Man in the mirror
Dec 22, 2015 17:12:59 GMT
Post by Deleted on Dec 22, 2015 17:12:59 GMT
Niin kluxniskalaiset saivat vastaansa kahden ilmeniitin tulituksen, mutta jopa Six tajusi ettei kahdesta ihmisestä olisi vastusta tuollaiselle olio massalle, joka vyöryi kaksikkoa kohti. Nuo eivät tuntuneet hidastavan lähestymistään, vaikka yhä uudestaan ja uudestaan noiden tovereita kaatui maahan kuolleina ilmeniittien ammuksista. Totta kai mukana oli niitä henkisesti heikompia, niitä hyväsydämmisiä persoonia jotka lyyhistyivät itkien kuolleiden tovereidensa vierelle. Six saattoi vain pitää kylmän maskin kasvoillaan. Vaikka hän todella sääli noita heikompia, täytyi hänen nyt pysyä kylmänä niin kuin aina. Sotilas ei antanut itselleen sekuntiakaan aikaa heittää kylmyyttään yltään.
Kun ammuksia oltiin sitten tarpeeksi tuhlattu ja päästy tarpeeksi lähelle omaa sukkulaa päättikin kapteeni Blackmer oman istumapaikkansa, mikä ei paljoa sotilasta ihmetyttänyt. Totta kai toisen oli pidettävä kiinni aukroriteetistaan ja jonkinlaisesta arvokkuudestaan eikä toinen edes haavoittuneena suostunut istumaan apukuskin paikalla. Eipä se sen enempää Sixiäkään haitannut vaan tuo nousi sukkulan kyytiin hieman kapteeniansa jäljessä pamautettuaan vielä muutaman laukauksen jo sukkulaa hipovia kluxniskalaisia kohti. Juuri kun sotilas oli kerennyt kyytiin nousi sukkula ilmaan. Ilmeniitti vilkaisi itsekin vielä taakse jääviä kluxniskalaisia ennen kuin saattoi kääntää katseensa lähestyneeseen emoalukseen. Pian kaksikko olisi siellä ja päivän työ oltaisiin tehty, ainakin Sixin osalta. Toiset saisivat hoidella viimeisetkin palaset tästä planeetasta.
Matka tosiaan sujui nopeasti hiljaisuuden vallitessa ja puolessa välissä sotilas tajusi kyljessään jyskyttävän kivun. Pelkkä hipaisu riitti kertomaan, että mies oli saanut luodista, joka oli lävistänyt tämän uniformun ja varmaan vieläkn oli jossain kyporgin lihassa kiinni. Adrealiini oli tosiaan tehnyt tehtävänsä siinä ammuskellessa, eikä sotilas ollut huomannut haavoittuvansa. Nyt verta tuli kuitenkin aika mukavasti, mutta silti mies piti kylmän ilmeen kasvoillaan vaikka metallisella kädellään joutuikin painamaan haavaa. Se saataisiin hoidettua pian, kuhan päästäisiin alukselle. Sotilas saattoi vain toivoa, ettei Blackmer sitä huomaisi. Tai jos huomaisi, ei sanoisi mitään.
Sitten tulikin Sixin mielestä yllättävin seikka koko tänä päivänä: kapteeni kiitti sitä. Sotilas vilkaisi toista syrjäsilmällään, mutta ei katsonut sen tarkemmin.
"Tein vain työni", Six vastasi kylmästi sekä totuuden mukaisesti. Kiitoksien olisi varmaan pitänyt tuntua jollain tavalla hyviltä, mutta silti jokin Sixin sisimmässä ei vain voinut sulattaa sitä, että häntä kiitettiin jonkun tappamisesta. Tai joidenkin.
Lopulta saavuttiin alukselle, kapteeni parkkeerasi sukkulan omalle paikalleen ja kaksikko poistui tuon kyydistä Sixin seuratessa vielä johtajaansa ohjaushuoneeseen, missä Blackmer jakoi tehtävät lopuille ilmeniiteille. Planeetta tulisi kohtaamaan loppunsa. Ja jokin Sixissä ei halunnut jäädä katsomaan sitä. Niimpä, jos sitä ei esteltäisi poistuisi sotilas lääkintämiehen huoneen suuntaan. Six tahtoi luodin ulos sisuksistaan mahdollisimman nopeasti.
Kun ammuksia oltiin sitten tarpeeksi tuhlattu ja päästy tarpeeksi lähelle omaa sukkulaa päättikin kapteeni Blackmer oman istumapaikkansa, mikä ei paljoa sotilasta ihmetyttänyt. Totta kai toisen oli pidettävä kiinni aukroriteetistaan ja jonkinlaisesta arvokkuudestaan eikä toinen edes haavoittuneena suostunut istumaan apukuskin paikalla. Eipä se sen enempää Sixiäkään haitannut vaan tuo nousi sukkulan kyytiin hieman kapteeniansa jäljessä pamautettuaan vielä muutaman laukauksen jo sukkulaa hipovia kluxniskalaisia kohti. Juuri kun sotilas oli kerennyt kyytiin nousi sukkula ilmaan. Ilmeniitti vilkaisi itsekin vielä taakse jääviä kluxniskalaisia ennen kuin saattoi kääntää katseensa lähestyneeseen emoalukseen. Pian kaksikko olisi siellä ja päivän työ oltaisiin tehty, ainakin Sixin osalta. Toiset saisivat hoidella viimeisetkin palaset tästä planeetasta.
Matka tosiaan sujui nopeasti hiljaisuuden vallitessa ja puolessa välissä sotilas tajusi kyljessään jyskyttävän kivun. Pelkkä hipaisu riitti kertomaan, että mies oli saanut luodista, joka oli lävistänyt tämän uniformun ja varmaan vieläkn oli jossain kyporgin lihassa kiinni. Adrealiini oli tosiaan tehnyt tehtävänsä siinä ammuskellessa, eikä sotilas ollut huomannut haavoittuvansa. Nyt verta tuli kuitenkin aika mukavasti, mutta silti mies piti kylmän ilmeen kasvoillaan vaikka metallisella kädellään joutuikin painamaan haavaa. Se saataisiin hoidettua pian, kuhan päästäisiin alukselle. Sotilas saattoi vain toivoa, ettei Blackmer sitä huomaisi. Tai jos huomaisi, ei sanoisi mitään.
Sitten tulikin Sixin mielestä yllättävin seikka koko tänä päivänä: kapteeni kiitti sitä. Sotilas vilkaisi toista syrjäsilmällään, mutta ei katsonut sen tarkemmin.
"Tein vain työni", Six vastasi kylmästi sekä totuuden mukaisesti. Kiitoksien olisi varmaan pitänyt tuntua jollain tavalla hyviltä, mutta silti jokin Sixin sisimmässä ei vain voinut sulattaa sitä, että häntä kiitettiin jonkun tappamisesta. Tai joidenkin.
Lopulta saavuttiin alukselle, kapteeni parkkeerasi sukkulan omalle paikalleen ja kaksikko poistui tuon kyydistä Sixin seuratessa vielä johtajaansa ohjaushuoneeseen, missä Blackmer jakoi tehtävät lopuille ilmeniiteille. Planeetta tulisi kohtaamaan loppunsa. Ja jokin Sixissä ei halunnut jäädä katsomaan sitä. Niimpä, jos sitä ei esteltäisi poistuisi sotilas lääkintämiehen huoneen suuntaan. Six tahtoi luodin ulos sisuksistaan mahdollisimman nopeasti.