Deleted
(Deleted User)
I was deleted!
|
Post by Deleted on Oct 23, 2015 0:35:43 GMT
//Fizdun kanssa sovittu peli pyörähtää käyntiin.//
Lontoossa satoi vettä ja taivas itki. Sheila Levettin nimen avulla Mestari oli onnistunut saamaan selville, että kyseessä oli samaisessa kaupungissa ammattiaan harjoittava terapeutti, ilmeisesti nimekäs sellainen. Mies oli tehnyt tilaa puhtaasti omaa iltapäivää varten. Hän oli pukeutunut tällä kertaa varsin maanläheisesti ja arkisesti sinimustaraidalliseen paitaan ja ajanmukaisiin farkkuihin. Mestari oli sujauttanut päälleen ohuen mustan takin ja hän eteni kaduilla ripeästi sysimustan sateenvarjon suojissa. Hän oli tehnyt matkaa pari kilometriä ja vielä jäljellä olisi toinen samanmoinen. Mies todella halusi tavoittaa Lucyn mystisen ammattiauttajan ja vaihtaa pari sanaa. Päähänpisto saattaisi olla silkkaa ajanhaaskausta, mutta parhaimmassa tapauksessa hän todella kuulisi jotain. Mestaria kiinnosti nähdä omin silmin, minkälaisen henkilön kanssa Lucy halusi avautua. Hän yksinkertaisesti saapuisi paikan päälle, etsisi terapeutin käsiinsä ja pyytäisi kohteliaasti mutta vaativasti pari minuuttia. Muutama minuutti venyisi leikiten varttitunniksi jos hän pelaisi korttinsa oikein. Ajanherra arveli vaimon jo käyttäneen varatun aikansa siltä päivältä, vaikka puhdas arvaus olikin. Salassapitovelvollisuus tulisi heti kuin seinä vastaan mutta Mestari ei ollut huolissaan varsinaisista vastalauseista. Paras lähestymistapa olisi yllätyksen elementti; hätätilanteeseen vedoten naisen mahdolliset vasta-argumentit olisivat turhaa sanahelinää. Ajanherrana hän tietenkin osasi yhtä sun toista; mutta mikään ei saanut olla liian helppoa ja tämäkin kävisi huvista. Hän näkisi tietenkin vasta paikan päällä mihin pisteeseen tilanne kehittyisi. Vesisade ei ollut vieläkään lakannut mutta lopulta oikean osoitteen monikerroksinen rakennus tuli näköpiiriin. Mestari piipahti vielä läheisessä putiikissa ennen kuin astui peremmälle varsinaisen kohteen uumeniin. Tuleva tilanne olisi voinut olla oikea rendezvous, jos hän olisi sopinut tuokion ennalta. Hän jätti sateenvarjonsa niille tarkoitettuun telineeseen ja käveli vilkkaan aulan poikki, kutsumattomana vieraana Levettin työpaikalle.
Rakennuksen sisällä oli miellyttävän kirkas valaistus, hyvin avaraa ja moitteettoman siistiä. Mestarin mielestä viihtyisyydestä ei voinut puhua, käytävät olivat jokseenkin kolkkoja. Hän kohtasi monia kulkijoita mutta yksikään ei kiinnittänyt huomiota miehen tutkiskelevaan läsnäoloon. Rakennuksessa saattoi vapaasti kulkea ilman tungettelevia kysymyksiä. Matala profiili sopi hyvin Mestarin tarkoituksiin ja hän kantoi käsissään kahta putiikista ostamaansa asiaa. Hän ajatteli kysyä neuvoa seuraavalta vastaantulijalta ollessaan rakennuksen länsisiivessä. Mestarin katse siirtyi seinälle ripustetusta kookkaasta ja oudosta taulusta nopeasti takaisin itse käytävään. Missään ei näkynyt enää ketään, eikä hän pitänyt järkevänä palata heti takaisin aulaan. Hetken mielijohteesta hän siirtyi lähimmän oven kohdalle ja koputti. Hän voisi kysäistä nopeasti, mikäli huoneessa ylipäätään kukaan oli paikalla. Olikohan tähän aikaan iltapäivästä jo rauhallisempaa? Hän ei sitä tiennyt. Käytävät ainakin vaikuttivat autioilta tässä osassa rakennusta. Mestarin käsissä olevat vastaostetut jäähilejuomat alkoivat uhkaavasti sulaa ja melko pian ne olisivat kokeneet muodonmuutoksen vähemmän viehättäväksi litkuksi. Samassa hänen katseensa osui vääjäämättä oven lähellä olevaan pieneen nimikylttiin, siinä luki täsmälleen samoin, kuin Lucyn kalenterimerkinnässä. Hänen etsimänsä huone! Nainen saattoi olla jo muualla, mistä hän sitä tiesi. Kaikki oli tähän mennessä tapahtunut niin nopeasti. Mestari koputti uudestaan ja kuuluvammin. Ehkä hän oli tullut väärään aikaan?
|
|
Fizdu
(Senior Member)
Posts: 451
|
Post by Fizdu on Oct 23, 2015 14:22:04 GMT
Ulkona valuva taivas ei ollut sinä päivänä ainoa elementti, joka suri ja vuodatti pettymystään katkerin kyynelin; myös usea Sheilan potilaista oli itkenyt liian raskaan elämän ansiosta. Nenäliinat olivat huvenneet ennätysvauhtia ja hymyt tuntuivat olevan kiven takana, säilöttynä johonkin salaisiin pankkiholveihin, jotka avattaisiin vasta parempien aikojen saapuessa. Hankala taloudellinen tilanne ja epävarmuudet poliittisissa piireissä vaikuttivat vahvasti kantaväestöön, ja köyhyyden tai potkujen aiheuttama ahdistus oli lisääntyvä syy hakea hoitoon. Terapeutin kalenteri oli täyttynyt uusien potilaiden ajanvarauksista, eikä hänellä ollut aikaa ottaa hoiviinsa enää yhtäkään epäonnista sielua vastaanotolleen. Sama tilanne toistui monilla hänen työtovereillaan, ja moinen henkisen hyvinvoinnin romahdus väestössä oli huolestuttavaa. Sheilan olisi tehnyt mieli tuhlata jo vapaa-aikaansakin lukuisten ihmisten auttamiseen, mutta tiesi, että todellinen helpotus heidän elämäänsä ei tulisi häneltä. Jos joku voisi heidän yhteiskuntaansa parantaa, niin poliitikot. Piti keksiä toimiva keino talouden parantamiseksi ja ihmisten pitämiseksi töissä. Hän tiesi että sen täytyi olla mahdollista jotain kautta - ja siksi hän oli ensimmäistä kertaa elämässään harkinnut mahdollisuutta lähteä mukaan politiikkaan tai vähintäänkin yhteydenottoa tiettyihin poliitikkoihin.
Viimeisin potilas oli kuitenkin eronnut vierailevasta massasta suuresti. Huolien syynä ei ollut työt tai raha, sillä niistä naisella ei tuntunut olevan puutetta, vaan avioliitto. Pari oli juuri avioitunut, ja päätellen potilaansa ensimmäisestä käynnistä Sheila oli olettanut syyksi tavallisen häiden jälkeisen katumuksen ja pelon - mitä jos nainkin väärän miehen, pärjäänkö minä? Mutta se ei tuntunut täysin oikealta. Kun hän oli pureutunut liiton yksityiskohtiin, Lucyksi esittäytynyt nainen oli paljastanut pelokkaita piirteitä puolisoaan kohtaan. Hän oli selkeästi hyvä vaimo ja myös ihaili miestään suuresti, mutta jokin sai naisen levottomaksi aiheen ympärillä. On kuin olisin vanki, lintu, joka on liian pelokas poistuakseen häkistä ja lentääkseen minne haluaa, oli kuvaus, jonka he olivat yhdessä puristaneet esille. Mies siis todennäköisesti oli manipuloiva ja ehkäpä väkivaltainenkin voidessaan herättää naisessa niin vahvoja tunteita. Ensimmäinen istunto oli mennyt pelkästään suhteen ja naisen itsetunnon analysointiin, ja Sheila oli kehoittanut potilastaan miettimään syitä, mitkä pelon lisäksi pitivät häntä kiinni suhteessa. Hän halusi myös tietää, mihin miehen piirteisiin Lucy oli ensimmäisenä ihastunut, ja miten hän käyttäytyi miehensä ympärillä. Joskus osapuolet yllyttivät myös toisiaan, eikä vika välttämättä ollut pelkässä miehessä.
Tänään Lucy oli tullut toistamiseen, ja Sheila kirjoitti parhaillaan naisen hoitoraporttia tietokoneelle. Istunto oli päättynyt vasta muutama minuutti sitten, sillä he olivat joutuneet venyttämään keskustelua yliajalle. Lucy oli ollut erittäin avautuvalla päällä, ja tuo oli sanonutkin odottaneensa tapaamista erityisesti. Hänellä oli ollut palava tarve saada purkaa ajatuksiaan, ja tällä kertaa juttu oli vienyt heidät aavistuksen syvemmälle. Sheila oli oppinut, että Lucyn mies työskenteli politiikan parissa - hän olisi kenties voinut päätellä jotain jo sukunimestä, mutta koska nimi oli yleinen ja poliitikotkin vaihtuivat niin useaan, hän ei ollut osannut yhdistää pisteitä. Ja mies - Harold, kuten Sheila nyt oppi - oli tehnyt Lucylle jotain erityistä, miksi nainen tunsi olonsa tukalaksi. Vienyt hänet matkalle, näyttänyt hänelle jotain. Lucy oli ollut haluton kertomaan matkan kohdetta, sanonut ettei hän uskoisi eikä sillä olisi väliä, mutta Sheila yleensä osasi saada ihmiset luottamaan itseensä. Niimpä hän oli kuullut Lucyn nähneen maailman lopun. Se oli saanut naisen tuntemaan itsensä pieneksi ja laittamaan asiat uusiin mittasuhteisiin. Maailma oli valtava ja täynnä kaikkea, ja se oli pelottavaa. Ne olivat tuttuja ajatuksia Sheilalle, ja hän tunsi Lucyn toistavan samoja lauseita, joita hän oli hokenut muutama vuosi sitten.
Hän ei ollut kuitenkaan päässyt perille siitä, oliko maailman loppu tarkoitettu pelkäksi kielikuvaksi vai faktaa sisältäväksi kuvailuksi. Se oli omituinen kielikuva, mutta vielä omituisempaa olisi, mikäli toinen olisi oikeasti matkustanut ajassa ja nähnyt maailman loppuvan. Hän ei edes tiennyt, miten se olisi voinut olla mahdollista - miten normaali poliitikko olisi saanut vaimonsa siirtymään ajassa eteenpäin? Ei yksinkertaisesti mitenkään. Aikamatkustus oli ajanherrojen taitama haastava laji, ja Sheila uskoi että Tohtori kyllä kertoisi hänelle, mikäli päättäisi viedä pariskunnan häämatkalle toiseen aikavyöhykkeeseen. Varsinkin, jos toinen pariskunta olisi järkyttynyt reissun aikana syvästi. Niimpä hän oletti lopun olevan vain vertauskuva jostain maallisesta - kenties he olivat nähneet luonnon tai eläinlajien tuhoutumista tai ihmisoikeuksien väärinkäyttöä. Nekin saattoivat laukaista samanlaisen ajatusmallin, missä oma pienuus tajuttiin maailmankaikkeuden ja sen ongelmien rinnalla.
Hän oli kuitenkin osannut samaistua Lucyn puheisiin, ja naisten keskelle olikin syntynyt luja luottamussuhde. Lucy tunsi, että Sheila tiesi täsmälleen, miltä hänestä oli tuntunut. Hän oli alkanut sanoa luottavansa terapeuttiin, ja Sheilalla oli tunne, että he edistyisivät seuraavalla kerralla vielä enemmän. Pariskunnan suhde oli monimutkainen, mutta tärkeintä Lucylle oli selvittää, mitä tuo todella elämältään halusi.
Kesken tietojen kirjoittamisen ovelta kuului koputus. Kahdesti. Terapeutti nosti yllättyneenä katseensa ja ponnarille sidotut punaiset hiukset heilahtivat puolelle toiselle. Oliko kello jo liikaa? Hyvänen aika, se tosiaankin lähenteli jo tasan kahta! Seuraavan potilaan piti tulla vasta kymmentä yli, mutta ehkä tuo oli vähän ajoissa. Jälleen yksi huonon rahatilanteen uhri, mies nimeltä Howard, joka tuli hänen luokseen ensimmäistä kertaa. Viimeinen potilas, joka hänellä oli ollut varaa mahduttaa kalenteriinsa.
