Ennakkoluuloja ja uusia tuttavuuksia

[Javert]

Roolipelissä mukana: 11. tohtori ja Virgil Jewel
Roolipelin nimi: Ennakkoluuloja ja uusia tuttavuuksia
Roolipeli alkoi: 3. joulukuuta
Sijainti: Jossain päin Englannin maaseutua, syrjäinen kartano.



-Virgil-

Sää oli hyvin kaunis. Aurinko paistoi yhä täydeltä terältä vaikka kello olikin jo lähemmäs iltaa, ja pian pilvet peittäisivät valon, tuoden tullessaan yön. Lämpöasteet olivat korkealla, kuten olivat olleet koko viikon ajan. Nurmikko kuivui kasaan, sillä kenenkään taloissa ei riittänyt vettä kastelemaan ulkokukkia, kun piti omastakin vedensaannistaan huolehtia. Virgil toivoi kovasti että olisi saanut tuntea tuulen tuiverruksen ihollaan, tai edes lämmön. Mutta ainoa mistä hän ulkona vallitsevan lämpötilan tiesi, oli talon seinässä roikkuvan lämpömittarin ansiota. Kivinen keho näet ei ollut mikään parhain lämmöntuntija.

Tämä päivä oli ollut varsin hiljainen. Yleensä niin kovin vilkkaassa talossa ei ollut käynyt ketään vieraisilla, ja se antoi Virgilille ajatuksen aihetta. Miksi näin oli? Viime aikoina oli ollut suorastaan loistava sää juhlien ja kutsujen pitämiseen, ja kartanonkin väki oli osallistunut ilonpitoon varsin mielellään. Nämä vierailut rajoittivat toki Virgilin vapautta, mutta siitä ei enkeli välittänyt. Ei hän näin valoisina päivinä muutenkaan olisi voinut pahemmin liikkua, tai edes viitsinyt.

Saattoiko olla, että kuumuus oli uuvuttanut kaikki? Ajatus oli huolestuttava, ja enkeli laski kädet kasvoiltaan, kuin huolestuminen poistuisi sillä että näkisi maailman. Mutta vieläkin vähemmän, kuivuneen ruohon näkeminen vain masensi Virgiliä entisestään.
Ja kun ajatukset eivät näyttäneet antavan vastausta kysymykseen, päätti Virgil antaa asian olla. Tosiaankin, mitä väliä sillä oli jos hetken oli hiljaista juhlien välissä? Sehän tarkoitti vain, että suunniteltiin jotain isompaa, jotain josta ehkä jopa Virgil voisi nauttia. Se olisi ihastuttavaa…

Yhtäkkiä ajatukset, jotka eivät olleet vieläkään suostuneet luovuttamaan kuivuuden ajattelua, masentavia toiveita ja äänettömiä huokauksia, keskeytyivät. Jotain oli kuulunut, ja kivinen enkeli käänsi päätään. Pihan toiselta puolelta oli kuulunut ääniä, ja hän tiesi ettei se ollut kukaan talon väestä, sillä nuo olivat visusti sisällä. Joten kuka se mahtoi olla? Vieraat tuskin tulisivat umpimetsän suunnalta, mutta keskipäivä oli hieman jännittävä ajankohta murtovarkaillekin. Ja nopeasti, ennekuin kyseinen henkilö, kuka sitten olikin, liikahtivat enkelin kädet niin että ne olivat jälleen tuon kasvojen peittona.
Ei siitä oikeastaan mitään hyötyä ollut, mutta se oli Virgilin tapa. Suojautua… Katseilta. Ja kuka tahansa metsästä tulikin, epätodennäköinen vierailija, ei hämmästyisi patsasta, joka oli ollut täsmälleen samanlaisessa asennossa jo kaksikymmentä vuotta.
Ja Virgil odotti. Aikaa ja kärsivällisyyttä hänellä riitti ikuisuuksien ajaksi, sillä mikään kiire ei ollut. Päivät olivat kaikki samanlaisia, seurasivat aina toisiaan ja sulautuivat viikoiksi ja vuosiksi Virgilin huomaamatta. Mistäpä enkeli tiesikään, että tämä päivä muuttaisi paljon.

[Heta]

Viime päivät olivat olleet uuvuttavan kuumia ja helteisiä jo pitkään. Auringon porotus ja tuulettomuus oli saanut kaiken tuntumaan siltä, kuin aika olisi pysähtynyt. Oli kulunut kaksi viikkoa siitä, kun Amy ja Rory olivat singahtaneet menneisyyteen Manhattanissa ja kuolleet nykyisyydessä. Tohtori oli matkustanut hetken aikaa Riverin - oman vaimonsa - kanssa, mutta lopulta tiet olivat erkaantuneet. Hän ei ollut hetkeen käynyt maapallolla - ei vain ollut kyennyt siihen - mutta jokin äänetön kutsu, selittämätön surumielisyys ja yksinäisyys, oli tunkeutunut Tardisiin sisään, kuin kutsuen Tohtoria luokseen. Se oli jokin selittämätön tunne, mikä oli saanut miehen uteliaisuuden hetkeksi aikaa jälleen heräämään. Tardis oltiin käännetty takaisin maapallolle, mutta kohteen etsimisessä oli kulunut aikaa. Oli käynyt selväksi, että surumielisyys ei tullut inhimillisestä, lihaa ja verta olevasta olennosta, vaan jostain täysin muusta, mutta sijainnin hän oli viimein onnistunut selvittämään. Englanti. Syrjäinen kartano.

Erityisesti tämä päivä oli ollut kuuma. Se oli ollut niin kuuma, että Tardisinkin koneisto tuntui käyvän ylikierroksilla kaiken aikaa. Tohtori suorastaan kykeni kuulemaan, kuinka sen koneisto valitti ja nitisi. Tardis oli huonolla tuulella.
"Rauhassa. Vielä pieni hetki, kulta", Tohtori mumisi aikakoneelleen, kuin pyrkien rauhoittamaan kuumuudesta kärsivää laitteistoaan. Hassusti pukeutunut mies pyöri kuin väkkärä ohjaimiston luona, väänellen ja käännellen moninaisia eri nappeja ja vipuja. Hän pyrki tekemään kaikkensa rauhoittaakseen huonotuulisen koneensa.

Vauhti oli kopilla hurja, mutta kiitos huono tuulisen Tardisin, se ei halunnut totella Tohtoria. Tohtori oli navigoinut pysähtymispaikaksi läheisen tien, jossa tuo mystinen kartano sijaitsi, mutta kaikki ei mennyt suunnitelmien mukaan. Huono tuulinen Tardis päättikin toimia toisin; se singautti itsensä suoraan lähimpään metsikköön, kuin varjoa ja edes hetken viileyttä hakien.
Kävi kova rysähdys, kun sininen poliisikoppi rämähti tiheän metsikön lävitse. Siihen se pysähtyi - keskelle ei mitään - ja aivan kuin kiukkuinen nainen, Tardis teki sen, minkä tuo oli jo kerran aikaisemminkin isännälleen tehnyt; se potkaisi Tohtorin itsestään ulos. Tummahiuksinen lennähti kuin ohjus ovesta ulkoilmaan ja avaruuslaite jatkoi yksin matkaansa.
"Tardis, EI!", Tohtori karjaisi ja pyrki nappaamaan ulko-oven kahvasta kiinni. Se oli kuitenkin toivotonta, sillä kone oli mennyt jo menojaan. Turhautunut ja tyytymätön huokaisu karkasi Tohtorin huulilta, tuon tuijottaessa tyhjää kohtaan, hetken epäuskon vallassa.
"Hienoa. Tardis kiukuttelee ja minä olen keskellä ei mitään!", manattiin ääneen, samalla kun mies suoristi takkinsa ja tärkeimmän tavaramerkkinsä: rusettinsa. Katse haravoi hetken aikaa uutta ympäristöä. Se oli tiheä metsikkö, kaukana kaikesta ja kaikista. Sen suuret tammi- ja kuusipuut näyttivat vanhoilta ja raskailta, ja niiden painava ja taakkaimainen olemus tuntui saavan Tohtorin itsensäkin tuntemaan itsensä pieneksi ja mitättömäksi. Noh, nyt kun tässä oltiin niin ei auttanut muu kuin vain tottua siihen.

