Year of Wild Magic

[Javert]

Heipätihei, ja tervetuloa ficciini Year of Wild Magic! Tarina sijoittuu löyhästi Forgotten Realms -kirjasarjan maailmaan Villin Magian vuonna 1372 DR. Kaikenlainen kritiikki ja keskustelu on enemmän kuin tervetullutta, mutta laitattehan ne täydelliset lyttäykset mieluiten yv:llä, kiitos
Tähän mennessä olen kirjoittanut Year of Wild Magicia enemmän kuin yhtäkään aikaisempaa tarinaani/ficciäni ja olen siksi varsin ylpeä teoksestani. Ettehän kopioi tätä ja mainostaakin saa vain miun luvallani (ainiin, ja laatu saattaa sitten vaihdella varsin paljonkin riippuen kohtauksesta löl

Tarkkaavainen lukija saattaa huomata tiettyjä epäkohtia prologin ja ensimmäisen luvun välillä - älkää huoliko, kaikki on tehty tarkoituksella! Tämä mysteeri selviää paremmin kappaleessa viisi, ellei lukija ole jo sitä ennen arvannut aihetta. Varoituksia ei pitäisi olla ja varoitan niistäkin sitten ennen jokaista lukua erikseen, mutta niin - jos varoitusta ei ole annettu ja meno tuntuu silti liian villiltä, kehoitan lopettamaan lukemisen. En ole missään vastuussa lukijan mahdollisesta järkytyksestä tai hermoromahduksesta Tsihihii

Olen tähän mennessä kirjoittanut tarinaa yhteensä viisi yhdeksän lukua, ja jokainen luku tulee kerran päivässä, jonka jälkeen julkaisutahti riippuu aivan omasta ehtimisestäni ja siitä, kuinka usein kirjoitan uusia lukuja. Sen voin kuitenkin luvata, että uusi luku ilmestyy vähintään kerran viikossa. Uusia lukuja ei ilmaannu ennekuin edes yksi ihminen ilmentää kiinnostustaan tarinaa kohtaan. YV tai täällä, en välitä. 

Ja tarinan pariin!

Prologi

Torilin maailmassa, Faerunin maakunnassa oli kerran voimakastahtoinen ja kaunis valtakunta nimeltään Netherilien imperiumi. Netherilit loivat Faerunin suuren maagisen keisarikunnan jota johti neljätoista prinssiä. Veljesten kesken johdossa oli heistä vanhin, ylimmäksi prinssiksi nimetty suuren mahdin kantaja. Netherilit olivat aikojen alusta saakka palvoneet jumalattarenaan Sharia, kaaoksen ja pimeyden prinsessaa. Vastalahjaksi jumalatar antoi uskollisimmille palvelijoilleen lahjoja ja lupauksia, joista osa toteutui. Shar oli kuitenkin ahneudessaan liian suuri ja tapahtui niin että jumalatar sortui ottamaan mittaa toisesta jumalattaresta ja voitti. Taistelun lopputuloksena Faerunin päälle lankesi Loitsurutto – kauhea tauti joka vei mennessään jokaisen taikuutta käyttävän, antoi magialle ennennäkemättömät vaikutukset ja tuhosi Faerunin kaikki maagiset esineet.

Netherilien suurelle imperiumille loitsurutto oli tuhoisin. Kaikkialla Torilissa se tuhosi perheitä, kyliä ja valtakuntia muttei yksikään kärsinyt pahemmin kuin Netherilien suuri maaginen valtakunta. Heidän kylänsä rakennettiin taivaalle ja niitä piteli ilmassa Torilin maailman voimakkaimpien velhojen voimat. Netherilien kaupunki oli Faerunin suurin nähtävyys ja sitä tultiin ihailemaan kaukaa, matkustavaisten ihaillessa leijuvien kaupunkien kauneutta. Mikä mahti maailmassa saattaisi tuhota niin voittamattomalta vaikuttavan kansakunnan?

Loitsurutto pudotti leijuvan valtakunnan kaupungit yksi kerrallaan. Ne murskaantuivat tuhansiksi ja tuhansiksi sirpaleiksi autiomaahan, jota Anaurochiksi kutsutaan. Suuren imperiumin tuhon päivä oli koittanut, Netherilien pyyhkiytyessä maailmankartalta. Yksikään leijuvien kaupunkien asukas ei pelastunut loitsuruton päivänä ja sanotaan että se oli jumalten vihan ansiota. Maagisen valtakunnan suojelija, jumalatar Shar oli suututtanut muut tappamalla yhden omistaan ja muut jumalat kostivat sen näin ihmiskunnalle, joka oli Sharille kaikista rakkain.

Faerunin kansa oli kuitenkin väärässä. Jumalista riippumattomana yksi kaupungeista oli päässyt pakenemaan olevassaolevan toiselle tasolle – Varjojen maailmaan. Se oli Netherilien kaupungeista kaunein, nimeltään Thultanthar ja pääkaupunki Netherilin neljälletoista hallitsijalle. Kas, kun heistä suurin oli saanut unessa näyn, jossa kerrottiin että oli olemassa muitakin tasoja kuin missä he sinä hetkenä elivät. Oli jumalten taso, Varjojen valtakunta, ja jokin vielä pimeämpi paikka jonne vain Varjojen jälkeläiset saattoivat päästä. Neljäntoista päässä alkoi syttyä suunnitelma – suunnitelma jota varten heidän olisi koottava yhteen maagiset voimansa ulottuvuuksien välisen oven avaamiseksi ja Varjojen valtakuntaan päästäkseen. Mitä sitten – sitä ei kukaan tiennyt. Ylimmällä prinssillä oli tahto tutkia tätä tuntematonta, mutta kuka opastaisi heitä? Jumalatar Shar oli hiljentynyt eikä tulevasta tuhosta vielä tiedetty.

Koitti päivä jona valmistelut oli viimein tehty ja veljekset kokoontuivat Thultantharin suurimman linnoituksen saliin luodakseen loitsun joka sallisi heille pääsyn paikkaan, jota ei ollut aikaisemmin nähnyt yksikään tästä ulottuvuudesta kotoisin oleva.

Loitsu onnistui.

Thultanthar liukui todellisuudesta toiseen päästäkseen lopulta Varjojen valtakuntaan, jonne se myös jäi. Prinssit olivat onnistuneen loitsun jälkeen niin uuvuksissa ettei kukaan heistä jaksanut kokonaiseen viikkoon liikkua paikoiltaan johon olivat kaatuneet siirtymän aikana. Heidän loitsunsa oli onnistunut ja Netherilien pääkaupunki oli nyt siirtynyt magian valtakuntaan. Sopivaa kansalle jonka suurin toive oli hallita magiaa paremmin kuin yksikään muu kansa Torilin pinnalla? Varjojen valtakunnassa magia oli kaiken olevaisen perusrakenne-aine, jotain mitä ilman koko Varjojen valtakuntaa ei olisi olemassakaan. Mutta miten päästä takaisin olevaisen olemassaolon tasolle Varjojen valtakunnasta? Prinsseistä viisain tajusi liian myöhään virheensä. Netherilien suuri valtakunta oli hajonnut – heidän pääkaupunkinsa jumissa magian ulottuvuudessa ja valtakuntansa olevaisessa olemassaolossa tuhoutunut loitsuruton vaikutuksesta.

Tähänkö kaikki oli päättynyt?

Faerunissa ihmiset unohtivat nopeasti magian ja sen harjoittajat, Netherilin raunioiden hajotessa hitaasti Anaurochin autiomaassa ja sulautuen hitaasti vuosituhansien aikana osaksi sen hiekkaa. Magian käyttäjiä ei enää ollut – loitsurutto oli vienyt heidät kaikki ja tuhonnut maagiset esineet. Harvojen jäljelle jääneiden loitsukirjojen magia toimi oikukkaasti jos toimi laisinkaan. Kuka niitä toisaalta olisi osannut lukeakaan? Netherilit eivät olleet mitään muuta kuin mustetta historian kirjojen sivuilla ja pian eivät enää sitäkään. Faerun muuttui sen asukkaiden oppiessa elämään ilman magiaa ja totutellessa sotimaan keskenään. Jumaliin ei enää uskottu ja kaikkein uskollisimmatkin joutuivat lopulta hylkäämään uskonsa. Kukaan ei enää vastannut rukouksiin maailmanjärjestyksen muututtua.

Mutta mitä tapahtui Varjojen valtakunnassa? Olivathan netherilien viimeiset toisessa ulottuvuudessa vankina ja varmasti jo kuolleet vanhuuteen vuosituhansien aikana – vai olivatko sittenkään?