Lucyn potilastiedot jäivät auki hänen koneelleen, kun terapeutti kiiruhti ovelle. Näyttö oli sentään selin ovelle, joten sitä ei vieras nähnyt suoraan lukea. Ovi avattiin ja oven takana seisovalle vieraalle miehelle väläytetiin hymy. "Howard, eikö niin?" Sheila ojensi kätensä kätelläkseen ja viittoi sitten peremmälle. "Yleensä aloitan vasta kymmentä yli, mutta tule toki peremmälle. Kirjoitan nopeasti edellisen hoitokertomuksen loppuun, mutta istu alas ja tee olosi mukavaksi. Voit valita minkä paikan haluat, ja jos janottaa, niin voin hakea lasillisen vettä. Tärkeintä, että koet olosi luontevaksi ja rennoksi. Minua ei tarvitse jännittää."
|
|
Deleted
(Deleted User)
I was deleted!
|
Post by Deleted on Oct 24, 2015 9:44:05 GMT
Mestari ehti ajatella vain, että toivottavasti hänellä olisi onni myötä, kun edessä oleva valkoinen ovi jo avautui. Hän ei ollut edes muodostanut ennakkokäsitystä miltä kyseinen terapeutti mahtaisi näyttää, kun he jo olivat kasvokkain. Nainen oli heti äänessä ja mainitsi nimen Howard. Mies yllättyi hiukan mutta nyökkäsi nopeasti tällaisen tilaisuuden edessä ja seuraavaksi kätteli jämäkästi terapeuttia. Selkeä katsekontakti korvasi miten kuten häneltä sillä hetkellä puuttuvat ensikohtaamisen peruslauseet. Maltillisuus olisi aluksi paikallaan. Sheila Levett mainitsi heti kellonajan, eli Mestari sai kätevästi täsmällistä tietoa. Nainen oletti selvästi, että ovensuussa viipyilevä mies oli tämä Howard. Kiinnostavaa, ajanherra tuumasi mielessään ja sulatti ensikohtaamisen kohteliaan puheryöpyn. Tämä nainen ei uudet kasvot kohdatessaan sanoja säästellyt. Hän ei itsekään mikään hujoppi ollut mutta hänen oli salaa myönnettävä, että tämä pienikokoinen Sheila näytti ja kuulosti jollain hämärällä tavalla jo nyt jokseenkin kiinnostavalta mutta myös harmittomalta. Tilannehan oli ihanteellinen! Sheila ei ollut tyrmännyt miehen yllättävää läsnäoloa suoralta kädeltä. Mestari ei havainnut kyseisellä käytävällä toistaiseksi vielä ketään, mutta Sheilan odottama mies saattaisi ilmestyä näköpiiriin ihan koska tahansa, mikäli hän saapuisi paikalle etuajassa. Jos oikea Howard tulisikin paikalle täsmälleen ajallaan, ei hätää ollut. Mestari ei kuitenkaan pitänyt ajatuksesta. Koska uusi tulokas ei tiennyt kauanko asian esittäminen veisi aikaa, hän oli ajatellut yhden askelen eteenpäin jo valmiiksi. Sheila oli antanut toimintaohjeet ja odotti hyvin selkeästi reaktiota, että hän astuisi rohkeasti sisään. "Kiitos, totta kai", Mestari tyytyi sanomaan lyhyesti ja hymyili tälle naiselle. Sheila saisi vielä olettaa hänen olevan onneton Howard.
Tässä vaiheessa mies tuki muovisia take away-jäähilejuomia itseään vasten, samalla kun toinen käsi etsiytyi laajaan takintaskuun. Paperi tuntui vuolaan sadesään vuoksi aavistuksen nihkeältä. Hän oikoi salaa ja pikaisesti taskukädellään aiemmin kirjoittamaansa viestiä. Muistilapussa oli vielä toisella puolella liimapinta tallella mutta siihen oli varmuuden vuoksi lisätty myös teipinsuikale. Mestari oli ottanut huomioon pienen mahdollisuuden, että tilanne olisi yllätysvierailijalle otollinen ja hän pääsisi Sheilan huoneeseen asti tähän aikaan päivästä hoitamaan asiansa. Koska tilanne näytti vihreää valoa, hän ripeästi mutta huomaamattomasti sujautti paperilappusen taskustaan oven toiselle puolelle ja painoi sen pintaan kiinni. Ajanherra toivoi vallitsevan tilanteen näyttävän vain hetken epäröinniltä. Hän tiedosti jo tässä vaiheessa näyttävänsä Sheilan silmissä vaiteliaalta ja hidastelevalta tyypiltä. Yksikään Howard ei tulisi pilaamaan kaikkea, hänen täytyi setviä asianhaarat tismalleen omaan tahtiinsa. Poistuessaan huoneesta ensimmäisenä hän voisi riuhtaista laatimansa informaation pois, jotta Sheilan ei tarvitsisi siitä tietää. Valitettavasti yllättävän tilanteen vuoksi olen paikalla seuraavan kerran huomisaamuna. Niin oven paperissa luki ja sen luulisi riittävän. Sheila saattaisi käyttää toisenlaisia sanoja mutta viesti pitäisi ulkopuoliset loitolla. Mestari pamautti oven kiinni perässään, tapa joka istui lujassa. Nainen olisi hänen käytettävissään määrätyn ajan.
Terapeutti kirjoittaisi vielä hoitokertomuksen loppuun tietokoneella ja koska virallinen aika ei ollut vielä alkanut, Mestarilla oli aikaa asettua tähän ahdistavaan huoneeseen miten parhaiten katsoi. Täälläkö hänen vaimonsa todella oli istunut? Tähän ympäristöön nainen oli siis vapaaehtoisesti hakeutunut täysin ventovieraan eteen! Huone ei näyttänyt hääviltä mutta tärkeintä oli itse Sheila, tämän huoneen hallitsija. Hän saattaisi olla hyvinkin voimakas persoona; tällainen työ vaati vahvuutta. Usein juuri keskiviikkoisin Lucyn tapana oli tavata ystävä tai kaksi kahvilassa vaihtelevina kellonaikoina mutta tähän rehelliseen kuvioon oli sekoittunut jotain uutta. Mestari ei mitenkään voinut tietää, montako kertaa hänen vaimonsa oli tavannut tämän terapeutin. Työpöytä oli huolellisesti asetettu huoneeseen niin, ettei tulija voinut nähdä tietokoneen näyttöruutua. Mies harppoi kuitenkin Sheilan ohi ja asetti toisen ostamansa jäähilejuoman suoraan naisen työpöydän reunalle. Seuraavaksi Mestari tarkasteli Sheilaa tutkivasti päästä varpaisiin ja tavoitti terapeutin kirkkaat siniset silmät. Siitä oli aikaa, kun hän viimeksi oli nähnyt niin siniset. "Ole hyvä, tämä oli kokonaan sinua varten. Toivottavasti myös juot sen. Näytät suorastaan elämänjanoiselta", Mestari totesi viipyilevän kiusoittelevasti ja oli hetkeksi luopunut roolista apua haikailevana mystisenä Howardina. Mitäs pienistä, olihan tilanne jo itsessään herkullinen eikä hän oikeasti halunnut esittää ketään toista, ei tällä kertaa. Kaikkea ei voinut sanoa heti, vaan piti odottaa sopivaa hetkeä. Mestari todella oli ostanut juuri nämä kaksi virkistysjuomaa, uskoen ja toivoen tavoittavansa naisen kuitenkin jostain päin tätä rakennusta.
"Mitä sinä ajattelet Lontoosta? Rakastatko tätä maankolkkaa?" Mestari kysäisi osittain täyttäen hiljaisuuden. Hän ei välittänyt muutamien minuuttien työrauhasta, vaikka naisella tietokonehommat olisivatkin kesken. Hän piti itsellään vinvoccin-värisen juoman, josta sojotti niin ikään vihreä pilli. Hän siirtyi mukavalta vaikuttavan paikan kohdalle, ulkona sade ei ollut vieläkään laantunut vaan kasteli kansalaisia. Mestari oli porhaltanut sisälle rakennukseen vilkaisemattakaan naulakkoja, eikä alkeellisintakaan sellaista ollut tässä huoneessa. Hän laski juoman hetkeksi pienelle pöydälle ja asiallisesti riisui mustan takkinsa asetellen sen hitaasti ja huolellisesti tuolin selkämykseen. Pian hän voisi jo paljastaa Sheilalle, että nainen oli parhaillaan tekemisissä Harold Saxonin kanssa. Mies halusi päästä naisen pään sisälle, lukea hänen kehonkieltään ja kuulla hänestä lisää. Naisella oli kaiketi parhaillaan päällä äärimmäisen tarkka ammattirooli, Mestari tiesi haluavansa kaivautua sen alle, nähdä edes hetkellisen ripauksen todellista mielenmaisemaa. "Sheila Levett, jos haluat illalla kotisohvallasi tyytyväisenä ajatella, että teit juuri tänään työajalla jotain oikeasti merkittävää ja hedelmällistä, sen aika on juuri nyt", Mestari sanoi selvästi vakavoituneella ja raskaalla äänellä. Hän ei vieläkään istunut alas mutta veti esiin kännykkänsä laittaakseen sen äänettömälle.
|
|
Fizdu
(Senior Member)
Posts: 451
|
Post by Fizdu on Oct 25, 2015 17:09:15 GMT
Mies vaikutti lämpimältä ja kohteliaalta, joskin myös hieman epäröivältä tarratessaan vielä kerran miettiväisenä oveen, ennen kuin astui sisälle. Sheila antoi hänelle vielä uuden, rohkaisevan hymyn ja pehmensi vielä aavistuksen energiaansa, jossa tosiaan oli ollut vielä ammattimainen, tiukka ja suoran lähestyvä ote asioihin - jos mies oli arka ja häpesi joutuessaan juttelemaan ongelmistaan ventovieraan kanssa, hän ymmärsi sen kyllä. Jokaisella meni oma aikansa nöyrtyä omista päänsisäisistä vaatimuksistaan ja luottaa hänen kykyynsä auttaa ja olla tuomitsematta. Se oli yleensä miehille vaikeampaa, ja tällä hetkellä Sheila oli ylpeä tästä uudesta, vaaleatukkaisesta miehestä. Tuo suoriutui alkujännityksestään huolimatta loistavasti, joskin tuo saattoi olla myös perfektionismisen pakkosuorituksen ansiota. Osa miehestä vaikutti tapoihinsa kangistuneelta, sääntöihin tiukasti suhtautuvalta henkilöltä, mutta siitä huolimatta Sheila huomasi pitävänsä tuosta tämän lyhyen ensivaikutelman perusteella. Tuo oli kovin herttainen.
Ajatukset vesilasista hylättiin, sillä nainen rekisteröi vasta tässä vaiheessa potilaan kantamat jäähilejuomat. Tai oikeastaan vasta sitten, kun toinen niistä laskettiin pöydälle hänen eteensä. Tässä kohtaa terapeutti oli totaalisen äimistynyt, ja puhdas hämmästys, sekä aito ilo näkyivät suoraan noista sinisistä silmistä - kukaan aiemmista potilaista ei ollut ikinä ollut näin ystävällinen häntä kohtaan! Hän oli tottunut huomioimaan potilaita, muttei siihen, että potilaat huomioisivat häntä. Se oli piristävä muutos kaavoihin, vaikka tuntuikin aavistuksen väärältä. Oliko oikein, että ihminen, jolla meni jo valmiiksi huonosti, kulutti arvokasta energiaansa miellyttääkseen häntä? Ei hän ollut sen arvoinen, varsinkaan kun Howard ei voinut vielä tietää, oliko hän hyvä terapeutti vai ei. Siltikin hän tunsi saaneensa oikein kultakimpaleen potilaakseen.
