Vankilani, rakastamani musiikki

[Javert]

Roolipelin nimi: Vankilani, rakastamani musiikki
Mukana: Javert & Jenova ja Heta & Tohtori, muita ei oteta mukaan.
Pelipaikka ja -sijainti: Maa-planeetta, jossakin syvällä maanpinnan alla.

- - - - - - - - - - - - - - -


-Jenova-

Luola oli syvällä maan alla, paikassa jonne ei vähäisinkään auringonsäde loistanut. Kovaan kiveen hakatut lukuisat käytävät olivat pelkkää kylmää kiveä, johtaen yhtä kylmiin huoneisiin. Siellä täällä oli huoneita jotka näyttivät siltä kuin niitä olisi joskus voitu käyttääkin, mutta jotka olivat olleet jo kauan poissa käytöstä. Osa huoneista oli sortunut, käytävän johdatellessa varomatonta kulkijaa yhä syvemmälle kivisen labyrintin sisälle. Poispääsyä ei ollut. Kaikki tänne eksyvät kuolivat ennemmin tai myöhemmin, ja vain harva oli onnistunut löytämään maanalaisen labyrintin ainoan elävän asukkaan, ja vielä harvempi oli kyennyt poistumaan tuon tapaamisen jälkeen.

Vihreät silmät sulkeutuvat hitaasti, niiden loisteen himmetessä ympärillä loistavien neonvalojen rinnalla. Kädet roikkuivat rentoina sivuilla ja vaalea pää oli painunut alas hiljaisen musiikin soidessa taustalla. Valkeat hiukset roikkuvat nukkujan ympärillä kuin kotelo, peittäen tuon alastonta vartaloa kuin toinen ihokerros. Epätavallisen tytöstä teki sen, että tuo oli kahlittu jättimäiseen tietokoneeseen. Tietokone peitti hyvinkin puolet valtavasta huoneesta, tai pikemminkin hallista ja sen moninaiset valot välkkyivät hämäryydessä saaden aikaan yksinäisen ilotulitusten näytöksen. Hiljainen humina täytti Jenovan korvat, nukkuvan tytön kuunnellessa huoneessa soivaa musiikkia. Nyt oli yksi hänen harvoista lepohetkistä jotka hänen herransa hänelle soivat, ja Jenova otti levon vastaan kiitollisena. Siitä oli aivan liian pitkä aika, kun hän oli viimeksi nukkunut. Mitä… Kolme kuukautta? Yksinäinen väritön kyynel vierähtää tytön poskelle ja kuivuu pian huoneen sademetsämäisessä ilmastossa. Reaktorit yrittivät parhaansa mukaan pitää hallia sopivana sen ainoalle asukkaalle, mutta niidenkin kapasiteetti oli vain rajallinen. Ja Jenova oli jo tottunut ikuiseen hiostavuuteen, eikä ilma enää haitannut tyttöä. Oikeastaan, jos puhuttiin totta niin hänen herransa eivät antaneet tytön ajatella asiaa. Se oli kuin tiedostavaa tietämättömyyttä. Jenovaa tarvittiin tiedon hankkimisessa ja sen käsittelyssä, eikä mikään saanut estää tätä elämäntarkoitusta.

Kauan sitten oli Jenovakin ollut tavallinen tyttö, mutta nykyään ei tuosta ajasta muistettu kuin epämääräisiä mielikuvia, värejä ja hajuja. Todellisesta muistista oli kaikki pyyhitty pois. Nyt Jenova oli kahlitsijoidensa vallassa, tehden heille ikuisuustyötä osoitetussa asemassaan, hiljaisena ja tottelevaisena kuin orja. Silti nuo herrat eivät tienneet salaisinta salaisuutta Jenovasta – hän ei ollut täysin menettänyt mieltään! Tyttö kykeni yhä ajattelemaan ja nauttimaan asioista – kuten vaikkapa musiikista, joka tälläkin hetkellä soi taustalla hiljaisena äänenä, pitäen Jenovan hypnoottisessa otteessaan. Musiikki oli yksi harvoista asioista joista hän kykeni nautiskelemaan omalla tavallaan, ilman jatkuvaa ohjausta tekemisiinsä. Musiikki oli vapaata taidetta, sen siivin tunsi lentävänsä kauas pois maallisista kahleistaan, kohoavansa ylöspäin kohti valoa. Miten Jenova toivoikaan näkevänsä joskus todellisen auringon, eikä vain muistoissa virtaavaa dataa tästä kuumasta tähdestä. Miten hän toivoikaan, että edes kerran tuntisi ihollaan lämmön, jota eivät reaktorit tietokoneessa aiheuttaneet. Kauan poissa ollessaan oli tyttö taantunut lähes aaveeksi, kuin kuolleeksi marionetiksi. Voisiko tätä jatkumoa katkaista kukaan?