Aika magian ulottuvuudessa ei toimi samoin kuin siellä, mistä Netherilit olivat tulleet. Itseasiassa, aika siellä ei kulkenut laisinkaan. Yksikään sinne saapunut elävä olento ei vanhenisi päivääkään sinä aikana jonka Varjojen valtakunnassa viettäisi. Tämä oli tavallaan kirous ja tavallaan helpotus – olihan Netherilin maagisen imperiumin viimeiset vielä elossa mutta toisaalta tietämättömiä ajan kulusta Torilissa. Heille päivä oli ikuisesti sama kuin silloin, jona he saapuivat magian ulottuvuuteen. Ja oli muita asioita, jotka muuttuivat ja tarvitsivat neljäntoista prinssin huomiota.

Heillä oli nimittäin ongelma, joka oli kuolemaakin pahempi. Magian ulottuvuudessa asustivat maagiset eläimet eikä sinne syyttä ollut asiaa muilla kuin iättömillä olennoilla. Netherilit, niin voimakkaita kuin olivatkin, olivat kuitenkin loppujen lopuksi vain ihmisiä. Ihmisiä, jotka ikääntyivät, kuolivat ja jättivät jälkeensä vain muiston siitä magian voimasta jonka olivat elämänsä aikana saavuttaneet. Heille sillä ei ollut merkitystä, mutta nyt saavuttuaan Varjojen valtakuntaan tuli ongelma esille. Ihmiset alkoivat käyttäytyä oudosti, he katoilivat pimeyteen vain ilmestyäkseen uudestaan muutaman metrin päähän katoamispaikastaan, he osasivat ennen näkemättömiä loitsuja ja paljon muuta…

Netheril olivat muuttumassa varjojen asukkaiksi Shadovareiksi, eikä ollut mitään mikä olisi tätä muutosta kyennyt pysäyttämään. Heidän prinssiensä kohtalo oli vielä kaameampi – kykeneväisinä magiaan jota Netheril ei osannut, oli heidän osalleen varattu muutos joka kivuliaisuudessaan vetäisi vertoja murhaamiselle, kiduttamiselle ja kauhulle jolle ei ollut nimeä. Tämä muutos antaisi prinsseille yhtä pitkän elämän kuin haltijoille – jos he joskus pääsisivät takaisin Toriliin. Tämä unelma olikin päällimmäisenä mielessä kaikilla neljällätoista ja erityisesti korkealla prinssillä joka koki olevansa vastuussa tästä kansaansa kohdanneesta kirouksesta.

Mutta miten he pääsisivät takaisin Toriliin? Se vaatisi lukemattomia työtunteja maagisessa pimeydessä, tunteja kärsimystä ja pelkoa jostain, joka ei ollut koskaan kauempana kuin käden mitan päässä takana. Kauhulle oli aina oma sijansa ja siksi työ edistyi hitaasti, hitaammin kuin sen olisi pitänyt. Lopulta loitsu valmistui ja niin valmistui myös Thultantharin asukkaiden maaginen muutos. Sukupolvia kestäneen loitsun aikana yksikään, joka Magian ulottuvuuteen oli saapunut, ei ollut kuollut tai vanhentunut päivääkään vaan oli silti saanut päällensä kirouksen, joka tuhoaisi heidät niiden silmissä, joiden maailmaan yrittivät palata. Sillä Toril oli unohtanut ammoin kadonneen maagisen valtakunnan ja Netherilin kansan. Tämän kansan jäsenet eivät olleet unohtaneet, he elivät sitä päivää varten jona jälleen näkisivät Faerunin ihanan sinisenä hehkuvan taivaan, vihreän ruohikon, tumman metsän ja kaiken elävän – eläimet, ihmiset, haltijat, jopa örkkejä tervehdittäisiin ilolla kun Faeruniin jälleen päästäisiin takaisin.

Lopulta, villin magian vuonna loitsu valmistuu. Neljätoista prinssiä kokoontuu jälleen saliin, johon viimeksi astuivat saapuessaan Magian ulottuvuuteen. Loitsuun valmistaudutaan ja prinssit keräävät kaiken voimansa kyetäkseen hallitsemaan Varjojen valtakunnan magiaa. Netheril tahtoi kotiin, jokainen oli jo kauan sitten kyllästynyt magian ulottuvuuden ainaiseen pimeyteen, pelkoon ja levottomuuteen jota muutokset heissä kussakin aiheuttivat. Paluu tulisi olemaan juhlallinen – se muistettaisiin varmasti vielä vuosia itse tapahtuman jälkeen. Miten heidän veljensä ja serkkunsa hämmästyisivätkään kun yhtäkkisesti kadonnut kaupunki jälleen ilmestyisi paikoilleen, mitä kaikkea Thultantharin asukkailla olisikaan kerrottavanaan ystävilleen. Kukaan tuskin saattoi uskoa että loitsu todella oli valmis – he pääsisivät viimein kotiin! Mikä seikkailu kerrottavaksi, mikä painajainen unohdettavaksi!

Ilo kupli jokaisen sisällä odottavana, hiljaisen toiveikkaana äänenä kun prinssit lopulta kohottivat kätensä ja aloittivat lausumaan loitsua. Loitsu onnistuisi, sen oli pakko onnistua! Vaatimustasoltaan niin suuri taika saattaisi repäistä koko magian ulottuvuuden halki mikäli se ei onnistuisi, paiskaisi heidät kaikki tuntemattomaan ja tappaisi hitaasti kiduttamalla, jokaisen toivoen hetken olevan viimeinen heidän loputtoman pitkässä elämässään. Mutta niinhän ei tapahtuisi, loitsu onnistuisi ja he palaisivat Faeruniin, jossa olisi tuskin edes silmänräpäys kulunut heidän lähdöstään. Olivatkohan toiset edes huomanneet heidän poissaoloaan? Oliko kukaan kaivannut heitä? Toiveet ja unelmat sykkivät jokaisen sydämessä, katseiden ollessa kohotettuina Varjojen valtakunnan taivaan pimeyteen. Loitsun oli pakko onnistua!

Se onnistui.

[Javert]

Toinen luku


Vaeril hypähtää mättäältä toiselle ja vilkaisee taaksepäin – huonoin seuraamuksin. Velhon jalka lipeää kostealta jalustaltaan ja tuo tuiskahtaa nurin äänekkään kiroilun säestämänä, huomaten tuijottavansa jälleen kerran sinistä taivasta. Eikö se koskaan muuttunut? Vaeril alkoi pikku hiljaa kaipaamaan jotain muutakin väriä kuin sinistä ja vihreää, ne kun tuntuivat pitävän häntä pilkkanaan. Eihän sellainen sopinut arkkimaagin imagolle!

Raivostuneena jaloilleen, märille ruohotupsuille ja itselleen Vaeril nousee, puhdistaa mudan viitastaan taian avulla ja vilkaisee ympärilleen. Onneksi kukaan ei sentään ollut nähnyt tätä onnetonta tapaturmaa… Toisaalta, hän oli ainoa elollinen mailien säteellä ellei ruohoa ja puita otettu lukuun. Nehän eivät tunnetusti osaa puhua, joten niistä velhon ei tarvitsisi olla huolissaan… Enemmänkin vain omasta itsestään ja siitä miten moinen tohelointi vaikuttaisi häneen pidemmällä aikavälillä.

Vaeril tarttuu maahan pudonneeseen sauvaansa ja lähtee taivaltamaan eteenpäin. Hänellä olisi vielä pitkä matka taivallettavana tänään ennen pimeän tuloa ja yöpuulle käymistä. Nähtäväksi jäisi sekin, saisiko hän unta laisinkaan vai valvoisiko levottomana koko pimeyden ajan. Pimeys Faerunissa ei onneksi kestänyt kauaa, vain muutamia tunteja jonka jälkeen tuli valoisa osuus, joka sekin kesti vain hetken. Ja kierto alkoi alusta. Miten maagista se olikaan, kukakohan oli onnistunut luomaan niin mahtavan taian? Vaeril vilkaisi mietteliäänä sauvaansa ja hymähti. Ei hän ainakaan, se oli varmaa. Magia ei suostunut toimimaan oikein, ei vaikka hän kuinka yritti. Se vain venkoili ja temppuili ja ainoa johon velho saattoi luottaa, oli hänen ikioma rakas puusauvansa. Toista sitten olivat luontaiset maagiset kyvyt, mutta niistä harvemmin oli apua sellaisissa asioissa kuin päivän ja yön vaihtelut.