"Katsotaanhan, missä me siis olemme", ääneen aprikoimista jatkettiin ja äänimeisseli kaivettiin esille. Kevyt, vaaleanvihreä valo lävisti metsän ja skannasi ympäristönsä.
"Kas kas, et siis täysin pettänytkään minua", Tohtori vilkaisi meisselinsä tuomia tuloksia, suunnaten sanansa jo kadonneelle Tardisille. Tardis ei tosiaan ollutkaan ollut täysin mahdoton, sillä kyseinen kartano olikin vain kävelymatkan päässä. Äskeinen turhautuneisuus tuntui haihtuvan sen siliän tien ja kevyt seikkailuhalu valtasi miehen mielen.

Kartano löytyi varsin nopeaan. Takapihan portista, joka oli lähellä metsän rajaa, astuttiin sisään ja utelias katse suunnattiin kartanon ikkunoihin. Vaikutti siltä, että paikassa oli täysin hiljaista. Kenties helle uuvuttanut jokaisen elävän olennon. Tohtorin katse haravoi ympäristöä ja askeleet suunnattiin edemmäs pihaa, mutta äkkiä tilanne sai täysin uuden sävyn; aivan miehen lähietäisyydellä seisoi liiankin tuttu näky. Enkeli!
Tohtori kavahtui ja pakitti rajusti muutaman askeleen taakse päin, kaivaen automaattisesti äänimeisselinsä esille. Sillä osoitettiin patsasta. "Taas enkeleitä! Tällä kertaa pidän huolen siitä, että te ette vie täältä yhtäkään", sähistiin kuin kissa ja katse pidettiin patsaassa herkeämättä, "Minulla on meisseli enkä pelkää käyttää sitä! Onko teitä täällä useampikin?!"

[Javert]

-Virgil-

Enkelin kärsivällisyys palkittiin pian. Hiljaisuus, jonka Virgil oli toivonut päättyvän, päättyikin. Ja vaikka enkeli ei kyennyt näkemään silmillään käsiensä läpi, pystyi havaintoja tekemään muillakin tavoin.
Kuivat ruohonkorret napsahtelivat katki kenkien alla, kun tuntematon vierailija asteli puutarhan poikki. Aikaisemmin oli tuo joku avannut portin, mutta ei ollut viitsinyt laittaa sitä kiinni. Nyt ankea narina kuului, kun portti hiljakseen liikkui, saranat kitisten. Tuoksu, joka tuosta vierailijasta tuli, oli vähintäänkin mielenkiintoinen. Se ei muistuttanut ketään tässä kartanossa, ja saapumistapansa vuoksi, vaikkei Virgil ollutkaan tavannut ajanherroja, tiesi hän että vierailija ei ollut tavanomainen. Vai kuka tuli metsästä, kun saattoi kävellä tien kautta pääportille?

Viimeistään vierailijan sanat saivat Virgilin kuitenkin varmaksi siitä, ettei tämä tuntematon ollut ihminen. Ja samalla suojeluvaisto kartanoa kohtaan heräsi, mitä tuo tuntematon täällä teki? Mitäpä muutakaan, kuin olisi pahoissa aikeissa? Mutta keskellä kirkkainta, kuumaa päivää? Virgil tunsi huolestuvansa, sillä tuolla tuntemattomalla oli kaikki edut itsellään, ja Virgil puolestaan, niin tutussa paikassa kuin olikin, oli altavastaajan asemassa tuntematonta vastaan.

Ja jälleen Virgilin ajatukset keskeytyivät, tuon vierailijan alkaessa puhua. Ääni oli selvästi miehen, ja puheista päätellen tuolla oli jokin esine kädessään. Ja mikäli kuunteli oikein, oikein tarkasti, saattoi kuulla pienen huminan heidän ympärillään, kun äänimeisseli skannasi ympäristöään ja enkeliä. Mutta vaikka tuntematon olikin nyt avannut suunsa, ei Virgil ymmärtänyt sanaakaan tuon puheesta. Englantia se oli, ja kyllä hän sitä osasi, mutta sanoissa ei ollut mitään järkeä. Kaiken lisäksi vieras piti tarkasti Virgiliä silmällä, joten oli oletettavaa tuon tietävän jotain enkeleistä, ja olleen jopa joskus tekemisissä heidän kanssaan. Tämä oli varsin kiinnostava huomio.
Ja sietämätön uteliaisuus syttyi enkelin mieleen, tuon pohtiessa kuka, ja mikä oli tämä tuntematon joka tänne oli tupsahtanut. Mitä tuo teki täällä? Ja mitä sanat, nuo kovat ja kummalliset sanat, olivat tarkoittaneet?

Mutta tarkkaavaisinkaan olento ei pysty pitämään silmiään jatkuvasti auki, ja Virgil tunsi hetken ajan tämän kiduttavan puolustusmenetelmän antavan periksi, mutta ei liikahtanutkaan. Hän tahtoi saada selville kuka tämä vierailija oli, mutta selvästi enkelit eivät olleet tuon kärjessä ystävien listalla. Olisi parhain tapa saada selville vierailijan aikeet, mikäli pysyisi hiljaa, ja liikkumatta. Toinen saattaisi aina luulla, että hän oli pelkkä patsas. Niin kuin niin monet ennen häntä. Käsiensä kätköissä enkeli hymyili. Virgilillä todellakin oli koko ikuisuus aikaa selvittää, kuka tämä tuntematon, vihamielinen olento oli.

[Heta]

Tohtori piti katsekontaktin visusti kiinni kohteessaan, silmiään räpäyttämättä ja katsettaan siirtämättä. Aurinko porotti suoraan miehen selkään, saaden olon tuntumaan vähintääkin tukalaksi liituraitaisen takin kanssa. Hikikarpaloita valui miehen ohimoa pitkin ja molemmat sydämet pamppailivat villisti; oli kulunut vasta kaksi viikkoa siitä, kun hän oli viimeksi törmännyt noihin viheliäisiin demoneihin ja jälleen kohtalo tuntui näyttävän hänelle ruman puolensa. Enkelit olivat vieneet hänen ystävänsä kaus menneisyyteen ja pakottaneet jälleen kohtamaan pahimmat pelkonsa; menettämisen tuskan. Tällä kertaa hän tekisikin kaikkensa ettei yksikään viaton enää joutuisi itkevien enkeleiden kynsiin.

