Musta sydän

[Heta]

11. Tohtori | New York


Vuosi 1991. Jossain päin Pakistania.

Noin 10 vuotias poika käveli alakuloisin askelin kapeaa, likaista jalkakäytävää pitkin. Elettiin vuotta 1991, aikaa jolloinka muu Maailma oli kääntänyt katseensa Persianlahden sotaan, unohtaen kaiken muun julmuuden ja raakuuden. Pakistanin lapset elivät usein ankarissa oloissa eikä tarinamme sankari - Adil Kahn - ollut tässä tapauksessa poikkeus. Poika ei käynyt koulua, vaan työskenteli äitinsä ja kahden muun sisaruksen kanssa iltamyöhään läheisellä kaupungilla keräten roskia. Siten he saivat elantonsa. Nimi Adil tarkoitti Pakistaniksi vilpittömyyttä ja sitä tämä lapsi totisesti olikin.

Adil oli saapunut kotikatunsa nurkille, kun yllättäen hän kuuli ikävällä tavalla tuttuja ääniä selkänsä takaa. Ne saivat Adilin säpsähtämään, mutta tämä käänsi pienen vartensa huutelijoihin päin. Kolme poikaa asteli häntä kohti. Jokainen Adilia kolme vuotta vanhempaa ja suuri kokoisempaa. Tässä ei voinut käydä hyvin, Adil mietti, mutta pysyi aloillaan. Eikä Adilin arvaukset menneetkään väärin.

Myöhemmin tuo samainen 10 vuotias poika istui roskakatoksen suojissa, nyyhkyttäen ja pidellen verta vuotavaa nenäänsä. Vanhemmat pojat olivat pahoinpidelleet hänet ja vieneet päivän palkan. Riisipussin. Kotiin ei voinut siis mennä, sillä Adil ei olisi halunnut kohdata vanhempiensa pettyneitä ilmeitä - Hähän olisi saanut piiskaa virheestään, sillä virhe oli maksanut perheen päivän ruoan!

Adil ei ollut varma, kuinka pitkään hän oli ollut paikoillaan, kun yllättäen roskakatoksen ulkopuolella alkoi tapahtumaan kummia. Paikan täytti omituinen, tasainen hurina ja kevyt, utuinen, sinertävä valo välkkyi heikosti silmäkulmaan. Pojan lapsenomainen, sisäinen uteliaisuus heräsi, mutta tämä pysyi silti paikoillaan. Pakistan oli turvaton paikka öisin eikä seikkailuihin saanut sännätä aivan suin päin - silloin olisi saattanut päästä hengestään.

Yllättäen roskakatoksen ovi kuitenkin aukeni. Adil pidätti hengitystään ja painautui syvemmälle varjoihin. Sisään astui kuitenkin jotain sellaista, mitä tumma tukkainen poika ei ollut eläessään nähnyt. Nuori, vaalea mies, jolla oli villi hiuspehko ja hauskan näköinen rusetti. Adil oli nähnyt rusetteja aiemminkin, öljytehtaiden pohatoilla, jotka kävivät toisinaan heidän kaupungissaan. Ennen kuin Adil kerkesi sanomaan mitään, huomasi tämä hullunkurinen tapaus ensimmäisenä Adilin. Aivan kuin hän olisi tiennyt pojan olinpaikan.

"Tervehdys, minä olen Tohtori", riemukkaan leveä hymy nousi rusettikaulan huulille tämän kohdistaessa katseensa nuoreen poikaan. Adil ei vastannut mitään, vaan tuijotti ilmestymää.
"Mitä sinä täällä yksin teet? On jo pimeä. Eivätkö vanhempasi odota sinua, hmh?", Tohtori rikkoi hetken kestäneen hiljaisuuden ja lampsi muina miehinä peremmälle roskakatokseen. Tämä istuutui Adilin viereen, vilkaisten kauhistunutta poikaa. "Käytännön vinkki; En suosittele toljottamista. Se voi saada silmäsi jämähtämään tuollalailla hassusti paikoilleen - ja sitä paitsi näytät hieman kajahtaneelta kanilta. Ei sillä etteikö se muka vastaisi normaalin ihmisen ulkomuotoa", ajanherra selosti ja kohotti sormeaan ilmassa painottaakseen sanojaan. Adil ei vastannut vieläkään. Hänestä tuntui, että koko tilanne oli vain silkkaa unta.

"Mikä on nimesi?"

"Adil."

"Hauska tavata ja huomata, että osaathan sinä avata suusi!", ajanherra riemuitsi mielissään, ojentaen kätensä kätelläkseen nuorukaista. Kättely oli reipas eikä kestänyt kauan.