Pieni punakin eksyi terapeutin kasvoille. Oli vaikea suhtautua ammattimaisesti näin yllättävään tilanteeseen, varsinkin, kun miehen sanat kuulostivat hänen korvissaan etäisesti iskurepliikiltä. Olivatkohan ne sitä? Siinä tapauksessa muutos arastelevasta miehestä hurmuriksi oli tapahtunut nopeasti. Tai kenties arastelu oli ollut juuri sen takia - kauniin naisen, joka ilmestyi yllättäen. Mutta toisaalta iskuyritykset saattoivat olla myös Howardin tapa teeskennellä, ettei mitään hänessä olisi vialla. Toimia tavallaan itsetunnon pönkittäjänä. Niimpä Sheila yritti lakaista ne ammattimaisesti maton alle, vaikka ne jäivätkin kummittelemaan hänen yksityiseen osaansa. "Voi kiitos", hän vastasi hämillään. "Ei sinun olisi tarvinnut, mutta todella ystävällistä. Juon varmasti - mikään ei virkistä paremmin keskellä työpäivää kuin kylmä juotava."
Vakuuttaakseen sanojensa totuudenmukaisuuden lontoolainen hörppäsi juomastaan ja palasi tietokoneensa pariin. Onneksi hänellä ei ollut jäänyt paljoakaan kesken, sillä seurassa oli huomattavasti vaikeampaa keskittyä. Varsinkin, kun mies aloitti jälleen puhumisen. Hermostumistaan taas kenties, eikä toista oikein siitä voinut syyttää. Keskustelunaihe oli ihanan arkinen, ja Sheila hymähti sille pienoisesti. "Rakastan", hän myönsi totuudenmukaisesti. "Vaikka täytyy myöntää, että haluaa täältäkin joskus pois. Mutta ei tätä kaunista arkkitehtuuria ja lämmintä kulttuuria löydä mistään muualta." Hän heitti mieheen uteliaan vilkaisun ja kirjoitti viimein viimeisin lauseen raporttiinsa. "Oletko täältä päin?"
Seuraavaksi terapeutti sai hämmentyä taas. Howard viivytteli vieläkin seisaalla, toisin kuin monet muut potilaat, jotka piiloutuivat heti mahdollisimman syvälle tuoliin. Toinen räpläsi kännykkäänsä, ja yllättäen toinen kuulosti aiempaa vakavammalta. Miehen huulilta päässyt lausahdus oli omituinen, ja mikä vielä pahempaa, tämänkin saattoi terapeutin mielestä tulkita taitavasti naamioiduksi lähentely-yritykseksi. Hän alkoi olla hieman epävarma miehen vaikuttimista, mutta toisaalta hänet oltiin opetettu olemaan tuomitsematta ja jatkamaan ammattimaisesti eteenpäin. Potilailla oli kuitenkin erilaisia tapoja selviytyä itselle ahdistavasta tilanteesta, eikä kaikki niistä näyttäneet aina selväjärkisiltä muiden silmiin. Sanat kävivät myös oivasta muistutuksesta käydä itse työn tekoon, ja niimpä Sheila hylkäsi viimein tietokoneensa ja taiteili itsensä vastakkaiselle tuolille potilaansa nähden. Hän oletti toisenkin istuutuvan esimerkin jälkeen.
"Aivan oikein", terapeutti myöntyi vieläkin tuo sama, kohtelias hymy huulillaan. Se oli hänen vakiovarusteensa töitä tehdessä - terapeutin oli pakko hymyillä. Ketään ei luottaisi vakavailmeiseen hoitohenkilöön. Nyt hän ajatteli, että mies oli saattanut myös moittia häntä äskeisellä puheellaan liiasta hidastelusta. Senkin takia hän oli aikaisempaa innokkaampi käymään töihin ja selvittämään, mikä tämä Howard oikein oli miehiään. "Olen täällä auttamassa, ja vielä tyytyväisempi olen, jos saamme iltaa kohden samanlaisen hymyn sinunkin huulillesi. Muistaakseni hakeuduit hoitoon lievän masennuksen takia. Oliko tämä oikein?"
Hän antoi toiselle tilaisuuden vastata joko myöntävästi tai kieltävästi. "Voisit kertoa vapaamuotoisesti omasta elämästäsi tai siitä, minkä koet haittaavan elämääsi", hän ehdotti. "Ihan mitä vain, mitä koet tarpeelliseksi sanoa, tai mitä haluat erityisesti jakaa. En tuomitse mitään, eikä sinun tarvitse kertoa paljoa. Käytetään sitä kuitenkin pohjana, minkä perusteella yritetään syventyä tilanteeseen paremmin."
Pian nainen tajusi virheensä ja esitti vielä uuden liudan kysymyksiä. Ehkäpä Howardin omalaatuinen tapa lähestyä tilannetta oli saanut hänet liiankin hämilleen. "Tai voit aloittaa myös kertomalla, mitä ajattelet juuri nyt. Onko olosi mukava? Millä mielellä tulit tänne?"
|
|
Deleted
(Deleted User)
I was deleted!
|
Post by Deleted on Oct 26, 2015 6:32:03 GMT
//Kokeilin sivuhenkilön eli oikean Howardin heittämistä mukaan hetkeksi//
Hän ei kuulisi pihaustakaan, vaikka joku yrittäisikin tähän aikaan tavoitella. Kännykkä palasi nopeasti miehen taskuun. Onneksi hänen valitsemissaan farkuissa oli taskut! Mestari oli vaateliikkeissä nähnyt jopa taskuttomia housuja ja outoja valetaskuja. Ajanherran oli ollut tyytyminen tähän asuinseutuun mutta hän oli sentään käyttänyt aikansa viisaasti. Mies saisi kuulla Sheilan ajatuksia, joka rakasti Lontoota mutta tuskin oli koskaan käynyt lähelläkään Kasterborousin tähtikuviota, nähnyt vilaustakaan kauniista Gallifreysta tai edes kuullut mikä Skaro oli. Nopeasti hän myönsi itselleen, että sellainenkin mahdollisuus oli olemassa; vaikkapa Martha, joka todella oli matkustanut ajassa ja avaruudessa. Varsinkin tietyllä ajanherralla, Tohtorilla, oli tapana haalia matkaseuraa mielivaltaisesti sieltä sun täältä. Mestari oli kysynyt terapeutin mielipidettä kaupungista, mutta hän sivuutti kokonaan esitetyn kysymyksen kotiseudustaan. Mies ei kokenut tarpeelliseksi vastata mokomaan; hän ei ollut havainnut merkittävää uteliaisuuden sävyä naisen äänessä ja tällainen kysymys oli usein silkkaa kohteliaisuutta, eikä liittynyt mitenkään oikeaan haluun kuulla vastausta. Vaikka Mestari tiesi, että hänen takiaan Lucy oli kokenut järkytyksen ja naisella oli vaiettuja päiväkirjaan vuodatettuja murheita, nainen oli kuitenkin hänen läsnäollessaan täysin selväpäinen. Tavalliset parit hakeutuivat kriiseissä pariterapiaan mutta se tapahtui sovitusti. Itsenäisesti kuka tahansa saattoi tehdä mitä tahansa: kuten sekoittaa kolmas osapuoli erinäisiin asioihin.
Mestari yritti kuvitella, millä tavalla Sheila olisi kuunnellut hänen vaimonsa höpinää ja yrittänyt auttaa, kukapa kieltäytyisi maksavasta henkilöstä, jos joustovaraa aikataulusta löytyi? Hän ei tuntenut Sheilan työtapoja. Mestari ei tietenkään voinut välttyä näkemästä Lontoon kaduilla eri tilanteissa ihmisiä, joilla oli eloton ja tyhjä katse; todellisia avuntarvitsijoita oli valtavasti! Sheilan istuutumisen jälkeen mies viimeinkin malttoi asettua paikalleen, tuoli osoittautui yllättävän mukavaksi. Pöydältä hän otti juomansa, ettei se menisi hukkaan. Pienellä pöytätasolla oli ohut nippu nenäliinoja; ne olivat selvästi tulleet tarpeeseen. Voi tuota kaupunkilaisten herkkyyttä! Mietteliäänä ajanherra rypisti hetkeksi otsaansa ja imaisi pillillä sulanutta juomaansa. Sheila mainitsi äkkiä Howardin lievän masennuksen. Merkillinen ilmapiiri rikkoutui siinä samassa Mestarin purskahtaessa nauruun, mutta pian hän kasasi itsensä. Sheilan äänensävy oli vain ollut niin rutiininomainen ja tietäväinen. Mies uskoi olevansa Sheilan työajalla parempaa seuraa kuin masennuksessa rypevä Howard. Hän kertoisi mielellään murusia elämästään Saxonina, sen verran kuin oli tarpeellista tilanteeseen nähden. Sheila esitti kysymyksiä huomaavaisesti mutta Mestari ei uskonut tyhjiltä kalskahtaviin lauseisiin. Mitä hän itse olisi voinut saavuttaa, mikäli hän olisi päästänyt Tohtorin ja kaksi muuta sisään TARDISiin ja jäänyt rupattelemaan mukavia? Ei mitään. Sen sijaan hän otti ja lähti, niin oli ollut parasta. Sheila oli omassa elementissään, hänen äänensä kulki huoneessa tasaisena. Mestarin edessä istuva naisihminen esitti täsmentäviä kysymyksiä saadakseen kaiken viimeinkin käyntiin, siihen suuntaan häntä oli aiheellisesti hoputettu.
Sheila vaikutti hyvinkin siedettävältä terapeutiksi, vaikka ajanherra kummastelikin mielessään, miksei punatukkainen tehnyt työkseen jotain muuta. Hän oli täällä Lucyn ja oman itsensä takia mutta koki silti olonsa oudon uhatuksi. Hän halusi suoriutua paikalta pian pois mutta samaan aikaan hän halusi ottaa tapaamisesta irti kaiken. Sheila ei voinut aavistaakaan, millainen taukoamaton salaisuus ajanherran päässä asusti; miehellä oli toki omat konstinsa laimentaa äänimyrkky, jota hän ei saanut itsestään pois kitkettyä. Hitaasti lähestyvä tyytymättömyys alkoi vallata alaa. Mestari otti uuden katsekontaktin sinisilmäiseen ja meni viipymättä suoraan asiaan. "Pelkään pahoin, että olen johtanut sinua harhaan heti ensi hetkistä alkaen. Pahoittelen sitä. Tein kivan pikku kävelymatkan sateenvarjon suojissa vain tavatakseni sinut. Ennalta soittaminen olisi tietenkin ollut paikallaan, mutta minulla oli sopivasti vapaata aikaa ja uskoisin sinun olevan kiireinen työssäsi", Mestari aloitteli pehmeästi, odottamatta erityisesti vastausta. "Tänään tähdet ovat kohdallaan, keskiviikoksi yllättävän siedettävä, vai mitä luulet? Asiani on kiirellinen ja yritän puhua nopeasti. Mitä pikemmin pääsemme yhteisymmärrykseen, sitä varmemmin katoan elämästäsi ja voit jatkaa päivää normaalin kaavan mukaan". Mestari piti lyhyen taidepaussin ja jatkoi tyynesti juomaansa. Pahimmassa tapauksessa vastapäätä istuva kärsivällisen oloinen nainen saattaisi kutsua vartijan paikalle, jos hän itse tekisi räikeästi väärän siirron. Muodollisuudet romukoppaan, Mestari sai nyt vapaasti hengittää ilman pukumiehiä.
Hän ei epäonnekseen saanut tilaisuutta ilmaista viipymättä todellisia vaikuttimiaan, koska juuri samalla hetkellä ovelta kuului vaimea, epäröivä koputus. Riittävän kuuluva kiinnittääkseen huomion. Mestari hyväksyi ärtyneenä äkillisen käänteen; kaiketi hiukan myöhässä saapunut äijä ei joko uskonut lapun sanomaa tai kenties se oli jopa irronnut paikaltaan? Sydämet hakaten hän ponkaisi paikaltaan pystyyn, hylkäsi juomansa pöydälle ja toista kättään kohottaen toppuutteli Sheilaa. "Toivon, ettet sano mitään. Älä nouse! Minä hoidan tämän", mies viiletti ovelle, eikä jäänyt katsomaan miten Sheila reagoi tai mitä nainen seuraavaksi teki. Mestari raotti Sheilan ovea ja kohtasi vieraat kasvot. Hän puikahti käytävän puolelle jättäen oven raolleen. "Pieni hetki!" Hän huikkasi ääni kireänä huoneen puolelle. Käytävällä seisoi mattimyöhäinen, selvästi hämmentyneen näköinen pitkä mies, jolla oli silmälasit. Mestarin sisällä kiehui mutta terapeutti oli silti kuuloetäisyydellä, ovi tosin näkösuojana kehonkielelle. "Etkö osaa lukea?!" Mestari sihahti oikean Howardin hakiessa sanoja epäröiden. Välittömästi ajanherra huomasi keltaisen lapun olevan lattialla tekstipuoli alaspäin. Kirottua! Mies ei ollut voinut lukea lappua ensinkään. Teipistäkin huolimatta paperi oli jotenkin kärsinyt taskussa, eikä ollut pysynyt ovessa halutulla tavalla. Mestari noukki sen lattialta salamannopeasti parempaan talteen. Virheitä sattui ja yllätyksiltä ei koskaan voinut välttyä. Oikeasta potilaasta olisi päästävä eroon.
