virgil liikkuu. Nopeasti enkeli laskee kätensä alas poskeltaan, ja lipuu tohtorin taakse, lukiten tuon pään itsestään poispäin kivisillä käsivarsillaan. Ja siinä he seisoivat, kuin irvokkaaseen halaukseen vääntyneinä, Virgilin kädet estäen katseen suuntaamisen taaksepäin, estäen enkeliä jähmettymästä uudempaa kertaa. Eikä Virgil keksinyt ainoatakaan syytä, miksi näin teki. Tämä sai enkelin sydämen särkymään, saaden enkelin haluamaan jälleen kartanon rauhaa ja hiljaisuutta. Miksi tämän tuntemattoman olikaan pitänyt tulla tuhoamaan kaikki? Sillä kaiken oli tohtoriksi itseään nimittävä tuhonnut, vaikkei sitä itse ymmärtäisikään. Ja Virgil tunsi sisimmässään, että olisi helppoa murtaa miehen niska, se tapahtuisi silmänräpäyksessä.
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Dec 8, 2014 19:58:46 GMT
Enkelin yksinkertainen, mutta monivivahteinen kysymys sai Tohtorin hymähtämään synkeästi. Virgil ei selvästikään halunnut tai kyennyt uskomaan maailman pahuuteen. Tohtori itse oli joutunut kohtaamaan sen liiankin monta kertaa monien elämiensa aikana. "Kuten sanoin, he ovat verenhimoisia hirviöitä", Tohtori vastasi ykskantaan ja näytti pohtivalta, ikään kuin omiin ajatuksiinsa uponneelta. Hänen mielensä kävi edelleen tapahtunutta läpi, ajatuksia suorastaan kupli enemmän ja enemmän ja tämä pyrki analysoimaan tilannetta uudessa valossa. Hän oli jo sivusilmällä katsonut pakoreitin valmiiksi, mikäli tilanne kärjistyisi. Huoli painoi kasvoja. "Minulla ei ollut vaihtoehtoa. He uhkasivat ystäviäni ja kokonaista maapalloa. He olivat vallanneet Manhattanin ja minä suojelin vain planeettaa", jatkettiin. Tämä oli totta. Enkelit olivat ottaneet New Yorkin alueen hallintaansa ja pyrkivat valtaamaan tuon kokonaan, kenties ehkä koko planeetan. Vaikka Tohtori vältti väkivaltaa ja pyrki useinkin olemaan myötämielinen, ei ajanherralla vain ollut mahdollisuutta muuhun. Hän rakasti planeettaa ja sen asukkaita. "Jokainen tämän planeetan asukas on suojeluksessani. Välitän heistä ja jokainen eloon jäänyt on voitto", ajanherra jatkoi miettimistään ääneen. Hän jostain syystä koki tarvetta perustella laajemminkin tapahtuneen, vaikka Virgil ei selvästikään halunnut ymmärtää. Tohtori itse ei kuitenkaan kokenut olevansa pahoillaan; hän ei nähnyt enkeleitä minään muuna kuin hirviöinä, sillä sitä nuo pirulliset demonit olivat. Virgil oli tosin poikkeus ja siksi sitä tässä kaiketi oltiin.
Tohtori oli kuitenkin saanut koottua itsensä ja tavalliseen tapaansa, tämä työnsi tunteensa taka-alalle. Enää mies ei vaikuttanut niin surumieliseltä, mutta tietynlainen neutraali synkkyys paistoi tuosta edelleen läpi. Hänestä kuitenkin tuntui, että tapaaminen tulisi katkaista mahdollisimman nopeasti. Oikeastaan Tohtorista alkoi jopa tuntumaan siltä, että se samainen, ehkä aavistuksen näennäinen yhteisymmärrys alkoi tekemään jälleen paluuta. Ehkä Virgil ei sittenkään hyökkäisi? Tohtori kerkesi jo suunnitella, minne tästä jatkaisi, kunnes pian tilanne sai jälleen uuden sävyn. Uusi tapahtumaketju alkoi.
Oli virhe räpäyttää silmiään. Kiviset käsivarret ilmestivät tohtorin selän takaa, lukiten ajanherran niille sijoilleen. Sydämet alkoivat jälleen pumpata tuhatta ja sataa, adrenaliinin ja selvän kauhun virratessa kehossa. Tohtorin naama kalpeni ja tämän kasvoille ilmestyi selvä pelko. Enkeli olikin pettänyt molemmin puoleisen luottamuksen - jos sitä luottamus oli edes koskaan ollut olemassakaan. "Minä tein vain sen, minkä kuka tahansa olisi tehnyt. Pelastin tuhansia ihmisiä!", ajanherra haukkoi henkeä kauhuissaan, korottaen äänensävyään. Hän oli selvästi alakynnessä ja tilanne alkoi näyttämään hyvinkin huonolta. "Virgil, sinä et ole tappaja, näin sen sinusta jo heti ensi silmäyksellä. Yksinäisyytesi ja surusi tunkeutui Tardisiin sisään ja sai minut luoksesi. Näinkö haluat kaiken päättää?", Tohtori kysyi, pyrkien tasaamaan itseään. Äänensävystä erottui silti edelleen selvä pelko, sillä peloissaan ajanherra olikin. Kyllä. Hän pelkäsi. Kuinka julmaa kohtalon pilaa olikaan, että ensiksi Pondit joutuivat itkevien enkeleiden kynsiin ja nyt kaksi viikkoa myöhemmin, tohtori, ajanherra itse, oli täysin samassa tilanteessa. Adrenaliini virtasi pitkin jännittynyttä kehoa ja katse haravoi taivasta. Hän etsi katseellaan Tardista, sillä hänen rakas avaruuslaiteensa kykenisi vain pelastamaan ajanherran hengen. Kenenkään huomaamatta sisäinen kutsu, hätähuuto, kiiri pitkin universumia, aina sinisen poliisikopin luokse. Tohtori, eikä kukaan muukaan vielä tällä hetkellä tiennyt, että Tardis oli kuullut ajanherran hätäkutsun ja aktivoitunut jälleen lentoon. Kohteena planeetta Maa.
