Bear to the rescue

[Fizdu]

Tharga / Liverpoolin kadut & yksi pahaonninen asunto

-----

Auringon laskettua mailleen on aika yölle, tuolle siunatulle vuorokaudenajalle, jolloin pimeys täyttää ilman ja yhteiskunnan oudoimpienkin yksilöiden on luvallista kävellä sen syleilyssä huomaamattomina ja häiriöttä. Tänä yönä noita vieroksuttuja olentoja liikkuu useampikin Liverpoolin hiljaisilla kaduilla, mutta huomiomme kiinnittyy niistä vain yhteen tukevahkoon hahmoon, joka kurottaa pulleaa kehoaan kurkistaakseen sisään omakotitalon ikkunasta. Tämä oli väärä talo, sillä asunto oli selkeästi sisustettu yksinäisen poikamiehen tyyliin, mutta hahmo tiesi olevansa lähellä. Amber asui täällä päin. Nuori tyttö oli jutellut kotinsa vieressä ratsastavasta urheasta ritarista, joka vahti häntä öisin, ja täältä hän oli löytänyt kaupungin ainoan ratsukkoa esittävän patsaan. Hän tuli siksi, koska ei uskonut ritarin olevan tarpeeksi. Se hääsi ehkä painajaiset, mutta entä fyysiset uhat? Irtoisiko patsas kiviseltä jalaltaan estääkseen tyttöä joutumasta vihamielisten nyrkkien alle? Hän ei uskonut niin. Siksi häntä tarvittiin.

Pehmeillä tassuilla oli helppo kulkea, sillä ne pitivät vain hyvin vähän ääntä maanpintaa koskettaessa. Tingha oli harjoitellut hengityksensä pitkiksi, melkein äänettömiksi vedoiksi, sillä sitä vaadittiin lelukaupassa naamioitumiseen. Pehmolelut eivät hengittäneet, joten hänkin veti henkeä vain harvoin ja harkitusti. Käytti kaiken hapen keuhkoistaan ennen kuin vaivautui ottamaan tilalle uutta.
Pimeydessä häntä tuskin erotti. Alien näkyi vain tummana siluettina katulamppujen läheisyydessä tai valaistun ikkunan ohi mennessään. Mikäli joku hänet näkikin, luuli häntä todennäköisesti eksyneeksi karhunpennuksi, sillä kooltaan ja kömpelöltä askellukseltaan hän vaikutti juuri siltä. Karhuja ei tosin luonnostaan liikkunut täällä päin, mutta salakuljetuksen ja eläintarhojen ollessa nykyään arkipäivää mikä tahansa oli käytännössä mahdollista.

Hän oli siis kaunis pala hiljaista yötä ja maailmankaikkeutta. Vain kiiluvat silmät paljastivat eläimellisen etsintäretkeläisen. Hän muisteli viimeistä kohtaamistaan Amberin kanssa lähestyessään seuraavaa taloa. Ehkä tämä olisi oikea.

Tyttö oli tarrannut hänen turkkiinsa pienillä, hentoisilla käsillään. Ensimmäinen piiloutui vaaleanruskeaan karvaan niin, ettei sitä saattanut enää nähdä, ja toinen kurkotteli kohti hänen tassuaan. Tyttö oli niin pieni, että Tharga kuvitteli voivansa piilottaa lapsen kokonaan turkkinsa alle. Niin hento, hauras ja helposti särkyvä. Niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Lapsi oli vielä äsken leikkinyt hänen kanssaan ja he olivat juosseet hippaa kaupan takahuoneessa, mutta nyt mantelinmuotoiset silmät olivat täynnä surua ja kyyneliä. Hän oli kuullut pääoven kellon helähtävän. Lapsen oli aika lähteä, ja tuo koko pieni ruumis suorastaan huusi armonaikaa ja lupaa jäädä. Sen huomasi latistuneesta asennosta, mutta pahinta olivat nuo silmät. Nuo portit pienen lapsen sieluun, jonka toisella puolella kaikki oli niin pyhää, aitoa ja koskematonta. Kuinka Tharga olisikaan halunnut säilöä tuon kauneuden ja saada sen kukkimaan entistä vahvemmin.

"Anna minun jäädä", kuului hiljainen pyyntö. "Isillä on huono päivä. Hänellä oli huono päivä jo aamulla. Jos hänellä on huono olo, meillä kaikilla on. Täällä on niin hyvä olla."

Katsottuaan tarkemmin hän oli löytänyt tytön käsivarresta mustelman. Ei kovin pahan, mutta sellaisen, joka oli joka tapauksessa tehnyt kipeää, ja josta saattaisi lähteä liikkeelle pahemman väkivallan kierre. Hän ei sietänyt nähdä edes pienimuotoista lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa, varsinkaan tällaista, joka tuhosi lapsen iloa elämästä ja perheen omistamisesta. Hän ei tietenkään ollut voinut toteuttaa mielihaluaan pitää lasta sylissään ainiaan, sillä jo pelkästään Robert oli painostanut häntä päästämään lapsi takaisin vanhemmilleen, mutta ei hän myöskään suostunut katsomaan asiaa sivusta. Amberin hyvinvointi oli hänenkin hyvinvointiaan.

