Metsän syövereissä

[Deleted]

//Sovittuun teemaan mukaan Heta ja Tohtori!//

Kummallinen levottomuus oli kasvanut miehen sisällä niin suureksi, että hän oli lähtenyt vaivihkaa illanistujaisista päämäärättömälle, pitkälle yökävelylle. Mestari laittoi kännykän äänettömälle päästyään ulkoilmaan. Epping Forest ei ollut tuttu paikka, aiemmin mies ei ollut vaivautunut kulkemaan siihen suuntaan. Yö oli aluillaan ja lopulta Ajanherra saapui metsään kuin olisi alitajuntaisesti tiennyt sen kaiken aikaa. Mestari oli tietysti nähnyt monenlaisia puita ympäri universumia, mutta ikivanhat pyökki- ja tammipuut tekivät silti pienen vaikutuksen.

Mies käveli puolittain ajatuksiinsa syventyneenä, kun pieni yksityiskohta syöpyi hänen mieleensä. Kolmessa puussa istui pikkulintuja, kaikki kuin tarkkaillen häntä, ja hänen tekemisiään. Joka ainoa paikka puussa oli varattu. Ajanherra rypisti otsaansa ja jäi tuijottamaan lintuja. Mikään ornitologi hän ei ollut, mutta niin monet linnut yöaikaan olivat oudon... yölintumaisia. Juuri silloin metsän hiljaisuuden katkaisi äärettömän tuttu ääni, saman äänen Mestari oli kuullut ennenkin. 

[Heta]

Tohtori oli viime aikoina ollut kovin levoton. Mies ei varsinaisesti halunnut kutsua olotilaansa stressaantuneeksi, mutta jokin eriskummallinen olotila oli vellonut ajanherran sisällä jo hyvän tovin. Toisaalta se ei kuitenkaan ollut estänyt seikkailuja.

Tohtori oli juuri parahikseen saanut päätökseen pitkän ja mutkikkaan retkensä. Se oli tapahtunut eräässä toisessa galaksissa, yhden universumin suurimman auringon ja pienimmän planeetan välissä. Asteroidisade oli terrorisoinut planeettaa jo pitkään ja aivan kuin sattumalta, oli Tohtori saapunut paikalle. Asteroidisateen suunta oltiin saatu muutettua turvallisemmille urille ja niin ajanherra oli päässyt jälleen jatkamaan matkaansa. Ylpeänä pelastamastaan siviilisaatiosta. Tapahtumat olivat kuitenkin vaatineet veronsa ja ajanherra tunsi olonsa väsyneeksi. Mieli oli kuitenkin edelleen halukas jatkamaan seikkailuja eikä rusettikaula siksi tohtinutkaan pysähtyä aloilleen. Hänen oli päästävä takaisin Maahan ja ehkäpä sen jälkeen sitä voisi ummistaa silmänsä. Hetkeksi. Tohtori hymähti omille pohdinnoilleen, haukotteli sen jälkeen raukeasti ja hieraisi väsyneesti silmiään. Monitoreja vilkaistiin. Maa oli kaukana, mutta toisaalta Tardisilla hän pääsisi sinne tuossa tuokissa.

Yllättävä kolahdus kuului kuitenkin jostain päin aikakonetta. Se havahdutti Tohtorin mutta ennen kuin ajanherran aivot kerkesivät reagoimaan siihen sen paremmin, oli tämä menettänyt jo poliisikoppinsa hallinnan. Sitä tultiinkin alas kovalla rytinälllä eikä tällä kertaa Tohtori kyennyt edes nappaamaan mistään kiinni. Kuului varsin mukava molskahdus, kun rusettipoika kiepsahti hallintahuoneesta suoraan kirjastoon - tai tarkemmin sanottuna kirjaston uima-altaaseen. Jälleen. Matka oli joka tapauksessa tyssännyt, eikä ajaherra voinut muuta kuin vain itsekseen marmattaen kömpiä kyljelleen kaatuneesta Tardisistaan ulos.

Ulkona ruskeatukka antoi katseensa valua ympärille. Kulmat nousivat hämmästyksestä pystyyn. "Metsä", oli ehkäpä ainoa toteamus jonka ajanherra kykeni tällä hetkellä toteamaan. Käsi ojentautui raapimaan hiuspehkoa, "Selvä. Löin pääni, tipahdin uima-altaaseen ja nyt olen metsässä puhuen yksikseni. Sehän kuulostaa melkeinpä normaalilta minältä."