|
|
Javert
(Senior Member)
Posts: 352
|
Post by Javert on Dec 9, 2014 14:41:35 GMT
-Virgil-
Enkelin kasvoilla on tutkimaton ilme. Se ei paljastanut mitään – ei minkäänlaisia tunteita. Mielessä kuitenkin myllersi, Virgilin yrittäessä päättää mitä tekisi. Enkeli tiesi, että olisi helppoa tappaa tohtori, tuo ei pystyisi tekemään minkäänlaista vastarintaa. Mutta Virgil ei pystynyt. Hän oli jo tappanut kaksi ihmistä, eikä kolmatta tulisi, sillä enkeli ei pystyisi tekemään sitä. Ainakaan vielä, ainakaan nyt. Vaan hitaasti mutta varmasti enkelin kiviset kädet painautuvat yhä tiukemmin tohtoria vasten, tukahduttaen tuon pelolla lausutut sanat, antamatta mahdollisuutta haukkoa henkeä.
Ja silloin alkoi maisema jälleen muuttua. Nyt kaksikko vietiin Virgilin muistoihin, joita tuo par’aikaa ajatteli. Jakoa ei ollut tarkoitus tehdä, mutta selvästi tohtori oli puhunut totta… Niin paljon kuin se Virgiliä vihastutti ja satuttikin. Oltiin jälleen puutarhassa. Patsas seisoi jalustallaan, ja Virgineia seisoi sen edessä kädet levällään. Hetken aikaa tapahtumat olivat käsittämättömiä, kunnes muisto selkeytyi. Virgineian käsissä oli kaksi häämekkoa, toinen oli vaniljan-valkoinen ja toinen rusehtava. Ilmeisesti valinta tapahtui kuitenkin nopealla mielenmuutoksella, sillä tyttö viskasi ruskean puvun takanaan olevalle puutarhapenkille, ja painoi valkean puolestaan sorjaa vartaloaan vasten. Sitten tyttö pyörähtää, joutuen hetkeksi vastakkain katselijoiden kanssa. Silmät olivat suuret ja tummaripsiset, huulet kapeat ja pienet. Nenä oli kotkamainen, ja otsa korkea. Kaiken kaikkiaan, Virgineia oli hyvin kaunis. Ja tytön ollessa selin enkeliin, patsas eli Virgil liikkui. Ja kun tyttö kääntyi, enkeli oli laskenut kädet kasvoiltaan ja hymyili. Muisto päättyi nuoren naisen juostessa patsaan luo, suikaten tuolle suukon, ja lähtien sitten ripeästi astelemaan takaisin kartanolle. Kaikki ei ollut kuitenkaan vielä ohi.
Virgil pitelee tohtoria edelleen otteessaan, mutta muiston aiheuttama kaipaus ja järkytys ovat saaneet tuon hellittämään otettaan. Ja seuraavan muiston alkaessa, Virgilin tajutessa että tohtorin sanat olivat saaneet sen pulpahtamaan esiin, enkeli päästää irti. Sillä toinen muisto on edellistä paljon kauheampi. He olivat nyt kartanon katolla. Miten sinne oltiin päästy, ei tiedetty. Mutta taivaalla loistivat tähdet ja kuu. Hetken aikaa katto näyttää täysin autiolta, mutta sitten pimeydestä paljastuu kauhusta vitivalkea nuorimies, joka tuijottaa jotakuta toista katolla olevaa. Nuorella miehellä oli päällään puku, ja napinlävessä valkea kukka. Selvästi juuri tullut joko häistä tai hautajaisista. Poika kompuroi taaksepäin, räpyttäen pelon kyyneliä silmistään. Suu avautuu äänettömään huutoon, mutta kivinen käsivarsi tukkii sen. Hetkeksi kaikki jähmettyvät, pojan katsoessa kauhun vallassa enkeliä joka on nostanut tuon ilmaan. Ja sitten silmät räpsähtävät… Enkelin käsi irrottaa otteensa, ja nuori mies putoaa kirkuen ilman halki. Huuto täyttää Virgilin mielen, ja he palautuvat nykyaikaan.
Virgil henkäisee äänettömästi, ja enkelin kädet lennähtävät jälleen tuon kasvoille, ennekuin tohtori ehtisi kääntää katsettaan Virgiliin. Sillä muisto oli järkyttävä, eikä Virgil ollut ylpeä tapahtuneesta. Hän oli ainoastaan halunnut kostaa Virgineian puolesta, sillä mies jonka enkeli oli katolta alas pudottanut, oli ollut tytön tuore aviomies. ”Virgineia eli vain kolme viikkoa häiden jälkeen.” Enkeli lähettää synkeän ajatuspuheensa tohtorille. Virgil ei osaa selventää ajatuksiaan – hetki oli ollut kammottava uudelleen elämys, ja enkeli tajusi varsin hyvin, mitä vieras oli tarkoittanut sanoessaan että oli pelastanut ihmisiä. Virgil ei ollut kyennyt pelastamaan kartanonsa tytärtä, mutta oli sentään kostanut tuon kuoleman. Kartano ei ollut palautunut ennalleen, mutta aikojen saatossa oli tullut muita tyttäriä, ja Virgil oli tyytyväinen huomatessaan etteivät aikakaudet enää sallineet väkivaltaa ja murhausta. Tavallaan Virgineian puolesta siis oli kostettu useamminkin kuin yhdellä tapaa.