Mutta edes ajanherrakaan ei kyennyt pitämään silmiään ikuisesti auki, vaan Tohtorikin joutui pitkän taistelun jälkeen taipumaan fysiikan lakeihin; kun silmiä oltiin pidetty tarpeeksi pitkään auki, alkoivat ne tuntumaan kuivilta ja raskailta. Kuin refleksinomaisesti silmät räpäyttivät itseään kerran, mutta Tohtorin suureksi yllätykseksi patsas ei liikkunutkaan. Kulmakarvoja kohotettiin yllättyneenä ja silmät arvioivat näkyä uudestaan, katsoen patsasta sen juuresta pään huippuun asti. Miksi patsas ei ollutkaan käyttänyt heikkoa hetkeä hyödykseen?

"Se ei liikkunut....", kummasteltiin ääneen ja äänimeisseli sullottiin takaisin takin taskuun. "Miksi se ei liikkunut, vaikka minä räpäytin silmiäni", uteliaisuus otti miehestä vallan ja tämä harppoi enkelin luokse, äskeisistä epäilyksistä huolimatta. Patsas käveltiin ympäri. Sitä katsottiin päästä varpaisiin ja sitä tutkittiin uteliaisin silmin ja kosketellen sen kasvoja peittäviä kämmeniä ja päälakeen naputettiin sormella. Oliko patsas sittenkin vain pelkkä patsas?

Kevyt, aavistuksen huvittunut hymy valtasi Tohtorin kasvot. Tutkittuaan enkeliä tarpeeksi, tämä suoristi ryhtinsä ja huvittunut hymähdys karkasi ajanherran huulilta.
"Se on vain pelkkä patsas, vain pelkkää liikkumatonta kiveä ja marmoria!", mies tuumi ääneen, äänensävyssä selvää huvittuneisuutta ja läimäytti kädet yhteen tyytyväisyyden merkiksi. Tämän jälkeen patsaalle käännettiin huoletta selkänsä ja uteliaat askeleet jatkoivat matkaa, katseen haravoiden ympäristöä entisestään. Joku oli hänet kutsunut, mutta ketä? Paikka vaikutti lähestulkoon autiolta, kartanon väen ollen visusti sisällä. Ehkä hänen tulisi vain mennä suorinta tietä ovelle ja tehdä tulonsa ja läsnäolonsa selväksi.

"Tämä sää tekee minut hulluksi. Ensiksi joudun rämpimään metsässä ja nyt puhun tyhjälle patsaalle", Tohtori jatkoi yksin puhumistaan ja pyyhkäisi otsaansa. Askeleet jatkuivat edemmäs ja syvämmälle aluueelle. Oikeastaan koko tilanne alkoi jo hieman huvittamaan. Kuinka harhainen hän nykyisin olikaan. Miksi jokainen patsas olisi muka elävä? Maapallo oli täynnä elottomia esineitä ja kartanon enkelipatsas näytti olevan yksi sellaisista. Kuinka muutenkaan. Vain tavallinen, pieni patsas. Vai oliko sittenkään?

[Javert]

-Virgil-

Hiljaisuus ja liikkumattomuus jatkuvat, kuka tahansa tämä tuntematon olikin, ei antanut Virgilille enää mahdollisuutta liikkua. Ja sitten enkeli hämmästyksekseen kuuli äänen, joka syntyy siitä kun jotain laitettiin takaisin taskuun. Ja sitten jälleen tuota hämmentävää puhetta, yksikseen. Vai oliko sittenkään? Virgil oli nyt jo sietämättömän uteliaisuuden vallassa, eikä hän keksinyt syitä miksi viera puhuisi itsekseen. Ellei sitten ollut hullu? Mutta eivät hullut tuntuneet näin vaarallisilta kuin tämä, siitä Virgil oli varma. Ainoa mitä hän toivoi, oli että kartanon väki pysyisi visusti sisällä, sillä hänellä oli paha tunne siitä, että vieras tahtoisi kenties kartanoon sisälle. Ja siitä taas ei seuraisi mitään hyvää, sen Virgil tiesi vaistonvaraisesti. Hän ei voisi päästää tuntematonta kartanoon, jo sen maille tunkeutuminen oli liikaa.

Pian tuo tuntematon ottaa askeleen eteenpäin, ja vaikka Virgil ei sitä tuntenut, hän tiesi äänistä että tämä vieras tunnusteli häntä, kokeili. Siis todellakin tunsi enkelien tavat, nähtävästi. Sillä vaikka vieraan sanoista pystyi tajuamaan sen, ettei enää uskottu patsaan olevan elossa, ei tuo silti antanut kovin montaa kertaa enkelille mahdollisuutta hyökätä.
Vaikka ei Virgil olisi missään nimessä hyökännytkään, ei ennen kuin tietäisi tarkemmin mitkä olivat tämän tuntemattomat aikeet.

Ja sitten odotettu hetki saapui. Kutsumaton vieras jatkoi yksin puhumistaan, mutta ääni etääntyi, tuo oli selvästi lähdössä pois. Nyt, kun toisen selkä oli enkeliin päin, oli Virgilin tilaisuus. Hieman epäröiden, ja varsin hitaasti laskee enkeli kädet kasvojensa edestä pois, tarkkaillen etääntyvää selkää. Pää ei enää kertaakaan kääntynyt takaisinpäin, merkki siitä että tuo uskoi lopultakin uskoi Virgilin olevan pelkkä patsas.
Kiinnostuneena tarkkaili enkeli vierasta, miestä. Tuolla oli puku päällä, hieman vanhanaikaista mallia mutta siisti ja kauniin värinen. Mutta uhkaava tunne säilyi edelleen, vain hieman laantui etäisyyden kasvaessa, eikä enkeli voi estää itseään. Virgil ojentaa kätensä eteensä, ja kiveä vasten hankautuva kivi pitää raapivaa ääntä. Hän tiesi tuntemattoman kuulevan sen, ja kääntyvän. Tai niin ainakin enkeli toivoi. Mutta sitä, miksi hän teki näin, ei Virgil tiennyt. Ainoa asia minkä hän tiesi, oli se että hän halusi saada lisää selville tästä vieraasta, eikä saanut antaa astua kartanon ovesta sisään.
Ja siksi oli Virgil ilmeisen valmis paljastamaan itsensä tuolle tuntemattomalle, pahalle olennolle. Eikä kukaan tuota aiemmin ollut nähnyt enkelin liikkuvan, ellei sitten muinaisina aikoina.
Virgil tuijotti suoraan eteensä, vain hänen silmänsä tallensivat tapahtumia, jotka pian alkaisivat.

[Heta]

// En malttanutkaan olla vastaamatta //

Tutkimusretki puutarhan uumeniin jatkui ja uteliaan analysoiva katse haravoi pitkin ympäristöä. Paikka oli selvästi vuosisatoja vanha, mutta silti yhtälailla edelleen loistokkaan ja ylellisen näköinen. Kasvillisuus oli tiheää ja runsasta, mutta kaikki kaikessa paikka oli silti täysin asuinkelvollisen näköinen. Joku tai jotkut täällä selvästi asuivat. Kartano itsessään oli hulppea ja suuri kokoinen, edusti selvästi tyypillistä Englantilaista maalaiskartanoa kaikessa idyllisyydessään. Ikkunat olivat suuri kokoiset ja jylhät ja niitä oli paljon.
Tohtorin katse valui entistä tiheämpää tahtiin kartanon suuntaan ja oikeastaan sisälle astuminen alkoi tuntumaan jopa varsin luonnolliselta vaihtoehdolta. Kun puutarhassa ei ollut mitään, ei siellä kannattanut tuhlata aikaansakaan.