[Deleted]

//Anteeksi, että kesti, aion tiivistää tahtia.//

Mestari huomasi rauhoittuvansa, hälyisän ihmisporukan sijaan juuri tämän metsän olemassaolo miellytti häntä. Niin moni Lontoossa turisteja myöten oli vaahdonnut siitä. Erään ikävän sattumuksen jälkeinen lyhyt sairausloma oli ohi ja kaikki taas hyvin. Matka metsään oli sujunut turvallisesti, eikä hän tuntenut oloaan kovinkaan turvattomaksi. Hän oli sopeutumisen mestari. Ensin kokeilevasti ripotellen, mutta sitten jo reippaammin alkoi sataa vettä. Mietteliäs ajanherra sulki takkinsa paremmin ja lähti äänten perään.

Mestari oli tuntenut olonsa arjen keskellä oudon yksinäiseksi, eivätkä suuret suunnitelmat vielä olleet tehneet varsinaista läpimurtoa. Joskus oli hyvin hankalaa pysyä kärsivällisenä... Ties kuinka pitkälle mies jo oli edennyt ypöyksin, metsän keskeltä paljastui puro. Miehen silmät levisivät ja hän jähmettyi aloilleen. Puron toisella puolen kökötti jotakin sinistä. TARDIS kummallisesti laskeutuneena? Yhden käden sormilla laskettava määrä erilaisia tuntemuksia risteili ajanherran päässä, kun hän nielaisi ja jäi katselemaan. Iso osa puista peitti tarkempaa näkyvyyttä, oliko se todella TARDIS...? Mestarin silmät eivät voineet valehdella! Hän puristi vaistomaisesti kätensä nyrkeiksi ja metsän tunnelma kiristyi hänen mielessään.

[Heta]

// Eipä tuo mitään haittaa. //

"Oh, mahtavaa. Nyt sataa vettä!", Tohtori jatkoi nurisemista, miehen keksiessä samalla mielessään kuinka tämä oli ylipäätään metsään edes päätynyt. "Mutta minä olen jo märkä. Ja Tardis näyttää siltä, että täältä ei ihan heti päästä pois", monologia jatkettiin, miehen vilkaistessa armaaseen poliisipuhelinkoppiinsa päin olkansa ylitse. Tämän jälkeen katse kääntyi eteenpäin, käden painuessa silmien ylle lippaan, jotta sateen lävitse kykenisi näkemään jotain. Sade tuntui muuttuvan voimakkaammaksi ja se sai nuorukaisen tuntemaan itsensä kuin uitetuksi koiraksi. Omituinen tunne piinasi edelleen, mutta toisaalta sitä ei nyt huomioitu uuden tilanteen valossa. Tweed-takin kaulukset nostettiin paremmin sateen suojaksi.

Muutama askel otettiin eteen päin. Hän alkoi pikku hiljaa tunnistamaan paikat. Epping Forest. Metsäalue Lontoossa. Kuinka se oli ylipäätään mahdollista? Hänhän oli vasta hiljattain ollut matkalla Maahan!

Lähistöllä oleva puro kiinnitti miehen huomion. Sen edustalle kyykistyttiin ja veteen vilkaistiin. Sieltä paistoi tuttu kuvajainen. Lopulta katse nousi ylös, vain kohdatakseen jotain, minkä Tohtori olisi halunnut mieluiten vain unohtaa. Hän ei kuitenkaan koskaan unohtanut kasvoja, ei varsinkaan näitä. Sydämet tuntuivat jättävän muutavan lyönnin välistä, niskavillojen noustessa pystyyn vain silkasta järkytyksestä.
"Sinä!", Tohtori sihahti ajanherran tunnistaessa Mestarin. Rusettialien nousi nopeasti jaloilleen ja pakitti turvallisemman välimatkan päähän, kaivaen äänimeisselinsä esille. Sillä osoitettiin Mestariin. "Mutta kuinka? Luulin päässeeni sinusta jo kauan sitten eroon!"

[Deleted]

Mestari kuuli puhetta ja harppoi lähemmäs puhujaa. Pitihän se arvata, kaikista päivistä juuri tänä yönä! Mestari kohtasikin silmästä silmään itse Tohtorin. Hän pani heti merkille, kuinka toinen ajanherra peruutti taaksepäin saadakseen jonkinlaisen turvavälin yllättävässä tilanteessa. Parempi niin, Mestarin laseräänimeisseli oli tukevasti takintaskussa, mutta hän ei viitsinyt ottaa sitä vielä esille. Viimeksi sen voimaa oli saanut maistaa ambulanssin ensihoitaja.