Lompakko oli tietysti visusti takin kätköissä mutta hän kahmaisi esiin housuntaskusta rypistyneitä seteleitä. Rahaa, joka ei ollut löytänyt tietään lompakkoon asti. Häiriöstä pahantuulisena Mestari toimi nopeasti; hän painoi setelit tuon Howardin kouraan. "Osta jotain kivaa, kahvikupponen tai sinun tapauksessasi tehokas antiperspirantti. Sheila Levett on nyt varattu, enkä halua nähdä pärstääsi enää uudestaan", hän supisi miehen korvaan ja teki seuraavaksi hätistäviä eleitä. Howardin kasvoille levisi ärtyneen epäuskoinen ilme ja hän ilmaisi äänekkään vastalauseensa. Mies näytti kuitenkin vaistoavan karkottajan olevan tosissaan. Howard tuijotti Mestaria kuin kaapin pohjalle unohdettua homeista leipää. Seuraavaksi vieras mies luovutti, vilautti keskisormea ja lähti kulkemaan käytävää pitkin vilkuillen kuitenkin edelleen taakseen. Alkuperäiskuvitelman mukainen sivistynyt käytös oli jo riistäytynyt käsistä tässä loukossa. Mitä Sheila mahtoi ajatella? Toisaalta, kukapa ei joskus kimmastuisi? Sheilakin saattoi olla huonona päivänä vaikka millainen raivotar, mistä hän sitä tiesi. Yllättävä tilanne olikin pian ohi ja ajanherra palasi enempää aikailematta takaisin tutuksi tulleeseen huoneeseen. Nyt oli kyse Sheilan tärkeästä työajasta ja hän halusi antaa sille arvoa. Mestari sulki hiljaa ja varovaisesti oven perässään ja kääntyi kohti oikeaa tapahtumien näyttämöä.
|
|
Fizdu
(Senior Member)
Posts: 451
|
Post by Fizdu on Oct 27, 2015 17:02:27 GMT
// Ei tietenkään Howard parka! // Howardin nauru oli jotain niin ennalta-arvaamatonta, että terapeutti jopa säpsähti. Hän pelästyi tuota omituista ääntä, joka valtasi hiljaisen huoneen susilauman lailla ja sai tilan tuntumaan pienemmältä. Nauru ei ollut yleinen ääni hänen vastaanotollaan; ehkä hermostunut tai hysteerinen kuuluivat valikoimaan, muttei koskaan tällainen, ei aidon huvittunut. Tämä oli ensimmäinen kerta kun Sheila oli herättänyt kyseisen tunteen kenessäkään potilaassaan, ja koska hän ei ollut perillä siitäkään, mikä tämän uuden tunteen oli aiheuttanut, pelollekin ilmestyi oma sijansa naisen sisällä. Tässä oli jotain epänormaalia, jotain häiritsevää. Pelko nostatti vaalean käsivarren karvoja pystyyn, ja terapeutti hieraisi kättään rauhoittuakseen. Tämä oli ehkä uutta ja erilaista, mutta tuskin mitään, mistä tosissaan kannattaisi huolestua. Niimpä hän jatkoi eteenpäin teeskennellen, ettei välikohtauksella ollut väliä. Häntä alkoi kiinnostaa tämä potilas entistä enemmän, sillä oli selvää, että masennus ei ollut ainoa syy miehen ongelmiin. Masentunut harvemmin innostui noin aitoon ja impulsiiviseen nauruun, ja oikeastaan kun hän asiaa mietti, toisessa ei näkynyt juuri ollenkaan tyypillisen masentuneen ihmisen merkkejä. Tietenkin toisen täytyisi täyttää kyselylomake, jotta masennus voitaisiin varmasti laittaa pois laskuista, mutta jotain muutakin tässä oli. Mies oli sanalla sanoen erilainen. Ja kuin erilaisuutta ja omituisia tilanteita ei olisi ollut vielä tarpeeksi, niin Howard antoi hänelle uudestaan hyvin huolestuttavankin vastauksen. Toinen kertoi olleensa vilpillinen alusta alkaen, ja tulleensa paikalle varta vasten häntä varten. Tästä sai vaikutelman, että toinen olisi seurannut häntä jo pitkään... Luoja tietää, kuinka pitkään. Tässä vaiheessa Sheila alkoi jo pikku hiljaa aavistaa, ettei henkilö huoneen toisella puolella tainnut olla Howard. Oliko kyseessä sitten pervo stalkkeri, joka yritti saavuttaa hänen suosiotaan, vai puhtaasti rikollisella mielellä liikkuva henkilö, hän ei uskaltanut arvata. Aiemmin flirttaamiseksi mielletty käytös olisi voinut viitata stalkkeriin, mutta kun mies pian sanoi häviävänsä hänen elämästään heti saatuaan jotain, tämäkin vaihtoehto kariutui. Ellei kyseessä olisi puhdas raiskaaja, joka vähät välittäisi, mitä hänelle tapahtuisi jälkeenpäin... Sheila nielaisi ja yritti ajatella. Miehen alati säilyvä tyyneys oli hermostuttavaa. Hän pyrki säilyttämään omankin ulkokuorensa yhtä tyynenä, mutta väkisinkin hänen katseensa täytyi kertoa jo jotain. Se oli uteliaan ja lämpimän sijaan nyt kysyvä ja aavistuksen lujempi. Nainen oli avaamassa suutaan, yrittämässä saada tilanteesta tarkemmin selvää, mutta ovelta kuuluva koputus keskeytti hänetkin. Hän ei ollut odottanut ketään. Työtoverit tiesivät olla häiritsemättä häntä, eikä henkilökunnallakaan ollut yleensä tarvetta tulla sisään yllättäen, ellei.... Ellei oven takana olisi se oikea Howard. Kello näytti nyt varttia yli, joten olisi potilaalta oikeutettuakin tulla koputtamaan oveen ja varmistamaan, oliko terapeutti paikalla. Feikki-Howard ponkaisi sen saman tien pystyyn ja pyysi häntä olemaan puuttumatta asioihin. Pian mies olikin jo ulkona, eikä Sheilalla ollut mahdollisuutta nähdä, mitä oven toisella puolella tapahtui. Hän kuuli vain epämääräistä suhinaa, mistä ei ollut toivettakaan saada selvää. Hän nousi ylös tuoliltaan ja lähti kävelemään ovelle - jos siellä olisi hänen oikea potilaansa, hän ei todellakaan antaisi toisen lähteä pois! - mutta samassa vanha tuttava palasikin jo huoneeseen ja sulki oven perässään. Välikohtaus oli ollut lyhyt ja nyt kauempaa kuului loittonevia askelia, joten kenties siellä ei ollutkaan ollut toinen potilas. Hän ei uskonut oikean asiakkaan lähtevän niin helposti... Ellei tuota uhkailtaisi aseella. Kysyvä katse suunnattiin ajanherraan. "Et taida olla Howard?" kysyttiin nyt suoraan. Tässä tilanteessa jo erityisen tyhmä kysymys, mutta velvollisuuden tunne pakotti hänet varmistamaan. Terapeutti katsoi miestä varuillaan, ja mietti mitä tehdä tilanteella. Hän ei tuntenut tarvetta kutsua apujoukkoja, ei ainakaan vielä. Mies ei ollut uhannut häntä millään tavalla, vaikka käytöksellään antoikin jo olettaa, että sekin voisi olla toisen luonteelle ominaista. Seuraava vilkaisu kohdistettiin oveen. "Kenet hääsit pois? Jos siellä oli oikea potilaani, en ole laisinkaan tyytyväinen tilanteeseen. Se mies on oikeutettu hakemaansa apuun, ja olisi röyhkeää käännyttää hänet pois. Muutenkaan en voi hyväksyä, että hoidat asioitani minun puolestani ja toivon, ettet tee sitä toistamiseen. Onko tämä selvä sinulle?" Sheila antoi moitteen kuulua äänestään. Tavallaan hän loukkaantui senkin puolesta, jota oltiin kohdeltu äsken niin kaltoin. Jos kyse oli potilaiden hyvinvoinnista, hän kimpaantui helposti. Jopa tällaisellakin hetkellä, jossa oli paljon muutakin ajateltavaa, mukaanlukien oma turvallisuus. "Mutta koska sinäkin selvästi olet apua vailla, päästän tuon sormieni lävitse ja keskityn sinuun. Annoit kuitenkin ymmärtää, että voin auttaa jotenkin?" Sopua hieroakseen terapeutti perääntyi ja palasi istumaan. Hän nappasi oman juomansa käsiinsä ja otti hörpyn - hän oli puhunut totta sanoessaan, että se auttoi häntä keskittymään. "Mutta haluan totuuden. Voitko kertoa nimesi, jotta voin puhutella sinua asianmukaisesti?"
|
|
Deleted
(Deleted User)
I was deleted!
|
Post by Deleted on Oct 29, 2015 22:00:56 GMT
"Ei, en ole Howard", Mestari myönsi viimeinkin ja karisti väärän vaikutelman harteiltaan. Sheila oli tähän mennessä säilyttänyt ammattityyneytensä ihailtavasti, mies antoi siitä hänelle pisteet. Sheila halusi kuitenkin edelleen auttaa ja vaati kuulla totuuden. Hän toimi samoin kuin tämä ammattiauttaja ja palasi takaisin omalle paikalleen. Hän oli saanut moitteet niskaansa, mutta ohitti sanat vaiti ottamatta kantaa. Hän oli koetellut Sheilan sietokykyä ja samalla saanut naisen reagoimaan jo aidommin. Ammattihymyn takaa oli jo kuoriutunut esiin tarkasti mielipiteensä ääneen ilmaiseva henkilö. Mestari ei kuitenkaan ollut tullut paikalle haastamaan riitaa. Ihmisillä oli aina kova tarve vatvoa menneitä. Ajanherra ajatteli oman olemassaolonsa pitkää helminauhaa. Oli varmaankin hankalaa kuulla toisten murheita viikosta toiseen. Mestari ajatteli, että jatkuva muutos oli jokaisen elämässä pahin ja ennen kaikkea parhain voima. Hän oli pysynyt hetken hiljaa, kunnes ryhtyi puhumaan rauhallisesti jokaisen sanan tarkkaan punniten. "Tilanteet elää, enkä päässyt heti asiaan. Rehellisyys maan perii; oikeasti olen Harold Saxon". Mestari kohensi ryhtiään tyytyväisenä ja samalla elätti toivoa, ettei kukaan pitkäkyntinen tällä välin korjaisi hänen sateenvarjoaan parempaan talteen.
"Oletan, että muistat vaimoni Lucyn, hän käy luonasi. Salassapitovelvollisuus, tiedän, tiedän", mies kiirehti sanomaan vähätellen ja jatkoi syvemmälle. "Kunpa hän olisi jo käsitellyt asiansa. Katsos, häämatka kaukomaille oli Lucylle sittenkin eräänlainen kulttuurishokki. Ongelma on se, että oikeita avunpyytäjiä on tässä kaupungissa jonoksi asti! Hän yksinkertaisesti tuhlaa aikaasi. Sinä näet kuoren, minä tunnen sisällön. Vaikutat pätevältä, mutta minun Lucyni on täydellinen ilman..." Mestari jätti lauseensa tahallisesti keskeneräiseksi nielaisten mielessään viipyilevän epäkohteliaan sanan. Todellista huolta hän ei kuitenkaan tuntenut; UNIT ja Torchwood olivat oma lukunsa, mutta terapeutin vastaanotolla vitsi oli siinä, että jokainen todella kertoi elämästään, todenperäisyydestä ei olisi mitään takeita. Sheilalle Lucy olisi vain yksi mieleltään järkkynyt toisten joukossa. Toki kiusallinen tilanne heijastui Mestariin itseensä; tässä tapauksessa Harold Saxonin imagoon, joka vielä kerran kasvaisi huippuunsa.
