All I have are memories

[Heta]

Annabel Bretherton | Annabelin asunto


Sydämen tykytyksiä ja pinnallista hengitystä. Raskaita askelia ja etäistä lapsen itkua. Nihkeät lakanat tarrautuvat ihoon kiinni ja sormet puristavat peittoa kuin viimeiseen oljenkorteen tarttuen. Häntä jahdattiin. Askeleet kaikuivat edelleen ja mies ääni - tumma ja uhkaava - muistuttaa Annabellia tehtävästä. Pään sisäinen pakokauhu tuntuu hetken painavan keuhkot kasaan ja mielen täyttää sydäntä raastava kiljunta. Sitten kaikki pimenee.

Siniharmaat silmät aukenevat ja vaaleahiuksinen pää nousee pystyyn. Hän oli yltäpäätä hiessä, mutta silti turvallisesti omassa makuuhuoneessaan. Se oli unta. Se kaikki oli ollut... unta. Kuinka todelliselta se olikaan tuntunut. Kuin painostavalta muistolta, joka ei jätä hetkesikään rauhaan. Hän oli paennut aina, mutta ei ollut kertaakaan päässyt loppuun. Mistä unessa oli ollut kyse? Annabel nousee istumaan ja hieroo ohimoitaan rasittuneesti. Sydämen sykkeet ovat rauhoittuneet ja hengitys on tasaisempaa, mutta vainoava tunne ei ollut kadonnut mihinkään. Oliko hän hullu? Tietenkin oli. Ei yksikään ihminen elänyt tällaisten tunteiden kanssa ilman syytä. Tunteiden, joita hän ei edes ymmärtänyt. Hän oli asunut kolme vuotta Lontoossa eikä muistanut edellisestä elämästään mitään. Ei ollut sukulaisia, ei juuria tai lapsuuden seikkailuja joihin palata. Se kaikki sai Annabelin toisinaan tuntemaan itsensä hyvin yksinäiseksi. Sydän tuntui monesti raskaalta, kun joutui olemaan yksin. Mutta sinähän olet hullu, muistutti ääni Annabelin päässä.

Nuori nainen nousee vuoteestaan ja laahautuu hitain askelin korkean ikkunan luokse. Otsa painetaan lasia vasten ja raskas huokaisu karkaa tuon kapeilta huulilta. Silmät painetaan kiinni kuin hiljaa kärsien. Ikkunan ohut lasi tuntuu viileältä mutta se ei vaaleaverikkö haitannut. Ajatukset liisivät hetken, mutta palautuvat nopeasti takaisin pieneen huoneeseen. Kuinka kaikki toisinaan osasikin olla niin vaikeaa. Hän oli saanut viime aikoina uuden unilääkkeen, mutta teho ei ollut yhtä hyvä kuin entisillä. Miksi hän ei osannut nukkua niin kuin normaalit ihmiset? Mikä normaalin elämän saavuttamisessa oli niin vaikeaa? Silmät avautuvat ja katse nostetaan Lontoon yölliseen siluettiin. Oli talvi ja yöllinen kaupunki sai kaiken näyttämään kauniilta. Hengitys huurteistui ikkunaan, jättäen sen pintaan hataran jäljen, joka pian katoaa pois. Se muistutti elämästä ja tuon lyhyestä, ohi kiitävästä ajasta. Oli täysin hiljaista, mutta se ei silti vaientanut mielen vaikerrusta. Ajatukset laukkasivat edelleen ja hengitys tuntuu jälleen raskaammalta. Uusi ahdistuskohtaus oli tekemässä tuloaan. Sydämen sykkeet tihenivät jälleen ja inhottava tunne sai ihon kananlihalle. Tieto tulevasta kohtauksesta sai naisen murtumaan ja tämä lyhistyy lattialle. Pää haudataan syvälle polvia vasten kuin pieni lapsi äitinsä helmoihin. Kyyneleet tuntuvat tekevän jälleen tuloaan, kastellen posket. Miksi hänellä oli muistoja, joihin ei koskaan löydetty vastauksia?

Tuona yönä hän tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin koskaan.

- Jatkuu -

[Heta]

Aamu tuli nopeammin kuin Annabel oli kyennyt kuvittelemaankaan. Auringon säteet paistoivat läpi ikkunan lasin ja kännykän herätys ilmoitti siitä, että ylös oli noustava. Vaalean naisen kulmat kurtistuivat ja kylkeä käännettiin. Käsi haparoi kännykkää ja sormeat painoivat piippaavan äänen vielä hetkeksi torkkuun. Hän tarvitsi vielä hetken lepoa. Annabel oli nukkunut viime yönä huonommin kuin pitkään aikaan. Ajatukset ja unet olivat piinanneet häntä jälleen ja kuristava tunne vatsapohjassa oli saanut hänet vain pyörimään sängyssään. Painajaiset olivat valvottaneet.