"Rauha, rauha...!" Mestari kohotti rennosti kätensä ilmaan ja hymyili ovelasti voittaakseen muutaman hetken aikaa. "Olen tismalleen yhtä äimistynyt kuin sinäkin! Sinusta ei siis koskaan pääse eroon?" Mestari siristi silmiään sateessa käden kaivautuessa laseräänimeisselin takintaskuun. Pitäisikö asialle tehdä nyt jotakin? Mestari vilkaisi ahneesti kohti TARDISia. Hän rykäisi selvittääkseen kurkkuaan, miehen suuta kuivasi, vaikka hän oli juonut vettä viimeksi tunti sitten niiden pinnallisten ihmisidioottien seurassa. "Tämä planeetta on oleva minun, mitä sinä täällä huseeraat?" Mies kysyi epäluuloa tihkuen varoittavalla äänellä.

[Heta]

Tohtorin kulmat painuivat syvempään kurttuun Mestarin ovelan hymyn myötä. Vaikka ajanherra olikin puhdas pasifisti, oli hänen silti myönnettävä, että tällä hetkellä hänen teki ainoastaan mieli tunkea tuo ärsyttävä naama takaisin sinne, mistä se oli ylipäätään edes tullut. Hän ei luottanut Mestariin, mutta tunteiden skaala tuntui tällä hetkellä silti varsin laajalta. Oli huolestuttavaa, että Mestari oli elossa - mutta oli myöskin lohduttavaa, että mies seisoi tällä hetkellä suoraan hänen edessään eikä esimerkiksi jonkin viattoman ihmisen.

Toisen vilkaisu laitettiin merkille eikä Tohtori pitänyt siitä lainkaan. "Mikäli luulet sen toimivan, erehdyt. Tardis on tällä hetkellä rikki eikä sillä kykene liikkumaan", todellisuudessa nämä olivat ainoastaan Tohtorin omia veikkauksia. Hän ei ollut vielä varsinaisesti päässyt tarkistamaan aikakoneensa kuntoa, mutta toisaalta poliisikopin avonaisista ovista ilmestyvä, hitaasti taivaalle leijaileva savu riitti jo kertomaan kaiken oleellisen. Toisen lisäkysymys lähinnä ärsytti. "Toiveajattelua. Tämä planeetta on suojeluksessani ja arvaahan mitä: Olen myöskin valmis tekemään kaikkeni sen eteen. Aivan kuten viime kerrallakin, Mestari", Tohtorin katse tarkkaili herkeämättä vastapuolta. Äänimeisseli osoiti edelleen Mestariin, lihaksien ja aivojen ollessa jännittyneinä. Mitä tahansa saattoi odottaa, kun kyseessä oli rakas arkkivihollinen. "Kerrohan, kuinka pitkään olet ollut täällä? Kuinka monta henkeä olet päässyt jo riistämään? Jonkin ovelan maailmanvalloitustaktiikan puolesta kenties, hmh?"

[Deleted]

Mestari katsoi toista päästä varpaisiin. "Eikö tällainen yllätyskohtaaminen olekin turhan kliseistä, kuin suoraan jostain satukirjasta? Kaksi ajanherraa yöllä tällaisessa metsässä?" Mestarin suusta pääsi ja hän viittoi ympärilleen. Niinpä niin, nyt yhä useampi oksa oli täynnä pikkulintuja. Miehen vatsassa muljahti; mikä tätä metsää oikein vaivasi? Mestari salasi ajatuksensa ja kiinnitti huomionsa takaisin Tohtoriin, joka oli yhtä märkä sateen vuoksi.

Mies lähti kiertelemään Tohtoria ympäri. Savusta huolimatta hän ei halunnut suoralta kädeltä uskoa toisen sanoja, TARDIS voisi pian olla paremmissa käsissä. "Voi, olen jo rakentanut kivan pikku elämän tänne. Minulla on todellinen, kasvava asema täällä Lontoossa. Kuinka onkaan sinun laitasi, Tohtori? Joko olet nähnyt kaiken tarpeellisen vai etkö vain osaa pysähtyä? Sinulle ei koskaan mikään riitä." Mestari tunsi sanojen pulppuavan oudossa tilanteessa.