Kuluvat minuutit huoneessa kasvoivat edelleen. "Miksi siis antaisin vaimoni jatkaa tätä hullutusta? Olen tässä, esitä minulle yksikin vedenpitävä syy! Hän janoaa kaikkialla huomiota osakseen. Muista, että sinä olet kuningatar elämäsi shakkilaudalla. Älä siis huoli, vaikket näkisi Lucya enää koskaan... täällä", Mestari lisäsi ja tunsi olonsa voittajaksi. Hän oli kohdannut tämän Sheilan, mutta riittäisikö se? Lucy Saxonin elämäntilanteen olisi nyt syytä olla Levettin silmien edessä tyhjäksi rauennut ja elämä jatkui. Äkkiä kuului outo kirskahdus; koko rakennuksen väelle tärkeitä asioita tiedottava keskusradio heräsi eloon.
|
|
Fizdu
(Senior Member)
Posts: 451
|
Post by Fizdu on Oct 30, 2015 8:53:09 GMT
Punertavat kulmakarvat kohosivat sinisten silmien yltä, kun mies paljasti henkilöllisyytensä rauhallisella herrasmiehen tyylillä- Harold Saxon oli viimeinen nimi, jonka hän oli olettanut tulevan noilta vaaleilta huulilta. Se oli pelottavan tuttu nimitys, sillä hän oli jutellut siitä Lucyn kanssa juuri muutamaa hetkeä aiemmin. Sheila ei ollut kerinnyt saamaan miehestä kuin pintapuolisen kuvan, mutta nyt kun hän oli tuon kanssa kasvokkain, hän kykeni paljon paremmin ymmärtämään sen, mistä Lucy puhui. Lucyn tarina tuntui suorastaan heräävän eloon, ja vaikka tämä olikin epämiellyttävä tilanne, Sheila oli osittain myös helpottunut. Kyseessä ei ollut raiskari, murhaaja tai muu pahantekijä. Vain mustasukkainen ja kontrolloiva aviomies, joka oli huolestunut omasta egostaan. Omaiset olivat ennenkin yrittäneet vaikuttaa potilaan saamaan hoitoon, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun ketään oli näin salakavalasti ja törkeästi tunkeutunut hänen huoneeseensa. Miehellä täytyi siis olla paljonkin salattavaa, kun asian eteen nähtiin niin paljon vaivaa... Mutta Sheila oli nyt luottavaisin mielin. Pelko alkoi hälvetä, sillä tilanne alkoi muuttua takaisin tavanomaisemmaksi. Tuohtumus tosin jatkoi paloaan, sillä tällainen oman vaimon kontrollointi ei hänestä edelleenkään ollut hyväksyttävää. Aviopari tai ei, jokaisella oli silti oikeus päättää omasta hoidontarpeestaan ilman toisen mielipiteitä. Hän oli ollut kärkäs muistuttamaan salassapitovelvollisuudesta, mutta Harold huomioi sen jo itsekin, ja jatkoi puhumalla Lucyn hoidon tarpeettomuudesta. Sheila oli jyrkästi eri mieltä hänen kanssaan, mutta yhden pätevän huomion mies teki - potilaita oli enemmän kuin heillä oli varaa ottaa, ja Lucyn ongelmat eivät olleet pahimmasta päästä. Moni vakavammassa tilanteessa oleva saisi itselleen nopeammin apua, mikäli hän suostuisi hylkäämään Lucyn tapauksen. Mutta se olisi eettisesti väärin - olivat ongelmat sitten pieniä tai suuria, Sheila oli vannoutunut hoitamaan niitä. Vaikka Lucy pärjäsikin mainiosti niihin verrattuna, jotka iltaisin miettivät itsemurhaa ja aamuisin kirosivat uuden päivän alkamista, oli naisellakin oikeus saada tukea mietintöihinsä. "Olen varma, että tunnet vaimosi, ja olen samaa mieltä siitä, että hän on kerrassaan upea nainen. Mutta sinulla ei ole lupaa päättää asioita hänen puolestaan. Vain Lucy itse voi sanoa, kokeeko hän saamansa avun tarpeelliseksi, ja päätös kuuluu yksinomaan hänelle. En suostu lopettamaan hoitosuhdetta ennen kuin hän on siihen valmis, ja arvostaisin, jos sinäkään et yrittäisi muuttaa hänen mielipiteitään. Jos estät häntä väkisin tulemasta vastaanotolle, se voidaan tulkita perheen sisäiseksi väkivallaksi." Hän loi Haroldiin erittäin tiukan katseen. Hän halusi miehen ymmärtävän - hän olisi valmis tarttumaan puhelimeen ja ilmoittamaan poliisille, mikäli Harold rajoittaisi vaimonsa yksilönvapautta. "Sen sijaan kehottaisin miettimään, miksi se tuntuu sinusta niin kamalta, että vaimosi käy terapiassa. Pelkäätkö miehisyytesi kärsivän, kun Lucy hakee turvaa muualta, eikä tukeudu sinuun? Vai luuletko hänen paljastavan jotain, mitä et halua muiden tietävän? Häpeätkö, että oma vaimo on niin onneton, vaikka suhde on vasta alussa?" Kiinnostunut pilke ilmestyi terapeutin silmiin. Harold oli aiheuttanut hänelle paljon haittaa, ja hän halusi korvaukseksi päästä porautumaan paremmin tuon pään sisälle. Mikäli hän ymmärtäisi Haroldia paremmin, myös Lucyn kanssa olisi helpompi jutella. "Ehkä sinäkin voisit käydä muutaman kerran luonani. Mieti sitä." Yllättävä kirskahdus otti pahasti naisen korviin. Kovaääninen oli jo pitkään ollut epäkunnossa, eikä aikaa sen korjaamiselle ollut nähtävästi vieläkään löydetty. "Henkilökuntaa pyydetään ala-aulaan. Sheila Levett, tulisitko paikalle oitis. Täällä on potilaasi, joka väittää sinun torjuneen vastaanottoaikansa ja uhkaa riistää henkensä, mikäli ei näe sinua oitis. Talon asiakkaita pyydetään pysymään kauempana väkivallan uhan takia."
Olikin käynyt niin, ettei Howard ollut jättänyt asiaa sikseen. Keskisormen näytön jälkeen mies oli lampsinut pois paikalta Mestarin rahat mukanaan, mutta ei suinkaan ulko-ovelle, vaan suoraan info-pisteelle. Hän ei ollut uskonut saamaansa törkeää käytöstä, ja mikä pahempaa, terapeutin näkeminen oli ollut hänen viimeinen toivonsa päästä pois katkeruuden tieltä. Hän oli menettänyt uskonsa yhteiskuntaan ja elämään, ja lievä masennus, minkä takia hän oli alunperin hoitoon hakenut, oli yltynyt vakavaksi. Tämä yllättävä torjutuksi tuleminen oli vahvistanut hänen tunteitaan ja ollut viimeinen niitti hänen arkkuunsa. Toivosta ei ollut enää tietoakaan, joten jäljelle jäi pelkkä puhdas viha. Puukkoa hän oli kantanut mukanaan jo pitkään - olihan hän vielä muutama viikko sitten ollut töissä puutyöverstaalla - ja nyt sen kanssa oltiin marssittu suoraan vastaanottotiskin naisen luo. Naama punaisena Howard selitti saamaansa kohtelua ja vaati korjausta asiaan. Hän myös tarkoitti mitä sanoi; puukko oltiin nostettu kurkulle, ja jos joku yritti lähestyä häntä aikeinaan lepytellä ja ottaa ase pois, veitsi käännettiin pian lähestyjää vastaan. Hänelle kelpasi vain Sheila. Se, ketä hänet oli pettänytkin, sai korjata asian. Muuten hän ei halunnut enää elää, jos kaikki petturit pysyisivät pettureina lopun ikäänsä. Missä siinä silloin olisi toivoa paremmasta? Sheila järkyttyi kuullessaan uutisen. Tilanne äityi koko ajan pahemmaksi! Nyt kun hän tiesi, että oven takana oli oikeasti koputtanut tuo mystinen Howard, syyllisyys iski hänen päälleen. Tämä kaikki oli hänen syytään! Joskin Haroldilla oli siihen myös osansa. Terapeutti loikkasi nopeasti pystyyn ja vilkaisi Mestariin jälleen tiukasti. Hän pyrki tarttumaan toista käsikynkästä ja johdattamaan toisen mukaansa tilannetta selvittämään. "Olet poliitikko", hän tiuskaisi. "Tule katsomaan, millaiset vaikutukset teoillasi on ympäröivään yhteiskuntaan. Kenties se auttaa sinua työssäsi. Ja tämä on myös loistava esimerkki, mihin tilanteeseen voit ajaa vaimosi, mikäli et kuuntele häntä ja estät häntä tekemästä itsenäisiä päätöksiä!" Epätoivon siemen heräsi terapeutinkin sisällä. Tällaisiako tämän maan poliitikot todellisuudessa olivat? Se laimensi hänen intoaan lähteä mukaan politiikkaan. Tällaisten ihmisten kanssa heidän maansa olisi tuhoon tuomittu! // Kiusataanpa Howardia vielä hieman lisää //
|
|
Deleted
(Deleted User)
I was deleted!
|
Post by Deleted on Nov 1, 2015 23:14:57 GMT
Mestari näki, kuinka Sheila tarkasteli hänen salailevaa olemustaan ja esitti sarjan kysymyksiä. Kukaan tässä rakennuksessa ei nyhtäisi enempää tiedonmuruja edes voimapihdeillä. Mies oli aita, joka ei antaisi enempää periksi. Ajanherra oli toiminut tämän terapeutin läsnäollessa räikeästi, mutta se lokeroitaisiin vain inhimillisen ylireagoinnin, maskuliinisen omistushalun tai muun roskan piikkiin. He kuuntelivat hiiskahtamatta, mitä talon väelle tarkalleen kuulutettiin siihen aikaan päivästä. Naispuhujan ääni kuulosti tasaiselta, vaikka taustalla väijyikin todellinen vaaratilanne. Tiedotus lausuttiin asiaankuuluvan selkeästi, joskin kiireesti. Poliitikko tunsi heti kehonsa jännittyvän; tämä oli jotain uutta, eloa rakennuksen kuolleeseen ilmapiiriin! Lontoossa sattui ja tapahtui; hänen mielestään päällä oleva tilanne ei ollut mittasuhteiltaan järin ihmeellinen. Näkemättä omin silmin ala-aulan tilannetta oli kuitenkin hankala sanoa. Vallitseva uhka kannatti ottaa vakavasti ja orientoitua hätätilanteen vaatimalla tavalla. Mestarin mielessä kangasteli jo eräs uusi, jokseenkin harmiton mieliteko.
Kasvot peruslukemilla toinen nousi myös paikaltaan. Rupattelutuokio oli jyrkästi tehnyt U-käännöksen. Miehen ajatukset olivat aulan hätätilanteessa. Äkkiä hän tunsi Sheilan päättäväisen otteen ja nappasi takkinsa mukaan tuolilta. Sheila korotti ääntään ja mies kuunteli hiljaa Sheilan teräväreunaiset tunteet. Pienikokoisesta naisesta kehkeytyi tilanteen tasalla oleva tiukka täti. "Työsi on ajoittain hyvin riskialtista", ajanherra huomautti myötätuntoisella äänellä ja oli valmis lähtemään vapaaehtoisesti Sheilan seuraksi. Arkisesti pukeutunut mies heilautti takin ylleen, osittain koska oli valmis lähtemään rakennuksesta, puolittain koska toivoi tilanteen ratkeavan omalla painollaan ja toisaalta, koska tunsi olonsa paljon paremmaksi takki päällä. Hänen kätensä käväisi toisessa takintaskussa, jonka kätköissä oli lompakon lisäksi hänen monenkirjaviin tarpeisiinsa täydellinen ase, laseräänimeisseli.