Niin, magia oli kadonnut Faerunista ja ehkä jopa koko Torilista. Harvoja jäljellä olevia maagisia esineitä suojeltiin kuten kukin parhaiten taisi, eikä yksikään sormus, vaikka vain mitättömällä magialla varustettuna, ollut turvassa ahneilta sormilta. Sormilta, jotka himoitsivat magiaa ja sen mukanaan tuomaa rikkautta, jota esineiden myyminen toisi. Oli harmi että ennen niin tavallisesta ja helposta asiasta oli nyt tullut jotakin niin haluttua, että sen hyväksi oltiin valmiita myymään sielu paholaiselle, viskaamaan oma äiti helvetin tuliin ja murhaamaan pikkuvauvoja, jotka kantoivat kaulassaan rutolta ja muilta sairauksilta suojelevia amuletteja. Niin, mitä kaikkea tämä maailma olikaan joutunut kokemaan…

Vaeril hymähtää ja katselee edessään avautuvaa polkua. Tähän asti velho on kulkenut merkitsemättömiä reittejä, polkuja jotka olivat olemassa vain ruskeaan kaapuun pukeutuneen nuorukaisen päässä. Polut olivat olleet pitkiä ja vaivalloisia, osa niistä oli johtanut umpikujaan ja osa umpikujiakin pahempiin paikkoihin. Vaeril ei mielellään muistellut näitä epäonnisia polkuja ja sitä taitoa jonka avulla hän oli päässyt nipin napin polulle, joka saattoi johtaa turvaan tai toisaalta vain johtaa suurempaan vaaraan. Kuka poluista tiesi enää näinä päivinä? Kaikki oli niin sekaisin, tuhottua, kirottua. Koko Faerun oli kierretty ylösalaisin ja velho kykeni vain kiroamaan päivää jona kaikki alkoi.

Niin, varsinaista alkua kukaan ei tuntunut tietävän mutta arkkimaagin rautaisen suostuttelutaidon ja lujan tahdon ansiosta hän oli saanut jotain selville, nimittäin sen että kaikki tuntuivat syyttävän toisiaan. Haltijat syyttivät ihmisiä ongelmistaan, ihmisiltä paloivat hermot ja he kävivät kääpiöiden kimppuun, jotka taas osaltaan olivat jo kauan jatkaneet taisteluja örkkien kanssa, ja se nyt ei ollut mitään uutta maailmassa, että örkkiheimojen sisäinen rauha oli sitä laatua jota kutsutaan olemattomaksi. Niinpä niin, kaikki tuntuivat olevan toisissaan kiinni eikä sitä helpottanut lainkaan se, että Anaurochin autiomaan ylle oli yhtäkkisesti ilmestynyt lentävä linnoitus tuoden pahan ilmapiirin mukanaan. Oliko sen ilmestyminen ollut kaiken tämän kaaoksen alku ja juuri? Vaeril ei sitä tiennyt, mutta sen hän kyllä tiesi että pian alkoi olla todellinen kiire, mikäli hän ei nopeuttaisi askeliaan.

Velho mumisee muutaman sanan ja tuntee kuinka ilma tyyntyy hänen ympärillään, äänet vaimenevat ja sitten yhtäkkiä – Vaeril huomaa seisovansa metsän reunalla. Kääntyessään paikoillaan hän näkee vain loputonta niittyä – paikka jossa nuori arkkimaagi oli hetkeä aikaisemmin seissyt oli silmän kantaman ulottumattomissa. Nuorukainen hymähtää ja istahtaa maasta esiin työntyvän juurakon päälle, etsien hyvän asennon itselleen. Hänen edessään iloinen pikku tuli alkaa palamaan kuin itsestään, ilman sytykkeitä. Se lämmittää mukavasti näin koleana päivänä, vaikka kesä olikin ja Vaeril nuori. Ajatuksissaan velho nojautuu taaksepäin, asettaen päänsä runkoa vasten ja sulkien silmänsä. Sauvan Vaeril on asettanut syliinsä, vaikka epäileekin ettei kukaan uskaltaisi käydä nukkuvan velhon kimppuun. Vaan mistä sitä tietää, hullu tämä maailma oli.

Mitä jos kaikki tämä hullutus oli tosiaan seurausta Anaurochin autiomaan ylle ilmaantuneesta linnoituksesta? Mitä Vaeril silloin tekisi? Velho hieman epäili ettäkö väki suhtautuisi häneen myötämielisesti jossakin kieroutuneessa tavernassa, mikäli hän yrittäisi selittää lentävän linnoituksen alkua ja sen ilmestymisen syitä. Oli ehkä parasta vain vaieta ja katsoa mihin suuntaan tapahtumat kehittyisivät ja kenties sekaantua niihin jossain vaiheessa itsekin, mikäli aikaa vain olisi tarpeeksi. Vaerilin veljien kärsimättömyys kasvoi jokaisen matkoilla vietetyn päivän myötä ja hänen olisi kiirehdittävä jotta nuo eivät tekisi mitään hätiköityä. Kaikki kyllä selviäisi ennemmin tai myöhemmin ja arkkimaagi saattoi vain toivoa että niin tapahtuisi ennen kuin oli liian myöhäistä.

Vaeril on jo melkein nukahtanut kun tuntee pienen nykäisyn hihassaan ja hätkähtää hereille. Mitä se oli? Kuka julkeni koskea häneen? Säikähtänyt velho vaipuu takaisin puuta vasten hymyillen itsekseen, katsellen säikyttämänsä linnun lentoa. Raukka oli varmaankin luullut arkkimaagin ruskeaa viittaa osaksi puunrunkoa. He molemmat olivat varmaan hätkähtäneet aivan yhtä lailla. Vaeril katselee kuinka kellertävää ja sinistä höyhentä yhdistävä lintu laskeutuu vastapäisen puun oksalle ja yrittää matkia linnun liverrystä viheltämällä hiljaa. Sävel on yksinkertainen ja katkeaa välillä tukahtuneisiin törähdyksiin velhon yrittäessä parhaansa mukaan pysyä sävelessä mukana. Oksalla istuskeleva lintu ei näytä järin otetulta, käännellen vain päätään edestakaisin etsien näkymättömissä pysyttelevää kumppania ja liverrellen hiljaa.

Vaeril huokaisee – turha vaiva. Mitä hän itseään yhdellä linnulla kiusasi? Antaa sen mennä matkojaan ja löytää itselleen kumppani jonka kanssa tehdä pesä ja hoitaa pientä poikuettaan. Mutta toisaalta… velho oli yksinäinen ja olihan lintu itse hänet herättänyt. Missäs sitä juustoa oli? Vaeril tunnustelee vyötäisillään roikkuvien nahkapussien sisältöä ja hymisee itsekseen. Näytti siltä että hän oli muistanut ottaa mukaansa jokaisen harakanvarpaan ja ankan koiven jotka oli matkansa aikana löytänyt, muttei yhtä onnetonta juustopalaa. Söivätköhän linnut edes juustoa?

Lopulta juusto löytyy ja arkkimaagi asettaa pienen palasen siitä kämmenelleen, ojentaen sen eteenpäin. Ja odottelussa velho kuului maailman parhaimpiin… Aurinko taivaalla painuu punaiseksi läikäksi horisonttiin, värjäten taivaan karmiininpunaisella, violetilla, auringonkukkien keltaisella ja lopulta liekehtivän kullan väriseksi. Varsin kaunis auringonlasku, mutta Vaeril ei sitä huomannut. Lintu oli viimein uskaltautunut alas, antaen odotuttaa itseään tunnin tai pari. Nyt se istui arkkimaagin ranteella pienet kynnet upotettuina viittaan, näykkien juustoa ja aiheuttaen varsinaisen pienen lemun ympärilleen. Miten niin pieni ja kauniin näköinen lintu saattoikin päästää niin valtavia hajupilviä? Vaeril piteli toista kättään suunsa edessä, koettaen olla hengittämättä ja ollen ikuisesti kiitollinen kun lintu viimein sai juuston loppuun ja lennähti pois. Tällä kertaa arkkimaagi ei yrittänyt kutsua sitä takaisin, vaan ravisteli kaikki juuston jämät kiireesti pois kädestään ja vilkaisi taivaalle. Aurinko oli juuri laskenut ja taivas värjäytyi parhaillaan sinisestä vielä tummemmaksi, kunnes täydellinen pimeys lopulta laskeutuisi. Vaeril huokaisee ja nousee paikaltaan, tarttuen jälleen sauvaansa. Vaikutti siltä ettei hän saisi tänäkään yönä unta…

Faerunin äänetöntä yötä rikkovat vain velhon askeleet kun tuo taivaltaa yksinäistä polkua eteenpäin. Kuu ei nousisi tänä yönä, pilvet estivät sitä suomasta valoaan yöllisille kulkijoille. Niinpä Vaeril joutui taivaltamaan pimeydessä, kompastellen ja harhautuen reitistä useamminkin kuin kerran. Äänetön yö soi velhon kirouksista, pinnan lopulta palaessa viimeisen kerran. Vaeril oli juuri astunut takaisin polulle kierrettyään puolisen tuntia jokseenkin pientä ympyrää, vain upottaakseen toisen jalkansa polvea myöten kuravelliin.