"Et ole puhdas pulmunen. Myös sinun läsnäolosi kylvää kuolemaa; mitä eroa meissä lopulta on?" Mestari yltyi kaunopuheiseksi ja vilkaisi kännykkänsä näytöstä kelloa, sillä rannekello oli unohtunut kotiin. Tohtori oli kaiketi myös huomannut linnut, miksei hän sitten sanonut niistä mitään? Miestä alkoi ulkokuorensa alla hermostuttaa.

[Heta]

"Eivätkö ajanherrat olekin nykyisin kuin vain satua? Vain me kaksi viimeisintä. Meillä jokaisella on omat tarinamme", sanottiin vastaukseksi ja katse osui Mestarin takana oleviin puihin. Vasta nyt ensimmäistä kertaa Tohtori huomasi linnut. Niitä oli paljon ja jokaisella oksalla. Linnut olivat täysin hiljaa ja vain tuijottivat kahta ajanherraa. Se tuntui epäluonnolliselta. Tuntui siltä kuin linnut kuuntelisivat kahden vanhan vihollisen keskustelua.

Mestarin lähtiessä liikkumaan, Tohtorin katse palautui kuitenkin takaisin Mestariin. Katseeseen muodostui jälleen tiukka epäluuloisuus ja mies myötäilikin vastapuolen liikkeitä, pyrkien pysymään etupuoli jatkuvasti Mestariin päin. Tardis oli vaarallisen lähellä Mestaria, eikä ajanherra pitänyt siitä lainkaan. Äänimeisseliä pitävä käsi alkoi tuntumaan nihkeältä ja huomaamattaan Tohtori puristikin monitoimityökaluaan kovemmin.
"Universumi muuttuu jatkuvalla syötöllä. Näkemistä ja kokemista on riittämiin. Kuinka voisin pysähtyä, kun ympärillä on planeettoja jotka tarvitsevat suojelusta sinun kaltaisilta?"

Mestarin muistutus Tohtorin menneisyyden taakasta tuntui ehkäpä jopa ikävämmältä kuin oli tarkoitus. Se sai ajanherran vain entistä ärtyneemmäksi mutta toisaalta lähinnä vain siksi koska Mestari osui inhottavan oikeaan. Tohtorikaan ei ollut hyvä mies, mutta Tohtori olikin pyrkinyt sovittamaan syntinsä. Siitäkin huolimatta hän oli onnistunut kokoamaan vihollisia itselleen - ja vain siksi koska muut pelkäsivät häntä. Hänenkin olkapäillään oli uhreja.
"Suurin ero meissä kahdessa on se, että minä olen pyrkinyt sovittamaan syntini. Sinä et edes kadu tekojasi", Tohtori joka tapauksessa huomautti, katse Mestarissa. Ilme pysyi vakavana. Sivusilmällä hän huomioi jälleen linnut ja omituinen tunne tuntui jälleen palaavan. "Mikä lintuja vaivaa?"

[Deleted]

Mestari tunsi pienimuotoisen vihlaisun; hän itse oli asettunut Lontooseen, kun Tohtori saattoi liikkua mihin ikinä halusi! Hän pyyhkäisi ajatuksen nopeasti päästään. "Pahoinpitelet tuolla tavalla TARDISia, se ei taida olla hyvä merkki?" Mestari totesi kuin kiusoitellen. Tilanne oli lipsahtanut jutteluksi, eikä ajanherra halunnut vahingoittaa Tohtoria, kaikkien lintujen katseiden alla. "Joku on joskus sanonut: jos et voi olla hyvä esimerkki, ole raju varoitus." Mestari totesi toiselle. Tohtori huomautti viimeinkin puiden oksilla olevista siivekkäistä ja jakoi saman ajatuksen. "En olisi huolissani linnuista. Koko tämä tilanne tuntuu jotenkin lavastetulta..." Hän mutisi hytisten, vaikka sade näytti jo selkeästi laantumisen merkkejä.

"Tiedätkö, mitä Lontoossa asuminen on? Ihmiset ovat niin yksinkertaisia! Väittelevät varttitunnin Sencha-teen ja kofeiinittoman yrttiteen terveysvaikutuksista samaan aikaan kun kiistelevät maan hallinnosta, kuinka se on retuperällä. Vaikka koko Maapallo itsessään on samaan aikaan ajettu äärirajoille saakka!" Mestari puuskahti hyvin turhautuneena. Huonoina päivinä häntä kismitti Harold Saxonin rooli Lontoossa. Mies päätti ennakoida mahdolliset Tohtorin mielessä olevat metkut. Hän antaisi reilun varoituksen.