// Tällainen aloitus, ole hyvä!

[Heta]

Oli varsin tavanomainen päivä, mutta sitäkin eriskummallisemmalla miehellä. Tohtori oli matkalla menneisyydestä nykyisyyteen, tämän pelastettua Babylonin riippuva puutarha kaaosmaiselta räjähdykseltä. Tarinan mukaan kreikkalainen Nebukadressar toinen olisi rakentanut tämän ihmeellisen paratiisin vaimonsa Amyitisin kunniaksi. Puutarhan rakennuttaminen oli kuitenkin ollut vaarassa peruuntua, Nebukadnessarin ja Amyitisin ajautuessa aviokriisin partaalle. Nebukadressar oli epäillyt vaimonsa uskollisuutta ja tästä hurjistuneena uhannut räjäyttävänsä hyvään rakentamisvauhtiin päässeen puutarhansa taivaan tuuliin. Sehän ei kuitenkaan käynyt päinsä ja tilanteen selvittämiseen oltiinkin tarvittu Tohtoria.
Rusettikaulainen mies oli eksynyt paikan päälle oikeastaan hieman vahingossakin tämän seikkailtua tarpeeksi pitkään aikapyörteen ihmeissä. Mutta tokihan rusettikaula parisuhdeterapeutinkin rooliin taipui; Eihän tapaamisessa ollut vaihtoehtojakaan 10 000 sotilaan osoittaessa häntä seipäillä ja Babylonin silloisen valtiaan julistessa miehen taivaalta alas laskeutuneeksi messiaaksi. Vaikka Tohtori olikin ollut lähellä menettää päänsä, oltiin avioparin riitatilanne silti saatu selvitettyä. Nebukadnessar oli lopulta julistanut riippuvan puutarhan rakentamisen jatkuvan, mutta vain yhdellä ehdolla: Puutarhan oli tarkoitus pitää Tohtori itsensä loitolla Babyloniasta. Sen oli tarkoitus olla rajana jonka yli itse ajanherra ei saisi astua enää jalallakaan. Eikä varsinkaan kirotulla kopillaan, kuten valtias itse oli asian niin kaunokielisesti ilmaissut.
Joka tapauksessa Tohtori oli päätynyt takaisin nykyaikaan. Mies ei ollut varsinaisesti katsonut minne päin maailmaa hän oli päätynyt, sillä Babyloniassa hänellä oli tullut kiire; Messiaasta karkotuksi tuleminen oli tapahtunut silmän räpäyksessä ajanherran itsensä kompastuessa vahingossa kuningasperheen arvostetulle alttarille. Tilanteeseen lopulta kypsynyt Nebukadnessar olikin ohjeistanut sotilaansa ajamaan rusettikaulaisen miehen mailtaan omatoimisesti pois, sillä Koppi ja mies, joka kykeni lentämään taivaalla ei voinut olla muuta kuin kirottu.

Tohtorin lopulta parkeerattua Tardisin, tämä astui poliisikopistaan ulos. Vilkkaat ja eloisat silmät tarkkailivat ympäristöä. Rusettikaula oli päätynyt syrjäisemmälle alueelle, kauaksi kaikesta urbaanisesta kaupunkivilinästä ja sivistyksestä. Oikeammin sanottuna paikka näytti hylätyltä vuoristoseudulta, jonka perimmäisessä nurkassa oli suuri ja ammottava luolan suu. Uteliaisuus oli yksi ajanherran monista paheista eikä Tohtori voinutkaan itselleen mitään; Hänen oli selvitettävä, mikä tuo mystinen luola oikeastaan oli olevinaan. Vaikka ajanherra olikin matkustanut Maapallon useaan otteeseen ympäri ja tunsi planeetan kuin omat taskunsa, oli tuo luola hänelle silti täysin vieras. Äänimeisseli kaivettiin esille ja luolan pinta skannattiinkin hetki. Luola oli kallioperäinen, ja sen syvät verkostot jatkuivat oletettavasti pitkälle maan alle. Kuin Maan oma labyrintti. Se kuulosti täydelliseltä seikkailulta.

Tohtori ei oikeastaan ollut varma, kuinka pitkään hän oli matkannut tietään jalan. Tardis oltiin jätetty suojaan maan pinnalle ja tällä hetkellä rusettikaulan ainoa ase - sekä valonlähde - olikin hänen äänimeisselinsä. Vihreää valoa osoitettiin eteenpäin. Paikka näytti jo kauan sitten hylätyltä.
Jostain etäältä alkoi kuulumaan kuitenkin ääniä. Tohtori hätkähti ja pysähtyi hetken kuulostelemaan ympärilleen. Ääni oli soinukasta ja jatkuvaa. Musiikkia. Joku soitti luolassa musiikkia! Askelia nopeutettiin. Mitä edemmäs ajanherra pääsi, sen selvemmin alkoi myös musiikkikin kuulumaan. Se oli klassista, kaunista musiikkia. Juuri sellaista, joka oli irvokkaassa ristriidassa muutoin niin karun ja hiljaisen paikan kanssa.