Ulkopuolisia oli kehotettu välttämään itse riskialtista aluetta, eli ala-aulaa mutta tässä kohdassa rakennusta eli Sheilan käytävällä monia hätääntyneitä kiirehti kaksikon ohi silmät ymmyrkäisinä etsien lähintä uloskäyntiä. Howard kuuluisi sillä hetkellä Sheilan vastuulle, tosin vain toinen heistä oli provosoinut miehen käsillä olevaan tilanteeseen. Heidän olisi kohdattava Howard yhdessä. Syyllinen vilkaisi Sheilan kasvoja nähdäkseen, minkälaiset tunteet niiltä oli luettavissa. Rakennuksen kiristynyt ilmapiiri kosketti heitä kaikkia. "Hoidetaan tämä pois päiväjärjestyksestä", Saxon totesi Sheilalle naamioiden todellisuudessa kylmän asenteen ainoastaan tiukan asialliseksi.
|
|
Fizdu
(Senior Member)
Posts: 451
|
Post by Fizdu on Nov 3, 2015 9:46:45 GMT
Tilanne muuttui niin nopeasti, ettei Sheila tajunnut harmitella epäonnistunutta yritystään lypsää Haroldista lisätietoa. Ajatukset kriisitilanteeseen suunnattuna hän veti seuralaistaan kuin yksi lännen pikajunista - aikaa kuhnailemiselle ei ollut, sillä nyt oli kirjaimellisesti kyse elämästä ja kuolemasta. Käytävää pitkin harppoessaan hän vilkaisi Haroldiin ja mutristi huuliaan. "No äläpä muuta sano", nainen tiuskaisi vastaukseksi huomautukseen. Mieshän oli itse elävä esimerkki siitä, millaisia riskejä työ toi hänen tielleen. Itserakkaita manipuloivia diktaattoreita, jotka horjuttivat jokaisen tielleen sattuvan hyvinvointia. Hän alkoi jo melkein toivoa, ettei Harold olisi ihminen - alkoi olla jo masentavaa, kuinka suuri osa yhteiskunnasta alkoi muuttua tämänkaltaiseksi. Olisi helpompaa, jos saisi kerrankin sysätä ihmiskunnan ongelmat jonkin muun kontolle.
Punaiset hiukset pomppivat ihmisvilinän keskellä terapeutin ohittaessa entuudestaan tuttuja naamoja, jotka nyt näyttivät omituisen vierailta ja oudoilta. Paniikki oli selkeästi levinnyt koko rakennukseen, vaikka tilanne koskettikin vain harvoja henkilökohtaisesti. Naisen oli pakko pysähtyä pariin otteeseen neuvomaan tietä ja rauhoittamaan erityisen hätäännyksissään olevaa nuorukaista - kallista aikaa meni hukkaan, ja terapeutti ärtyi entisestään. Kun Howard ehdotti tyynen asiallisesti heidän "hoitavan asian pois päiväjärjestyksestä", mies sai Sheilalta ensimmäisen aidosti halveksuvan katseen. Vaikka hän oli pitänyt miehestä aluksi valtavasti, hänen oli vaikeaa palata enää tuohon tunteeseen. Kaikki miehen sanat olivat osoittautuneet valheeksi, ja syvältä tuon sisimmistä oli paljastunut vain kylmä ja kova sydän. Avoimuudessaan Sheila oli aina kuvitellut, että kylmimpienkin ihmisten sydämestä löytyisi edes pieni palanen rehellistä empatiaa ja välittämistä, mutta tällä miehellä sen täytyi olla erityisen syvällä. Ketä hoitaisi tällaisen asian "pois päiväjärjestyksestä"? Kuin tämä olisi ollut toiselle arkipäivää samalla tavalla kuin huonekasvien kasteleminen. Missä oli se pieni pala empatiaa? Pystyikö toisen kärsimys oikeasti olemaan miehelle vain velvoite? Tylsää pakkopullaa, joka kohteliaisuussyistä täytyi hoitaa pois?
Ensimmäistä kertaa elämässään Sheila tunsi mielihalua lyödä toista ihmistä. Mutta koska se oli hänen arvojensa mukaan väärin, eikä se todellakaan edistäisi tätä tilannetta, terapeutti suuntasi vihansa sen sijaan portaitten kulkemiseen ja jätti miehen sanat sikseen. Portaiden jälkeen he pääsivätkin jo kohteeseensa; edestä avautui seiniä pitkin pakkautuneet ihmiset ja yksi epätoivoinen keskellä huonetta. Howard oli selin heihin päin, mutta kääntyi ympäri kuullessaan lähestyvät askeleet. Miehen silmät kiiltelivät ja välittivät äärimmäisen voimakkaita tunteita katseensa mukana - huoneessa oli painostava ja odottava tunnelma. Oli kuin yksikin virheliike tai vääränlainen hengenveto olisi voinut sytyttää huoneen palamaan.
"Tuo mies se oli!" kuului tunnistus ja veitseä osoiteltiin Haroldia kohti. "Tuo mies yritti lahjoa minut pois! Kohteli minua kuin vaivaista kauppatavaraa, kuin kärsimykseni muka voisi mitenkään korvata rahalla!" Mies otti epämääräisen askeleen heitä kohti ja käänsi katseensa sitten naiseen. "Sinäkö olet Sheila?" Heitettiin onnekas arvaus. "Sinäkö sallit sen tapahtua? Olenko sinullekin pelkkä kauppatavara? Joku, jonka turvan voi tukkia vain kasalla rahaa?"
Sanat upposivat terapeuttiin vähintäänkin yhtä terävinä kuin miehen kantama veitsi. Hän oli todellakin antanut tilanteen tapahtua, eikä ollut ylpeä siitä. Huonolla tilannetajullaan hän oli aiheuttanut yhden miehen sydämeen niin ison arven, ettei sitä välttämättä korjattaisi enää parhaimmallakaan laastarilla."Et todellakaan ole. Olet arvokas ihminen, enkä missään nimessä anna kenenkään kohdella sinua enää uudestaan samalla tavalla. Olet tärkeä ja sinulla on oikeutus saada tunnustusta kärsimyksillesi. Olen pahoillani, että jouduit kokemaan äskeisen, mutta kyseessä oli epäonninen väärinkäsi-"
Sheila ei kerinnyt sanomaan lausettaan loppuun, sillä Howard teki jälleen omat johtopäätöksensä. "Väärinkäsitys? Mikä väärinkäsitys siinä voi olla, että tulen sovittuun aikaan vastaanotollesi, muttet ota minua vastaan? Minäpä sanon - olit peloissasi! Et välittänyt! Lähetit pienen mieshuorasi häätämään minut pois, koska en ollut tapaamisen tai selityksien arvoinen! Olet jopa pahempi kuin hän! Kohtelit minua kuin alinta roskaa, ja vielä kehtaat sanella moisia latteuksia! Kuin tyhjillä sanoillasi olisi mitään merkitystä nyt! Niin, nythän riennät paikalle kun pomosi käskee! Onko se aitoa välittämistä, hä? Olet häpeäksi koko ammattikunnallesi!" Mies sylkäisi maahan sanojensa päätteeksi. "Taidampa tietää mitä teitte. Keskeytin lemmenpuuhanne parhaimpaan aikaan. Enkö olisi päässyt edes kolmen kimppaan, hm? En siis kelpaa mihinkään!"
Oli vaikeaa sanoa, johtuivatko miehen silmistä vierivät kyyneleet surusta tai vihasta. Punatukkainen nainen katsoi niitä sydän vihloen, muttei yllättäen osannutkaan tehdä mitään. Hän oli mennyt totaalisen sanattomaksi, sillä syytökset olivat niin julmia ja karuja, ettei hän osannut reagoida. Ja mikä pahinta, hänellä ei ollut sanojensa lisäksi mitään todisteita omaksi puolustuksekseen! Mitä jos kollegatkin todella kuvittelisivat hänen harrastaneen seksiä kesken työpäivän?
Eikä naisella liiemmin edes ollutkaan aikaa reagoida mitenkään. Sen sijaan, että Howard olisi tyytynyt esittämään marttyyrin osaa ja leikkimään hengellään, viha oli saanut miehestä vallan. Enää puhdas anteeksipyyntö ja lupaus korjata asiat eivät riittäneetkään parantamaan hänen oloaan - hän huomasi, ettei uskonut alkuunkaan tätä terapeuttia. Kaikki oli valhetta, eikä maailma koskaan parantuisi. Hän oli kypsä tähän kaikkeen, kypsä valheisiin ja epäoikeudenmukaisuuteen. Hän ei aikonut sietää sitä enää, ja ennen kuin hän jättäisi tämän maailman, hän halusi nyt myös kostonsa. Jonkun täytyi korjata tämä kaikki. Mikäli hän jättäisi tämän maailman, hän ei jättäisi sitä yksin!
Niimpä tuo epäonninen sielu syöksähti puukko ojossa parivaljakkoa kohti. Hyökkäys oli nopea ja äkkipikainen, eikä siitä saanut varteenotettavaa varoitusta. Selvää kuitenkin oli, että mies hyökkäsi heitä kohden täydellä tarmolla ja vailla aikeita luovuttaa. Puukko heilahti laajassa kaaressa ja näytti ensin olevan vaarassa osua Haroldia hartioihin.
|
|
Deleted
(Deleted User)
I was deleted!
|
Post by Deleted on Nov 6, 2015 21:44:48 GMT
Heidän saavuttuaan aulaan Howard kääntyi. Pitkä mies oli tuskin kahtakymmentä vanhempi, hän oli nyt saanut ansaitun huomionsa. Tilanteen todistajat eli henkilökunta seisoi ihmisketjuna vieri vieressä, vapaata seinätilaa siellä täällä. Vartijoita tai poliiseja ei vielä kuulunut. Monesti he saapuivatkin liian myöhään äkkitilanteiseen nähden, ajanherra ajatteli synkästi. Miltei kaikkialla rakennuksessa oli tallentavia valvontakameroita, jokaisesta teosta tai tekemättä jättämisestä jäi jälki. Rahojen tuputtaminen oli myös varmassa tallessa. Saxonin itsekkyys ja röyhkeys oli kostautunut pikavauhtia; Howard kuulutti faktan kaikille läsnäolijoille puukkoa heristäen. Outo olo valtasi miehen; hän näki edessään arvaamattoman Maan asukkaan, lontoolaisen ihmismielen syvät sopukat. Maailma oli täynnä jos jonkinlaista kulkijaa ja perinteistä teräasetta oli yhtä helppo kuljettaa mukana, kuin mitä tahansa muutakin kekseliäisyyden rajoissa. Sheila sai puheenvuoron, mutta oli ilmiselvää, ettei tätä tuskaista raivoa taltuttaisi yksikään anteeksipyyntö tai hellät empaattiset sanat! Howard oli niin pahassa jamassa, että ajanherra oli valmis sulattamaan ihan kaiken, mitä uhkailija suustaan päästi. Silti nimittely otti korviin. Nuori mies arveli uhmakkaasti ja kovaan ääneen Harold Saxonin saapuneen kesken työpäivän pikapanon merkeissä. Osa Sheilan juoruilevista kollegoista saattaisi jopa uskoa villin väitteen! Terapeutin ja poliitikon maine oli nyt täysin toissijaista; Howard täytyi saada vaarattomaksi ja ennen kaikkea pysymään elossa! Mestari oli pitänyt miestä takiaisena mutta toinen oli täydellisen tosissaan ja kaipasi oikeaa apua. Puheyhteys kimpoilikin kovaa vauhtia. Mies antoi tietoisesti Howardin purkaa tuntojaan ja olla äänessä, jotta he kuulisivat täsmällisen mielenmaiseman sanoihin puettuna.
Varoittamatta Howard hyökkäsi puukko tanassa kohti, kuin kuvanauhana, jota ei voinut pysäyttää. Tai kuin painajaisunessa, kun oli jumissa. Oli liian myöhäistä väistää! Ympärillä kuului kauhunhuutoja. Koska paikalle saapuneen kaksikon etäisyys mieheen oli kaiken aikaa ollut melko lyhyt, puukko iskeytyi suoraan Harold Saxoniin, tarkalleen rintalihaksen yläosaan. Hän huudahti yllätyksensekaisesta kivusta ja liikahti suoraan likellä olevaa vapaata seinää vasten. "Tunnetko nyt jotain?? Tunnetko tuskan?!" Hyökkääjä huusi ja käänsi riuskasti puukkoa haavassa ennen kuin kiskaisi sen kokonaan irti. "Tunnen!" Saxon parahti ja valahti yllättäen polvilleen hampaitaan kiristäen ja kasvot kuin naamiona. Teräase oli osunut hätäisesti maaliinsa, mutta vaikutti olevan pelkkä maistiainen tulevaa varten. Silmälasimies uhkui outoa tarmoa nähdessään vuotavan veren. Hän kiskaisi uhrin rajusti ylös ja takaisin seinää vasten. Ajanherran mielessä vilahti, kuinka vaaralliselta käsillä oleva tilanne katsojien silmin mahtoi näyttää. Hän ajatteli, ettei vielä kannattaisi taistella vastaan, vaan lukea toisen kehonkieltä.