"En tiedä, mikä sinut tarkalleen tänne toi, mutta sinun täytyy lähteä ja vikkelästi. Etten tee mitään peruuttamatonta", Mestari totesi kylmästi ja astui askelen lähemmäs Tohtoria. "Vai olisiko sinulla antaa viimeisiä sanoja?" Pelkkä Tohtorin läsnäolo metsässä alkoi ärsyttää. Hänen öisessä metsässään, jonne toinen ajanherra oli noin vain tupsahtanut.

[Heta]

"He ovat myöskin oppivaisia. Sitä puolta sinä et ole heissä vain päässyt näkemään", Tohtori huomautti kulmat kurtussa, mitä tuli Mestarin sanoihin yksinkertaisista ihmisistä. Oli totta, että ihmiskunta oli tehnyt omat virheensä, mutta tästä huolimatta yksinäinen ajanherra näki planetaan asukkaissa myöskin ripauksen hyvää. Ja juuri sitä puolta Tohtori ihmisissä rakastikin. Tohtori tarkasteli Mestaria edelleen, pyrkien lukemaan tuon pienimpiäkin eleitä. Jo pelkkä arkkivihollisen läsnäolo tuntui saavan Tohtorin lähestulkoon varpailleen, sillä toisaalta hänellä ei ollut tällä hetkellä mitään suunnitelmaa. Huono hetki Tardisin rikkoontumiselle.

Kun Mestari aloitti uhkailun, tuntui Tohtorista siltä että mies oli päässyt vasta nyt itse asiaan. Sanat olivat odotetut, mutta ne saivat ajanherran silti myös varsin surulliseksi. Vihollinen tai ei, oli Mestari silti hänen entinen paras ystävänsä. Asiat olivat vain muuttuneet.
"Kauan sitten Gallifreyssa et olisi koskaan voinut sanoa minulle mitään tuollaista", Tohtori hymähti synkästi. Ote äänimeisselistä pysyi edelleen varsin tiukkana sillä ilmapiiri tuntui kiristyneen entisestään. "Olisit vain antanut minun auttaa sinua. Asiat voi vielä korjata", Tohtori muisti vieläkin kaikki heidän tapaamiset entisissä muodoissaan. Mestari oli jo pitkään ollut vihollinen, mutta tästä huolimatta rusettipoika näki toisessa myös edelleen sen saman lapsuuden ystävän, mikä tuo oli kauan sitten ollut; Sen puolen Mestari itse tuntui vain unohtaneen.

Puissa olevat linnut vaihtoivat asentoa. Jokainen näistä siivekkäistä olennoista seurasi nyt herkeämättä kahden ajanherran alkavaa mahdollista taistelua ja lintujen syvä tuijotus sai Tohtorin levottomaksi. Metsässä oli jotain hyvin pahasti vialla.

[Deleted]

"Ajat muuttuvat, Tohtori-hyvä, kaikki loppuu aikanaan..." Mestari totesi värittömällä äänellä mutta painoi päätään alemmas syvien tunteiden vallassa. Mies tuijotti maata, kunnes hän äkkiä ryhdistäytyi ja teki äkkiliikkeen vetämällä laseräänimeisselinsä voittoisin elkein esiin. "Gallifrey on kuin unikuva!" Totesi Mestari ärtyneenä ja juuri sen hetken Epping Forestin linnut valitsivat. Levoton liikahtelu vaihtui lentoon pyrähtämiseksi. Kirjava joukko erilaisia lintuja lehahti yksissä tuumin kohti ajanherroja. "Kirottua!" Mestari huudahti, kun ensimmäinen aalto lintuja kietoutui hänen kimppuunsa.