Lopulta ikuisuuden tuntuvan ajan jälkeen, Tohtori päätyi päätepysäkilleen. Hän astui suureen, valoisaan halliin. Uuden ympäristön ilmasto oli nihkeää ja muistutti etäisesti sademetsää. Muutoin paikka vaikutti aivan siltä, kuin luolasta oltaisiin astuttu futuristiseen tulevaisuuteen, sen moninaisten johtojen ja instrumenttien täyttäessä suuri kokoisen huoneen. Kaiken huomion vei kuitenkin heti ensisilmäyksellä keskellä hallia oleva tyttö. Tyttö näytti enemmänkin scifisarjasta hypänneeltä kyborgin ja tietokoneen risteytykseltä kuin varsinaisesti elävältä olennolta. Oli enemmänkin kuin selvää ettei toinen ollut tästä maailmasta ja tuo seikka herättikin automaattista uteliaisuutta. Toinen näytti joka tapauksessa olevan jossakin horrosmaisessa tilassa, musiikin soljuessa rauhalliseen tahtiin täyttäen ympäristön hypnoottisilla soinuillaan. Tohtori kallistikin näylle hieman päätään ja hieraisi villiä hiuspehkoaan. Toinenhan oli... alasti!

[Javert]

-Jenova-

Musiikin hiljaisen äänen horrostama tyttö ei heti havainnut tunkeilijaa. Paikalle ei yleensä eksynyt kukaan, ja silloin Jenova oli yleensä hereillä ja valmis torjumaan tunkeilijan. Mutta tämä tunkeilija oli tullut salakavalasti tytön levon aikana, ilmestynyt luolastoon täysin varoittamatta ja huomaamattomana. Kuinka uhkaan pitäisi reagoida? Hetkeen mikään ei näytä muuttuneen hallissa, mutta tietokone on täydessä toimintatehossa. Se on huomannut että musiikkia häiritsee jokin ennalta arvaamaton lähde, jokin minkä ei kuuluisi olla siellä. Tietokone tiesi sen. Tietokone oli valmis toimimaan. Tietokone toimi.

Jenovan silmät, jotka eivät koskaan olleet täysin kiinni, avautuvat suuremmiksi ja sameisiin silmiin syttyy heikko elämänkipinä samalla, kun tyttö kohottaa päätään. Hän tunsi tietokoneen hämmästyksen ja tiesi jonkin olevan vialla. Mutta mikä? Jenovan hiukset liikahtavat tuon nostaessa päänsä ylös paljastaen vartalon samalla, kun tyttö tajuaa keskeytyksen syyn. ”Hhh…” Jenova henkäisee, vetäen ilmaa sisäänsä ahnaasti kuin peläten yhtäkkiä tukehtuvansa. Hänen silmänsä tuijottavat tunkeilijaa, samalla kun tietokone tytön kapselin vieressä hurisee lakkaamatonta ääntään ja yrittää etsiä tietoja tunkeilijan torjumiseksi. Musiikki huoneessa hiljenee lähes kuulumattomiin. 

[Heta]

Tohtorin saapumisen seurauksena, myös luolaston asuja heräsi horroksestaan. Naisolennon silmät avautuivat, Tohtorin vastaten toisen katseeseen. Musiikin sammuminen aiheutti ympäristöön omituisen tunnelman. Toinen vaikutti ensinäkemältä ihmiseltä, nuorelta tytöltä. Ajanherra antoi katseensa valua pois tuon vaaleilta kasvoilta ja kytkökset tietokoneeseen huomioitiin. Tyttö oltiin kuitenkin liitetty monin eri johdoin ja piuhoin suurempaan systeemiin, eikä tällä ollut selvästikään mahdollisuutta päästä siitä itse omin avuin pois. Miksi? Oliko toinen täällä vankina? Tohtori kurtisti kulmiaan mietteliäänä ja astahti lähemmäksi tyttöä.

"Hei, kuka sinä olet?", aloitettiin puhuminen kokeilevaan, hieman jopa kuiskaavan lempeään sävyyn. Katse palautui takaisin toisen kasvoille. Toinen vaikutti hennolta, lähes tulkoon lapselta ja se aiheutti kevyttä myötätuntoa ajanherran sisällä. "Oletko kunnossa?", oli oikeastaan vain välttämätön lisäkysymys johon rusettikaula halusi myös aidosti vastauksen. Tytön ulkoinen muoto riitti kertomaan sen ettei tämä ollut nähnyt auringonvaloa pitkään aikaan. Tohtori ei selvästikään ollut eksynyt luolastoon täysin syyttä.

