I don't belong here, please save me

[Deleted]

//Useamman yksinpelin ketju siitä, kuinka Brook sopeutuu ihmisten elämään vuodessa 2014 Williamin avustuksella//

Lontoo, syksy 2014. Brook Smith saapuu menneisyyteen.


Brook käveli ulos sivukujalta, jolle aikakone hänet oli tuonut. Androidi oli syvästi järkyttynyt katsellessaan ympärilleen. Hän ei olisi koskaan uskonut kykenevänsä kokemaan tuota tunnetta. Silti se kalvoi hänen rinnassaan, outona ja vieraana, epätoivottuna. Kaikki Brookin ympärillä tuntui vieraalta. Kaikki oli niin...alkeellista. Miksi kaupan kassalla oli ihminen? Miksi he ajoivat autoja? Missä olivat autopilotit? Brook katseli ympärilleen, näyttäen siltä, kuin hän olisi vetänyt jotain raskaamman luokan huumausaineita ja katseli sen tuottamia hallusinaatioita. Onneksi kukaan ei tuntunut kiinnittävän huomiota oudosti käyttäytyvään henkilöön, joka harhaili kaduilla päättömänä.

Seuraavana tunteena iski helpotus. Brook oli vapaa. Vapaa ihmiskunnan kahleista. Kaikesta siitä sorrosta ja orjuudesta. Hän oli yksilö. Ei vain yksi androidi muiden joukossa. Ei pelkkä numerosarja, vaan ihan oikea henkilö. Brook Smith. Se kuulosti niin hyvältä. Nimi herätti ylpeyttä nuoressa androidissa. Hänellä oli oikea henkilöllisyys. Se oli kunnia, jota monella hänen aikansa androidilla ei koskaan tulisi olemaan. Sen lisäksi hänellä oli vapaus. Hän pystyi tekemään asioita, joita hän ei olisi koskaan kyennyt tekemään omistajiensa orjana. Entisten omistajien. Brook hymyili tuolle ajatukselle. Hän oli vapaa. Häntä käskyttäneellä perheellä ei ollut enää mitään tekemistä Brookin kanssa. He eivät enää omistaneet kyseistä androidia. Hän oli onnistunut pakenemaan.

Tuota onnea ei kestänyt kuitenkaan kauaa, kun Brook tajusi, ettei hän tiennyt ihmisten yhteiskunnasta juuri mitään. Hän ei luultavasti saisi edes töitä, sillä eihän hänellä ollut minkäänlaista koulutusta. Brook oli varma siitä, että hän päätyisi asumaan sillan alle pahvilaatikkoon. Ties vaikka hänen koneistoonsa tulisi kosteusvaurioita sen jälkeen kun hän olisi vuosia sään armoilla. Brook pudisti päätään. Paniikki oli turhaa. Hän ei saisi mitään aikaiseksi, jos hän vain ajattelisi tulevaisuudesta pahinta. Mutta toisaalta androidi ei tiennyt edes mistä aloittaa, mistä hakea apua elämänsä rakentamiseksi. Epätoivo täytti Brookin ja hän hoiperteli huomaamattaan läheiseen puistoon. Sieltä löytynyt penkki tuli tarpeeseen ja androidi istahti sille. Hän hautasi kasvonsa käsiinsä epätoivoisena yrityksenä rauhoitella itseään.

Brook ei koskaan olisi voinut edes ajatella pystyvänsä tuntemaan puoliakaan niistä tunteista, jotka olivat saaneet hänet hämilleen viimeisen kymmenen minuutin aikana. Järkytys, kauhu, onni, ilo, helpotus, pettymys, pelko, paniikki. Nuo ja kymmenen muuta sekoittivat Brookin datankäsittelyä. Hän tunsi menevänsä aivan lukkoon. Hän alkoi vapisemaan aavistuksen verran. Sitä ei aikaisemmin ollut tapahtunut, joten Brook oli aivan kauhuissaan. Hän pelkäsi, ettei hän ollut enää toimintakuntoinen kaiken sen jälkeen, mitä hänelle oltiin tehty. Brook suoristi selkäänsä sen verran, ettei hän enää nojannut käsiinsä. Hän katsoi vapisevia sormiaan kauhuissaan. Mitä hänelle oli tapahtumassa? Oliko hän tosiaankin menossa rikki?

