Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Apr 14, 2016 8:45:56 GMT
Yllättäen ympäristön täyttää pimeys ja ajanherra tuntee kivisen otteen edelleen ranteensa ympärillä. Ote oli niin kova ettei rimpuilusta olisi hyötyä. Pimeydessä ei nähnyt eteensä, mutta tästä huolimatta ajanherran aivot työskentelivät ankarista, mielen pyrkiessä kehittämään pakosuunnitelmaa. Olo oli kuitenkin epätietoinen ja ajanherran sydämet pamppailevat villisti, adrenaliinin kuohuessa kehossa. Hän ei kykenisi pelastamaan Sheilaa mikäli itse oli enkelin otteessa. Sitä paitsi hänethän oltiin jo liikutettu muualle - eikä tiedossa ollut lainkaan, että minne.
Paniikin seasta Tohtori kuitenkin kuuli Virgilin puheen päänsä sisällä. Tuttu ääni rauhoitti miehen, totuudeen valjetessa Tohtorillekin. Virgilillä oli suunnitelma ja rusettikaula keskittyi vain kuuntelemaan ystävänsä sanoja. "Jään tämän sinulle velkaa, Virgil. Luulin, että olimme jo tasoissa", kevyt, kiitollinen hymy nousi Tohtorin kasvoille, vaikka sitä ei pimeydessä välttämättä näkynytkään. Virgil oli joka tapauksessa osoittanut lojaalisuutta pelastaessaan heidät jo kertaalleen.
Nyt oli joka tapauksessa saatava Sheila heidän luokseen. Terapeutin ääni kuului jostain lähistöltä. Toinen oli siis hengissä. "Sheila? Sheila! Tule tänne, olen täällä Virgilin kanssa. Hän pelastaa meidät. Meillä ole aikaa odottaa Tardista, sillä muut enkelit voivat palata koska tahansa", Ajanherra huhuili pimeyteen, pyrkien näkemään varjoissa edes jotain liikettä. "Odota, lähetän sinulle äänimeisselistäni valoa", ja niin ajanherra kaivoi vapaalla kädellään takkinsa taskusta monitoimityökalunsa ja osoitti sillä pimeyteen, toivoen kumppaninsa näkevän valon.
|
|
Javert
(Senior Member)
Posts: 352
|
Post by Javert on Apr 18, 2016 6:36:05 GMT
-Virgil- Lopulta Tohtori lopettaa rimpuilun tajutessaan kuka hänet oli ottanut kiinni. Virgil ei sano enää mitään, mutta levottomuus kasvaa tuon kivisen enkelin sisällä. Sisarukset kävivät levottomiksi ja useampi oli jo lähistöllä odottamassa tilaisuutta päästä takaisin. Vielä ne uskoivat että hän käyttäisi kaksikon ravintonaan, mutta pian enkelien kärsivällisyys loppuisi. Itseasiassa se oli jo loppunut. Virgilin ote tiukkenee ajanherran ranteesta ja tuo tahtoisi jo lähteä, jättää typerän naikkosen tänne. ”Kiiruhtakaa. Tarttukaa kumpikin käteeni ja lähdemme.” Virgil lähettää ajatuspuheen molemmille. Tajuaisivatko he, kuinka nopeasti pitäisi nyt toimia? Enkeli laskee vapaan kätensä kasvoiltaan maata kohden, niin että Sheila voisi tarttua siihen. Jos he halusivat pelastua, kumpikaan ei saanut katsoa häntä estäen liikkumisen, mutta samalla noiden pitäisi vilkuilla ympärilleen muiden pelossa. Äänimeisselin heikko valo valaisee paikkaa ja Tohtorin seuralainen näkyy selvästi, ei niin kovinkaan kaukana mutta heillä oli silti kiire. Virgilin täytyi kerätä voimiaan jaksaakseen siirtää kaksikon samaan aikaan ja paikkaan, eikä se ollut normaalistikaan helppoa. Kiviset enkelit eivät välittäneet uhriensa tunteista. Ne heittivät yksilön mihin tahansa ajassa ja odottivat sitten muita uhreja. Se oli julma saalistusmenetelmä, ja Virgil oli saanut kärsiä sen käyttämättömyydestä. Luonnossa selvisivät vain vahvat. // Ajattelin että Virgil voisi yrittää lähettää kaksikon aikaan, jolloin Virgineia vielä eläisi, mutta epäonnistuisi ja nuo päätyisivätkin aikaan jolloin kartanoa vasta rakennettiin ja Virgil tuhosi hevospatsaan suihkulähteen vierestä ja asettui itse siihen. Tämähän on aikaa josta en vielä itsekään oikein tiedä - miksi ja miten? Jos tahdotte, niin peli voisi loppua Tardisin tullessa hakemaan kaksikon, tai sitten voisimme pelata toisen kolminpelin Virgilin menneisyydessä, tuossa ajassa kun hän ei vielä ole oppinut inhimillisyyttä. Se voisi olla varsin mielenkiintoista, mutta kyselen tässä teidän mielipiteitänne