[Javert]

-Jenova-

Tyttö tuijottaa samein silmin eteensä, niiden elämänkipinän hitaasti sammuessa. Musiikki huoneessa hiljenee edelleen asteittain, kunnes on haipunut lähes kokonaan pois, jättäen enää muiston jälkeensä. ”Shhhaaah...” Vaaleat huulet yrittävät vaivoin muodostaa jotain, mitä ne muistivat sanoiksi, saaden aikaan pelkkää pihinää, omituista ääntä joka lähes hukkui tietokoneesta kuuluvaan tasaiseen huminaan. Se ei saa selvää tunkeilijan laadusta, eikä kykene kertomaan tytölle kuinka tuhota odottamaton vieras. Tietokone jää odottamaan, punaisen valon syttyessä palamaan jossain sen sisuksissa. Ennemmin tai myöhemmin tunkeilija sanoisi tai tekisi jotain, mistä tietokone voisi päätellä kuinka vieras pitäisi tuhota.

Jenova liikauttaa päätään kuin unessa, heilauttaen sen puolelta toiselle niin että vaaleat hiukset liikahtavat paljastaen hetkeksi hänen tyttömäisen, hennon ruumiinsa. ”Kuka sinä olet?” Jenova kuiskaa, matkien toisen puhetapaa. Hänen äänensä on puhumaan tottumattoman ääni, se epäröi ja töksähteli. ”Oletko… täällä?” Jenova muuttaa kysymystään, näennäisen kiinnostumatta henkilöstä. Tuohan saattoi olla pelkkä projektio, jokin vika jossain syvällä tietokoneen uumenissa mitä ei vielä oltu huomattu ja korjattu… Mutta syvällä sisimmässään Jenova toivoo tuntemattoman olevan joku elävä, joku joka oli tullut tytön vuoksi, puhumaan hänelle. Eihän Jenovalle ollut kukaan tullut pitämään seuraa vuosikausiin, olisi kiintoisaa nähdä mitä vieras seuraavaksi tekisi. Sen vuoksi melkein kannatti uhrata uniaikaa, melkein…

[Heta]

Ajanherran eloisat ja vilkkaat silmät tarkkailivat tietokoneen sisään upotettua ihmistä arvioiden. Tietokone näytti monimutkaiselta ja vaikeasti tulkittavalta vempeleeltä. Tytöstä lähti moninaisia johtoja ympäri hallia eikä rusettikaula voinut muuta kuin vain veikata niiden käyttötarkoitusta - mutta kuka liittäisi koneeseen ihmisen? Sellainen oli julmaa. Se riisti kaiken vapauden ja oman tietoisuuden tyystin. Tyttö näytti niin hennolta ja heikolta, että tietokone toi Tohtorin mieleen vain vankilan. Se oli epäreilua ja aiheutti Tohtorissa vain silkan halun puolustaa ihmisen oikeuksia. Hän olisi halunnut selvittää oitis kuka tietokoneen takana oikeasti oli.

Kun vastapuoli heilautti päätään ja alkoi puhumaan, nytkäytti Tohtori itsekin päätään kallistaen sitä hieman sivummalle. Toisen kyky imitoida hänen puhetapaansa oli vaikuttavaa, mutta ihailu siirettiin kauas pois mielen päältä. Ajanherran tuli nyt vain selvittää toisen tila. Yksikään hänen reissuistaan ei koskaan ollut turha vaan tälläkin oli ollut oma tarkoituksensa. Hän ei voinut jälleen tehdä muuta kuin vain kiittää Tardista mielessään - aikakone ei ollut koskaan pettänyt häntä. Kuten ei tälläkään kertaa. Se oli aina askeleen häntä edellä.

Tytön puhe oli haparoivaa. Aivan kuin toinen ei olisi puhunut pitkiin aikoihin. Epälooginen kysymys aiheutti kevyen, myötätuntoisen hymyn Tohtorin huulille. Toinen näytti niin nuorelta. Aivan kuin lapselta.
"Kyllä, olen täällä. Minun nimeni on Tohtori ja voin auttaa sinua", ajanherra jatkoi puhettaan, pyrkien hakemaan katsekontaktia tyttöön. Äänimeisseli kaivettiin esille ja tietokoneihmiseen vilkaistiin, suupielen nytkähtäen hieman ovelaan hymyn tapaiseen.
"Tämä on äänimeisseli. Monitoimityökaluni. Mitättömän näköinen, mutta katsohan...", äänimeisseli avattiin ja sillä osoitettiin sivulle. Se oli yksi keino yrittää saada tytön huomio kääntymään kunnolla vierailijaan. Vihreä valo välkehti hetken, kunnes huomio käännettiin takaisin tietokoneeseen. "Mitäpä pidit? Tiedän, se ei ole mitään verrattuna sinun laitteistoosi, mutta voin yrittää sillä parantaa oloasi. Mitäpä siis tuumaat?"