Tämä talo näytti oikealta. Siistiltä ja tyylikkäästi sisustetulta, mutta selkeästi lapsiperheen asunnolta. Lelut oltiin koottu siististi vanhanmallisen arkun päälle ja ympärille. Tingha arveli tietävänsä perheen ongelman - kaiken piti olla aina täydellistä, eikä virheitä hyväksytty. Ja kun niitä tuli, niitä ei osattu käsitellä, ja tunteet päädyttiin purkamaan siihen mikä oli lähinnä. Perheeseen ja lapsiin.

Sisään hän pääsi suoraan etuoven kautta. Terävillä kynsillä oli helppo tiirikoida lukkoja, vaikka niitä ei alunperin siihen hommaan ollukaan tarkoitettu. Hyöty piti ottaa kuitenkin siitä mistä sitä sai, ja oli paljon helpompaa tiirikoida etuovi kuin rikkoa ikkuna. Näin hän pääsi sisään hiljaa ja huomaamatta.

Oli selkeää, että joku asunnosta oli vielä hereillä. Kellon viisarit lähentelivät yhtä yöllä, mutta siltikin etäisimmän huoneen ovenraosta kajasti valoa. Hiljainen naputus kuului suljetun oven takaa, ja niin Tharga päätteli perheen pään tekevän myöhäiseksi venähtänyttä työtaakkaa. Hän jätti asian kuitenkin tutkimatta, ja hiipi pehmustetuilla raajoillaan paikantamaan Amberin huonetta.

Huone oli helppo tunnistaa, sillä oveen oli taiteilu tytön nimi lapsenomaisin kirjaimin. Ne olivat iloisia ja hassuja kuten tyttökin, mutteivat tuntuneet sopivan muun asunnon ilmapiiriin. Kaikkialla muualla oli ollut niin vakavaa ja viimeisteltyä, että lapsille tyypilliset epämääräisesti heittelehtivät kirjaimet tuntuivat suorastaan virheeltä. Ihme, että vanhemmat olivat sallineet sen.

Hän sai avattua ja suljettua oven herättämättä tyttöä. Tyttö nukkui levollisesti pehmolelu kainalossaan, mutta pimeydessäkin tingha erotti hänessä jotain erilaista. Uusi mustelma. Mutta ei tällä kertaa vain käsivarressa, vaan noissa täydellisissä, lapsenpyöreissä kasvoissa.

Kiukku suhahti alienin läpi kuin salama. Naisellisen suojelushalun viestittämänä hän siirtyi vuoteen viereen silittämään pienokaisen hiuksia. Silmät vettyneinä hän kuiski rauhoittavia sanoja Amberin korvaan, toivoen että rauha välittyisi niiden kautta lapsen uniin. Lapsi ansaitsi parempaa kuin tämä. Tämä ei ollut oikein. Ritari ei todellakaan ollut tarpeeksi!

Viimeistään tämä sai hänet vakuuttumaan siitä, että hän oli tehnyt oikein lähtiessään kaupasta tarkastuskäynnille. Suunnitelmat alkoivat nivoutua uusiksi hänen päässään, eivätkä ne luvanneet mitään hyvää perheen asioita pyörittävälle miehenköriläälle.

Samassa käytävästä alkoi kuulua ääntä, kuin itse kohtalo olisi vastannut tinghan väkivaltaisiin ajatuksiin. Tilaisuus saapui hänen luoksensa kuin tarjottimella, sillä oven ulkopuolelta kuului askelia ja pian miehen esittämä kysymys. "Amber, kuulin ovesi käyvän. Et kai ole hereillä? Tiedät aivan hyvin, mitä olemme sopineet nukkumaanmenoajoista! Luulin, että haluat olla kiltti tyttö isin nähden. Ilmeisesti tuotit pettymyksen taas."

Ovi raottui, ja tingha teki omat varotoimenpiteensä tulevaisuuteen vamistautuen.
Isänkin oli aika oppia, miltä tuntui pettää tinghalaisen Thargan luottamus.


/ Jatkuu.

[Fizdu]

Nalle vetäytyi huoneen taimmaiseen nurkkaan. Kun ovi avautui, häntä valaisi niin ikkunasta kumpuava sinertävä kuunvalo kuin käytävästä heijastava lämpimämpi, aavistuksen kotoisampi lamppuvalaistus. Hän oli hämärästi valaistu kohde varjoissa, kun taas isä näkyi tummana siluettina kirkasta valoa vasten. Mies oli kuin yksi niistä möröistä jotka ilmestyivät kummittelemaan liian myöhään katsotun kauhuleffan jälkeen, ja mörkö tuo kieltämättä olikin tunkeutuessaan sisään ainoaan paikkaan, jossa tuon tytär koskaan oli turvassa - tyttären uneen. Amber liikahti levottomasti unissaan ja päästi vaitonaisen, pehmolelun suojiin tukahdutetun inahduksen. Se antoi isälle omat epäilyksensä, vaikka tyttö ei ollutkaan herännyt. "Amber, tiedän että olet hereillä. Lakkaa esittämästä ja käyttäydy kuin kunnon tyttö!"

