The Only Way Out Is In
May 24, 2015 15:56:19 GMT
Post by Heta on May 24, 2015 15:56:19 GMT
"Siitä vain", mies virnisti toisen kysyessä saisiko ovet avata. He olivat jo pysähtyneet ja ovien takana odotti Sierran ensimmäinen suuri seikkailu. Tohtori tönäisi itsensä nojaamasta kaidetta vasten ja käveli rauhallisin askelin bruneten luose; oli mielenkiintoista seurata toisen tulevia reaktioita, sillä enskertalaisen aikamatkustus oli aina yhtä mahtavan näköistä. Lisäksi Tohtori itsekään ei ollut täysin varma, minne he olivat lopulta päätyneet. Oikastaan se kaikki kuulosti suurensuurelta seikkailulta! Vaikka Tohtori kävelikin rauhallisesti, astuen naisen vanavedessä oville, kupli vatsassa silti seikkailun alun tuoma jännitys. Se jännitys oli tunne, joka oli Tohtorin saanut joka ainoa kerta matkoille.
Sierran sanat ja aito hämmästyneisyys saivat Tohtorin naurahtamaan. Rusettikaulainen ajanherra antoi omankin katseensa lopulta valua ympäristöön. Paikka oli epäilemättä Maapallo. Tardis seisoi hievahtamatta korkealla mäellä ja alas avartuva näkymä saisi kenet tahansa vaikuttuneeksi. He olivat saapuneet Maapallon alkuun. Dinosaurusten aikakauteen.
Kun nainen lopulta astui Tardisista ulos, seurasi Tohtori perässä. "Tietenkin ne ovat oikeita", Tohtori huomautti, kääntyen vielä poliisikopin ovien puoleen, lukiten ne äänimeisselillään. Meisselin päähän syttyi vihreä valo ja se piti hetken sille tyypillistä surinaa, jonka jälkeen oven lukko kolahti kiinni. "Aikamatkailua. Sanoinhan että voin kulkea minne vain."
Kun varotoimenpide oltiin suoritettu, ajanherra käveli naisen rinnalle, vilkaisten toiseen. "Lähdetäänkö kohti seikkailua, Sierra?", kädet läimäytettiin yhteen, odottavan innostuneen ilmeen vallaten ajanherran kasvot, "Tuolla alhaalla meitä voi odottaa, mitä vain. Mikä tahansa on mahdollista, kun siihen oikeasti haluaa uskoa. Dinosauruksia, silmän kantamattomiin pitkää, vihreää nurmikkoa, valloittamattomia ja vielä tutkimattomia alueita... Me ensimmäisinä ihmisinä kaiken edessä. Lähdetään siis selvittämään dinosaurusten arvoitus!", Tohtori pyörähti vielä nopeasti ympäri ja lähti kävelemään eteenpäin alas mäeltä.
Paikan ilmasto oli hyvin kuuma ja pilveettömän taivaan aurinko porotti suoraan selkään. Liikkuminen sai nopeasti kevyen hien pintaan, mutta se ei seikkailunnälkäistä ajanherraa estänyt. Mäeltä alaspäästyään, Tohtori käveli erään lähistöllä avautuvan, tiheän metsän reunamille ja katseli uteliaana ympärilleen, asettaen käden otsansa eteen auringon säteiden suojaksi. Lauma triceratopseja laidunsi lähistöllä, välittämättä lainkaan alueelle tunkeutuneista aikamatkaajista. Tohtorin kasvoille levisi leveä hymy ja tämä osoitti laumaan.
"Ja tuo tuolla... Ne ovat triceratopseja. Satoja tuhansia sitten kuollut, liitukaudella elänyt laji!", Tohtori selosti Sieralle, pitäen innostuneen katseen hirmuliskoissa, "Yhdeksän metriä pitkiä, 3 metriä korkeita ja 8500 kiloa painavia aikansa sarvikuonoja! Oh, mitä kaunottaria ne ovatkaan" Huomaamattaan ajanherra oli lähtenyt pakittamaan muutaman askeleen taaksepäin, kenties nähdäkseen kokonaisen lauman paremmin. "Epäilemättä me siis olemme- AAAA!!", ja viimeisin taaksepäin vedetty askel oli virhe; Tohtori oli pakittanut liikaa ja huomaamattaan astunut erään hiekkakuopan ylitse, lähtien nyt rajusti kierimään jyrkännettä alas. Matka oli vauhdikas eikä ylimääräisiltä mustelmilta varmasti vältytty. Ala späästyään Tohtorin matka lopulta pysähtyi, miehen jäätyä hullunkuriseen asentoon. Tohtori oli kuitenkin edelleen tajuissaan ja nousi ripeästi ulos. Päässä humisi.