Muutama askel rohkaistuttiin ottamaan lähemmäksi tietokonetyttöä. Vaikka toisen tila olikin huolestuttava, oli ajanherran silti myönnettävä olevansa myös kiinnostunut tietokoneesta. Katse liukuikin siis tytöstä alas tietokoneeseen. Mikäli hän oppisi tulkitsemaan sitä oikein, voisi hän yrittää auttaa toista.

Mutta tarvitsiko toinen apua?

[Javert]

-Jenova-

Vastapuoli liikauttaa itseään kun Jenova alkaa puhumaan ja tytön kiinnostus herää, tuon tarkkaillen vierasta potentiaalisena puhekumppanina. Ehkä hän voisi yrittää suostutella vieraan jäämään luokseen, mikäli tietokone vain suostuisi siihen? Puhumaan hetken, pitämään hänelle seuraa? Mutta hänen unensa… Tyttö ajatteli haikeana aikaa, joka kului jatkuvasti hänen valveillaolonsa aikana, aikaa jonka hän voisi käyttää horroksessa jos tuntematon mies ei olisi eksynyt tänne.

Kuullessaan tuntemattoman vieraan esittelyn nimi ei sano Jenovalle mitään, mutta tuo ei ehdi vetää kasvoilleen edes sitä velttoa, myötätuntoista hymyä jonka muutoin olisi suonut vieraalleen, ennen kuin tietokoneen syvyyksistä kumpuaa kumea ääni, sen rattaat lähtevät käyntiin jossakin uumenissa ja Jenovan aivoihin räsähtää yhtäkkisen kivulias aalto, varoitusmerkki. Tytön silmät levähtävät ammolleen hänen tuijottaessaan edessään seisovaa miestä, Tohtoria. Toive levon hetkestä unohtuu ja Jenova keskittyy pysymään valveilla omassa tietoisuudessaan, jonka tietokone on äkillisesti herättänyt signaalillaan.

”Tohtori… Tohtori, äänimeisseli…! Avulias, parantava voima… äänimeisseli… Tohtori, tohtori, tohtori...” Jenovan ääni hiljenee loppua kohden, tuon lopulta vaieten kokonaan, roikkuen velttona tietokoneesta. Tytön mieli tekee kiivaasti töitä löytääkseen asian joka sai tietokoneen varoittamaan häntä, mutta tyttö ei osaa muuta kuin luetteloida sanoja, jotka toinen oli hänelle antanut. Samalla ne tallentuvat tietokoneen muistiin ja se lähettää kaikkialle maailmaan ja sen ulkopuolelle ulottuvat tiedostonsa etsimään tietoja, jotka voisivat paljastaa tämän tohtoriksi itsensä kutsuvan miehen olemuksen. Mitä ihmettä tämä kaikki oikein tarkoitti? Koko maapallon dataa lävitseen kuljettava tyttö ei ymmärtänyt, ei kyennyt ymmärtämään.

[Heta]

Tohtori ei saanut vastausta, mutta tytön seuraava reaktio oli yllättävä. Tyttö toisti hetken ajanherran lausumia sanoja kunnes valahti johonkin horrosmaiseen tilaan. Hallittiinko tyttöä etäältä? Tohtori kuritstaa kulmiaan ja katselee hetken humanoidin voimatonta olemusta. Mikäli ajanherra ei kestänyt jotain, oli se ihmisen hätä. Vaikka tietokonetyttö ei ollutkaan kyennyt vastaamaan rusettikaulan esitettyyn kysymykseen, teki Tohtori tilanteesta omat tulkintansa; Toinen todellakin tarvitsi apua. Eikä hän koskaan kääntänyt selkäänsä sellaiselle.

Koska tytöstä ei tällä hetkellä ollut keskusteluun, päätti Tohtori toimia itse. Tietokoneen puoleen käännyttiin nyt kunnolla ja sen moninaisia kohtia katseltiin. Niitä arvioitiin ajanherran vilkkaan mielen raksuttaessa vinhaa vauhtia. Vaikka Tohtori itse tunsikin erinäiset tekniikat kuin omat taskunsa, ei hän ollut koskaan nähnyt mitään tietokoneen veroista. Mihin tarkoitukseen tietokone ylipäätään edes oli? Tuntematon laitteista päätettiin ottaa kuitenkin haasteena. Hän selvittäisi tilanteen vaikka väkisin.