"Oletko sinä maahinen?", poika uskaltautui lopulta kysymään.

"Maahinen?", huvittunut hymy karkasi Tohtorin huulilta aluksi, mutta sitten tämä vakavoitui hieman. "En tietenkään ole! Olen itse asiassa ajanherra, tähtien tuolta puolen."

"Kuulostat hieman hassulta."

"Sanoo poika, joka istuu yksin roskakatoksessa."

Sinä iltana Adil tutustui Tohtoriin. Hän kertoi tuolle mystiselle miehelle kaiken itsestään ja Tohtori kuunteli. Adil kertoi varastetuista riiseistä ja siitä että perhe tarvitsi kaikkein kipeiten ruokaa. Vaan ajanherralla oli tähän ratkaisu; Hän voisi näyttää Adilille planeetan, jossa kasvoi riisiä niin paljon kuin sitä yksi lapsi jaksoi ikinä syödä. Hän voisi ehkä ottaa jopa perheensä mukaan mikäli niin tahtoi. Toiveikas hymy nousi Adilin kasvoille. Yllättäen sinertävä valo kadulla kuitenkin voimistui ja se herätti ensimmäisenä Tohtorin huomion. Tardis oli levoton ja viesti omistajalleen, että heidän tulisi jatkaa matkaa. Jotain oli täytynyt sattua Lontoossa, Tohtori ajatteli ja kurtisti hieman kulmiaan.

"Adil, minun täytyy lähteä hetkeksi, mutta lupaan palata tuossa tuokiossa takaisin", ajanherra sanoi ja nousi seisomaan. Hän käänsi katseensa vielä poikaan. "Odota sinä täällä, olen nopeammin takaisin kuin kerkeät sanomaan nimen 'Tohtori'", ja niin ajanherra poistui paikalta. Adil kerkesi näkemään vain vilkauksen jostain sinertävästä kopista ennen kuin se katosi näkyvistä.

Adil ryömi takaisin piiloonsa ja odotti - mutta Tohtori ei saapunutkaan koskaan.

-----------------------------------------


Vuosi 2001. Syyskuu 11. päivä. New York, Loganin kansainvälinen lentoasema.

Adil Kahn oli kasvanut vuosien mittaan nuoreksi, 20 vuotiaaksi mieheksi. Oli täysin sattumien summaa, miksi Adil oli ylipäätään Yhdysvaltoihin päätynyt, mutta nyt hänellä oli tehtävä. Erityinen tehtävä. Päättäväiset ja itsevarmat askeleet suunnattiin kohti tämän aamuista lähtöselvitystä, yhdessä kahden, häntä hieman vanhemman miehen kanssa. Oli aivan tavallinen, kiireinen aamu, jolloinka kukaan ei osannut odottaa mitään erityistä.

Tämän aamuisen lennon määränpää oli Los Angeles. Matkustajia oli paljon ja näiden ahtauduttua omille paikoilleen, kykeni jokainen suorastaan aistimaan kuplivan tunnelman. Niin se oli ollut aina erityisesti muuan rouva Beaumontilla, joka oli matkalla tyttärensä luokse. Beaumontin elämä oli ollut loistokasta ja rouvan luonne täynnä energiaa. Hänellä oli ollut viime aikoina paljon onnea New Yorkissa, mutta nyt hänen täytyi päästä takaisin tyttärensä luokse; Tytär oli synnyttänyt esikoisensa. "Tästä tulee vielä kaikkein parhain vuosi, sanokaa minun sanoneen. Olen tuore mummo!", rouva iloitsi kanssamatkustajilleen.

Kone nousi ainoastaan minuutin myöhässä aikataulustaan, mutta tuossa tuokiossa se oli jo korkealla New Yorkin pilvien yläpuolella. Adil istui penkillään jännittyneenä.

Lentoa oli kestänyt kymmenen minuuttia, kun Adil vilkaisi taakseen. Kaksi penkkiriviä kauempana istui Mohdammed, joka nyökkäsi merkiksi. Kolme miestä - joista yksi oli bisnesluokassa - nousivat seisomaan, kaivaen käsiaseet esille. Lentokoneen kaappaus oli alkanut.

"Kukaan ei liiku tai te kaikki kuolette!", Adil huusi ja osoitteli aseellaan matkustajia, "Kehossani on pommi!"

Uutinen aiheutti pakokauhua matkustajissa. Kaksi muuta kaappasivat kapteenin hytin, ottaen koneen omaan haltuunsa. Kone käännettiin pois alkuperäiseltä reitiltään ja tämän toistotutkavastain kytkettiin pois päältä.