Tohtori kerkesi kääntymään kartanon pääoville vievälle polulle, kun yhtäkkiä hänen toimensa katkaisi liiankin tuttu ääni. Ääni tuli hänen takaansa ja kuulosti aivan siltä, kuin kivi olisi liikkunut. Tohtorin silmät laajenivat ja tämä kääntyi nopeasti kannoillaan, kaivaen jälleen äänimeisselinsä esille. Pelko ja epäilykset tuntuivat käyvän toteen; se samainen patsas, jota hän oli hetki sitten tutkinut, olikin liikkunut. Tässä kohtaa hän oli jälleen kerran osunut valitettavan oikeaan - Patsas ei ollutkaan vain pelkkä patsas!
Sydämet alkoivat takomaan jälleen hurjaa vauhtia ja Tohtorin kasvoille ilmestyi lievä pelon ja huolen sekainen ilme; oikeastaan tilanne oli tohtorillekin varsin vaikea ja hän tiedosti olevansa aavistuksen verran selvästi alakynnessä. Tardis oli lähtenyt omille teilleen, eikä hän kyennyt pitämään katsettaan ikuisesti kivipatsaassa ja hetkenä minä hyvänsä hän joutuisi jälleen räpäyttämään silmiään. Huoli siitä, että kartanossa oli myös muita enkeleitä, kävi mielessä. Yksin äänimeisselinsä turvin ei kokonaista enkeliparvea vastaan taisteltaisi - ei edes Tohtori. Manhattanin tapahtumat pulpahtivat elävästi hänen mieleensä. Entä jos kartano olikin vain itkevien enkeleiden valtaama pesä ja koko kutsu olikin vain häijy juoni?

"Paljasta totuus, onko täällä muitakin?", tohtori tiuskaisi hampaidensa välistä, jännittäen selvästi suupieliään. Äänensävy oli monivivahteinen; siitä paistoi läpi kylmyys, viha, halveksunta, pelko ja huoli. Äänimeisseli osoitti tiukasti enkeliin, mikäli tämä päättäisikin tehdä jotain.
"Kuule, tiedän mikä olet ja usko pois; tämä planeetta ja sen asukkaat ovat minulle rakkaita. Tulen puolustamaan heitä viimeiseen hengenvetooni saakka", jatkettiin sanoja, jotka tulivat suoraan tohtorin molemista sydämistä. Hän rakasti Maata liikaa. Hän ei koskaan olisi voinut jättää sen asukkaita pulaan. Ei koskaan.

[Javert]

-Virgil-

Tuntematon vierailija kävelee kauemmas ja kauemmas, ja Virgil tajuaa tuon suunnittelevan sisälle astumista. Puutarha, vaikka olikin hieno, oli kuivahtanut ja tylsä, eikä siellä ollut paljoakaan nähtävää. Oikeastaan puutarhalla, vaikka hieno olikin, ei ollut mitään erikoista tarjottavanaan. Sen ainoat helmet olivat vanha suihkulähde, joka ei ollut suihkuttanut vettä enää vuosikymmeniin, sekä sen vieressä seisova kivinen enkelipatsas.
Mutta tarvitsiko puutarhan olla hieno ollakseen tärkeä ja kaunis? Vai riittikö se, että siitä pidettiin, pelkän tärkeysarvonsa vuoksi? Virgil tiesi oman vastauksensa.

Enkeli saa kuin saakin vieraan huomion. Virgilin aiheuttaman äänen kuullessaan tuntematon käännähtää, ottaa jälleen esille omituista huminaa aiheuttavan laitteen, ja astelee lähemmäs. Tuon kasvoilta on erotettavissa pelkoa, ja raivoa. Virgil pysyttelee liikkumatta, eikä vieras annakaan uutta tilaisuutta liikkua, tuijottaen enkelipatsasta kiinteästi. Mutta mikä sai tuntemattoman vierailijan käyttäytymään tuolla tavoin? Tietämättömyys ahdisti Virgiliä, ja tuo on lähes helpottunut, kun toinen alkaa kyselemään, vaikkakin varsin uhkaavaan sävyyn. Ehkä hän tällä tavoin saisi itsekin selville, mitä tuntematon täällä teki?

Mutta mistä hän tietäisi, saisiko tuntematon hänen viestinsä? Vai oliko Virgil ollut täysin väärässä olettaessaan miehen olevan avaruuden lähettiläs, ja tuo olikin joku kylähullu? Mutta jokin toisen asenteessa ei antanut toiselle olettamuksista sijaa. Kumpi se sitten oli, Virgil oli valmis vielä hetken tutkimaan asiaa ennen lopullisen päätöksen tekemistä. Ja päätöksestä riippuisi tuntemattoman henki. Oli totta, ettei Virgil ollut tuhonnut olemassaoloa kuin kahdelta koko sinä pitkänä aikana kun oli kartanon puutarhassa seissyt, mutta se ei tarkoittanut etteikö enkeli olisi kyennyt siihen. Ja hän tekisi sen, mikäli vieraasta olisi uhkaa kartanolle ja sen asukkaille.
Enkelin järkähtämättömät, pupillittomat kivisilmät tuijottivat yhä eteensä, käden ollessa ojennettuna. Jos oikein tarkasti mietti, saattoi erottaa anovan vivahteen asennossa, kuin enkeli toivoisi jotain, mutta ei osannut sanoja sitä lausuakseen.

Ja epäselvät ajatukset liikkuivat kivettyneen enkelin sisällä, ajan kuluessa ja kaikkien pysyen liikkumattomina. Vieras ei räpäyttänyt silmiään kertaakaan, ja vaikka olisikin, ei Virgil nähnyt mitään syytä liikahtaa. Vai näkikö? Äkkiä tuntemattoman tuijotuksensa rasittuneet silmät kuitenkin räpsähtävät, ja Virgil liikahtaa. Se oli täysin vaistonvaraista, enkeli itse oli päättänyt pysyä visusti paikoillaan.
Mutta silmänräpäyksen kuluessa enkeli seisoi jälleen alustallaan, kädet silmiensä peittona. Täsmälleen samassa asennossa kuin aikaisemminkin, puhumatta ja yhtä hiljaa kuin kuollut. Itse aika vaikutti pysähtyneen, eikä ollut minkäänlaisia todisteita siitä, että patsas olisi joskus liikkunut.
Patsaan pää oli hitusen painuksissa, leuka alhaalla, ja kädet peittivät kasvot puolestavälistä otsasta, leukaan asti. Asento oli omalla tavallaan hitusen surumielinen, eikä sen merkitys jäänyt epäselväksi. Omalla tavallaan Virgil oli vastannut kaikkiin kysymyksiin, mitä tuntematon oli esittänyt. Enkeli pysyisi vaikka ikuisuuden siinä, vahtien jylhää kartanoa.