"Katsotaanhan mihin sinusta oikein on", Tohtori mutisi itsekseen, osoittaen sanat lähinnä tietokoneelle. Tweed-takki heitettiin pois ja kauluspaidan hihat käärittiin ylös. Oli aika aloittaa hommat.
Hallin sivummaisessa nurkassa oli pyöreä, metrin korkuinen ja tolppamainen konsoli. Tolppassa oli kansi. Se herätti oitis ajanherran mielenkiinnon ja kyhäelmän eteen astuttiinkin reippain askelin. Tolpan kansi avattiin ja sen sisältä paljastui moninaisia johtoja ja nappeja. Vaikka Tohtori ei tiennytkään toistaiseksi niiden käyttötarkoitusta, olivat napit asia, jota hän ei voinut vastustaa. Ne suorastaan kutsuivat häntä. Äänimeisseliä osoitettiin tolpan sisältöön ja Tohtori syventyi tutkimaan löydöstään tarkemmin, kumartuen lähemmäksi tolppaa. Vihreä valo ampaisi syvälle sen uumeniin, äänimeisselin hyrrätessä tasaiseen tahtiinsa.

[Javert]

-Jenova-

Dataa ei kyetä löytämään – sitä ei kerta kaikkiaan ollut. Ei syntymätodistusta, ei virkaa ei minkäänlaista todistetta siitä että tämä tunkeileva mies, Tohtoriksi itseään nimittävä olisi ollut ihminen. Sen sijaan löydetään paljon muuta – maailman johtajien salaisia arkistoja missä nimetään Tohtori joksikin, joka ei ole kotoisin tältä planeetalta. Jenovan herrat olisivat varmasti tyytyväisiä… Tytön pää liikahtaa ja tuo nostaa katsettaan, vain huomatakseen vieraan ryhtyneen tekemään tutkimuksia omin päin.

Jenova seuraa kuinka mies astelee sivummalla olevan konsolin luo selkeästi tarkoituksenaan tutkia, mikä paikka oikein oli. Varmaan paikka vaikuttikin oudolta, Jenova oli nähnyt tietokoneen kuvia ihmisasutuksista ja ne vaikuttivat niin alkeellisilta… Tohtoriksi itseään kutsuva mies oli takuulla yllättynyt löytäessään niin kehittynyttä teknologiaa maan alta, teknologiaa jonka hänen isäntänsä olivat luoneet. Jenova tuntee ylpeyden piston sydämessään ajatellessaan kuinka onnekas onkaan ollut kun hän sai tehdä työtä herrojensa hyväksi. Eihän enempää voinut pyytää, eihän?

Haaveet keskeytyvät kun Tohtori työntää omituisen meisselinsä konsolin sisään ja alkaa tutkia tietokoneen osia tarkemmin. Sitä ei sallittaisi, se oli huono juttu. Jenova avaa suunsa varoittaakseen miestä, käskeäkseen tuota lopettamaan moiset puuhat. Eihän tuo edes ymmärtäisi löytämästään mitään! Aikeet kuitenkin keskeytetään, kun tietokone huomaa tunkeilijan, jonka ei pitäisi olla siellä ja vielä vähemmän ymmärtää tätä teknologiaa. Mitä tietokone pystyisi tekemään? Suurin piirtein mitä tahansa.

Jenova kirkaisee, kivun ja pelon täyttämä huuto kimpoilee huoneessa ja hiipuu hiljalleen, kaikuen edelleen kauempana käytävissä. Tietokoneesta roikkuva tyttö on tajuton – hänen lävitseen kulkeneet sähköiset impulssit ovat pitäneet siitä huolen. Kivulias mutta varma keino varmistaa se, ettei tyttö olisi näkemässä tapahtumia, jotka tapahtuisivat seuraavaksi.

Tohtori oli tunkeilija – niinpä ainoa asia mikä tarvittiin tehdä, on tunkeilijan häätäminen jotta paikasta tulisi jälleen hiljainen paratiisi, sademetsän kaltainen hiljainen paikka jonka puina ja oksina toimivat tietokoneen eri osat ja johdot, jotka niitä yhdistävät. Tunkeilijat oli helppo tuhota – vuosien varrella heistä ei yleensä ollut jäänyt jäljelle paljoa muuta kuin ruumis, joka pian muuttuisi kosteassa ilmastossa luu-kasaksi ja peittyisi lopulta uusien johtojen peittoon, jotka kiemurtelisivat lattian poikki kuin käärmeet peittämään kuollutta ja saattamaan sen lopulta osaksi teknologista eko-yhteisöä. Niinpä – vielä tähän mennessä yksikään tunkeilijoita ei ollut jäänyt eloon uskaltauduttuaan häiritsemään Tietokonetta. Toisaalta, sillä ei myöskään ollut kokemusta Maan ulkopuolelta tulevien uhkien torjuntaan.