Mutisten itsekseen sanoja, joita Faerun ei ollut kuullut päivänvalossa tuhansiin vuosiin Vaeril nostaa likaisen ja märän jalkansa takaisin polulle, katsellen sitä synkästi. Miten hän nyt muka taivaltaisi matkaa, litimärkänä ja viluissaan? Kaikki tiesivät että kesäöiden aikana oli useampi kuin yksi onneton menettänyt henkensä jäädytettyään itsensä kuoliaaksi mutalammikossa. Hän oli laskenut pääsevänsä määränpäähänsä joskus aamupäivän aikana, ennen kuin aurinko olisi kivunnut lakipisteeseensä ja hajottaisi pienimmätkin varjot puiden alla, tunkien sisään kapeimmastakin ovenraosta. Nyt suunnitelmiin tulisi pakostakin muutos.

Hymyillen itselleen jokseenkin säälivästi velho pysähtyy ja hiljenee hetkeksi, muistellen loitsua jota oli käyttänyt aiemmin päivällä. Pian se on Vaerilin mielessä kirkkaana ja arkkimaagi mutisee sanat. Ilma tyyntyy jälleen ja velho kääntyy hieman haikeasti katsomaan taakseen pimeyteen. Siellä oli metsä, siellä oli puu ja jossakin metsän uumenissa nukkui kiittämätön lintu. Hetken ikävä läikähtää velhon sydämessä. Matkaseuraa olisi ollut oikein mukava saada, edes pienelle pätkälle. Joku, jolle jutella ja ihmetellä maailman hullua menoa, niin. Sellainen ystävä olisi ollut mukava.

Loitsu valmistuu ja sinkauttaa velhon määränpäähänsä – kaupunkiin jonka asukkaat vielä nukkuvat kodeissaan, odottaen aamun valkenevan kirkkaana ja lämpimänä. Linnut olivat jääneet kauas taakse, metsän siimeksiin ja Vaeril huomaa oman hengityksensä olevan ainut ääni hiljaisella kadulla. No, ainakin hänellä olisi hyvää aikaa kartoittaa kylän pohjakaavio ja yrittää kenties etsiä tavernaa tai kahta. Taikominen teki Vaerilin aina kovin janoiseksi ja hyvä, tumma viini tekisi velholle oikein hyvää yön koettelemuksien jälkeen.

Arkkimaagi huokaa ja pudistelee hymyillen päätään, kaikkea sitä tekikin mieli. Ei hänellä olisi rahaa yöpymispaikkaan saati sitten majatalon hienoimpaan viiniin. Unelmointi oli ihanaa, mutta täytyi erottaa mikä oli unta ja mikä toiveajattelua. Vaeril kävelee katua eteenpäin, tarkastellen sen molemmin puolin kohoavia taloja. Kummallista, hän olisi voinut vaikka vannoa että oli väärässä kaupungissa, täällä ei nimittäin tuntunut meren suolaista hajua laisinkaan. Öisin sen pitäisi olla päiviä herkemmin haistettavissa, suolan ja mädäntyvän kalan löyhkä. Sitä ei kuitenkaan tuntunut ja Vaeril huomasi ihmettelevänsä olivatko hänen haastattelemansa ihmiset johtaneet suurta arkkimaagia harhaan puheillaan. Velho oli nimittäin lähes varma vannomaan, ettei haistanut suolan hajua… Vaeril pysähtyi ja kallisti päätään katsoessaan korkealla yläpuolellaan kohoavaa kaupungin kylttiä. * Tervetuloa matkustavainen, tervetuloa pohjoisen kauneimpaan kaupunkiin. Tervetuloa Luruariin. * Nuorukainen kohotti kulmiaan lukiessaan tekstin läpi, tajutessaan todellakin tulleensa väärään kaupunkiin. Ei ihme että hän ei ollut tuntenut suolan hajua, Luruar oli kaupunki satojen kilometrien päässä Syvävedestä! Huokaisten arkkimaagi kääntyi ja vilkaisi kaupunkia. Leipurin koju näytti jo avautuvan, kynttilän valon pilkahdellessa suljettujen puuluukkujen takaa. Hänen pitäisi ehdottomasti tulla tänne joskus uudestaan, paremmalla ajalla. Ehkä sitten, kun tämä kaikki hullutus olisi saatu loppumaan, asiat olisivat selvinneet ja kaikki olisi jälleen niin kuin ennenkin.

Vaeril sulkee silmänsä ja keskittyy aamuun, pian saapuvaan sarastukseen jolloin auringon säteet loisivat varjoja talojen nurkille ja pelottelisivat aikaiset kulkijat muodostumillaan varjoilla. Silmät pysyvät kiinni niin kauan kunnes velho kuulee ensimmäisen lokin kirkaisun, viileän kesätuulen kasvoillaan ja haistaa suolan ja mätänevän kalan hajun. Huulia avataan aivan pikkuisen, suolan maun kuorruttaessa nopeasti kielenpään ja sitä imeskellen Vaeril avaa silmänsä.

Syvävesi! Vihdoinkin!

[Javert]

Kolmas luku


Syvävesi, yksi Faerunin vauraimmista ja suurimmista kaupungeista oli rakennettu suojaiseen lahteen turvaan merirosvoilta, jotka jatkuvasti piinasivat sen aluevesiä. Kaupungilla olikin sopimus joidenkin merirosvojen kanssa, ettei heitä kenties hirtettäisi mikäli sattuisivat poikkeamaan sataman tavernoissa mikäli he vain antaisivat tietyn osuuden saaliistaan kaupungin hyväksi. Näin kaupunki oli saanut odottamattomia varoja, varoja joita muilla Faerunin kaupungeilla ei ollut. Näistä rikkauksista saattoivat useimmat kaupungit vain haaveilla, katsoessaan kateellisina Syväveden sataman suuntaan missä kullatut torninpäät kurkottivat kohti taivasta, värikkäät talot kilpailivat puutarhoineen aina seuraavan ja seuraavan talon kanssa, ihmiset olivat ystävällisiä ja vauraita… Tällainen oli Syväveden kaupunki, yksi Faerunin vauraimmista.

Kadut olivat siistit ja niiden kukkaistutukset huolitellut. Kerjäläisiä tai muita huono-osaisempia ei näkynyt ja vastaan tulevista jokainen oli pukeutunut yhtä huolitellusti ja ylevästi kuin kaupunkinsa. Kävellessään katua pitkin poispäin satamasta Vaeril ei voi muuta kuin ihmetellä täydellistä puhtautta ja sitä ilmapiiriä joka kaupungissa vallitsi. Oliko Syväveden pormestari todella niin rikas että saattoi kustantaa yhteisön huono-osaisille näin kattavan ylläpidon? Velho hymyili vastaantuleville jokseenkin lammasmaisesti, yrittäen löytää loputtomien asuintalojen joukosta jonkin, joka kenties voisi olla majatalo tai vastaava. Häntä hävetti kulkea Syväveden katuja pitkin niin nuhruisessa asussa kuin hänen oli – purppurainen mutta moneen kertaan paikattu pusero, saappaat jotka olivat aikansa muodista onnettomasti jäljessä ja viitta, joka oli ehdottomasti vaihdon tarpeessa.

Pääkadusta erkanee kapea kuja. Se on yhtä siisti kuin pääkatu mutta siläl ei näytä olevan montaa kulkijaa. Vaeril kohottaa kätensä tervehdykseen vastaantuleville kaartilaisille ennen kuin kääntyy kujalle ja lähtee kulkemaan sitä pitkin nopein askelin. Hänen etsimänsä paikan tulisi olla aivan pian edessä päin, mikäli se olisi edelleen samassa kohtaa kuin hänen tietolähteidensä muistissa.