Tohtori oli niin väärässä sanoessaan ettei hän ollut tappaja, sillä kyllä enkeli oli. Pahimmanlaatuinen murhaaja. Enkeli muistaa kuinka kauhistunut tohtorin ääni oli, kun Virgil oli ottanut tuon otteeseensa. Kuinka tuo oli lähestulkoon anonut… Ja viimeiset sanat tekevät päätöksen enkelin puolesta. Mitä Virgil odotti olemassaololtaan, ikuisuutta yksinään, kartanoa varjellen? Kaikista enkelin yrityksistä huolimatta se oli rapistunut – sen oli pakko ollut rapistua. ”Tuhoa minut.” Enkeli lähettää hiljaisen pyynnön tohtorille, ja tietää että tuo voisi sen tehdä. Olihan niin monet Virgilin lajitoveritkin kohdanneet siten loppunsa. Äänessä ei ollut katumusta, mutta väsymystä ja surua kuitenkin, runsain määrin. Virgil oli elänyt kolmesataa vuotta eristyksissä, näkemättä tai muistamatta lajitovereitaan. Enkelillä ei olisi menetettävää. Ja vaikka Virgil ei ollut täysin varma olivatko tohtorin muistot aitoja, enkelin päätöstä se ei horjuttanut. Harva voisi.
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Dec 10, 2014 8:26:01 GMT
Enkelin ote tiukkeni entisestään. Hengittäminen oli vaikeaa ja keuhkot tuntuivat painuvan kasaan. Tohtori ei kyennyt puhumaan, vaan ainoastaan haukkomaan epätoivoisesti henkeä kuin kala kuivalla maalla. Kauhu ja ajatusten sekamelska vilisti pitkin Tohtorin mieltä ja hetken tuo oli täysin varma siitä, että Virgil tappaisi hänet. Näinkö kaikki tulikin päättymään?
Tilanne kuitenkin muuttui. Koska henkinenkanava oli heillä edelleen auki, tihkui sieltä vielä muistoja läpi. Ympäristö jälleen muuttui ja he olivat puutarhassa. Entisessä ajassa. Tohtori kykeni tunnistamaan muiston Virgilin muistoksi. Jo tutuksi tullut Virgineia seisoi heidän edessään. Tyttö katseli kahta pitkää mekkoa, joista toisen tuo heitti puutarhatuolille. Näky sai jälleen Tohtorin kipeästi muistamaan Amyn. Amyllakin oli ollut kaunis häämekko, aivan kuten Virgineiallakin. Muistojen voimasta Virgil oli löysännyt otettaan kenties huomaamattaan ja Tohtori tunsi kuinka hän jälleen sai mahdollisuuden täyttää keukonsa ilmalla. Enkelin ote tosin silti pysyi.
Muistot eivät kuitenkaan päättyneet siihen. Ympäristö jälleen vaihtui ja nyt he olivat kartanon katolla. Virgil irrotti otteensa ja Tohtori lysähti polvilleen. Tämä pyyhkäisi hiuksensa sivulle, ja suoristi rusettinsa, nousten seisomaan ja tasaten mieltään ja itseään. Virgil oli päästänyt irti, mutta ilmiselvästi vain muiston aiheuttaman tunnereaktion vuoksi. Tohtori siirsi katseen eteensä ja pääsi todistamaan muistoa, joka muuttaisi ajanherran käsitystä patsaasta. Menneisyyden Virgil seisoi tuntemattoman miehen kanssa katolla. Hetki ei ollut pitkä, kun patsas nosti miehen ilmaan ja tiputti tuon katolta alas. Enkelikin kykeni murhaamaan ja olemaan kylmäverinen tappaja. Kauhunsekainen huuto täytti hetken, jonka jälkeen muisto päättyi. He olivat jälleen nykyisyydessä.
Ennen kuin Tohtori kääntyi patsasta kohti, oli patsas jälleen piilottanut kasvonsa. Patsaan elekieli kertoi siitä ettei tuo selvästikään ollut mieluinen hetki enkelin elämässä. Tohtori ei tiennyt, kuinka vastata toiselle. Olisiko pitänyt pahoitella? Ehkä, mutta jokin osa Tohtorissa esti sen. Hän itsekin oli menettänyt monen monta ystäväänsä, ja suurinosa menetyksistä oli hänen omaa syytään. Kuten Amyn ja Roryn kuolema olivat olleet. Hän itse oli vienyt pariskunnan Manhattaniin. Vienyt nuo liian monta kertaa vaaraan - ja vain oman turhamaisuutensa vuoksi. Menetys oli ollut siis ennenpitkään väistämätön, ja vaikka Tohtori itsekin oli tiedostanut sen ettei Pondeja voinut viedä enää vaaraan, oli tuo silti päättänyt jälleen uhmata tulevaa. Ja siitä ajanherra joutui maksaman kalliin hinnan. Amyn ja Roryn hengen.