Voimakas sähköinen impulssi – samanlainen kuin joka oli tainnuttanut Jenovan, lähtee konsolin syvyyksistä edeten johtoja pitkin yhä ylemmäs, saavuttaen lopulta pisteen jossa hengitysilma alkoi täyttää koneen sisällä suurempaa osaa kuin erinäiset johdot ja kaapelit. Tämä yhdistelmä saa aikaan rajun rätinän ja sähinän, kun sähköinen impulssi purkautuu ilmoille konsolin sisältä vain joutuakseen kosketuksiin kostean ilman, äänimeisselin ja Tohtorin kanssa.

Tietokone hyrisee tyytyväisenä. Kunhan tunkeilijan kuolema olisi varmistettu, se voisi jälleen herättää tytön ja jatkaa herrojensa sille antamaa tehtävää.

[Heta]

Ajanherran vilkkaat silmät tarkkailivat konsolin sisältöä, äänimeisselin suorittaessa skannaustaan. Teknologia oli kaikkea muuta kuin tältä planeeltalta - sen hän oli arvannut jo ensihetkestä alkaen. Tohtorin aivot pyrkivät kuitenkin keksimään, mistä moinen voisi olla kotoisin. Tietyt osat hän kyllä tunnisti - ne olivat jonkinsortin prosessoreita. Suorittivat ohjelmiston antamia käskyjä. Mutta mihin tarkoitukseen ja ennen kaikkea ketä palvellakseen? Hänen päässään oli paljon kysymyksiä. Tietokone kiehtoi Tohtoria hyvin paljon ja tämä olikin uppoutunut tutkimuksiinsa niin syvästi ettei huomannut enteilevää vaaraa.

Tuskainen kiljahdus sai Tohtorin kuitenkin havahtumaan mietteistään. Katse singahti oitis tytön suuntaan, vain todetakseen tuon olevan tajuton. Seuraava tapahtumaketju tapahtui kuitenkin kovin nopeasti. Oli inhimillinen virhe jättää kuitenkin käsi ja äänimeisseli konsolin sisään. Impulssi osui Tohtoriin ja sai miehen huudahtamaan kivusta, tuon vetäytyessä mahdollisimman kauas pömpelistään. Sähkö aiheutti voimakasta, säteilevää kipua kädessä ja se sai Tohtorin hieromaan rannettaan nyreänä. Seuraavaksi äänimeisseliin vilkaistiin. Siinä oleva vihreä valo kertoi sen olevan edelleen ehjä, mikä sai Tohtorin huokaisemaan päänsä sisällä helpottuneena. Tietokone oli kuitenkin huomannut jotain. Se ei pitänyt Tohtorista.
"Enkö saa koskea sinuun vai?", Tohtori heitti kysymyksen ilmoille, vilkuillen paikan johtoja kuin puheenkohdettaan etsien. "Vai enkö saa pelastaa tyttöä? Onko hän vankisi?", ajanherra jatkoi kysymyksiään, lähtien kävelemään hitain askelin ympäri huonetta. "Mikäli kohtelet häntä kaltoin, annan sinulle yhden vihjeen; En ole lähtemässä täältä ilman varmistusta siitä, että tyttö voi hyvin. Olen huono luovuttamaan, joten annahan tulla", käsillä viitotiin nyt itseensä, ikään kuin tietokonetta oikein yllyttäen. Mikäli kone halusi laittaa hanttiin, siitä vain!

Estradi oli valmis.

[Javert]

-Jenova-

Tietokone ei pitänyt tunkeilijan sävystä, ei laisinkaan. Vielä vähemmän se piti siitä, ettei tuntematon henkilö näyttänyt olleen juuri moksiskaan sen ensimmäisestä hyökkäysyrityksestä. Tietokone oli tottunut siihen että ihmiset lakosivat yleensä välittömästi ensimmäisen hyökkäyksen jälkeen, eikä se ollut osannut odottaa tämän olevan poikkeus. Oli käsien taputuksen ansiota että tuo oli selviytynyt näinkin pitkälle, mutta tietokone jatkaisi niin kauan kunnes tunkeilija olisi hoidettu pois päiväjärjestyksestä.

Haaste otetaan vastaan ja tietokone hurisee tyytyväisesti Jenovan takana. Luuliko mies todellakin voivansa esittää sille uhkauksia? Tietokoneen äly oli paljon laajempi ja se kykeni tekemään asioita, jotka nähtyään useimmat kuolisivat silkasta pelosta – seisaalleen. Niinpä se lähettää jälleen uuden sähköiskun kohti Tohtoria, mutta laskee jännitteen tällä kertaa alemmas, aivan lattianrajaan. Lattianrajaan, jossa oli vuosikausien ajalta kuolleiden tunkeilijoiden jäännökset – ne olisivat saattaneet olla jo täysin valkeita luurankoja, mutta huoneen kosteus ja sademetsä-tyyppinen ilmasto oli saanut luiden päälle jäämään mikrobeja, jotka olivat vuosien saatossa kasvattaneet luiden ympärille kokonaisen pienoismetsän.