Huoneen täytti kuitenkin varsin pian uudestaan piinaava piipitys. Torkkuajastin oli päättynyt. Sängyssä alkoi jälleen tyytymätön möyrintä ja vaaleakutrinen nainen nousi vastahakoisesti ylös. Keittiöön laahauduttiin kuin viimeiselle ehtooliselle. Kahvinkeitin napsautettiin päälle jonka jälkeen Annabel laahusti vessaan. Vessan peilistä paljastui väsynyt ja rasittunut nainen. Kirjailijataren silmät suorastaan huusivat väsymyksestä eikä hän mahtanut mitään tämän hetkisille paksuille silmäpusseilleen. Ne olivat merkki huonosti nukustusta yöstä. Ajatukset eksyivät jälleen viime yöhön ja sen ahdistavaan tunteeseen. Vaikka aamu olikin huomattavasti parempi kuin yö, kyti takaraivossa silti edelleen kevyt ahdistus eivätkä lääkkeetkään tuntuneet tarjoavan helpotusta. Hyvinä päivinä tuon tunteen olisi voinut varsin helposti kanavoida kirjoittamiseen, mutta tällä hetkellä se tuntui lähinnä turhauttavalta. Mutta sinähän olet hullu, kuiski alitajunta jälleen Annabelin mielessä.

Kahvin tuoksu täytti nopeasti lontoolaisnaisen asunnon. Sen vahvat aromit saivat nyt viimeistään Annabelinkin heräämään ja lämmin kuppi kahvia, kofeiinin virtaus suonissa tuntui saavan edes hetkellisesti naisen mielialan kohoamaan. Ehkä hän oli hullu, mutta omasipahan hän hyvän kahvumaun! Hah, siitäs sait alitajunta. Kevyt hymy nousi naisen huulille. Toisinaan oli vain huonoja öitä, minkäs sille mahtoi. Nyt oli kuitenkin aamu ja kaikki oli hyvin.

Vai oliko sittenkään?

Aamuisen kahvin ja pohdintojen jälkeen Annabel valmistautui kiireisesti ja poistui asunnoltaan. Hänellä oli sovittu tapaaminen kustantajan kanssa ja siitä ei sopinut myöhästyä. Ulospäästyään auringon säteet tervehtivät Annabelia ja Lontoon kiireistä aamua. Vaikka kello ei ollut vielä paljoa mitään, oli Englannin suurkaupunki silti herännyt jo eloon. Ihmismassat olivat valtavia, suurimman osan kiirehtiessä töihin. Kaupungin syke veti kenet tahansa mukaansa ja toisinaan se tuntui jopa voimauttavalta. Ainakin Annabelin mielestä. Oli helppoa samaistua toisiin kiirehtijöihin. Liukua vain massojen mukana kohti omaa määränpäätään.

Bussiin hypättiin. Kirjailijataren onneksi kustantamo ei ollut pitkän matkan päässä ja aamuruuhkasta huolimatta blondi onnistui löytämään itselleen sopivan istumapaikan bussin takaosasta. Katse eksyi hetkeksi ihailemaan kaupungin katukuvaa ja ajatukset uppoutuivat mietiskelemään tätä päivää ja uraansa. Hän tarvitsi uuden, sovitun kustantajan puolelleen seuraavan kirjan painamista varten ja tuleva tapaaminen tuntuikin kutittavan vatsapohjaa.

Bussi ajautui nopeasti Annabelin omalle pysäkille ja kirjailijatar astui ripeästi muutaman muun kanssamatkustajan kanssa takaisin ulkoilmaan. He olivat matkanneet Lontoon rauhallisemmalle alueelle, hieman syrjemmälle kaupungin ydinalueelta. Vastassa naista seisoi jylhä, harmaa ja suurikokoinen toimistorakennus. Rakennus näytti vanhalta ja arvokkaalta ja sen näky sai Annabelin nielaisemaan ääneti. Nyt jos koskaan hän tunsi itsensä jännittyneeksi. Ovi avattiin hengähtäen ja sisälle astuttiin. Aulassa oli nuori sihteeri, joka näytti huomaavan myös Annabelin.