Tohtori itsekään ei ollut puhdas pulmunen. Vaikka monet pitivät häntä sankarina, oli maailmankaikkeudessa silti myös lajeja, jotka pelkäsivät häntä. Daleksit, itkevät enkelit ja monet muut.... Monet, jotka olivat joutuneet vastakkain hänen kanssaan, syystä tai toisesta. Hänkin oli tehnyt elämiensä aikana raskaita ja vaikeita päätöksiä ja päätöksiensä vuoksi mies joutui myös kantamaan syntejään aina mukanaan.
Virgilin pyyntö sai miehen kuitenkin yllättymään. Virgil vaikutti luovuttaneelta. Murentuneelta. Vaikka enkeli olikin hyökännyt, huomasi Tohtori silti jonkin pienen myötätunnon osan liikahtavan sisällään. Ajanherra pudisti hitaasti päätään. "En voi", sanottiin, melkeinpä kuin kuiskaten. Sisällä alkoi jälleen myllertää, ajatuksien risteillessä. Syy hänen tuloonsa oli oltava jokin muu. Jokin muu kuin enkelin tuhoaminen. "Tähän on oltava jokin muukin ratkaisu", ajanherra muotoili ajatuksensa sanoiksi ja käveli edes takaisin patsaan edessä. Katse oli maassa, pohtiva ja punnitseva ja ohimoita hierottiin kuin pakottaen aivot toimimaan. Ajatukset risteilivät edelleen miehen päässä. Sitten hän keksi sen. Mies kääntyi enkelin luokse. "Minä voin viedä sinut pois täältä. Jonnekin muualle. Lajitovereidesi luokse?", tohtori ehdotti melkeinpä toiveikkaana. Hän ei kykenisi tuhoamaan Virgiliä, sillä vaikka enkelikin kykeni murhaamaan, halusi ajanherra välttää tappamista viimeiseen asti. Virgil itse oli elänyt eristyksissä liian pitkään ja mustahiuksinen halusi antaa tuolle uuden mahdollisuuden. Oliko Virgilin pois vieminen, matkustaminen jollekin toiselle planeetalle sittenkin tulon tarkoitus? Yllättäen alkoi tuntumaan siltä, että palapelin palat alkoivat osumaan kohdilleen.
|
|
Javert
(Senior Member)
Posts: 352
|
Post by Javert on Dec 10, 2014 15:10:46 GMT
-Virgil-
Hiljaisuus lankeaa kaksikon välille, eikä kumpikaan puhu pitkään aikaan. Virgil seisoo edelleen kädet kasvoillaan, kykenemättä liikkumaan sillä tohtori on jälleen kiinnittänyt katseensa häneen. Vaikka mikäs ihme tuo oli, sillä edellisen kerran kun vieras oli erehtynyt räpäyttämään, oli Virgil hyökännyt tohtorin kimppuun, ja melkein tappanut tuon. Ja sitä enkeli ei halunnut ajatella. Aivan sama mitä muuta, mutta kauheat ajatukset eivät sopineet Virgilin päähän. Onnettomana enkeli yrittää ajatella kartanoa, mutta talo tuo hänen mieleensä vain loputtomia muistoja, äskeisen yhteismuiston näytön jälkeen. Ja lopulta enkeli tajusi ettei unohtamisesta ollut apua, sillä kaikki muistuttivat äskeisestä. Ja vaikka tohtorin kuoleman toivominen, kostaminen, oli ollut vain ohikiitävä hetki, pieni ajatus, oli Virgil varsin järkyttynyt.
Hiljaisuus päättyi aikanaan, kuten aina. Tohtorin ääni on varsin surumielinen tuollakin, ja katse oli käännetty poispäin. Virgil laskee hieman käsiään, ja katsoo vierasta osittain uteliaana, osittain pettyneenä. Mutta pettyneenä mihin, sitä enkeli ei tiennyt. Se oli yksi niistä mystisistä tunteista, joiden alkuperää ei koskaan onnistuisi ratkaisemaan. Tohtori kävelee enkelin edessä edes takaisin, hieroen päätään. Pieni katumus pistää Virgiliä – oliko hän satuttanut toista? Ja vaikkei enkeli enää tahtonutkaan tohtorille pahaa, oli tuon vaikea luopua pyynnöstään. Miksi sitä ei voisi täyttää? Tohtori tuskin haluaisi yhtä enkeliä lisää tuhottavaksi sitten joskus tulevaisuudessa, joten nyt oli aivan yhtä hyvä hetki siihen, kun he olivat kahdestaan.