Sähköimpulssi kärventää suurimman osan pienoismetsistä luurankojen päältä, kun ne nousevat värähdellen ja sätkien pystyyn, jääden sitten seisomaan paikoilleen luut roikkuen toisistaan kuin sätkynukella. Ajatus oli sama kuin kokeissa, joissa saatiin kuolleen sammakon raajat sätkimään sähköjohtojen avulla, vain paljon kehittyneempi ja mustempi.

[Heta]

// Ooo, tämähän menee jännittäväksi! //

Sanojensa päätteeksi Tohtori vilkuili ympärilleen, pyrkien kohdistamaan katseellaan vihollisensa. Oli vaikeaa taistella jotain vastaan, jota ei nähnyt. Tietokone oli vain pelkkä objekti, työkalu, jonka taakse kätkeytyi jokin suurempi sekä vaarallisempi voima. Kuka tai mikä siellä sitten oli, kiehtoi ajanherraa. Hän oli aina pitänyt haasteista ja tietokoneen hyökkäys oli kuin suora vastaus; juuri seikkailut pitivät hänet vireessä!

Lattian kautta tuleva sähköimpulssi sai maan pinnan rätisemään. Ajanherra hätkähti ja tuo hyppäsi eräälle tasolle seisomaan. Sähköisku ei tosin selvästikään oltu lähetetty tappamaan Tohtoria, vaan sen seurauksena tapahtui jotain vielä mielenkiintoisempaa; Luurankojen noustessa aavemaisesti seisomaan, Tohtori kohotti katseensa uusiin vastustajiinsa ja tuon kasvoille ilmestyi pieni virne.
"Myönnetään, onnistuit tekemään vaikutuksen", ajanherra puheli ääneen, tämän katsoessa nyt eteensä ilmestynyttä uutta ongelmaa.
"Kuinka kauniita olentoja ne ovatkaan... Hah, näytähän siis mitä muuta sinä osaat!", Tohtorin päätettyä lauseensa, tämä hypähti alas tasolta ja kaivoi äänimeisselinsä esille. Kättä hän heilautti luurangoille kutsuvasti merkiksi; antaa palaa!

[Javert]

-Jenova-

Sähkön voiman alaisina luurangot huojuvat pystyssä epävarmoina, niiden luiden päällä olevan kuonan karistessa pois. Ohuet köynnökset kärventyvät ja putoilevat hiilinä maahan, mutta paksuimmat pitävät luurankoja yhä otteessaan, kiemurrellen ylöspäin kuin irvokas metsä. Niiden luut paistavat nyt paremmin näkyviin kun niitä peittänyt metsä on poissa, ja valkeat kallot hohtavat pimeydessä aavemaisesti. Aivan kuin ne katsoisivat ja kykenisivät ajattelemaan… Mutta se on vain sähkön rätinää luiden pinnalla, kun siniset kipunat tanssivat ympäriinsä, yrittäen saada luurankoja liikkeelle.

Tunkeilija täytyisi ajaa pois! Jenova, tyttö tietokoneessa riippui tajuttomana johtojen ympäröimänä. Arvokasta aikaa meni jatkuvasti hukkaan ja data vanheni sekunneissa, mikäli sitä ei käsitelty ja lähetetty eteenpäin. Jo nyt oli mennyt hukkaan monia kiinnostavia maapallon uutisia, kun tietokoneen piti ajaa tunkeilija tiehensä. Tosin… Tämä tunkeilija oli erilainen. Ehkäpä tunkeilijan olisi kaiken kaikkiaan parempi olla, mikäli tuo makaisi luurankona maassa?

Sähkö saa viimeisetkin köynnökset katkeamaan ja luurangot huojuvat nyt entistä epävarmemmin paikoillaan. Sitten yksi niistä ottaa askeleen eteenpäin kohti Tohtoria – sen jalat sotkeentuvat maassa oleviin johtoihin ja se kaatuu maahan luut lennellen sinne tänne. Muut luurangot pysähtyvät, kun niitä ohjaileva tahto yrittää selvittää missä kohdin asia oli mennyt pieleen. Hmm, siinä se taisi olla. Uusi yritys! Nyt luurangot etenevät paremmin. Tunkeilijaa lähinnä olevat ottavat haparoivia askelia kohti miestä, ja muut levittäytyvät sulkemaan mahdolliset kulkutiet huoneen toiselle puolelle, siellä missä Jenova ja tietokone ovat.

Siniset liekit tanssivat jokaisen luurangon silmissä, kun ne yrittävät päästä eteenpäin kohti Tohtoria – huomattavasti paremmalla tuloksella kuin ensimmäisellä kertaa. Ne vaikuttavat kammottavalla tavalla eläviltä, vaikka ainoa niitä pystyssä pitelevä voima on tietokoneen niihin lähettämä sähkövirtaus.