Oops, I pressed the wrong button!

[miopod]

//Turlough ja Jenny seikkailee


Turlough juoksi lähes henkensä edestä. Hän tunsi miten aamupalan jäännökset polttelivat jo kurkussa pyrkien takaisin ylös, mutta karvaasti hän nielaisi ne takaisin ruuansulatukseen. Poikaparan kroppa ei tahtonut kestää enempää. 

Aina ennen hän oli pitänyt Tohtoria ongelmamagneettina, mutta nyt punapään siirtyessä soolomatkusteluun, täytyi hänen todeta, että eipä hän itsekään sen sulavampi ollut uusien lajien ja toimintakäytänteiden kanssa. Vaikka tosin olihan hän ennenkin noin 90 prosenttia ajasta istunut panttivankina tai kuolemanvaarassa odotellen että joku hänen ystävistään tajuaisi leikkiä sankaria ja pelastaa hänet. Hänellä oli mitä ilmeisemmin nytkin perässään aseistautuneita paikallisia sotilaita. Turloughia ei juuri tällä hetkellä kiinnostanut ottaa selvää kuinka monta, joten hän vain juoksi. 

Tilanne oli saanut alkunsa siitä, kun oli hän laskeutunut Voan keskikokoiselle kiviplaneetalle. Tämänkin oli tarkoitus olla vain pieni pitstoppi, mutta minkäs nuori trionilainen harhailevalle luonteelleen mahtoi kun tämä löysikin jo itsensä suuren tähtienvälisen avaruustukikohdan, Capricorn Novan käytäviltä. Loppuun tarvittiinkin vain yksi horjahdus, yksi vahingollinen hipaisu kojetaulua vasten, yksi väärän napin painaminen ja hälytystila ja paniikki oli valmis tulemaan uunista ulos. Punaisten valojen vilkkuessa katossa ja korvien soidessa hälytyskellojen ulvontaa Turlough suunnisti yhä syvemmälle rakennukseen. Hän oli ehtinyt jo unohtaa uloskäynnin, saati mistä oli tullutkaan. 

Ennenpitkää hän löysikin itsensä umpikujasta, kuten oli jossainvaiheessa arvellutkin käyvän. Nopeasti porkkanapää haravoi katsellaan ympäristöä ja hänen näkökenttäänsä osui nurkassa valkeansinistä valoa hehkuva navigointikuutio. Sellaisia hän oli nähnyt ennenkin. Niitä voisi kai verrata maa-planeetan ostoskeskuksista löytyviin isoihin jalustalla seisoviin tauluihin joissa näkyisi koko shoppailukentän pohjapiirrustus, ja punainen piste osoittaen paikkaa missä seisot nyt. Samalla tavoin nämä kuutiotkin osasivat kertoa missä kohtaa avaruusasemaa satut olemaan nyt. Turlough sattui myös tietämään että nämä kuutiot olivat lähes onttoja. Tai ainakin tarpeeksi onttoja että niiden sisään mahtuisi kyykkyyn. Niimpä Turlough kömpi tähän kuutioon, juuri ajoissa etteivät sotilasrytkyihin sonnustautuneet violetinsinertävänihoiset ja kellertävähiuksiset Sayarat näkisi häntä. Tai niin hän ainakin toivoi. Hämmentyneinä nuo Voan olennot seisoivat juuri kuution ulkopuolella, missä Turlough istui pidättelemässä hengitystä. Hittolainen, poika ajatteli. Hänellä ei olisi juuri nyt varaa jäädä kiinni. Sillä milläpä hän olisi itsensä vapaaksi keplotellut.

[Peyote]

Viime päivät olivat olleet kuolettavan tylsiä – aika tuntui kulkevan sietämättömän hitaasti ja tunnit vierivät eteenpäin apaattisen tasapaksuna vanana. Missään ei tapahtunut mitään, ja Jenny oli itseasiassa lähestulkoon satavarma siitä, että hän oli onnistunut valitsemaan edelliseksi laskeutumispaikakseen yhden maailmankaikkeuden samanaikaisesti tylsistyttävimmistä ja raivostuttavimmista planeetoista. Vaikka Tivolin vehreys oli avaruudesta käsin näyttänyt todella houkuttavalta, oli ajanherra turhautunut nopeasti planeettaa asuttavaan orjakansaan; ulkomuodoltaan rottamaiset tivolilaiset olivat paljastuneet syntyperäisiksi nössöiksi, jotka pitivät kotiplaneettansa jatkuvaa alistamista yhdestä suurimmista ylpeydenaiheistaan.