[Heta]

Katse oli lukittautunut patsaaseen ja joka vierivä sekuntti tuntui pieneltä ikuisuudelta. Patsaassa oli jotain kumman tuttua. Liikkumaton katse tutki kivisiä kasvoja, mutta Tohtori ei kyennyt keksimään, miksi patsas vaikutti etäisesti niin tutulta - aivan kuin hän olisi joskus patsaan ennenkin. Tai vähintäänkin saman tyyppisen, kuin samasta kivestä veistetyn. Tämä enkeli näytti kuitenkin anelevalta. Surumielisiltä. Vastausta kysymyksiin hän ei saanut, mutta se ei ollut mitään uutta. Oli vähintäänkin luonnollista ettei vihollinen kertonut vastustajalleen mitään. Miksi olisikaan? Sehän olisi ollut silkkaa typeryyttä.

Fysiikan lait iskivät jälleen karulla tavalla tilanteeseen ja Tohtori joutui räpäyttämään jälleen silmiään. Silmien räpäytys tuntui pitkältä ja raskaalta, mutta jälleen enkeli ei hyökännyt. Se oli pakittanut takaisin omalle paikalleen, kätkien kasvonja maailmalta kuin pelokas eläin. Tohtori tutki katseellaan tuota kummallista olentoa. Vaikka enkeli ei ollutkaan vastannut kysymyksiin suoranaisesti, tuntui Tohtorista siltä, että hän oli silti saanut vastauksensa. Ajanherra hengitti tiheästi ja raskaasti jännittyneisyyden laukatessa edelleen kehossa, mutta äänimeisseliä pitävä ote laskeutui aavistuksen. Se ei osoittanut enkeliä enää uhkaavasti, mutta kaiken varalta meisseli pidettiin silti näkyvillä.

"Vahditko sinä tätä taloa?", Tohtori kysyi enkeliltä, nyökäten päätään sivuttain talon suuntaan, mutta pitäen katseen silti toisessa. Oli ehkä typerää lähestyä vihollistaan, mutta jokin sai Tohtorin liikkeelle. Tämä lähestyi enkeliä varovaisesti ja aavistuksen kissamaisesti liikkuen, kuin kokeillen jokaista askelta kerralla. Katse tutki edelleen enkeliä. Enkeli vaikutti pelokkaalta, surumieliseltä. Kuin alistuneelta kohtaloonsa.

Päästyään tarpeeksi lähelle enkeliä, mies kallisti päätään aavistuksen, kuin pyrkien katseellaan päättämään, mitä tuo oikein halusi. Tilanne oli vähintäänkin hämmentävä - kuin uusi sivu, jonkalaista ei ollut koskaan aikaisemmin kohdattu. Kuin poikkeus säännössä. Tai sittenkin vain jokin ovela juoni?
"Et aio siis hyökätä?", Tohtori kysyi, äänensävyssään ehkä jopa toteava sävy. "Olisit jo monta kertaa voinut heittää minut menneisyyteen, mutta et tehnyt sitä. Miksi?", loppukysymys painotettiin brittiläisellä aksentillaan. Miksi enkeli ei ollut höykännyt? Miksi enkeli ylipäätään eli yksin, uhrasi itsensä ja mahdollisuutensa suojelemalla ihmisiä? Kysymykset sinkoilivat ajanherran mielessä. Hän kyllä aikoisi selvittää asian hinnalla millä hyvänsä, eikä poistuisi kartanon mailta ennen kuin olisi saanut tietoa itselleen tarpeeksi.

[Javert]

-Virgil-

Enkeli odotti hiljaa, eikä sen tarvinnut pettyä. Pian kuului hitaita askelia, merkki siitä että vieras oli lähtenyt liikkeelle, mutta epäröi tulla lähemmäs. Kuin olisi pelännyt, tai kohdannut jotain uutta ja vierasta. Eikö tuntematonta ollutkin tapana vierastaa? Virgil ei muistanut minkälaista oli nähdä jotain vierasta, mutta enkeli yritti kuvitella hetkeä. Ja Virgilillä itsellään oli hieman samanlainen tunne, mutta selvästi äskeinen silmänräpäytys oli ollut pelkkä vahinko, eikä vieras ollut tieten tahtoen antanut enkelille mahdollisuutta liikkua. Ja niinpä enkelin täytyi vain pysyä paikoillaan ja odottaa.
Eikä tällä kertaa tarvinnut odottaa kauaa. Kysymykset esitettiin taas, mutta tällä kertaa ne olivat ystävällisempiä. Tähän enkeli ehkä voisikin vastata… Kunnolla.

Virgil kuulee yhä päässään kysymyksen, kun lähettää sen ajatuspuheella takaisin. Toki enkeli osasi puhua ääneenkin, mutta ajatuspuhe oli kovin paljon vaivattomampaa, ja se luonnistui paremmin. Siitä Virgil tosin ei ollut varma, kykenisikö tuntematon kuulemaan häntä. Mutta silti se yritti, ja vastaus oli epäröivä, kuin kokeellinen miten vieras reagoisi. Niinpä myös vastaus oli vain murto-osan siitä, mitä se olisi voinut olla. Vaan yhtä kaikki totta silti.
”Vahdin” Virgil vastasi, ja liitti mukaan kuvan, kuvan kartanon omistavasta suvusta. Olihan totta että kuva kertoi enemmän kuin tuhat sanaa?
Tämän vuosikymmenen perheeseen kuului isä, äiti, ja pieni tytär. Myös paljon vanhempi veli oli mukana kuvassa, mutta tunteista selvisi ettei poika asunut enää kartanolla.
Ja sitten kuva ja vastaus olivat menneet, ja enkelin mieli sulkeutui napsahtaen.
Sitä ennen pieni epätoivottu seuralainen oli ehtinyt jo muotoutua mielessä enkelin sitä huomaamatta, ja karata mukaan Virgilin kykenemättä haalimaan sitä takaisin. Tunne oli yksinäisyys, surullisuus. Vaikka enkeli oli ylpeä suojelemastaan kartanosta, ei se tuntenut iloa. Ei ollut koskaan tuntenut. Ylpeyttä, todellakin, mutta ei iloa. Miksipä olisikaan? Virgil ei tiennyt muusta maailmasta oikeastaan mitään, sillä oli pysytellyt yli kolmesataa vuotta kartanon puutarhassa sitä varjellen, eikä sillä ollut mitään syytä käyttää enkeleille tyypillisiä kykyjä.

Seuraava kysymys hämmentää Virgiliä. Mielestään enkeli oli ollut varsin selvä, mutta seuraavia sanoja ei Virgil ymmärtänyt. Ehkä se riippui enkelin luonteenlaadusta, mutta Virgil ei kyennyt heittämään ketään menneisyyteen. Eikä hänen toivottavasti tarvitsisikaan, mikäli tuntematon ei esittäisi minkäänlaisia vihamielisiä toimenpiteitä… Ei Virgilillä ollut mitään syytä hyökätä. Eihän?
Enkeli suojeli kartanoa ja sen sukua, ja hitaasti alkoi itse kummallekin valjeta ettei kumpikaan tahtonut mitään pahaa. Olisiko se mahdollista, niin uskomaton väite? Mutta ehkä kaikki oli vain saanut alkunsa väärinkäsityksestä, hyvin isosta sellaisesta. Eikä mitään syytä pelkoon taikka vihaan ollut.