|
|
Fizdu
(Senior Member)
Posts: 451
|
Post by Fizdu on Apr 19, 2016 9:14:55 GMT
Virgilin sijaan vastaus tulikin Tohtorilta. Se olikin kenties parempi, sillä se osoitti rusettikaulan olevan kunnossa. Vaikka Virgil olikin osoittautunut kiltiksi ja hyväntahtoiseksi olennoksi, oli tuo silti arvaamaton, ja Sheila tunsi erityistä tarvetta käyttäytyä varovaisesti tuon läheisyydessä. Siksi olikin tärkeää että juuri Tohtori välitti hänelle toimintaohjeita - niiden avulla hän pyrki hälventämään pelkojaan Virgilin suhteen. Ääni kuulosti voimakkaalta hiljaisuuden keskellä, mutta vaikka se tulikin läheltä, Sheilan oli vaikeaa paikantaa sitä. Hän jatkoi kääntymistä, otti askelen eteenpäin ja palasi pian taas paikoilleen. "En löydä teitä!" Hän huudahti ja mietti kuumeisesti mitä tehdä. Muut enkelit olivat liikkeellä, eikä hänellä ollut pakopaikkaa. Kuulisiko hän, jos ne tulisivat? Vai revittäisiinkö hänet yhtä nopeasti muualle, kuin Tohtori äsken? Tohtori kuitenkin puhui jälleen, ja pian naisen selän takaa kajasti vihreää valoa. Helpottuneena terapeutti kääntyi ja näki kaksikon takanaan. Kevyin juoksuaskelin hän kiri heidän rinnalleen ja laski kätensä Virgilin kiviselle kämmenelle. Se tuntui aavistuksen uhkarohkealta, sillä hän pelkäsi yhä Virgilin kostavan hänelle tavalla tai toisella. Eihän heillä ollut nyt hajuakaan, mihin enkeli olisi heitä viemässä. Mitä jos he (tai vain hän!) löytäisivät itsensä jostain vielä kamalammasta paikkaa? Epäilykset työnnettiin kuitenkin syrjään samalla kun vedettiin syvään henkeä ja valmistauduttiin tulevaan. Hän yritti hymyillä kannustavasti muille. "Noh", hän totesi itsekseen ja yritti löytää sisältään sitä pirteää ja leikkistä puoltaan, vaikka se kaukaiselta tuntuikin. "Näytetäänhän niille muille kuinka lujaa pikaruoka oikein kulkee." // Mielenkiintoinen ajatus Mun tekis kyllä kauheesti mieli vaikka jatkaakin, mut en tiedä miten hyvin Sheilan pääkoppa kestää vielä pitkittynyttä seikkailua :'D Ehkä se pärjäis mikäli saa ottaa rentouttavat nokoset jossain välissä. //
|
|
Javert
(Senior Member)
Posts: 352
|
Post by Javert on Jul 3, 2016 15:01:34 GMT
-Virgil-
Enkeli sai molemmista tiukan otteen ja keskitti ajatuksensa. Hänen pitäisi saada kaikki samaan aikaan, ja mieluiten aiemmin kuin myöhemmin. Virgilin lajitoverit olivat nimittäin jo lähellä – niin lähellä että sisaruksensa pettävä enkeli saattoi kuulla niiden vihaisen ajatuspuheen, kun ne vaativat saada tietää Virgilin suunnitelman. Ne olivat antaneet kaksikon hänelle, tovereistaan nääntyneemmälle, jotta Virgil saisi uudistettua itsensä ja voimansa. Paikalta oli tosiaankin paras lähteä heti… Hän tiesi tarkalleen minne menneisyydessä heidät heittäisi, vaikka se aiheuttikin Virgilissä suurta surua ja hetken enkeli epäröi. Oliko se sittenkään oikein…?
Epäröintiin kuluvat muutamat kalliit silmänräpäykset kostettiin, Virgilin tuntiessa kuinka sisaret ja veljet raivosivat hänen mielessään. Ne koettivat estää kolmikon karkumatkan, mutta Virgil oli nopeampi. Ainakin hän toivoi pystyvänsä päihittämään muut enkelit… Jos Virgilillä olisi ollut sydän kivisessä rinnassaan, se olisi pamppaillut. Totta puhuen Virgilillä oli sydän – ei fyysisesti pamppaileva elin joka tuottaa elinaikaa, mutta tietoisuus siitä, mitä oli toimia oikein sellaisten hyväksi, joita ei voinut tappaa.