Majatalo löytyy pian ja velho astuu sen ovesta sisään, vilkaisten ohimennen sen nimikylttiä. Sukeltava yksisarvinen ja sen alla ilmeisestikin aaltoja kuvastava kiekura. Miten säälittävää, Vaeril pudistaa päätään myötätuntoisen säälin vallassa. Saattoi sentään toivoa ettei paikka olisi aivan yhtä pahainen loukko kuin ne, joiden nimi oli Juopunut peikko tai muuta vastaavaa. Hän tarvitsi hiljaisen ja rauhallisen paikan asioidensa hoitamiseen ja majatalon kabinetit sopivat tarkoitukseen hyvin. Kenties Vaeril voisi samalla tekaista muutaman kultakolikon, jotta olisi jotain millä maksaa leivästä ja viinistä samalla kun hän syventyisi työhönsä. Haaveilevasti velho kävelee sisällä melkein tiskiin törmäten ennen kuin huomaa pysähtyä ja antaa pahoittelevan hymyn tarjoilijatytölle.

”Leipää ja kuumaa viiniä.” Vaeril hymyilee ja pudottaa tiskille samalla muutaman kolikon, jossakin mahdollisimman kaukana painettuja. Tyttö tuijottaa hetken kolikoita ennen kuin sipaisee ne kukkaroonsa ja iskee tiskille velhon eteen lautasellisen leipää ja pikarin täynnä kuuman ihanaa viiniä. Vaeril tuntee suunsa kostuvan ruoan katsomisesta ja velho onkin valmis ottamaan tilauksensa ja astua pöytään syömään, kun tarjoilijatar yhtäkkiä puhuttelee häntä.
”Oletteko velho, hyvä herra?” tytöt kysyy, suuret ruskeat silmät ymmyrkäisinä. Syvävedessä oli edelleen joitain ammoisten aikojen loitsijoista polveutuvia sukuja, vaikka heidän magiansa olikin erittäin vähäistä ja jopa olematonta.
”Ehkä olen, ehkä en.” Vaeril vastaa, kulmiaan kohottaen. Kysymys oli ollut epäkohtelias ja vaikka nuorukainen saattoikin nähdä tytön hämmästyksen, ei se tehnyt asiaa yhtään sallitummaksi. Kääntyessään velho tekee selväksi että keskustelu oli päättynyt ja astelee viinipikaria kädessään tasapainotellen istumaan mahdollisimman kaukaiseen nurkkaan. Ei hänellä mitään ihmisiä vastaan ollut, mutta ei tahtonut heitä vaivoikseen yrittäessään lukea kirjaansa. Niin, se oli hänen tehtävänsä. Syvävesi oli kaiken muun ohella kuuluisa myös siitä, että siellä oli koko Torilin laajin kirjasto ja Vaeril oli jo kauan tahtonut käydä vierailemassa siellä. Ensin hän halusi kuitenkin tietää mitä kirjaan oli kirjoitettu. Sen kannet olivat tummansinistä nahkaa, keskellä komeillen jumalatar Sharin punainen ympyrämerkki mustin reunuksin koristeltuna.

Vaeril selaa kirjaa varovaisesti kohtaan, johon oli jäänyt muutamaa viikkoa aikaisemmin kunnes oli tajunnut kirjan sanoman olevan niin merkittävä, ettei sitä tullut tutkia keskellä erämaata. Niinpä hän oli odottanut kunnes oli päässyt Syväveteen, kihisten nyt uteliaisuudesta. Kauan unohdettuna ollut kirja saattoi olla avain sille, mitä hän ja hänen veljensä olivat jo kauan etsineet. Se saattaisi avata salaisuuden siitä, miksi loitsurutto oli tuhonnut Torilin magian ja jumalat lähteneet. Samalla, mikäli Vaeril tulkitsi oikein aiemmin lukemansa, se saattaisi kertoa kuinka Netherilien maaginen imperiumi vuosituhansia aikaisemmin sortui.

* Rakensimme muutamia päiviä sitten valmiiksi viimeisen lentävistä kaupungeistamme. Sen asukkaat ovat siunattuja, eläköön he rauhassa kaupungissamme. Jumalatar Shar on siunannut tämän aikakauden, olemme saaneet niin paljon aikaan. Prinssimme ovat uurastaneet suuresti ja välillä ihmettelemme mihin heidän kaikki aikansa ja voimansa oikein menevät, siunatkoon Shar rakkaita hallitsijoitamme. Olen kävellyt Thultantharin käytäviä viimeksi tänään ja hämmästelen sitä kiirettä ja salamyhkäisyyttä joka suurimmassa kaupungissamme on meneillään. Kun kysyin kiireen aihetta, ei yksikään ystävistäni ehtinyt pysähtyä kertomaan minulle syytä. Annan heille aikaa, mutta sydämeni on levoton. Ohjatkoon jumalatar Shar heidän käsiään kuten parhaaksi näkee. Saamme varmasti pian tietää mitä salaisuuksia pääkaupungillamme on paljastettavanaan… *

Vaeril huokaa ja selaa muutaman sivun eteenpäin. Hän voisi vaikka vannoa että oli lukenut samaisen kohdan jo aiemmin, hämmästellen vain sitä miten loputtomasti sivuja tuntui riittävän, vaikka kirja itsessään oli suhteellisen ohut. Velho oli innostuksissaan saattanut myös kurkata viimeisille sivuille ennen kuin oli tajunnut tekstin merkittävyyden. Siellä ei ollut mitään, viimeiset sivut olivat täysin tyhjät, kuin jonkun olisi täytynyt keskeyttää kirjoittamisensa ja sitten hukannut kirjan ennen kuin pystyi jälleen jatkamaan tekstiään.

* Jumalatar Shar on hiljennyt. Yritin käydä tiedustelemassa asiaa ylimmältä prinssiltä, mutta minut käännytettiin törkeästi pois palatsin ovilta ja kerrottiin samalla, ettei ketään neljästätoista saanut häiritä kuolemanrangaistuksen uhalla. Mitä tämä tarkoittaa? Kuukausia sitten tälle paperille kirjoittamani huoli palaa jälleen elävänä mieleeni ja rukoilen jumalatarta antamaan prinsseillemme pitkän ja terveen elämän. Itsestäni en ole huolissani, olenhan kuvernöörinä kaupungissa, joka on pienin leijuvista kaupungeistamme. Mikä paha minua – meitä, voisi uhata? *

Vaerilin kasvot ovat käyneet valkeiksi ja hän katselee tekstiä näkemättä sitä ja unohtaen kokonaan ruokansa ja viininsä, jonka lämpö on haalennut jo lähes kylmäksi. Hän tunsi sisimmässään olevansa lähellä läpimurtoa, jos vain vielä muutama sivu, niin hän varmasti…! Tunnottomiksi käynein sormin velho kääntää sivua, jääden sitten tuijottamaan aukeamaa epäuskoisena. Se ei ollut puoliksikaan täynnä – kaltevin kirjaimin kirjoitettu kirja loppuu vasemman sivun puolivälissä, viimeisen kirjaimen piirtäessä pitkän musteviivan sivun poikki, aivan kuin käsi joka sitä oli pidellyt olisi yhtäkkiä pudottanut kynän, tahriten siten sivun käyttökelvottomaksi. Mikä kauhu…?

* Maailman loppu on käsillä, olemme tuhoon tuomittuja. Suuren imperiumimme kaupungeista on jäljellä enää kolme – minun rakas kaupunkini mukaan luettuna. Suuresti toivon että tuho tulee nopeasti, sillä se on jotain, mitä emme voi välttää. Jumalattaremme on meidät hylännyt – syytä voin vain arvailla! Olen epäonnekseni saanut elää niin kauan että olen nähnyt suurimpien ja mahtavimpien kaupunkiemme tuhon, sen kuinka serkkuni ja tuttavani syöksyivät kaukana alapuolella odottavaan tuhoon. Yksikään velho ei voi meitä auttaa, olen menettänyt uskoni. Miksi edes vaivaudun kirjoittamaan ajatuksiani paperille kaupungissa, joka on tuhoon tuomittu? Kuka näitä sanoja lukisi?