Virgil on hiljaa, ja pohtii tohtorin kysymystä. Halusiko hän, jos tuhoutuminen ei ollut vaihtoehtona, tavata kaltaisiaan? Mutta voisiko Virgil lähteä täältä, kartanosta, ja jättää sen oman onnensa nojaan? Virgineia… Ja kaikki muut kolmensadan vuoden aikana eläneet? Kartanossa nousisi varmasti äläkkä, jos huomattaisiin patsaan kadonneen. Taas toisaalta, jos Virgil ei koskaan palaisi, mitä väliä sillä olisi hänelle? Ei enkeli osannut tehdä päätöstä. ”Sanoit että kaltaiseni ovat hirviöitä, jotka tuhoavat ihmisiä.” Virgil muistuttaa ajatuspuheella tohtoria, kuin haluten murskata kaikki mahdolliset vaihtoehdot, jättäen jäljelle vain sen yhden. Mutta se ei tainnut olla totta. Virgil vain halusi tietää, miksi vieras näin yhtäkkiä ehdotti moista, kun oli koko tapaamisen ajan puhunut Virgilin lajitovereista pahuutena, joka vitsasi maailmaa. Vai oliko vain niin, että Virgil oli muuttunut samankaltaiseksi lajinsa kanssa, eikä tohtorille siten ollut enkelin kohtalolla enää väliä? Tämä ajatus sai enkelin surulliseksi, ja katsomaan tohtoria kysyvästi. Mitä tuo oikein meinasi? Vieras itse vaikutti iloiselta, lähes innostuneelta ajatuksestaan, mutta Virgil ei ollut siitä yhtä vakuuttunut. Ei laisinkaan.
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Dec 10, 2014 20:11:52 GMT
Virgil suhtautui Tohtorin ehdotukseen epäileväisesti ja muistutti ajanherraa tuon aikaisemmista sanoista. Se sai mieheen vain lisäpuhtia. "Niin sanoin, ja sitä he ovatkin!", Tohtori jatkoi selostustaan kiihkeään tahtiin, kohottaen sormeaan ilmassa kuin korostukseksi sille todelliselle faktalle, että hirviöitä itkevät enkelit olivatkin. Tämä otti kaksi askelta kohti enkeliä, jatkaen puhettaan: "Mutta sinä olet poikkeus. Olet erilainen. Olen vannonut toimivani Tohtorin nimen edun mukaisesti ja minä näen, mikäli olento on paha", sanoissa pidettiin taukoa, "Ja sinä et ole paha. En voisi tuhota sinua mistään hinnasta." Sanat olivat totta. Vaikka Virgil olikin hyökännyt ja tuo oli todistanut kykenevänsä tappamaan, ei patsas silti ollut läpeensä paha. Virgil ansaitsi toisen mahdollisuuden ja tuon mahdollisuuden oli Tohtori valmis patsaalle antamaan. Hän ehkä uhmasi omaa henkeään ja oli typerän uhmarohkea luottaessaan patsaaseen liikaa, mutta ajanherra näki patsaan inhimillisenä ja haavoittuneena olentona. Poikkeuksena sääntönä, tuona poikkeuksena, joka ansaitsi elää. "En aina itsekään ymmärrä syitä menoilleni ja tuloilleni, mutta tämän minä ymmärrän. Virgil, minä vien sinut parempaan paikkaan", jatkettiin, yrittäen kannustaa toista. Äänensävy oli kiihkeää ja nopeatempoista. Ajatukset tuntuivat nyt kristallin kirkkaalta. Hän tiesi, mitä tehdä.
Yllättäen taivaalta alkoi kuulumaan melua. Ikään kuin jokin olisi matkalla kovaa vauhtia kohti maata ja jarruttaisi viime hetkellä. Tohtorin silmät laajenivat ihastuksesta. Tuon äänen hän tunnisti vaikka unissaan. Tardis oli palaamassa takaisin. "Tuo ääni! Se on Tardis!", mies riemuitsi ja käänsi enkelille selkänsä, keskittyen nyt vain ja ainoastaan haravoimaan taivasta katseellaan. Yllättäen hän erotti pienen pisteen, joka oli lähestymässä kartanon pihaa. Miehen kasvoille nousi leveä, suorastaan euforinen hymy. "Se on Tardis! Whippii! Kulta on tulossa isin luokse!", mies elämöi ja tunsi onnen ja toivon täyttävän itsensä. Tuo hyppelehti ilmaan ja huiskutti käsillään ilmaan, pyrkien kiinnittämään avaruuslaitteensa huomion itseensä, unohtaen patsaan hetkeksi täysin. Avaruuslaitteen huomiota ei kuitenkaan tarvinnut kiinnittää, sillä Tardis oli tiennyt tarkkaan missä tuon isäntä sijaitsi. Jarrustusääni voimistui ja pian tuo sininen poliisikoppi oli puutarhassa. Tohtori juoksi koppinsa luokse, levittäen kätensä sen seinämille, halatakseen rakasta avaruuslaitettaan. "Sinä palasit! Rakas Tardis, sinä palasit takaisin hakemaan minua!", hehkutettiin ääneen.
Sitten tämä muisti jälleen olinpaikkansa ja Virgilin, kääntyen vielä kerran patsaan puoleen. "Sinulla on vielä mahdollisuus", ajanherra sanoi, avaten avaruuslaitteensa puisen oven. Mies jäi oven suuhun odottamaan, nojaten kyynärvarrella sen seinämään, "Tardis kykenee viemään sinut mihin aikaan ja paikkaan tahansa. Loppu on kiinni sinusta." Vaikka Tohtori ei tuntenutkaan Virgiliä, uskoi tuo silti siihen, että patsas kykeni tasapainoiseen ja onneliseen elämään - ainakin sellaiseen onnellisuuteen, mihin patsaat nyt yleensä kykenivät. Ainakin tuolla oli nyt uuteen elämän käänteeseen mahdollisuus. Mahdollisuus tutustua ympäröivään maailmaan ja mahdollisuus tutustua itseensä.
|
|
Javert
(Senior Member)
Posts: 352
|
Post by Javert on Dec 29, 2014 14:09:45 GMT
-Virgil-
Tohtorin ääni on täynnä toivoa, ja vaikka enkeli yrittää tukahduttaa tunteensa, se tuntee kuinka toivoa valuu senkin sisään, kuinka enkeli alkoi kuunnella tohtorin sanoja. Toisen innostavuus oli varsin tarttuvaa, mutta enkelin kiviset silmät vain tuijottavat tohtoria, eikä kasvoilta voinut lukea mitään. Erilaisuudestaan huolimatta oli Virgil joissain asioissa varsin samankaltainen kuin muut lajitoverinsa.