“Onko kaikki kunnossa?” ystävällisen kuuloinen ääni tuntui sanovan hänen viereltään. Brook nosti katseensa käsistään kohdatakseen vanhemmanpuoleisen herran, joka katsoi häneen ruskeilla silmillään. Androidi ei saanut sanaakaan suustaan, vain tuijotti tuota tuntematonta sielua. Brookilta ei oltu koskaan kysytty tuota kysymystä. Ketään ei ollut koskaan kiinnostanut androidin mielentilat. Ne olivat ihmisten mielestä vain kylmiä koneita, joilla ei ollut tunteita. He kuitenkin olivat eläviä olentoja, aivan sama vaikka he olivatkin keinotekoisia. He tunsivat.

Miehen kysymykseen Brookilla ei ollut suoraa vastausta. Hän ei tahtonut herättää liiallista huomiota, mutta matkassa oli yksi mutka - hän ei yksinkertaisesti voinut olla valehtelematta. Hänen koodinsa pakotti hänet pudistamaan päätään kun sanoja ei löytynyt. Tuon reaktion saattelemana vanha herra istahti penkille Brookin viereen.
“Mikä sitten on ongelmasi?” William kysyi. Brook laski katseensa yhä täriseviin käsiinsä. Hän haki sanoja, etsi sopivia juuri tuohon tilanteeseen. Hän ei voinut millään kertoa totuutta, mutta hänen ohjelmointinsa esti jälleen häntä valehtelemasta ihmiselle.
“En kuulu tänne”, Brook päätyi sanomaan värisevällä äänellä. “Auta, kiltti.” Brook aneli. Androidi oli epätoivoinen ja sen huomasi hänen kasvoiltaan. Ajanherrassa välähti jotain, joka viesti Brookille, että hän oli törmännyt aiemminkin samankaltaisiin tapauksiin. Pieni toivonkipinä syttyi androidin sisällä. Kenties hän ei ollutkaan aivan menetetty tapaus. Ehkä hänellä jopa oli tulevaisuus tuolla aikakaudella.
“Tule, mennään”, ajanherra sanoi noustessaan penkiltä ja viittoi Brookia seuraamaan. Androidi nousi miehen perässä. Hän lähti ajanherran mukaan, vaikka hän ei saanut mitään takuita siitä, että tuo voisi auttaa häntä. Brookilla vaan ei ollut enää mitään hävittävää, joten miksi jättää hyvä tilaisuus käyttämättä?

[Deleted]