Laseräänimeisseli oli tietenkin asiaankuulumaton juuri tässä liemessä. Valvontakamerat ja lukuisa joukko silminnäkijöitä. Muut ja varsinkin Sheila näyttivät olevan turvassa kuin eräänlaisessa kuplassa, sillä nuori väkivahva mies oli keskittynyt yhteen kerrallaan. Lontoossa asuessaan ajanherra käytti päätään, itseensä kohdistuvalta fyysiseltä väkivallalta hän oli kaupungissa onnistunut välttymään. Hän ei kuulunut tähän rakennukseen ollenkaan, mutta oli silti halunnut yrittää oikaista tekemänsä vääryyden. Mies tunsi kaulaansa vasten painetun puukon, vaadittaisiin vain yksi kunnon viilto tässä rumassa aulassa... ja muut joutuisivat paniikkiin. Mutta nämä idiootit eivät tienneet, kuka hän todella oli! Mestari ei ollut aikeissa kuolla nyt, eikä muutenkaan vähään aikaan... Ja puukoniskunkin aiheuttama vamma oli helposti hoidettavissa. Seinää vasten tyrkätty ymmärsi täydellisesti, miksi jotkut kantoivat laittomiakin sähkötainnuttimia tai paprikasumuttimia mukanaan. Elämä oli tunnetusti turvatonta. "Howard, olet siis varma, ettet halua... nähdä enää yhtäkään auringonpimennystä, et uutta aamuruskoa... Ainuttakaan täydellistä verikuuta tai kaksinkertaista sateenkaarta? Et halua... kokea enää romanttista kuutamoa tai todistaa... aurora borealista tanssimassa taivaalla?" Saxon luetteli hiljaisella äänellä minkä ehti. Vaikka tuhoa ja kuolemaa oli kaikkialla, monet eivät tiedostaneet kaiken sisäänrakennettua kauneutta. Sitä riitti tälläkin planeetalla! Jos kaikki päättyisi hyvin, Howardille annettaisiin apua ja nuorella miehellä olisi elämä edessään. Nyt oli radikaalien siirtojen aika! Uhkarohkeuden ja laskelmoidun käänteispsykologian avulla alakynnessä oleva mies ryhtyi puheisiin toisen yhä epäröidessä. "Ehkä et ole koskaan sopinut joukkoon, tunnet olevasi kuin toiselta planeetalta? Kuvittelet, ettet voi elää tämän maankolkan kuristusotteessa ja haluat kuolla? Haluat siis tappaa minut? Tee se, älä jätä asioita puolitiehen! Joku toinen yhtä vihattava on kuitenkin tuota pikaa tilallani! Mutta eikö epätäydellisyys ja erehtyväisyys juuri tee meistä ihmisiä?" Vaimealla äänellä ilmaistujen korulauseiden aika oli ohi, hän vaistosi, kuinka Howardiin purisi ainoastaan raaka suorapuheisuus. Missä todelliset apuvoimat kuhnailivat?
Hetkittäin puuduttavan ja suunnitelmallisen arjen sijaan ajanherra tunsi nyt elävänsä; keikkuen suoraan veitsenterällä. Vapaaehtoisesti! Hän ei ollut pitänyt pakenemista vaihtoehtona, tai liiemmin kamppaillut vastaan. Ellei tilanne olisi ollut niin vakava, hän olisi saattanut sisäisesti nauraa absurdille tilanteelle. Hän oli kaivannut tällaista villiä tunnetta! Kämmenet hikoilivat ja sydämet hakkasivat mutta Howardin pitelemä puukko pysyi entisellä paikallaan. Ei kuitenkaan yhtä tiukasti kuin hetki sitten. "Tuskin olet parikymppistä vanhempi, kuinka sinä voit vielä tässä vaiheessa tietää mitään todellisen elämän luonteesta?!" Tässä kehossa Mestari ei itsekään ollut muiden näkökulmasta katsoen mikään iäkäs harmaahapsikonkari, mutta idea tuskin menisi harakoille tai kuulostaisi liian oudolta. Paikoilleen jähmettynyt Howard saattoi aistia pilkahduksen jotakin hyvin vanhaa Saxonin silmien syövereiden kautta. Paljon todennäköisemmin vakavasti masentuneella itsemurhakandidaatilla oli menossa sisu kaulaan. "Lopeta! Älä tuijota minua!" Mies huudahti ja kaikkien ällistykseksi puukko kalahtikin lattialle vapisevasta kädestä. Saxon vilkaisi kohti Sheilaa. Väkivallan kohteesta paistoi veri ja outo taustalle häipynyt tuntemus. Vaikka Howard oli yhä läsnä ja niin lähellä, ajanherra alkoi tuijottaa kohti ikkunoita, joista näki suoraan katutasolle.
|
|
Fizdu
(Senior Member)
Posts: 451
|
Post by Fizdu on Nov 9, 2015 16:57:37 GMT
Normaalisti kauniin heleät kasvot valahtivat nopeasti vitivalkoiseksi, kun veri pulppusi ulos Harold Saxonin rintalihaksista. Sheila oli kenties kiertänyt ympäri universumia ja nähnyt seikkailuillaan yhtä sun toista, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän todisti aitoa väkivaltaa lähietäisyydeltä. Vaikka verenvuoto oli järkyttävää katseltavaa ja sai naisen tuntemaan itsensä aavistuksen huonovointiseksi, ei sen näkeminen ollut pahinta: pahinta oli tuntea se peittelemätön vihamielisyys, joka tilanteesta uhkui. Oli kuin pahuus olisi sulkenut terapeutin syleilyynsä ja puristanut hengitysilman ulos keuhkoista - hän lamaantui shokissa paikoilleen. Hän oli aina kuvitellut olevansa kykeneväinen toimimaan kriisitilanteiden keskellä, mutta tämä näytti olevan poikkeus. Hän oli ollut avuton jo hetkeä aiemmin, eikä tämä auttanut häntä käsittelemään tilannetta yhtään sen paremmin. Päässä pyöri ajatuksia Haroldista, Lucysta, Howardista ja tulevaisuudesta. Kaikki oli hetkessä sekoittunut yhdeksi isoksi sotkuksi, eikä hänellä ollut hajuakaan, mistä päästä tätä sotkua pitäisi purkaa! Saxon parkaisi ja sai puukon seuraavaksi kurkulleen. Hyökkääjä ei onneksi tappanut miestä siltä istumalta, ja nyt hetkittäisessä hiljaisuudessa kuului puhelimen vaimea yhdistysääni. Hätänumeron asiallinen naisääni pyysi pian lisäohjeita kaiuttimen välityksellä, ja soittaja välitti pikaisesti yhteystietoja. Muutama muu yritti huudella rauhoittavia pyyntöjä Howardille, mutta hiljenivät pian, kun sanat eivät tavoittaneet kuulijaansa. Sen sijaan Harold alkoi urheasti puhua, ja yksi Sheilan työtovereista yritti saada houkuteltua naista kauemmas tilanteesta. Pyyntö oli houkuttava, mutta nainen pudisti päätään ja jäi jämäkästi paikoilleen. Ei, hän ei voinut jättää Haroldia yksin siitäkään huolimatta, ettei pitänyt miehestä paljoa. Tilanne oli suurimmalta osin hänen syytään, ja vaikkei hän tiennytkään mitä tekisi, hän keksisi kyllä jonkin tavan auttaa.
Vaivaantunut nielaisu löysi tiensä terapeutin kurkusta alas, kun tuo kuunteli Saxonin puhetta. Mies oli hengenvaarassa ja olisi voinut vetää viimeisen hengenvetonsa hetkenä minä hyvänsä, mutta silti tuo puhui yllättävän järkevästi, vakuuttavasti ja kauniisti. Toinen teki jopa sen, mihin hän ei ollut terapeuttina kyennyt - asettui luontevasti toisen asemaan ja sai toisen luopumaan aseista. Puukko putosi lattialle, ja vaikka Howard näyttikin ennemmin pelästyneen jotain Saxonissa kuin puhtaasti luottaneen mieheen, hyökkäys taukosi ja Sheila sai tilaisuutensa toimia. Vikkelästi nainen pakotti itsensä toipumaan jumiutuneesta tilastaan ja nappasi puukon lattialta - nyt sillä ei ainakaan vahingoitettaisi ketään. Uutta puukoniskua Harold ei todellakaan ansaitsisi, sillä aiemmasta käytöksestään huolimatta mies oli osoittanut itsestään paremman puolen. Sen empaattisen, kiltin pienen palasen, jonka puuttumista Sheila äsken oli harmitellut. Haroldilla olisi ollut täysi oikeus puolustautua ja käyttäytyä väkivaltaisesti Howardia kohtaan... mutta sen sijaan tuo oli pidättäytynyt aseista ja jopa yrittänyt valaa lisää uskoa epätoivoiseen sieluun. Se oli ehkä tehty vain oman selviytymisen kustannuksella, mutta ainakin se oli osoittanut, ettei Harold ollut se toivoton tapaus, joksi hän oli tätä luullut.
Muutkin uskalsivat pian lähestyä aseista riisuttua miestä. Howard napattiin kiinni ja raahattiin taaemmas, eikä mies näyttänyt enää erityisemmin laittavan vastaan. Pientä rimpuilua esiintyi, mutta pääosin ihminen jupisi haluavansa kauas siitä 'luonnottomasta miehestä'. "Hakekaa siteitä!" Sheila pyysi pikaisesti ja lähestyi Haroldia nyt, kun se oli turvallista. Kyky toimia alkoi pikku hiljaa palata hänen jäseniinsä, kun avun antaminen oli paljon helpompaa. "Istu alas", hän yritti neuvoa ikkunasta tuijottavaa Saxonia ja ohjeisti tuota tuolia kohti. "Et saa lyödä päätäsi, jos pyörryt. Vuoto täytyy saada tukehdutettua, vaikka ambulanssi onkin täällä varmasti pian."
Terapeutti vilkaisi Saxonin silmiin, toivoi että tuo pysyisi tajuissaan. Isku ei kenties ollut osunut sydämeen, mutta verenvuoto saattaisi silti olla kohtalokasta. Tai jollei, se vähintäänkin teki kipeää, ja kenenkään ei olisi pitänyt joutua kohtaamaan sellaista kipua. "Olit upea", hän kehui, ja yritti saada sitä samaa ystävällisyyttä silmiinsä, joka oli ollut siellä heidän tavatessaan. "Hoidit tilanteen hienosti. Kiitos, ettet asettunut häntä vastaan. Olit urhea, ja nyt näen, että Lucylla on kaikesta huolimatta myös hieno mies." Hetken tauko, joka muodostui ihmisten kulkiessa heidän ohitseen. Siteitä etsittiin samalla, kun useampi henkilö pyöri Howardin ympärillä varmistamassa, ettei tuo palaisi takaisin itsetuhoiseen käytökseensä. Yksi lähti ulos vastaanottamaan ambulanssia ja poliiseja, jotka lähestyivät jo hyvää vauhtia. "Toivottavasti näet nyt, ettet halua ajaa vaimoasi samanlaiseen tilanteeseen, kuin tämä. Noin käyttäytyy ihminen, joka ajetaan nurkkaan, eikä nurkasta ole poispääsyä. Vaimosi näkee jo nurkan ääriviivat. Anna hänelle mahdollisuutensa löytää ulos."