Tohtori sai sinä aamuna erikoisen puhelun. Kun lentokone oli kadonnut tutkasta, oltiin ajanherraan otettu suin päin yhteyttä - hänen tulisi etsiä kone käsiinsä ja mahdollisesti pelastaa matkustajat. Tehtävään syöksyttiinkin hyvin nopeasti.

Kone löytyi edelleen ilmassa ja Tardis parkkeerattiinkin sen sisätiloihin, kauemmaksi matkustajien istumapaikoilta. Tohtori oli huolissaan, sillä hän kuuli heti raivon täyttämiä uhkauksia matkustajien tiloista.

Ajanherra kaivoi äänimeisselinsä esille ja asteli varovaisin askelin matkustamoon. Ensitöikseen hän kohtasi tutut kasvot - kasvot eivät olleet enää 10 vuotiaan pikku pojan, vaan nuoren, aikuiseksi kasvaneen miehen, mutta silti ne tunnistettiin oitis. Adil tunnisti myös tulijan.

"M-Maahinen?", nuorukainen ei kyennyt peittämään hämmästyneisyyttään.

"Adil, mitä tämä on? Oletko täysin järjiltäsi?", Tohtori kysyi, uskomatta lainkaan näkemäänsä.

Yllättyneisyys muuttui raivoksi Adilin kasvoilla. "Mikä sinä olet minua arvostelemaan! Jätit minut, et palannut koskaan luokseni!", hän suorastaan sihisi.

"Olen pahoillani, eksyin matkalla. Minun piti tulla luoksesi, mutta kun lopulta saavuin, olit jo poissa!"

"Olisit voinut valita toisin!"

"Niin sinäkin tällä kertaa."

Adil puristi asettaan lujemmin ja empi hetken. Hän vilkaisi pelokkaisiin matkustajiin, joista kaikki olivat hiljentyneet seuraamaan tilannetta.
"Adil, vauhtia, sinua tarvitaan täällä!", ohjaushuoneen ovi aukeni ja sieltä kuului tuttu ääni. Se oli Mohammed, yksi Adilin ystävistä. Se sai Adilin uudelleen päättäväisemmäksi.

"Kuule, vielä ei ole toivoa heitetty hukkaan. Voimme vielä perua tämän. Anna aseesi minulle", Tohtori lähestyi nuorta miestä varovaisesti käsi ojossa.

"Ei! Sinä et voi pelastaa minua, siihen ei pystynyt kukaan!", Adil huusi, raivon vääntäessä hänen kasvojaan. Yllättäen kone nytkähti rajusti sivuttain. Tohtori ja Adil joutui tekemään täyden työn pysyessään pystyssä. Lentokone oli kiihdyttänyt vauhtiaan. Se aiheutti ihmisissä täyden pakokauhun ja kirkuminen täytti koneen. He olivat lähestymässä hurjaa vauhtia kohti New Yorkin rakennelmia - World Trade Centerin kaksoistorneja.

"Sinä tapat heidät! He kaikki ovat viattomia, heillä on oikeus elämään!", Tohtori huusi ihmismassan yli Adilille.

"Heillä ei ole oikeuksia kuin vasta jumalan edessä! Minullakaan ei ollut", Adil huusi vastauseksi. Viha oli sokaissut hänet. "Hyvästi Tohtori - Jumala sinua armahtakoon!"

Kuului kova rysähdys ja voimakas valo täytti Tohtorin näkökentän. Kone oli osunut kohteeseen, WTC-tornien pohjoispuolelle. 45 minuuttia nousun jälkeen. Ei eloonjääneitä. Paitsi Tohtori. Hetkeä myöhemmin kolme muutakin konetta tipahti taivaalta, kahden muun osuen myös itse torniin. Uutisissa lähetettiin kuvaa lohduttomasta näystä ja koko maailman huulilla oli vain yksi aihe; Syyskuun 11. päivän terroriteot.

Seuraavana päivänä Tohtori istui Yhdysvaltain liittovaltioiden agenttien työhuoneessa. Paikassa josta hänelle oltiin alunperin soitettukin. Kasvot olivat häntä puhuttelevalla agentilla vakavat.

"Kerro minulle koko tarina uudelleen. Miksi sinä et voinut pelastaa heitä?"

"Koska Adilin sydän oli musta. Sitä oltiin haavoitettu liian monta kertaa", Tohtori vastasi. "Hän ei ollut paha eikä tilanteessa ollut vihollisia. Vain pelkkiä uhreja."