[Heta]

Patsas pysyi liikkumatta. Tohtori oli niin häkeltynyt tuosta tuntemattomasta ja omituisesta patsaasta ettei voinut muuta kuin vain kaivaa omat, pyöreänmalliset silmälasinsa ja tutkia toista lähemmin. Se oli kiveä. Patsas oli hyvin säilynyt myös pinnaltaan. Ihan ilmiselvä itkevä enkeli, jonkalaisia Tohtori oli tavannut tusinoittakin ennenkin. Tässä yksilössä oli vain yksi selvä ero. Se ei halunnut hyökätä, eikä se ollut lainkaan vihamielinen.

Ajanherran suureksi yllätykseksi enkeli vastasi. Se lähetti sanallisen ajatusviestin, johon tohtori havahtui ilmiselvästi säpsähtäen. Mies keskittyi yhteen saamaansa sanaan, jonka tuo oli lähettänyt ja näki mielessään kuvan perheestä, jonka tuo päätteli olevan kartanon väkeä. Yhtä nopeasti kuin viesti oli tullutkin, se myös katosi. Viestissä oli myös ollut tunne mukana. Se oli surua. Samanlaista, mitä Tardisiinkin oli tunkeutunut jokin aika sitten. Se tunne oli kutsunut tohtorin luokseen.

Tohtori otti lasit pois päästään, piilottaen ne takaisin takkinsa sisätaskuun. Niitä ei enää tarvittu, sillä enkeli oli selvästi mieltyneempi ajatustasoiseen keskusteluun. Mies oli hetken hiljaa ja pudisti hitaasti päätään, ollen ilmiselvästi täysin vaikuttunut tuosta uudesta tuttavuudesta. Painoa vaihdettiin jalalta toiselle ja kuivuneita huulia nuolaisiin nopeasti ennen kuin puhetta jatkettiin: "Olet erilainen. Olen tavannut satoja ja jälleen satoja kaltaisiasi, mutta sinä olet erilainen. Se on.... mielipuolista", mitään muuta ajanherra ei kyennyt sanomaan. Päässä risteili suuria kysymysmerkkejä ja uteliaisuus kutkutti vatsapohjassa. Hän halusi selvittää, miksi enkeli oli erilainen. Oliko toinen edes koskaan tavannut lajitovereitaan.

[Javert]

-Virgil-

Enkeli kuulee vieraan vastauksen, ja hämmentyy entistä enemmän. Selvästikään tuo ei ollut enää vihamielinen, ja oli jollain kummallisella tavalla hyväksynyt Virgilin. Mutta minkä vuoksi pelko oli hälvennyt, ja uteliaisuus ottanut vallan? Mielestään enkeli ei ollut tehnyt mitään, mikä olisi antanut syyn toiselle muuttaa käytöstään. Ellei se sitten johtunut tunteesta, joka oli Virgilin tahtomattaan livahtanut mukaan viestiin?

Virgil miettii hetken, mitä vastaisi? Yllättäen häntäkin oli alkanut kiinnostamaan tuo tuntematon, joka selvästi tiesi enkeleistä jonkin verran. Mutta vaikka mielipiteet näyttivätkin muuttuneen nyt molemmilla hyväksyvämpään suuntaan, ei vierailija räpäyttänyt silmiään. Ja se kertoi epäluottamuksesta. Vaan pystyikö Virgil siitä tuntematonta syyttämään, tuolla oli selvästi syynsä toimia tietyllä tavalla.
Joten enkeli ei suostunut ajattelemaan tätä omituisuutta, sitä voisi kenties kysyä myöhemmin, jos tuntematon ei alkaisi käyttäytyä enempää uhkaavasti. Sillä uhkaavaisuutta silmien räpäyttämättä jättäminen oli – se jätti Virgilin altavastaajan asemaan ja pakotti tuon pysymään täysin liikkumatta, toisen voidessa liikkua mielensä mukaan.

”Miten erilainen?” Virgil kysyy uteliaasti ja lähettää ajatuspuheen vieraalle, pitäen tällä kertaa visusti huolen etteivät tunteet kyenneet kavaltamaan häntä. Sillä enkeli kun oli, ei Virgil tahtonut paljastaa liikoja itsestään. Se tuntui luonnottomalta, liian tuttavalliselta. Mutta enkeli myös tahtoi saada kysymykseensä vastauksen, ja mieluusti sellaisen jonka tuo myös ymmärtäisi. Kylähullun teoriasta ei nimittäin oltu vielä kokonaan luovuttu, vaikka tuntematon vaikutti yhtä kummastuneelta ja epäilevältä kuin Virgil itsekin. ”Kuka olet?”

[Heta]

Vielä tässä kohtaa Tohtori ei luottanut patsaaseen täysin, vaan pyrki suojaamaan selustansa katsekontaktilla. Vaikka enkeli ei vaikuttanut tällä hetkellä hyökkäävältä, oli ajanherra kuitenkin elinkaarensa aikana oppinut, että kaikkeen ensisilmäyksellä näkevään ei tullut koskaan luottaa liikaa, mikäli ei tahtonut päästä hengestään. Kuitenkin Tohtori oli myös armollinen niin halutessaan ja halusi antaa jokaiselle oman mahdollisuutensa. Niin myös tälle patsaalle. Siksi tässä oltiinkin.

"Hyvin erilainen", tohtori vastasi patsaalle ja lopulta päätti antaa toiselle mahdollisuuden liikkua. Katse siirettiin ja tämä istuutui suihkulähteen reunalle. Mies nojasi kyynärvarsilla reisiinsä ja katse pidettiin edessä. Eikö patsas todellakaan tiennyt, minkälaisia hänen lajinsa muut edustajat olivat?
"Muut lajisi edustajat olisivat jo aika päiviä sitten hyökänneet. Ne ovat hirvittäviä demoneita, universumin omia susia lampaiden vaatteissa. Et tiedäkään, kuinka monta kertaa olen joutunut sellaisia kohtaamaan, etkä tiedä kuinka monta kertaa ne ovat vaatineet päätäni vadille", tohtori jatkoi puhetta ja hieraisi leukaansa pohtivana. Tässä sitä vain istuttiin ja joristiin vihollislajin kanssa. Kuinka hassu maailma osasikaan olla.

Enkeli kysyi, kuka mies oikein oli. Tohtorin kasvoille levisi tyytyväinen, ehkä tietyllä tapaa huvittunut hymy ja tämä hymähti. Nämä olivat aina hänen lempihetkiään.
"Minä olen Tohtori", sanottiin ja vilkaistiin enkeliin lievän hymyn kera. Äänessä oli selvää ylpeyttä, sillä Tohtorin tittelistään mies olikin ylpeä - menneisyyden virheistään huolimatta asia herätti miehessä aina ylpeyttä. Hän ei ollut suotta meriittiään saanut, vaan se oli ansaittu kovalla työllä. Esittäytyminen tohtoriksi aiheutti tosin usein vastapuolessa hämmennystä, mutta yhtäkaikki hän oli silti Tohtori. Oikeasta nimestä ei hiiskuttukaan. Ei nyt, eikä koskaan.

"Entä sinä? Onko teillä patsailla edes nimiä?", vastapuoleen vilkaistiin uudemman kerran ja kulmaa kohotettiin aavistuksen.