Hetki sumenee silmissä ja viimeiseksi Virgil näkee heitä kurkottelevat kiviset kädet, kovin samanlaiset kuin hänen omansa mutta ahnaat, vaativammat. Ne tahtoivat koskettaa jotain, kun taas Virgilin kädet… Olivat tyhjät! Enkeli kohottaa käsiään ja tajuaa niiden olleen peittämässä kasvojaan sillä yllättäen kaiken täyttää kirkas valo, äänet ja Virgil tajuaa hypänneensä menneisyyteen. Mutta missä Tohtori ja tuon seuralainen olivat? Kaksikkoa ei näkynyt missään, ja Virgil epäili että ei ollut onnistunut tuomaan noita mukanaan. Miten hyödytön hän olikaan… Oliko hän jättänyt nuo sisarustensa armoille, vai oliko kaksikko onnistunut hyppäämään menneisyyteen, mutta eri aikaan… ja paikkaan?
Suruissaan asioiden saamasta käänteestä enkeli kohottaa kämmenet jälleen kasvoilleen, välittämättä tutustua ympäristöönsä tarkemmin ja hiljenee. Patsas seisoo paikoillaan, odottaen yhä jotakuta joka ei koskaan tulisi. Virgil oli saanut rangaistuksensa – aivan kuten hän oli aikoinaan jättänyt Virgineian silloin, kun neito oli eniten hänen apuaan tarvinnut, olivat Virgilin seuralaiset nyt hylänneet enkelin rapistumaan ja kuolemaan.
// Jokainen joutuu eri aikakaudelle, ja mitä siitä seuraakaan... Jännittävää!
|
|
Heta
(Administrator)
Posts: 814
|
Post by Heta on Jul 4, 2016 19:41:53 GMT
Vaikka vihreä valo valaisikin tietä, ei pimeydessä hetkeen näkynyt mitään. Ajanherra pyrki vakuuttelemaan itselleen, että Sheila ilmestyisi tuossa tuokiossa näkyviin. Hänen täytyi ilmestyä. Ainahan Sheila oli ilmestynyt, eikä Sheila koskaan pettänyt lupauksiaan. Mutta Tohtori myös tiesi kuinka monta kertaa hän oli menettänyt kumppaneitaan - kerta toisensa jälkeen - eikä ajatus lievittänyt ajanherran tunteita lainkaan. Tohtori puraisi hermostuneena huultaan. Hän oli levoton.
Huojennuksen tunne valtasi kuitenkin rusettikaulan mielen, punaisten hiuksien ilmestyessä lopulta näkyviin. Sheila oli kuin olikin elossa ja vieläpä löytänyt perille! Hänen olisi melkeinpä tehnyt mieli halata terapeuttia, mutta koska oli kivisessä enkelissä itse kiinni, ei teko ollut mahdollista. Vaikka Tohtori ei kuitenkaan tiennyt, minne Virgil oli heitä kuljettamassa, päätti ajanherra mielessään, että Tardisin palattua, hän kuljettaisi Sheilan takaisin kotiin. Retki oli ollut aivan liian riskialtis ja se muistutti kipeästi häntä Pondeista. Niin, hän oli menettänyt Amyn ja Rorynkin juuri tällä tavalla. Juuri kivisille ja tunteettomille käsille. Sheilaa hän ei kuitenkaan menettäisi. Ei koskaan.
Sheilan seuraavat sanat, tuo reipas yritys olla rohkea, saivat Tohtorin huulille leveän hymyn ja tämä naurahti kevyesti. "Sheila Levett, nainen joka löysi tarkoituksensa ja hänen pikaruokansa", Tohtori hymyili Sheilan suuntaan päätään pudistellen, vaikka ei voinutkaan olla varma näkikö nainen sitä pimeydessä. Hän hahmotti kuitenkin naisen ääriviivat ja näky rauhoitti Tohtoria itseäänkin. Pimeydessä Tohtori nappasi myös Sheilaa kädestä omalla vapaalla kädellään ja puristi sitä hellästi. Kuin muistutuksena jostain. Nyt oli aika lähteä. Yksi silmänräpäytys ja he olivat vauhdissa. Tohtori ei koskaan ollut matkustanut itkevän enkelin matkassa, eikä ajanherra ollut koskaan edes villeimmissä unissaankaan kuvitellut mitään sen kaltaista. Lähtö ei ollut mieluinen. Se tuntui aivan siltä kuin jokin kova ja kivinen olisi repäissyt suoraan sisuskaluista ja vienyt väkisin mukanaan. Vaikka Tohtorin olikin vaikeaa ajatella oikein mitään, tunsi hän silti molemmissa kämmenissään jotain; toisessa kivisen otteen, toisessa ihmisolennon lämpimän kämmenen. Niistä yritettiin pitää lujaa kiinni, mutta kohtalotarella oli muita suunnitelmia.