Sitten oli vuoro taas katua. "Olen pahoillani, että revin sinut väkisin mukaan tähän. Ei ollut oikein, että asetin sinut vaaraan, enkä missään nimessä halunnut sinun saavan puukkoa rintaasi. Varmistan, että pääset kunnolla hoitoon. Voit lähettää laskun minulle - tämä on minun syytäni, joten hoidan seurauksetkin."
|
|
Deleted
(Deleted User)
I was deleted!
|
Post by Deleted on Nov 23, 2015 8:20:18 GMT
Aiemmin kun he olivat kävelleet käytävillä kohti aulaa, mies oli saanut mielihalun ja haikaillut todellisen kahvin perään. Nyt hän tunsi vain puukonmentävän ja vertavuotavan haavan itsessään, kylmän hien ihollaan ja ajatuksetkin alkoivat käydä tahmeiksi. Hän näki, kuinka ensihoitajat ja poliisit tulivat auktoriteettiaan uhkuen sisään ahtaista pääovista. Saxon totesi mielessään, että tärkeimmät elimet olivat ehjinä ja teräaseen isku oli osunut jokseenkin onnekkaasti niin, että tilanne näytti pahemmalta kuin olikaan. Ajanherralle tilanne ei ollut sietämätön, mutta kuin itsestään hän istuutui heti alas tuolille. Sheilan kehut menivät ohi korvien, mies rekisteröi tarkemmin sanoja sieltä ja kohtia täältä katsellessaan lattiaan. Sheila sanoi jotain hänen vaimostaan. Niin, Lucy...! Mies kohotti päänsä takaisin ylös. Lucy oli autuaan tietämätön päivän saamista käänteistä mutta Saxon halusi silti tutut kasvot lähelleen pian. Sheilan seurassa hän kuitenkin vaikeni äkillisessä sanojen puutteessa ja päätti kertoa Lontoon epätoivoisista sieluista kotona vaimolleen joskus kun olisi sopiva hetki.
Ambulanssin virkapukuiset ensihoitajat ympäröivät Sheilan ja Haroldin, kyselivät ja tunkivat lähemmäs. Sheila oli hetki sitten auliisti maininnut laskun. "Ei, ei, käsitätkö, nyt me olemme samalla viivalla. Tein mitä kuka tahansa olisi tehnyt tällaisessa tilanteessa", mies sanoi hitaasti ja muotoili kasvoilleen epäuskottavan hymynpoikasen, jottei näyttäisi liian kärsivältä. Punatukkainen ja kalpeaksi valahtanut nainen jatkaisi elämäänsä ja terapeutti pääsisi varmasti yli välikohtauksesta alta aikayksikön. Tuskin herkkä runosielu ryhtyisi sellaiseen työhön ja Saxon oli saanut Sheilasta kuitenkin selkeän ammatti-ihmisen kuvan. "Sheila, onneksi hän ei käynyt sinun kimppuusi", mies sanoi. Ajanherra ei ollut valmis niin alkukantaiseen tekoon kuin pyörtymiseen ja joka tapauksessa hän makasikin pian ambulanssin paareilla. Poliisit kuhisivat tapahtumapaikalla kuulustellen suullisesti henkilökuntaa, yksi lähestyikin tomerasti Sheilaa. "Olen tyytyväinen, että kuitenkin kohtasin sinut tänään!" Mestari korotti ääntään Sheilaa kohti ponnettomasti. No, ainakin hän oli saanut monta uutta näkemystä eri kanteilta. Howard saisi apua ja Maa oli edelleen yhtä potentiaalinen valloituksen kohde, yhtä kiehtova kaikkine ihmisasukkeineen. Väkivaltaista hyökkääjää ei enää näkynyt, mies oli kiikutettu kaikessa hiljaisuudessa jo toisaalle. Sheila ja Saxon menettivät katsekontaktin, kun tapahtumat etenivät nopeasti kuin pinnallisessa draamaelokuvassa ja Saxon vietiin pois.
Seuraavaksi ajanherra oli ambulanssin takaosassa. Kaikki parveilivat edelleen aulassa, uteliaita sivullisia oli kerääntynyt ovien tukkeeksi. Mies oli pian kaksin ambulanssin takaosassa rotevan, viiksekkään ensihoitajan kanssa. Ajoneuvo oli pysäköity ovien tuntumaan. Huolenpidon sijaan mies alkoi puhua. "Oliko pakko härnätä hullua tieten tahtoen? Kuulemma sinä yllytit sitä miesparkaa ja sait mitä kerjäsit", miespuolinen ensihoitaja lausahti syyttävästi, väärällä jalalla heränneenä ja kaikkea muuta kuin ammattilaisen tahdikkuudella. Silminnäkijät olivat jo juoruilleet apujoukoille. Ambulanssin ovi oli vielä raollaan mutta miehen sisällä kiehahti. Mitä hän teki ambulanssissa, kun hän saattoi parantaa itse itsensä, kuten ajanherra ainakin? Mestari kun ei ollut hauras ihminen, vaan kaiken kaikkiaan Gallifreyn kansalainen ja paljon parempi selviytymistaistelussa ja hengissä pysymisessä!
Haavoittuneen miehen katse tummeni ja hän työnsi kätensä taskuun. Kukaan ei olisi näkemässä, mutta olisi vain ajan kysymys, milloin muut tulisivat takaisin itse uhrin luo ja ambulanssi lähtisi matkaan. Kyse oli korkeintaan muutamasta minuutista! Hälinä kuului edelleen ja poliisit käskivät ulkopuolisia kauemmas. "Kuulin, kuinka miespsykologi tuolla sisällä oli sitä mieltä, että juuri sinä saavuit naistyöntekijän luo pelkkä seksi mielessäsi, keskellä työpäivää? Onko se totta?" Tuo sama huonokäytöksinen mies kysyi äkkiä uteliaisuutta tihkuen ja hymyili samalla härskisti. Mestari inhosi muiden valtaa, ambulanssiin idiootin kanssa sulkemista ja sitä oletusta, että hän joutuisi sairaiden ihmisten joukkoon täpötäyteen sairaalarakennukseen. Aivan kuin hän olisi aivoton ja kokonaan avuton, vaikka ikävästi haavoittunut olikin. Laiskasti ja haluttomasti iso mies tonki ensiapuvälineitä. "Sitä sinä et saa koskaan tietää. Hyvästi", Mestari sanoi kylmästi ärsyttävälle miehelle ja veti esiin laseräänimeisselinsä. Toinen ei tunnistanut mitä mies piti kädessään, mutta kuitenkin ensihoitajan silmät suurenivat ja suu avautui. Mestari osoitti aseellaan suoraan kohti ambulanssimiehen rintaa ja ennen kuin uhri ehti sanoa viimeisiä sanojaan, hänen elämänliekkinsä sammui. Henkensä menettänyt äijä lyyhistyi sivuun. Mestari riisui pikaisesti ja siekailematta ensihoitajan takin, painoi sen tiiviisti puukotushaavaansa vasten kaikessa kiireessä ja äskeisen tappamisen suomassa kiihkossa hän kampesi itsensä jaloilleen ja livahti ulos ambulanssista.
Muutama henkilö katseli hänen peräänsä yllättyneenä, mutta Saxon onnistui pysäyttämään rakennuksen kulmalla lähestyvän taksin. Verinen mies lysähti sisään, eikä kukaan häntä ehtinyt estää, uusia silminnäkijöitä ei varsinaisesti kuhissut paikalla. Mestari tiesi olevansa taas impulsiivinen. Hän maksaisi kuitenkin mitä vain, että pääsisi ulos tästä painajaisesta kotiin! Hän vielä parantaisi itsensä rauhassa, ilman hössötystä ja uusia juoruja. Taksikuski oli välinpitämätön tai yksinkertaisesti kaiken nähneenä sieti tilannetta, koska hän hyväksyi takkimyttyä pusertavan epäilyttävän miehen kyytiinsä. "Aja, vasemmalle! Haluan kotiin, heti..." Mestari käski voimattomana ja päätti paljastaa seuraavaksi täsmällisen osoitteensa. Mitä muutakaan hän olotilassaan voisi tehdä? Sateenvarjo oli jäänyt Sheilan työpaikan eteiseen kaltaistensa joukkoon, mutta ajanherran mieli askarteli jo muualla.
Itse verenhukka ei ollut hengenvaarallinen, vielä. Sitä paitsi Mestari halusi pysyä juuri tässä kehossa vielä pitkään! Elämä Lontoossa ei ollut ruusuilla tanssimista, mutta eipä se ollut sitä toisaallakaan. Hän ei suinkaan ollut pelkkä uhri, päinvastoin mies ajatteli, että oli jättänyt Sheila Levettin eräänlaiseen kiitollisuudenvelkaan. Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti. Hän oli kieltäytynyt Sheilan tarjoamasta kiitollisuuden eleestä maksaa sairaalahoidot, hän oli tasoittanut tilanteen onnistuneesti mutta leikkinyt samalla hengellään. Elämä liikahteli niin mielivaltaisesti, että Mestari tuskin hämmästyisi, jos kohtaisi tämän Sheilan vielä joskus Lontoon ihmisvilinässä. Hän painoi päänsä taksin ikkunalasia vasten ja vilkaisi kuin tottumuksesta vapaalla kädellään kännykkänsä näyttöä. Kahdeksan soittoa eri numeroista ja viisi tekstiviestiä Lucylta. Tästä oli tulossa ilmiselvä sairausloma.
//Fizdulle siirtyy viimeinen pelivuoro!//
|
|
Fizdu
(Senior Member)
Posts: 451
|
Post by Fizdu on Nov 25, 2015 16:45:59 GMT
Omalaatuisen miehen viimeiset sanat ennen kaksikon erkanemista olivat sydäntä särkeviä. Mies oli vaatimaton ja sanoi kenties oikeutetustikin heidän olevan nyt samalla viivalla, sillä tämän saattoi katsoa hyvitykseksi kaikesta siitä mielipahasta, jota poliitikko oli aiemmin aiheuttanut. Se oli vain liian suuri hinta niin keskinkertaisista rikkeistä, ettei Sheila hyväksynyt sitä. Halusi Harold tai ei, hän suunnitteli maksavansa sairaalamaksut salaa Lucyn kautta ja ehkä jopa vierailevansa sairaalassa katsomassa, mikäli poliitikon tarvitsisi olla siellä pidempään. "Parane pian!", terapeutti huikkasi Haroldille, joka jo kiiti paarien avulla kohti ambulanssia. Hänellä oli tarve sanoa enemmänkin, mutta liian nopeasti etenevä tilanne esti häntä puhumasta. Jäljelle jäi vain huolestunut ilme, kun kalpeaksi valahtanut mies katosi näkyvistä. Harold saisi sentään apua, mutta Sheila oli vielä yksin ongelmineen. Terapiakeskuksessa oli edelleen täysi hälinä, eikä Sheilan itse tekemät rikkeet olleet hävinneet mihinkään. Hän tiesi joutuvansa syytöksien alaiseksi, eikä hänellä ollut kunnollista puolustusta, jolla pelastaa itsensä. Kenties hän oli sortunut inhimilliseen virheeseen erehtyessään luulemaan Haroldia Howardiksi, mutta... uskottaisiinko häntä? Ja mikä tärkeintä, olisiko Lucy edelleen turvassa? Harold ei ollut enää myöhemmit ottanut kantaa Lucyn tapaukseen, ja Sheila pelkäsi yhä, ettei naista näkyisi vastaanotolla enää tulevaisuudessa. Todennäköisesti hänen täytyisi ottaa oma-aloitteisesti yhteyttä vaimoon ja kertoa tälle miehensä tekemästä yllätysvierailusta.
Lähestyvä poliisi käänsi naisen itseään kohden. Sheilalla oli vaikeuksia keskittyä virkamiehen sanomaan, mutta hän yritti parhaansa mukaan keskustella järkevästi ja asiantuntevasti. Mieli oli lähtenyt Haroldin mukana ambulanssiin, ja sieltä palattuaankin se olisi mielummin keskittynyt sisäistämään päivän tapahtumia hissukseen. Tuntui ylivoimaisen vaikealta vastata selventäviin kysymyksiin, kun hänen oli vielä itsekin hankala hahmottaa tilannetta kokonaisuudessaan. Kaikein vaikeinta oli miettiä, miten tämän kaltaiset katastrofit vältettäisiin tulevaisuudessa. Tämä ei saisi toistua enää uudelleen, mutta mitä sen eteen oli tehtävissä?
Poliisit tyytyivät selitykseen, eikä suurempia tutkimuksia tai syytteitä koettu aiheelliseksi. Virkavalta lähti todettuaan tilanteen rauhoittuneen, mutta toisin oli hoitolaitoksen johdon laita. Sheila haluttiin heti kokoukseen, joka todennäköisesti ei tulisi olemaan mukava saati lyhyt. Hänellä ei kenties ollut samanlaisia fyysisiä vammoja kuin Haroldilla, mutta terapeutti tunsi henkisten voimiensa vuotavan samalla tavalla hukkaan, kun ongelmat kasaantuivat hänen ympärilleen. Kumpikin kaksikon osapuolista jäi omalla tavallaan taistelemaan tulevaisuutensa puolesta.
//Siinä se. Kiitos hienosta pelistä! ^^ //
|
|