Jennyn kohtaamat yksilöt olivat ensitöikseen tiedustelleet vaaleaveriköltä, oliko tämä kenties saapunut Tivoliin vallatakseen planeetan, ja tämän jälkeen samaan hengenvetoon tarjoutuneet alistumaan ja muuttamaan kansallislaulunsa ajanherraa ylistäväksi. Rodulla ei tuntunut olevan omaa tahtoa ollenkaan, vaan sen edustajat kirjaimellisesti elivät palvellakseen ihan ketä vaan. Vierailu oli jäänyt itsestään selvistä syistä poikkeuksellisen lyhyeksi, ja Jenny olikin tivolilaisten suureksi pettymykseksi päätynyt tekemään täyskäännöksen ja palaamaan alukselleen hyvin pian laskeutumisensa jälkeen.

Ajelehdittuaan aikansa avaruudessa enemmän tai vähemmän päämäärättömänä nuori seikkailija oli kulkeutunut Capricorn Novaksi kutsutun, tähtienvälisen avaruusaseman välittömään läheisyyteen ja päättänyt paremman tekemisen puutteessa telakoitua hetkeksi. Hän kaipasi juoksemista, tekemistä ja ennen kaikkea seuraa. Tivolin pikavisiittiä lukuun ottamatta viime aikoina ei ollut tapahtunut oikeastaan mitään mainitsemisen arvoista - seikkailujen viimeisimmästä adrenaliinipiikistä oli jo reilusti aikaa, ja elämä oli ollut turhankin helppoa ja tasapaksua.

Päätähuimaava hälytyskellojen ulvonta repi Jennyn irti ajatuksistaan samalla hetkellä, kun avaruustukikohdan valot alkoivat vilkkua kirkkaanpunaisina. Vaaleaverikkö jähmettyi paikoilleen ja vilkaisi refleksinomaisesti ympärilleen hälytyksen aiheuttajaa etsien, mutta ei yllätyksekseen nähnyt mitään, mikä olisi viitannut hänen laukaisseen häylytyksen. Syytä ei tarvinnut etsiä kauaakaan, ennen kuin Jennyn korviin kantautui useiden juoksuaskeleiden rytmikäs kopina, ja äänen suuntaan katseensa käännettyään ajanherra ehtikin nähdä punapäisen hahmon vilahtavan läheisen oviaukon ohitse muutama paikallinen sotilas kintereillään. Sen kummemmin vaihtoehtojaan punnitsematta blondi syöksähti koplan perään, pysähtyen kuin seinään huomatessaan joutuneensa umpikujaan punapäätä jahdanneiden, erittäin vihaisen ja erittäin aseistautuneen näköisten Sayaroiden kanssa. Violetinsinertävät humanoidit kohdistivat aseensa Jennyyn, ja ajanherra veti samanaikaisesti omat laseraseensa esiin reisikoteloistaan.

No, ainakin hän oli päässyt sen kovasti kaivatun jännän äärelle. Se, miten tästä selviydyttäisiin eteenpäin olikin sitten ihan toinen juttu. Katse käväisi katonrajassa - valot hajottamalla voisi ansaita vähän lisäaikaa - ja palasi sitten Sayaroihin. Mihin se punapää oli ehtinyt?

[miopod]

Turlough kuulosteli hetken aikaa hiljaa piilostaan. Puhetta ei ainakaan kuulunut, eikä liiemmin askelia. Varovasti hän raotti kuution kantta ja kurkkasi ulos. Hän näki yhden ylimääräisen sääriparin silmiensä edessä ja niiden välistä Sayara-sotilaiden hahmoja seisoskelemassa kauempana. Turlough nosti kantta vähän enemmän ja seurasi katseellaan ensimmäisenä mainittuja sääriä ylöspäin nähdäkseen niiden omistajan. Hänen edessään seisoi hyvin vaaleahiuksinen nuori tyttö jonkinsortin ase kädessään. Paitsi että se ase olikin tähdätty sotilaisiin päin. Saattoiko tyttö olla Turloughin puolella, tuumasi Turlough mielessään ja havahtui tajutessaan tulleensa liikaa esiin piilostaan, sillä pari sotilaista osoitti omia aseitaan nyt Turloughiin. Paniikissa poika nosti kätensä ilmaan, aiheuttaen sen että kuution kansi paukahti auki ja rämähti takana olevaa seinää vasten, mikä herätti muidenkin sotilaiden huomion.

Ei auttanut muutakuin kömpiä pystyyn ja varovasti, kädet yhä kattoon kohotettuina askeltaa tuon mysteeritytön viereen. Turlough pisti merkille että tyttö oli hyvin lyhyt. Nuori ja lyhyt, häntähän saattoi erehtyä luulemaan lapseksi, ellei hän sitä yhä ollut. Mutta millaiselle lapselle annetaan aseita? Turlough pohti mielessään seisoen siinä vain tuijottamassa vaaleaa tyttöä syvällä mielenkiinnolla. Hänestä täytyisi ottaa enemmän selvää, kunhan tämä isoin ongelma, joka juuri uhkasi hänen henkeään, olisi hoidettu alta pois.