[Javert]

virgil-

Hetkeen enkeli ei edes uskonut että tuntematon vastaisi, olihan enkelin kysymys ollut varsin omalaatuinen. Ja kuinka moni tahtoi todella kuulla erilaisuudestaan? Tuntemattoman sanat ovat kuitenkin hienoinen järkytys, ja enkeli vaikuttaa hämmästyneeltä. "Onko kaltaisiani siis muitakin?" Enkeli lähettää kysymyksen, ja sallii tällä kertaa hieman tunteita. Olihan vieras sanonut hänenkaltaisiaan tunteettomiksi hirviöiksi, ja mikäli Virgil oli ymmärtänyt oikein, jotka tahtoivat vain pahaa. Tämän tajuamus sai enkelin hämmennyksen ja pelon valtaan. Kuvitteliko vieras Virgilistä samaa? Vaikka eihän mitään taetta kummankaan aikeista vielä ollut...

Pian omituinen tunne kuitenkin valtaa enkelin, ja Virgil tajuaa toisen antaneen hänelle mahdollisuuden liikkua. Nyt siis selvitettiin, oltiinko luottamuksen arvoisia. Virgil laskee kätensä, ja kivinen pää kääntyy jälleen tarkastelemaan tuota tuntematonta. Kivisissä silmissä ei näkynyt mitään merkkejä liikkeestä, mutta katse arvioi tarkasti tuntematonta. Tuo oli istuutunut suihkulähteelle rennosti, niin että vaikutti suorastaan valmiilta pomppaamaan ylös hetkenä minä hyvänsä. Enkelin ilme muuttui hieman tarkkaavaisemmaksi, kun suihkulähdettä ei laisinkaan huomioitu. Se ei todellakaan ollut alusta, jolla istua. Ikivanha, harmaa kivi oli helposti mureneva sorttia ja Virgil vartioi kartanoa ja sen alueita. "Ylös!" Käskettiin vaativasta ajatuspuheella, ja kivinen käsi ojentautui kohti.

Yllättäen vieras kuitenkin vastaa Virgilin kysymykseen, ja kertoo nimensä. Tai tittelillä se pikemminkin vaikutti. Enkeli ei ymmärrä nimen merkitystä, mutta sillä tuskin oli väliä. Tuo oli kuitenkin kertonut jotain itsestään, ja se riitti. Katsekin oli jälleen käännetty Virgiliin, joten enkelin täytyi pysyä liikkumattomana. Vain katse saavutti tuon kummallisen tohtoriksi esittäytyneen vieraan, ja se mietti mitä kummaa olikaan puutarhan portista astunut sisään. Olisiko Virgilin kuulunut tuntea tämä herra, sillä ylpeys jolla esittely oli suoritettu, antoi sille aihetta.

Mutta Virgil ei ollut aiheessa paljastaa omaa nimeään tuolle. Ei ainakaan vielä, sillä hänen nimensä takana oli tarina, jonka enkeli paljastaisi vain luottamuksen arvoisille henkilöille. Eikä tämän tohtorin arvosta ollut edelleenkään takeita. Virgil tyytyi katsomaan tohtoria, käsi edelleen ojossa. Ele ei ollut uhkaava, pikemminkin vaativa, eikä enkeli vastaisi siitä, mitä tapahtuisi mikäli tämä tohtori ei noudattaisi ilmiselvää kehotusta.

[Heta]

Enkeli oli selvästi hämmentynyt ajanherran sanoista. Kysymys ja kysymyksen myötä tullut tunne kieli selvästi siitä ettei patsas ollut koskaan aikaisemmin kohdannut lajitovereitaan. Tohtori hieraisi niskaansa. "Kokonaisia parvia, ilmestyvät milloin mistäkin ja pyrkivät tuhoamaan kaiken tielleen osuvan elollisen", kerrottiin, vaikkakaan Tohtori ei ollut varma, oliko hänen oma mielipiteensä tarpeeksi neutraali paljastamaan vastapuolelle itkevistä enkeleistä tietoa. Hän itse halveksi ja vihasi kyseisiä patsaita sydämensä pohjasta, mutta toisaalta myös tietyllä tapaa kunnioitti. Ne olivat pahoja vastuksia eteen sattuessaan.
"Mutta minä en taida olla oikea henkilö niistä kertomaan, he ovat oma lajinsa ja heitä tulee sellaisenaan kaiketi kunnioittaa", tohtori vielä huomautti lisänä, olkapäitään kohauttaen. Ilmeestä tosin näkyi, ettei Tohtori tarkoittanut sanojaan sydämistään, vaan halusi lähinnä keventää aikaisempaa mielipidettään. Tummahiuksinen tiedosti sen, että vaikka hän ei enkeleistä pitänytkään, vaan koki ne lähestulkoon vaarallisina vihollisina, niin patsaat olivat myös osa tärkeää universumia. Ne olivat oma lajinsa, joille ei mitään vain voinut. Jokaisella elävällä olennolla oli kuitenkin oikeus olemassaoloon ja enkeleitä tulisi olemaan aina - vaikka niitä kuinka vihattaisiinkin.

Enkeli huomasi saaneensa mahdollisuuden liikkumiseen. Tohtori ei kääntänyt katsettaan, mutta kuuli selvästi kuinka kivi jälleen liikkui. Sydämet pamppailivat hetken aikaa jälleen jännityksestä, mutta katse pidettiin edessä ja ilme neutraalina. Tarkkasilmäinen tosin saattoi huomata Tohtorin jännittäneen suupieliään, jännityksen virratessa kehossa, sillä nyt oli totuuden aika; mikäli enkelin hyväsydämisyys oli vain jokin ovela temppu, singauttaisi enkeli hänet nyt menneisyyteen. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, mutta enkelin käsky sai tummahiuksisen säpsähtämään ja vetäytymään aavistuksen kauemmaksi patsaasta, käden mennen automaattisesti takin sisätaskuun hakemaan äänimeisseliä. Käsky loppui kuitenkin lyhyeen ja Tohtori sai jälleen luvan rentoutua. Toinen ei selvästikään tuntunut pitävän siitä, että vanhalla suihkulähteellä istuskeltiin.

Enkeli ei kertonut nimeään. Ilmiselvästi ei ennen kuin Tohtori oli noussut istuma-alustaltaan. Osoitus oli selvä pyyntö, jonka myös ajanherra ymmärsi.
"Hyvä on, hyvä on, minä nousen", mies sanoi myöntyneesti ja nosti jopa kädet ilmaan antaumisen ja hyväntahtoisuuden merkiksi. Mies suoristi selkänsä ja palasi takaisin hoikille jaloilleen. Tämä vilkaisi enkeliin arvioivasti.
"Mutta nyt se nimi.... Ota kuitenkin huomioon, että minäkin kerroin omani - tai no, teoriassa kerroin, mutta sillä ei ole nyt merkitystä. Olisi kuitenkin kohteliasta sinunkin kertoa edes jotain", utelias katse käväisi jälleen enkelissä, mutta katse siirettiin pian pois. Jostain syystä Tohtorista tuntui, että patsaan olisi helpompi puhua, mikäli tämä saisi vapauden liikkua ja toisaalta luottamustahan tässä pikku hiljaa haluttiin kasvattaa - kumminkin puolin.