"Ei hätää, olen kunnossa. En vahingoittunut", Tohtori väänteli leukojaan ja nosti peukaloa ilmaan, horjahtaen muutaman askeleen verran sivulle. Katsetta oli vaikeaa ensiksi kiinnittää mihinkään, sillä koko rusettikaulan pää tuntui kuin jyrän alle jääneeltä eikä ajatus suostunut kulkemaan mitenkään. Äkkiä ajanherran katse kuitenkin pysähtyi; alhaalla jyrkänteellä oli pieni pesä, jonka suojissa oli kolme, liidunvalkoista ja täysin ehjää munaa. Tohtori kyykistyi pesän juurelle ja äskeinen tuntuikin unohtuneen sen siliän tien. "Sierra, tule tänne. Tule katsomaan, mitä löysin", ajanherra viittoi toiselle pitäen kuitenkin katseen edelleen löydöksessään.
Sierran sanat ja aito hämmästyneisyys saivat Tohtorin naurahtamaan. Rusettikaulainen ajanherra antoi omankin katseensa lopulta valua ympäristöön. Paikka oli epäilemättä Maapallo. Tardis seisoi hievahtamatta korkealla mäellä ja alas avartuva näkymä saisi kenet tahansa vaikuttuneeksi. He olivat saapuneet Maapallon alkuun. Dinosaurusten aikakauteen.
Kun nainen lopulta astui Tardisista ulos, seurasi Tohtori perässä. "Tietenkin ne ovat oikeita", Tohtori huomautti, kääntyen vielä poliisikopin ovien puoleen, lukiten ne äänimeisselillään. Meisselin päähän syttyi vihreä valo ja se piti hetken sille tyypillistä surinaa, jonka jälkeen oven lukko kolahti kiinni. "Aikamatkailua. Sanoinhan että voin kulkea minne vain."
Kun varotoimenpide oltiin suoritettu, ajanherra käveli naisen rinnalle, vilkaisten toiseen. "Lähdetäänkö kohti seikkailua, Sierra?", kädet läimäytettiin yhteen, odottavan innostuneen ilmeen vallaten ajanherran kasvot, "Tuolla alhaalla meitä voi odottaa, mitä vain. Mikä tahansa on mahdollista, kun siihen oikeasti haluaa uskoa. Dinosauruksia, silmän kantamattomiin pitkää, vihreää nurmikkoa, valloittamattomia ja vielä tutkimattomia alueita... Me ensimmäisinä ihmisinä kaiken edessä. Lähdetään siis selvittämään dinosaurusten arvoitus!", Tohtori pyörähti vielä nopeasti ympäri ja lähti kävelemään eteenpäin alas mäeltä.
Paikan ilmasto oli hyvin kuuma ja pilveettömän taivaan aurinko porotti suoraan selkään. Liikkuminen sai nopeasti kevyen hien pintaan, mutta se ei seikkailunnälkäistä ajanherraa estänyt. Mäeltä alaspäästyään, Tohtori käveli erään lähistöllä avautuvan, tiheän metsän reunamille ja katseli uteliaana ympärilleen, asettaen käden otsansa eteen auringon säteiden suojaksi. Lauma triceratopseja laidunsi lähistöllä, välittämättä lainkaan alueelle tunkeutuneista aikamatkaajista. Tohtorin kasvoille levisi leveä hymy ja tämä osoitti laumaan.
"Ja tuo tuolla... Ne ovat triceratopseja. Satoja tuhansia sitten kuollut, liitukaudella elänyt laji!", Tohtori selosti Sieralle, pitäen innostuneen katseen hirmuliskoissa, "Yhdeksän metriä pitkiä, 3 metriä korkeita ja 8500 kiloa painavia aikansa sarvikuonoja! Oh, mitä kaunottaria ne ovatkaan" Huomaamattaan ajanherra oli lähtenyt pakittamaan muutaman askeleen taaksepäin, kenties nähdäkseen kokonaisen lauman paremmin. "Epäilemättä me siis olemme- AAAA!!", ja viimeisin taaksepäin vedetty askel oli virhe; Tohtori oli pakittanut liikaa ja huomaamattaan astunut erään hiekkakuopan ylitse, lähtien nyt rajusti kierimään jyrkännettä alas. Matka oli vauhdikas eikä ylimääräisiltä mustelmilta varmasti vältytty. Ala späästyään Tohtorin matka lopulta pysähtyi, miehen jäätyä hullunkuriseen asentoon. Tohtori oli kuitenkin edelleen tajuissaan ja nousi ripeästi ulos. Päässä humisi.
"Ei hätää, olen kunnossa. En vahingoittunut", Tohtori väänteli leukojaan ja nosti peukaloa ilmaan, horjahtaen muutaman askeleen verran sivulle. Katsetta oli vaikeaa ensiksi kiinnittää mihinkään, sillä koko rusettikaulan pää tuntui kuin jyrän alle jääneeltä eikä ajatus suostunut kulkemaan mitenkään. Äkkiä ajanherran katse kuitenkin pysähtyi; alhaalla jyrkänteellä oli pieni pesä, jonka suojissa oli kolme, liidunvalkoista ja täysin ehjää munaa. Tohtori kyykistyi pesän juurelle ja äskeinen tuntuikin unohtuneen sen siliän tien. "Sierra, tule tänne. Tule katsomaan, mitä löysin", ajanherra viittoi toiselle pitäen kuitenkin katseen edelleen löydöksessään.