Äkisti Virgilin ajatukset kuitenkin keskeytyvät taivaalta kuuluvaan huminaan, ja enkeli nostaa päänsä ylös tohtorin kääntäessä selkänsä. Enkeli oli kuullut äänen ennenkin, se oli kuulunut metsästä hetkeä ennen kuin kaksikon omalaatuinen tapaaminen oli alkanut. Ja nyt Virgil näki, mikä humisevan äänen oli aiheuttanut. Taivaalta syöksyi alas sininen, neliskanttinen koppi, jossa oli jonkinlaisia tekstejä, mutta Virgil ei osannut lukea, joten tuolle valkeat kirjaimet olivat täysin tuntemattomia. Mitäköhän siinä luki?
Tohtorin reaktio saa enkelin hämmästyksiin, eihän sininen koppi mitenkään voinut olla toisen lapsi. Vai mahtoiko sanonta vain olla kiintymyksen osoitus? Miten Virgil sitten oli osoittanut haluaan suojella? Enkeli kääntää katseensa takaisin tohtoriin, joka on jo avannut oven koppiinsa, joka ei tainnutkaan olla tavallinen koppi. Vaikka kertoihan jo taivaalta tipahtaminen sen. Sanat antavat toivoa, vaikka Virgil yrittääkin kieltää sen. Hänen täytyi suojella kartanoa, hän oli vahtinut sitä vuosisatoja. Miten enkeli siis voisi yhtäkkiä vain lähteä ja jättää paikan, kun ei edes tiennyt ympäröivästä maailmasta mitään? Mikäli Virgil ei tietäisi olevansa immuuni pelolle, pienoinen väristys voisi hyvinkin kulkea enkelin lävitse, tuon tuijottaessa liikahtamattakaan sinistä koppia, ja tohtoria sen oven vieressä. Mutta maailma… Eikö hän ollutkin vartioinut kartanoa aivan tarpeeksi kauan? Ja hänhän voisi aina palata… Jos ulkomaailma ei olisi sellainen kuin enkeli oli toivonut.
”Minne?” Virgil kysyy lähettäen viestin toisen mieleen, katsellen edelleen tuota omituista, varsin pieneltä näyttävää koppia. Mahtuisivatko he edes siihen, Virgil tuumi. Eikä enkeli osannut sanoa, minne halusi. Eihän hän tiennyt mitään, minne voisi haluta. Ellei sitten toisten kaltaistensa luo? Kysymykset eivät saaneet vastaajaa, eikä enkelin kivisiltä kasvoilta voinut lukea muuta kuin hämmennystä. Tarjosiko tohtori todella kyytiä minne tahansa, milloin tahansa? Se oli uskomatonta, mutta ilmeisesti totta.
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Dec 30, 2014 7:57:15 GMT
Virgilin kiviset enkelin kasvot pysyivät tulkitsemattomina eikä tuo heti vastannut ajanherran ehdotukseen. Ilmeettömyydestään huolimatta toinen selvästi punnitsi vaihtoehtojaan. Tohtori piti katseensa viistosti Virgilissä, niin että tämä näki enkelipatsaan sivusilmällä, mutta mahdollisti silti patsaan liikkumisen. Energinen innostuneisuus ja levoton odottaminen jylisi pitkin ajanherra kroppaa, tuon vain odottaessa Virgilin lopullista päätöstä. Aikoisiko patsas todella jättää rakkaan kartanonsa? Ainakin mikäli Tohtorilta itseltään kysyttäisiin oli Virgil ansainnut uuden mahdollisuuden. Kartanon yksinäinen puutarha tuhoaisi vain enkelin ja tekisi tuosta entistä sisäänpäinkääntyneemmän. Minkälaistä elämää sellainen muka oli? Toisinaan uuden sivun kääntäminen ja menneisyyden jättäminen oli hyvästä. Oli uskallettava hypätä kohti tuntematon, kun sellainen tarjous tupsahtaa keskelle puutarhaa.
Lopulta enkeli lähettää yksinkertaisen kysymyksen, johon Tohtori itsekään ei osannut vastata heti. Niin... Minne hän veisi Virgilin? Tietenkin ajanherra voisi matkustaa enkeleiden luokse - uhmaten omaa henkeään - vain jotta Virgil saisi itse mahdollisuuden liittyä lajitovereihinsa, mutta toisaalta... muuttuisiko enkeli itsekin tällöin pirulliseksi paholaiseksi? Yksinkertaista vastausta ei siis ollut ja kaikki riippui siitä, mitä patsas itse haluaisi. Sitä paitsi, mikäli ajanherra todella matkustaisi itkevien enkeleiden luokse, olivat riskit matkan suhteen suuret. Mikäli huonosti kävisi, hän itse jäisi patsaiden keskelle loukkuun ja nuo kävisivät kimppuun. Oliko Virgilin auttaminen todella kaiken riskin ottamisen arvoista? Kyllä. Sen Tohtori tiesi sen itsekin. Reissu englannin maalaiskartanoon ei ollut tarkoitukseton, vaan päämäränä oli saattaa tuo yksinäinen raasu paremmille maille ja uuden elämän alkuun. Se tuntui mahdollisuudelta ja valoi toivoa molempien sydämiin. Maailmassa mikään ei ollut mustavalkoista, vaan ääripäiden väliin mahtui myös liuta muita sävyjä. Sen oli Virgil poikkeuksellisella luonteellaan osoittanut.