[Javert]

-Virgil-

Tuntematon vastaa varsin inhoavaan sävyyn Virgilin kysymykseen, ja enkeli huomaa toisen ilmeestä, että tuo ei todellakaan pitänyt enkeleistä. Mutta mitäpä Virgil olisi sille mahtanut? Mutta silti… Pieni kaipauksen kipinä syttyi, kun kerrottiin että oli olemassa muitakin, vaikkakaan ei samanlaisia. Oli kovin julmaa ajatella, että seuraavat olemassaolon vuosisadat tulisi viettää kartanon pihalla, tietäen että jossain oli hänenkaltaisiaan kymmenittäin, ehkä sadoittain, ja murentua lopuksi kivipölyksi suihkulähteen vieressä.

Virgilin silmät välkähtävät pahaenteisesti kun tohtoriksi esittäytynyt nousee suihkulähteeltä, ja ikivanhaa rappausta varisee reunasta maahan. Enkeli jättää huomioitta toisen anteeksipyynnön, ja on hyvillään siitä että toinen on antanut mahdollisuuden liikkua. Tosin sen näkisi vielä, kuinka järkevää se oli ollut.
Lähes äänettömästi Virgil siirtyy alustaltaan suihkulähteen viereen, ja kumartuu koskettamaan etusormellaan rikkoutunutta kohtaa reunukselta. Kosketus on nopea ja vaikuttaa lähes tarkoituksettomalta, mutta kun Virgil irrottaa sormensa ikivanhasta kivestä, on tapahtunut ihme. Varissut rappaus on kadonnut maasta, ja kaide on yhtä rikkoutumaton kuin ennenkin. Kuin tohtori ei olisi laisinkaan istuutunut suihkulähteen reunalle. Tai, kuin menneisyys ennen tapaturmaa olisi siirretty nykyisyyteen.
Korjaustyöhönsä tyytyväisenä enkeli siirtyy takaisin alustalleen, ja vilkaisee vierasta, jonka eleet näyttivät selvästi kuinka tuo ei olisi mitään muuta halunnutkaan tehdä kuin kääntyä ympäri ja tarkistaa ettei Virgil aikonut pahoja. ”Älä tee tuota enää toiste.” Enkeli lähettää varoittavan, lähes raivostuneen ajatuspuheensa tohtorille. Kartano oli Virgilin suojeluksessa, eikä enkeli tahtonut että sitä tuhottaisiin. Tuhoajille nimittäin saattoi käydä pahemminkin… Kuten niille kahdelle ainokaiselle ihmiselle, jotka hän oli tappanut.

Ja tähän ajatukseen liittyi myös vieraan seuraava kysymys. Mikä Virgilin nimi oli, tai paremminkin, mistä hän oli sen saanut?
Enkeli ei ole edelleenkään kovin leppynyt, mutta kaipasi keskustelua, eikä halunnut antaa vihamielistä vaikutelmaa. Sillä kaiken kaikkiaan, oli Virgil varsin kiitollinen tuolle ihmiselle, joka oli kartanolle saapunut. Kuin häntä tapaamaan, vai kuinka?
”Minut nimettiin Virgiliksi, Virgineian mukaan.” Enkeli vastaa, ja katouttaa näkymän edessään. Kivisilmiä kuin olivat, eivät enkelit kyenneet sulkemaan luomiaan ja mustaamaan maailmaansa, mutta ne saattoivat unohtaa ympäröivän maailman ja keskittyä omaan sisäiseensä. Mutta tämä oli hieman erilaista, sillä vaikka tohtorin sanat eivät olleet Virgiliä saaneetkaan tekemään päätöstään, vaati luottamus luottamusta osakseen. Ja enkeli aavisteli, että tarinan näyttämällä olisi molempien ehkä helpompi hyväksyä toinen.

Oli päivä kaksisataa vuotta sitten. Virgil oli suojellut kartanoa jo sadan yksinäisen vuoden ajan, ja toivoi kovasti jotakuta, joka voisi lopettaa hänen yksinäisyytensä ja tylsyytensä. Ja sellainen henkilö olikin olemassa. Kartanossa eli siihen aikaan nuori tyttö, joka parin vuoden päästä saavuttaisi naimaiän. Tuolla tytöllä oli harvinaisen omanlainen mielikuvitus, ja siihen aikaan vielä liikkuva patsas vain ruokki mielikuvitusta.
Tytön nimi oli Virgineia, ja tuo istui puutarhatuolilla, vastapäätä kivistä enkeliä. Pää oli nojattu käsiin, ja vanhanaikainen, vaikkakin tuolloin muodikas mekko rypistyi hieman jalkojen kohdalta. Tyttö ei katsonut suoraan patsaaseen, vaan hieman siitä ohi. Hän oli huomannut sen parhaimmaksi, sillä niin saattoi olla katsomatta patsasta, ja silti nähdä mitä se teki.
Virgineia oli kaunis nuori tyttö. Silmät olivat kirkkaansiniset, ja kasvot sydämenmuotoiset. Hiukset olivat ruskeat luonnonkiharat, ja riippuivat paksuina laineilla olkapäiden yli.
”Ja siksipä, koska olen vakuuttunut että olet enemmänkin kuin patsas, ristin sinut Virgiliksi, itseni mukaan!” tyttö lopetti puheensa, jonka aloitus oli jäänyt kuulematta. Ja kivisen enkelin pää liikahti, aivan vähän, mutta kuitenkin sen verran että merkki myöntymisestä nimeen oli annettu.

Ja tämän tapahtuman jälkeen ajatus hyppäsi yli useita vuosia, kunnes oli jälleen samaisessa puutarhassa, mutta tällä kertaa penkki kivienkelin edessä oli tyhjä. Talosta kuului surumielistä valitusta, ja pian mustiin pukeutuneet miehet avasivat kartanon kaksoisovet, tullen puutarhaan kantaen mukanaan arkkua. Enkeli käänsi kasvonsa puutarhan keskiosaan, jossa oli multainen kumpu. Oli päätetty että Virgineia, oman aviomiehensä surmaama tyttö, haudattaisiin kotinsa maahan.

Hitaasti Virgil sumensi muiston, kunnes näki edessään jälleen nykyhetken. Aukealla enkelin edessä ei ollut puutarhatuolia – se oli lahonnut aikoja sitten. Eikä myöskään hautaa, joka oltiin luotu kaksisataa vuotta sitten, pystynyt erottamaan. Sen paikalla seissyt risti oli aikoja sitten hävinnyt, mutta Virgil erotti yhä maasta kohdan, johon tyttö oltiin haudattu. Se pysyisi muistoissa ikuisesti, vaikka merkit häviäisivätkin.
Kuinka epäoikeudenmukaisesti menneisyys katosikaan vuosien kuluessa, kuinka kaikki unohtui. Virgil oli tappanut tytön aviomiehen, kostoksi oman puutarhansa tuhoamisesta. Mies oli ansainnut sen, eikä Virgil katunut tekoaan. Eikä enkeli myöskään ymmärtänyt, miksi kertoi näin paljon, miksi näytti niin henkilökohtaisen muiston menneisyydestä, jollekin kovin tuntemattomalle. Eihän enkeli edes tiennyt tuosta tohtorista mitään, ei mitään ellei otettu mukaan titteliä, nimeä. Virgineia muistettaisiin ikuisesti.