Olen valmistautunut kohtaamaan oman hetkeni miekkani kärjestä – samaisen miekan, jolla prinssini aikoinaan nimittivät minut rakkaan kaupunkinsa kuvernööriksi. Olen hoitanut tehtäväni mitä suurimmalla antaumuksella ja uskon, ettei ätmä paikka olisi voinut saada parempaa valtiasta. Silti koen pettäneeni heidät, erityisesti vaimoni ja kolme lastani, joiden olen jo komentanut lukittautumaan vaimoni ja minun yhteiseen huoneeseemme ja jokaista ottamaan myrkkyä, joka surmaa heidät hetkessä. Suokoon jumalattareni heille armonsa, rakkaalle perheelleni joka makaa kuolleena viereisessä huoneessa. Ikuinen kirous kohdatkoon prinssejämme, jotka lähtivät luotamme, jättäen tyhjän paikan taivaalle pääkaupunkimme koh - *

Teksti katkeaa äkisti ja Vaeril huomaa seisovansa pystyssä, puristaen kädessään olevaa sauvaansa kuin henkensä hädässä. Teksti oli tehnyt vaikutuksen arkkimaagiin, hän todella ihaili miestä joka kykeni niin rationaaliseen ajatteluun niinkin kammottavassa tilanteessa kuin jota oli kuvaillut. Mitenköhän Vaeril itse olisi toiminut, jos olisi ollut tämän tuntemattoman miehen sijalla, joutunut määräämään vaimonsa ja lapsensa tekemään itsemurhan jotta he välttäisivät kaamean kohtalon, jota aviomies itse odotti? Kaikesta päätellen kirjoittaja ei ollut ehtinyt surmata itseään ennen tuhon saapumista, siitä kertoi viimeistelemätön sivu ja musteviiru sen keskellä. Synkästi velho nappaa kirjan ja jättää tilauksensa koskemattomana pöydälle. Hänen täytyisi kiirehtiä Syväveden kirjastoon vielä tänään, nyt oli entistä tärkeämpää ehtiä sinne niin piakkoin kuin vain mahdollista. Hän oli ajatellut odottavansa seuraavaan päivään nauttiakseen yön yli majatalon mukavista vuoteista, mutta kirjasta luettu totuus oli liian hirvittävää voidakseen odottaa.

Hänen täytyisi päästä kirjastoon ennen sen sulkemista!

[Javert]

Koska unohdin eilen laittaa kappaleen, tulee näitä nyt kaksi peräkkäin. Nauttikaas!

( ja jos täällä yksikään lukee niin kommentoikaa pliis :3 )

[Javert]

Neljäs luku


Majatalolle ei luotu katsetta eikä syömättä jäänyttä ateriaa mietitty. Tarjoilijatyttö jäi kummissaan katselemaan velhon perään kun Vaeril syöksyy ulos ovesta, lähes katkaisten sauvansa kahtia yrittäessään päästä ovesta ulos mahdollisimman nopeasti. Raivosta kähähtäen velho riuhtaisee sauvansa suunnan pituussuuntaan ja syöksyy kujalle kuin itse piru takanaan. Syväveden kauneuden ihailulle ei liiemmin jää myöskään aikaa, kapean kujan jäädessä pian taakse kuten myös sataman suola ja muut aisteja hurmaavat tuoksut.

Katuja pitkin juostaan lähes sokeasti, Vaerilin yrittäessä juostessaan hahmottaa kohtaa, jossa parhaillaan oli. Kadut olivat pettävän kiemuraisia vaikka aiemmin päivällä ne olivat näyttäneet niin suorilta ja hyvin hoidetuilta. Katujen nimet sulautuvat toisiinsa ja lopulta velhon on pysähdyttävä haukkomaan henkeään ja nojaamaan katupylvääseen kohtaamaan inhottava totuus. Hänellä ei ollut tietoakaan kirjaston sijainnista, olihan Syvävesi arkkimaagille täysin vieras kaupunki. Oletus, että kirjasto sijaitsisi pääkadun varrella kuten muissa kaupungeissa oli mitä ilmeisimmin ollut väärä. Miten kummassa hän enää löytäisi kirjaston ennen sen sulkemisaikaa? Ja mikä tärkeämpää, missä hän edes oli?

Velho huokaa valmistautuen kysymään tietä seuraavalta vastaantulijalta ja nielemään ylpeytensä kun jokin vastapäisessä talossa vangitsee Vaerilin huomion. Helpotuksen aallot lyövät arkkimaagin ylitse ja hetkisen jalat ovat vaarassa pettää velhon alla. Hymy, samalla helpottunut ja ironinen välähtää Vaerilin kasvoilla kun velho astuu Syväveden kirjaston porteista sisään, avaa painavat puuovet ja astuu sisään lähes temppelin kaltaiseen rauhaan ja viileyteen. Syväveden kirjasto on niin näyttävä marmorista veistettyine seinineen, kristallisine kattoineen ja seiniä päätä huimaavan korkealle asti peittävine kirjahyllyineen, että hetken kiire unohtuu ja Vaeril jää seisomaan eteiseen kyeten vain tuijottamaan tätä ihmiskätten tekemää ihmettä. Se oli ilman epäröintiä yksi kauneimmista rakennuksista jonka arkkimaagi oli koskaan nähnyt ja se, että moinen henkeäsalpaava näky oli piilotettu kirjastoon, hiljaisuuden tyyssijaan…

Aika ei kuitenkaan pysähdy eikä jätä levotonta sielua rauhaan. Pian alkujärkytyksestä toivottuaan Vaeril kääntyy etsimään jotakuta, joka kenties osaisi kertoa missä kirjaston lukemattomista halleista kenties säilytettiin teoksia loitsuruton ajalta.

”Anteeksi… anteeksi...” kuiskaus on tuskin henkäystä kovempi mutta kuuluu kirjaston hiljaisuudessa kauas, kauemmas kuin velho olisi kenties toivonut mikäli olisi tiennyt, että eräs henkilö oli seurannut häntä koko matkan satamasta majataloon ja sieltä kirjastoon. Mutta velho ei tiennyt eikä siksi osannut olla varuillaan näkymättömissä pysyttelevän varjostajansa vuoksi.
”Olisikohan teillä kirjoja… tuota, mitään Netherilien maagiseen imperiumiin liittyviä tekstejä?” Vaeril unohtaa madaltaa ääntään ja saa useammalta kuin yhdeltä lähistöllä olevalta julkean katseen ja shyssyttelyä osakseen. Vanha nainen hänen edessään mulkaisee velhoa mutta viittaa tuota kuitenkin tulemaan mukaansa, velhon huomatessa kumartelevansa tyhjälle ilmalle kiitokseksi.

Vanha nainen johdattaa arkkimaagin käytäviä pitkin yhä pidemmälle kirjaston uumeniin. Marmoriset koristeet ja uutukaiset kirjahyllyt jäävät pian taakse, kun nainen mutkittelee hyllyjen välissä kaksikon sukeltaessa yhä syvemmälle kirjahyllyjen sekaan. Auringonvalo vaihtuu satunnaisilla kirjapinoilla tasapainotteleviin kynttilöihin arkkimaagin katsellessa niitä epäilyksen vallassa. Jos yksikin epävakaalla alustalla seisova kynttilä kaatuisi, olisi kirjasto hetkessä liekkien armoilla. Miksi ihmeessä niin arvokkaita kirjoja säilytettiin näinkin epäkunnioittavasti? Vaeril astelee ajatuksissaan naisen jäljessä, huomaten vanhuksen pysähtyneen vasta kun on astumaisillaan kirjastonhoitajan kantapäille. Anteeksipyyntöjä mumisten velho kohdistaa katseensa eteenpäin, kirjahyllyyn jonka luokse he olivat lopulta tulleet. Hylly oli puoliksi lahonnut ja sen toinen pääty nojasi huteran oloiseen moppiin, joka taas oli tuettu käytävän pylvästä vasten. Tämä kaikki menee kuitenkin ohi, säihkyvien silmien tutkaillessa kirjojen kansia. Tummansiniset, ruskeat ja mustat kannet oli lajiteltu kirjailijan mukaan ja ihmeekseen Vaeril sai huomata kirjoja olevan melkoinen määrä. Niin paljon kirjoja… Hylly oli tupaten täynnä ja arkkimaagi hymyili. Hän oli onnekas saadessaan tutkia hyllyä, jonka kaikki kirjat oli koottu Netherilien valtakunnan raunioista.

”Kiitos, kiitos paljon!” Vaeril kuiskaa naiselle, joka hymyilee velholle ja poistuu päätään hyväntahtoisesti pudistellen, voimatta ymmärtää mitä hyötyä ikivanhoista kirjoista saattoi olla velhoa leikkivälle nuorukaiselle.

Katse selaa kirjoja läpi nopeasti, sormien hipelöidessä aina seuraavan kirjan kantta, pystyen juuri ja juuri vastustamaan houkutusta vetää ne esiin ja ahmia tekstiä, joka niiden sivuille olisi kirjoitettu. Hän oli ollut hurjimmissakaan unelmissa osannut kuvitella tätä todelliseksi… Vaeril nieleskelee ja vetää hyllystä esiin arvokkaan näköisen, punakantisen teoksen. Hän kykeni arvaamaan sen Netherilien jumalatarta käsitteleväksi teokseksi ilman kannen näkemistäkin – siinä oli samainen punainen ympyrä mustalla reunuksella kuin hänen aiemmin lukemassaan kirjassa. Tämä teos on paljon paremmin säilynyt, ollen paikoillaan hyllyssä arvaamattoman pitkän ajan. Sen sivut olivat lähes uuden veroiset ja Vaeril saattoi haistaa menneisyyden tuoksun kannen läpi. Mikä löytö! Löytäisikö hän täältä vihdoin kauan etsimänsä totuuden?