Nokat, kynnet ja häiritsevästi takovat siivet tekivät kipeää, lintuja oli niin valtava määrä. Äkkihyökkäys ei voinut olla mitään muuta, kuin ilmiselvä yritys hidastaa Mestarin puuhia. Niin mies tilanteen mielessään tulkitsi. Mestari suojautui käsivarsillaan yltyvältä kahinalta ja painui kyyryyn. "Mikä niitä riivaa?!" Mestari sai tuskastuneena sanotuksi ja nousikin takaisin ylös. Kasvot, kaula ja kämmenet veriviiruja täynnä mies huitoi hurjistuneita lintuja ympäriltään ja tähtäsi kohti Tohtoria. Se oli tehtävä heti! Tuttu ääni kertoi äänimeisselin tehneen työnsä, mutta lintujen vuoksi tähtääminen oli kehnoa. Mestari ei ollut varma mihin kohtaan Tohtori oli saanut osuman.

"Haluan tämän loppuvan..." Mestari mumisi itsekseen. TARDIS oli vielä niin lähellä... Hän juoksi sokkona ja miltei kompastui, mutta tavoitti TARDISn, jonka ovi oli jäänyt lukitsematta. Asiat voi vielä korjata. Tohtorin lausahdus kaikui ajanherran mielessä. Mestari syöksyi sisään ja avasi silmänsä. Hän havahtui kirkkaaseen valoon.

[Heta]

Mestarin sanat tuntuivat suorastaan myrkyltä ja ne polttivat mieltä, mutta sen ei annettu näkyä ulos päin. Mitään sanomatta Tohtori tyytyi vain tuijottamaan arkkivihollistaan. Asiat olivat toden totta muuttuneet, eikä mikään ollut koskaan pysyvää. Toisaalta kykenikö Tohtori siltikään satuttamaan Mestaria? Siihen ei edes ajanherra itsekään kyennyt vastaamaan itselleen. Kaksintaistelutilanteeseen sitä oltiin joka tapauksessa päädytty eikä Tohtorillakaan ollut tällä hetkellä aikaa oveliin suunnitelmiinsa.

Lintujen hyökkäys tapahtui nopeasti. Siinä missä suurinosa parvesta oli pyrkinyt Mestarin kimppuun, sai myös Tohtori itsekin metsän linnuilta muistutuksen. Kaksi ajanherraa oli häirinnyt vanhan metsän rauhaa ja siitä jopa itse planeetan suojelia sai terävä nokkaisen muistutuksen pienemmältä joukkiolta lintuja. Se olkoon opetus jopa itse Tohtorille.

Tohtori kerkesi juuri ja juuri näkemään Mestarin, kun yllättäen viiltävä kipu lävisti nuoren ajanherran vatsan. Se tuntui tyrehdyttävän äänen ja kaikki ajatukset, mutta oli eittämättä selvää että vastapuoli oli osunut kohteeseen. Kipu lamautti ja sydämien sykkeet tuntuivat raskammilta. Renegroituminen ei ollut enää mahdollista, sillä Tohtori itse oli käyttänyt jo kaikki muotonsa. Tältäkö kuolema siis tuntui?
Tohtori taittui kaksin kerroin ja toinen käsi ojentautui vatsan seutuville. Vaikka näkökyky oli jo sumentumassa, kykeni hän silti erottamaan veren tahriman kämmenen. Sivusilmällä Tohtori näki Mestarin lähestyvän Tardista. Se aiheutti epätoivoa. Hänen tulisi estää Mestarin pääsy aikakoneelle! Tohtori pyrki nousemaan takaisin jaloilleen, mutta polvet pettivät ja ajanherra valahti maahan.

Sitten kaikki pimeni.

Yllättäen Tohtori havahtui hereille. Silmät suorastaan räväytettiin auki. Hän oli Tardisissa. Omassa Tardisissaan. Yksin. Ensimmäiseksi Tohtori kokeili vatsaansa. Se ei ollut kipeä saatika enää veren tahrima. Monitorit paljastivat hänen olevan edelleen avaruudessa, leijaillen aikakoneellaan kaukana kaikesta. Mutta kuinka se oli mahdollista? Tohtorin oli täytynyt nukahtaa. Hänhän oli tarvinnut unta. Vaikka todellisuus alkoi jälleen iskostumaan mieleen, tuntui iho silti nihkeältä ja sydämet hakkasivat edelleen villisti. Olo oli suorastaan kauhea. Hän ei ollut pitkiin aikohin uneksinut mistään erityisestä, mutta uni Mestarista oli taatusti asia jonka hän tulisi muistamaan vielä pitkään. Hän ei ollut edes ajatellut Mestaria pitkiin aikoihin. Mieshän oli jo kuollut!

Se kaikki oli ollut painajaista, mutta siltikin vain pelkkää unta. Vai oliko sittenkään?