Tharga liikahti. Ihan vähän vain, mutta tarpeeksi herättääkseen huomiota miehen silmäkulmassa. Katse kääntyikin pian häneen päin, ja jo ennestäänkin vihaiset kulmat kurtistuivat. Ihminen ei muistanut ostaneensa kyseistä lelua tyttärelleen, eikä olisi ostanut pyydettäessäkään - noin isot lelut maksoivat maltaita ja olivat turhanpäiväisiä. Pienemmistä ja halvemmista sai yhtä paljon iloa, eikä noin iso mahtunut edes pesukoneeseen. Ja sellaistako pöpöpesää hänen sitten pitäisi sietää asunnossaan? Ei ikinä. Pehmonalle sai luvan lähteä nyt, ja niin nallea kohti askellettiin. Mutta askellus loppui lyhyeen, sillä nalle puhui.

"Halaa minua", sanoi tingha teeskennellyn suloisella ja korkealla äänellä. Niin cuddlesomet puhuivat heidän kaupassaan, ja hän oli hyvä imitoimaan. Mies näytti hämmentyneeltä, mutta toipui hämmennyksestään nopeasti. Puhuvia leluja, niimpä niin. Niitähän oli ollut jo iät ja ajat - rahantuhlausta vain sekin. Jos lapsi halusi jonkun jonka kanssa puhua, ihmisetkin olivat olemassa. Ylisuuret, karvaiset nallet, jotka osasivat toistella vain yhtä lausetta toisensa perään, olivat sitä paitsi hyvin sivistymätöntä ja yksipuolista juttuseuraa. "Anna minulle hali, Mark."

Tämä meni jo oudommaksi. Pehmolelu, joka tiesi hänen nimensä? Pystyikö pehmoleluihin ohjelmoimaan jo tunnistusohjelmiakin? Paljonko tämä ällötys oli oikein maksanut? "Tule antamaan hali, Mark. Tharga tarvitsee halin."

Nyt puhuttiin jo enemmästä kuin yhdestä lauseesta. Nalle jopa nimesi itsensä. Mark oli kimpaantunut, mutta uteliaisuus ja pelko sekoittuivat yhtä lailla hänen vihantunteeseensa. Tämä oli erilaista, jotain uutta ja sellaista, jota hän ei olisi halunnut kohdata yksin pimeässä. Nallen ääni oli aavemaisen viaton, ja nyt kun hän katsoi.... Tuo pää liikahti. Silmät räpsähtivät. Se ei ollut enää pehmonalle. Se oli robotti, tai kenties jotain ihan muuta. "Tule, Mark... Anna minulle samanlainen hali kuin tyttärellesi. Rakasta ja anna hellyyttä, mutta sano että se oli vahinko, kun joku kysyy kädessä olevasta mustelmasta. Ainahan se on vahinko."

Ihmisen iho nousi kananlihalle. Tämä oli jo liikaa - tämän täytyi olla pilaa. Jotain julmettua pilaa, jota hän ei sietäisi enää hetkeäkään. Hän oli päättänyt heittää nallen pihalle, ja nyt se myös lähtisi. Epäilemättä tällainen lelu olisi huonoa vaikutusta hänen tyttärelleen.

Tarttuminen oli kuitenkin juuri se hetki, jota Tharga oli odottanut. Hän hoiti hommansa nopeasti siitä lähtien, kun mies astui lähemmäs ja tarttui häntä kyljistä. Hän lukitsi aikuisen otteeseensa ja iski hampaansa tuon kaulaan. Se oli kuin jokaisessa luontofilmissä; saalistaja yllätti saaliinsa, iski nopeasti ja voitti ottelun muutamassa minuutissa. Äänet rajoittuivat epätoivoiseen krohinaan ja kolahduksiin, jotka syntyivät miehen epätoivoisesta riuhtomisesta. Pian oli jälleen hiljaista, eikä huoneessa ollut muuta kuin voitokas tingha, kuollut mies ja edelleen nukkuva tyttö. Luojan kiitos Amber oli perinyt hyvät unenlahjat.

Muiden perheenjäsenten kimppuun tingha ei tuntenut tarvetta hyökätä. Hän oli saanut oikeutensa, ja tyytyi siihen toistaiseksi. Hellin katsein hän kääntyi katsomaan nukkuvaa tyttöä ja huokaisi. Kuinka paljon hän olisikaan halunnut saada lapsen itselleen... Mutta tähän hänen täytyi tyytyä. Hän lohdutti itseään hetken istumalla Amberin vuoteen laidalla ja silittämällä tuon hiuksia. Luki tuolle pienen iltasadun. Toivoi, että he näkisivät uudelleen jälleen pian.

Sitten oli nallen aika lähteä. Hän hiipi samaa kautta ulos kuin oli tullutkin, mutta ei yksin.
Ruumis lähti hänen mukanaan.
Muutama veritahra voisi löytyä lattialta, mutta muita todisteita hän ei halunnut jättää jälkeensä.


// Loppu.