"Hei, anteeksi, etsisin herra Robinsonia. Minulla oli sovittu tapaaminen", Annabel aloitti, päästyään infotiskin läheisyyteen. Sihteeri katsoi Annabelia tarkkaan, mutta lopulta kääntyi näpyttelemään konettaan. Heti tuntui kestävän ikuisuuden. "Tosiaan, kolmas kerros, ensimmäinen ovi oikealta", sihteeri lopulta ilmoitti, näyttäen nyt aavistuksen valoisammalta. Katse silti eksyi vielä kerran Annabelin kasvoille, kuin säälien naisen väsynyttä olemusta. Tämä sai kirjailijataren tuhahtamaan päänsä sisällä, mutta nuorta tyttöä silti kiitettiin vaivannäöstä. Ilman sihteerin apua olisi hän ollut yhtä hukassa kuin mango tunturissa.

Herra Robinsonin huone oli oikeastaan suuri sellainen jonkalaiseksi kustantajan huoneen voisi kuvitella. Siisti, hillitty ja kaikki niin tarkasti järjestyksessä. Päästyään oikeaan kerrokseen ja oikealle ovelle, astui Annabel huoneeseen kutsusta. Robinson oli suuri kokoinen, vankka luinen ja tuuhea viiksinen mies, jonka suurelle suulle ilmestyi oitis tyytyväinen hymy vaaleaverikön astuessa huoneeseen.
"Aah, neiti Bretherton!", mies toi ilmi ilahtuneisuutensa ja viittoi naista istumaan. "Mitä sinulla on minulle tarjottavaksi tällä kertaa? Luin toki esityksesi, mutta en ollut siitä varsin vakuuttunut", Robinson jatkoi ja nosti pöydälle Annabelin kirjoitelman. Annabel istui vain vaiti, tarkkaillen miestä ja antaen tuon hoitaa puheensa. Hetken hänen kurkkuaan kuivasi. "Avaruusvalas ja verenhimoisia hybrideja. En ymmärrä sitä. Miksi aina scifiä ja fantasiaa?", Robinson käänsi katseensa lopulta Annabeliin, kuin yrittäen lukea tuon ajatuksia katseellaan.

"Miksi ei?"

"Ettekö pelkää, että vankka fanikuntasi lopulta kyllästyy siihen? Eikö jokin muu - kuten romantiikka - olisi välillä mukavaa vaihtelua?"

"Miksi minä sitä pelkäisin?", kulmia kohotettiin hieman. "Olen keksinyt tuon kaiken omasta päästäni, genre on inspiraationi ja työni lähde. En voisi kuvitella itseäni ilman avaruutta, aikaa ja suuria seikkailuja. En ole nainen, joka tyytyisi vain ruohonjuuri tasolle. Hahmoni ja kirjani ovat osa minua, herra Robinson. Teidän ei tarvise olla scifin ystävä, mutta uskokaa tämä: fanini ovat sitä. Enkä ole vaihtamassa koskaan suuntaustani - ei, en edes romantiikaan."

Robinson näytti hetken pohtivalta ja puntaroi naisen katsetta. Näytti siltä, että kustantaja ei ollut tyytyväinen saamaan vastaukseen, mutta lopulta mies nojautui tuoliinsa. Katse laskeutui alas Annabelin kirjoitukseen. Aika tuntui pysähtyneen ja jännitys suorastaan puristavan sisäelimet kasaan Annabelin sisällä. Lopulta Robinsonin viiksekkäille kasvoille ilmestyi jälleen tyytyväinen hymy.
"Hyvä on, tehdään siis tämä. Luotan teihin, sillä teillä on piru vie nainen kykyjä!", paksu käsiojentatui pöydän yli reippaaseen kättelyyn ja Annabel sai tuntea olonsa huojentuneemmaksi. Naisenkin kasvoille ilmestyi pieni hymy ja blondi huokaisi helpotuksesta. "Kerkesitte jo huolestuttamaan minut", sanottiin hieman naurahtaen, "Hetken jo pelkäsin suunnitelmien menevän pieleen."
"Älkää siitä murehtiko. Alieneita tai ei, olette silti selvästi onnistunut työssänne. Lupaan palata vielä asiaan, mutta tältä erää tämä taisi olla tässä", Robinson ilmoitti, mikä sai Annabelinkinkin nousemaan tuoliltaan.

Robinson ilmoitti vielä soittavansa huomenna, sillä tästä voisi tulla jotain suurempaakin. Ja tuona päivänä Annabel olisi voinut vaikka lentää onnesta!

- Loppu -