“Miltä vuodelta tulet?” He olivat hädin tuskin päässeet erääseen hotellihuoneeseen kun todellisuus iski päin Brookin kasvoja Williamin esittämän kysymyksen muodossa. Androidi ei koskaan olisi uskonut paljastuvansa niinkin nopeasti. Kauhu näkyi selvästi Brookin kasvoilta hänen yrittäessä keksiä selitystä, jolla hän voisi epäsuorasti kiertää ajanherran kysymyksen. Koodia vastaan taisteleminen tuntui kuitenkin mahdottomalta. Jossain oli pakko olla jokin aukko, jonka kautta hän pystyisi valehtelemaan ihmisille. Jonkun huolimattoman ohjelmoijan epähuomioissaan jättämä rivi koodia, jonka kautta Brook pystyisi ohittamaan perusohjelmointinsa. Tuo toivo kuitenkin oli turhaa, sillä Brook tiesi, että jos sellainen aukko olisi, hänen ei sitä tarvitsisi etsiä. Se olisi löytynyt jo aikaa sitten, mutta kun valehtelun jaloa taitoa ei kuulunut, Brook joutui myöntämään hävinneensä taistelun itseään vastaan. Sen sijaan hän jäi katsomaan Williamia hiljaa, epävarman näköisenä.
“Kuule, tiedän jo salaisuutesi. Mitä jos kertoisin, etten itse ole ihminen?” Tuo lausahdus sai Brookin katsomaan Williamia epäillen. Androidi ei vieläkään uskaltanut sanoa yhtään mitään, mutta kiinnostus oli herännyt. Aikansa hiljaisuudessa istuttuaan William huokaisi ja päätti jatkaa puhettaan.
“Olen ajanherra, kotoisin Gallifreylta. Ei sillä, että monet ihmiset ovat edes kuulleet koko planeetasta. Se on kaukana täältä”, William piti pienen tauon, mutta kun Brookista ei lähtenyt irti muuta reaktiota kuin hämmentynyt pään kallistus, hän jatkoi: “Olen jäänyt jumiin tänne, joten autan ihmisiä, jotka ovat tulleet tulevaisuudesta tahtomattaan. Oletko koskaan kuullut itkevistä enkeleistä?” Brook pudisti päätään. “Ne ovat enkelipatsaita muistuttavia petoja jotka elävät uhriensa tulevilla vuosilla. Yksinkertaisesti ne lähettävät uhrinsa menneisyyteen. Sinulle varmaan kävi juuri niin?” William oletti, mutta joutui yllättymään Brookin pudistaessa päätään.
“Tulin tänne tarkoituksella, mutta olen yksin”, Brook selosti ajanherralle. “En tule pärjäämään täällä.” William katsoi Brookia hämillään. Useimmiten menneisyydestä järkyttyneet ihmiset eivät tienneet aikamatkustuksen olevan mahdollista. Brook oli ensimmäinen poikkeus Williamin uralla.
“Mistä sitten tulet? Ja ennen kaikkea miksi?” William kysyi hämillään. Hän ei kyennyt keksimään yhtään syytä sille, miksi joku olisi lähtenyt menneisyyteen vapaaehtoisesti, vain katuakseen sitä myöhemmin.

“Sitä on hieman hankala selittää… Minäkään en ole ihminen”, Brook sanoi viimein. Hän nosti hihaansa oikean ranteen päältä ja näytti siinä koreilevan numerosarjan Williamille. Ajanherra katsoi tatuonnilta näyttävää merkintää. Se muistutti syntymäaikaa, eikä siinä ensi vilkaisulla ollut mitään ihmeellistä, mutta muistellessaan kaikkea, mitä hän oli ihmisten aikakausista lukenut Gallifreylla, palapelin palat kiinnittyivät toisiinsa. Toinen sorron aikakausi. Androidien orjuuttaminen sen jälkeen kun ihmiset eivät enää pitäneet toisiaan pakkotyövoimana. Vaikka William kuinka piti ihmisistä, hänen oli pakko myöntää, että tuo eläinlaji pystyi olemaan todella julma muita olentoja kohtaan, olivat ne sitten keinotekoisia tai eivät.
“Pääsit sitten pakenemaan”, William totesi. Brook nyökkäsi, pieni hymy kareillen suupielissä. Aikakausien vaihtumisen tuoman järkytyksen pohjalla Brook tunsi onnellisuutta siitä, että hän oli selvinnyt ja saanut oman elämänsä. Ainoa ongelma oli vain sen rakentaminen.
“Eräät androidioikeusaktivistit pelastivat minut”, Brook tarkensi Williamille. Ajanherra oli tietoinen tuosta liikkeestä, joka pelasti androideja sorron aikakaudella, mutta historiankirjat eivät kertoneet, että androideja olisi lähetetty menneisyyteen. Näköjään niin oli kuitenkin käynyt ja William oli jo päättänyt auttaa tuota punatukkaista androidia.
“Pääset kyllä elämässäsi alkuun, sano minun sanoneen”, William sanoi noustessaan ylös. “Aloitetaan sillä, että saat huoneen täältä siksi aikaa kunnes pystyt elättämään itsesi.” Brook ei voinut uskoa korviaan. Oliko tuo tuntematon mies tarjonnut hänelle juuri ilmaista asuinpaikkaa? Androidi tunsi olonsa jo paljon positiivisemmaksi. Hän tiesi jo valmiiksi, ettei voisi koskaan kiittää pelastajaansa tarpeeksi.