* … Loitsurutto alkoi kaukaa pohjoisesta, missä kuulemamme mukaan jumalatar Mystran rakastetut kutsuttiin hänen luokseen eräänä tähtikirkkaana yönä. Sen jälkeen loitsurutto on kulkenut eteenpäin kuin kulkutauti, pysäyttämättä. On erittäin todennäköistä että se saapuu myös tänne ja sitä päivää kauhulla odottaen… Miksi loitsurutto saapui maailmaamme? Kaupunkiimme saapuneiden kauppiaitten mukaan sillä on jotain tekemistä jumalattaremme ja Mystran välisen kiistan kanssa. He kertoivat kaikille halukkaille, kuinka jumalatar Shar oli haastanut jumalatar Mystran kaksintaisteluun ja tuhonnut hänet pahuuden voimallaan. Todisteiden valossa näen, että tämä selitys on kaukaa haettua mutta saattaa sisältää totuuden siemenen. Kuka kuolevainen tietää mitä jumalten tasolla tapahtuu? Ja mikäli, mikäli kauppiaat olivat oikeassa olemme kaikki tuhoon tuomitut ikuisiksi ajoiksi, niin pitkään kuin aurinkomme loistaa Torilin taivaalla. *

Vaeril lopettaa lukemisen, sormet painaen viimeiseksi luettua kohtaa. Mietteissään velho selaa kirjan sivuja eteenpäin, lukematta oikeastaan sanaakaan ja pysähtyen vasta jumalatr Sharille pyhitetyn kirjan loppupuolella kun teksti yllättäen katkeaa suureen musteläikkään. Samanlainen, kauhun täyttämä loppu kuin Vaerilin itsensä mukanaan kantamassaan kirjassakin… Muinaista valtakuntaa kohdannut tuho oli selkeästi ollut yksi vuosituhannen voimakkaimmista järistyksistä ja velho kykeni vain lukemaan hiljaisen rukouksen menetettyjen henkien puolesta, levätköön he rauhassa. Tämä siis oli se totuus jota Vaeril oli etsinyt… Nyt saatuaan tietää loitsuruton synnyn alkuperän, arkkimaagi kykeni vain toivomaan ettei olisi koskaan ottanut vastaan tätä tehtävää. Elämän eteenpäin eläminen olisi huomattavasti helpompaa ilman katastrofaalista tietomäärää. Nyt hänen täytyisi palata takaisin, kertoa onnistuneensa tehtävässään selvittää jumalten katoamisen syy ja loitsuruton alkuperä.

Velho sulkee kirjan ja katselee sitä mietteliäästi, tutkien kannen kuvaa. Lopulta hän tekee päätöksen, asettaen molemmat kirjat kirjaston lattialle ja asettaen sormensa molempien päälle. Ääntäkään päästämättä Vaeril keskittää tahtonsa ja sulkee silmänsä, liikuttaen käsiään ristissä toistensa yli kunnes vasen käsi koskettaa oikeanpuoleisen kirjan kantta. Hymyillen velho tuntee magian lähtevän sormistaan, lopulta tyrehtyen. Vaeril avaa silmänsä ja tarttuu vasemmanpuoleiseen kirjaan avaten sen ja hymyillen tyytyväisenä. Kirjojen kannet olivat vaihtaneet paikkaansa, Vaeril nimittäin aikoi jättää nyt arvottomaksi osoittautuneen kirjansa tänne, jumalatar Sharille pyhitetyn kirjan sijaan. Sydämessään arkkimaagi lupasi että palaisi vielä jonain päivänä takaisin vaihtamaan kirjojen kannet oikein päin – hän ei ollut varas. Sitä päivää odottaessa oli kuitenkin parempi ottaa kirjoista tärkeämpi mukaansa. Mikäli häntä ei uskottaisi… Vaeril nostaa molemmat kirjat lattialta, ottaen toisen käteensä ja siirtäen toisen hyllyyn, muiden unohdettujen kirjojen joukkoon. Jonain päivänä hän palaisi takaisin, ja silloin hän lukisi kaikki kirjat, mitä tässä kirjastossa oli saatavilla. Joka ikisen, keittokirjoista magiaa käsitteleviin.

Se oli lupaus.

[Javert]

Viides luku


Vaeril harppoo nopein askelin kirjaston käytäviä pitkin kohti uloskäyntiä. Hänen täytyisi kiirehtiä, mutta ennen sitä saattaisi olla aikaa poiketa ostamassa matkaevästä. Nälkä oli jälleen palannut, odotuksen kadottua. Nyt velho söisi mielellään vaikka kaksikin leipää ja joisi ison pikarillisen viiniä, joka oli Syvävedessä erittäin kuulua, kuten kaikki kaupungissa valmistetut tavarat. Kirjasto saisi tällä erää siis jäädä, mutta hän kyllä palaisi. Ajatuksissaan velho heilauttaa kättään kirjastonhoitajalle, joka hymyilee haikeasti nuorukaisen perään. Kunpa hänkin olisi yhtä nuori ja ripeäliikkeinen kuin nuorimies, joka harppoi kiirettä pitäen kohti kirjaston ovia.

Ulkopuolella päivä lähestyi jo puolta, useiden majatalojen ja muiden ruokapaikkojen ollessa tupaten täynnä väkeä – niin paikallista kuin Syväveteen tutustumaan tulleista. Ei olisi helppoa löytää siinä väenpaljoudessa vapaata paikkaa, kun kaikki olivat tulleet kaupungin kaduille yhtä aikaa. Samaten myös… varjostaminen olisi helpompaa ja jonkun seuraaja saattaisi hyvinkin pysytellä näkymättömissä jopa aivan toisen kantapäillä.

Arkkimaagi astahtaa ulos kirjaston viileydestä, työntäen päänsä suoraan meteliin ja liikkeeseen. Ähkäisten velho suojaa silmiään auringon kirkkaudelta, vilkaisten ympärilleen. Väkeä oli todella paljon ja kaikki tuntuivat erittäin hyväntuulisilta, pysähtyen tervehtimään tuttaviaan jopa keskelle vilkkainta katua, ruuhkauttaen menoa siten entisestään. Miten kummassa hän pääsisi pois kaupungista tässä hullunmyllyssä? Taisi olla parhainta unohtaa haaveet eväästä ennen lähtöä, ja voisihan hän aina yrittää taikoa jotain kerran kaupungin ulkopuolelle päästyään. Maaginen ruoka ei tosin maistunut millekään ja koostumus oli yhtä sekasotkua, mutta parempi sekin kuin ei mitään. Alistuneesti huokaisten Vaeril lähtee kävelemään pitkin katua, huomaten pian sivummalla kapeamman kujan, jota pitkin ei kukaan näyttänyt juuri nyt kulkevan. Ihmismassa taasen jatkoi eteenpäin ja velho hymyili. Siinä oli hänen mahdollisuutensa!

Huokaisten helpotuksesta Vaeril astelee kujalle, painautuen hetkiseksi vasten viileää seinää, rauhoittaen itseään. Aamulla tulleena häneltä oli jäänyt näkemättä väen lisääntyminen ja kirjastossa oli ajantajukin ilmeisesti vääristynyt, sillä velho ei ollut tajunnut kellon olevan jo näin paljon. Hänelle tulisi pian totta vieköön kiire. Jälleen kerran, sillä hän oli saanut lähestulkoon juosta kaupungista toiseen jatkuvasti. Syvävettä edeltävä yö oli ollut rauhallisuudessaan poikkeus ja Vaeril katui ettei ollut jäänyt hetkeksi keskelle-ei-mitään, vain nauttimaan luonnosta, rauhasta ja omasta itsestään. Sitä hän totta vieköön olisi tarvin-

”Heeeei, herra! Haluaisitteko ostaa jotakin? Ruokaa? Koruja kotiin viemiseksi? Vaimonne on takuulla kaunis näky, tuollainen komistus kun olette!” Lähestulkoon huutoa tavoitteleva, epämiellyttävän lähelle tunkeva kauppias herättää Vaerilin mietteistään ja velho räpyttelee silmiään, kohdistaen ne vieraaseen. Miksi aina hän?