Matkassa riitti vain yksi ainoa virhe. Tohtori ei tarkkaan tiennyt, mitä oli tapahtumassa, mutta äkkiä mes tunsi kuinka hänen molemmat otteensa lipesivät. Ne saivat Tohtorin kauhistumaan; Virgil ja Sheila olivat poissa! Seuraava hetki tapahtui kuitenkin kovin äkkiä. Kuului kova tömähdys ja kova kipu täytti rusettikaulan mielen. Hän oli osunut johonkin. Ajanherra menetti tajuntansa.
Kirkas valo puski läpi Tohtorin silmäluomista. Niitä raotettiin ja mies nousi horjuen istumaan. Aikaisempi kipu oli hellittänyt, mutta tieto Sheilan ja Virgilin menetyksestä iski välittömästi mieleen. Oliko tämä kaikki ollut vain Virgilin oma juoni? Oliko Sheila kunnossa?! Tohtori nousi seisomaan ja aikaisemmat ajatukset valuvat kuin vesi viemäristä alas hänen mielestään; Hän tunnisti välittömästi paikan, jonne oli sinkoutunut. Ympäristö oli autiota, kuivaa ja kivistä. Tohtorin silmät levisivät hieman inhottavan totuuden edessä. Tämän kaiken täytyi olla jotain huonoa pilaa! Tämän paikka oli liiankin tuttu ja viimeisin jonne hän olisi vapaaehtoisesti mennyt. Hänen täytyi olla Skarolla.
// Kiitoksia pelistä! (: Tästä on jännittävää jatkaa eteen päin! //
|
|
Fizdu
(Senior Member)
Posts: 451
|
Post by Fizdu on Jul 6, 2016 14:47:30 GMT
Päälle vedetty urheellisuus haihtui pian, kun terapeutti ei enää kyennyt tuntemaan kosketusta kummassakaan kädessään. Hänen otteensa alkoi livetä jo matkan alkuvaiheessa, eikä mitkään yritykset pitää kiinni näyttäneet vaikuttavan. "Virgil!" Hän huusi kesken matkan, ääni kimeänä ja hätääntyneenä. Hänestä tuntui kuin joku olisi väkisin yrittänyt työntää häntä pois, ja tunteen tuoma hätäännys herätti hänessä seuraavaksi vihan. Voisiko tämän takana olla ketään muu kuin Virgil? Hän oli sittenkin astunut vain ansaan! "Virgil! Älä yritäkään!"
Vihaiset huudot eivät kuitenkaan auttaneet, vaan kolmikko erosi silti toisistaan. Nainen lennähti kovaa vauhtia omille teilleen ja laskeutui pian keskelle heinäpaalia. Pehmeät heinät pehmensivät hänen maahantuloaan huomattavasti ja onnistuivat säilyttämään hänet toimintakykyisenä - nainen kykeni jo heti seuraavaksi kipuamaan konteilleen ja nostamaan katseensa taivaalle. "Virgil? Virgil! Sinun on paras tulla hakemaan minut tällä sekunnilla!" Sheila puhkui ja puhisi vihoissaan, mutta ei saanut vastausta. Hän huusi uudestaan, kuulutti enkeliä keuhkojensa koko voimalla, ja kun se ei toiminut, huhuili Tohtoria. Ei vastausta. Hän oli yksin.
Kun hänellä ei ollut muutakaan vaihtoehtoa, alkoi nainen viimein tutkia ympäristöään. Hän oli maalla - ympärillä oli laajalti kultaisia peltoja ja metsää kaukana horisontissa. Pieni maatila oli aivan hänen vieressään, ja hän näytti olevan varastorakennuksen takana. Pihalla näkyi kanoja, jotka pysyttelivät visusti kaukana hänestä.
Seuraavaksi kuului läheneviä juoksuaskelia. "Hei, kylähullu! Vai saamarin tunkeilijako vain olet?" Tien varresta ilmestyi vihaisen oloinen mies. "Ala kalppia ja vie hulluutesi muualle! Tämä on rauhallista seutua, ja naapurini on kunniallinen mies, eikä hän tai ketään muukaan kaipaa mailleen moista sekopäätä. Pidät meteliä ja näytätkin ojan pohjalta heränneeltä. Ole kunniallinen ja häivy, tai tungen tämän talikon sinne, missä aurinko ei paista. Sittenpähän häivyt."
Hän oli jälleen kulkenut ongelmatilanteesta toiseen.
// Kiitos! //
|
|
Javert
(Senior Member)
Posts: 352
|
Post by Javert on Jul 6, 2016 14:51:10 GMT
Kiitos!
|
|