"Minne vain", Tohtori lopulta vastasi ykskantaan ja kohautti olkapäitään kevyesti. "Päätös on sinun", lisättiin vielä ja niin ajanherra katosi Tardisin sisätiloihin. Puinen ulko-ovi jätettiin kuitenkin kutsuksi auki. Loppu olisi kiinni vain Virgilistä itsestään.
|
|
Javert
(Senior Member)
Posts: 352
|
Post by Javert on Feb 17, 2015 20:12:51 GMT
-Virgil-
Ja aivan yhtäkkiä kuin oli kivisen patsaan elämään ilmestynyt, katoaa tuo tuntematon mies, itseään tohtoriksi nimittävä, neliskulmaisen koppinsa sisään. Virgil jää yksin ulos, katselemaan pää hitusen kallellaan sinistä maalipintaa, kaunista puupaneloitua ovea. Ajatukset jotka Virgilin päässä liikkuivat tuolla hetkellä, olivat hänen omiaan. Ja jos piti totta puhua, niin ei enkeli oikein itsekään tiennyt mitä ajatteli. Ovi oli jätetty auki, ja Virgil kyllä uskoi tietävänsä mitä varten. Mutta silti… Entä jos tämä kaikki olisi vain hirvittävää pilaa, jonka joku oli kehittänyt tylsyydessään? Ajatukset kuitenkin kohtaavat loppunsa pian, Virgilin karkottaessa ne mielestään. Ainakin hän voisi kokeilla, katsoa sisään. Kyllä kai hän pääsisi takaisin kartanolle, jos ei pitäisi siitä miltä pienen kopin sisällä näytti, avaruusalukseksiko toinen oli sitä kutsunut? Mutta enkeli epäröi. Hän ei halunnut jättää kartanoaan, rakasta kartanoaan jota oli vahtinut niin monta vuosisataa, ja jonka ulkopuolella avautuvaa maailma ei muistanut. Liekö hän lainkaan elänyt ulkopuolella, ja syntynyt pihamaalla? Sitä ei Virgil tiennyt, mutta tunneside kartanoon oli yhtä syvä kuin jos se olisi totta.
Järkytys olikin suuri, kun enkeli huomasi seisovansa aivan pihamaan keskellä, hipaisuetäisyyden päässä sinisestä seinästä. Hän ei ollut huomannut liikkuneensa, mutta ilmeisesti mieli oli tehnyt päätöksen enkelin puolesta. Mutta minne hän haluaisi? Suuri osa Virgilistä halusi edelleen jäädä paikoilleen, jäädä seisomaan kartanon pihaan yksinäisenä patsaana, joka vääjäämättä, ajan myötä, kuluisi pois. Jo nyt oli lähes huomaamattomia merkkejä rapautumisesta nähtävissä, mutta enkeliä itseään se ei vielä huolettanut. Eihän tuo tiennyt mitään lajistaan, oliko muita samankaltaisia edes olemassa. Oliko hän ainut, ja miksi oli sellainen kuin oli? Se oli kuin julmaa pilaa.
Tohtorin aiemmat sanat muistuivat enkelin mieleen, kun tuo katseli avaruusalusta, uskaltamatta vielä katsoa sisälle, koskettamisesta puhumattakaan. Tuo oli maininnut useammankin kuin kerran hänen lajitoverinsa, muitakin täytyi siis olla. Kaipaus, jokin selittämätön polttava tunne oli ollut siitä lähtien Virgilin sisällä, ja tuo oli kuvitellut sen johtuvan vain tästä odottamattomasta vieraasta… Ja tuon mukanaan tuoman vapauden, valinnan mahdollisuudesta. Mutta jos hän kerran saisi valita, voisiko hän silloin saada toteutumaan minkä tahansa toiveensa? Paikkoja ulkomaailmassa oli varmasti runsaasti, ja mikäli Virgil olisi koskaan kuullut niistä, hän varmasti olisi innoissaan lähtemässä katsomaan niitä, paikkoja joista oli vain kuullut. Mutta niistä Virgil ei tiennyt, eikä tuo siten halunnut nähdä niitä. Ne olivat vain tarinoita, pieniä murusia harmaana usvana kartanon porttien toisella puolella. Ihmeelliset paikat, henkeäsalpaavat arkkitehtuuriset ihmeet… Ne eivät kertoneet enkelille mitään sen enempää, kuin jokin kartanon yksityiskohta sellaiselle, joka ei ollut koskaan siellä käynyt.