”Ei kiitos, en halua ostaa mitään. Jättäisittekö minut rauhaan?” Vaeril sanoo, hymyillen ja heilauttaen samalla kättään. ”Hus siitä, jätä minut rauhaan.”
”Oletteko varma, herra? Minulla on koju tuolla kauempana, siellä olisi paljon koruja leideille… Ja mikäli matkustavaisella on tarpeeksi rahaa, on minulla jotakin myös velhoille.” Ääni muuttuu vietteleväksi ja Vaeril katsoo ärtyneenä edessään seisovaa ihmismiestä, joka saastaisuuden perusteella ei ollut nähnyt kylpyä muutamaan viikkoon. Sanat ovat kuitenkin herättäneet velhon uteliaisuuden ja kauemmas kujalle vilkaistiin, näkemättä kuitenkaan pitkälle pian haarautuvalle tielle.
”Mistä tiesit että saattaisin olla kiinnostunut velhojen tavaroista? Mitä sinulla on?” Vaeril kysyy, rypistäen kulmiaan. Ihmismies hymyilee ja on aikeissa paiskata kätensä velhon olkapäälle ystävällisyyden merkiksi, muuttaen kuitenkin nopeasti mieltään toisen ilmeen nähdessään.
”Ajattelin vain, tuosta kaavusta ja kaikesta. Hauska puusauva teillä. Voimme mennä kojulleni, siellä on paljon tavaraa joita on löydetty… Kaikkialta Torilista, hylättynä ja unohdettuina. Kas, puhutaan sellaisesta kauhistuksesta joka aikoinaan jyräsi maan läpi – loitsurutosta.” Kauppias puhelee, vihreät silmät tarkkaillen velhoa.

Vaeril hymähtää, seuraten kuitenkin kauppiasta sanaakaan sanomatta. Se, että toinen tiesi loitsurutosta ja oli niin kovin valmis jakamaan tietonsa, oli herättänyt arkkimaagin varovaisuuden, mutta toisaalta… kauppiaat matkustelivat ympäri Faerunia ja Vaeril oli kuullut useitakin tarinoita joissa myytiin antiikin aikojen velhojen tavaroita. Hän vain ei ollut osannut odottaa törmäävänsä sellaiseen keskellä päivää, kaupungin vilkkaimmalla kadulla. Toisaalta, Syvävesi oli Syvävesi, sieltä jos jostain saattoi maagisia esineitä todella löytyä, siis mikäli ne ylipäätään olivat aitoja ja silloinkaan toimintakunnosta ei voitu olla varmoja. Velhon kiinnostus oli kuitenkin herännyt, eikä hän nähnyt takaansa kujalle livahtavaa kahta muuta henkilöä – kääpiötä ja toista ihmismiestä.

Kaksikko – Vaeril ja kauppias, kävelevät kulman ympäri ja velho pysähtyy paikoilleen. Heidän edessään oli umpikuja ja nyt Vaeril ymmärsi miksei siellä ollut kävellyt muita. Tämähän oli ilmiselvä väijytys! Mutta miksi, olihan velho lähes rahaton, eikä hänellä ollut muuta omaisuutta mukanaan kuin… kirja ja sauva?
”Mitä tämä tarkoittaa? Miksi toitte minut tänne? Oletan että puheenne muinaisista magiaesineistä oli keksittyä.” Vaeril katsahtaa kauppiasta tuimasti, ihmismiehen vain naureskellessa, kahden muun rosvon liittyessä heidän seuraansa.
”Aivan niin, katsos kun me haluamme tuon sauvasi siinä – anna se ja päästämme sinut kenties menemään.” Joukon johtaja irvisteli, kaikki ystävällisyys nyt kadonneena. Vaeril perääntyi askeleen, sitten toisen ja huomasi joutuneensa selkä kujan seinää vasten. Miksi ihmeessä Syväveden kaltaisessa valistuneessa kaupungissa oli moisia umpikujia?
”Tämä on naurettavaa! Ette voi olla tosissanne, päästäkää minut vain lähtemään tästä niin en hälytä kaupunginvartijoita kimppuunne!” Velho katsoo kolmikkoa varuillaan, puristaen sauvaansa. Hänellä ei ollut minkäänlaisia harhaluuloja sen suhteen, että mikäli nuo roistot saisivat haluamansa, he eivät epäröisi hänen kimppuunsa käymistä.
”Varoitan, voimme vielä päästä sopuun!” Vaeril yrittää neuvotella, siirtäen sauvan eteensä poikittain. Kolmikon kärjessä kulkevalla johtajalla välähtää kädessään veitsi, ja enne kuin arkkimaagi ehtii reagoida, huitaisee tuo sillä häntä. Älähtäen Vaeril kumartuu, veitsen nirhaistessa palan seinän rappauksesta pois paikalta, jossa hänen päänsä oli hetkeä aikaisemmin ollut. Kolmikko – keitä sitten ikinä olivatkaan, eivät selvästikään aikoneet jättää uhriaan eloon kertomaan tapahtuneesta ryöstöstä. Huokaisten velho kohottaa päätään, vilkaisten taivaalle. Aurinko oli jo lähes lakipisteessään mutta loi edelleen varjon paikkaan, jossa Vaeril seisoi. Huomaamattomasti velho painautuu lähemmäs kivistä seinustaa, torjuen samalla veitsen kanssa heiluvan ihmisen hyökkäyksiä sauvallaan. Hänellä ei ollut mitään mahdollisuutta yrittää hyökätä sauvan kanssa, ilman toista terä-asetta. Magiansa arkkimaagilla kuitenkin oli, ja varjojen suoma etu puolellaan.

Vaeril sulkee silmänsä ja laskee sauvansa. Velho kuulee kuinka kolmikko lopettaa hyökkäyksensä, selkeästikin hämmentyneinä velhon äkillisestä antautumisesta, joskin epäröinti ei kestä kauaa. Ilmavirta tuntuu Vaerilin kasvoilla veitsen liikahtaessa aivan hänen lähellään ja nirhaisten poskeen naarmun. Kolmikon johtaja päästää kähisevän naurun ja sanoo jotakin, jota Vaeril ei kykene transsinsa läpi kuulemaan. Sen sijaan velho päästää irti toisessa kädessään roikottamasta sauvastaan, joka kalahtaa maahan ja painaa molemmat kämmenensä seinän viileää kiveä vasten, lausuen sanat.

Kuumuus lyö roistojen yli ja kun velho avaa silmänsä, ei kolmikosta ole jäljellä kuin tuhkaa, jonka tuuli nopeasti kuljettaa kaikkiin neljään ilmansuuntaan. Katkerasti hymyillen Vaeril koskettaa poskeaan ja haava paranee. Hän nostaa sauvansa, astuen savuavan kujanpätkän yli ja kääntyen vilkaisemaan jäännöksiä.
”Saitte varoitukseni, herrat. Teidän ei olisi koskaan tullut käydä minua vastaan.” Velhon ääni on tunteeton, kun hän suo vainajille viimeisen katseensa aikoen jatkaa matkaansa takaisin pääkadulle ja sieltä kaupungin porteille. Hetken ajatus kuitenkin keskeyttää Vaerilin aikomukset ja velho seisahtuu. Hän oli vielä kujalla, joten miksipäs ei? Ennemmin tai myöhemmin roistojen tuhkat löydettäisiin ja riippumatta siitä kuinka kammottavia he olivat olleet, etsinnät murhaajan löytämiseksi käynnistettäisiin. Oli siis kaikin puolin parempi, mikäli hän käyttäisi loitsujaan ja lähtisi täältä nyt heti, ennen hankalia kysymyksiä. Taikojen avulla matka takaisin hoituisi helposti ja Vaeril olisi perheensä ruokasalissa nauttimassa mukavasta ruoasta ennen kuin vainajia alettaisiin edes kaivata.

Velho tekee päätöksen ja astuu jälleen kolmikon savuavien jäännösten yli, yhä varjoissa olevan seinän viereen. Hajamielisesti arkkimaagi puhdistaa kaapunsa siihen takertuneesta tuhkasta ja sulkee silmänsä ja aloittaa loitsunsa. Yllättävää kyllä, hänellä oli ikävä kotiaan. Olisi mukavaa jälleen tavata kaikki ja selostaa mitä oli matkoillaan nähnyt ja löytänyt. Kaikkia varmasti kiinnostaisi hänen tuomansa tiedot erityisesti loitsurutosta ja jumalattarien välisestä kiistasta, olihan se ollut hänen matkansa tärkein syy. Vaeril lopettaa loitsunsa ja hymyilee ennen katoamistaan. Hän pääsisi kotiinsa. Takaisin rakkaiden veljiensä luokse.

Thultanthariin.

[Javert]

Kommentoikaa ihmiset, kommentoikaa