”Voisiko tuolla jossain… Olla muita kaltaisiani?” Virgil kysyy ajatuspuheella, liukuen poliisikopin ovelle. Enkelin kivinen käsi otti tukea ovenkarmista, sitä tarvitsematta. Mutta olihan näky kieltämättä varsin hämmästyttävä. Lukuisia eri valoja hohtavia laitteita, portaita, kiilteleviä lasipintoja… Virgil ei ollut koskaan ennen nähnyt mitään sellaista. Ei ollut osannut edes kuvitella jotain tuollaista olevan olemassa. Ja kummallisinta kaikessa oli, että huone näytti suuremmalta sisältä. Miten se oli mahdollista? Ja keskellä pyöreää huonetta, vaikka seinät olivat ulkoapäin olleet neliskanttiset ja hädin tuskin metrin pituiset… Oli kaikkein huomiota herättävin esine. Se oli kuin jättiläismäinen… Virgil ei tiennyt sille sanaa, mutta tuijotti sitä silti erittäin ihmeissään. Jonkinlainen tiimalasin kaltainen esine liikkui hurjaa vauhtia ylös alas keskustasta kohoavassa putkessa, sitä ympäröi jokin, joka näytti aivan… ohjauslaitteistolta? Oliko se edes sana? ”Mikä tämä on?” Virgil ei voi estää itseään kysymästä, ajatus vain karkasi ennekuin enkeli ehti sulkea mielensä. Näky oli kerta kaikkisen hämmästyttävä, jotain sellaista joka ei voinut olla peräisin tästä maailmasta. Miten oikeaan enkeli tietämättään osuikin.
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Feb 18, 2015 11:50:25 GMT
Tohtori katosi Tardisiin, jättäen Virgilin ulos seisomaan. Avoimeksi jätetty ovi oli selvä viesti siitä, että matkaseuralaisen odotettiin hyppäävän kyytiin. Ajanherra keskittyi itse valmistelemaan koneistoaan seuraavaan lentoon, mutta jokin pieni ääni Tohtorin pään sisällä sanoi, että Virgil tulisi vielä mukaan. Niinpä mies käänsikin katseensa enkeliin kivisen patsaan ilmestyessä oven reunalle. Selällä nojattiin kojelautaan ja kädet eksyivät housun taskuihin. "Varmasti. Mitä tahansa voi löytää, kunhan vain uskaltaa juosta eteenpäin", sanottiin vertauskuvauksellisesti. Virgilin oli vain uskallettava ottaa seuraava askel ja tuon askeleen oli Tohtori valmis patsaalle tarjoamaan. Vaikka Virgil ei ollutkaan vielä kertonut matkakohdetta, oli Tohtori jo henkisesti valmistautunut matkaamaan itkevien enkeleiden luokse ja ottamaan riskin senkin nojalla, että saattaisi itse päästä hengestään. Virgiliä selvästi kuitenkin kiehtoi laumatoverit eikä Tohtori voinut enkeliä asiasta moittiakaan; oli vähintäänkin luonnollista, että eristyksissä oleva olento tahtoi takaisin perheensä luokse - vaikka perhettä ei enää muistetukaan. Niin olisi halunnut Tohtorikin Virgilin saappaissa.
Koska Virgil oli jo selvästi tulossa mukaan, käynnisti Tohtori Tardisinsa kunnolla. Kone hurahti käyntiin ja moninaiset valot syttyivät ympäri aikakonetta, paljastaen sen koko komeuden. Keskellä oleva tiimalasi lähti rauhallisesti huristen käyntiin. Vaikka enkeli olikin kiveä, kykeni ajanherra lähestulkoon tuntemaan toisen ällistyksen. Niin monet olivat jähmettyneet Tardisin oville eikä seuraava kysymys ollut siksikään mitenkään yllättävä. "Tämä on Tardis. Aikakoneeni, jolla kykenee matkustamaan mihin aikaan ja paikkaan tahansa. Niin tulevaan kuin menneeseen, niin kaikkiin tähtiin kuin myös kaukaisiinkin planeettoihin", Tohtori vastasi, äänensävyssä selvää ylpeyttä ja ripaus mahtipontisuutta. Nämä olivat aina hänen lempihetkiään; Rakkaan Tardisin esittely, joka aiheutti miehessä aina suurensuurta ylpeyttä. "Tunnetaan myös toisella nimellä Seksikäs", lipsautus sai miehen jähmettymään ja hetken tuo näytti yllättyneeltä, "Sanoinko todella tuon ääneen?" Niinpä niin, Tohtori rakasti aikakonettaan, eikä peitellyt sen suhteen tunteitaan, mutta vielä enemmän tuo rakasti itselleen tarkoitettuja kysymyksiään. Yksinpuhuminen oli toisinaan hyvästä.
Kun Virgil oli lopulta päässyt Tardisiin, lukitsi Tohtori aikakoneensa ovet sormiaan rikavasti napsauttaen. Puiset ovet pamahtivat eleestä kiinni ja niin sininen poliisikoppi lennähti ilmaan, rajusti nytkähtäen. "Sanoit haluavasi kaltaistesi luokse - saamasi siis pitää", mies virkkoi ja pyöri jälleen väkkärän lailla koneen ääressä. Koordinaatit asennettiin paneeliin ja avaruuteen päästyään, Tardis otti oikean suunnan. Tohtori kerkesi nappamaan hetkeä aikaisemmin tukea tuovasta ulokkeesta ja niin aikakone singahti täyteen vautiin epätasaisesti heiluen. "Hahaa, se on menoa nyt, Virgil! Geronimo, YOLO, täältä tullaan enkelit!", huudahdettiin innoissaan tutun adrenaliinin virratessa suonissa. Jännitys ja seikkailun halu olivat asioita joita Tohtori suorastaan rakasti. Ja mikä parhainta; Virgil pääsisi itse aloittamaan elämänsä alusta. Reissulla oli kuin olikin ollut tarkoituksensa.
|
|